— Tulen, teidän jalosukuisuutenne!
— No kuinkas kävi? Kerro.
— Kuinkako kävi? Tulivat, teidän jalosukuisuutenne,voimalla, kiipesivät vallille, ja siinä se sitten oli. Kerrassaan voittivat meidät, teidän jalosukuisuutenne.
— Kuinka, voittivat? Vaan torjuittehan ne toki takaisin?
— Mitenkäs siinä torjui, kunsekokovoimallaantuli: tappoivat kaikki meikäläiset, eikä apua anneta.
Sotamies erehtyi, sillä saartokaivanto jäi meille, mutta kummallinen seikka on ja sen saattaa jokainen panna merkille: haavottunut sotamies pitää aina taistelua menetettynä ja kauhean verisenä.
Kuinkas minulle sitten on kerrottu, että ne torjuttiin? — sanoi Galjtsin ärtyisesti — ehkä ne torjuttiin senjälkeen kun olit lähtenyt pois? Kauvanko on siitä kun läksit?
— Tuokion aikaa, teidän jalosukuisuutenne! — vastasi sotamies: — tuskinpa vain niin kävi, saartokaivanto jäi sille, kerrassaan voitti.
— No eikös teitä hävetä, kun heititte saartokaivannon? Sehän on hirmuista! — sanoi Galjtsin, kiukustuneena sellaisesta välinpitämättömyydestä.
— Minkäs teit, kun se voimalla! — murahti sotamies.
— Niin teidän jalosukuisuutenne, — puuttui tällöin puheeseen eräs sotamies paareilta, jotka juuri saapuivat heidän rinnalleen: — täytyihän pakosta heittää kun tappoivat melkein kaikki. Olisipa meillä ollut väkeä, niin emme vainkaan olisi heittäneet mistään hinnasta. Mutta minkäs teit? Pistin juuri yhtä hengiltä, niin samassa kun iskee minua… o-ooh, keveämmin, pojat, tasaisemmin, tasaisemmin kävelkää… o-o-oo — voihki haavottunut.
— Näyttääpä tosiaankin siltä kuin liian paljon palaisi väkeä — virkkoi Galjtsin, pysäyttäen taas saman pitkän sotamiehen, joka kantoi kahta kivääriä. — Mitä varten sinä tulet? Hei, pysähdy!
Sotamies pysähtyi ja otti vasemmalla kädellä lakin päästään.
— Mihin menet ja mitä varten? — huusi Galjtsin ankarasti. — Lur…
Vaan tällöin tultuaan aivan sotamiehen viereen hän huomasi, ettei kättä näkynyt oikeanpuolisen rinnusliepeen alta ja että hiha oli veressä kyynäspäätä myöten.
— Haavottunut, teidän jalosukuisuutenne!
— Miten haavottunut?
— Tuohon noin, kiväärinkuula se lie ollut, — virkkoi sotamies, näyttäen kättään: — vaan tätä täällä en tiedä mikä se pään löi puhki — ja taivuttaen päätään hän näytti verentakelluttamaa tukkaansa niskassa.
— Ja kenen on tuo toinen kivääri?
— Ranskalaisten tussari, teidän jalosukuisuutenne! Otin sen. Enkä olisi sieltä lähtenytkään, ellei tätä sotamiestä olisi täytynyt lähteä taluttamaan, muuten olisi kaatunut, kukaties, — lisäsi hän, osottaen sotamiestä, joka kulki vähän matkaa edellä nojautuen kivääriin ja vaivaloisesti laahaten ja nostaen vasenta jalkaansa.
Ruhtinas Galjtsinia rupesi aiheeton epäluulonsa äkkiä kauheasti hävettämään. Hän tunsi punastuvansa, kääntyi poispäin ja kyselemättä sen enempää haavottuneilta ja luomatta heihin enää silmäystäkään lähti sitomispaikalle.
Töin tuskin päästen portailla tunkeutumaan jalan kulkevien, haavottuneiden sekä paarinkantajain välitse, jotka toivat haavottuneita ja veivät pois kuolleita, Galjtsin astui ensimmäiseen huoneeseen, katsahti ympärilleen ja samassa ehdottomasti kääntyi takaisin ja juoksi kadulle: se oli liian hirmuista.
Suuri korkea sali, jossa lääkärit kulkivat hämärästi valaisevat kynttilät kädessä tarkastaen haavottuneita oli ääriään myöten täynnä. Kantajat toivat lakkamatta uusia haavottuneita, laskivat ne toinen toisensa viereen lattialle, jossa jo ennestään oli niin ahdasta että onnettomat tuuppivat ja verellään tahrivat toisiaan, ja menivät hakemaan yhä uusia. Verilätäköt, joita näkyi tyhjillä paikoilla lattialla, satojen ihmisten kuuma hengitys ja kantajien hiestys synnyttivät tukahuttavan paasun, ilkeän löyhkän, jossa kynttilät himmeästi tuikkivat salin eri kulmilla. Voihkinaa, huokauksia, korinaa, jonka tuon tuostakin keskeytti läpitunkeva huuto, kuului monenmoisena sorinana kautta koko huoneen.Sisaretrauhallisin kasvoin ja ilmein, vailla tuota tyhjänpäiväistä naisellista, sairaaloisen surkeata sääliä häärivät käytännöllisen toimekkaina milloin siellä milloin täällä ja harpaten haavottuneiden yli vilahtelivat veristen sinellien ja paitojen välissä jaellen lääkkeitä, vettä, siteitä ja liinannukkaa. Lääkärit käärityin hihoin olivat polvillaan haavottuneiden ääressä välskärien pidellessä vieressä kynttilää, ja tarkastivat, tunnustelivat ja puikoillaan pistelivät haavoja, huolimatta kärsivien hirveistä voivotuksista ja rukouksista. Eräs lääkäreistä istui ovella, pienen pöydän ääressä ja kirjotti Galjtsinin astuessa sisään luetteloonsa jo 532.
— Ivan Bogajev, sotamies S:n rykmentin 3:sta komppaniasta,fractura femuris complicata!— huusi toinen salin päästä, koetellen ruhjoutunutta jalkaa. Kääntäkääpäs hänet.
— Oo-i, isäni, te olette meidän isämme! — huusi sotamies, rukoillen ettei häneen kajottaisi.
—Perforatio capitis.
— Semen Neferdov, everstiluutnantti N:n jalkaväkirykmentistä. Hieman kärsivällisyyttä, eversti; ei käy muuten laatuun: heitän sikseen — sanoi kolmas, kaivellen jonkinlaisella koukulla onnettoman everstiluutnantin päätä.
— Ai, ei saa! Voi Jumalan tähden, pian, pian, Jum-a-a-aaa!
