Kuinka se sitten lieneekään tapahtunut, oli juuri tämä erityinen kokous joutunut viranomaisten tietoon erään papin välityksellä, joka toimi vakoilijana. Talon, jossa kokousta pidettiin, ympäröivät nopeasti sotamiehet, jotka murtautuivat sisään tappaen jokaisen hiemankaan vastustelevan ja vangiten muut. Tietysti oli heillä oikeus menetellä niin, ja jos Luiz Valdez olisi tapettu hänen taistellessaan joukkoja vastaan, olisimme ainoastaan voineet syyttää hänen surmastaan huonoa onnea sodassa. Mutta Felipe oli nähnyt nuo ammutut henkilöt ja hän voi varmasti sanoa, ettei hänen nuori herransa ollut niiden joukossa.
Sitten jatkui kertomus kumminkin niin, että se sai meidät kaikki raivostumaan ja kiihoitti kaikki saarten tyytymättömät toimimaan heti, kun he kuulivat sen. Nuo onnettomat ja puolustuskyvyttömät henkilöt, jotka olivat antautuneet joukoille, vietiin vankilaan ja ammuttiin seuraavana aamuna heitä sen paremmin tutkimatta.
Kun Felipe oli kuullut uutisen, oli hän aivan raivostunut surusta ja koettanut kaikin mahdollisin keinoin saada tarkemmin selville Luizin kohtalon, mutta ei ollut kuullut sen enempää. Hänen kysymyksensä olivat kohdistaneet epäluulot häneen itseensä ja hänet oli vangittu ja asetettu monien kuulustelujen alaiseksi, mutta hän oli onnistunut pettämään vangitsijansa ja oli palannut nyt tuomaan noita pahoja viestejä johtajilleen, jotka olivat hänet lähettäneet. Nämä olivat käskeneet hänen heti mennä kapteeni Hemingwayn luokse sanomaan tälle, että hän heti lähtisi joukkoineen liikkeelle ja yhtyisi heihin, sillä he aikoivat kohdistaa iskun vihollisiin niin pian kuin olosuhteet sen vain sallisivat.
"Sivistynyt kristillinen vuosisata näkee meidän vielä tappelevan, kiljuvan ja raivoavan, vielä me kiusaamme, lyömme, juoruamme, viillämme ja pistämme hengiltä, vielä me jatkamme liikettämme ja hylkäämme puoleksi valmistetun nahan näyttääksemme raakalaisille, miten on työskenneltävä."
Rudyard Kipling.
Surustamme ja raivostamme on turha puhuakaan. Luiz Valdez oli ollut pienen joukkomme yleinen suosikki, sillä hänen rohkeutensa, kestävyytensä ja iloisuutensa olivat tehneet hänet kaikille rakkaaksi. Jos hän olisi kaatunut taistelussa, olisi hänen kuolemansa ollut kaikkien mielestä vain ikävä onnettomuus, mutta asiain näin ollen synnytti hänen kohtalonsa kiihkeän halun kostaa kaikkien meidän sydämissämme.
Henkilökohtaisesti en halua juuri muistella noita päiviä, sillä hän oli ollut toverini ja ystäväni, ja olin aivan hurjana raivosta noita kohtaan, jotka olivat, kuten luulin, tappaneet hänet tutkinnotta ja säälimättä hänen nuoruuttaan. Tuttavuutemme oli alkanut vaarojen ja levottomuuksien keskellä, se oli uudistunut ja lujittunut hänen sydämensä ollessa surullinen hänen murhatun isänsä vuoksi, ja myötätuntoni ja toveruuteni olivat olleet hänelle rakkaat. Kun hän oli palannut Tumabongiin Aguinaldon luo tekemältään retkeltä pahoillaan ja toivottomana sen asian melkein selvästä epäonnistumisesta, jolla hän oli vannonut uhraavansa henkensä, olin koettanut rohkaista hänen mieltään kaikin tavoin ja kiinnittää hänen huomiotansa muihin asioihin. Yhdessä olimme kalastelleet, metsästelleet ja tutkineet viidakkoa silloin kun meillä oli ollut aikaa sellaiseen. Olimme nylkeneet ja täyttäneet muutamia ampumiamme lintuja ja koristelleet synkän kunnanhuoneen taitomme jotensakin hullunkurisilla saavutuksilla. Olimme juosseet, uineet, soutaneet ja ammuskelleet yhdessä, kehittäen kumpikin taitoamme näissä eri urheiluissa kiinteästi, mutta kumminkin hyvin toverillisesti. Olimme jutelleet iltaisin ja pitkien vahtivuorojemme kestäessä menneistä ajoista ja rakennelleet ruusuisia suunnitelmia tulevaisuuden varalta, kunnes tunsimme toistemme elämän ja luonteet hyvin, ja lopulta olin oppinut kunnioittamaan suuresti tagalogilaista ystävääni. Ja nyt, kuten luulin, ei minulla ollut muuta tehtävää kuin kostaa hänen puolestaan, jos suinkin vain voin.
Koko joukkomme halusi yhtä kiihkeästi rientää eteenpäin päästäkseen ratkaisevaan otteluun vihollisen kanssa viipymättä. Useimmat entiset miehemme olivat yhtyneet meihin tähän aikaan, ja pienen armeijamme lukumäärää olivat siis uudet tulokkaat lisänneet melkein joka päivä. Melkein kaikilla oli joku juttu kerrottavana vääryyksistä ja sorrosta, jotka olivat kiihoittaneet heidät kapinaan. Sekä yksityinen kauna että yleiset vääryydet olisivat tehneet vihollisuuden tunteet voimakkaammiksi, jos sellainen vain olisi ollut mahdollista. Joukoissa ei voitu huomata pidättymisen halua eikä epäröimistä, vaan jokainen mies oli valmis mieluummin kärsimään minkälaisia vaivoja tahansa kuin alistumaan entisiin surkeihin oloihin.
Mutta näin suuri joukko ei voinut lähteä liikkeelle erikoisitta valmistuksitta. Aseita, ampumatarpeita ja ruokavaroja oli jaettava joka miehelle, ja uusien tulokkaiden oli ensin opeteltava hieman aseitten käyttöäkin. Mutta lopulta olimme kumminkin valmiit ja läksimme iloisin mielin paikasta, jota muutamat meistä eivät saaneet enää milloinkaan nähdä.
Koska emme kumminkaan siitä mitään tienneet, ei se meitä huolettanutkaan. Samosimme eteenpäin saadaksemme vihdoinkin taistella, joka oli tarpeeksi kiinnittämään ajatuksemme silloin kun meillä oli aikaa sellaiseen, sillä todellisuudessa ei meillä matkamme ensimmäisinä päivinä ollut aikaa ajatella juuri ollenkaan. Tiemme kulki viidakkojen ja soiden poikki, joissa ainoastaan kapea, joskus pitkiksi ajoiksi nopeasti kasvavan vesakon alle häviävä jalkapolku piti meidät oikeassa suunnassa. Sitten saavuimme avonaisemmille seuduille, mutta matkamme ei edistynyt sittenkään juuri nopeammasti. Tiet olivat täynnä polvensyvyisiä kuoppia tahi nilkkaan asti ulottuvaa tomua, jokien yli johtavat sillat oli rikottu tahi ei siltoja ollut ollenkaan eikä sekään ollut harvinaista, että joku joki oli viimeisen sadeajan kestäessä huuhtonut pois melkoisen kappaleen sen rannalla olevasta tiestä. Nämä olivat mainittavimmat seikat, ennenkuin pääsimme tuon suuren järven Laguna de Bayn rannalle.
Olimme nyt myöskin saapumaisillamme maahan, jossa viimeisen kapinavuoden kuluessa oli tapeltu melko ahkerasti. Oli aivan yleistä, ettei kylissä ollut ainoatakaan täysin työhön kykenevää miestä, ja naisten, lasten ja raajarikkojen oli tehtävä kaikki välttämättömimmät työt pelloilla. Miehet oli kaikki viety sotamiehiksi joko pakottamalla tahi muuten milloin minkin taistelevan puolen joukkoihin, ja "he eivät ole vielä palanneet kotiin", ilmoittivat naiset meille toivovasti. "Palaavatko he milloinkaan?" kysyin arvaillen itseltäni.
Saimme katsella kumminkin surullisempiakin näkyjä, poltettuja viljavarastoja, hävitettyjä maatiloja, maahan luhistuneita taloja ja niiden raunioissa hiljaisia ja säälittäviä luu- ja kallokasoja, vaihdellen suuruudessaan kookkaista miehistä, joiden särjetyt aseet olivat heidän vieressään, pieniin lapsiin, joiden ohuet lihattomat kädet puristivat katkennutta varvasta. Sellaiset näyt kertoivat rangaistusretkikunnista, jotka olivat täyttäneet tehtävänsä hirveän julmasti.
Tähän aikaan oli vielä vaikeata sanoa, kumpi puoli oli voitolla. Espanjalaiset pitivät hallussaan kaikkia suuria kaupunkeja (suuri-sanaa on tässä käytetty vertailevassa merkityksessä, sillä Panayssa olevat Manilla ja Idolo ovat ainoat merkityksellisemmät paikat) ja Cavitén telakkaa ja asevarastoa, ja heillä oli kymmenentuhatta miestä vakituisia joukkoja Luzonissa. Mutta toiselta puolen olivat nämä joukot, vaikka ne olivatkin urhoolliset, huonosti ruokittuja ja opetettuja. Upseerit olivat tietämättömät ja toimeensa sopimattomat. He eivät olleet milloinkaan vaivautuneet ottamaan selvää maasta, jossa he taistelivat, ja kaikki oli vain eduksi sissisodalle ja siihen ryhtyneille. Nämä tunsivat jokaisen tuuman maasta, ja kun heidät oli karkoitettu jostakin asemasta, sijoittuivat he johonkin toiseen tahi hajosivat ja kätkeytyivät viidakkoihin, kunnes hallituksen joukot olivat lähteneet paluumatkalle, jolloin he taasen kokoutuivat salaisesti ja kenenkään kuulematta ja seurasivat vihollistaan aivan kuin he olisivat ajaneet takaa jotakin otusta, ampuen ja surmaten heitä kunnes viholliset lopulta pääsivät johonkin suojaan.
