"Kapteeni on hyvin rauhallinen;hän ei ole kiireissään, eikä hänen äänensäole kova eikä matala,ja hänen silmänsä suovat meille enemmänvaloa kuin taistelulyhtymme."
Walt Whitrnan.
"Hyvästi!"
Tämä hyvästeleminen erosi suuresti eilisistä iloisista jäähyväisistä, joilla Marcos Valdez oli toivottanut meille hyvää onnea. Nyt näytti siltä, että tuo hyvä onni oli jättänyt sekä hänet että meidätkin pulaan. Poistuimme hänen luotaan surullisin mielin, jättäen hänet hänen poikansa, veljensä ja tuon uskollisen henkivartijan huomaan. Hänen mielensä oli nyt rauhoittunut hänen velvollisuuksiinsa nähden eikä meistä kukaan voinut tehdä enempää hänen puolestaan. Hän oli jo suorittanut työnsä, mutta meidän tumabongilaiset velvollisuutemme olivat vasta alussa.
Uuden kenraalimme tapoihin ei kuulunut tuhlata kallista aikaa. Kylää ja siellä olevaa asevarastoa ja piirikunnassa muodostettavan armeijan ydintä uhattiin parilta suunnalta, joten oli heti ryhdyttävä toimiin niiden puolustamiseksi. Kapinalliset, vaikka he nyt olivatkin lyödyt ja alakuloiset, voivat nimittäin vielä palata, ja tykkiveneet saapuvat myöskin varmasti jonkun ajan kuluttua, ja pääsy jokeen on vielä aivan vapaa.
Tähän asiaan oli meidän ensimmäiseksi kiinnitettävä huomiomme. Uusi päällikkö käski minun kysyä noilta molemmilta tumabongilaisilta eversteiltä heidän komennuksessaan olevien miesten lukumäärää ja laatua. Sillä aikaa tarkasteli hän huolellisesti heidän kasvojaan saadakseen selville, kykenivätkö miehet mihinkään. Molemmilla oli noin parisataa niin sanottua "opetettua sotilasta", mutta niistä ei ollut kylässä tällä haavaa kuin noin puolet muiden mentyä kotiinsa joko luvalla tahi luvatta.
Kylän naiset ja lapset olivat paenneet viidakkoon muutamia tunteja sitten, silloin kun tuo raukkamainen Valdezin päälle hyökkääminen oli johtanut äkilliseen taisteluun puolueiden välillä, jotka joko kannattivat hänen päällikkyyttään tahi Lopezin kapinallisuutta. Mutta useimmat tumabongilaiset, muistaen varamaaherran viimeiset julmuudet ja vääryydet, olivat päättäneet taistella kenraalin heille lähettämän johtajan puolesta. Useimmat tunsivat nimittäin kenraalin nimeltä, kunnioittaen häntä heidän maansa tulevana vapauttajana. Nämä miehet eivät osanneet käyttää pyssyjä ja olivat pelokkaita ja päättämättömiä luonteeltaan, mutta he olivat taitavia ja kokeneita kalastajia. "He tuntevat jokaisen tuuman joestaan", sanoi Cuevas meille, "ja niin ollen voivat olla teille nyt suureksi hyödyksi."
"Luullakseni tämä Cuevas ei ole niinkään tyhmä", sanoi uusi päällikkö arvostelevasti. "Käske hänen viedä neljä- tahi viisikymmentä miestään, niiden joukossa parhaimmat ampujansa, tuonne joen suuhun. Sen itäiselle jyrkälle rannalle on hänen kaivettava juoksuhauta puiden suojaan ja asetettava parhaat miehensä siihen sellaisin määräyksin, että heidän on ammuttava niiden kaikkien espanjalaisten veneitten miehistöt, jotka koettavat tunkeutua jokeen tahi nousta rannalle. Jokaisen miehen on otettava mukaansa lapio, kuokka ja parikymmentä patruunaa. Sano hänelle, että hän panee muut miehensä laittamaan tätä kylää puolustuskuntoon. Hapenin miesten on koottava kaikki puhvelit ja tuotava ne tänne. Onnettomuudeksi ei Annabel Lee tuonut tänne tykkejä, mutta muistaakseni Valdez sanoi täällä jo olevankin muutamia entuudestaan. Vaikka ne eivät olisikaan sen suurempia kuin kiinalaiset nikat, voidaan niillä kumminkin ampua veneitä upoksiin. Jos löydän ne, tuon ne sinne jyrkänteelle ja laitan ne asemiin, mutta ellei niitä löydy, tuon sinne vain enemmän ampumatarpeita ja ruokaa. Oletko tulkinnut hänelle nyt tämän kaiken?"
"Kyllä ja luullakseni on hän käsittänytkin määräyksenne."
"Amos, ota Kasim tulkiksesi ja muutamia näistä miehistä mukaasi, ja koeta etsiä nuo tykit ja niihin tarvittavat ampumavarat käsiisi. Minä rupean jakamaan patruunia miehille noista tuolla olevista laatikoista."
"Kyllä, kenraali."
"Entä minä sitten?" huudahdin kärsimättömästi peläten hänen unhottaneen minut ja haluten työskennellä.
"Hyvä on, poikaseni, minulla on sinulle paljon työtä varattuna. Vie nämä tumabongilaiset joen suuhun heidän omilla kanooteillaan ja käske jokaisen miehen ottaa mukaansa kirves tahi joku sellainen ase. Menkää aivan joen suuhun saakka, sillä siellä on pari kanavaa, jotka on tukittava. Käske miesten hakata puita ja vesoja siltä jyrkänteeltä, johon Cuevasin miehet asettuvat, ja tukkia niillä molempien kanavain suut. Toivoakseni ne estävät espanjalaisia tunkeutumasta jokeen. Tultuani sinne annan sinulle muuta tehtävää."
"Kyllä, kenraali."
Poistuin käskien tumabongilaisten seurata itseäni. He olivat jotensakin haluttomia ja epäluuloisia ensin eivätkä halunneet poistua kylästään, mutta selitettyäni heille, mitä heidän oli tehtävä ja miksi, seurasivat he minua melko mielellään. Useimmilla oli mukanaan jonkunlainen suuri taipuisa kassara, jollaista he aina käyttivät hakatessaan puita, ja muille annettiin kirveet. Sitten vetivät he majojen alla olevien paalujen välistä kuusi kanoottia, joihin me nousimme, ja aloimme meloa myötävirtaan kaikin voimin.
Tiesin, ettei meillä ollut varaa tuhlata aikaa. Jos vain espanjalaiset veneet pääsisivät jotenkin tunkeutumaan jokeen, ei kunnantaloa ja siinä olevia varastoja voitaisi mitenkään puolustaa. Niiden tarkoitus olisi tuhota se ja ensimmäinen yhteislaukaus heidän pikatykeistään riittäisi jo ehkä sen päämäärän saavuttamiseksi. Selitin miehilleni sen eikä minulla jälkeenpäin ollut syytä moittia heitä laiskuudesta. He eivät olleet vielä ottaneet sen tehokkaammasti osaa kapinaan kuin maksamalla heidän johtajiensa heille määräämän veron. He eivät olleet syypäät siihen, että heidän kyläänsä oli hyökätty ja heidän kunnantalonsa vallattu, ja luullakseni olisivat he vastustaneet kumpaakin, jos he vain olisivat uskaltaneet, mutta toiselta puolen olivat he tyytymättömät hallintoon, suuriin veroihin ja maaherran heitä kohtaan harjoittamaan sortoon, ja olivat tarpeeksi viisaat huomatakseen, että tuon pienen kapinallisarmeijan läsnäolo olisi saattanut heidät anteeksiantamattoman huonoon valoon espanjalaisten silmissä. Jos vain joku rangaistusretkikunta olisi noussut maihin täällä, olisi se merkinnyt heidän kotiensa, veneittensä ja pienien viljelyksiensä hävittämistä, ellei jotakin vielä pahempaakin. Silloin olisi voinut sattua sellaistakin, että kylän johtavat miehet olisi asetettu riviin jonakin kylmänä aamuna ja ammuttu kuin todelliset kapinalliset.
Katkottuamme solakoita nuoria puita ja koottuamme suuria risukimppuja ja paljon rottinkia patosimme niillä kummankin lantaasta jokeen johtavan kanavan. Kummallakin puolella olevat hiekka- ja korallimatalikot olivat lujia valleja, ja ainoastaan yksi kanootti kerrallaan, ja senkin olisi pitänyt olla aivan tyhjä, olisi voinut tunkeutua niistä nousuveden aikana. Sitä ei meidän kumminkaan tarvinnut odottaa palaavaksi ennen seuraavan aamun auringonnousua.
Sillä aikaa olivat Cuevasin miehet työskennelleet rannalla yhtä ahkerasti. Jyrkänteet, joille heidän oli määrä asettua, kohosivat noin neljänkymmenen jalan korkeuteen joen kummaltakin puolelta. Kolmannella puolella oli tiheä läpipääsemätön viidakko ja neljännellä kylän merenpuolella oleva metsäinen mäki, jonka läpi vei ainoastaan pari kapeata polkua, joita ei voitu sanoa teiksikään. Se oli erinomainen asema, jossa tusina miehiä voi pitää puoliaan kymmentä kertaa lukuisampaa vihollista vastaan ja jossa muutamat taitavat ampujat voivat oleskella puiden ja pensaiden suojassa, joilla vallin merenpuoleinen osa oli heti peitetty sen valmistuttua, turvallisesti tappaen alempana olevia vihollisia yhtä helposti ja mukavasti kuin jos he olisivat ampuneet lakassa olevia kyyhkysiä.
Muistaen kumminkin heidän äärettömän huonon tähtäämistaitonsa kunnantalon puolustamisessa epäilin, voisiko koko tuo joukko ampua tusinaakaan kunnollista laukausta. Levottomuutta herättävämpi oli kumminkin epäilyni, jota en kuitenkaan lausunut julki, voisivatko he pysyä tyyninä ja rohkeina suurten tykkien aloittaessa ampumisensa laivastosta ja luotien alkaessa viheltää heidän yläpuolellaan.
Toivoin saavani tähän kysymykseen pian joko myönteisen tahi kielteisen vastauksen, sillä tykkiveneet olivat jo aikoja sitten olleet näkyvissä ja jyrkänteellä oleva tähystäjä voi jo seurata niiden liikkeitä. Niiden suora kulkusuunta ei jättänyt mitään epäilyksiä niiden aikeista, sillä kierrettyään särkän niin läheltä kuin suinkin ohjasivat ne kulkunsa suoraan meitä kohti haluten epäilemättä hyvin kiihkeästi kostaa meille täydellisesti viimeisten päivien pettymykset. Olimme, sovittuamme siitä jo ennakolta, lähettäneet sananviejän ilmoittamaan uudelle päällikölle niiden lähestymisestä, ja minä odotin juuri kenraalin tuloa paikalle, kun eversti Cuevas ilmestyi joen törmälle ja pyysi minua innokkaasti tulemaan sinne neuvottelemaan hänen kanssaan.