—Perforatio pectoris… Sebastian Sereda, sotamies… mistä rykmentistä? vaan elkää kirjottako:moritur. Kantakaa hänet pois, — sanoi lääkäri, poistuen sotamiehen luota, joka tajuttomana jo korisi.
Nelisenkymmentä paarinkantaja-sotamiestä, valmiina kantamaan sidottuja sairashuoneeseen ja kuolleita kappeliin, seisoi ovella ja katseli äänetönnä, silloin tällöin raskaasti huoaten tätä näytelmää…
Matkalla vallinsarvelle Kalugin kohtasi paljon haavottuneita, mutta kun hän kokemuksesta tiesi, kuinka masentavasti tällainen näky vaikuttaa taisteluun menijään, niin hän ei pysähtynyt kyselemään heiltä mitään, vaan päinvastoin koetti olla heitä ensinkään huomaamatta. Vuoren juurella tuli häntä vastaan ordonanssi, joka täyttä laukkaa ratsasti vallinsarvelta.
— Zobkin! Zobkin! pysähtykäähän silmänräpäykseksi.
— No, mitä?
— Mistä tulette?
— Tykkikaivannoilta.
— No, kuinkas siellä on? kuumako?
— Uh, hirmuista!
Ja ordonanssi nelisti edelleen.
Todellakin, vaikka kiväärin pauke oli laimeaa jatkui tykkituli yhä enenevällä kiihkolla ja raivolla.
"Uh, ilkeätä!" ajatteli Kalugin, vastenmielisyyttä tuntien, ja hänessä heräsi samalla aavistus, hyvin tavallinen tällaisessa tilaisuudessa, — kuoleman ajatus. Mutta Kalugin oli kunnianhimoinen ja lujahermoinen, sanalla sanoen urhoollinen mies. Hän ei antautunut edellisen tunteen valtaan, vaan rupesi rohkaisemaan itseään muistellen erästä arvatenkin Napoleonin ajutanttia, joka toimitettuaan käskyt, ratsasti täyttä karkua verisin päin Napoleonin luo.
"Vous êtes blessé?"[6] sanoi hänelle Napoleon. — "Je vous demande pardon, sire, je suis mort",[7] ja ajutantti putosi hevosen selästä kuolleena.
Tuo näytti hänestä varsin kauniilta, jopa hän mielessään hieman kuvitteli olevansakin tuo ajutantti, sitten hän iski ruoskalla hevostaan, otti entistä reippaammankasakanryhdin, katsahti taaksensa kasakkaan, joka seisoen jalustimilla ajoi hänen perässään, ja ratsasti uljaasti sille paikalle, missä oli astuttava hevosen selästä. Täällä hän tapasi neljä sotamiestä, jotka kivellä istuen polttelivat piippua.
— Mitä te täällä teette? — huusi hän heille.
— Haavottunutta veimme pois, teidän jalosukuisuutenne, ja istahdimme vähän huokaamaan, — vastasi heistä muuan, piilottaen piipun selkänsä taakse ja ottaen lakin päästään.
— Vai vielä huokaamaan! — mars paikoillenne. Ja hän lähti heidän kanssaan saartokaivantoa pitkin vuorelle kohdaten joka askeleella haavottuneita. Noustuaan vuorelle, hän kääntyi vasemmalle ja kuljettuaan vielä muutamia askeleita, huomasi olevansa ihan yksin. Aivan hänen lähellään suhahti pommin pirstale iskien saartokaivantoon. Toinen pommi kohosi ilmaan edessäpäin ja näytti lentävän suoraan häntä kohti. Äkkiä valtasi hänet kauhu, hän juoksi minkä jaksoi nelisen askelta ja heittäytyi pitkälleen maahan. Vaan kun pommi räjähtikin kaukana, suuttui hän hirmuisesti itseensä, nousi ylös ja katseli ympärilleen oliko kukaan nähnyt hänen keikahdustaan, vaan ketään ei näkynyt.
Kun kauhu kerran on vallannut mielen, ei se pian anna sijaa toisille tunteille. Hän, joka aina oli kerskannut, ettei milloinkaan edes kumarru, kiiruhti, nyt nopein askelin ja miltei ryömien pitkin saartokaivantoa: "Uh! ei tämä ole hauskaa!" ajatteli hän samassa kompastuen — "auttamatta kaadun", — ja tuntien kuinka hengitys kävi raskaaksi ja hiki valui pitkin koko ruumista hän ihmetteli omaa itseään, mutta ei enää yrittänytkään voittaa kauhuntunnettaan.
Äkkiä kuului askeleita hänen edessään. Hän oikaisi itsensä nopeasti suoraksi, nosti päänsä pystyyn, ja reippaasti kalistellen miekkaansa, lähti menemään, mutta hitaammin kuin äsken. Hän ei enää tuntenut itseään samaksi mieheksi. Kun hän kohtasi vastaantulijat, erään sapööriupseerin ja matruusin, ja edellinen huusi hänelle: "Heittäytykää maahan!" osottaen loistavaa pistettä, joka yhä loistavampana, yhä nopeammin lähestyen jymähti maahan lähellä saartokaivantoa, niin hän vain hiukan ja pelästyttävän huudon vaikutuksesta tahtomattaan taivutti päätään ja kulki edelleen.
— Kas, tuopas vasta rohkea! — sanoi matruusi, joka aivan levollisena oli katsellut putoavaa pommia, ja kokeneen silmällä samassa laskenut, etteivät sen sirpaleet voi kantaa saartokaivantoon asti: — kun ei tahdo heittäytyä maahan.
Vain muutamia askeleita oli Kaluginin enää kuljettava pienen aukeaman yli, tullakseen vallinsarven komentajan salalinnotukseen, kun hänen mielensä taas sumentui ja hänet yllätti tuo tyhmä kammo; sydän alkoi tykyttää rajummin, veri syöksähti päähän ja hänen täytyi tehdä ponnistus voittaakseen itsensä ja juostakseen salalinnotukseen.
— Kuinka olette niin hengästynyt? — sanoi kenraali, kun Kalugin oli ilmottanut käskyt.
— Kävelin hyvin nopeasti, teidän ylhäisyytenne!
— Haluatteko lasin viiniä?
Kalugin tyhjensi lasillisen viiniä ja sytytti paperossin. Taistelu oli jo lakannut; vain voimakas tykkituli jatkui molemmin puolin. Salalinnotuksessa istui vallinsarven komentaja, kenraali N. ja vielä noin kuusi muuta upseeria, niiden joukossa myös Praskuhin, puhellen taistelun yksityiskohdista. Istuessaan tässä mukavassa, vaaleansinisillä tapeteilla paperoidussa huoneessa, jossa oli sohva, sänky, pöytä papereineen, seinäkello ja pyhimyksen kuva, jonka edessä paloi lamppu, — silmäillessään näitä asumuksen merkkejä ja kyynärän paksuisia parruja, jotka muodostivat välikaton ja kuunnellessaan ammuntaa, joka salalinnotuksessa tuntui varsin heikolta, Kalugin ei ollenkaan voinut käsittää, kuinka hän kaksi kertaa oli antanut tuollaisen anteeksiantamattoman heikkouden vallata itsensä. Hän suuttui itseensä ja häntä halutti antautua vaaroihin uudelleen koetellakseen itseään.