Noudattaen aina tätä tapaa ja ryhtyen taisteluun ainoastaan milloin heidät oli ahdistettu johonkin nurkkaukseen tahi kaikki luonnon suomat edut olivat heidän puolellaan menettivät kapinalliset vain muutamia miehiä, ja vaikka espanjalaiset upseerit ilmoittivat jokaisen taistelun ratkaisevaksi voitoksi, tiedettiin varmasti, että jokainen voitto pakotti hallituksen joukkoja vetäytymään yhä enemmän kaupunkien suojaan. Laivoitta ja tykistöttä eivät kapinalliset voineet kyllä milloinkaan toivoa voivansa valloittaa Manillaa tahi Cavitéta, mutta niin kauan kuin espanjalaisten oli pakko uhrata parhaat voimansa Cuban sodan jatkamiseen, voivat filippiiniläiset jatkaa kapinaa ja aiheuttaa viholliselle tappiota miehiin ja rahallisiin kustannuksiin nähden, häiritsemällä kauppaa ja kieltäytymällä maksamasta veroja, kaikki vakavia asioita maalle, joka ei milloinkaan ole ollut taloudellisesti vahva.
Sellainen oli asema meidän tullessamme pohjoiseen yhtyäksemme Manillan läheisyyteen kokoutuneihin vallankumouksellisiin joukkoihin edistämään voimiemme mukaan asiaa, joka oli niin kallis meille jokaiselle.
Olimme kyllin onnellisia saadessamme auttaa ystäviämme juuri silloin kun meitä parhaiten tarvittiin. Erästä ampumatarpeita kuljettavaa pientä kapinallisjoukkoa ahdisti voimakkaampi espanjalainen joukko-osasto, ja meikäläisten oli hyvin vaikea puolustautua. Ampuminen toi meidät paikalle. Etujoukkomme, jossa minäkin satuin olemaan, tuli paikalle kiertotietä ja huomasi taistelun olevan käynnissä muutamassa tien mutkassa, jonka kummallakin puolella kasvoi tiheää vesakkoa. Kapinalliset olivat kokoutuneet yhteen joukkoon karkeasti kyhättyjen vaunujensa luo, joissa heidän arvokas suojeltavansa oli, ja juuri kun saavuimme paikalle, oli espanjalaisten johtaja lähettänyt puolet joukostaan kiertämään metsän kautta ja hyökkäämään kapinallisten selkään. Yllätys oli luultavasti heistä hyvin vastenmielinen, kun he tapasivatkin meidät.
Cuevas toimi päällikkönä, mutta hänen vaikutusvaltansa miehiin oli aina ollut hyvin vähäinen. Syöksyimme paikalle nyt, odottamatta käskyä ja järjestymättä, ja hyökkäsimme vihollisen kimppuun. Tapeltiin noin kymmenen minuuttia hyvin tuimasti ja muutamia miehiä kaatui kummaltakin puolelta. Kaatuneiden lukumäärä olisi ollut suurempikin, mutta minun on suoraan tunnustettava, että sotilaamme olivat huonoimpia ampujia, mitä milloinkaan olen tavannut, lukuunottamatta vastustajiamme. Molemmat puolet paukuttelivat komeasti, osaten kumminkin useammasti puihin kuin vihollisiin ja sitten tarttuivat miehet pyssyihin kuin nuijiin syöksyen toistensa kimppuun kuin villit, jollaisia he todellisuudessa olivatkin. Kummallakaan puolella ei ollut juuri sanottavaa kuria. Huusin käskyjä, kunnes huomasin, ettei niitä kukaan kuunnellut, ja hyökkäsin sitten joukkoon yhtä hurjasti kuin muutkin lyöden miekallani oikeaan ja vasempaan ja ampuen revolverillani silloin kun satuin muistamaan.
Suurenmoistahan se kyllä oli, mutta se ei ollut sotaa. Tappelu oli paras sana kuvailemaan sitä, mutta sellaista olivat miehemme juuri odottaneetkin taisteluintonsa herättämiseksi. Murrettuamme nämä hyökkääjien rivit niin että he hajosivat ja pakenivat autoimme tovereitamme lyömään muutkin perin pohjin. Nekin hajosivat ja pakenivat, ja me läksimme ajamaan niitä takaa huutaen kuin paholaiset ja ampuen aina tämän tästä. Muistan laukaisseeni kolme kertaa pientä lihavaa upseeria kohti, mutta ammuin sivu joka kerta. Kuta vähemmän puhumme tästä taistelusta kerskaillaksemme ampumataidollamme, sitä parempi, sillä se ei sovi muuksi kuin verrattomaksi näytteeksi kummankinpuolisesta kurin puutteesta.
Silloin kuulin kapteeni Hemingwayn huutavan meitä takaisin jyrisevimmällä merimiesäänellään, ja minä kokosin kaikki näkyvissä ja kuuluvissa olevat mieheni ja palasin vaunujen luo hengästyneenä ja riemuissani. Siellä tapasin pääjoukkomme ja otin vastaan ansaitsemani nuhteet, etten ollut pitänyt joukkoani koossa, luulemieni kiitosten asemesta, että olin hajottanut viholliset. Seuraava puolituntinen kului muiden miehieni kokoamisessa, ja sitten kuin tämä työ oli saatu tehdyksi, ymmärsin täydellisesti, miksi olin ansainnut niin ankarat moitteet, joita puolueettomasti tuli Cuevasinkin osaksi. Jos nimittäin joku vihollisten joukko-osasto olisi keräytynyt uudelleen ja palannut taistelunpaikalle, olisi meidän kuriton villijoukkomme ajaessaan huutaen takaa pakolaisia hajautunut aivan tietymättömiin.
Mutta kaikesta huolimatta päästi päällikkömme meidät asiasta helpommalla kuin olisimme ansainneet. Palatessamme huomasin hänen keskustelevan kuormaston päällikön kanssa ja näin samalla, että hänen poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. Sitten kuin hän oli lopettanut melko lempeät moitteensa, muuttui hänen käytöksensä. "Minulla on tärkeitä uutisia meille kaikille!" huusi hän. "Luullakseni voi isänmaamme toivoa nyt parasta, eversti Cuevas, sillä Yhdysvallat ovat julistaneet sodan Espanjaa vastaan. Jumala siunatkoon tähtilippuamme ja sallikoon sen liehua kauan!"
Hän oli ainoa läsnäoleva amerikkalainen, mutta me hurrasimme kaikki hänelle ja hänen erinomaiselle isänmaalleen niin että vaarat raikuivat. Jos se vain voittaa sodan, tiesimme sen merkitsevän vapautta Cuballe ja siedettäviä oloja filippiiniläisille, mutta luullakseni ei näillä saarilla tällä haavaa ollut ainoatakaan henkilöä, joka olisi todellakin käsittänyt näiden uutisten suuren merkityksen heille.
Kaikissa tapauksissa emme ainakaan me. Englantilaiset, filippiiniläiset, malaijit vieläpä ranskalais-siiamilainen merimiehemmekin huusivat: "Eläkööt amerikkalaiset! Kuolema espanjalaisille! Filippiineille vapaus!" niin yksimielisesti ja sydämestään, ettei se ollenkaan näyttänyt ennustavan päivää, jolloin filippiiniläiset tulisivat taistelemaan amerikkalaisia vastaan melkein tässä samassa paikassa.
"Pimeässä on myyrällä silmät."
Vanha espanjalainen sananlasku.
Iloitseminen loppui ja jännitys laukesi pienimpään määrään, joka oli mahdollinen juuri voiton, vaikkakin pienen, ja hyvien uutisten saaneille miehille. Jonkun ajan kuluttua kutsui päällikkö minut puheilleen.
"Arvaan, että sinulla ja miehilläsi on vielä paljon tarmoa jäljellä, poikaseni, ja senvuoksi aion antaa teille tilaisuuden sen käyttämiseen", sanoi hän ystävällisesti. "Olen luvannut muutamia miehiä tämän saattojoukon lisäksi, sillä voihan sattua, että heidän kimppuunsa vieläkin hyökätään, ja uskon ne sinun johdettaviksesi, jos vain lupaat minulle, ettei tuollainen sinne tänne juoksenteleminen enää uudistu."
"Kyllä, kenraali, kiitoksia vain!" änkytin punastuen kovasti.
"Hyvä on. Kuormasto on matkalla erääseen Cavitén tuolla puolen sijaitsevaan kylään, jossa suuri joukko vallankumouksellisia odottaa vain näitä ampumatarpeita lähteäkseen eteenpäin ja yhtyäkseen samaan joukkoon kuin mekin. Sinun on asettauduttava siellä olevan komentavan upseerin käskyjen alaiseksi ja tultava hänen miestensä mukana yhtyäksenne minuun. Saat mukaasi neljäkolmatta miestä. Onko ketään, jonka erikoisesti haluat joukkoosi?"
Kaksi terävää ruskeata silmää ja pari hehkuvaa tummaa katsoivat minuun pyytävästi. Niiden omistajat eivät olleet olleet mukana tässä viimeisessä pienessä kahakassa ja pelkäsivät nyt jäävänsä pois toisestakin. "Saanko Felipen ja Kasimin mukaani, herra kenraali?" kysyin.
"Felipen varmasti, mutta Kasimin —", vastasi hän viivytellen. "No, olkoon menneeksi! Hän on verraton odottamattomien tapausten sattuessa, mutta muistakin varoa, ettei hänen kuuma malaijilainen verensä johda häntä väkivaltaisuuksiin."
Lupasin jälleen innokkaasti ja valitsemani miehet tulivat luokseni ripeästi. En silloin aavistanut, miten kiitollinen myöhemmin tulisin olemaan heidän tulostaan mukaamme. Sitten kuin muut miehet oli valittu, johtajat lausuneet tavanmukaiset kohteliaisuudet toisilleen ja kumpikin joukkue veljellisesti hurrannut hyvästiksi, läksimme matkalle tomuista tietä pitkin vaunujen pyörien kitinän ja puhvelien ammumisen säestäessä kulkuamme.