Käskettyäni miesten jatkaa työtä, joka nyt olikin jo melkein loppuunsuoritettu, meloin nopeasti rantaan sellaiseen paikkaan, josta helposti voin kiivetä törmälle, ja menin tapaamaan alkuasukaspäällikköä. Upseereineen, joina toimi pari nuorta ymmärtäväistä alkuasukasta, tuijotti hän kiinteästi merelle, ja kaikki kolme näyttivät minulle, mikä heitä luonnollisesti oli niin suuresti hämmästyttänyt. Tykkiveneethän sen olivat tehneet. Ne olivat pysähtyneet erään noin kolmen peninkulman päässä särkässä olevan aukon edustalle ja niiden vesille laskemat pari venettä olivat jo tunkeutuneet aukosta ja lähestyivät rantaa.
Olimme sellaisessa paikassa, ettemme voineet nähdä rannalle, mutta huomasimme laivan tykkien olevan suunnatut sinne veneiden maihinpääsyn suojelemiseksi. Aikoivatko miehet nousta maihin siellä ja tunkeutua viidakon läpi hyökätäkseen Tumabongiin? Ei varmastikaan, sillä ei kukaan päällikkö, joka vähänkin tunsi seudun luontoa, voinut ehdottaa niin harkitsematonta liikettä.
Ei, sellainen ei heidän aikomuksensa ollutkaan. Lyhyen matkan päässä siitä, josta arvelimme rannan alkavan, lakkasivat miehet soutamasta, ja eräs toisen veneen perässä istuva mies nousi ja näytti rupeavan keskustelemaan jonkun rannalla olijan kanssa.
"Lopez, tuo roistomainen petturi!" huusin.
Cuevas ja nuo molemmat nuoret upseerit katsoivat minuun ensin epäillen, mutta alkoivat sitten hyvin vastahakoisesti ja harmistuneina uskoa minua. Minun ei tarvinne toistaa heidän huomautuksiaan, ja sanonkin vain, etten olisi voinut kuvitellakaan alkuasukasten kielen sisältävän niin runsasta ja monipuolista varastoa kirouksia, joilla he sadattelivat petturia, sillä pian ei meidän enää tarvinnut epäilläkään hänen aikeitaan. Veneet lipuivat kauemmaksi rantaan päin kadoten kokonaan näkyvistämme, mutta ilmestyivät jonkun ajan kuluttua jälleen otettuaan mukaansa muutamia uusia tulokkaita, joiden joukosta ystäväni helposti tunsivat entisen toverinsa. Veneet palasivat heti laivoihin ja hinattiin kannelle niin nopeasti kuin suinkin.
Olimme olleet niin syventyneet tämän kaiken katselemiseen, ettemme olleet huomanneet mitään liikettä takanamme, ja Cuevasin miesten kaikuva huuto oli meidän ensimmäiseksi saamamme merkki kenraalin tulosta. Hänen takaansa näkyi Kasimin ruskea naama loistaen onnesta. Meidän olisi oikeastaan pitänyt jo kuulla heitä seuraavan kulkueen synnyttämä hälinä melko kaukaa ja vielä päälle päätteeksi myötätuuleen, sillä oli omituista, että kaikenkokoiset ja -laiset puhvelit eivät näyttäneet ollenkaan pitävän valkoisen miehen hajusta. Sieltä ne tulivat, kahdeksan aina yhdessä valjakossa, vaikeasti ja puhkuen huonoa tietä pitkin ja paiskellen kuormiaan puita, kantoja ja juuria vasten niin etteivät mitkään köydet näyttäneet voivan kestää jännitystä. Mutta jokaisen kuormitusta oli ollutkin valvomassa merimies, joka nyt marssi kulkueen edellä ollen hyvin mielissään onnistuttuaan hankkimaan kolme pientä vaskitykkiä patterinsa tehokkuuden lisäämiseksi. Oli varmaa, ettei suurinkaan niistä ollut isompi kuin neljän naulan ja muut, joilla oli lavetitkin, eivät olleet puolenkaan suuruiset. Ne olivat sitäpaitsi toivottomasti vanhanaikaiset ja kömpelöt.
"Mutta ne ovat tykkejä kumminkin kaikesta huolimatta!" sanoi kapteeni — hänen vanha arvonimensä tahtoi väkisinkin nousta huulilleni vielä kauan aikaa tämänkin jälkeen — "ja elleivät ne halkea ensimmäisessä koetuksessa, panemme ne paukkumaan jossakin tilaisuudessa. Halloo, mitä sinun miehesi oikein tuijottavatkaan?"
Kerroimme hänelle, jolloin hän lisäsi pienen sarjan amerikkalaisia nimityksiä entisiin eversti Sebastian Jeronimo Lopeziin kohdistuviin arvosteluihin. Sitten hän sanoi tyynesti:
"Syrjäyttämällä kavalluksen, joka näitä miehiä epäilemättä kauheasti hävettää, ei meille luullakseni paremmin olisi voinut käydäkään. Kun Lopez pakeni kylästä, olivat kaikki asiat mullin mallin, Valdez kuolemaisillaan ja joki suojauslaitteitta. Hän kertoo espanjalaisille sen ja he tulevat luultavasti viipymättä tarkastelemaan asemaa, jolloin annamme niille perinpohjaisen opetuksen. Sano Cuevasille tämä ja käske hänen kertoa se miehilleen."
Seurasi enemmän kiroilua, sadattelua ja huutoja, kun miehet, joista muutamat olivat huomanneet laivoihin palaamisen ymmärtämättä sitä kumminkaan, kuulivat heidän viimeisen johtajansa kavalluksen suuruuden. Mutta ymmärrettyään uuden päällikkönsä selitykset he rohkaisivat mielensä heidän rodulleen ominaisen häilyväisesti. He olivat lapsia joka paikassa ja ajatteleminenkin oli tehtävä heidän puolestaan, mutta he olivat nopeat toimimaan. He rupesivat työskentelemään kaikin voimin saadakseen tykit asemiin, ja minä palasin miesteni luo lopettaakseni tehtäväni.
Käskin nyt viedä kanootit pois näkyvistä ensimmäisen virran mutkan toiselle puolelle, ja sitten kuin pattereista suunnattu odottamaton tuli olisi pannut veneitten miehistöt jonkunlaiseen epäjärjestykseen, aioin ilmestyä joukostani valitsemieni vapaaehtoisten kanssa ahdistaakseni heitä uudelta suunnalta. Päällikkömme oli hyvin levoton, että me syöksyessämme esiin hetken jännityksen huumaamina joutuisimme hänen tykkiensä ammuttaviksi, mutta minä taasen pelkäsin, että mieheni kieltäytyisivät kokonaan lähtemästä mihinkään.
Mutta vaikka he yleensä ovatkin hyvin pelkureita, olisin voinut säästää itseltäni tämän huolen. Heidän oli nyt puolustettava perheitään ja kotejaan, ja se herätti heissä kaiken rohkeuden, johon he suinkin kykenivät. Kun halusin vapaaehtoisia mukaani, syöksyivät kaikki kanootit eteenpäin, ja ainoa vaikeuteni oli nyt pidättää heitä niin kauan kuin saisimme käskyn yhtyä taisteluun. Luullakseni oli heidän vaikeampi kuin minun, jolla ei ollut kotia puolustettavana eikä rakastettua, jonka puolesta olisin taistellut, istua siinä toimettomina näkemättä ollenkaan lähestyvää vihollista ja pakotettuina olemaan hiljaa. Minäkin purin kynsiäni katsellessani joka suunnalle kiihkeästi päästäkseni mukaan.
Sitten lopulta kuulin kumminkin ääniä ja airojen loisketta jostakin kaukaa tyynen illan hiljaisuudessa. He olivat vielä matalikon ulkopuolella, mutta kumminkin tulossa. Miesteni kourat puristautuivat melojen ympärille ja heidän hartiansa nytkähtelivät, mutta minä pidätin heidät viittauksella, ja me odotimme — tuntikausia, kuten jännittyneistä mielistämme tuntui. Äkkiä pamahtivat sitten tykit törmällä ja niiden kumeaan paukkinaan sekautui pian muskettien rätinääkin. Luulin erottavani joukosta winchesterin kimakamman äänen ja iloitsin tietäessäni sen omistajan olevan siellä tukemassa ja rohkaisemassa miehiään.
Veneistä kuului hämmästyneitä ja toivottomia huutoja ja vastaan ammuttuja laukauksia, jotka olivat niin huonosti tähdättyjä, etteivät ne vahingoittaneet ketään, ja kului jonkun aikaa, ennenkuin hämmästyneet merisotilaat saivat konekiväärinsä kuntoon ampuakseen kaikille suunnille. Törmältä ammuttiin kumminkin niin yhtämittaa ja harmillisesti, että veneet hyökkäsivät kanavaan päästäkseen suojaan.
Mutta siellä kohtasivat niitä uudet vaikeudet. Johtavat veneet törmäsivät näkymättömiin ja odottamattomiin vastuksiin, toiset tunkeutuivat niiden päälle takaa tehden vain sekamelskan suuremmaksi. Nyt oli meidän vuoromme. Meloimme virran keskelle ja aloimme ampua, ja vaikka en voinut toivoakaan, että harjautumattomat mieheni huonoine ja vanhoine musketteineen saisivat suurtakaan vahinkoa aikaan, lisäsi kumminkin yhteislaukauksemme yleistä hälinää ja, mikä oli vielä hyödyllisempää, sai vihollisen sellaiseen luuloon, että heidät oli saarrettu, lisäten siten heidän masentuneisuuttaan.
Veneistä vastattiin kyllä tuleemme ja kun heidän konekiväärinsä kuulat alkoivat vinkua yläpuolellamme, istuutuivat muutamat mieheni nopeasti veneittensä pohjalle. Mutta huomattuaan, ettei kukaan haavoittunut, nousivat he jälleen häveten hieman käyttäytymistään ja ampuivat toisen yhteislaukauksen joen suulla taistelevien joukkoon. Meistä näyttivät he erottamasti sotkeutuneen toisiinsa, veneet olivat tarttuneet kiinni paaluihin, seipäihin ja rottinkisilmukoihin, kaikki miehet huusivat määräyksiä ja neuvoja toisilleen ampuessaan umpimähkään ja työnnellessään toisia veneitä tieltään pois, keksit, airot ja pyssyt heiluivat hurjasti yhtämittaa, ja koko joukko näytti yhtä huonosti harjoitetulta kuin Lopezinkin miehet kunnantaloa vastaan hyökätessään.