— Kuinka iloissani olen siitä, että olette täällä, kapteeni, virkkoi hän eräälle esikuntaupseerin sinelliin puetulle meriupseerille, jolla oli pitkät viikset ja Yrjönristi ja joka tuli tähän aikaan salalinnotukseen pyytämään kenraalilta työmiehiä korjauttaakseen patterillaan kaksi sortunutta ampuma-aukkoa. — Kenraali käski minun tiedustella, — jatkoi Kalugin, kun patterin komentaja oli lakannut puhumasta kenraalin kanssa: — voitteko tykeillänne ampua raehauleja saartokaivantoon?
— Vain yhdellä tykillä, — vastasi kapteeni jurosti.
— Lähdetäänhän kuitenkin katsomaan. Kapteeni rypisti kulmiaan ja mörähti vihaisesti.
— Olen seisonut siellä koko yön ja tulin edes vähän huokaamaan, — sanoi hän: — ettekö voi lähteä yksin? Siellä kyllä apulaiseni, luutnantti Kartz, näyttää teille kaikki.
Kapteeni oli jo kuusi kuukautta komentanut tätä mitä vaarallisinta patteria, ja oli piirityksen alusta alkaen, kun ei salalinnotuksia vielä ollut, elänyt vallinsarvella ja oli urhoollisuudestaan kuuluisa merimiesten kesken. Siksipä hänen kieltäytymisensä erityisesti ällistytti ja ihmetytti Kaluginia. "Sellainen se on maine!" ajatteli hän.
— No, sitten lähden yksin, jos sallitte, — sanoi hän hieman ivallisesti kapteenille, joka ei kuitenkaan näyttänyt hänen sanojansa huomaavankaan.
Mutta Kalugin ei ottanut lukuun, että hän kaiken kaikkiaan oli useampina eri kertoina viettänyt noin viisikymmentä tuntia vallinsarvilla, kun taas kapteeni oli elänyt siellä kuusi kuukautta.
Kaluginia kiihotti vielä turhamaisuus, halu loistaa, palkinnon ja maineen toivo ja vaaran hurmaus; kapteenikin oli kokenut samaa: ensin ylvästellyt, näytellyt urhoollista ja uhkarohkeaa, toivonut, jopa saanutkin palkintoja ja mainetta, vaan nyt olivat jo kaikki nämä kiihottimet menettäneet häneen nähden tehonsa ja hän katseli asioita toisella tavalla, täytti täsmällisesti velvollisuutensa, ja hyvin ymmärtäen, kuinka helposti hän voi menettää henkensä, ei enää, oltuaan kuusi kuukautta vallinsarvilla, antautunut vaaraan ilman pakottavaa välttämättömyyttä; niin että nuori luutnantti, joka viikko sitten oli astunut toimeen patterilla ja nyt näytteli sitä Kaluginille, ihan turhanpäiten kurottautuen tämän kanssa kilpaa ampuma-aukosta, ja kiiveten ampumapenkereelle, näytti Kaluginin mielestä kymmenen kertaa kapteenia urhoollisemmalta.
Tarkastettuaan patterin ja lähdettyään takaisin salalinnotukselle, Kalugin törmäsi pimeässä yhteen kenraalin kanssa, joka ordonansseineen oli menossa tähystystorniin.
— Ratsumestari Praskuhin! — sanoi kenraali: — tehkää hyvin ja menkää oikeanpuoleiseen tykkikaivantoon ja sanokaa M:n rykmentin toiselle pataljoonalle, joka on siellä työssä, että jättää työnsä ja hiljaa ja melutta lähtee sieltä ja yhtyy rykmenttiinsä, joka on varaväkenä vuoren juurella… Ymmärrättekö? itse johdattakaa ne rykmenttiinsä.
— Ymmärrän, herra kenraali.
Ja Praskuhin lähti juoksemaan minkä kerkisi tykkikaivannolle päin.
Ammunta alkoi harveta.
— Onko tämä M:n rykmentin toinen pataljoona? — kysyi Praskuhin, saapuen juosten paikalle ja törmäten yhteen sotamiesten kanssa, jotka kantoivat maata säkeissä.
— On kyllä.
— Missä on päällikkö?
Mihailov otaksui, että kysyttiin komppanian päällikköä, ryömi kuopastaan ja, luullen Praskuhinia päälliköksi, lähestyi häntä käsi lakinlipulla.
— Kenraali käski teitä… suvaitkaa lähteä… mitä pikimmin… mutta ennen kaikkea hyvin hiljaa… takaisin… ei takaisin, vaan varaväen luo, — sanoi Praskuhin, katsellen vinoon vihollisen tulien suuntaan.
Tunnettuaan Praskuhinin laski Mihailov kätensä alas ja päästyään perille mistä oli kysymys, antoi käskyn ja pataljoonassa syntyi elämää. Kiväärit koottiin, sinellit vedettiin ylle ja lähdettiin liikkeelle.
Ken ei ole kokenut, se ei voi kuvitella mielessään nautintoa, jota ihminen tuntee lähtiessään kolme tuntisen pommituksen jälkeen sellaisesta vaarallisesta paikasta kuin tykkikaivanto on. Mihailov, joka näinä kolmena tuntina oli jo monta kertaa ja syystä kyllä pitänyt loppuaan varmana, oli kerinnyt tottua siihen vakaumukseen, että hän auttamatta kaatuu, ja ettei hän enää kuulu tähän maailmaan. Siitä huolimatta saattoi hän vain suurella vaivalla hillitä jalkansa juoksemasta, kun hän komppanian etunenässä rinnan Praskuhinin kanssa lähti tykkikaivannoista.
— Näkemiin, — sanoi hänelle majuri, joka jäi sinne komentamaan toista pataljoonaa ja jonka kanssa he olivat yhdessä syöneet juustoa istuen kuopassa rintavarustuksen suojassa, — ja onnellista matkaa.
— Teillekin toivotan onnea pitämään puolianne. Nyt näyttää hiljenevän.