Matkamme muodostui kumminkin hyvin yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Emme nähneet jälkeäkään vihollisista, joista ei nähtävästi ollut tarpeellista ahdistaa meitä uudestaan. Ehkä he olivat matkalla Manillaan ilmoittamaan toisesta voitostaan? Ahersimme koko päivän muristen melkein yhtä paljon kuin vahvat pienet puhvelimme, vaikka en tahdokaan vihjata, että nämä viimeksi mainitut olivat pahoillaan taistelun puutteesta, kuten me. Juuri ennen pimeätä kohtasimme ystäviemme etuvartijat ja olimme yhtä iloiset tavatessamme heidät kuin hekin tavatessaan meidät.
Luovutettuamme kuormastomme asianomaisille viranomaisille näytettiin miehillemme, missä he saavat asua ja mistä he saavat noutaa ruoka-annoksensa. Kuormaston päällikkö, eräs voimakas nuori alkuasukas, ja minut vietiin erääseen hylättyyn pappilaan, jossa kenraalin tilapäinen päämaja oli. Meille sanottiin, että hän halusi puhutella meitä heti.
Seurasimme opastamme noita tavanmukaisia portaita taloon ja sitten erään kuistin poikki muutamaan seurusteluhuoneeseen, jossa hämmästykseksemme kenraali esikuntineen juuri söi päivällistä. Kuulematta hyväluontoisesti ollenkaan anteeksipyyntöjämme pyysi kenraali, joka oli hauskan näköinen ja iloinen nuori tagalogilainen, meitäkin aterialle, ja vaikka me olimmekin tomuiset ja matkan rähjäämät, ei kieltäytyminen voinut tulla kysymykseenkään. Toverini sai istuutua kenraalin viereen, jossa hänen oli hyvin helppo kertoa matkansa vaiheet, mutta minun käskettiin sijoittautua pöydän alapäähän, johon ainoan huoneessa palavan öljylampun valo ei oikein voinut tunkeutua. Katselin hieman uteliaasti läheisyydessäni olevien uusien toverieni kasvoja, ja olin juuri todennut, että vastapäätä minua istuva henkilö oli keski-ikäinen ja arvokkaan näköinen kiinalainen, kun hämmästyin kuullessani hänen, kumarrettuaan minulle ensin, sanovan englannin kielellä: "Onko nimenne Williams, vai erehdynkö?" Koska lausuminen oli melkein täydellisintä, mitä joku kiinalainen voi saada aikaan vaikeasti sanottavaan walesiIaiseen nimeeni nähden, vastasin iloisesti: "Kyllä, nimeni on Williams", ihmetellen mielessäni, miten hän oli saanut sen tietää.
Hän nauraa hihitti omituisesti, ja luulin kuulleeni tuon kakattamisen jossain ennenkin.
"Annabel Leestäkö, vai miten?"
"Niin", vastasin jälleen yhä enemmän hämmästyneesti.
"En siis erehtynyt. Olette kuulemma menettäneet laivanne, tapelleet Tumabongissa ja olette nyt filippiiniläinen isänmaanystävä. Niin se käy", ja hän nauroi jälleen.
Huolimatta siitä, että hänen oli mahdoton ääntää kovaa ärrä ja että hänen ässänsä olivat omituisesti venytetyt, puhui hän englannin kieltä melko hyvin. Hän oli siististi puettu, paksu kultasormus kiilsi hänen hyvin hoidetussa kädessään ja hän käytteli veistään ja haarukkaansa taitavammin kuin monet hänen läheisyydessään, istuvat tagalogilaiset upseerit. Kumminkin tuo omituinen nauru, ääni ja hänen silmiensä kummallinen katse toivat mieleeni ainoastaan erään raukan, joka oli silmäpuoli ja hyvin kumaraan painunut kärsimiensä kidutusten seurauksista. Katsoin häneen jälleen. Vaikka hän olikin tyyni, mukautuvainen ja varma ja käyttäytyi kuin herrasmies konsanaan tässä hyvin varustetussa pöydässä, huomasin kumminkin nopeasti, että hänen hartiansa olivat vinot ja että niskassa oli omituinen kyttyrä, mikä pani minut huudahtamaan: "Tehän juuri annoitte —"
"Viestin vietäväksi kapteenillenne Manillassa. Ymmärrättekö?" ja hän rupesi jälleen puhumaan kulien tapaan.
"Mutta silmänne?" kysyin hämmästyneesti, sillä hänen molemmat silmänsä olivat aivan terveet.
"Savea, väriä ja hieman kiinnelaastaria", vastasi hän nauraen, lisäten sitten vakavasti: "Tuo viesti tuli kapteenillenne kalliiksi, eikö tullutkin?"
"Kuinka tiedätte tämän kaiken? Kuinka olette nyt täällä? Miten —?" Huulillani pyöri tuhansia muitakin kysymyksiä, mutta hän ehkäisi ne tuolla ilottomalla pienellä naurullaan.
"Ah, tiedän useimmat asiat ja olen aina siellä, mikä on paras mahdollinen paikka ajamalleni asialle. Teillä on tarkat silmät, herra Williams. Huomasitte tämän ja tiedätte sen tarkoituksen", lisäsi hän koskettaen kyttyräänsä vihjaavasti.
Hän oli siis huomannut katseeni. Punaistuin hirveästi. "Pyydän teiltä anteeksi", änkytin. "Olen — olen —"
Hän katsoi minuun hyvin ystävällisesti. "Huomaan, että olette oleskellut Kiinassa ja osaatte käyttää silmiänne ja korvianne. No niin, olen kuollut siellä, mutta sain kärsiä hirveästi, ennenkuin minun sallittiin kuolla. Täällä esiinnyn milloin minäkin", ja hän nauroi jälleen. "Mutta nyt teihin. Tiedän asioita ja voin kertoa teille jotakin mielenkiintoisa. Olen iloinen saadessani puhutella teitä, herra Williams. Minulla on teille uutisia. Olette menettänyt erään ystävänne, ettekö olekin?"
"Ystävänkö? Luiz Valdezinko?" kysyin surullisesti. "Kyllä." En voinut sanoa enempää.
"Hän ei ole vielä aivan hukassa", sanoi hän hitaasti.
"Ei hukassa! Eikö hän sitten olekaan kuollut?" Hyppäsin seisoalleni."Mitä tarkoitatte??>
"Istuutukaahan jälleen. Kerron teille. Hän elää vielä tänään, mutta huomenna hän kuolee. Hän on vankina Cavitéssa ja hänet ammutaan, ellei —"
"Ellei!" huudahdin. "Voi, onko vielä olemassa hiemankaan toivoa?Sanokaa minulle, olkaa niin hyvä. Voinko tehdä jotakin hänen hyväkseen?"
"Jollette pelkää, niin on", vastasi hän harkitusti.
"Pelkääkö? Menen vaikka tuleen Luizin puolesta!" sanoin tulisesti."Kertokaa vain minulle miten asiat ovat".
"Tietysti. Mutta olkaa rauhallinen, sillä nämä miehet eivät tiedä eivätkä välitäkään hänestä mitään, ja kenraali voi sanoa, ettette saa siten panna omaanne ettekä muidenkaan henkeä alttiiksi, sillä yritys on vaarallinen ettekä voi mennä sinne yksinänne."
"Täällä on miehiä, jotka panevat henkensä alttiiksi puolestamme", sanoin totisesti. "Esimerkiksi Felipe, eräs noista viidestäkolmatta, jotka luultavasti tunnette?" Hän nyökäytti päätään. "Hän on pannut henkensä alttiiksi jo ennenkin Luizin puolesta ja tekee sen vielä nytkin. Sitten on joukossani eräs malaiji, joka suhtautuu samoin minuun. Riittävätkö he?"
Hän ei vastannut minulle heti, ja hänen rypistyneet kulmansa ja ajattelevat kasvonsa ilmaisivat, että hän juuri ajatteli asiaa. Vihdoin sanoi hän hitaasti: "Ehkä siitä voidaan suoriutua. Vaarallistahan se kyllä on", ja hän kohautti hartioitaan, "mutta nythän on vaarallista kaikkialla. Niin, nuo pari miestä, joihin voitte luottaa, riittävät kyllä. Kerron teille aterian jälkeen, missä hän on ja miten voitte vapauttaa hänet. Nyt olemme puhuneet kylliksi tässä tilaisuudessa asiasta. Oletteko taistellut tänäänkin?" kysyi hän minulta tyynesti tagalogin kielellä.
Ymmärsin vihjauksen, sillä minäkin olin huomannut, miten uteliaasti seuralaisemme kuuntelivat pitkää vieraskielistä keskusteluamme, ja olimmehan sitäpaitsi heidän vieraitansa. Hilliten kärsimättömyyteni ja uteliaisuuteni niin hyvin kuin voin, kerroin oudostuttavan iloisesti päivän kuluessa sattuneista seikkailuista, tulevista mahdollisuuksistamme ja otaksutusta amerikkalaisten sekautumisesta leikkiin hyväksemme. Jokaisella oli joku johtopäätös esitettävänä — ilmaistiin monta suunnitelmaa, mitä kunkin asiaan sekautuneen pitäisi tehdä — ja me kuuntelimme kohteliaasti. Oudoksuttavimmalta tuntui minusta kumminkin heidän perinpohjainen tietämättömyytensä kaikkien muiden valtojen paitsi heidän omansa asioista ja muistin kapteenin eräässä tilaisuudessa lausumat sanat:
"Ymmärtävimpiä heistä voidaan luullakseni verrata noiden idässä olevien kylien pakanuutta vastaan taisteleviin meluavimpiin diakooneihin. He tietävät hieman, mitä he haluavat, mutta he eivät tiedä eivätkä välitä hituistakaan siitä, mitä muut ihmiset tahtovat."
