The Project Gutenberg eBook ofSeikkailusta seikkailuun: Sotaisia tarinoita Filippiinien saariltaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Seikkailusta seikkailuun: Sotaisia tarinoita Filippiinien saariltaAuthor: K. M. EadyTranslator: Väinö NymanRelease date: February 2, 2022 [eBook #67304]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust. Oy Kirja, 1921Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEIKKAILUSTA SEIKKAILUUN: SOTAISIA TARINOITA FILIPPIINIEN SAARILTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Seikkailusta seikkailuun: Sotaisia tarinoita Filippiinien saariltaAuthor: K. M. EadyTranslator: Väinö NymanRelease date: February 2, 2022 [eBook #67304]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Kust. Oy Kirja, 1921Credits: Tapio Riikonen
Title: Seikkailusta seikkailuun: Sotaisia tarinoita Filippiinien saarilta
Author: K. M. EadyTranslator: Väinö Nyman
Author: K. M. Eady
Translator: Väinö Nyman
Release date: February 2, 2022 [eBook #67304]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Kust. Oy Kirja, 1921
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEIKKAILUSTA SEIKKAILUUN: SOTAISIA TARINOITA FILIPPIINIEN SAARILTA ***
Sotaisia tarinoita Filippiinien saarilta
Kirj.
Englannin kielestä ["Adventurers All"] suomentanut
Väinö Nyman
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.
I. Matkamme tarkoitus.II. Malaijilainen Kasim.III. Manilaan.IV. Matkustajamme.V. Petos.VI. Kuinka kapinallisia tehdään.VII. Kiperä paikka.VIII. Tumabongin mahtimiehet.IX. Annabel Leen tuhoutuminen.X. Kuinka kapinallisten lukumäärä enenee.XI. Jälleen takaa-ajettuina.XII. Pahoja uutisia Tumabongista.XIII. Kenraali Hemingway.XIV. Eittämätön voitto.XV. Epäilyttävä rauha.XVI. Taistelu maaliskuun viidentenäkolmatta päivänä.XVII. Eräs kahakka ja odottamattomia uutisia.XVIII. Vanha tuttu.XIX. Luizin pelastaminen.XX. Cavitén taistelu.XXI. Aseveljet.XXII. Pilviä kokoutuu.XXIII. Järjestäytyminen.XXIV. Myrsky puhkeaa.XXV. Seikkailujen loppu.
"Legioonamme suuri ja laskematon on vielä outo ja liputon, mutta sen tuhannet osastot voivat aukaista muille tien, kun kuulat soivat."
Rudyard Kipling.
"En halua ollenkaan valehdella", sanoi perämiehemme Amos Livingston puhuen hyvin hitaasti ja harkitusti ja pyöräytellen mälliään toisesta poskesta toiseen, "mutta en luullakseni ole milloinkaan purjehtinut kurjemmassa pyykkisaavissa kuin tämä Annabel Lee on, ja minä olen sentään ollut mukana monessa myllyssä."
Laivaa ei saa kumminkaan milloinkaan moittia sen kapteenin kuullen, vaikka sen viat olisivatkin miten suuret tahansa. Tämä on totuus, jonka kokemukseni ovat osoittaneet paikkansa pitäväksi.
"Luullakseni näette siellä vielä huonompiakin", vastasi Annabel Leen kapteeni, "joita he kumminkin ylpeästi nimittävät 'sotalaivoiksi'. Peijakas, muutamat ihmiset eivät näytä ymmärtävän omaa parastaan! Muutamia viikkoja sitten, kun kerroitte minulle eronneenne entisestä laivastanne ja nähneenne viikkokausia nälkää maissa, ette voinut aavistaakaan pääsevänne Englannissa rakennetun kuunarin perämieheksi; laivan, jota —"
"Jonka rakentamiseen ei ole mennyt vuottakaan", sanoi perämies halveksivasti.
"Komentaa amerikkalainen kapteeni", jatkoi kapteeni tyynesti, "ja jonka omistaa yhtymä —"
"Puoliverisiä ja kapinoitsijoita."
"Sen miehistöön kuuluu —"
"Niin", pisti perämies vahingoniloisesti väliin, "keitä sen miehistöön oikein kuuluukaan? Sanokaahan se!"
"No niin." Kapteeni keskeytti puhaltaen sinistä taivasta kohti paru kolme savupilveä ja katseli niiden hajaantumista tarkkaavaisesti, ennenkuin hän lisäsi huomattavasti epäröiden: "Vaikka sen miehistö kieltämättä onkin hieman kirjava niin —"
"Tästä Evan Williamsista esimerkiksi, joka ei ennen elämässään milloinkaan ole ollut merellä muuten kuin hienona matkustajana, olette tehnyt toisen perä- ja päällysmiehen. Tuollainen tuhattaituri ei kykene käskemään ketään."
"Tule koettamaan!" sanoin vihaisesti, mutta hän ei välittänyt keskeytyksestäni.
"Tuki suusi, poikaseni! Puheeni on totta kuin evankeliumi etkä sinä kykene kumoamaan väitettäni."
En voinutkaan ja sen vuoksi vaikenin hämilläni, vaikka minua suututtikin vielä kovasti. Hän jatkoi entiseen tyyneen ja ärsyttävään tapaansa:
"Entä sitten tuo malaijilainen merirosvo Kasim, laivan nykyinen kirvesmies ja poosu, jolla on vyössään oikea asekokoelma? Hän sopii mainiosti juuri tällaiseen rauhalliseen kauppalaivaan, jollaiseksi tätä minulle sanottiin. Ja kiinalainen Chin, kokkimme, joka luullakseni on oppinut taitonsa vankiloissa ja kultakentillä, on, jos nyt ihmisen näöstä voidaan jotakin päättää, niin väärentämätön roisto kuin ikinä on sattunut näkyviini. Ja loput sitten: Johann Mahmud, tuo jaavalainen karkuunpäässyt taskuvaras, jota Batavian poliisit varmaankin innokkaasti etsivät, ja Froggie ja Pitkänmatkan Jussi, jotka ovat niin ujoja ja pidättyväisiä, etteivät he muista omia nimiäänkään, jos heillä nyt sellaisia on ollut olemassakaan syntymisensä jälkeen. Nuo kolme vielä mainitsematta olevaa kanakalaista poikaa ovat kyllä rauhallisia, mutta uskokaa sanojani, että he ovat synnynnäisiä tyhmeliinejä. Niin, miehistö on todellakin oikein valittua väkeä, juuri sellaista kuin tällainen vanha ravistunut nelikko tarvitseekin, joka on mädännyt niin kauan Singaporen satamassa, ettei siinä enää ole lahomatonta paikkaakaan. Muut kuin tällaiset meidänlaiset puolihullut tolvanat eivät astuisi siihen jalallaankaan, sillä siinä ei ole ehyttä lankkua eikä raakaa ja, lukuunottamatta teitä ja minua, ei yhtään kunnollista merimiestäkään."
"Onhan meillä Kasim", sanoi kapteeni tyynesti.
"Ah, pyydän anteeksi. Hän on kyllä merimies, mutta missä luulette hänen oppineen ammattinsa? Lyön vetoa, että se on tapahtunut hänen katkoessaan kurkkuja jossakin merirosvolaivassa. Jos hänellä vain olisi puhtaat paperit, ei hän olisi täällä."
"Hänen paperinsa eivät olleet niinkään huonot", vastasi kapteeni hymyillen hieman arvoituksellisesti. "Miksi hän pestautui laivaamme, en tiedä enkä halua ottaa siitä selkoakaan. Ja mitä meihin itseemme tulee, Amos, niin sanon sen sinulle, ettei ainoastaan säälimme noita köyhiä, sorrettuja ja liiaksi verotettuja filipiiniläis-raukkoja kohtaan taivuttanut sinua ja minua tähän hommaan. Tulimme tänne, koska ajat olivat huonot, ja päätimme panna henkemme alttiiksi kuljettaaksemme aseita kapinallisille. Älkäämme välittäkö Kasimin vaikutteista, kun hän vain on hyvä merimies. Ja —" kapteeni keskeytti kuullessaan perämiehen murahtavan jotakin käsittämätöntä.
"Ah, voin myöntää sen, mutta siinä onkin sitten kaikki", sanoi perämies vastahakoisesti. "Ja mitä noihin muihin tulee, niin —" Hän sylkäisi mereen tavalla, joka hyvin osoitti hänen mielipiteensä heistä.
"Luulen voivani kasvattaa heistä hyviä merimiehiä ennen heidän eroamistaan minusta", sanoi kapteeni vakavasti.
"Niin, elleivät he katkaise kurkkuanne sitä ennen!"