Laivojen suuret tykit vaikenivat ehkä senvuoksi, että niiden suuntaajat pelkäsivät ampuvansa omia miehiään, tahi siksi, ettei tilannetta ymmärretty siellä. Veneitten konekiväärit, jotka olisivat heti suistaneet meidät veteen, jos englantilaiset sotilaat olisivat niitä suunnanneet, olivat joko rikki tahi huonosti hoidetut, sillä ne näyttivät useammasti pettävän kuin laukeavan. Nyt täydensi sitäpaitsi eräs vaskitykkimme hyvin tähdätty luoti vihollisen tappion. Se sattui nimittäin muutaman veneen vesirajaan, ja tuo pieni alus alkoi heti täyttyä vedellä ja upota. Miehistö, peläten ympärillä uiskentelevia haikaloja ja vihollista, jonka yleinen tapa oli ampua vangit armotta ja joka nyt ympäröi heidät melkein joka suunnalta, tuli aivan raivoisaksi pelosta. He huusivat ja kiljuivat koettaessaan kiivetä toisiin veneihin, ollen vähällä kaataa ne kumoon. Näin selvästi, miten eräs matruusi kohotti aironsa ja lyödä läimäytti erästä veneen laidasta kiinnipitävää miesraukkaa päähän. Mies kumartui väistääkseen lyöntiä ja koetti sitten päästä erääseen toiseen veneeseen, jossa häntä kumminkin kohdeltiin yhtä raa'asti. Polskuttaen ja huutaen hurjasti, koettaen nähtävästi siten peloittaa haikalat etemmäksi, läksi hän uimaan kauempana olevaa rantaa kohti. Vasta sitten kun hän oli saavuttanut sen ja kiivennyt törmälle, huusivat sekä omat mieheni että törmällä olevat hämmästyksestä, ja häntä kohti ammuttu luotituisku ilmaisi minulle, kuka hän oli ja miksi espanjalaiset merimiehet olivat kohdelleet häntä niin töykeästi. Pakolainen ei ollut kukaan muu kuin Lopez, petturi, jonka hänen uudet liittolaisensa luulivat ehkä pettäneen heidätkin, sillä hänhän juuri oli saattanut heidät tähän tilanteeseen.
Vihollisemme olivat jo nähtävästi käsittäneet, ettei heidän hyökkäyksensä onnistu, ja nyt saattoi uppoava vene heidät aivan kauhun valtaan. Arvokas peräytyminen muuttui äkkiä hurjaksi paoksi. Ampuen tuskin laukaustakaan meitä kohti kiiruhtivat nuo kolme jäljellä olevaa venettä särkässä olevaa aukkoa kohti niin nopeasti kuin suinkin päästäkseen tykkiemme kantomatkan ulkopuolelle.
Lopez pääsi pakoon. Luullakseni sattui häneen pari laukausta, mutta hän onnistui kumminkin vetäytymään viidakkoon. Kun mieheni yrittivät lähteä häntä takaa-ajamaan, palautti kenraalimme ankara käsky heidät takaisin maan suojaan.
Sillä nyt olivat laivan tykit alkaneet paukkua, ja me olisimme tarjonneet niille erinomaisen pilkan virran yli kulkiessamme. Mutta ollessamme näin suojassa eivät ne saaneet juuri mitään vahinkoa aikaan. Matka ei kyllä ollut liian pitkä niiden suurille tykeille, jollaisia oli luullakseni kolme kummassakin laivassa, mutta varmaan oli valaistus huono eikä suuntaaminenkaan parempi kuin parissa edellisessäkään tilaisuudessa. Muutamia suuria luoteja vihelsi patterin yli sen takana olevaan metsään. Muutamia putosi läiskähtäen sen edustalle veteen ja jokeen jonkun matkan päähän meistä ja ainoa niiden aiheuttama sanottavampi vahinko oli muutaman katkenneen oksan putoaminen erään miehen päähän. Miehemme olivat uudistaneet tulikasteensa meille odottamattoman suotuisten olosuhteitten vallitessa, ja heidän ensimmäinen taistelunsa uuden päällikkönsä alaisina oli ollut kieltämättömästi onnellinen, sillä se oli nyt jo melkein ohi. Lyhyt troopillinen auringonlasku alkoi, ilta pimeni nopeasti ja tykkituli harveni lakaten vihdoin kokonaan.
"Niin pitkälle on nyt siis kaikki hyvin", sanoi kenraali yhdyttyäni häneen kuunnellessaan alipäällikköjensä sydämellisiä onnentoivotuksia, "mutta luullakseni eivät espanjalaiset päästä meitä näin vähällä. Olemme tarjonneet heille ruokaa kolme kertaa ja heillä on nyt pitkä lasku meille maksettavana."
"Näin pitkälle siis on onnemme ollut myönteinen, kohtalon kuljettaessa meitä voitosta voittoon."
Shakespeare.
Oli selvää, etteivät espanjalaiset päästäisi meitä näin vähällä, mutta tällä haavaa oli meille kumminkin suotu vähän aikaa levähtääksemme, syödäksemme ja neuvotellaksemme asioista. Uusi päällikkö antoi ankarat määräykset, ettei saanut sytyttää tulia, eipä edes tupakoida, jotteivät valon välähdykset kohdistaisi meihin suurten tykkien tulta. Sitäpaitsi asetettiin valppaat tähystäjät sekä törmälle että joen suulla risteilevään vartioveneeseen. Kasim oli nyt tuolla viimeksimainitussa paikassa ja minä pääjoukon kanssa törmällä maaten pitkin pituuttani nurmella lepuuttaakseni väsyneitä jäseniäni. Minulla oli siis aikaa kysellä päälliköltä, mitä kylässä oli tapahtunut poistumiseni jälkeen sieltä.
"Kuinka herra Valdez voi?"
"Hän on kuollut, miesraukka. Noin tunnin kuluttua sinun lähdöstäsi heitti hän henkensä."
"Voi Luiz-raukkaa!" huudahdin. "Miten hän jaksoi sen kestää?"
"Suurenmoisesti! Siinä pojassa on oikeata terästä", sanoi uusi kenraalimme hieman värisevin äänin. "Hän tuli luokseni muutamia minutteja jälkeenpäin selittäen olevansa valmis viemään sanan kenraalille. En voinut lähettää häntä pois, koska hänen isänsä oli vielä hautaamatta eikä yö sitäpaitsi sovi sellaisen matkan lähtöajaksi. Toivoin sitten vielä voivani lähettää ilmoituksen voitostamme hänen mukanaan. Hän halusi silloin tulla mukaani tänne, mutta sanoin hänelle, että sekä hänen että hänen uskollisen toverinsa oli levähdettävä koko tämä yö ennen lähtöään, sillä sana on vietävä perille viipymättä. Tämä tilanne on hyvin omituinen. Muukalainen, jolla ei ole mitään yhteyttä johtajien kanssa, on kumminkin tällaisen merkityksellisen paikan päällikkönä, ja minun on joko heti päästävä vapaaksi tahi saatava vahvistus virkaani. Mutta", lisäsi hän hymyillen, "olisin hyvin mielissäni, jos voisin ilmoittaa kenraalille torjuneeni espanjalaisten hyökkäykset, vaikka se olisikin sitten ensimmäinen tahi viimeinen työni kenraalina."
"Mutta niin tyhmästi eivät he voi menetellä, että he erottavat teidät", sanoin vihaisesti.
"Luullakseni voi se kumminkin olla mahdollista. He eivät tiedä mitään minusta."
"Sellainen olisi kumminkin sikamaista! Ja jos he lähettävät tänne jonkun alkuasukkaan, jonkun kukoistavan neekerin, kuten Livingston niitä nimittää, niin suostutteko palvelemaan häntä?"
"Varmisti", vastasi hän vaatimattomasti, "jos se vain kenraalin mielestä on parasta."
Tuohon en voinut sanoa enää mitään.
"Nuori Luiz lähetti sinulle terveisiä, Williams", jatkoi hän sitten. "Hän sanoi tietävänsä sinun ottavan osaa hänen suruunsa ja olevansa iloinen, että taistelet hänen isänsä vihollisia vastaan. Hän ei osannut silloin aavistaakaan, vaikka luulen sananviejieni ilmoittaneen sen kylässä nyt, että hänen isänsä murhaaja oli noiden joukossa, joita vastaan olet taistellut."
"Eikö? Toivon, ettei tuo roisto olisi päässyt pakoon", sanoin kostonhimoisesti. "Onko hänen miehistään kuulunut mitään?"
"Kyllä. Useat ovat tulleet takaisin rukoillen armoa ja takaisinpääsyä vallankumouksellisiin joukkoihin. Annoin kieltävän vastauksen parille hänen upseerilleen, jotka hyvin kyllä olivat käsittäneet tänään suorittamiensa tekojen laadun. He ovat nyt vankina kunnantalossa odottaen tuomiotaan. Miehistön käyttäytymistä on kuitenkin arvosteltava toiselta näkökannalta. He ovat kotoisin Lopezin halintoalueelta ja ovat yhtyneet häneen senvuoksi etteivät he uskaltaneet menetellä muuten. Mutta Valdez-raukan veljen suostumuksella annoin heille kaikki anteeksi ja ottaisin heidät takaisin riveihin, jos he vain nyt antautuvat vangeiksi, luovuttavat aseensa ja sitoutuvat käyttäytymään hyvin tulevaisuudessa. Luullakseni suostuvat useimmat heistä ehtoihin. Kylän naiset ja lapset palailevat vähitellen koteihinsa, ja kaikki on siellä nyt rauhallista Livingstonin ja tohtori Valdezin pitäessä huolta kaikesta. Jos asiat kehittyvät hyvin täällä, palaan huomen aamulla kello yhdeksän kylään ollakseni läsnä Valdez-raukan hautajaisissa. Tämä juttu on kumminkin lopetettava ensin kunnollisesti."
"Ruvetkaa nyt nukkumaan, kenraali", sanoin hänelle. "Kasim vahtii kyllä valppaasti tuolla alhaalla ja minä pidän huolta, että täälläkin menetellään samoin."
"Tiedän sen, poikaseni", sanoi hän ystävällisesti, "mutta minulla on paljon ajateltavaa, ennenkuin voin nukkua. Mene sinä nyt pariksi tunniksi lepäämään, ja jos sitten kaikki on hiljaista, herätän sinut saadakseni itsekin hieman nukahtaa."