Syötyämme päivällisen emme kumminkaan voineet poistua aivan heti. Minun oli kuunneltava tuon pienen ja hyvin kohteliaan kenraalin kiitoksia ja ylistyksiä. Hän suhtautui paljon suopeammin päivän kuluessa sattuneihin tapahtumiin kuin kenraali Hemingway, ehkä senvuoksi, etteivät ne olleet hänellä niin selvillä. En voinut kuminkaan vastustaa kiitoksista osallisen toverini peittelemättömiä vakuutuksia, ja minun oli vain kumarreltava, hymyiltävä ja omaksuttava kehumiset sellaisella vaatimattomuudella, että se tuotti minulle kunniaa, kuten minulle sanottiin.
Lopultakin voimme poistua ja kiinalainen opasti minut erääseen pieneen majaan, jossa hän asui ja jossa olevat tavarapaalut ja laatikot ilmaisivat minulle, että hän varusti vallankumouksellisia joukkoja joillakin tavaroilla. Kuinka ne oli salakuljetettu Manillasta ja millaisessa valepuvussa hän kulki ulos ja sisään, en saanut milloinkaan selville. Meillä oli kuitenkin nyt muuta puhuttavaa. Hän käski eräässä majan toisessa huoneessa odottavan kiinalaisen palvelijan poistua, pyysi minua istuutumaan seuraten itse esimerkkiä ja alkoi puhua matalalla äänellä.
"Sanoin kerran, että olette vielä liian nuori tullaksenne sekoitetuksi tällaisiin asioihin, herra Williams. Ehkä olin oikeassa, sillä erehdyitte tuona yönä."
"Tiedän sen", tunnustin suoraan. "Minun ei olisi pitänyt kirjoittaa muistikirjaani."
"Niin, se oli ajattelemattomasti tehty, ja mitä sitten seurasi, oli vieläkin pahempaa. Takerruitte heidän ansaansa yhtymällä tuohon tappeluun."
"Mutta minun oli pakko. En voinut sallia, että Kasim olisi tapettu. Hän on juuri tuo malaiji, josta kerroin teille."
"Oliko hänen elämänsä arvokkaampi noille, joiden puolesta toimitte, kuin kuljettamanne viesti?" kysyi hän tyynesti.
Nolostuin hieman, sillä vaikka hänen kysymyksensä olikin hämmästyttävä, tiesin hänen johtopäätöksensä oikeaksi. Arvailin, miten olisin toiminut tuona päivänä, jos olisin saanut kapteenilta suoran käskyn hankkia tiedot ja tuoda ne viivyttelemättä laivaan. Kumminkin olen aina ollut iloinen, ettei asiaa minulle silloin esitetty tässä valossa.
Kiinalainen tarkasteli huolestuneita kasvojani julman tyytyväisesti ja nauroi jälleen. "Hyvä on, herra Williams! Tämä asia ei ole kumminkaan samanlainen. Nyt on teidän vain toimittava eikä ajateltava, ja sellainen tehtävä sopii paremmin teille. Tahdon kuitenkin huomauttaa, ennenkuin aloitan, etten vastaa mihinkään kysymykseen. Olette nähnyt minun ennenkin palvelevan vallankumouksellisia ja nyt näette minut täällä heidän vieraanaan, mutta kumminkin ilmaisen teille espanjalaisten linjojen sisäpuolella tapahtuvia asioita, ettekä saa kysellä minulta mitään. Ymmärrättekö?"
"En halua kysellä teiltä sen enempää kuin itse haluatte minulle ilmaista", sanoin hitaasti, katsoen häneen kuitenkin samalla tiukasti. Aloin ymmärtää hänen asemansa nyt. Hän oli ystävällisissä suhteissa molempiin puolueihin, mutta oliko silti sanottu, että hän oli uskollinen kummallekaan. Aikoiko hän olla rehellinen minua kohtaan nyt?
Hän katsoi minuun takaisin räpäyttämättä silmääkään. "Luiz Valdez on ollut talossani tuosta onnettomasta kokouspäivästä aina eiliseen asti", sanoi hän tyynesti. "Hän on ollut piilossa silkkipaalujen joukossa. Taloani on alituisesti vahdittu ja pari kertaa on se tarkastettu. Jos olisin halunnut kavaltaa hänet, olisi minun vain tarvinnut sanoa sana tahi jättää joku sana sanomatta."
Kerran vielä tunsin punastuvani kovasti. Tämä mies näytti voivan lukea sisimmät ajatukseni, mutta epäluuloni eivät näyttäneet häntä ollenkaan loukkaavan. Hän jatkoi vain tyynesti: "Ihmettelette varmaan miten hän pääsi pakoon ja miksi hän tuli luokseni. Nuo, joita hänen isänsä poika olisi halunnut paeta, jos hän vain olisi voinut, pyysivät häntä viemään tiedon heidän petoksestaan muille johtajille, mutta hän pakeni valepukunsa turvissa. Tiedättehän, että hän oli pukeutunut naiseksi?"
"Kyllä", vastasin.
"Häntä ajettiin takaa ja hän riensi eteenpäin. Koska hän ei uskaltanut mennä palvelijansa luokse, tuli hän talooni ja minä olen suojellut häntä nämä viikot, vaikka se olisi voinut maksaa henkeni", lisäsi hän vaatimattomasti.
Hyppäsin tahtomattani seisoalleni. "Pyydän anteeksi, sillä enhän voinut tietää —" aloitin, mutta hän pakotti minut hymyillen jälleen tuoliini.
"Hän halusi palata luoksenne Leoniin monta kertaa, mutta taloa vartioitiin liian tarkasti. Vihdoin, kun kaikki näytti turvalliselta, läksi hän matkalle erään palvelijani toimiessa hänen oppaanaan. Tuosta miehestä piti tulla kokki Annabel Leehen, mutta silloin kun te lähditte matkalle, heitettiin hänet erehdyksestä mereen, jolloin hän tuli luokseni."
"Kokkiko? Kertoiko hän meidän heittäneen hänet mereen? Onko hänen nimensä Chin?" kysyin hämmästyneesti.
"On, Chin juuri. Mutta mitä —?" huudahti hän raivokkaasti ja peloissaan.
"Hän oli kavaltaja", vastasin ja kerroin sitten hänelle Chinin lähdön kuunarista ja tykkiveneistä, jotka heti sen jälkeen olivat lähteneet ajamaan meitä takaa.
"Silloin hän on vakoilija." Toverini puri hammasta ja hänen kasvonsa näyttivät hyvin murhanhimoisilta. "Olen kummastellutkin asiain omituista menoa viime aikoina ja sitä, että niin paljon on tiedetty taloni tapahtumista. Olipa hyvä, ettei hän tiennyt, mihin olin piilottanut vieraani. Ja nyt on hän kai kavaltanut Luizin Cavitén sotamiehille."
"Varmasti", sanoin katkerasti. "Mutta se ei ollut teidän syynne. Hän petti meidät kaikki, paitsi Kasimin."
"Hän ei tule pettämään ketään enää", sanoi kiinalainen tiukasti. "Annoin hänelle selkään, koska hän oli antanut vangita ystäväni jääden itse elämään, mutta nyt tapan hänet. Oma turvallisuuteni vaatii sen", lisäsi hän vastaukseksi hämmästyneeseen katseeseeni.
"Mutta sehän on murha!" änkytin.
"Hänhän on vain kuli. Välipä tällä", ja hän nauroi. "Kukaan ei tule siitä tietämään eikä välittämään. Nyt on jo niin myöhäinen, että keskustelumme on lopetettava. Ystävänne on Cavitéssa. Sinne kulkemiseen menee teiltä pari tuntia tahi hieman enemmän. Tunnetteko kaupungin?"
"En, mutta Felipe tuntee sen kyllä. Hän on tuo toinen mies, josta puhuin, Valdezin palvelija."
"Sitten hän kyllä tietää erään vanhan kivitalon, jonka ensimmäiset tänne tulleet espanjalaiset ovat rakentaneet. Se on niin vahva, että se on luhistumatta kestänyt kaikki hirmumyrskyt ja maanjäristykset. Se oli minun — Tao Tlengin — varastohuone ennen sotaa, sanokaa se hänelle. Nyt ovat sotamiehet vallanneet sen maksamatta minulle mitään. Sota-aikana ovat asiat aina hullusti", lisäsi hän katkerasti. "Luiz Valdez on siellä muutamassa talon takaosassa sijaitsevassa ruokakonttorissa, jonka ovi aukenee parvekkeelle, missä on vahti ja muita sotilaita läheisyydessä. Mutta konttorissa on pieni ikkuna, jossa ei ole lasi- eikä simpukankuoriruutuja, vaan ainoastaan pari rautaa ristissä näin" — hän näytti käsillään. "Oletteko merimies?"
"Merimieskö?" muistin nopeasti Livinsgtonin mielipiteet taidostani.
"Jos voitte kiivetä toisen miehen olkapäille ja irroittaa tangot melutta, voi Luiz päästä ulos. Mutta sitten en voi sanoa, miten pääsette karkuun. Ehkä miehenne tietävät. Olen kertonut teille nyt sellaista, joka maksaisi henkeni, jos vain espanjalaiset tietäisivät. Ehkä", ja hän hymyili jälleen, "amerikkalaiset tulevatkin pian anastamaan vallan espanjalaisilta, mutta siihen asti on voimassa: 'Valmiit, tähdätkää, laukaiskaa!'" lisäsi hän espanjan kielellä tehden kuvaavan liikkeen.
"Toivoakseni luotatte minuun nyt, vaikka olinkin niin tyhmä ensimmäisellä kerralla?" sanoin vakavasti ja hän hymyili.
"Kyllä. Jos olette päättänyt lähteä, on teidän lähdettävä heti.Aiotteko pyytää kenraalilta lupaa?"
"En!" sanoin ylpeästi nousten seisomaan, "sillä hän voi kieltää ja minä haluan mennä. Tuhannet kiitokset vain teille kaikista tiedonannoistanne."
"Ja myöskin vaikenemisestani", vihjaisi hän hymyillen omituisesti.
"Mutta eräs asia vielä", sanoin pysähtyen nopeasti.
"Mikä sitten?"
"Ei mikään. Lupasinhan, etten kysy teiltä mitään", vastasin.
Hän nauroi tullen luokseni ja laskien kätensä olkapäälleni."Tunnussanako, vai mikä? Sotamiehethän voivat ottaa teidät kiinni."