"Sellaista en pelkää", vastasi kapteeni nauraen. "Olemmehan olleet tällaisessa leikissä mukana ennenkin, vanha veikko, enkä ole sinun vielä milloinkaan ennen huomannut pelkäävän miehistöä, josta sinun, koira vieköön, ei tarvitse nytkään välittää. Kun pestasin nuo miehet, tiesin millaisia he ovat ja valitsin heidät juuri senvuoksi tähän tarkoitukseen. Kun tehtävämme supistuvat purjehtimiseen paikasta paikkaan ja pieneen tavaran vaihtoon näiden ja kiinalaisten kanssa, jolloin voimme näyttää niin viattomilta kuin ikinä vain ilkeämme, ei kenelläkään ole siinä puupenninkään edestä tekemistä, millaista väkeä meillä on laivassa. Asiat ovat hyvin nyt, mutta luulen liikkeemme muuttuvan toisenlaiseksi saatuamme määräyksemme ja lähdettyämme purjehtimaan saaria kohti. Olet ollut siellä pari kolme kertaa, kun olot siellä olivat rauhalliset tahi ainakin melkein säännölliset, ja sinä tiedät, millaisia he ovat. Kun sinä nuriset kaikenlaisille määräyksille aina silloin tällöin, kunnioitat sinä kumminkin oman pienen saarimaasi metsästyslakeja, jotka määräävät säästämään riistaa, määräävät suuria metsiä hirvilaitumiksi ja muuta sellaista." Perämies vaihtoi nyt levottomasti jalkaa ja punastui vihasta. Koska kapteeni tästä tiesi hänen nyt rupeavan purkamaan sisuaan, jatkoi hän nopeasti hymyillen, antamatta perämiehelle ollenkaan tilaisuutta aloittamaankaan: "Niin, luullakseni ei maailmassa nyt tällä haavaa olekaan Filippiinien saariryhmää suurempaa eläinpuistoa, jota eivät muukalaiset saa lähestyäkään ja jonka kaikki portit on heiltä suljettu. Espanjalaiset anastavat kaiken tietämättä oikein, mihin he saalistaan käyttäisivät. He eivät ole milloinkaan tehneet siellä mitään hyvää eivätkä he anna muidenkaan koettaa. Sinä et voi nousta siellä maihin luvatta eikä kukaan alkuasukaskaan voi matkustaa saarelta saarelle tahi maakunnasta maakuntaan cédulatta, eräänlaisetta lupakirjatta. Kun olosuhteet ovat tällaiset säännöllisinä aikoina, niin millaiset luulet niiden nyt olevan, kun koko Luzonin saari ja ehkäpä muutkin saaret ovat nousseet kapinaan? Ja juuri tuohon vakoilijain ja epäluulojen maahan olemme suostuneet purjehtimaan laivallamme ja viemään tavaramme maihin joutumatta kiinni. Pojat, aion antautua tuohon onnenkauppaan, kuten luullakseni tekin molemmat ja miehistökin, kunhan se vain saa selville, mistä on kysymys. Mutta meidän ei pidä kumminkaan kuuluttaa asioitamme liiaksi ja vaikka me olemmekin saaneet muutamia hurskaita, lakia pelkääviä merimiehiä laivaamme, jollaisten kanssa olen purjehtinut melkein alituisesti ja yleensä molemminpuoliseksi mielipahaksemme, hiipivät he heti ensimmäiseksi työkseen maihin, kun saavumme ensimmäiseen espanjalaiseen satamaan, juorutakseen pienistä mukavista asioista, joita he luulevat tietävänsä ja pitävät merkityksellisinä, vaatien sitten palkkansa kiemurtelematta. Ei, herra, tuollaista en aio sallia, jos vain voin sen estää."
"Mutta kuinka —?"
"Kuinkako?" sanoi kapteeni ivallisesti. "Kuulehan nyt, niin selitän. Jos otaksumme, että meillä on laivassa muutamia roistoja, niin luuletko sinä heidän omasta aloitteestaan menevän minkään maakunnan viranomaisten puheille?"
"Eivät tietystikään, sillä niin tyhmiä eivät he suinkaan ole. Luullakseni kaivataan heitä jokaista kaikissa paikoissa, joissa he joskus ovat olleet."
"Varmasti! Laivan kapteenikin tarvitsee joskus tuollaisia hurjia roistoja suunnitelmiensa toteuttajiksi ja nämä meidänkin miehemme saavat nyt näyttää, mihin he kelpaavat. Tiedän, ettei miehistöni kavalla suunnitelmiani, vaikka heidän palkkansa onkin pieni, ja, kuten jo äsken sanoin, teen heistä merimiehiä ennen eroamistamme. Muuta en heiltä vaadikaan, paitsi hieman terveellistä pelkoa kapteeniaan kohtaan. Ja mitä laivaamme tulee, en kehukaan sitä täydelliseksi enkä kiellä, että mieluummin olisin ottanut höyrylaivan tähän tarkoitukseen, mutta kerjäläisellä ei ole varaa valita, ja luullakseni ovat rahat melkein yhtä vähissä tämän omistajalla kuin sen miehistölläkin. Kuunarimme on aika näppärä laiva, eikä meidän nyt tarvitse pelätä amerikkalaisia risteilijöitä, kuten saarronmurtajien nuoruuteni aikoina, jolloin ei auttanut turvautuakaan hätätilassa purjeisiin. Mutta näiden herrain käsistä me kyllä livahdamme ja ainahan on mukava tietää, ettemme ole menettäneet rahaa. Annabel Lee on täydellisesti sen arvoinen, mitä yhtymä siitä maksoikin."
"Vai niin!" sanoi perämies vihaisesti. "Niin, hieno laivahan se epäilemättä on ja hienothan sillä on tarkoituksetkin. Ihmettelen vain, millaisia hulluja me oikeastaan olemme, kun aiomme antautua niin päättömään seikkailuun."
"Seikkailuunko?" toisti kapteeni hitaasti. "Niin, luullakseni on tuo oikea nimitys sille, vanha saapas, ja olen iloinen, että sen keksit. Siitä kehittyykin erinomainen seikkailu ja me, päällystö ja miehistö, olemme kaikki seikkailijoita. Sinä ja minä olemme tunteneet toisemme jo monta vuotta, Amos, ja kokeneet yhtä ja toista elämässämme. Mitä teit ennen tutustumistamme, et ole kertonut enkä minäkään ole milloinkaan kysynyt."
Perämiehen punakat kasvot muuttuivat yhä punaisemmiksi. "Enkä minäkään teiltä, George W. Hemingway."
"Tiedän sen!" Kapteeni ojensi pitkän ruskean kätensä, ja perämiehen päivettynyt koura tarttui siihen puristaen sitä lujasti. "Luullakseni meillä kummallakin oli omat syymme", jatkoi kapteeni, "ja pätevät olikin, poistua kodistamme ja isänmaastamme tähän kirottuun, kuohuvaan maailman nurkkaan, lähteäksemme nyt niin uskalletulle matkalle, ettei sellaista ole moni mies tehnytkään; mutta noissa syissä ei ole muilla, kuin meillä itsellämme penninkään edestä tekemistä. Sen jälkeen kuin opimme tuntemaan toisemme, olemme totta puhuen olleetkin seikkailijoita, jos vain maailmassa nyt sellaisia on olemassakaan. Ja luultavasti kuolemmekin seikkailijoina joko hukkumalla ensimmäisessä hirmumyrskyssä, johon Annabel Lee joutuu, tahi jonkun laivamiehemme puukon lävistäminä, saamalla noille saarille tultuamme iskun päähämme tahi suistumalla mereen jostakin tyrskyveneestä, riutumalla kuumeeseen jossakin likaisessa espanjalaisessa vankilassa tahi kuolemalla mukavasti kojuihimme, kuten maakravut suvaitsevat sanoa. Vanhoina hyvinä aikoina sanottiin meikäläisiä 'herrasseikkailijoiksi'. Amos, ihmettelenpä", hän paljasti harmaan päänsä katsellen hetkisen miettiväisesti sinistä merta, "saammeko mekin tuon saman nimen silloin kun muutamme maksuosoituksemme rahaksi."
"Hämärältä se ainakin nyt näyttää", vastasi perämies synkästi. Hänestä ei tänään näyttänyt mikään toivorikkaalta.
"Ei ainakaan minusta", sanoi kapteeni naurahtaen surullisesti, kuten minusta kuulosti. "Mutta kun loppu tulee, olipa se sitten millainen tahansa — ja luullakseni ei se tule niinkään pian ponnistuksistasi ja toivostasi huolimatta, vanha veikko — takaan, että kohtaat sen kuin mies, Amos, ja toivon voivani seurata esimerkkiäsi, kuten tämä nuori Williamskin, ellen suuresti erehdy."
"Koetan ainakin parastani", vastasin innokkaasti.
"No, tuohan kuulostaa jo joltakin", vastasi hän katsoen minuun ystävällisesti. "Olet ehkä liian nuori tähän hommaan, poikaseni, ja ellei kokosi osoittaisi sinua kahdeksantoistavuotiaaksi, en olisi ottanutkaan sinua milloinkaan mukaani. Nyt olet sinä kumminkin työssä kiinni ja vaikka oletkin vielä poikanen, on sinulla nyt oiva tilaisuus koettaa onneasi. Voit nimittää itseäsi myöskin seikkailijaksi, jos vain haluat. 'Seikkailusta seikkailuun!' olkoon tunnuslauseemme, ja tuottakoon se meille onnea."
Hän käveli pari kertaa edestakaisin mitättömällä kannellamme, meni sitten perään vapauttaen malajilaisen peräsimestä ja lähettäen miehen keulaan. Hän halusi ohjata silloin tällöin ehkä sen vuoksi, että hän tahtoi tuntea, miten pieni laivamme kiisi eteenpäin hänen kätensä suuntaamana pitkien, ikävien kuukausien kuluttua, jotka hänen oli ollut pakko viettää maissa.
Sillä aikaa oli meillä, perämiehellä ja minulla, aikaa ajatella äskeistä keskustelua ja tulevia tapahtumia. Olin poikamaisesti utelias saadakseni kuulla enemmän matkamme suunnasta ja sen tarkoituksesta. Vihdoin rohkaisin luontoni ruveten kyselemään vanhalta happamelta perämieheltämme.
"Noista Filippiineistä en tiedä juuri mitään", aloitin tunnustelevasti. "Olen kyllä nähnyt nuo saaret kartassa, mutta sehän on melkein sama kuin ei mitään. Purjehdimme Luzoniin, emmekö purjehdikin, saariryhmän suurimpaan? Kartassa näyttää se aivan kalalta, jolla on hyvin omituisen muotoinen pyrstö."