Vaan tuskin oli hän kerinnyt sen sanoa, kun vihollinen, huomattuaan varmaankin liikettä tykkikaivannoissa, alkoi ampua yhä taajemmin. Meikäläiset rupesivat vastaamaan, ja voimakas tykkituli alkoi uudelleen. Tähdet tuikkivat korkealla, vaan himmeinä taivaalla. Yö oli pilkkosen pimeä; vain laukausten leimaukset ja pommien räjähdykset valaisivat silmänräpäykseksi esineet. Sotamiehet marssivat nopeasti ja äänettöminä, ehättäen tahtomattaan ohi toinen toisensa. Kuului vain heidän tahdikas astuntansa kuivalla tiellä läpi ammunnan taukoamattoman jyminän, pistimien kilahdukset toisiinsa ja jonkun sotamiespoloisen huokaus ja rukous: "Herra Jumala, Herra Jumala, mitähän tuo on." Toisinaan kuului haavottuneen voihkaus ja huuto: "Paarit tänne!" (Komppaniasta, jota Mihailov komensi, tappoi yksin tykkituli 26 miestä sinä yönä.) Salama välähti kaukana pimeällä taivaanrannalla, vahtisotamies huusi vallinsarvelta: "ty-ykki!" ja kanuunankuula suhahti yli komppanian, upposi maahan ja viskeli ylt'ympäri kiviä.
"Hitto vie! kuinka hitaasti ne kulkevat", ajatteli Praskuhin, katsellen yhtä mittaa taakseen harpatessaan Mihailovin rinnalla. "Onpa todentotta parempi, että juoksen edellä: johan käskyn toimitin… Vaan enpähän: voivat sitten kertoa, että olen pelkuri. Tuli mitä tuli: rivissä kuljen."
"Vaan miksikähän se minua seuraa", — ajatteli puolestaan Mihailov, — "niin usein kuin vain olen pannut merkille, tuo hän aina mukanaan onnettomuutta. Kas, tuo taitaa lentää suoraan tänne."
Kuljettuaan muutaman sata askelta he kohtasivat Kaluginin, joka reippaasti kalisuttaen miekkaansa meni tykkikaivannoille kenraalin käskystä tiedustelemaan kuinka työt siellä edistyivät. Mutta kun hän tapasi Mihailovin, niin hän tuli ajatelleeksi, ettei hänen tarvitsekaan tässä kauheassa tulessa mennä perille saakka, jota ei oltu käskettykään, vaan hän saattaisi kysellä kaikki juurtajaksain upseerilta, joka juuri tuli sieltä. Ja kun Mihailov sitten oli kertonut töistä aivan tarkalleen, niin Kalugin, kuljettuaan heidän kanssaan vielä vähän matkaa, kääntyi salalinnotukseen johtavaan saartokaivantoon.
— No mitä uutta? — kysyi upseeri, joka söi illallista yksin huoneessa.
— Eipä juuri mitään; kahakka taitaa jo olla lopussa.
— Lopussako? ei suinkaan, kenraali lähti äsken taas tähystystorniin. Tuli vielä yksi rykmentti. Siinäpäs se on… kuuletteko? Taas alkavat kivääreillä. Elkää menkö. Miksikä te menisitte? — lisäsi upseeri, huomattuaan Kaluginin liikkeen.
"Kyllähän minun oikeastaan pitäisi välttämättä siellä olla" — tuumi itsekseen Kalugin, — "mutta olenhan minä tänään jo monta kertaa pannut henkeni vaaraan. Ammunta on hirmuinen."
— Ja parempihan onkin niitä odottaa täällä, — virkkoi hän.
Parinkymmenen minuutin kuluttua kenraali palasi lähimpien upseeriensa seurassa; niiden joukossa oli junkkari parooni Pesthkin, vaan ei Praskuhinia. Meikäläiset olivat takaisin vallanneet ja miehittäneet tykkikaivannot.
Saatuaan seikkaperäiset tiedot taistelusta, Kalugin lähti Pesthin kanssa salalinnotuksesta.
— Teidän sinellinne on veressä: Ettehän vain ole ollut käsikahakassa? — kysyi häneltä Kalugin.
— Uh, sepä oli hirmuista! ajatelkaahan… Ja Pesth alkoi kertoa, kuinka oli johdattanut komppaniaansa, kuinka komppanian päällikkö oli kaatunut, kuinka oli pistänyt ranskalaisen hengiltä ja kuinka ilman häntä olisi jouduttu tappiolle.
Kertomuksen pääkohdat, nimittäin että komppanian päällikkö oli kaatunut ja että Pesth oli tappanut erään ranskalaisen, olivat totta; mutta yksityisseikkoja kertoessaan junkkari kerskaili ja pani omiaan.
Hän ei kerskaillut tahallaan, sillä hän oli koko taistelun ajan ollut kuin huumauksessa ja horroksissa siinä määrin, ettei hänellä ollut oikein selvillä missä, milloin ja kelle kaikki oli tapahtunut. Hyvin ymmärrettävästi hän koetti tuoda näitä yksityiskohtia esiin itselleen edulliselta puolelta. Vaan todellisuudessa oli käynyt näinikään.
Pataljoona, johon junkkari oli komennettu ottamaan osaa hyökkäykseen, seisoi noin pari tuntia tulessa jonkun matalan muurin vieressä; sitten pataljoonan päällikkö sanoi rintamassa jotakin, — komppanian päälliköt alkoivat toimia, pataljoona lähti liikkeelle rintavarustuksen takaa ja kuljettuaan noin sata askelta, pysähtyi järjestyen komppaniakolonneihin. Pesth sai paikkansa oikealla siivellä toisessa komppaniassa.
Olematta vähääkään selvillä siitä, missä oli ja minkä vuoksi, jäi junkkari paikalleen ja pidättäen tahtomattaan hengitystään kylmien väreiden kulkiessa selkää pitkin katseli tajuttomasti eteensä pimeään etäisyyteen ja odotti jotain kauheaa. Ei häntä juuri pelottanut, sillä ammunta oli tauonnut, vaan muuten tuntui niin vieraalta ja kummalta olla täällä kedolla linnotuksen ulkopuolella. Taas sanoi pataljoonan komentaja jotain rintamassa, taas rupesivat upseerit puhumaan kuiskaten, antaen käskyjään, ja ensimmäisen komppanian muodostama musta muuri vajosi äkkiä näkyvistä. Oli annettu käsky heittäytyä maahan. Toinen komppania heittäytyi myöskin maahan, jolloin Pesth satutti kätensä johonkin piikkiin. Vain toisen pataljoonan päällikkö jäi yksin seisomaan. Hänen matala haahmonsa paljastetuin miekoin, jota hän heilutteli taukoomatta puhuen, liikkui komppanian edessä.
— Pojat! urheina minun rinnallani, kuulkaa! Elkää kiväärillä ampuko, vaan pistimistä antakaa niille lurjuksille. Kun minä huudan "hurraa", niin eteenpäin joka mies — se muistakaa!… näyttäkäämme niille, elkäämme itseämme häväiskö, niinhän, pojat? Tsaari-taattomme puolesta!