Katsoin häneen rukoilevasti ja hän kumartui puoleeni kuiskaten korvaani.
"Uhraan kumminkin kaikki voimani rakkauteen, sotaan tahi rehelliseen tappeluun."
Bret Harte.
Kasim ja Felipe suostuivat hyvin mielellään tulemaan mukaani aiotulle retkelle. Heidän mielestään olivat vaarat ja vaikeudet hyvin mitättömät, ja vaikka ne olisivat olleet parikymmentä kertaa suuremmatkin, luulen, että Felipe olisi iloisesti käynyt niitä kaikkia vastaan, sillä hän oli niin riemuissaan kuultuaan suuren herransa vielä elävän.
Valmistuksemme oli pian tehty. Tarkoituksemme oli päästä seudun läpi niin nopeasti ja helposti kuin suinkin, sillä olimmehan kulkeneet sinä päivänä monta peninkulmaa. Senvuoksi päättivät nuo molemmat miehet yksimielisesti, etteivät he ota mukaansa pyssyjään eivätkä ampumavarojaan, päätös, jota en vastustanut muistettuani, miten äärettömän huonoja ampujia he olivat. Mutta minä otin mukaani revolverini, paljon patruunia, miekan, vahvan ruuvitaltan ja viilan, toverini tyytyessä tavanmukaisiin teräsaseihinsa.
Etuvartiot ei oltu sijoitettu niinkuin parasta olisi ollut, ja päätin, että jos pääsen turvallisesti palaamaan, puhun kenraalille asiasta. Se sopi meille kumminkin nyt mainiosti tässä tilaisuudessa, koska pääsimme leiristä pidättämättä ja kenenkään huomaamatta. Siunasimme noita nukkuvia vahteja sydämissämme.
Nyt alkoi pitkä ja väsyttävä kävely pimeässä. Felipe tiesi suunnan, mihin meidän oli mentävä, pysytellen sillä erehtymättä ihmeellisen alkuasukasvaistonsa avulla, huolimatta siitä, että ainakin puolet ajasta kuu ja tähdet olivat puiden tiheän lehvistön peitossa.
Matkallamme saimme toki kulkea muuallakin kuin viidakoissa, vaikka suurin osa tiestä olikin kapeaa polkua, jonka kummallakin puolella ainoastaan muutamien tuumien päässä meistä oli läpipääsemätön pensaikko. Sitten saavuimme aukeammille seuduille, jossa oli ketoja ja istutuksia, ja sivuutimme muutamia nukkuvia tahi hylättyjä kyliä niin hiljaa, etteivät koiratkaan kuulleet kulkuamme. Vihdoin pääsimme oikealle tielle, joka oli täynnä kuoppia, veden murtamia kohtia ja suunnattomasti tomua, mutta tielle kumminkin, jonka suuresti korjauksen tarpeessa olevat bambusillat johtivat virtain yli ja ilmaisivat meille jonkun kylän olevan läheisyydessä. Olimme kävelleet jo melkein kolme tuntia, jalkamme olivat hellät ja väsyneet, ja pelkäsin myöhästyneemme.
"Onko Cavité vielä kaukanakin?" kysyin Felipeltä.
"Olemme jo melkein perillä", kuului hänen rohkaiseva vastauksensa.
Katsoessani kelloani huomasin sen olevan melkein kaksitoista. Päivänkoittoon oli vielä viisi tuntia, joten me ehkä onnistumme suorittamaan tehtävämme.
Tunkeuduimme nyt eteenpäin kasvavin toivein ja saavuimme lopultakin tuohon pieneen nukkuvaan kylään. Siellä oli maakunnan laivatelakka ja asevarasto, paljon sotilaita oli sijoittunut sinne ja siitä emme tienneet mitään, että espanjalaisten näiden vesien koko laivasto oli ankkurissa sen linnoituksen tykkien suojassa. Mutta kaikki oli niin hiljaista ja rauhallista, että vaikeudetta pääsimme tunkeutumaan kylään.
Felipe opasti meitä epäröimättä kadulta kadulle. Kuu loisti nyt niin kirkkaasti, että jokaisen vahdin, jos sellaisia nyt olisi ollut, olisi pakostakin pitänyt huomata meidät, sillä talojen varjossa pysytteleminen ei ollut aina mahdollista. Vihdoin oli edessämme tuo pieni kivitalo, jossa Luiz Valdez oli vankina.
Sielläkin oli kaikki hiljaista, mutta katsoessamme karkeasti kyhätylle kuistille, joka näkyi selvästi kuun kirkkaassa kylmässä valossa, näimme erään liikkumattoman olennon seisovan muutaman oven edustalla. Vartija oli siellä ja jos hän vain sattuu kuulemaan tahi huomaamaan meidät, voi hän heti kutsua avukseen komppanian talossa nukkuvia sotilaita.
"Onko hän valveilla?" kuiskasin Kasimille.
"Ei valveilla eikä nukuksissa. Hän ei näe mitään, vaan ainoastaan kuulee. Olet kai nähnyt laivassa ollessasi miehiä sellaisessa tilassa, tuan?" sanoi malaiji katseltuaan kauan ja tarkkaavaisesti tuota liikkumatonta olentoa. Tunsin tuon tilan hyvin, sillä, ollen yhtä herkkä kuin koiran uni, heikoinkin ääni voi tunkeutua tuon miehen korviin, joka ei vielä nähnyt mitään. Meidän oli senvuoksi lähestyttävä hyvin varovaisesti. Felipe ja minä riisuimme kenkämme, Kasimilla ei sellaisia ollutkaan, ja sitten hiivimme eteenpäin, kunnes saavuimme aivan sen ikkunan alapuolelle, jonka tiesin johtavan Luizin huoneeseen. Kasim asettui seisomaan seinää vasten, Felipe kumartui tarjoten minulle selkänsä ensimmäiseksi porrasaskeleeksi ja melkein äänettömästi kiipesin malaijin olkapäille.
Pääni oli nyt ikkunan kohdalla ja koetin katsoa huoneeseen, mutta täällä varjon puolella oli kaikki sysimustaa enkä senvuoksi voinut nähdä mitään. Kuuntelin hengittämättä ja erotin selvästi huoneessa olevan ihmisen tapaisen huokumisen.
"Luiz!" kuiskasin, odotin sitten hetken aikaa ja sanoin jälleen: "Luiz!"
"No?" mumisi hän, ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin kuultuani hänen äänensä. "Mikä on hätänä?"
"Hush!" kuiskasin. "Täällä olen minä, Evan."
"Evanko?" Hän hyppäsi seisoalleen ja tuli nopeasti ikkunan luo pistäen kätensä siitä ulos epäilevästi ja uskomatta korviaan saadakseen selville olinko siellä. "Kas, siellähän sinä todellakin olet! Luulin uneksivani."
"Hush!" kuiskasin jälleen kertoen hänelle sitten, miksi olimme tulleet sinne ja mitä aioimme tehdä.
Hänen ikkunassaan olevat rautatangot olivat paksut ja kömpelöt. Niitä ei oltu kiinnitetty ruuveilla, kuten olin toivonut, vaan muurattu paikoilleen lujalla muurilaastilla ehkä noin sata vuotta sitten. Se oli nyt poistettava hakkaamalla, eikä se voinut tapahtua melutta.
Selitin asiain tilan tovereilleni ilmaisten samalla pelkoni, että vahti voi kuulla hakkaamisen ja laastin palasten putoilemien.
"Ei ole pelkoa", kuiskasi Felipe takaisin. "Odottakaa vain minuutin verran. Tiedätte kai tunnussanan. Mikä se on?"
Sanoin sen hänelle ja hän hiipi tiehensä hiljaa. Vasta sitten kuin en enää voinut kutsua häntä takaisin, ymmärsin hänen tarkoituksensa. En voinut pidättää häntä silloin enää enkä tiedä, olisinko niin menetellytkään tietäessäni ystäväni hengen olevan kysymyksessä. Tuskin minuutin kuluttua palasi Felipe jälleen yhtä hiljaa kuin oli poistunutkin, mutta nyt hän kuivaili tikariaan mekkoonsa.
"Arvasin voivani tehdä sen", sanoi hän kylmästi, "eikä siinä mitään vaikeuksia ilmennytkään. Noustessani portaita kuistille sanoin tunnussanan, eikä hän epäillyt minua ollenkaan. Sitten — no niin, hän ei ennättänyt äännähtääkään ja muut nukkuivat."
Tunsin kylmän hien kohoavan kasvoilleni ja käteni vapisivat hieman riisuessani nuttuni, kietoessani sen tankojen ympärille ja alkaessani hakata laastia irti. Oliko tällainen sotimista vai murhaamista, kysyin kauhuissani itseltäni. Mutta sitten unhotin vahdin, epäilykseni ja kauhuni huomatessani ilokseni, että laasti murtui hiljaa ja helposti lyönneistäni. Irroitin ensin toisen tangon päät ja vasta sitten toisen, ja kiskottuani ne sitten melkoisin vaikeuksin irti kuopistaan voi Luiz ryömiä ikkunasta syliini.
Miehet auttoivat hänet maahan ja minä seurasin. Sitten istuutui Kasim tyynesti ruohikkoon ja kuivasi hikiset kasvonsa. Silloin vasta huomasin, millaista kestävyyttä tuo miesraukka oli osoittanut seisoessaan siinä kärsivällisesti ja kannattaessaan minua hartioillaan koko tämän pitkän toimituksen ajan.
Niin pian kuin hän jaksoi liikkua, läksimme paluumatkallemme. Felipe opasti Luizia, minä kuljin hänen takanaan ja Kasim muodosti jälkijoukon. Hiivimme hiljaa tuon vanhan varastohuoneen varjosta ja katselimme tarkkaavaisesti sen julkipuolta. Kaikki oli rauhallista ja ainoastaan tuo liikkumaton olento oven edustalla oli vajonnut yhteen kasaan lattialle. Nähtyämme sen ei meillä ollut halua viipyä siellä kauemmin.