"Hm, omituinen kala se onkin", vastasi hän. "Luullakseni saat siitä enemmän kuin tarpeeksesi, ennenkuin olemme selviytyneet asiasta. Luzonin pinta-ala on viidettäkymmentätuhatta peninkulmaa ja siellä asuu useamman rotuisia ihmisiä kuin missään muualla maailmassa samanlaisessa paikassa, tietääkseni. Espanjalaiset sanovat koko saarta omakseen, mutta kaikkialla on vielä paljon itsenäisiä heimoja, pieniä mustia kääpiöitä vuoristossa, puoli- ja täysiverisiä malajilaisia, kiinalaisia ynnä muita, sanalla sanoen miehiä, jotka haluavat katkaista pääsi ensi näkemässä lisätäkseen sillä roskakokoelmiaan. He asuvat kumminkin vuoristossa, etkä luultavasti joudu tekemisiin heidän kanssaan. Etelässä taasen, Manillassa ja sen ympäristöillä, asuu tagalogilaisia, jotka aina näihin asti ovat totelleet espanjalaisia lakeja, maaherroja ja pappeja ja jotka ovat paksuja kuin heinäsirkat ja yhtä nälkäisiäkin. Lyhyesti sanoen, espanjalaiset ovat sortaneet heitä niin, että heidän kurjuutensa on ollut ääretön, heidän voimatta estää sitä enempää kuin lampaat, jotka eivät ymmärrä mitään. Mutta nyt ovat he, ymmärrettyään vihdoinkin asian, ryhtyneet kapinaan, ja mekin olemme matkalla pistääksemme sormemme tuohon piirakkaan polttaaksemme ne ehkä siinä, koska sekaudumme sotaan, jossa meillä ei ole hiventäkään tekemistä."
Tämä kuulosti ilahduttavalta ja minä kuuntelinkin kunnioittavasti vaitiollen. Sanoakseni kumminkin totuuden olivat tunteeni niin erilaiset ja hämmentyneet, etten luultavasti olisi voinut pukea niitä sanoiksikaan, vaikka olisin koettanutkin. Muutamia päiviä aikaisemmin olin iloinnut saadessani vaihtaa korkean tuolini eräässä Singaporen tukahduttavan kuumassa liikekonttorissa tulevaan paikkaani Annabel Leessä, vaikka kapteeni tarjotessaan sitä minulle ei tarkoin selittänytkään laivan laatua ja matkan tarkoitusta. Nyt tiesin oikeiksi perämiehen huomautukset, joita ei kapteeni olisi suvainnut kuunnellakaan keneltäkään muulta. Laivamme oli jonkun kerran maailmassa mainiona pidetyn pienen kuunarin madonsyömä jäännös, jossa ei ollut enää muuta jäljellä tuosta sen aikuisesta loistosta kuin solakka runko ja pari vaskitykkiä. Sen miehistö oli kirjaimellisesti ala-arvoinen, koottu kun se oli satamain huonoimmista aineksista, joiden ainoa halu oli päästä maasta karkuun, sanalla sanoen, se oli sellaista joukkoa, jota ei joku toinen kapteeni olisi ottanut laivaansa maksustakaan, kuten perämiehemme huomauttikin. Kuten kaikki nuo muutkin, Livingstonkin mukaan luettuna, olivat hekin tulleet laivaan aavistaen hieman vaaroja, jotka heitä odottivat ja joihin he antautuivat epäilemättä mieluummin kuin entisiin. Niin, olimme kaikki seikkailijoita, jotka olimme iloisia saadessamme purjehtia vapaasti satamasta ja entisestä elämästämme. Millaista kapteenin ja perämiehen edellinen elämä lienee ollutkaan, en tiedä, mutta heidän yhteiset kokemuksensa kuulostivat hyvinkin kovilta. Tiesin niiden sisältävän useamman kuin yhden haaksirikon ja kapinan, ja olin kuullut puhuttavan ajoista, jotka olivat olleet kovempia kuin ne, jolloin laivanomistajat olivat epäröineet ottaa palvelukseensa kovaonnista kapteenia tahi pestata perämiestä, jonka luonne oli niin ärtyisä. Sellaista olivat aina seuranneet puute ja kieltäytymiset maissa, neekerien työ nälkäpalkoilla ja joskus aivan työttömätkin ajat. Arvasin heidän läpäisseen ne, toinen katkeran ivallisesti ja toinen alituisesti muristen, mikä vain peitti hyvän joukon rehellistä luonnetta ja lannistumatonta rohkeutta.
Oma elämäni, vaikka olinkin vasta kuudentoistavuotias, ei ollut niinkään helppo. Vuosi sitten tulin Malaccaan isäni luo, joka oli kauppiaana siellä. Hänen pääsyynsä kutsuessaan minut luokseen lienee ollut hänen kykenemättömyytensä suorittamaan minun kouluttamisesta aiheutuneita kustannuksia Englantiin ja ehkä sekin, että hän toivoi liittämällä nuorta voimaa liikkeeseensä saavansa sen jälleen elpymään rappeutuneesta tilastaan. Mutta kuinka sen asian laita nyt lienee ollutkaan, eivät hänen suunnitelmansa kumminkaan toteutuneet. Hänen kauppansa oli lamautumassa, kuten hän itsekin, vaikka emme kumpikaan sitä silloin varmasti tienneet. Seuraava huono kausi tappoi hänet jättäen minut taistelemaan elämäni puolesta vararikkotilassa olevin liikkein, mitättömin tuntemuksin kauppa-asioista ja muutamin ystävin, jotka eivät olleet paremmissa varallisuussuhteissa kuin minäkään, sillä vanhan paikan merkitys kauppamaailmassa väheni vähenemistään, ja aivan rahoitta. Vähässä ajassa ennätin kiertää maat ja mannut koettamassa onneani, ennenkuin suopea kohtalo saatti minut omituisen sääliväisyyden edustajan, kapteeni George Washington Hemingwayn, Amerikan Yhdysvalloista kotoisin olevan seikkailijan yhteyteen. Muutamien viikkojen, tuttavuuden jälkeen uskoin hänelle niin paljon elämästäni kuin luulin tarpeelliseksi, ja kun hän sai kuulla minun vain kuluttavan aikaani elääkseni, vaikka minun nuoret jäseneni ja innokas mieleni ikävöivätkin jotakin jännittävämpää ja seikkkailurikkaampaa, tarjosi hän minulle paikan pienessä laivassaan, jonka päällikkyyden hän oli juuri ottanut haltuunsa.
Sellainen oli laivan päällystö, mutta entä miehistö? Malaijilainen, jonka kapteeni oli vapauttanut ruorista, tervehti meitä ohimennessään, ja nähtyäni hänen ilkeät ja viekkaat kasvonsa tiesin millaisia muutkin miehemme olivat. Esimerkiksi Froggie, eräs jostakin ranskalaisesta siirtokunnasta kotoisin oleva mustalainen, joka puhui omituista ranskan, englannin ja malaijin kielten sekoitusta, oli hyvin vaitelias entisyydestään. Hän oli kumminkin siksi kokenut kalastaja, että toivoimme hänestä hyvää merimiestä, eikä hänen luonteensa, niin paljon kuin me sitä tunsimme, ollut sen huonompi kuin muidenkaan, semminkin kun otetaan huomioon eräs toinen malaijilainen, joka makasi keulassa purjeen suojassa ja jolle toinen sanoi jotakin ohimennessään. Häntä oli Singaporessa sanottu paljon pahemmaksi mieheksi kuin tuota toista. Kasimista taasen, tuosta solakasta ja jäntevästä malaijilaisesta ystävällisine käytöksineen ja hymyineen, oli liikkeellä hyvin perusteltuja huhuja, jotka viittasivat merirosvoiluun ja hurjiin väkivaltaisuuksiin, mutta syntyperäisen viekkautensa ja muutamien vaikutusvaltaisten suojelijain avulla oli hän onnistunut välttämään rangaistuksen alkuasukasvaltioissa, eikä häntä vastaan englantilaisissa siirtomaissa ollut vielä ilmennyt mitään niin raskauttavaa, että hänet sen perusteella olisi voitu vangita. Muista miehistä näyttivät Pitkänmatkan Jussi ja Chin suurimmilta roistoilta, vaikka emme tienneetkään mitään oleellista heistä. Johann Mahmud oli liukas, öljytty ja hyvin kohtelias javalainen ja loput olivat kesyjä kanakapoikia, jotka olivat erinomaista merimiesainesta, mutta joilla ei vaaran hetkellä tehnyt mitään.
Sellaisella laivalla sellaisine miehistöineen purjehdimme nyt itäänpäin juuri niihin aikoihin, jolloin monsuunituulet muuttivat nämä aurinkoiset itäiset meret oikeiksi vaaran paikoiksi, pois kaikesta sellaisesta, jota tavallisesti sanotaan sivistykseksi, laiksi ja järjestykseksi, maihin, joissa enemmän kuin milloinkaan ennen voima oli ainoa oikeuden mittapuu. Ja kun epäilyksiemme ja turvattomuutemme lisäksi tiesimme vielä risteilymme kokonaan kansainvälistä lakia rikkovaksi ja kun olimme varmat, ettei tahtilippu, jonka suojassa purjehdimme, eivätkä vallat, joiden alamaisia me muutamat olimme, voineet eivätkä tahtoneetkaan suojella meitä ollenkaan vaaran sattuessa, oli yrityksemme todellakin oikea seikkailu.
Sillä lastiruumaamme oli viekkaasti kätketty manchesteriläisten palttinapakkain, metallitavarain ja kaikenlaisen rihkaman alle halpoja pyssyjä, ampumatarpeita ja ja muuta sotatavaraa kapinoitsijoille, jotka tahtoivat lopettaa espanjalaisten vallan Filippiineillä.
"Hän oli lempein mies, mikä milloinkaan on upottanut laivoja ja katkonut kauloja."
Byron.
Muutamia öitä myöhemmin, ollessani vahdissa kannella, juttelin malaijilaisen Kasimin kanssa, joka oli ruorissa. Olin alkanut hieman aavistaa, mitkä syyt olivat tuoneet hänet Annabel Leehen; ja mitä jo tiesin ja vielä enemmänkin arvailin, muuttivat hänet hyvin mielenkiintoiseksi olennoksi silmissäni. Huolimatta siitä, mitä perämies oli kertonut hänestä, tahi ehkäpä juuri sen vuoksi, minua huvitti suuresti keskusteleminen hänen kanssaan, sillä kaikissa tapauksissa ei joka päivä suoda tilaisuutta jutella useimmista asioista taivaan alla ja muutamista sen yläpuolellakin epäillyn merirosvon ja vielä epäillymmän salamurhaajan kanssa.