Olin hyvin iloinen saadessani kääriytyä huopaan ja ummistaa pakottavat silmäni. Yö oli sanomattoman ihana, sateeton ja sumuton, ja vahdissa olevat miehet makailivat läheisyydessä kasvavien puiden juurilla. Heidän päivänsä oli ollut väsyttävä ja levoton, ja koska he eivät tienneet, milloin heidän jälleen oli tartuttava aseihin, oli lepo tervetullut kaikille. Kenraali herätti minut pari tuntia ennen auringonnousua heittäytyen pitkäkseen sijalleni ja nukkuen melkein heti kun hänen päänsä oli vaipunut maahan. Mutta hän oli jo jalkeilla päivän koittaessa, sillä koska yö oli kulunut häiriöittä, tiesi hän espanjalaisten koettavan nyt viimeisen kerran saada paikan haltuunsa. He olivat olleet ankkurissa koko yön noin parin peninkulman päässä, mutta nostivat nyt ankkurin lähetettyään paljon merkkejä toisilleen ja soudettuaan laivasta toiseen veneillä, tullen peninkulmaa lähemmäksi särkkää ja ankkuroiden sitten jälleen. He olivat nähtävästi päättäneet aloittaa tämän päivän työt erehdyksettä. Ollen pienien tykkiemme ampumamatkan ulkopuolella oli heidän tarkoituksensa hävittää pieni patterimme, ennenkuin he lähettäisivät veneensä tuhoamaan kanoottejamme ja polttamaan kylää.
Katsoin kapteeniin, joka näytti yhtä tyyneltä kuin ennenkin. Mitä hän sitten lienee ajatellutkaan ei hän kumminkaan näyttänyt levottomuuden merkkiäkään. "He tietävät, mitä heidän pitäisi tehdä", sanoi hän harkitusti, "mutta silti ei ole sanottu, tietävätkö he, miten se on tehtävä. Heitä sanotaan maailman huonoimmiksi tykkimiehiksi. Toivoakseni on tuo joukko heidän kykenemättömintä väkeään."
Ja he olivat, meidän suureksi onneksemme. Jos tykkejä olisi taitavasti käsitelty ja hyvin suunnattu, olisi noista molemmista tykkiveneistä suunnattu tuli tuhonnut heti pienet varustuksemme jättämättä meistä ketään henkiin kertomaan tapauksesta. Luulimme kummassakin laivassa olevan yhden kuusituumaisen B.L.- tykin, jotka olisivat voineet ampua sadan naulan painoisia kuulia kylään niin lyhyeltä ampumamatkalta. Sitäpaitsi oli molemmissa laivoissa vielä pari pienempääkin tykkiä, joilla englantilaiset tahi amerikkalaiset sotilaat olisivat muutamissa minuuteissa hävittäneet patterimme ja kanavien suihin rakentamamme padot. Kapteeni oli nähnyt suurten tykkien toimivan ennenkin ja tiesi siis, millaista se on. Jos ampuminen luuloistamme huolimatta osoittautuisi tehokkaaksi, olisi tuhomme aivan varma.
Miehillämme ei näyttänyt olevan aavistustakaan vaarasta, mikä ehkä olikin parasta. Ja todella, eivät ketkään olisi voineet olla riemuitsevampia ja luottavaisempia kuin he. He olivat saaneet sata miestä avukseen kylästä, jossa ei ollut enää puutetta jauhoista, ja raskaan unen ja aamiaisen virkistäminä sanoivat he olevansa valmiit mihin tahansa. Eilinen voitto oli lisännyt suuresti heidän innostustaan ja rohkeuttaan, ja uudet tulokkaat, joiden joukossa oli yhdeksän tuosta päättäväisestä "kymmeniköstä", huolellisesti jaettuina noihin harjautumattomiin joukkoihin tukemaan ja rohkaisemaan heitä, olivat yhtä päättäväiset näyttämään mihin he tänään kykenisivät. Sitäpaitsi ei uuden kenraalimme tyyneys voinut olla vaikuttamatta meihin kaikkiin rohkaisevasti.
Vihollisemme näyttivät heti alussa, miten saamattomia he olivat. Sen sijaan että he olisivat koettaneet säikähdyttää ja masentaa harjaantumattomat joukkomme oikealla luotisateella, ampuivat he harvaan pitkin väliajoin ja tähdäten äärettömän huonosti. Luodit lentelivät joko ylitsemme viidakkoon katkoen puita tahi putosivat kauaksi päämäärästään lantaaseen tahi jokeen pärskäytellen vettä korkealle. Heidän oli kiittäminen ohjelman ensimmäisen osan suorittamisen epäonnistumisesta kokonaan huonoa tähtäystaitoaan, sillä ei yksikään luoti sattunut patteriin, eikä niiden kanavien suihin paaluista ja risukimpuista rakennetuille padoillekaan aiheuttama vahinko ollut suuri. Toisen osan päättyminen tappiolla oli myöskin melkein varma, kun otettiin huomioon johtajamme henkilökohtainen vaikutusvalta ja eilisen voiton suomat edut.
Kanooteillamme ei ollut mitään vaaraa. Kuten eilenkin vietiin ne nytkin pois näkyvistä ylemmäksi joelle kokonaan ampumamatkan ulkopuolelle. Mutta niin kauan kuin miehemme olivat patterin suojassa ja joen kummallakin rannalla kasvavissa viidakoissa, oli kohtuutonta toivoakaan, että vihollisen heihin kohdistama rumputuli jättäisi heidät säikähdyttämättä, ja osaksi lannistamatta heidän rohkeuttaan. Kun suuret projektiilit vihelsivät heidän yläpuolellaan, murskasivat ja katkoivat suuria puita, irroittivat palasia kallioista hieman heidän alapuoleltaan, ja parissa tapauksessa, kun tähtääminen onnistui, osuivat heidän ystäviensä ja toveriensa joukkoon muuttaen toivosta ja jännityksestä vapisevat miehet yhdeksi veriseksi lihakasaksi, oli aivan luonnollista, että he vapisivat ja epäröivät. Muutamat läksivät pakoonkin, mutta heidän johtajansa ankarat käskyt ja muutamien mukana olevien joko malaijien tahi noiden kymmenen halveksiva nauru palautti heistä useimmat paikoilleen, harmain kasvoin ja vapisevin polvin, se on kyllä totta, mutta luottamuksella, joka vain eneni joka minuutilta, jonka he vielä saivat elää.
Tuo puolituntinen oli kumminkin hirveä ja minäkin muiden mukana iloitsin nähdessäni valkoisten veneiden vihdoinkin eroavan laivoista. Luodit vihelsivät yläpuolellamme vielä muutamia minuutteja, mutta miehemme suhtautuivat nyt vaaraan rohkeammin ja korjasivat varustuksiimme syntyneet aukot tyynemmin huomattuaan veneitten alkavan lähestyä meitä kohti. Kun ne olivat päässeet ampumamatkalle, alkoivat niiden konekiväärit heti paukkua.
Vihdoin he tulivat meidänkin ulottuviimme ja silloin me korvasimme heille tuon peloittavan puolituntisen, jolloin meidän oli ollut pakko olla toimettomina. Ammuimme heidän ollessaan lantaassa yhteislaukauksen yhteislaukauksen perästä heitä kohti, ja täyteen ahdetut veneet olivat hyviä pilkkoja.
Heitä hämmästytti selvästi tervehdyksemme lämpimyys, mutta epäröityään hetkisen läksivät he jälleen eteenpäin jakauduttuaan kahteen osastoon, joista toinen suuntasi kulkunsa rannalle vähän itäänpäin patterista ja toinen jokea kohti. Rantatörmällä kasvavaan viidakkoon kätkeytyneet miehemme lähettivät kumminkin oikean luotituiskun ensimmäistä vastaan ja toista kohti suunnattiin kaikkien patterien tykkien ja muskettien tuli. Tulos oli heti selvä heidän päästyään ampumamatkan sisäpuolelle, vaikka he molemmissa paikoissa ponnistelivatkin toivottomasti murtaakseen vastustuksemme.
Joen suuta suojeli kumminkin vielä vahva pato, ja miehet, jotka rohkeasti kyllä koettivat särkeä sitä, joutuivat parhaimpien patterin suojassa olevien ampujiemme uhreiksi. Jonkun ajan kuluttua saivat vapaaehtoiset uhrata henkensä tuohon työhön, ja kun meidän kanoottilaivastomme ilmestyi joen mutkasta, käski veneitä komentava upseeri kaikkien kiireesti peräytyä. Hän huomasi suunnitelman mahdottomuuden yhtä pian kuin hänen rannalla olevat toverinsakin.
Piilouduttuaan varmasti viidakkoon voivat miehemme ampua suojatonta vihollistaan koko ajan sen koettaessa nousta maihin. Kuusi miesraukkaa kaatui heti ja useat haavoittuivat niin pahasti, etteivät he tahtoneet päästä enää veneihinsäkään takaisin. Jäljellä olevia ei ollut enää tarpeeksi suunnitelman toteuttamiseksi. Heidät työnnettiin takaisin kerta kerran jälkeen ja kun miestemme riemuhuuto pani heidät katsomaan ympärilleen ja he näkivät, miten heidän toverinsa pakenivat joelta luotien kirjaimellisesti sataessa heidän ympärilleen, huomasivat he myöskin, että voitto oli mahdoton. He pakenivat veneihinsä ja soutivat toisten jälkeen lantaalle niin nopeasti kuin suinkin.
Kun ne lähestyivät laivoja ja pääsivät pois ampumalinjasta, alkoivat suuret tykit paukkua kerran vielä niin hurjasti, että, jos ampumista olisivat ohjanneet hyvät tähtääjät, mitättömät varustuksemme ja pienet joukkomme olisivat heti tuhoutuneet. Nyt ne eivät kumminkaan saaneet sen suurempaa vahinkoa aikaan kuin että tekivät neljä miestä taisteluun kelvottomiksi ja särkivät muutamia tonneja kiviä ja maata rannalta ja patterin edustalta. Tätä kesti noin tunnin tahi hieman enemmänkin, mutta sitten saatuaan varmuuden, luullakseni, että paljon suurempi voima kuin minkä he voivat lähettää maihin — niissä ei ollut kummassakaan sataakaan miestä — oli tarpeen niin vahvan paikan valtaamiseksi, nostivat ne ankkurinsa ja läksivät vastahakoisesti Manillaan päin.
Kuulimme sitten myöhemmin heidän ilmoittaneen tuhonneensa Annabel Leen lasteineen ja kokonaan hävittäneensä Tumabongissa olevat vallankumouksellisten varustukset. Se oli kumminkin vain tavallinen espanjalaisten tapa salata tappioitaan. Kaikki sodan kestäessä sattuvat taistelut merkittiin voitoiksi, vaikka kapinalliset pitivät puoliaan kaikilla linjoillaan koko sen ajan ja heidän lukumääränsä lisäytyi moninkertaiseksi.
"Rauha, rauha, vaikka ei rauhaa olekaan."
Jer. 6: 14.
Jätimme patteriin niin lujan suojelusjoukon kuin luulimme tarpeelliseksi ja vartioveneen pitämään silmällä virtaa. Sitten läksivät loput pienestä joukostamme takaisin kylään.