— Mikä on komppanian päällikkömme nimi? — kysyi Pesth junkkarilta, joka makasi hänen vieressään: — kuinka hän on urhoollinen!
— Niin on, sekä taistelussa että muualla… — vastasi junkkari. —Hänen nimensä on Lisinkovskij.
Tällöin välähti äkkiä tulenliekki aivan komppanian edessä. Kajahti jyrähdys, joka huumasi koko komppanian, korkealla ilmassa surisivat kivet ja pirstaleet, noin viidenkymmenen sekunnin kuluttua putosi maahan kivi katkaisten erään sotamiehen jalan. Se oli korokkeelta ammuttu pommi ja sen putoaminen keskelle komppaniaa todisti, että ranskalaiset olivat huomanneet kolonnan.
— Vai pommeja viskelet!… Varrohan kun pääsemme kimppuusi, niin saat maistaa kolmisärmäistä venäläistä pistintä, kirottu! — puhui komppanian päällikkö niin kovalla äänellä, että pataljoonan päällikön täytyi käskeä häntä vaikenemaan ja pitämään vähemmin melua. Heti senjälkeen nousi ensimmäinen komppania pystyyn ja sen perästä toinen. Komennettiin kiväärit tanaan ja pataljoona lähti eteenpäin. — Pesth oli niin pelon vallassa, ettei ollenkaan muistanut kauanko tätä kesti, minne meni ja kuka mikin oli. Hän kulki kuin juovuksissa. Mutta äkkiä välähti joka puolelta miljoonia tulia, jokin suhahti ja ryskyi. Hän huudahti ja alkoi juosta jonnekin, koska kaikki muutkin huusivat ja juoksivat. Sitten hän kompastui ja kaatui jonkin päälle. Se oli komppanian päällikkö (joka oli tullut haavotetuksi komppaniansa etunenässä ja luullen junkkaria ranskalaiseksi tarttui hänen jalkaansa). Sittenkuin hän oli kiskaissut irti jalkansa ja noussut pystyyn, karkasi pimeässä hänen selkäänsä joku ja oli vähällä lyödä hänet jälleen kumoon; joku toinen kiljasi: "Pistä hengiltä! mitä katselet!" Joku otti kiväärin ja survaisi pistimen johonkin pehmeään."Ah Dieu!"kirkaisi joku kammottavalla, läpitunkevalla äänellä, ja silloin vasta Pesth huomasi pistäneensä kuoliaaksi ranskalaisen. Kylmä hiki valui pitkin koko hänen ruumistaan, häntä puistatti kuin horkassa ja hän heitti kiväärin kädestään. Mutta sitä kesti vain tuokion; samassa hänen päähänsä pälkähti, että hän on sankari. Hän sieppasi taas kiväärin, ja kilvan toisten kanssa huutaen "hurraa!" juoksi kuolleen ranskalaisen luota. Juostuaan parisenkymmentä askelta hän saapui saartokaivannolle. Siellä olivat meikäläiset ja pataljoonan päällikkö.
— Minä pistin yhden kuoliaaksi! — sanoi hän pataljoonan päällikölle.
— Tepä urhea poika, parooni!
— Vaan tietäkääs, kun Praskuhin on kaatunut, — sanoi Pesth saattaessaan Kaluginia, joka oli kotiin menossa.
— Se ei voi olla mahdollista!
— Miksikä ei: itse näin.
— Jääkää nyt hyvästi: minun täytyy kiirehtiä.
"Olen hyvin tyytyväinen", — ajatteli Kalugin kotia palatessaan, — "ensi kertaa oli minulle vuorollani onni myötäinen. Mainio asia: olen eheänä elossa, saan loistavan suosituksen ja kultaisen miekan varmasti. Ja onhan se ansiosta."
Selostettuaan kenraalille kaikki niinkuin pitikin, hän meni huoneeseensa, jossa jo aikaa sitten palannut ruhtinas Galjtsin häntä odotteli, lukien kirjaa, jonka oli löytänyt Kaluginin pöydältä.
Ihmeellisellä nautinnolla tunsi Kalugin taas olevansa kotona turvassa ja saatuaan yöpaidan ylleen kertoi vuoteessa viruen Galjtsinille juurtajaksain taistelusta, esittäen kaikki seikat hyvin luonnollisesti ja niinpäin, että ne todistivat kuinka kyvykäs ja urhoollinen upseeri hän, Kalugin, oli, — jota oli tarpeeton huomauttaa, koskapa kaikki tiesivät sen ilmankin, eikä kellään ollut vähintäkään oikeutta eikä syytä sitä epäillä, lukuunottamatta kenties ratsumestari Praskuhin-vainajaa, joka, vaikka olikin pitänyt suurena kunniana käydä käsikynkässä Kaluginin kanssa, oli vielä eilen salaisuutena kertonut eräälle ystävälleen, että Kalugin on kyllä mainio mies, vaan näin meidän kesken sanoen, pelkää vallinsarvelle menoa kuin kuolemaa.
Tuskin oli Praskuhin, joka yhä kulki rinnan Mihailovin kanssa, eronnut Kaluginista ja tunsi turvallisemmille paikoille tullessaan jo hieman elpyvänsä, kun hän näki kirkkaan salaman leimahtavan takanaan ja kuuli vahtisotamiehen huudon: "mörssäri!" ja takanaan-kulkevan sotamiehen sanat: "suoraan vallinsarvelle lentää!"
Mihailov katsahti taakseen. Loistava piste näytti kohonneen korkeimmilleen ja pysähtyneen sellaiseen asemaan, että oli aivan mahdotonta määrätä sen suuntaa. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen: yhä nopeammin ja nopeammin, yhä lähemmä ja lähemmä saapuen, niin että näki jo sytytysputken kipinät ja kuuli sen turmiota ennustavan viuhinan, se laski suoraan kohti pataljoonan keskustaa.
— Heittäytykää maahan, — kuului joku kiljasevan. Mihailov ja Praskuhin heittäytyivät pitkälleen. Praskuhin sulki silmänsä ja kuuli vain kuinka pommi jossakin aivan lähellä jymähti kovaan maahan. Kului sekunti, pitkä kuin tunti — pommi ei räjähtänyt. Praskuhin pelästyi: turhiako hän olikin säikkynyt? Kukaties pommi onkin pudonnut kauas ja hänestä vain tuntuu kuin sähisisi sytytin ihan tuossa vieressä. Hän avasi silmänsä ja tuli hyvilleen, kun näki Mihailovin liikahtamatta makaavan maassa ihan hänen jaloissaan. Vaan samassa sattuivat hänen silmänsä hetkeksi kyynärän päässä kierivän pommin hehkuvaan sytytysputkeen.
Kauhu — jäätävä, joka poisti kaikki muut ajatukset ja tunteet, — kauhu valtasi koko hänen olemuksensa. Hän peitti kasvonsa käsillään.