Silloin, onneksi meille, liukui ohuita pilviä kuun päälle pimittäen sen valon, sillä tultuamme kadulle kuulimme vahtipatrullin säännölliset askeleet. Se lähestyi meitä luultavasti vapauttaakseen Luizin vankilan edustalla olevan vahdin.
Katsoimme hieman levottomasti toisiimme, mutta sitten kohotti Felipe kättään. "Hän ei huomaa meitä. Tulkaa tätä tietä. Tiedän toisen tien linnoituksen sivu ja sitten meren rantaa pitkin. Tulkaa vain mukaani!" Emme kaivanneet toista käskyä, vaan seurasimme nopeasti ja äänettömästi häntä. Sivuutettuamme hiljaisen linnoituksen saavuimme kaupungin ulkopuolelle ja kiiruhdimme rantaa pitkin eteenpäin pelon suodessa nyt voimia väsyneille jaloillemme. Olimme jo kulkeneet melkoisen matkan ja aloimme hengittää vapaammin, kun äkkiä kuulimme lännestä päin uusia ääniä: kaukaista tykkien jyrinää.
Seisahduimme heti. Kun joku asia on kiinnittänyt tunneiksi huomiosi puoleensa, on ikävä huomata, että? maailmassa on muitakin ihmisiä ja pyrinnöitä, ja ensimmäinen ajatuksemme oli, että nämä uudet äänet yhtyivät jollakin tavoin meidän hommiimme. "Ne ovat edellämme!" läähätti Luiz. "Miten ne sinne ovat päässeet? Missä asti ne ovat? Mikä niillä on mielessä?" kysyimme toisiltamme kuin mielipuolet, jotka eivät osaa vastata omiin kysymyksiinsä. Silloin nauroi Felipe, tuo kokenut sotavanhuksemme. "Tuo ampuminen ei tarkoita meitä ollenkaan", sanoi hän varmasti. "Se kuuluu tuon suuren lahden suulta. He eivät ole lähettäneet tuulen mukana eivätkä noita lankoja pitkin, jotka puhuvat maiden ja merien yli viestiä, että olette karannut vankilasta, rakas isäntäni, tahi että minä olen tappanut vahtisotilaan. Nuo tykit paukkuvat Corregidor-saarella, jossa suuri majakkakin sijaitsee."
Tiesin tuon saaren hyvin, sillä olimmehan livahtaneet sen ohi tuona kohtalokkaana yönä, jolloin Annabel Lee poistui Manillasta ja jolloin näytti siltä, että majakan valon varmasti täytyi ilmaista meidät noiden suurien tykkien vahdeille. Mutta ne olivatkin sallineet meidän jatkaa matkaamme pidättämättä meitä. "Miksi ne ampuvat tähän aikaan yöstä?" kysyin uteliaasti.
"En tiedä, tuan", vastasi hän välinpitämättömästi. "Ne näkevät ehkä tahi luulevat näkevänsä jonkun laivan, jota ne luulevat vihollisekseen."
"Mutta jos asia todella olisikin niin", sanoi Luiz kiihkeästi. Olin kertonut hänelle sodan julistamisesta ja se oli kiihoittanut häntä kovasti. "Ovatkohan amerikkalaiset saapuneet jo?"
"Eivät ole!" vastasin varmasti kuin jos olisin ollut saman arvoinen Yhdysvaltain laivaston amiraalin kanssa. "Niillä ei ole kuin muutamia laivoja näillä Aasian vesillä, paljon vähemmän kuin Englannilla. Niiden on kutsuttava tänne enemmän sota- ja kuljetuslaivoja ja joukkoja, ennenkuin ne voivat hyökätä Manillaa vastaan, ja siihen menee viikkoja, ennenkuin ne saapuvat tänne."
Olin jo mielessäni näkevinäni, miten tuollaiselle retkelle lähtenyt hyvin varustettu laivasto kynti majesteetillisesti valtamerta. Siinä oli tusinan verran suuria taistelulaivoja, torpeedoveneitä, paljon kuljetus- ja varastolaivoja ja sitten ehkä vielä joku sairaalalaiva kokoelman täydentämiseksi. Vähemmin voimin, ajattelin ja samoin luulin espanjalaisten viranomaistenkin ajattelevan, ei mitenkään voida ahdistaa melkein luoksepääsemätöntä linnoitettua kaupunkia, jota vielä sen lisäksi hyvin varustettu laivasto puolustaa.
"Sitten kai luulet niiden ampuvan jotakin Annabel Leen laista kujanjuoksijaa tahi muuta sellaista?" kysyi Luiz huomattavasti pettyneenä.
"Niin. Luullakseni on ampuminen jo lakannutkin. Kuunnelkaahan."
Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mutta emme erottaneet enää mitään. Ainoastaan yksi patteri oli lausunut julki varoituksensa, mutta muut rannalla sijaitsevat, sekä takanamme Cavitéssa että Manillassa päin olevat, nukkuivat rauhallisesti kaiken tämän kestäessä.
Sitten pidimme pienen sotaneuvottelun keskenämme. Jos meitä oli ajettu takaa, oli siitä nyt jo nähtävästi luovuttu. Koska kauempana kumminkin oli vielä muutamia valppaita vahteja emmekä tienneet, millaiseen vaaraan siellä joutuisimme, päätimme pysähtyä tähän suojaiseen paikkaan, muutamaan syvänteeseen, jota metsä ympäröi kolmelta puolelta ja neljänneltä oli vapaa näköala tuolle suurelle lahdelle. Voimme hyvin kätkeytyä pensaikkoon ja oleskella siinä aamuun asti.
Me kolme olimme todellakin hyvin väsyneet ja paneuduimme mielellämme nukkumaan. Luiz, joka oli saanut levätä viime aikoina enemmänkin kuin tarpeekseen, tarjoutui vapaaehtoisesti vahdiksi, ja minä annoin hänelle revolverini, ennenkuin suljin silmäni. Sitten olin kai vaipunut hyvin raskaaseen uneen, sillä en kuullut mitään ennenkuin päivänkoittaessa, jolloin hänen omituisesti värähtelevä äänensä sekoittui uniini: "Evan, Evan, kuuletko sinä! Mitä tuo on? Mikähän tarkoitus tällä kaikella on?"
Katsottuani hänen sormensa osoittamaan suuntaan hyppäsin äkkiä seisoalleni huudahtaen: "Amerikan laivastohan siellä on! Hurraa! Voi, kun ei kapteeni ole täällä sitä katsomassa!" Mutta sitten aloimme epäillä ja pelätä. "Onko niitä vain kylliksi? Aikovatko ne hyökätä espanjalaista laivastoa ja pattereita vastaan yhdellä, kahdella, kolmella, neljällä risteilijällä, kolmella torpeedoveneellä ja noilla muilla varastolaivoilla? Uskaltavatkohan ne? Näyttää hieman siltä, mutta —. Vanhan kapteenimme sydän särkyy varmasti, jos ne joutuvat tappiolle."
Mutta tuon pienen laivaston liikkeissä ei voitu huomata mitään pelkoa eikä epäröimistä. Hitaasti mutta varmasti höyrysi se Manillaa kohti jokainen tykki ja kansi valmiina taisteluun. Vaikka tuo voima näyttikin mitättömältä, oli se kumminkin nyt tullut lopettamaan kokonaan espanjalaisen vallan näiltä saarilta ikuisiksi ajoiksi tehokkaasti ja lopullisesti kilpailusta ja verikostosta huolimatta. Sillä melkein neljäsataa vuotta oli se pitänyt niitä hallussaan huolimatta alkuasukasten kapinoista ja portugalilaisten, saksalaisten ja englantilaisten yrityksistä saada ne haltuunsa joko voimakeinoin tahi viekkaan valtiotaidon avulla. Nyt oli se menettävä ne muutamien päivien kuluttua.
"Kun jokainen tykki teräskidastaan levittää kuoloa jokaiseen laivaan, on kuin hirmumyrsky taivaan auringon pimittäis'.
Jälleen, jälleen, jälleen! Eikä hävitys vain lakkaa. Laukaus silloin tällöin kumisten kajahtaa ja lakkaa, mutt' kaikk' on tuskaa ja purjeriekaleetkin laskiessa ruskaa, kun tulipalon liekit mustaa pimeyttä kirkastaa."
Campbell.
Ollen niin jännityksissä, ettemme oikein uskaltaneet hengittääkään, makasimme me neljä puiden siimeksessä katsellen meritaistelua, jollaista emme ennen milloinkaan olleet nähneet. Minun tietoni sota-asioista olivat aivan mitättömät. Luiz oli sissi, joka oli ollut mukana kahakoissa, yllätyksissä ja paoissa parin vuoden aikana, mutta ei milloinkaan oikeassa taistelussa. Miehemmekin olivat tottuneet ainoastaan sivistymättömän sotimisen raakoihin tapoihin ja odottamattomiin yllätyksiin, ja senvuoksi me kaikki nyt katsoimmekin ihmetellen ja kunnioittaen noiden suurten laivain komeita liikkeitä.
Sillä siinä ei syöksähdeltykään päättömästi sinne tahi tänne. Laivaston päällikkö, amiraali Dewey, ohjasi laivojaan niin tyynesti ja harkitusti kuin hän olisi ollut jossakin laivaston tarkastuksessa. Liikkeissä ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut, hänen parhaillaan kulkevan vihollisen sataman poikki, jonka olisi oikeastaan pitänyt olla täynnä torpeedoja ja vedenalaisia miinoja, tahi jo olevan melkein vihollisten suurten tykkien ampumamatkan sisäpuolella.
Laivat risteilivät hitaasti Manillan edustalla etsien espanjalaista laivastoa, jonka he luulivat olevan kaupungin edustalla suojelemassa sitä. Kun aurinko nousi ja aamusumu haihtui, huomasivat he vihollisen olevan varmassa turvassa ja uhkaavana ankkurissa Cavitén linnoituksen tykkien suojassa.