Tämä paluumatka muodostui jonkunlaiseksi riemukulkueeksi. Muutamat alkuasukkaat olivat kiiruhtaneet edeltäpäin Tumabongiin ilmoittamaan voitostamme ja hakemaan soittovälineitä, joita kylässä tuntui olevan suuret määrät. Soittajat olivat erinomaisen hyvin harjoitelleet, ja nyt he marssivat meitä vastaan naisten ja lasten seuratessa heitä, asettuivat joukkomme etupäähän ja soittivat sotaisia kappaleita.
Se seikka, että jälkijoukossamme oli noin tusinan verran karkeasti kyhättyjä paareja, joilla kuolleita ja haavoittuneita kannettiin, ei näyttänyt ollenkaan häiritsevän yleistä iloisuutta, ja ainoastaan kenraalimme jyrkkä käsky vaimensi soiton ja huudot lähestyessämme kunnantaloa, jonka lipputangossa vallankumouksellisten lippu liehui puolitangossa.
Pysähdyttyämme rakennuksen edustalle tulivat Matteo ja Luiz Valdez surullisin ulkomuodoin, mutta tyynesti ja maltillisesti meitä vastaan vanhan Livingstonin ja muiden miehiensä kanssa. Filippiiniläiset tervehtivät uutta kenraaliaan tavalliseen tapaansa taivuttamalla toisen polvensa ja koskettamalla otsaansa, vanhan Livingstonin koettaessa kömpelösti tervehtiä sotilaallisesti ja irvistellessä salakähmää koko ajan.
Kapteeni Hemingway tervehti heitä jokaista kädestä. "Kiitoksia, ystäväni", vastasi hän lämpimästi heidän onnentoivotuksiinsa. "Niin, olemme ajaneet espanjalaiset pakosalle, mutta minun ansiotani ei siinä paljonkaan ole. Teidän isänne, Luiz, osoitti minulle, missä meidän voimamme oli ja minä olen vain seurannut hänen ohjeitaan. Luullakseni menetti asianne — meidän asiamme, tarkoitan, sillä olemme nyt auttamattomasti sekautuneet siihen — yhden kykenevimmistä miehistään eilen."
Kun Luiz kuuli isänsä muistoa näin kunnioitettavan, täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä, mutta hän sanoi rohkeasti: "Isäni tiesi luovuttavansa työnsä taitaviin käsiin, kapteeni — ei kun kenraali, piti minun sanoa", lisäsi hän nopeasti.
"Pidän tuosta toisesta nimityksestä enemmän", sanoi kapteeni Hemingway tyynesti. "Luullakseni se kuulostaa luonnollisemmaltakin, ja tuota toista nimitystä ennätämme ruveta käyttämään sittenkin kuin kenraali Aguinaldo nimittää minut tämän paikan komentajaksi. Nyt, Williams, on sinun vapautettava miehet tunniksi, että he saavat levätä, syödä ja kerskailla, jota luullakseni saamme nyt kuulla tarpeeksemme. Onko haavoitetut tuotu tänne? Pyydän, että te, tohtori Valdez, pitäisitte heistä huolta."
"Varmasti, herra kapteeni."
"Tunnin kuluttua on joukkojen kokoonnuttava kenraalin hautajaisiin.Hänen mukanaan Manillasta tulleet miehet saavat ampua kunnialaukaukset.Nyt haluan hieman ruokaa ja sitten rupean kuulustelemaan vankeja."
Kuulustelu oli lyhyt, tiukka ja asiallinen. Miehet saivat puhua puolestaan, mutta heillä ei ollut juuri mitään sanomista. Nuo molemmat upseerit kielsivät jyrkästi osallisuutensa viimeisen päällikön murhaan, mutta tunnustivat tietäneensä ja hyväksyneensä Lopezin suunnitelman nousta kapinaan uusia tulokkaita vastaan. Senvuoksi olivat he kieltämättä pettureita ja vielä päälle päätteeksi vihollisen uhatessa kylää, ja varoitukseksi toisille joukoille ei heitä voitu tuomita muuhun kuin kuolemaan. Mutta ottaen huomioon, ettei Hemingway kenties ollut oikeutettu julistamaan tuomiota niin vakavassa asiassa, päätettiin odottaa niin kauan kuin Luiz palaisi kenraalin puheilta.
Miehet taasen, nuo johtajatta olevat lampaat, jotka olisivat vaarassa joutua espanjalaisten käsiin, jos heidät lähetettäisiin kotiinsa, koska heidät pakotettaisiin joko taistelemaan entisiä tovereitaan vastaan tahi kuolemaan häpeällisen kuoleman, saivat anteeksi. Heistä muodostettiin ehdollinen komppania, mutta heille ei suotu oikeutta kantaa aseita eikä käyttää niitä vihollista vastaan, ennenkuin he hyvällä käyttäytymisellään näyttävät, että heihin voidaan luottaa.
Sitten lähestyi kenraalin hautaamishetki ja torventoitotus kutsui kaikki miehet kokoon. Olimme nyt kaikki pukeutuneet noihin Annabel Leen kapinallisille tuomiin khakiunivormuihin. Ainoastaan vyö ja siihen kiinnitetty miekka erotti upseerit sellaisista pienen armeijamme miesryhmistä, joilla oli samanlaiset puvut. Jollakin tavoin tuntui tämä minusta sopivan omituisesti tilanteeseen, kun me kokouduimme tuon miehen haudan ympärille, jota me kaikki surimme, emme ainoastaan kuin sotamiehet, vaan kuin osakkaat tuohon samaan asiaan, jota toteuttaessaan hän oli antanut henkensä.
Pappia ei oltu voitu hankkia. Ainoastaan tuon kuolleen miehen veli osasi toistaa muutamia rukouksia katolisesta jumalanpalveluksesta, jota he molemmat olivat aina uskollisesti seuranneet. Sitten laskettiin kenraali hautaan ja aivan hänen viereensä sijoitettiin nuo miesraukat, jotka espanjalaisten tuli oli tappanut. Nyt astuivat nuo "kymmenen" lähemmäksi, ampuivat yhteislaukauksen ja kaikki oli ohi. Mutta poistuessaan haudalta tervehti jokainen mies joukostamme hiljaa ja merkitsevästi uutta johtajaansa nostamalla käden lakkiin. He tunnustivat siten hänellä olevan oikeuden johtaa heitä.
Sitten palasi kapteeni kunnantaloon kirjoittaakseen kenraalille ja Luiz ja Felipe menivät erään alkuasukkaan luo, joka oli luvannut antaa heille valepuvut. Kun olin lopettanut työni jonkunlaisena kaikkien adjutanttina, prikaatinmajurina ja tuvanvanhimpana, määrännyt kullekin miehelle asunnon, jakanut ruoan ja määrännyt milloin patterilla ja kylässä olevat vahdit oli vaihdettava, seurasin Luizia nähdäkseni, voisinko olla hänelle joksikin avuksi.
Leveän hymyn kirkastaessa hänen hyväntahtoisia kasvojaan pyysi alkuasukas minua tulemaan majaan. Seurasin hänen kehoitustaan ja kiipesin sinne melko vaikeasti huonosti pykälöityä paalua pitkin, joka toimitti portaitten virkaa. Päästyäni sinne huomasin olevani eräässä pimeässä, tomuisessa ja hieman savuisessa huoneessa, johon kaikki perheen jäsenet olivat kokoutuneet. Muudan vanha akka keitti jotakin tulella ja isäntä ja pari nuorukaista, jotka olivat luultavasti hänen poikiaan, auttoivat Felipeä pukeutumaan heidän niukkoihin vaatteihinsa muutamien lasten seisoessa siinä vieressä ja tuijottaessa heihin hämmästyneinä. Huoneen keskellä lopetteli juuri kolme tahi neljä naista nauraen ja jutellen keskenään erään nuoren tytön pukemista. Vasta sitten kuin hän tervehti minua hullunkurisesti ujostellen tunsin Luizin, joka oli valinnut tuollaisen valepuvun.
Hänellä oli yllään heleävärinen hame, joka mielestäni oli hieman liian pitkä kävelypuvuksi, valkoinen pumpulipusero, jossa oli pitkät ja leveät hihat, hartioille oli kiedottu huivi ja toinen kirkkaanviheriä huivi toimi päähineenä. Hänen jalkansa oli pistetty tohveleihin, jotka olivat aivan liian pienet hänelle. Hän sanoi kumminkin kantavansa niitä kädessään muulloin, paitsi silloin kun he kulkivat jonkun kaupungin läpi. Sitten oli hänellä vielä kainalossaan suuri pumpulinen sateenvarjo. Muutamia halpoja koristuksia oli kiedottu hänen kaulaansa ja hän kätki puseronsa poimuihin passin, joka oli kirjoitettu hänen ystävällisen emäntänsä nimelle ja jota ilman hänen olisi ollut hyvin vaikea kulkea meidän ja Agulnaldon joukkojen välisen maakunnan halki. Felipen passi julisti hänet tämän sievän pienen naisen mieheksi.
Luiz pisti muutamia hopeakolikoita hieman vastahakoisen emännän kouraan, hyvästeli ja kiitteli kaikkia naisia hyvin kohteliaasti ja lämpimästi, ja sitten miesten seuratessa mukanamme poistuimme talosta. Hänen oli hyvin vaikea laskeutua paalua myöten maahan uudessa puvussaan, mutta kun nauraen käskin hänen nostaa hameensa ylös, sanoi hän minulle niin vakavasti, että heti käsitin hänen valepukunsa oikean tarkoituksen:
"Ei ystäväni. Minun on opittava kiipeämään ja laskeutumaan, kuten hekin, sillä muuten voin ilmaista itseni heti", ja hän alkoi kärsivällisesti kiivetä ja laskeutua, kunnes hän luuli oppineensa taidon.
Sitten menimme yhdessä kunnantaloon, jossa kapteeni Hemingway antoi hänelle kenraalille osoitetun kirjeen. Hän luki sen kumminkin ensin ääneen kummallekin lähetille neuvoen heitä samalla, miten heidän oli hävitettävä se siinä tapauksessa, että he joutuisivat vangeiksi. Sitten hän käski heidän tarpeen tullen erota toisistaan, jotta ainakin toinen voisi päästä kenraalin luo turvallisesti.
"Onko teillä revolveria, Luiz?" kysyi hän sitten.
"Ei. Minulla on vain luodikko, mutta en voi kuljettaa sitä mukanani."
"Tietysti ette. Ottakaa tämä", sanoi kapteeni ottaen oman revolverinsapatruunoineen ja auttaen kätkemään ne pojan pukuun. Sitten hän puristiLuizin kättä lämpimästi ja hänen äänensä värähteli, kun hän sanoi:"Jumala suokoon, että suoriutuisitte tästä onnellisesti, poikaseni.Olet varsin kelvollinen tuon urhoollisen miehen pojaksi."