Kului vielä sekunti, — sekunti, jonka kuluessa kokonainen maailma tunteita, ajatuksia, toiveita, muistoja välähti hänen mielikuvituksessaan.
"Kenen tappaa — minut vai Mihailovin? vai molemmatko? Jos minut, niin mihin osuu? Jos päähän, niin kaikki on lopussa; vaan jos jalkaan, niin se leikataan pois, ja silloin pyydän nukuttamaan kloroformilla, — ja voin vielä jäädä eloon. Mutta ehkä tappaakin vain Mihailovin: silloin kerron, kuinka me rinnan kuljimme, hänet tappoi ja minut vereen tahri. Ei, minua on lähempänä… minut!"
Silloin hän muisti ne kaksitoista ruplaa, jotka hän oli Mihailoville velkaa; muisti vielä toisenkin velan, Pietariin, joka jo aikaa sitten olisi pitänyt maksaa; mustalaislaulu, jonka hän oli illalla laulanut, johtui hänen mieleensä. Hän näki mielikuvituksessaan naisen, jota rakasti, päässä punanauhainen päähine; mies, jota hän oli loukannut viisi vuotta sitten ja jolle hän ei ollut antanut hyvitystä, muistui hänen mieleensä — vaikka samalla erottamattomasti tähän ja tuhansiin muihin muistoihin yhtynyt nykyisyyden tunne — kuoleman odotus — ei hetkeksikään häntä jättänyt. "Vaan ehkäpä se ei räjähdäkään", — tuli hän ajatelleeksi, ja päätti epätoivon lujuudella avata silmänsä. Mutta sillä hetkellä, vielä läpi suljettujen silmäluomien iski hänen silmiinsä punainen liekki; kammottavasti ryskyen sysäsi jokin häntä keskelle rintaa, hän kavahti pystyyn, alkoi juosta jonnekin, kompastui miekkaansa, joka oli pudonnut jalkoihin, ja kaatui kyljelleen.
"Jumalan kiitos! olen vain hiukan loukkaantunut", oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, ja hän tahtoi koetella käsillään rintaansa; mutta hänen kätensä tuntuivat kuin kiinni kasvaneen ja päätä puristi kuin pihdeissä. Hänen silmissään vilahti sotamiehiä ja hän alkoi tajuttomasti niitä lukea: "yksi, kaksi, kolme sotamiestä; ja kas, tuo tuolla, jolla on sinellin liepeet käärittyinä, on upseeri", ajatteli hän. Sitten välähti hänen silmissään salama ja hän mietti, että millähän ne tuon ampuivat: mörssärillä vai tykillä? Kai tykillä. Ja kas, vielä laukauksia; ja vielä sotamiehiä: viisi, kuusi, seitsemän sotamiestä, menevät ohitse. Häntä rupesi äkkiä pelottamaan että murskautuu niiden jaloissa. Hän tahtoi huutaa, että on loukkaantunut, mutta suu oli niin kuiva, että kieli tarttui kitalakeen ja hirmuinen jano kiusasi häntä. Hän tunsi, kuinka märkää oli rinnan seutuvilla: se muistutti häntä vedestä ja häntä halutti juoda tuo märkäkin. "Varmaankin loukkasin itseni verille kaatuessani", ajatteli hän ja joutuen yhä enemmän pelon valtaan, että sotamiehet, joita yhtä mittaa vilahti ohitse, tallaavat hänet jalkoihinsa, hän kokosi kaikki voimansa ja yritti huutaa: "ottakaa minut mukaanne!" vaan sen sijaan päästi niin hirmuisen voihkauksen, että pelästyi kuullessaan. Sitten rupesi punaisia tulia vilkkumaan hänen silmissään, — ja hän oli näkevinään sotamiesten nostavan kiviä hänen päälleen; tulet vilkkuivat yhä harvemmin, kivet, joita hänen päälleen nostettiin, painoivat yhä raskaammin. Hän teki ponnistuksen työntääkseen kivet päältään, oikaisihe, eikä enää nähnyt, ei kuullut, ei ajatellut eikä tuntenut. Pommin pirstale, joka oli osunut keskelle rintaa, oli hänet tappanut siihen paikkaan.
Kun Mihailov näki pommin, heittäytyi hän maahan ja samoinkuin Praskuhinkin sai ajatuksissaan ja tunteissaan kokea äärettömän paljon niinä kahtena sekuntina, joiden kuluessa pommi virui maassa räjähtämättä. Hän rukoili ajatuksissaan Jumalaa ja toisti ehtimiseen: "tapahtukoon Sinun tahtosi! — Miksi rupesinkaan sotapalvelukseen, — ajatteli hän samalla, — ja vielä siirryin jalkaväkeen päästäkseni sotaan. Parempi olisi ollut jäädä ulaanirykmenttiin T:n kaupunkiin, viettää aikani Natasha-ystäväni kanssa. Vaan entäs nyt." Ja hän rupesi lukemaan: yksi, kaksi, kolme, neljä, arvotellen, että jos pommi räjähtää parillisella luvulla, niin hän jää henkiin, vaan parittomalla saa surmansa. "Kaikki on lopussa: tappoi", ajatteli hän, kun pommi räjähti (hän ei muistanut, parillisellako vai parittomalla) ja hän tunsi iskun ja kauheaa kipua päässään. "Herra! anna anteeksi rikkomukseni", virkkoi hän, lyöden kätensä yhteen, nousi, vaan kaatui tunnottomana selälleen maahan.
Hänen ensimmäinen tuntemuksensa tajuun tultuaan oli veren valuminen nenää pitkin ja päässä tuntuva kipu, joka oli käynyt paljoa heikommaksi. "Henki erkanee", — ajatteli hän — "mitenkähänsielläon? Jumala! anna sielulleni lepo luonasi. Vain se minua kummastuttaa", — mietiskeli hän, — "että kuollessani niin selvästi kuulen sotamiesten askeleet ja laukaukset."
— Tuokaa paarit… hei… kapteeni on kaatunut! — kuului hänen päänsä päällä huuto, ja hän tunsi ehdottomasti rumpali Ignatjevin äänen.
Joku tarttui häneen hartioista. Hän avasi hieman ponnistaen silmänsä ja näki yllään tummansinisen taivaan, tähtisikermät ja kaksi pommia, jotka lensivät hänen yläpuolellaan, ajaen takaa toinen toistaan; näki Ignatjevin, sotamiehet paareineen ja kivääreineen, vallin, saartokaivannon ja sai samassa selville, ettei hän vielä ollutkaan toisessa maailmassa.