Malaijilaisilla merillä harjoitettu merirosvous ei ole aivan samaa kuin tuo, joka on tehnyt kapteenien Kiddin ja Morganin nimet kuuluisiksi. Sille eivät suoneet romantiikan hohdetta mitkään kätketyt aarteet eivätkä puheet erinomaisesta onnesta, vaan se oli julmaa, tavallista ja hyvin kauhistuttavaa taistelua, jossa oteltiin rakkaan hengen ja kansallisen olemassaolon puolesta säälimättömän raivokkaasti. Olin kuullut siitä jotakin jo ennenkin ja nyt sain kuulla enemmän ymmärtääkseni sitä paremmin.
Perämies arvosteli malaijilaisia, ja heidän keinojaan valkoisen miehen kannalta, mutta minä olin syntynyt heidän joukossaan ja viettänyt lapsuuteni saman sinisen taivaan alla heidän toverinaan. Olin sitten palannut heidän luokseen, ennenkuin poikavuosieni vaikutteet olivat kokonaan haihtuneet, ja viettänyt sitten vuoden heidän keskuudessaan sellaisten olosuhteitten vallitessa, että olin oppinut katselemaan vaikutteiden ja aloitteiden pintaa syvemmälle, oppien siten tuntemaan heidät paremmin. Ruskeitten miesten tavat eivät ole samat kuin valkoisten, ja teot, jotka mielestämme ovat julmat, ovat heidän mielestään ainoat jonkun rikoksen kunnialliset rangaistukset. Verikosto on heidän mielestään oikeutettu ja kaikki keinot ovat luvalliset sen saavuttamiseksi.
Kun hänen epäilystensä ja pidättyväisyytensä kuori kerran vain oli puhjennut, selitti Kasim minulle tämän ja paljon muuta lisäksi nähtyään, että halusin oppia ja omaksua hänen opetuksensa ivatta, jota tuo arkatunteinen malaiji enimmän pelkäsi. Hän opetti minulle purjehdustaitoa ja merenkulkua paremmin kuin moni muu olisikaan voinut, miekkailua pitkällä miekalla ja keihäänkäyttöä, ilmaisten minulle, sitten kuin hän oppi minut paremmin tuntemaan, alkuasukasten tapoja ja liikkeitä, jotka sittemmin olivat minulle suureksi hyödyksi. Omituisimmat ja kaameimmat olivat kumminkin hänen minulle lempeässä tähtienvalossa kertomansa jutut, tähystäjän seistessä paikoillaan suoraan edessämme keulassa ja vahdin torkahdellessa kannella, vanhan laivamme kyntäessä tietään tuonne kaukaiseen itään, josta useimmat hänen kertomuksistaan olivat kotoisin.
Ja omituisia olivatkin nuo puheet idän viekkaudesta ja hämärästä lännen tuntemuksesta, vanhan maailman taikauskosta ja epäilyksistä, kun ne kaikki oli kummallisesti sekoitettu toisiinsa jutuiksi, joissa puhuttiin ahneudesta ja uteliaisuudesta, rohkeudesta ja pelosta, kostosta ja julmuuksista, taisteluista, murhista ja nopeasti sattuneista käsittämättömistä kuolemantapauksista, taikuuksista, asioista, joita ei voitu selittää eikä nähdä, mutta jotka värisyttivät selkää pimeydessä ja vapisuttivat hieman mieltä vielä päivänkin valossa. Omituisimpia näistä jutuista oli kertomus hänen omasta maanpakolaisuudestaan maissa, jotka sijaitsevat kaukana hänen syntymäseutunsa ihanista saarista. Osan siitä sain kuulla juuri tänä erikoisena yönä.
"Miehet ovat keskustelleet keskenään, tuan", sanoi hän katsellen kirkkain silmin minuun, koettaen nähtävästi lyhdyn himmeässä valossa nähdä kasvojeni ilmeet, "ja sanoneet olevansa uteliaat saamaan selville, mihin tämä laiva suuntaa kulkunsa poistuttuaan tältä rannikolta, tietysti vain senvuoksi, että nyt on sota. Muutamat ovat arvailleet Kiinaa, muutamat Acheenia ja eräs sanoi meidän varmasti olevan matkalla Manillaan." Koetin olla niin totinen, ettei mikään kasvojeni ilmeiden muutos ilmaisisi mitään. "Jos määräpaikkamme on Manilla", jatkoi hän tyynesti, "on se mielestäni hyvä. Me Sulun malaijit vihaamme noita lempeitten valkoisten miesten pohjoisesta tuomia orjia, mutta muutamat meistä ovat kumminkin asettuneet sinne asumaankin. Minullakin on ystäviä kaupungissa, ja mikä on vielä parempi, minulla on siellä vihamiehiäkin. Toivon erittäinkin tapaavani erään, ja jos hän on siellä, ovat asiat oikein hyvin."
"Kuka hän on ja miksi niin erikoisesti tahdot juuri häntä tavata?" kysyin, koska sekä hänen sanansa että käytöksensä kiihdyttivät uteliaisuuttani.
"Luulen sinua ystäväkseni, tuan. Mikä kummallinen ajatus, että valkoinen mies on Sulusta kotoisin olevan malaijin ystävä! Harmittaako se sinua, tuan?"
"Ei!" vastasin suoraan. "Minulla on ollut hyviä ystäviä malaijien joukossa ennenkin."
"No, se on hyvä", sanoi hän omituisesti hymyillen. "Ja totta puhuen ei se harmita minuakaan. Sanon sinulle kumminkin, tuan, että jos olisit espanjalainen englantilaisen asemesta, katkaisisin kurkkusi ennen tikarillani kuin sanoisin sinua tuaniksi eli ystäväkseni. Oletko kuullut puhuttavan meistä Sulun malaijeista?"
"En paljonkaan", oli minun pakko vastata. "Tiedän saarenne olevan Filippiinien saariryhmän eteläisimmät. Espanjalaiset sanovat niitä kaikkia omikseen, mutta te haluatte olla itsenäinen, oman sulttaaninne hallitsema kansa. Olette senvuoksi taistelleet —"
"Ah, olemme tapelleet ensimmäisestä valkoisten sinne-tulopäivästä alkaen. Viekkauksin ja petoksin ovat he pakottaneet muutamia sulttaanejamme tunnustamaan heidät herrakseen; ja nyt ovat he suurine teräslaivoineen ja tykkeineen hävittäneet kaupunkimme ja saaneet vanhat miehemme pelon valtaan. Mutta joukossamme on vielä monta, jotka ovat vannoneet profeetan parran nimessä tahtovansa olla vapaat, ja sellaisina haluamme joko elää tahi kuolla. Useat meistä ovat vannoneet tappavansa niin monta espanjalaista kuin suinkin ja kuolla taistelussa. He ovat todellakin onnellisemmassa asemassa kuin minä, jolla on yksityinen kosto suoritettavana ensin. Tiedätkö, tuan, että minäkin, vaikka olenkin päällikön poika ja olen ollut päällikkö itsekin, olen myöskin ollut valkoisten miesten vankina. Olen hikoillut katutyössä naisten ja lasten ivaillessa minua — minua — ja vahtien ja asestettujen sotilaitten seisoessa vieressä. Silloin, jos milloinkaan, teki mieleni kääntyä päin ja tappaa, tullakseni vain tapetuksi, ellen olisi halunnut kostaa miehelle, joka oli saattanut minut sinne. Senvuoksi odotin kärsivällisesti, söin vankien riisiä, taivutin pääni ja tottelin niin nöyrästi noita valkoisia miehiä, että he luulivat minun, Moro-merirosvon, kuten he minua nimittivät, tulleen jo niin lannistetuksi kuin nuorena viidakosta vangitun pukin. Kun olin siten saanut heidän valppautensa vähenemään, pakenin muutamalla kanootilla Borneoon englantilaisten turviin. Siellä menin laivaan ja olen sittemmin nähnyt monta maata, mutta en omaani, ja monta vierasta kansaa, mutta en heimoani. Nyt palaan vielä kerran, mutta ennenkuin matkustan kotiin ystävieni luo, on minun löydettävä tuo, joka kavalsi minut. Kysyit äsken, kuka hän on. Hän on eräs sukulaiseni ja entinen ystäväni. Yhdessä purjehtivat isämme ryöstämään Palawanin rannikoita, jonne he lopulta asettuivat asumaankin. Siellä me synnyimme ja kasvoimme luottaen toisiimme kuin rakkaat veljet. Sitten sattui tapaus, joka muutti hänet vihollisekseni. Rakastuin ja tyttö vanhempineen oli niin suostuvainen liittoon, että kaikki näytti käyvän hyvin. Mutta Muhamed, ystäväni, melkeinpä veljeni, Muhamed Kasim Tubay, rakasti tyttöä myöskin, vaikka en sitä silloin tiennyt. Hän meni salaisesti suuren espanjalaisen päällikön luo ilmiantaen minut muutaman milloinkaan suunnittelemattomankaan salaliiton johtajaksi, ja minut saatiin viekkaudella vangituksi. Silloin ystäväni huomasivat hänen petoksensa alkaen ahdistaa Muhamedia, jolloin hän pakeni, ja me olemme ajaneet häntä takaa paikasta paikkaan. Katsohan, tuan", ja hän veti kapean tikarin vyöstään, "takaa-ajo oli kerran niin hurja ja hän pakeni niin nopeasti, että tämä jäi hänen vuoteelleen, joka oli vielä kuuma hänen ruumiinsa lämmöstä. En saanut häntä silloin kiinni, mutta me tapaamme vielä toisemme jonakin päivänä. Olen säilyttänyt hänen tikarinsa tappaakseni hänet silloin. Siitä tulee mainio kosto, eikö tulekin?"
Miehen äänessä oli niin verenhimoinen sävy, että se täytti mieleni kauhulla. Tuo oli todellakin vihaa, sellaista, jollaisesta en milloinkaan ennen ollut tiennyt enkä olisi voinut kuvitellakaan.