Saattelin Luizia vähän matkaa, mutta hän oli hyvin vaitelias. Kun erosimme, puristi hän kumminkin kättäni hyvin tulisesti sanoen: "Hyvästi, Evan!" sillä hän oli oppinut nimittämään minua ristimänimeltäni. "Tiedän sinut ystäväkseni ja minäkin pidän sinusta. Mutta minä rakastan teidän kapteenianne."
"Niin minäkin", vastasin hänen mielenliikutuksensa särjettyä pidättyväisyyteni. "Hän onkin paras tuntemani mies."
Elämämme Tumabongissa muodostui hyvin rauhalliseksi odotellessamme Luizin palaamista. Vaikka kapteeni Hemingway olisi ollutkin kapinallisten johtajien valtuuttama salainen asiamies, ei hänen nykyisiin velvollisuuksiinsa kumminkaan olisi sisältynyt hyökkäys vihollista vastaan. Valdez oli lähetetty tänne järjestämään näitä pieniä joukkoja, värväämään rekryytejä naapuristosta ja kokoamaan varastoja siltä haralta että joku toinenkin laiva onnistuisi suuntautumaan tykkiveneiden saartolinjan läpi. Todellisuudessa ei kumminkaan yksikään laiva tullut luoksemme enkä tiedä, tekikö yksikään sellaista koetustakaan. Yhteytemme toisten vallankumouksellisten joukkojen kanssa katkesi vähäksi aikaa, koska kukkulain tuolle puolen oli kokoutunut espanjalaisia joukkoja, joissa sanottiin olevan yhteensä noin parituhatta miestä. Senvuoksi oli Luizin ja Felipenkin ollut pakko pukeutua valepukuun, ja jos he vain onnistuisivat tunkeutumaan läpi ja palaamaan takaisin luoksemme, olisivat he ensimmäiset, joilta saisimme jälleen kuulla uutisia muusta maailmasta.
Sillä aikaa oli kumminkin uudella johtajalla tarpeeksi työtä edeltäjänsä määräysten kahden ensimmäisen osan täytäntöönpanossa. Miehiä opetettiin ja harjoitettiin joka päivä käyttämään aseitaan ja muskettejaan ja värvääjät, joina toimi puolet noista kymmenestä, kokosivat ahkerasti rekryyttejä ja veroja naapuristosta. Paitsi näitä töitä rakensimme kellarin räjähtäville ampumatarpeillemme, joiden sinne sijoittaminen ilahdutti meitä kaikkia, ja jokainen vanha rauta- ja lyijypalanen, joka vain löydettiin ympäristöstä, sulatettiin luodeiksi. Kokoomamme rautaromun laatu oli hyvin omituinen, eikä sitä keräytynyt paljon, joka oli sitäkin kiusallisempaa, kun saimme tietää, että läheisyydessä olevassa vuoristossa oli rautamalmia, joka kumminkin oli yhtä saavuttamattomissa, kiitos huonojen teiden ja ymmärtämättömien alkuasukasten, kuin jos se olisi sijainnut jossakin Euroopan kolkassa. Mutta vaikka emme voineetkaan käyttää miehiämme kaivostöihin, saivat he sitä useammin ottaa osaa maanviljelyshommiin. Maakunnassa vallitseva levottomuus oli karkoittanut useimmat alkuasukkaat heidän kodeistaan, ja heidän riisinsä, maissinsa ja muut kylvönsä olivat nyt kypsyneet odottaen vain korjaajia. Olimme kovasti niiden tarpeessa joko nykyistä tahi tulevaa tarvetta varten, joten me kokosimme ne kaikki varastoon. Jokaisen elintarvelastin saavuttua merkitsi kapteeni Hemingway sen arvon muistiin senvuoksi että korvaus voitaisiin suorittaa sellaisille omistajille, jotka mahdollisesti tulisivat sitä vaatimaan.
Olimme kaikki ahkerassa työssä ja päivät kuluivat jotensakin hupaisesti. Joulukuu oli jo käsissä ja ilmat olivat muuttuneet kylmemmiksi ja kuivemmiksi. Ainoa levottomuutemme syy oli, että Luizin ja Felipen olisi pitänyt palata nyt, jos heidän retkensä vain oli onnistunut.
Mutta päivät liittyivät viikoiksi eikä heitä vain kuulunut tuleviksi. Olimme alkaneet pelätä jo pahinta, ja tohtori Valdez aikoi jo lähteä itse koettamaan saadakseen kenraalin määräykset ja kuullakseen veljensäpojan kohtalosta, kun eräänä päivänä molemmat lähetit saapuivat aivan terveinä, Luizkin miehen pukuun puettuna. Satuin juuri olemaan vahdinvaihdossa kylän ulkopuolella, kun he tulivat näkyviin. Juoksin heti heitä vastaan huutaen heidän nimensä iloissani.
Luizin kasvoihin ei kumminkaan ilmestynyt mitään vastaavaa iloisuutta. Hän puristi kättäni sanomatta mitään, ja silloin tiesin heti, että jotakin oli tapahtunut.
"Mitä on tapahtunut?" huudahdin. "Kenraali — onko hän joutunut vangiksi, ammuttu vai miten on asian laita?"
"Ei, hän voi kyllä aivan hyvin", vastasi Luiz pinnistetyllä ja kylmällä äänellä.
"Entä sinä, Luiz? Jouduitko vangiksi? Ovatko he kiduttaneet sinua?"
"Ei!" ja hän nauroi, mutta äänessä ei ollut vähintäkään hilpeyttä. "Katsohan tätä! Olen tullut heidän linjojensa läpi avoimesti tämän turvakirjan avulla. Tämä kallis paperi", hän liehutti erästä sinistä paperikaistaletta silmieni edessä, "on komentavan kenraalin itsensä allekirjoittama. Siinä määrätään, että kaikkien espanjalaisten upseerien ja sotamiesten, jotka satun kohtaamaan, on autettava minua pääsemään Tumabongiin. Sinun ei tarvitse pelätä tykkiveneiden eikä risteilijöiden saapuvan tänne nyt, ystäväni, ja jos tänne tulee espanjalaisia joukkoja, tulevat he kuin veljet", ja hän nauroi jälleen vielä katkerammasti.
"Mutta en ymmärrä. Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyin.
"En minäkään ymmärrä, mutta se merkitsee rauhaa, niin häpeällistä ja epäilyttävää, että haluaisin mieluummin nähdä tämän maakunnan uivan veressä. Voi, mitä sanoinkaan! Hänhän oli isäni ystävä ja isäni luotti häneen. Kenties tuomitsen häntä väärin."
"Tuomitset, ketä?" kysyin ollen aivan ymmällä.
"Kenraali Aguinaldoa. Hän on solminut rauhan komentavan kenraalin, tuon vasta nimitetyn Primo de Riveran kanssa, ja kansa sanoo, että Aguinaldo ja muut johtajat on lahjottu. Mutta ehkä se onkin valetta. Rauha on kumminkin varma, kenraali lähtee Kiinaan ja meidän kaikkien muiden on alistuttava. Minulla on mukanani määräykset kapteeni Hemingwaylle. Evan, luuletko hänen tottelevan?" kysyi hän nopeasti.
"En osaa sanoa", vastasin hitaasti. Tämä uusi onnenrattaan pyörähdys oli niin hämmästyttänyt ja mykistyttänyt minut ajatellessani, mitä se merkitsi ja miten se tulee vaikuttamaan meihin kaikkiin, etten voinut sanoa sen enempää. Saatoin vain vaitiollen kävellä Luizin sivulla kunnantaloon.
Ehkä myöskin toivoin sisimmässä sydämessäni, että Luiz oli erehtynyt kuultuaan perusteettomia huhuja, ja luulin kapteenin kirjeen oikaisevan väärinkäsityksen. Mutta tämä toivoni haihtui pian. Kyläläisten äänekkäät tervetulotoitotukset lähettien ilmestyessä näkyviin toivat kapteeni Hemingwayn kunnantalon ovelle. Hänkin tervehti tulijoita iloisesti ja keventynein mielin, vaikka heidän kasvojensa ilmeet ja käyttäytyminen valmistivatkin häntä kuuntelemaan huonoja uutisia. Hän otti hänelle osoitetun käärön, aukaisi sen ja luki kirjeen pari kolme kertaa selvästi hämmästyneenä. Sitten hän käski minun kutsua tohtori Valdezin ja Livingstonin paikalle.
Molemmat olivatkin jo tulossa kiireesti paikalle kuultuaan lähettien turvallisesta paluusta, ja kun he olivat suoriutuneet ensimmäisistä tervehdyksistään, kutsui kapteeni meidät erääseen kunnantalon osaan, johon hän oli sijoittanut konttorinsa, ja kertoi meille uutisensa. Huhut olivat tosia. Uusi komentava kenraali oli tullut Espanjasta ostamaan rauhaa, ja hän oli ostanutkin sen -kuinka kalliista hinnasta, en ole milloinkaan saanut varmasti selville. Mutta kun hän oli luvannut myönnytyksiä ja vannonut hyvittävänsä kaikki vääryydet, joita filippiiniläiset saivat kärsiä, loppui kapina siihen. Jouluna oli kaikkien kapinallisjohtajien mentävä kenraalin luo vahvistaakseen tuon sopimuksen, jonka jälkeen kapinallisten oli alistuttava. Yleinen armahdus luvattiin kaikille, ja kaiken katkeruuden ja riitojen luultiin häviävän yleisen rauhan ja veljeyden tieltä.
"Mutta kuinka kauaksi?" huudahti tohtori Valdez katkerasti. "Olemme kuulleet puhuttavan myönnytyksistä ja vääryyksien hyvittämisestä ennenkin, mutta olemme saaneet niitä turhaan odottaa. Niin on tapahtuva nytkin."
"Ehkä", vastasi kapteeni ajattelevasti. Hän silmäili kirjettä jälleen ja nyt oli hänen vuoronsa nauraa. "Vaikka kapina onkin loppunut, on minut kumminkin nimitetty tämän paikan komentajaksi. Nämä molemmat seikat eivät sovi mielestäni ollenkaan yhteen. Luullakseni on tämä joko tuollaista 'Hamletin kiinniottamisesta luopumista' tahi —"
Hän epäröi hetkisen, mutta jatkoi sitten hiljaa: "Tahi on tämä vain jatkon alku."
"Ah!" Tohtori Valdez katsahti häneen tiukasti. "Mitä aiotte tehdä?"
"Hajoitan joukkoni ja ryhdyn rakentamaan laivaa", vastasi hän hitaasti. "Jos tämä hälinä on kokonaan loppunut, on minun saatava itseni ja mieheni tuonne etelään, Borneoon, niin pian kuin suinkin, sillä tuo yleinen armahdus ei koske luullakseni muukalaisia aseiden kuljettajia, jotka ovat olleet vielä kaupanpäälliseksi aseissakin hallituksen joukkoja vastaan. Mutta siinä tapauksessa, ettei se ole ohi, koetan tehdä parhaani pysyttääkseni mieheni täällä laivanrakentajina, jos he vain haluavat jäädä."