Kivi oli lievästi haavottanut häntä päähän. Kaikkein ensiksi tunsi hän miltei kaipuuta: hän oli jo niin hyvin ja rauhallisesti valmistautunut muuttamaansinne, että palaaminen todellisuuteen pommeineen, saartokaivantoineen ja verilätäkköineen tuntui hänestä vastenmieliseltä; toinen hänen vaikutelmansa oli itsetiedoton ilo siitä, että oli elossa, ja kolmas — halu mitä pikimmin päästä pois vallinsarvelta. Rumpali sitoi päällikkönsä pään huivilla, otti häntä kainalosta ja talutti sitomispaikalle.
"Vaan minne minä oikeastaan menen, ja mitä varten?" — ajatteli alikapteeni hieman toivuttuaan. — "Velvollisuuteni on jäädä komppaniaani eikä lähteä ennen muita, — varsinkin kun komppaniakin pian pääsee tulesta", kuiskasi hänelle joku ääni.
— Ei tarvitse, veliseni, — sanoi hän ja irtautui avuliaan rumpalin käsivarresta: — en lähdekään sitomispaikalle; jään komppaniaan.
Ja hän kääntyi takaisin.
— Paras olisi sidottaa oikein kunnollisesti, teidän jalosukuisuutenne, — sanoi Ignatjev, — noin ensituimaan vain tuntuu, ettei ole mitään; kun ette vaan tekisi sitä pahemmaksi tässä myllerryksessä… totta totisesti, teidän jalosukuisuutenne.
Mihailov pysähtyi hetkeksi kahden vaiheilla ja näytti jo aikovan noudattaa Ignatjevin neuvoa, ellei samassa olisi muistanut, kuinka paljon vaikeasti haavottuneita oli sitomispaikalla. "Kukaties lääkärit hymyilevät naarmulleni", ajatteli alikapteeni, ja päättävästi, rumpalin väitteistä huolimatta, lähti takaisin komppaniaansa.
— Missähän ordonanssi Praskuhin on, joka oli kanssani? — kysyi hän, kun tapasi vänrikin, joka oli johtamassa komppaniaa.
— En tiedä… taitaa olla kaatunut, — vastasi vänrikki vastahakoisesti.
— Kaatunut tai haavottunut ja te ette tiedä! Kulkihan hän yhtä matkaa meidän kanssamme. Miksikäs te ette tuoneet häntä mukananne?
— Mitenkäs sitä toi tällaisessa myllerryksessä!
— No, tepäs vasta olette, Mihail Ivanitsh, — sanoi Mihailov suuttuneena: — kuinka voitte jättää, jos vielä olisi ollut hengissä; ja vaikka olisi ollut kuollutkin, niin ruumis toki olisi pitänyt ottaa.
— Hengissä, kun minä itse kävin katsomassa ja näin! — sanoi vänrikki. — Siunatkoon teitä, hyvä herra, kun edes omansa voisi korjata. Kas niitä junkkareita, nyt rupeavat tykinkuulia singahuttelemaan, — lisäsi hän.
Mihailov kyyristyi istumaan ja tarttui päähänsä, jota kävellessä oli ruvennut kauheasti pakottamaan.
— Ei, täytyy välttämättä lähteä noutamaan: ehkä hän vielä on hengissä, — sanoi Mihailov. — Se on meidänvelvollisuutemme, Mihail Ivanitsh!
Mihail Ivanitsh ei vastannut.
"Sellaista se on kun ei ottanut silloin — nyt täytyy lähettää sotamiehiä hakemaan; mutta kuinkas lähettää? tässä kauheassa tulessa voivat turhanpäiten kaatua", tuumi Mihailov.
— Pojat! täytyy palata takaisin noutamaan upseeria, joka on haavottuneena tuolla kaivannossa, — sanoi hän hillityllä äänellä ja käskevästi, tuntien, kuinka epämieluista tämän käskyn täyttäminen oli sotamiehille, — ja niinpä, kun ei hän ollut puhutellut ketään erittäin, ei kukaan ruvennutkaan sitä täyttämään.
"Tosiaankin saattaa hän jo olla kuollut,eikäsiismaksa vaivaapanna miehiä turhaan vaaralle alttiiksi; ja minähän se olenkin yksin syyllinen, kun en parempaa huolta pitänyt. Lähden itse ja otan selvän, onko hän elossa. Se on minunvelvollisuuteni", sanoi Mihailov itsekseen.
— Mihail Ivanitsh! johtakaa komppaniaa, minä kyllä teidät saavutan, — sanoi hän ja kantaen toisella kädellään sinellinsä liepeitä, toisella lakkaamatta hypistellen pyhän Mitrofanin kuvaa, johon hän aivan erityisesti luotti, lähti juoksemaan minkä kerkisi saartokaivantoa pitkin.
Tultuaan vakuutetuksi siitä, että Praskuhin oli kuollut, käydä laahusti Mihailov huohottaen ja kädellään pidellen höltynyttä sidettä ja päätään, jota nyt taas rupesi kovasti pakottamaan, takaisin komppaniaansa. Kun Mihailov saavutti pataljoonan, oli se jo vuoren juurella ja melkein ampumamatkan ulkopuolella. Sanonmelkein, sillä tännekin eksyi silloin tällöin joku pommi.
"Paras on sentään lähteä huomenna sairaalaan", tuumi alikapteeni, kun paikalle saapunut välskäri sitoi hänen päätään.
Sadoittain vielä lämpimiä, verisiä ihmisruumiita, joissa pari tuntia sitten oli elänyt kaikenlaisia, korkealentoisia ja arkipäiväisiä toiveita ja haluja, virui jäykistynein jäsenin kasteesta kimaltelevassa rehevässä laaksossa vallinsarven ja saartokaivannon välissä ja siunauskappelin tasaisella lattialla; sadoittain ihmisiä, kiroukset ja rukoukset kuivettuneilla huulillaan, ryömi, vääntelihe ja voihki — toiset ruumiiden keskellä kukkivassa laaksossa, toiset paareilla, telttavuoteella ja kenttäsairaalan verentahraamalla lattialla. Vaan niinkuin muinakin päivinä, niin nytkin syttyi sarastus Sapun-vuoren huipulla, tuikkivat tähdet himmenivät, valkea sumu hälveni pauhaavalta tummalta mereltä, tulipunainen aamurusko hehkui idässä, purppuran-hohtavat pilvet vaelsivat kirkkaan sinisellä taivaanrannalla ja niinkuin muinakin päivinä nousi mahtava, ihana aurinko, luvaten iloa, rakkautta ja onnea eloonheränneelle maailmalle.
Seuraavana iltana soitti taas jääkärisoittokunta bulevardilla, ja upseereja, junkkareja, sotamiehiä ja nuoria naisia käyskenteli taas huolettomassa joutilaisuudessa paviljongin ympärillä ja pitkin kukkivaa, tuoksuvaa valkoakaasia-kujaa.