Hän ymmärsi kai vaistomaisesti ajatukseni, koska hän sanoi hitaasti: "Valkoisten miesten veri on erilaista kuin ruskeitten. Et voi ymmärtää tunteitani, tuan, etkä käsittää, miten vihaan noita espanjalaisia, jotka ovat sortaneet meitä ryöstäen maamme omakseen, ja miten sammumaton kostonjanoni on tuota omaan heimooni kuuluvaa kavaltajaa kohtaan. Ja kumminkin, tuan, ilmaisevat sinunkin silmäsi joskus, että ne voivat sekä vihata että tappaa."
Hänen sanansa muistuivat mieleeni kerran kauan tämän jälkeen.
Hetken kuluttua jatkoi hän synkästi: "Viholliseni voi tuskin aavistaakaan minun olevan valkoisen miehen laivassa, ja senvuoksi ei hän nyt ehkä osaakaan paeta. Jos voin löytää ja tappaa hänet, eivät näiden pitkien vuosien odottaminen ja hakeminen merkitse mitään. Veri verestä! Tappaa — tappaa?- tappaa!"
Hänen äänensä kohosi ja hänen mielentilassaan tapahtui tuollainen nopea, heidän rodulleen ominainen muutos. Silmien välähdellessä ja käsien höltyessä lujasta otteestaan rattaasta mumisi hän itsekseen hurjia lauseita koraanista ja hyräili pätkiä vanhoista lauluista, joissa kerrottiin syttyneestä vihasta ja tyydytetystä kostosta. Tuollainen luonne on hirveä, tiesin sen kokemuksesta, sillä olin sen useammasti kuin kerran nähnyt johtavan murhiin.
Tiesin hänen pitävän minusta omalla omituisella tavallaan luottaen siihen, että olin hänen ystävänsä, mutta olin nähnyt heikäläisten kääntyvän lähimpiään ja rakkaimpiaan vastaan tappaen sokeasti, silloin kun tuollainen raivokohtaus oli saanut heidät valtaansa. Hänen ystävyytensä ei suojelisi minua nytkään, jos hän vaipuisi tuohon tilaan. Muistaen tuon pienen tikarin olisin nyt halunnut olla kaikkialla muualla, paitsi nykyisellä paikallani. Mutta ei mikään olisi ollut vaarallisempaa kuin osoittaa pelkoa ja koettaa paeta. Vahti nukkui, eikä siellä niin ollen ollut ketään, lukuunottamatta tähystäjää keulassa, jonka olisin voinut huutaa avukseni. Minun oli siis lannistettava hornanhenki hänessä yksinäni ja aivan heti.
Laskin käteni ruorirattaalle, katsoin Kasimia suoraan silmiin ja sanoin hitaasti: "Olet ohjannut laivan pois suunnastaan. Etkö milloinkaan voi oppia ohjaamaan?"
Hetkisen katsoi hän minuun vaitiollen, naurahtaen sitten. "Ah, ja minä kun olen opettanut sinut, tuan. Olin — ehkä nukuksissa", lisäsi hän sivellen kädellään silmiään. "Mutta nyt olen hereilläni ja tiedän velvollisuuteni." Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten: "Jos olisit paennut, tuan, olisin tappanut sinut ja sitten nuo röhkivät siat", hän viittasi kädellään nukkuviin miehiin. "Lopuksi olisin surmannut itseni enkä olisi milloinkaan voinut tyydyttää kostoani. Olet pelastanut minut siitä, tuan, ja minä kiitän sinua. Nyt on sinun herätettävä vahti, ja neuvoni on, että kutsut kapteeninkin kannelle. Noissa pilvissä tuolla on niin paljon tuulta, että työtä riittää meille kaikille, mikä onkin hyvä."
Hänen sanansa kaikuivat korvissani, sillä olin hyvin iloinen hänen mielensä muutoksesta, vaikka saimmekin työskennellä kovasti kolme seuraavaa tuntia. Emme ennättäneet muuta kuin reivata purjeet ja kiinnittää köydet keulassa, kun hurja vihuri syöksyi ylitsemme. Sitä seurasi pian toisia, ja jokainen mies sai työskennellä kaikin voimin Kasimin ollessa ruorissa koko ajan tarmokkaana, valppaana ja varuillaan, kuten hyvä merimies ainakin. Kaikki vaara hänen puoleltaan oli sillä hetkellä ohi.
"Ja hänkö siis on paras miehemme, tuo hurjimus!" huudahti perämies seuraavana päivänä kuultuaan mitä oli tapahtunut. Sillä ottaen huomioon, että tuollaisia kohtauksia voi ehkä sattua Kasimille tulevaisuudessakin, olin kertonut kaikki kapteenille, ja pienessä omituisessa tasavallassamme, jossa vain muutamia valkoisia oli kaikenvärisiä miehiä vastaan, oli asioista keskusteltava vapaasti meidän kolmen kesken. "Siunatkoon, mehän tanssimme aivan toimivan tulivuoren laella."
"Luullakseni ei tässä tanssiminen paljonkaan auta, ainakaan mitä sinuun tulee", sanoi kapteeni katsellen meidän happamiin naamoihimme.
"Tanssia tahi kiroilla, se on samantekevää eikä se meitä liikuta. Mutta miten luulette tämän kaiken loppuvan?"
"Meidän on annettava kaiken vain mennä menojaan. Nykyään on päähuolemme nykyisyys, joka ei näytä niinkään synkältä kuin sinä sen luulet olevan. Pieni laivamme osoitti viime yönä, miten se voi suoriutua kovastakin tuulesta. Se on tarpeeksi merikelpoinen näille leveysasteille huolimatta hirmumyrskyistä, joita eivät Atlantilla kulkevat postilaivatkaan voisi kestää. Ja Kasim, jos hän tulee raivoon, kuten voi tapahtua, niin tietysti —"
"Luullakseni ei meidän tarvitse pelätä sellaista enää", sanoin nopeasti väliin.
"Hyvä, toivokaamme parasta", sanoi hän hitaasti, hymyillen perämiehen epäilevälle ilmeelle. "Ja kaikesta huolimatta on hän paras merimies, mitä milloinkaan olen hänen heimostaan tavannut, eikä se ole mikään vähäarvoinen asia."
Tähän mielipiteeseen yhdyin minäkin sydämestäni, vaikkakin itsekseni, sillä tietoni meriasioista olivat vielä hyvin mitättömät, asia, jota perämies ei sallinut minun niinkään pian unhottaa.
"Satain polvien ajan on meitä tuuditettu rakkauden ja vihan harhakuviin kummiin, mutt' jokaisest', jok' valvoo nukkuessa veljen, on totuus pahempi, kun verrataan sit' näkemyksiin tummiin."
Shelley.
Sellaiset, jotka osaavat niitä hakea, löytävät varmasti "idästä" pieniä satamia, joissa tapahtuu paljon kummallisia asioita.
Ne voidaan helpommin löytää sieltä, missä Euroopan holhous tahi Kiinan tahi Siamin yliherruus painavat keveimmin kuninkaitten ja rajahien, mahtavien tahi vähäpätöisten, enimmäkseen vähäpätöisten, valtaa, hallitsijain, jotka ovat itsenäisiä kaikissa muissa suhteissa paitsi nimellisesti, kunhan he vain vuosittain lähettävät lähetystöjä ja veroja, joita sanotaan tavallisesti "lahjoiksi", Singaporeen, Pariisiin, Pekingiin tahi Bangkokiin. Tuollaisiin satamiin tulee kaikenlaisia laivoja monenlaisin omituisin tarkoituksin, ollen täynnä tahi hakien kaikenlaista omituista lastia, ja varustettuina paperein, jotka mitä häpeämättömimmin valheellisuuksin vievät voiton kaikesta, mitä milloinkaan on esitetty poliisituomioistuimien ratkaistavaksi kotona.
Tuollaisesta pienestä satamasta olimme mekin saaneet lastimme, jota oli sukkelasti nimitetty "maanviljelysvälineiksi", "rautapumpuiksi" ynnä muuksi ja joka oli huolellisesti sullottu pitkiin, vastenmielisesti ruumisarkkuja muistuttaviin lautalaatikkoihin. Ne oli tuotu, se ei kuulu asiaan miten, eräästä erityisestä puolueettomasta valtakunnasta, jonka välit Espanjan kanssa olivat nähtävästi mitä parhaimmat, mutta saatuamme ne laivaamme olimme myös saaneet ohjeita Annabel Leen isännistöltä — salamerkki sähkösanoman eräässä paikassa, johon eräs kaapeli loppui — että purjehtisimme erääseen toiseen pieneen paikkaan odottamaan "matkustavaisia" ja lopullisia ohjeita. Sittemmin poikkesi pari sotalaivaakin sinne täydellisesti ystävällisin aikein tutkiakseen jotakin merikarttaa tahi ottaakseen selville, olivatko heidän ilmahavaintonsa oikeat, tahi jossakin muussa merkityksellisessä ja tärkeässä asiassa. Sitten kuin kapteeni oli ovelasti tyydyttänyt kaikenlaisten erisuuruisissa veneissä luoksemme tulleitten kohteliasten meriupseerien uteliaisuuden ja kuten hän itse sanoi "heiluttanut tähtilippua heidän silmiensä edessä niin kauan kunnes heitä oli alkanut pyörryttää", oli hänen pakko myöntää, että oli aika lähteä jo liikkeelle.
Mutta tuo liikkeellelähtö ei ollutkaan niin helppoa kuin olisi voitu luulla, sillä kolme kertaa emme saaneet muita ohjeita kuin "tehdä joku kauppa ja matkustaa" — johonkin muualle. Vihdoin saimme hyvin huonoja uutisia. Odotettuja merkityksellisiä matkustajiamme, joiden läsnäollessa eivät tuon maakunnan, johon olimme matkalla, kapinallisten liikkeet tulisi onnistumaan, oli kielletty lähtemästä eräästä kaupungista, joka oli vielä liian kuuma, jotta he olisivat voineet olla siellä turvassa. Meidän oli pantava kaikki vaaralle alttiiksi ja mentävä sinne heitä noutamaan — lähdettävä Manillaan, joka oli Filippiinien ja espanjalaisen vallan pääkaupunki idässä.