"Olen iloinen, että olette ajatelleet sitä", sanoi tohtori Valdez harkitusti. "Luullakseni on meillä vielä hieman toivoa, mutta, pelkään, hyvin vähän."
"Entä te, tohtori, aiotteko alistua muiden mukana?"
"Minäkö?" Tohtorin silmät salamoivat. "Haluan mieluummin tulla ammutuksi. Mitä sinä sanot, Luiz?"
Poika pisti kätensä setänsä kainaloon. "Niinkuin sinäkin, setä."
"Olet kunnon poika! Entä sinä, Felipe?"
"Olen vannonut valan", vastasi Felipe synkästi, "enkä voi rikkoa sitä, sillä se vannottiin ikuisiksi ajoiksi."
"Sellaista ajattelinkin. Siinä kuulette vastauksemme, kapteeni."
"Se oli suunnilleen niinkuin arvasinkin." Kapteenin kasvot näyttivät kumminkin synkiltä. "Tiedättehän vaarat, tohtori?"
"Kyllä ja niiden vuoksi juuri rikonkin valani. Katsokaa, jos tämä kirottu sopimus jää voimaan ja te saatte laivanne rakennetuksi, kapteeni, niin viettekö meidät mukananne johonkin vapaaseen maahan?"
"Tietysti, hyvin mielelläni", vastasi kapteeni heti epäröimättä. "Tulkoon vaikka mitä, niin pysykäämme yhdessä. Amos, sanopas sinäkin mielipiteesi."
"Tiedätte kai sen", murahti vanha Livingston. "Kuinka kauan tulee tämä kukoistava välirauha kestämään?"
"Korkeintaan kolme kuukautta."
"Siinä ajassa voimme kyllä rakentaa merikelpoisen laivan tällaisessakin paikassa. No niin, sen parempi, että meillä on aikaa seurata asiain kehitystä. Mutta tästä rauhasta en maksa palanutta puupenniäkään", lisäsi hän ratkaisevasti.
"Häpeälliset teot tahtovat tulla ihmisten tietoon, vaikka ne olisikin kätketty miten syvälle tahansa maan alle."
Shakespeare.
"Missä kapteeni on? Minut pitäisi hirttää, kun en milloinkaan muista sanoa häntä kenraaliksi!" huusi vanha Livingston syöksyessään kunnantaloon, jossa juuri järjestelin tavaroita.
"Luullakseni tulee hän sanomaan, ettei hän ole kumpikaan juuri tällä haavaa", vastasin.
"Ah, nyt se on ohi, kaikki tyyni, toivoakseni! Mitä minä teille sanoinkaan? Sanoin, ettei tämä kirottu rauha ole palaneen puupenninkään arvoinen, ja olinkin oikeassa. Se on rikottu jo, ja luullakseni voi hän nyt ruveta kenraaliksi milloin vain haluaa."
"Mitä? Onko rauha rikottu? Milloin ja kuinka? Tulkaa mukaani telakalle, Livingston. Hän on siellä valvomassa kannen paikoilleen asettamista ja hän haluaa luonnollisesti kuulla uutiset heti. Mitä tämä kaikki kumminkin tarkoittaa?"
Vanhan Livingstonin punaiset kiihtyneet kasvot muuttuivat jälleen nopeasti vakaviksi. "Sotaa vihdoinkin tähänkin maakuntaan, taistelua, jossa ei anneta armoa puolelta eikä toiseltakaan, mitä minä ainakin luulen huomaavani! Ah, tuoltapa tuo kapteeni tuleekin! Tulkaahan hieman tänne syrjään, kenraali. Minulla on teille uutisia, hyviäkö vai huonoja, riippuu kunkin mielipiteistä, mutta luullakseni on kumminkin parasta, ettemme puhu niistä nyt muille tällä haavaa. Kapina on alkanut jälleen. Leonissa tappelevat ne jo kuin paholaiset ja ovat lähettäneet pyytämään teiltä apua."
"Leonissako? Lopezhan oli- muistaakseni ollut siellä maaherrana?"
"Ja on nyt jälleen! En minä valehtele. Hän matkusti Manillaan jollakin tavoin tuon tykkivenetaistelun jälkeen, sai sieltä käsiinsä jonkun lahjottavan vaikutusvaltaisen henkilön ja osasi esittää asiansa niin hyvin, että häntä oikein ylistettiin Valdez-raukan murhaamisesta. Ihmettelen, miten hän voi kääntää asiat niin. Hänet nimitettiin jälleen Leonin maaherraksi ja hänelle annettiin suojelusvartiokin hänen valtansa turvaamiseksi. Siellä on hän ottanut käytäntöön kaikki entiset keinonsa ja viimeksi on hän ruoskituttanut muutamien kylien virkailijat bejucoruoskilla syystä että asukkaat eivät ole maksaneet verojaan."
"Millaisia nuo ruoskat ovat?" kysyin.
Kapteenin kasvot kovenivat. "Bejuco-ruoskassa on paksu bambuvarsi ja siima on letitetty piikkisimmästä rottingista. Se repii ihon kokonaan siekaleiksi ja tavallisesti tappaa uhrit."
"Niin,, ne ovat tappaneet useimmat heistä, jos vain tuon lähetin puheessa on perää, mutta heidän ystävänsä ovat nousseet kapinaan Lopezia vastaan. He piirittivät hänet Leonin kunnantaloon, mutta hän onnistui lähettämään sanan lähimmille espanjalaisille joukoille, ja nyt ne tappelevat koko piirikunnassa. Kapinalliset ovat lähettäneet tämän miesraukan, jota myöskin on ruoskittu, luoksemme näyttämään haavojaan ja pyytämään apua."
"Missä hän on?"
"Valdezin talossa. Tohtori hoitaa häntä."
"Menen hänen luokseen heti. Sillä aikaa on sinun, Amos, koottava kaikki täällä olevat miehemme ja ilmoitettava noille kymmenelle, että he valmistautuvat kokoamaan loppuja. Sinä, Williams, saat pitää huolta pyssyistä ja ampumatarpeista."
Hän poistui nopeasti Valdezin taloa kohti minun palatessani kunnantaloon ja Livingstonin mennessä telakalle, jossa uutta laivaamme rakennettiin, kokoamaan miehiä. Niiden joukossa olivat omat kolme malaijiamme, nuo kymmenen ja viimeisen Tumabongissa olleen vallankumouksellisen joukon taatuimmat miehet, jotka nyt saisivat muodostaa uuden armeijan ytimen, jos nyt sellainen koottaisiin. Muista miehistämme olivat muutamat menneet kotiinsa, mutta useimmat peläten paikallisten maaherrain kostoa olivat katsoneet edullisemmaksi jäädä läheisyyteemme ja elättivät itseään nyt kalastamisella ja metsästämisellä tahi auttamalla hitaita kyläläisiä sellaisten maanviljelystöiden suorittamisessa, jotka olivat aivan välttämättömät, saaden ruoan ja asunnon palkakseen.
Tuosta niin sanotun rauhan julistamisesta oli nyt kulunut noin kaksi kuukautta. Tiedettiin Aguinaldon ja muutamien muiden kapinallispäälliköiden poistuneen maasta, ja todella, saadakseen heidät suostumaan siihen, oli heille myönnetty kaikenlaisia etuja, kun taasen muutamat muut henkilöt, jotka eivät olleet ottaneet kapinaan suoranaista osaakaan, pakotettiin maksamaan suuria rahamääriä saadakseen mennä maanpakoon tahi pelastuakseen vankilasta. Mutta lukuunottamatta tätä ei sopimuksen muita ehtoja oltu ollenkaan täytetty. Rauhoittaja — näyttää siltä kuin espanjalaisilla veronkantajilla olisi suurin oikeus tuohon arvonimeen — toimiva komentava kenraali, Primo de Rivera, oli palannut isänmaahansa nauttiakseen kapinallisen maakunnan rauhoittajalle oikeudenmukaisesti tulevasta kunniasta ja arvonannosta, ja hänen seuraajansa Augustin pappeineen oli nopeasti alkanut käyttää kaikkia vanhoja keinoja yllyttääkseen kansan jälleen uuteen kapinaan.
Kuinka pitkälle he olivat onnistuneet yrityksissään, näkisimme pian Leonin tapahtumista. Samanlaisia kertomuksia olimme kuulleet muualtakin silloin tällöin, mutta olivatko ne oikeita vai vääriä emme kyenneet saamaan selville. Tumabongissa kumminkin olimme saaneet elää ahdistamatta ja häiritsemättä. Tiesimme kyllä viranomaisten olevan selvillä siitä, että kylässä ja sen ympäristössä oli suuria kapinallisjoukkoja, jotka eivät olleet alistuneet eivätkä luovuttaneet aseitaan, mutta joko he uskoivat ilmoitukseen, että Annabel Leen lasti oli tuhoutunut laivan mukana, tahi eivät he välittäneet lähettää tarpeellisen suurta joukkoa masentamaan kapinallisia. Totta on, että kuulimme silloin tällöin huhuja vanhojen tuttaviemme, tykkiveneitten, takaisin tulosta risteilijän tahi parin kanssa puhaltamaan meidät mereen, kuten he sanoivat, mutta niitä ei ollut vielä kuulunut. Ja niin olimme saaneet rauhallisesti jatkaa työtämme, joka kokosi kyläläisiä ympärillemme kaikkina heidän runsaina lomahetkinään tuijottamaan, ihmettelemään ja arvostelemaan. Sillä kapteenin pääjohdolla, Kasimin ollessa kirvesmiesten päällikkönä, Abdulrahman kaikkien tuhattaiturien etumiehenä ja vanhan Livingstonin kielen kehoittaessa kaikkia väsymättömään työhön, rakensivat tuliset sotilaamme hyvin sievää pientä laivaa, tukevaa ja tarpeeksi kantavaa, jolla aioimme purjehtia etelään päin sellaisten toveriemme kanssa, joiden saarilta poistuminen näytti välttämättömältä, jos nyt todellakin oli niin, että kapina oli loppunut.
Nyt Leonista kuulemamme uutiset panivat meidät epäilemään, etteivät asiat olleetkaan niin, ja puhuteltuaan tuota Valdezin talossa olevaa miesraukkaa päätti kapteeni lähteä sinne heti. Asestettuamme kaikki saatavissa olevat miehet, joiden joukkoon yhtyi muutamia vapaaehtoisia Tumabongistakin, läksimme muudatta viidakon halki viepää huonoa polkua samoilemaan päämääräämme kohti, joka sijaitsi noin kahdentoista peninkulman päässä. Siellä oli kumminkin jo kaikki loppunut. Kapinalliset olivat koonneet suuria joukkoja ja karkoittaneet Lopezin ja espanjalaiset joukot paikasta. Luultiin Lopezin matkustaneen Manillaan saamaan lisäohjeita ja otaksuttiin hänen pian palaavan kostaakseen, minkä vuoksi kapinan johtajat, joissa toimi kokonaan sotilaallisista asioista tietämättömiä talonpoikia, pyysivät kapteeni Hemingwayta rupeamaan heidän päällikökseen.