Epäröimättä ja kiirehtimättä höyrysi amerikkalainen laivasto itäänpäin vieden varastolaivat patterien tykkien kantomatkan ulkopuolelle ja jättäen pienen tykkiveneen niiden suojaksi. Kului hetkinen, ennenkuin ymmärsin, mitä tuo kolmen laivan erottaminen tarkoitti, ja huomautin vasta sitten siitä muille. "Miten tuon tykkiveneen päällikkö mahtaa nyt kiroillakaan!" sanoin myötämielisesti.
Molemmat kokeneet sotaurhot joukossamme ilmaisivat mielipiteensä monin kielin. "Voi, tuan, ottakaamme vene, soutakaamme tuonne suuren laivaan ja tarjoutukaamme avuksi. Mekin haluaisimme ampua vielä kerran tykillä noita kirottuja espanjalaisia", pyysi Kasim.
Ajattelin, miten vastenmieliseltä jostakin tavallisesta laivan komentajasta olisikaan mahtanut tuntua, jos mitätön resuinen prikaatimme olisi ilmestynyt hänen eteensä ja tarjoutunut vapaaehtoisesti laukomaan hänen tykkejään.
"Eivät ne meistä huoli, Kasim", vastasin. "Katsokaa, tuolta ne jälleen tulevat Cavitéta kohti!"
Kun ne sivuuttivat Manillan kerran vielä, paukahtivat Lunetan linnoituksesta olevat tykit ja muutamia luoteja putosi veteen jonkun matkan päähän amerikkalaisista laivoista. Mutta ne höyrysivät vain hyvin välinpitämättömästi eteenpäin lippulaivan, Olympian, johdolla.
"Katsokaa, katsokaa!" huusimme kaikki yhteen ääneen, kun valkoinen vesipatsas kohosi ilmaan Olympian keulan edestä. Toinenkin seurasi, mutta sekin oli vielä kaukana laivasta. Tiesimme niiden olevan lahdessa olevia vedenalaisia miinoja, jotka eivät olleet täyttäneet tarkoitustaan.
Amerikkalaiset laivat eivät näyttäneet nytkään huomanneen tätä vihollismielistä mielenosoitusta. Ne lähestyivät vain tasaisesti Cavitéta, jossa olevat laivat ja patterit lähettivät nyt heille vihaisen tervehdyksen. Kun amerikkalaiset olivat päässeet noin peninkulman päähän rannasta, vastasivat he lopultakin tuleen. Sekä maalta että mereltä kuuluva pauke muuttui nyt yhtämittaiseksi jyrinäksi ja savu levisi kaikkialle.
"En voi enää nähdä mitään. Kiipeän johonkin puuhun", huusin ja toverini kiiruhtivat seuraamaan esimerkkiä.
Hakiessamme sopivaa paikkaa näimme muutaman suuren puun kasvavan jonkun matkan päässä muista erään kummun laella. Sieltä voimme seurata mainiosti tapahtumia.
Amerikkalaisten tuli näytti rupeavan tehoamaan heti. Laivasto kulki hitaasti eteenpäin noin kuuden solmun nopeudella tunnissa, mutta espanjalaiset eivät osuneet niihin ollenkaan, kun sitä vastoin jokainen laivojen ampuma yhteislaukaus näytti onnettomasti ruhjovan ankkuroituja laivoja. Pyörähdettyään ympäri, mutta pysyen yhä samassa suunnassa, tuli laivasto takaisin ja ampui yhteislaukauksen alihangan puoleisilla tykeillään yhtä suurella menestyksellä. Useat espanjalaiset laivat näyttivät pahoin vahingoittuneilta, mutta siitä huolimatta ampuivat ne vain komeasti, vaikkakin mitättömin seurauksin. Jos niiden tykkimiehet vain olisivat olleet yhtä taitavia kuin rohkeita, olisi tämän päivän onni ehkä muuttunut paljonkin erilaisemmaksi.
Jälleen teki amerikkalainen laivasto koko käännöksen palaten takaisin muutamia satoja metrejä lähempää kuin äsken ja ampuen jälleen murskaavan yhteislaukauksen, joka aiheutti hirmuisen sekamelskan espanjalaisten laivojen joukossa. Lippulaiva, Reia Cristina, oli kärsinyt suuria vahinkoja, mutta se katkaisi ankkurikettinkinsä ja Iäksi ylpeästi Olympiaa vastaan. Yritys oli onneton, sillä sen lähestyessä amerikkalaisia laivoja sattuivat niiden luodit sen keulaan ja perään. Huomattuaan, että oli mahdoton kestää sellaista luoti- ja pommisadetta, kääntyi se jälleen päästäkseen patterin tykkien suojaan, mutta Olympiasta ammuttu suuri projektiili sattuikin silloin sen perään. Se huojui räjähdyksen vaikutuksesta, ja vaikka emme kuulleetkaan ennenkuin myöhemmin sen saamien vahinkojen suuruutta, näimme kumminkin, että ne olivat melkoiset. Tuo suuri ammus oli lakaissut sen kannen aivan puhtaaksi ja räjähdyttänyt sen takimmaisen pannun, ja enemmän kuin puolet sen miehistöstä kaatui tässä onnettomassa yrityksessä parantaa päivän onnea.
Sillä aikaa oli pari torpeedovenettäkin koettanut yhtyä taisteluun. Toinen koetti päästä noiden amerikkalaisten varastolaivojen kimppuun, mutta sitä vastaan hyökkäsi heti muudan raskaasti asestettu tykkivene ja kirjaimellisesti murskasi sen muutamissa minuuteissa. Kun toinen torpeedovene lähestyi amerikkalaisten laivastoa, joutui sekin tuhon omaksi. Sen ammusvarastoon sattui nähtävästi joku pommi ja se räjähti melkein heti, katkesi kahtia ja upposi melkein kaikkine miehineen.
Eräs vanha puuristeilijä oli jo syttynyt tuleen ja paloi iloisesti. Seuraava amerikkalaisten ampuma yhteislaukaus sytytti Reia Cristinankin palamaan. Se ajettiin rantaan ja tulta koetettiin kaikin voimin sammuttaa, mutta turhaan.
Nyt, emme tietysti voineet sanoa miksi, amerikkalaiset laivat lopettivat ampumisensa ja höyrysivät lippulaivansa johdolla tiehensä koko taistelupaikalta lahden toiselle puolelle. Kuulimme espanjalaisten huutavan riemusta, sillä he luulivat ajaneensa laivat pakoon, ja meidänkin kasvomme kalpenivat katsoessamme noiden kuuden laivan hidasta poistumista. Mitä tämä tarkoitti? Oliko tuo yhtämittainen tuli, jonka alaisina he olivat pari tuntia olleet, niin vahingoittanut heitä, etteivät he enää voineet sitä vastustaa?
"Minusta näyttävät ne aivan vahingoittumattomilta", mumisin. "Luullakseni ei niihin ole osunut ainoatakaan luotia. Voi, toivon, että ymmärtäisin niiden merkinannot!"
"Ne eivät voi olla poismenossa, sillä eiväthän ne suuntaa matkaansa lahden suuta kohti", sanoi Luiz koettaen lohduttaa itseään ja meitä tuolla huomiolla. "Ehkä niille kumminkin on tapahtunut joku vahinko, ja nyt ne menevät korjaamaan sen ennen taistelun uudistumista."
"Ehkä heillä on nälkä", vihjaisi Felipe. "He haluavat syödä rauhassa ja tapella sitten virkistynein voimin."
Olikohan asia niin? Huomasimme äkkiä olevamme hyvin nälissämme ja ehkä heidän laitansa oli samoin. Katsoimme, miten ne ankkuroivat lahden toiselle puolelle, ja niiden harkitut ja tyynet liikkeet vähensivät levottomuuttamme. Kuuntelimme hyväksyvästi Felipen ehdotusta, että hän lähtee hakemaan meille tuoreita kokospähkinöitä ruoaksi. Kun hän hetken kuluttua palasi tuoden niitä mukanaan, söimme ne ahmien.
Mutta aika kului hitaasti melkein yhteentoista asti, ennenkuin amerikkalaiset jälleen nostivat ankkurinsa ja höyrysivät vielä kerran Cavitéta kohti. Silloin, välittämättä omasta turvallisuudestamme, sillä olimme kokonaan unhottaneet aamulliset jännittävät seikkailumme, huusimme:
"Ne eivät ole lähteneet pakoon! Eläköön, ne hyökkäävät virkistynein voimin ollen valmiit kaikkeen! Kunnia sinulle, vanha tähtilippu! Tuo oli ensimmäinen laukaus ja se sattui erääseen amerikkalaiseen laivaan."
Ja todellakin sattui johtavaan laivaan, jona nyt toimi Baltimore, useita laukauksia, jotka eivät kumminkaan aiheuttaneet suurtakaan vahinkoa, ennenkuin amerikkalaiset uudistivat ampumisensa. Mutta kun se vihdoin alkoi melko läheltä, oli sen vaikutus hirveä. Pari espanjalaista laivaa tuhoutui nopeasti: toinen ajautui maihin ja toinen syttyi palamaan. Huusin riemuissani: "Voi, kunpa vain kapteeni olisi saanut nähdä tämän!"
Hänen mainitsemisensa pani minut nopeasti ajattelemaan kauan unohduksissa olleita velvollisuuksiani. Sen sijaan että istuin täällä huutaen ilosta tahi muristen pettymyksestä tämän ensimmäisen näkemäni meritaistelun tapahtumille, olisi minun pitänyt samota seudun halki? niin nopeasti kuin jalkani vain olisivat voineet minua kuljettaa viedäkseni nämä merkitykselliset uutiset vallankumouksellisten joukkojen johtajalle, jonka käytettäväksi minun oli ollut määrä ruveta, jotta hän voisi, valintansa mukaan, kiiruhtaa yhtyäkseen kapteenin joukkoihin ja sitten yhdessä toimia tuon toivotun päämäärän saavuttamiseksi: lyödä espanjalaiset yhtä perinpohjin maallakin kuin nyt merellä. Huomautin siitä tovereilleni, joista Luiz joka tapauksessa oli hyvin pahoillaan velvollisuuksiemme unhottamisesta, mutta nuo toiset eivät väheksyneet taistelujen lomassa sattuvia huvituksia niin paljon kuin olisin toivonut. Laskeuduimme lehväisestä paikastamme maahan, tarkastimme aseemme ja katsahdettuamme vielä viimeisen kerran noihin etäällä oleviin taistelijoihin aloitimme matkamme sisämaahan.