"Suoraa hulluuttahan sellainen on! Sehän on aivan sama kuin pistäisimme päämme leijonan kitaan ja pyytäisimme sitä puremaan sen poikki", sanoi perämies vihaisesti.
"Kyllähän se on hieman onnenkauppaa", vastasi kapteeni miettiväisesti, "mutta juuri senvuoksi voi se juuri onnistuakin. He eivät voi milloinkaan uneksiakaan, että julkeamme purjehtia heidän satamaansa silloin, kun ruumamme on täynnä aseita kapinallisille, ja sitäpaitsi ei sotaa ole vielä julistettukaan, eivätkä he milloinkaan tule näkemään tähtilipulla huomattavammasti pöyhkeiltävän kuin tässä kuunarissa. Luullakseni eivät he uskalla tarkastaa laivaamme, ja kaikissa tapauksissa on meidän toteltava määräyksiä."
Arvailin, kuka miehistämme oli ennustanut meidän olevan matkalla Manillaan. Oliko se vain onnellinen sattuma, vai oliko se jonkun tietävän varma ennustus? Jos asian laita oli niin, niin kuinka se oli tullut hänen tietoonsa, ennenkuin kapteenikaan oli kuullut siitä mitään? Koetin saada urkituksi sen Kasimilta, mutta hän sanoi unhottaneensa koko tuona yönä tapahtuneen keskustelumme, ja tietysti olin minäkin niin varovainen, etten ilmaissut mitään kysymyksilläni. Hämmästyin ensin hetkeksi, mutta päätin ottaa asiasta selvän jolloinkin myöhemmin.
Tällä välin purjehdimme Keltaisen meren poikki lounaisesta puhaltavan monsuunin hännän kuljettamina ja saavuimme asianomaisesti Manillan satamaan. Sitten me ankkuroimme ulommaksi, vaikka laivamme tarvitsi todellisuudessa niin vähän vettä, että hyvin olisimme voineet purjehtia jokeenkin. Satamaviranomaiset tulivat laivaan ja heitä seurasi tuo tavanmukainen alkuasukasten veneitten joukko myytäväksi tuomineen hedelmineen, kasviksineen ja monenlaisine muine kauppatavaroineen. Meidän tavaton tulomme ei herättänyt kumminkaan mitään huomiota. Viranomaiset eivät olleet erikoisemmasti uteliaita eivätkä varustajammekaan olleet lähettäneet meille mitään erikoisia ohjeita, joten kapteeni jälleen tiesi, että hänen oli pysyttävä paikoillaan, odotettava eikä kysyttävä mitään.
Omasta puolestani suostuin mielelläni odottamiseen. Katselin tuota kaunista, outoa ja aina vaihtelevaa taulua arvostelevin silmin, taulua, joka oli täynnä tuon idän päihdyttävää tuoksua, jolle me kaikki murisemme, mutta jonne me kaikki ikävöimme takaisin kuollaksemme. Näin tuon kaiken hyvin ruusunhohteisten silmälasien värittämänä.
Kuten aina ennenkin koetti perämies nytkin parhaansa haihduttaakseen innostukseni.
"Vanhanaikainen luola, eikö olekin?" murisi hän katsellessaan suurta satamaa, kaupungin matalia taloja ja sen läpi virtaavaa täyteenahdettua jokea. "Ihmettelenpä, onko täällä ollut maanjäristystä sen jälkeen kuin olin täällä viimeksi. Ah, ne ovat täällä hyvin tavallisia", sanoi hän vastaukseksi kysyvään katseeseeni. "Etkö ole milloinkaan ollut täällä ennen? Vai et. Jos pääset täältä hengissä poistumaan, mikä ei ole ollenkaan luultavaa, et halua tänne milloinkaan enää, jos sinulla on vain hiemankaan järkeä, mitä suuresti epäilen. Nuo muhkeat maanjäristykset", hän katsahti halveksivasti muutamiin lähellämme ankkurissa oleviin suuriin laivoihin, "ovat varmaankin yhtä suuressa pulassa kuin mekin, sillä muuten ne eivät olisi täällä. Kun otetaan huomioon tulli- ja satamamaksut, kaikenlaiset viekkaudet ja sakot, joita ei kukaan ihminen maailmassa voi aavistaakaan, mitättömät rahdit, joille ei kukaan kunniallinen ihminen kallista korvaansakaan, tällaiset pienet laivat kuin tämä meidän on, joka voi purkaa lastinsa laiturille, on kunniallisen ansion saaminen hankala silloinkin, kun kauppa täällä on vilkas, saati sitten nyt, jolloin kapina on lopettanut sen kokonaan. Sitten voi myrsky saavuttaa sinut joko sisään tahi ulos purjehtiessasi, etkä ole aina suojassa siltä, vaikka sattuisit olemaan ankkurissa täälläkin, sillä tämä lahti on liian suuri suojellakseen varmasti. Jos olet täällä liian kauan, voi sattua, että miehesi sairastuvat koleraan, rokkoon tahi johonkin tuollaiseen, ja nyt tietysti liittyy näihin vielä pelko, että mahtavat ystävämme, kapinalliset, sytyttävät kaupungin ja laivat tuleen jonakin yönä, ja kun he kerran vain pääsevät kaupungin herroiksi, katkaisevat he jokaisen vangiksi ottamansa valkoisen miehen, naisen ja lapsen kurkun, olipa hän sitten espanjalainen tahi joku muu."
Hänen murinansa ei tehnyt minuun kumminkaan minkäänlaista vaikutusta. "Toivoakseni säästymme tuolta kaikelta sen ajan kuin olemme täällä. Paikka on hieno, vanhanaikainen kaupunki, joka näyttää hyvin mielenkiintoiselta", sanoin toivovasti silmieni seuratessa ympärillämme liikkuvien omituisten alusten liikkeitä. Laivojen — vierillä oli paljon proomuja, joihin joko purettiin tahi joista otettiin tavaraa, omituisesti rakennettuja lotjia, jotka olivat neliskulmaisia ja hyvin raskaita perässä olevine korkeine bamburuo'oista ja palmunoksista rakennettuine suojuksineen, ilmavasti puettuine alkuasukkaineen ja läheisistä kylistä tahi saarista tuotuine kaikenlaisine tavaroineen; monella tavalla rikattuja tahi rikaamattomia purjeveneitä, soutuveneitä ja keveitä kanootteja, jotka liukuivat sinne tänne kuumassa auringonpaisteessa lukemattomien eri kielten suristessa ilmassa. Taempana oli pieniä mitä erilaisimpia purjeveneitä täynnä oleva joki, jonka molemmin puolin kaupunki sijaitsi. Tuolta näkyivät vanhan linnoituksen harmaat vallit ja lujat tornit, ja kauempana uuden kaupunginosan poimuiset tiilikatot puitten ja puistojen vihreyden keskeltä. "Se näyttää hyvin mielenkiintoiselta", toistin lopullisesti.
"Mielenkiintoiseltako? Voi täti parkaani!" murisi perämies. "Taidat ollakin oikea 'oi voi, kuinka ihanaa!' naismatkustaja", lisäsi hän kiusoittavasti mennen tiehensä. Mutta minä vain nauroin. Idän loisto oli lumonnut minut, ja halusin maihin saadakseni lähempää tarkastella tämän minulle aivan oudon maan elämää.
Pienessä kuunarissamme oli kumminkin tarpeeksi salaperäisyyttä ja jännitystä pitämään yllä tuota tunnetta paljon senkin jälkeen kuin kaukaisten ihastusten unelmat olivat sulautuneet sataman näköalojen ja meren tavalliseen todellisuuteen. Kapteeni, ollen näennäisesti kauppa-asioissa toisten kauppiasten kanssa, myyden ja ostaen tahi ollen myyvinään tahi ostavinaan, miten milloinkin sattui, niin kylmästi ja välinpitämättömästi, että jokainen pettyi, odotti vieläkin, kuten sen hyvin tiedän, jotakin sanomaa tahi odotetun matkustajamme tuloa. Ei kukaan mies, olipa hän sitten valkoinen, ruskea, keltainen, virkamies, kauppias tahi joku muu, lähestynyt laivaa herättämättä jonkunlaista toivoa sydämessämme. Kumminkaan ei sanottu sanaakaan eikä tehty merkkiäkään, jottei salaisuutemme olisi joutunut julki.
Ainoastaan meidän kolmen valkoisen miehen piti oikeastaan tietää asiasta, mutta epäilin usein, että nuo laivassamme olevat terävät tummat silmät näkivät enemmän kuin olimme tarkoittaneet niiden nähtäväksi. Välttääksemme epäluuloja käytiin maissa niin vähän kuin suinkin. Ainoastaan kapteeni teki tuon matkan joka päivä kauppa-asioittensa vuoksi, mutta perämies ei milloinkaan. Minä kumminkin sain mennä ja tulla niin vapaasti, että se ihmetytti itseänikin, mutta huvitti minua äärettömästi huolimatta levottomuudestani, että sanoma tulee ja pakottaa meidät heti toimimaan.
Tämä hiljainen valppaus ei ollut kumminkaan ainoa kiihoittimeni. Kasim, jota perämies sanoi "eläväksi asevarastoksi", kuljeskeli, saatuaan luvan mennä maihin, joka paikassa, milloin kiinalaisten milloin alkuasukasten kaupunginosissa. Kaupungin ympäristöillä olevan maakunnan häiriytyneet olot, siellä kun alkuasukkaat joko olivat tahi luultiin olevan ilmi kapinassa, olivat aiheuttaneet ankarat määräykset, ettei saanut kantaa aseita eikä liikkua pimeän tultua ulkona. Muinakin aikoina kohdistivat morojen, joiksi espanjalaiset yleisesti nimittivät saarten muhamettilaisia alkuasukkaita, turbaanit ja jakut espanjalaisten epäluulon niiden kantajiin. Kumminkin olen nähnyt Kasimin selvästi näkyvine tikareineen ilmestyvän hiljaa ja varovaisesti milloin mistäkin etukaupungin pienestä bambumajasta tahi hiipivän ohitseni juuri silloin, kun jonkun pienen hämärän, mielestäni mitä mielenkiintoisimpia esineitä täynnä olevan kaupan varastelevalta kiinalaisomistajalta ostelin jotakin kapinetta. Eräänä iltana törmäsin häneen pimeässä ja vältettyäni töin tuskin hänen tikarinsa iskun oli meidän molempien pakko lähteä kiireesti pakoon kadulla käyskentelevää patrullia. Koska tiesin hänen pyrkimyksensä, odotin päivittäin saavani kuulla jotakin hänen ja hänen vihollisensa välillä sattuneesta yhteentörmäyksestä tahi taistelusta jonkun hänen omaan heimoonsa kuuluvan petturin kanssa, sitä seuraavasta kiinniottamisesta ja joutumisesta linnaan, koska hän oli uskaltanut häiritä maailman katolisimman hallitsijan antamia määräyksiä.