"Jos vain on olemassa hiemankin edellytyksiä tehokkaaseen vastarintaan, suostun mielelläni pyyntönne", vastasi hän heille suoraan, "mutta emme yksinämme voi vastustaa maakunnan kaikkia joukkoja. Kerroitte minulle, että Cavitéssa ja Batangassa on vielä asestettuja vallankumouksellisia joukkoja. Se on hyvä. Lähetän lähettejä heidän luokseen ottamaan selvää heidän lukumäärästään ja tarkoituksistaan, ja jos he ovat halukkaat ja tarpeeksi vahvat taistelemaan, yhdymme heihin."
Vaikka nuo miesraukat pelkäsivätkin alistumisen aiheuttamia seurauksia, ymmärsivät he kumminkin hänen todistelujensa järkevyyden.
Kolme- tahi neljäsataa talonpoikaa, joilla ei ollut varajoukkoja, eivät voisi kauan vastustaa viranomaisia, joilla oli huhujen mukaan yli kymmenentuhatta harjautunutta sotilasta käytettävänään. Mutta jos taasen toiselta puolen pari kolme muutakin paikkakuntaa oli noussut kapinaan ja noiden espanjalaisten joukkojen oli hajaannuttava pienempiin, eri paikkoihin lähetettäviin retkikuntiin, oli enemmän toivoa sellaisen hyökkäyksen onnistumisesta, johon nämä Leonin ja omat joukkomme halusivat ryhtyä. Ensimmäiseksi työksemme oli meidän saatava selville liittolaistemme asema ja voimat, ja kapteeni tiedusteli nyt vapaaehtoisia, joiden oli koetettava päästä noiden toisten johtajien puheille.
Mutta vaikka kaikki tiesivätkin tehtävän hyvin vaaralliseksi ja vaikeaksi, on hauska mainita, että suuri joukko Leonista kotoisin olevia miehiä ja koko oma joukkomme, Amos Livingstonista rauhallisimpaan ja laiskimpaan tumabongilaiseen kalastajaan asti, astuivat esille tarjoten palveluksiaan.
Kapteeni katsoi meihin iloisesti hämmästyneenä. "En voi lähettää teitä kaikkia, ja mitä upseereihin tulee, niin ei ainakaan sinun vähäinen kielitaitosi, Amos, riitä tähän tarkoitukseen, eikä Williamsinkaan."
"Mutta minähän osaan hieman tagalogin kieltä", sanoin pyytävästi.
"Et kumminkaan tarpeeksi, poikaseni. Tohtori, te olette liian tarpeellinen mies pantavaksi vaaralle alttiiksi, ja Luiz on jo osaltaan täyttänyt velvollisuutensa."
"Mutta minähän pääsin takaisin ehein nahoin, pätevin syy, miksi minut on jälleen lähetettävä. Saanko, kenraali?" lisäsi hän rukoilevasti.
"No olkoon! Te ja Felipe olette mainioita vakoilijoita ja saatte senvuoksi lähteä Cavitéhen. Nyt haluan saada vielä pari miestä, jotka tuntevat Batangan seudut hyvin, lähtemään sinne."
Muudan Leonin mies ja yksi noista kymmenestä, molemmat alkujaan Batangasta kotoisin olevia alkuasukkaita, valittiin lopulta ja kaikki neljä aloittivat heti välttämättömät matkavalmistuksensa. Pääasia oli tietysti, että he herättäisivät niin vähän huomiota kuin suinkin. Luiz pukeutui kerran vielä naiseksi ja Felipe, ollen muka hänen miehensä, sai näytellä jonkunlaista kulkukauppiasta, joka kaupitteli pieniä esineitä kulkiessaan kylästä kylään.
Tarpeelliset matkapassit voitiin heille myöskin hankkia. Toiset kaksi, lopetettuaan muka kuvitellun työnsä eräällä tupakkaviljelyksellä, palasivat nyt Batangassa oleviin koteihinsa, ja ehkä ensimmäisen kerran moniin vuosiin toinen heistä matkusti nyt omalla nimellään. Heidän passinsa olivat ainoat heidän mukanaan kuljettamansa paperit, sillä, lukuunottamatta vaaraa pitää hallussaan epäilystä herättäviä papereita tällaisina aikoina, oli hyvin epävarmaa, saisivatko, kapteenin ilmoitusten vastaanottajat selvää koko tiedonannosta, jos se olisi kirjoitettu paperille.
Katsoimme heidän lähtöään hieman kateellisesti ja ryhdyimme sitten odottamaan heidän paluutaan niin kärsivällisesti kuin meille oli mahdollista. Emme kuluttaneet kumminkaan aikaamme toimettomuudessa. Meidän oli oltava alituisessa yhteydessä Tumabongin kanssa ja laitettava molemmat paikat puolustuskuntoon mahdollisesti joko maan tahi meren puolelta tapahtuvien vihollisten hyökkäysten varalta ja harjoitettava alituisesti suurenevaa pientä armeijaamme tulevaan tehtäväänsä. Mutta kumminkin tuntui aika hyvin pitkältä, ennenkuin ensimmäinen lähetti palasi.
Hän oli noiden kymmenen joukkoon kuuluva batangalainen. Hän oli joutunut vangiksi tovereineen, ja luullen sen lisäävän heidän pakenemismahdollisuuksiaan, olivat he selittäneet olevansa aivan outoja toisilleen sanoen tutustuneensa toisiinsa matkalla. Tämä oli epäilemättä ollut onneksi toiselle miehelle, sillä hän oli kertonut juttunsa niin uskottavasti ja iloisen rohkeasti kuin ainoastaan pitkäaikaisesti vankiloihin ja tutkintoihin tottunut voi tehdä, että hänet oli vapautettu. Hänen toverinsa oli pidätetty epäiltävänä, "joka tarkoittaa", sanoi ystävämme tunteettomasti, "että hänet ammuttiin seuraavana aamuna. En jäänyt kumminkaan sitä katsomaan."
Johtajamme ei voinut moittia miestä. Hänelle uskotun ilmoituksen turvallisesti perillevieminen oli hänen toverinsa henkeä arvokkaampi, vaikka hänen välinpitämättömyytensä loukkasikin hieman tunteitamme. Hän oli vienyt sanan oikeaan paikkaan ja toi nyt vastauksen, joka tyydytti jotensakin meitä. Noiden johtajien joukot oli asestetut ja valmiit, odottaen ainoastaan merkkiä noustakseen kapinaan. "Ja tuo merkki", lisäsi mies merkitsevästi, "saapuu Hongkongista."
"Aguinaldoltako?" kysyi kapteeni nopeasti. "Onko hän siellä?"
"Kyllä, kenraali."
"Sitten hän ei olekaan petturi", sanoi tohtori Valez hyvin huojentuneesti. "Hän on vain ottanut rahat espanjalaisilta hankkiakseen enemmän sotatarpeita kapinallisille."
Olisi ollut aivan hyödytöntä ruveta todistelemaan tuollaisen teon kunniattomuutta, sillä olisi ollut ehkä kohtuutonta vaatia kunnian käsitteiden voimassa pitämistä tällaiselta orjuutetulta ja sorretulta kansalta. Kumminkin hämmästyimme hieman kuullessamme tohtori Matteo Valdezin, joka oli mielestämme niin kunnon mies, iloitsevan niin avoimesti heidän puolueensa johtajan ja oman veljensä ystävän tekemästä kepposesta.
Päivät kuluivat hitaasti, mutta muut lähettimme eivät palanneet. Heidän turvallinen paluunsa pitkän viipymisen jälkeen ensimmäisellä kerralla piti yllä toivoamme jonkun aikaa sen jälkeen kuin heidän otaksuttu paluunsa olisi pitänyt tapahtua, mutta sitten aloimme saada varmuuden, että heille oli sattunut joku onnettomuus. He olivat poistuneet luotamme maaliskuun puolivälissä, ja vaikka suurin osa seudusta, jonka kautta heidän oli kuljettava, kasvoikin tiheätä viidakkoa, olisi heidän kumminkin tavallisten olosuhteitten vallitessa ja näin kuivana vuodenaikana pitänyt saapua Cavitéhen neljässä tahi viidessä päivässä. Mutta kuukausi loppui ja huhtikuun ensimmäinen viikko kului, ennenkuin Felipe saapui väsyneenä, masentuneena ja yksinään.
Hänen kertomansa juttu oli peloittava. Luiz ja hän, ihmeellisten valepukujensa ja taitavuutensa turvissa, olivat kulkeneet levottoman maakunnan ja myöskin espanjalaisten joukkojen miehittämien paikkojen kautta onnettomuuksitta. He olivat tavanneet tyytymättömien johtajat Cavitén maakunnassa ja vaaratta ilmoittaneet heille viestin. Kaikki siellä asuvat ihmiset olivat olleet äärettömästi tyytymättömät espanjalaisiin ja valmiit lähtemään sotaan, joka näytti ilahduttavan heitä. He huomasivat niin ollen mielihyvällä, että tämä nykyinen liikehtiminen ulottui laajalle, ja saivat myös kuulla Hongkongissa ja muissa paikoissa olevien salaisten johtajien toivovan, että kapina puhjettuaan muuttuisi aivan yleiseksi. Luiz tiesi kapteenin toivovan juuri tätä samaa ja jäi sen vuoksi mielellään vielä muutamiksi päiviksi uusien ystäviensä luokse saadakseen tarkemmin määriteltyjä tietoja Leoniin vietäviksi.
Niin pitkälle siis oli kaikki mennyt hyvin, mutta sitten tapahtui onnettomuus. Muutamat johtajat, heidän joukossaan Luiz, olivat matkustaneet Manillaan neuvottelemaan muiden kapinallisten kanssa. Felipe oli seurannut nuorta herraansa sinne, mutta ei ollut ollut läsnä keskustelutilaisuudessa. Pidettiin kokouksia sekä yleisempiä että yksityisempiä jotka, vaikka ne kaikki olivatkin enemmän tahi vähemmän valtiollisia, eivät suinkaan kaikki olleet kapinallisia luonteeltaan. Useimmat olivat tyytymättömät saarten hallintoon ja olisivat mielellään uhranneet paljonkin saadakseen olosuhteet muuttumaan, mutta he pelkäsivät sisällistä sotaa ja eräässä kokouksessa ehdottivat toisia rauhallisempia keinoja vääryyksien lopettamiseksi. Felipe luuli erään maaliskuun viidentenäkolmatta päivänä pidetyn kokouksen olleen sellaisen.