"Hänen nimensä on kohtalo. Hänen tehtävänsä ja tarkoituksensa on olla onnellisten miesten kestävän ja yhtämittaisen autuuden esteenä, ikäänkuin tapa olisi sellainen, ettei kukaan kuolevainen pääse jumalien pöytään muuten kuin leikillä."
Francis Bacon.
Cavitéssa olevien joukkojen täytyi tällä haavaa miehittää pattereita tahi muuten auttaa kaupungin puolustamisessa. Joka tapauksessa ei heistä kukaan näyttänyt ajattelevankaan paenneen vankinsa kiinniottamista. Kuljimme seudun halki, Felipen toimiessa oppaanamme, vaikeudetta, tapaamatta ketään ja sivuuttaen ainoastaan kodeistaan paenneita cavitélaisia tahi antaen heidän kulkea ohitsemme.
Hevosten ja muulien selässä, puhvelien vetämissä vaunuissa ja jalkaisin pakenivat he tuhon omaksi joutuneesta kaupungista. Joukossa oli vain muutamia miehiä, mutta paljon naisia ja pieniä lapsia, jotka kuljettivat mukanaan kalleuksiaan ja sellaisia talousvälineitä, jotka eivät estäneet kulkua. He eivät ahdistaneet meitä. Heidän kaikki ajatuksensa keskittyivät vain siihen, että he löytäisivät varman suojan tykkien ampumamatkan ulkopuolelta, ja pahoitteluun, että heidän oli täytynyt jättää niin paljon omaisuutta noiden amerikkalaisten paholaisten hävitettäväksi ja anastettavaksi. Meille kerrottiin, että jos vain kaupunki valloitetaan, tappavat nuo merien takaa tulevat julmat miehet vangit ja haavoittuneet naiset ja lapset säälimättömästi ja julmasti ja anastavat kaiken, minkä he vain saavat varasteleviin käsiinsä. Meillä ei ollut aikaa kumota näitä perinpohjaisia syytöksiä amerikkalaisten luonnetta vastaan eikä se sitäpaitsi olisi ollut viisastakaan, sillä jos olisimme näyttäneet olevamme myötämielisiä vihollista kohtaan, olisimme samalla ilmaisseet olevamme kapinallisia.
Mikään varojemme mukainen lahjus ei voinut taivuttaa ketään vuokraamaan meille hevosta tahi muulia, joten meidän oli pakko kiiruhtaa eteenpäin jalkaisin niin nopeasti kuin suinkin. Pian erosimmekin sitten pakolaisjoukosta poiketen eräälle viidakon halki johtavalle polulle, joka vei kapinallisten leiriin.
Huomasimme, että etuvartijat olivat hyvin kiihtyneet haluten hyvin mielellään poistua asemistaan ja lähteä pakoon. Kuultuaan tykkien kaukaisen jyskeen olivat he luulleet espanjalaisten joukkojen lähteneen etenemään tykkitulen suojassa, eivätkä vakoilijat, jotka oli lähetetty ottamaan selvää asiasta, olleet vielä palanneet. Tulomme ja ilmoittamamme hyvät uutiset otettiin senvuoksi vastaan riemuin ja helpotuksen tuntein. Kulkiessamme vahdilta vahdille, jotka kaikki odottivat uutisia, yhtyivät he meihin huutaen äänekkäästi ja kuljettaen näitä tervetulleita tietoja toisilleen. Kun saavuimme leiriin, olimme me kolme määräyksettä poistunutta paremmin jonkun riemukulun johtajia kuin rikollisia, jotka tulivat pyytämään anteeksi laiminlyötyjä velvollisuuksiaan.
Uutisemme ja tuon hyvin tunnetun isänmaanystävän pojan pelastaminen hankkivat meille heti pienen hyväluontoisen kenraalin anteeksiannon. Hän oli tottunut niin höllään kuriin, että se olisi raivostuttanut kapteeni Hemingwayta, eikä hän näyttänyt huomaavan retkessämme mitään moitittavaa, koska se kerran oli onnistunut.
Mutta vaikka hänen miehensä eivät olleet tottuneetkaan kuriin, oli heidän innostuksensa ainakin oikea. Kaikki ryntäsivät valmistamaan pikaista poistumista tästä hauskasta paikasta, jokainen mies tarkasti aseensa, ampumavarat jaettiin ja sissijoukkojen tavanmukaisella nopeudella olimme lähtövalmiit noin tunnin kuluttua tulostamme.
Matkamme kestäessä yhtyi meihin vakoilija vakoilijan jälkeen vahvistaen uutisiemme totuuden. Viimeiset tulijat olivat saaneet jollakin tavoin selville, että Aguinaldo oli joko laivaston mukana tahi aikeissa yhtyä siihen. Hänen sanottiin sitten tulevan maihin amerikkalaisen päällikön kanssa järjestämään vallankumouksellisia joukkoja. Viime vuoden suunnitelmien raukeneminen oli jo unhotettu. Muistettiin ainoastaan, että hän johtaen mitä kirjavimpia joukkoja oli keskeytymättä kapinoinut espanjalaisia vastaan melkein kaksi vuotta. Hänen palaamisensa merkitsi vanhan innostuksen uudistamista ja runsasta vapaaehtoisten tuloa sekä kasvatti jokaisen miehen toivon moninkertaiseksi: Kun nyt uudet liittolaiset olivat tuhonneet espanjalaisten laivaston ja tykistön ja kun nuori päällikkö, joka oli niin usein ennenkin johtanut kapinalliset voittoon, oli valmis johtamaan heitä jälleen, näytti unelma "vapaista Filippiineistä" olevan lähellä lopullista toteutumistaan.
Kuljimme eteenpäin iloisesti ajattelemattakaan väsymystä. Pitkät tomuiset tiet, okaiset viidakkopolut, kahlattavat joet, kuumuus, jano ja väsymys eivät tuntuneet miltään. Edessämme olivat kansallisen vapauden häikäisevä mahdollisuus, henkilökohtainen onni ja yhteinen varallisuus, kaikki seikkoja, jotka jollakin tavoin aiheutuisivat tuolta vapaasta tasavallasta tulleiden ystävällisten valkoisten miesten sekautumisesta asiaan. Kukaan ei enää ajatellutkaan mahdollista onnistumattomuutta. Nuo valkoiset vapauttajat olivat kuin jumalat, jotka olivat laskeutuneet odottamatta ja niin taipuvaisina auttamaan, ettei sitä oltu osattu toivoakaan, jostakin tuntemattomasta avaruuden valtakunnasta juuri oikeaan aikaan. Koska olin englantilainen, jotka heidän mielestään olivat jonkunlaisia noiden ylistettyjen amerikkalaisten kokoserkkuja, jouduin suurten huomionosoitusten ja ylistysten esineeksi. Se ei ollut kumminkaan mitään verrattuna siihen, joka seurasi, kun saavuimme omien tumabongilaisten joukkojemme näkyviin. Kapteeni Hemingway seisoi miestensä sivulla ja hänen rehelliset vanhat kasvonsa loistivat onnesta, mikä ilmaisi, että kysymys: oliko hän kuullut hyviä uutisia, oli tarpeeton.
Eikä siinä todella ollutkaan aikaa kysellä mitään keltään. Tullessamme näkyviin ilmaisin viittauksin, että tuo puhtaaseen khakiunivormuun pukeutunut mies oli amerikkalainen, ja heti puhkesivat sekä upseerit että miehet oikein myrskyisiin ylistyshuutoihin. Uudestaan ja aina vain uudestaan kajahti tuo myrskyisä "Eläköön!", jolla tarkoitettiin sekä amerikkalaisia yleensä että kapteenia itseään ja filippiiniläistä armeijaa — huuto, joka näytti kohoavan jokaisen miehen sydämestä, vaimentaen tykkien kaukaisen jyrinänkin.
Hän seisoi siinä paljain päin odottaen, kunnes huudot hiljenivät. Sitten hän kiitteli heitä muutamin sanoin ja huomattavalla mielenliikutuksella, jonka jälkeen me taasen hurrasimme.
Sitten hänen katseensa sattui Luiziin, joka seisoi varpaisillaan vieressäni heiluttaen vanhaa rikkinäistä hattuaan miekkansa nenässä ja kiekuen kuin nuori kukko, ja hänen kasvoilleen ilmestyi kieltämätön hämmästyksen ja ilon ilme.
"Luiz! Olette siis vielä hengissä?" huusi hän.
Poika juoksi esille ottaakseen vastaan hänen onnentoivotuksensa ja tohtori Valdezin ja vanhojen toveriensa iloiset tervehdykset. Sitten hän kertoi pelastuksestaan sellaisella tavalla, että me kolme vihollista jouduimme vielä kerran suurten ylistysten esineiksi. Mutta kapteenin silmissä oli kumminkin sellainen ilme, joka pani minut ymmärtämään, että hän tiesi asiasta enemmän kuin hän halusi sanoakaan. Tällä ilon hetkellä ei hän kumminkaan halunnut ruveta meitä moittimaan.
Toivon, että voisin lopettaa kertomukseni tähän, jolloin kaikki olimme kokoutuneet tuon rakastettavan vanhuksen ympärille puristamaan hänen kättään ja onnittelemaan häntä. Hänen ylpeytensä kansalaistensa menestyksestä oli ilmeinen ja hänen onnentoivotuksensa uusille tovereilleen vilpittömät ja epäröimättä sanotut. Nämä viimeksi mainitutkin olivat hyvin sydämelliset ja ystävälliset, eikä missään voitu huomata tulevien onnettomuuksien, kateuden tai erimielisyyden merkkiäkään. Vanha Livingstonkin unhotti murinansa, ollen yhtä toivorikas kuin muutkin. Englantilaiset, amerikkalaiset, filippiiniläiset, malaijit ja siamilaiset — viisi eri kansallisuutta — oli edustettu tässä joukossa, ja kaikkia näytti sitovan yhteen veljeyden ja suopeuden side.