Sattui kumminkin niin omituisesti, että nuo molemmat odottamani tapahtumat — kapteenin toivomat ohjeet ja Kasimin ja hänen vihollisensa tapaaminen — yhtyivät ja minä sekauduin niihin molempiin. Poikkesin nimittäin kerran erääseen pieneen kiinalaiseen kauppaan ostaakseni muutaman kauniisti koristetun veitsen, johon muutamia päiviä ennen olin suuresti kiintynyt, mutta jonka viimeinen hinta oli kumminkin silloin kohonnut suuresti yli silloisten varojeni. Minulla oli tuo veitsi toisessa kädessäni ja toisella tarjosin juuri erilaisia hopearahoja sen maksuksi, kun käsivarteeni nopeasti tarttui joku kolmas henkilö, jota en siihen asti ollut kaupan hämärässä huomannutkaan. Rahat putosivat kädestäni vierien pitkin lattiaa. Pyydettyään nöyrästi anteeksi alkoi häiriön tekijä auttaa minua niiden hakemisessa. Ollessamme kumarruksissa toistemme vieressä kuiskasi hän: "Odotan teitä muutamia minuutteja ulkopuolella. Haluan jutella kanssanne." Sitten, ennenkuin ennätin vastatakaan, pisti hän muutamia dollareita kouraani, luullakseni enemmän kuin olin pudottanutkaan, ja poistui vaitiollen kaupasta.
Lukuunottamatta sitä, että hän oli kiinalainen, en ollut juuri nähnyt hänestä sen enempää, mutta uteliaisuuteni oli herännyt ja kaikki haluni enempään kaupantekoon olivat rauenneet. Minua kiukutti niiden muutamien minuuttien menetys, jotka kauppias pakotti minut viipymään, sillä nyt kun en enää halunnut veistä, oli hän innokas päättämään kaupan. Vihdoin hän hyväksyi ensimmäisen tarjoukseni, jolloin heitin rahat tiskille, pistin veitsen taskuuni ja poistuin kaupasta.
Tunsin noiden kavalien mongolien tavat siksi hyvin, etten toivonutkaan saavani tavata uutta tuttavaani heti. Kävellessäni katua alaspäin ilmestyi hän kumminkin muutamasta oviaukosta ja yhtyi vaitiollen seuraani. Katselimme toisiamme hetkisen luullakseni hyvin epäluuloisesti. —
En tiedä, miksi tunnuin hänestä vastenmieliseltä jo ensi katsaukselta, mutta luultavasti olin hänen mielestään vielä liian nuori käsillä olevaan tehtävään. Minulla puolestani, ainakin mitä näöstä voi päättää, oli hyvät syyt vastenmielisyyteeni häntä kohtaan, sillä hän oli epäilemättä roistomaisimman näköinen itämaalainen, mitä milloinkaan olin nähnyt, vaikka perämiehen sanojen mukaan meillä oli jo suurenmoinen kokoelma sellaisia laivassa.
Ensiksikin oli hän menettänyt toisen silmänsä luultavasti miekan iskusta, ja huonosti parantunut haava, jotka oli sen muistona, antoi niin veitikkamaisen ilmeen hänen kasvoilleen kuin olisi hän alituisesti iskenyt silmää pahaaennustavasti. Hänen niskapiiskansa oli varmaankin sitten myöhemmin leikattu poikki, sillä hänen kalottinsa alta pisti vain esiin muutamia takkuisia hiustupsuja eikä siihen kiinnitetty pitkä palmikko ollut nähtävästi hänen omansa. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi sitäpaitsi hyvin huonoa luonnetta, sillä tutustuminen lain peloittaviin kouriin kuvastui siitä selvästi, ja sitäpaitsi oli hänen hartioissaan ja selässään kyttyröitä, jotka viittasivat toisenlaisiin rangaistuksiin.
Hänen pukunsa oli aivan tavallinen kulin puku, ja puheessaan käytti hän tuon saman ihmisluokan huonoa englannin kieltä, mutta hänen äänensä ja käytöksensä olivat hyvän kasvatuksen saaneen sivistyneen miehen — miellyttävät, viehkeät ja hyvin kohteliaat.
"Oletteko", hän kumarsi, "tuon pienen kuunarin, Annabel Leen, perämies?"
"Olen", vastasin lyhyesti.
"Tahdotteko olla niin hyvä ja viedä pienen ilmoituksen kapteenillenne?"
"Kyllä", vastasin jälleen. Tiesin kumminkin silmieni ilmaisseen mielenkiintoa ja hämmästystä, koska hänen muotonsa synkistyi paheksuvasti.
"Olette vielä niin nuori, ettette voi pitää suutanne kiinni."
"Tiedän milloin puhun ja milloin olen vaiti", sanoin vihaisesti. "Ilmaiskaa minulle asianne, niin ilmoitan sen suoraan kapteenille. Ettekö ymmärrä?" kysyin, sillä en tiennyt, johtuiko hänen jatkuva epäröimisensä sanojen ymmärryksen puutteesta vai epäluottamuksesta minua kohtaan. "Vien ilmoituksenne suoraan kapteenille, ilmaisematta sitä kenellekään muulle", toistin vielä kerran.
"Ymmärrän", sanoi hän omituisesti hymyillen ja kohauttaen olkapäitään."Kapteeni on varmaankin lähettänyt teidät tänne kuulemaan ilmoitustani?"
"Ei minua ole kukaan lähettänyt", aloitin, mutta nähdessäni tuon omituisen hymyn jälleen puhetoverini huulilla keskeytin äkkiä. Oliko minut lähetetty? Senkövuoksi siis, että satuin osaamaan useita malaijilais-murteita ja voin niin ollen ymmärtää hieman Manillan filippiiniläisten kieltä, tagalogiakin, vai senkötähden, että nuoruuteni ja vähäpätöisyyteni tekivät minusta luotettavan välittäjän, minun oli sallittu kierrellä kaupungissa niin vapaasti, olipa perämies monesti vapauttanut minut töistänikin, jotka olivat osa velvollisuuksistani, ja lähettänyt minut maihin muristen hyväluontoisesti pojista ja huvituksien paljoudesta, joitta he eivät voi elää?
"Kapteeni näyttää olevan viisaampi kuin olen osannut aavistaakaan", sanoin itsekseni puoleksi vihoissani, puoleksi hyvilläni, lisäten sitten ääneen: "No sanokaa nyt asianne!"
"Sanokaa hänelle, että hän valmistautuu lähtemään millä hetkellä hyvänsä Tumabongiin. Hänen tietämänsä miehet tulevat huomenillalla laivaan matkustaakseen sinne. Ymmärrättekö?"
"Tuleeko miehiä huomenna laivaamme matkustaakseen kanssammeTumabongiin?"
Hän nyökäytti päätään. "Sanokaa hänelle myöskin, että Cavitéssa oleva pieni tykkivene pitää silmällä Annabel Leetä, joten sen on tämä sivuutettuaan jatkettava matkaansa Kiinaan päin jonkun matkaa ja palattava sitten Tumabongiin. Ymmärrättekö?"
"Kyllä, Annabel Leen on petettävä Cavitéssa oleva tykkivene ja palattava sitten Tumabongiin. Onko vielä muuta?"
"En tiedä enempää. Eräs mies, eräs hyvin mahtava mies", sanoi hän halveksivasti hymyillen, "tulee laivaanne ja kertoo enemmän, kun kapteeninne vain sanoo tagalogin kielellä: 'Ne viisikolmatta haluavat matkustaa Tumabongiin.' Älkää vain unhottako tätä ja erittäinkin on teidän muistettava tuo sana 'viisikolmatta'. Ei, ei ollenkaan!" huudahti hän huomatessaan, että aioin kirjoittaa nuo sanat muistiin taskukirjaani. "Älkää kirjoittako, sillä se voi olla hyvin vaarallista." Hän vilkasi pelokkaana yli olkansa taakseen kuiskaten sitten: "Ehkä meitä vahditaan, ja jos joudutte kiinni, takavarikoidaan kirjanne ja kaikki tulee ilmi. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän", vastasin ja katsoin vuorostani taakseni,, sillä hänen ilmeinen vaaranpelkonsa oli tarttunut minuunkin. Tulla äkkiä yllätetyksi ja ryöstetyksi ei ollut mitään tavatonta tähän aikaan, ja minulla oli yksinäinen pitkä matka edessäni hämäriä kapeita katuja pitkin satamaan, ja ilta alkoi jo pimetä. Pistin siis kirjan jälleen taskuuni ja käännyin sanoakseni jäähyväiset toverilleni.
Mutta hän oli hävinnyt yhtä äänettömästi kuin hän oli ilmestynytkin, jättämättä mitään jälkeä, luullakseni johonkin oviaukkoon, joita oli kummallakin puolellani. Tällainen ilmeinen pelko hänen puoleltaan vahvisti jollakin tavoin omaakin säikähdystäni ja senvuoksi aloin kiiruhtaa niin nopeasti kuin suinkin laivaa kohti. Matkani kulki erään kaupunginosan kautta, joka ei milloinkaan ennenkään liene ollut hyvässä maineessa, saati sitten nyt, jolloin ilma oli täynnä häivyttäviä huhuja ja jolloin kerrottiin, että kapinalliset pääsivät silloin tällöin tuntemattomina kaupunkiin ryöstämään ja murhaamaan vihaamiansa valkoisia miehiä, heidän itsensä joutumatta juuri milloinkaan kiinni. Niin ollen oli epävarmuus niillä tienoin suuresti lisäytynyt.
Rientäessäni eteenpäin olin silloin tällöin kuulevinani, takaani varovaisia hiipiviä askelia, jotka lisäsivät vauhtia silloin kun minäkin ja loittonivat silloin kun seisahduin kuuntelemaan, jota, tunnustan sen suoraan, en tehnyt usein. Sitten ilmautui vielä toinenkin toivottomuuden syy. Suoraan edessäni olevalta kadulta, jonka kautta minun nyt oli kuljettava, kuului meteliä, huutoja, kirouksia ja lyöntejä. Siellä ryöstettiin varmaankin parhaillaan jotakin, joten sinne meno oli ilmeisesti vaarallista, mutta takaa päin uhkaava vaara oli ehkä vieläkin suurempi. Seisahduin hetkeksi miettimään tilannetta, mutta kiiruhdin sitten eteenpäin tietäen kaikissa tapauksissa jokaisen askeleen vievän minua lähemmäksi laivaani.
Kierrettyäni nurkan voin hämärästi erottaa muutamia yhdessä kasassa kieriskeleviä olentoja, mutta tultuani lähemmäksi huomasin siinä olevan noin puoli tusinaa turbaanipäisiä malaijeja, joista eräs oli pitkänään maassa toisen seisoessa kahareisin hänen päällään nähtävästi puolustaen häntä ja muitten koettaessa hurjasti pistellä heitä tikareillaan. He pitivät pahempaa elämää kuin milloinkaan olin kuullut malaijien tapellessaan saavan aikaan — tarkoitan kaupungissa, jossa viranomaiset ovat kieltäneet katutaistelut. Mielestäni aiheuttivat tuon melun kumminkin vain nuo neljä ahdistajaa eivätkä nuo pari puolustajaa, jotka vaitiollen näyttivät vain tappelevan henkensä puolesta.
Koettaessani sivuuttaa heidät huusi kumminkin maassa makaava nopeasti: "Tuan, tule auttamaan!" jolloin huutajan äänestä tunsin hänet laivatoverikseni Kasimiksi. Vai hän siinä olikin, ja epäilemättä oli hän juuri kostotoimenpiteissään saanutkin aikaan tuon kahakan, vaikka näyttikin siltä kuin tässä erityisessä tapauksessa osat olisivat kokonaan vaihtuneet.
Tehtäväni ei kumminkaan ollut nyt tuomita, kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä. Kasim kuului miehistöömme, ollen muutamissa suhteissa ystävänikin, ja oli nyt joutunut hyvin hankalaan asemaan. Senvuoksi tartuinkin juuri äskettäin ostamaani veitseen ja syöksyin joukkoon päästäen varmasti yhtä hurjan ja äänekkään sotahuudon kuin nuo toisetkin.
Kuultuaan sen hajautuvat viholliset hieman, kuten olin toivonutkin. Hyökkäsin lähimmän miehen kimppuun ja paiskasin toisen menemään kaikin voimin. Muudan heistä, en tiedä kuka, sillä en silloin vielä tiennyt olevani haavoitettu, löi takaisin viiltäen poskeni pahasti, mutta taisteluinto oli heissä sammunut, ja arvattavasti luulivat he minulla olevan tovereitakin. Kaikissa tapauksissa he pakenivat huudellen mennessään ja koettaen siten, kuten sitten jälkeenpäin huomasin, lähettää patrullin niskaamme, sillä en ennättänyt muuta kuin nostaa Kasimin maasta ja silmätä hänen haavojaan, kun huomasin sotamiesosaston ympäröineen meidät, ja eräs lihava luutnantti selitti espanjan kielellä meidät vangituiksi, koska olimme tapelleet kadulla.
No niin, sitä emme voineet kieltääkään, eivätkä he voineet tahi sitten eivät tahtoneet ymmärtää selityksiäni, että olin sekautunut asiaan puolustaakseni erästä miestämme. Ajatellessani sanomaa, joka minun oli toimitettava kapteenille heti, yritin pakoon, mutta lyönti miekanlappeesta palautti minut jälleen järkiini ja minun oli seurattava heitä hiljaa ja katkerin mielin vankilaan.
Koska en ollut milloinkaan ennen ollut vankilassa, tuntui tämä ensimmäinen tutustumiseni siihen hyvin vastenmieliseltä, semminkin kun sanoma poltti aivojani ja olin juuri huomannut haavani. Tilanne tuntui minusta perin sietämättömältä, sillä en tyhjän vuoksi ole tulinen walesilainen. Tietysti oli minun suunnattava vihani jotakin kohtaan, ja haukuttuani tarpeeksi oven toisella puolella olevaa tyhmää ja puhettani ehkä aivan ymmärtämätöntä vahtia käännyin Kasimin puoleen, joka sitoi omiaan ja ystävänsä haavoja ja kiroili kovaa onneaan, joka oli auttanut vihollisen pakoon hänen kostoltaan.
Lausuin hänelle mielipiteeni hänen kostostaan vihaisesti ja säästelemättä sanoja. "Ja tämän mielettömyytesi johdosta on meidät nyt teljetty tällaiseen likaiseen ja mitättömään koppiin, joka on liian kurja englantilaisille sioillekin, sen sijaan että meidän pitäisi olla töissämme Annabel Leessä, jonne meitä juuri kiihkeästi odotetaan!" lisäsin raivoissani. "Kauniiseen loukkuun olet sinä nyt saattanut sekä itsesi että minut."
Hän kuunteli moitteitani hämmästyttävän nöyrästi. "Olen pahoillani, tuan. Tämä paikka ei todellakaan sovi valkoiselle miehelle, mutta en voi sitä todellakaan nyt auttaa. Tällä kertaa en hakenut vihollistani, vaan hän ystävineen väijyi minua, tahi jotakin toista, en tiedä varmasti. Tiedän ainoastaan, että kun Abdulrahman, tämä ystäväni, ja minä, kiersimme kulman, huusi joku heistä, ei Muhamed Asim Tubay, viholliseni, vaikka hänkin oli siellä: 'Täällä on eräs Annabel Leestä', jolloin he hyökkäsivät muitta mutkitta kimppuumme. Taistelimme henkemme puolesta emmekä kostaaksemme. Olin jo kaatunut muutaman iskusta ja minut olisi tapettu, ellet olisi tullut avukseni."
Tämä hämmästytti minua. "Mikä syy heillä oli hyökätä jonkun AnnabelLeen miehen kimppuun?"
"Kukapa sen tietää, tuan? En minä ainakaan."
Tämä oli oudoksuttavaa ja merkillistä antaen aihetta monenlaisiin ajatuksiin. Miten tuo lihava luutnantti miehineen oli juuri parahiksi ennättänyt siihen meitä vangitsemaan? Olivatko he ajaneet minua takaa aina siitä asti, jolloin erosin kiinalaisesta, ja miksi? Kuumuuden, itikoiden, lian ja muun sellaisen johdosta en voinut nukkua juuri ollenkaan sinä yönä, joten minulla oli kylliksi aikaa tuumailla tätä hämmästyttävää arvoitusta, jolle en kumminkaan keksinyt minkäänlaista ratkaisua. Vasta seuraavana päivänä sain sen selville.
Ennenkuin vangitsijamme olivat sulkeneet meidät pieneen koppiimme, olivat he tarkastaneet meidät hyvin huolellisesti, varovaisuustoimenpide, joka ei ollut niinkään tarpeeton, kuten minun oli tunnustaminen itselleni nähtyäni Kasimin ja hänen ystävänsä asevaraston koottuna yhteen eräälle penkille. Sellaista määrää tikareita, miekkoja, pamppuja ja kaikenlaisia veitsiä en ole nähnyt missään sekalaistavarain kaupassakaan. Vasta ostamani veitsi, muutamat taskuissani olevat kolikot ja muut arvoesineeni, niiden joukossa taskukirjanikin, otettiin minulta ja taskukirjani annettiin tuolle lihavalle luutnantille, joka näytti käsittelevän sitä jonkinlaisella kunnioituksella.
Aamulla tulivat vankilaan kapteeni ja englantilaisen ja amerikkalaisen konsulaatin virkamiehiä. Kun mitä valheellisimpia selityksiä oli annettu puolelta jos toiseltakin, laskettiin meidät suureksi hämmästykseksemme vapaiksi maksettuamme pienen sakon. Aseitamme ei luovutettu meille takaisin, sillä meille selitettiin, ettei meillä ollut oikeutta kantaa sellaisia, mutta muut tavaramme, osa rahoistammekin, luovutettiin meille kullekin. Muistikirjani oli kumminkin mitä kummallisimmalla tavalla hävinnyt, sillä sitä ei voitu löytää mistään. Kysyessäni sitä luutnantilta pyysi hän kohteliaasti anteeksi syyttäen rottia, jotka hänen sanainsa mukaan tekivät hirmuista vahinkoa, ja tarjoutuen jalomielisesti ostamaan minulle toisen sijaan. Ymmärsin silloin, etten omaani mitenkään enää voisi saada takaisin.
Muistin silloin kiinalaisen varoituksen: "Älkää kirjoittako, sillä kirjanne voidaan varastaa."
Mitä olinkaan kirjoittanut? Ainoastaan sanan "Viisikolmatta", ensimmäisen osan tuosta salaperäisestä tunnuslauseesta, jonka avulla saisimme lisää ohjeita tuolta suurelta mieheltä, jota silmäpuoli tuttavani oli ivannut. Paikan nimeä, jonne meidän piti mennä ja joka varmasti oli sanoman tärkein osa, en ollut kirjoittanut muistiin. Ihmettelin senvuoksi, muodostaisivatko nuo muutamat kirjaimet sellaisen johtolangan, että ne, jotka halusivat estää kapteenia ja hänen varustajiaan toteuttamasta suunnitelmiaan, voisivat niiden avulla toteuttaa tuumansa.