Kalugin, ruhtinas Galjtsin ja eräs eversti kävelivät käsikynkässä paviljongin ympärillä puhellen eilisestä taistelusta. Kuten tällaisissa tapauksissa ainakin ei puheenaineena nytkään ollut itse taistelu, vaan mikä osa kertojalla oli siinä ollut. Heidän äänensä oli vakava, kasvonsa miltei murheelliset, ikäänkuin eilispäivän tappiot olisivat kovasti surettaneet ja koskeneet jokaiseen, vaan koska totta puhuen kukaan heistä ei ollut kadottanut ketään aivan läheistä ystävää, niin oli tuo suru pelkkä virallinen ilme, jonka he katsoivat velvollisuudekseen. Päinvastoin olisi Kaluginin ja everstin mielestä, vaikka he olivatkin miesten paraita, sellaisia taisteluja saanut olla vaikka joka päivä, kunhan he vain olisivat saaneet joka kerta kultaisen miekan ja ylenneet kenraalimajuriksi. Aivan oikein on kutsua hirviöksi vallottajaa, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaan uhraa miljoonia. Vaan menkääpäs ja kysykää vänrikki Petrushovilta tai aliluutnantti Antonovilta t.m., niin huomaatte että jokainen meistä on pikku Napoleon, pikku hirviö ja paikalla valmis alkamaan taistelun, tappamaan satasen ihmistä kunhan vain saa lisätähtisen tai kolmanneksen korotuksen palkkaansa.
— Ei, suokaa anteeksi, — sanoi eversti: — ensin alkoi vasemmalla siivellä.Minä olin siellä itse.
— Saattaa niin olla, — vastasi Kalugin: —minä olin enimmäkseen oikealla; kävin siellä kaksi kertaa,ensimmäisellä kerralla etsimässä kenraalia ja toisella tarkastamassa tykkikaivantoja. Siellä vasta kuuma oli.
— Niin, Kaluginhan sen tietää — virkkoi ruhtinas Galjtsin everstille. — Kuulehan, V. kertoi minulle tänään — että sinä olit ollut aika urho…
— Mutta ne tappiot, kauheat tappiot, — sanoi eversti —minun rykmentistänikaatuineljäsataa miestä. Ihme on,että minä pääsin sieltä hengissä.
Samassa näkivät herrat Mihailovin, joka pää siteessä tuli toisessa päässä bulevardia heitä vastaan.
— Mitä, oletteko haavottunut, kapteeni? kysyi Kalugin.
— Olen hiukan, kivi sattui päähäni, — vastasi Mihailov.
—Est-ce que le pavillon est baissé deja?[8] kysyi ruhtinas Galjtsin vilkaisten Mihailovin lakkiin, puhumatta kellekään.
—Non, pas encore[9] — vastasi Mihailov, jota halutti näyttää että hän sekä ymmärsi että puhui ranskaa.
— Vieläkö siis aselepoa tosiaankin kestää? — sanoi Galjtsin puhutellen häntä kohteliaasti venäjäksi, näin huomauttaen — kuten alikapteenista tuntui — että teidän on varmaankin vaikea puhua ranskaa niin että eiköhän ole parempi näin vain yksinkertaisesti… minkä jälkeen ajutantit lähtivät tiehensä. Alikapteenista tuntui taas niinkuin eilenkin tavattoman yksinäiseltä, ja tervehdittyään useita herroja — toisten seuraan tahtomatta, toisten taas uskaltamatta — istuutui hän Kazarskin kuvapatsaan lähelle ja alkoi polttaa paperossia.
Parooni Pesth näyttäytyi hänkin bulevardilla. Hän kertoi olleensa mukana aselepoa tehtäessä ja puhelleensa ranskalaisten upseerien kanssa ja että eräs näistä muka oli hänelle sanonut:s'il n'avait pas fait clair encore pendant une demi-heure les embuscades auraient été reprises,[10] ja kuinka hän oli vastannut:monsieur! je ne dis pas non, pour ne pas vous donner un dementi,[11] ja kuinka mainiosti se oli sanottu j.n.e.
Asia oli niin että vaikka hän oli ollut mukana aselepoa tehtäessä, ei hän kuitenkaan tullut sanoneeksi mitään erityistä vaikka hänellä kyllä oli kova halu puhella ranskalaisten kanssa (sehän on niin kovin hauskaa). Junkkari, parooni Pesth oli kauan aikaa kävellyt edestakaisin pitkin linjaa ja kysellyt ehtimiseen lähellä olevilta ranskalaisilta:de quel régiment êtes vous?Hän sai vastauksen — eikä enempää. Vaan kun hän meni liian kauas linjan toiselle puolelle, niin ranskalainen vahtisotamies, joka ei osannut arvata että tuo sotamies osaa ranskaa, rupesi haukkumaan yksikön kolmannessa persoonassa: "Il vient regarder nos travaux ce sacré…" sanoi hän, jolloin junkkari parooni Pesth, välittämättä enää aselevosta lähti kotia ja sovitti matkalla ne ranskalaiset lauseparret, joita nyt lateli. Bulevardilla oli myöskin kapteeni Zobov, joka puhua rähisi kovalla äänellä, siellä resuisen näköinen kapteeni Obzhogov, siellä tykkiväen kapteeni, joka ei pyrkinyt kenenkään suosioon, siellä naisten suosikki junkkari, siellä kaikki nuo eiliset henkilöt, iänikuisine vaikuttimineen. Puuttui vain Praskuhin, Neferdov ja vielä joku, mutta heitä tuskin kukaan muisti ja ajatteli, sillä heidän ruumiitaan ei vielä oltu ehditty pestä, pukea eikä panna maahan.
Meikäläisten vallinsarvelle ja ranskalaisten saartokaivannolle on nostettu valkeita lippuja ja niiden välissä kukoistavassa laaksossa viruu läjittäin saappaattomia, harmaa- ja sinipukuisia silvottuja ruumiita, joita työmiehet pinoovat kuormarattaille. Kalmanhaju täyttää ilman. Sevastopolista ja ranskalaisten leiristä on tulvinut väkeä katselemaan tätä näytelmää, lähestyen toisiaan ahneen ja hyväntahtoisen uteliaina. Kuunnelkaahan, mitä nuo ihmiset puhelevat keskenään.
Tuossa on venäläisiä ja ranskalaisia piirissä nuoren upseerin ympärillä, joka tosin huonosti, vaan kyllin ymmärrettävästi puhuen ranskaa tarkastelee kaartilaisen patruunakoteloa.
— E sesii purkuaa se uazoo liee?[12] — kysyi hän.
—Parce que c'est une giberne d'un régiment de la garde, monsieur, qui porte l'aigle imperial.[13]
— E vu de la gard?[14]
—Pardon, monsieur, du 6 ème de ligne.[15]
— E sesii u ashtee?[16] — kysyy upseeri, osottaen ranskalaisen keltaista puista paperossin imuketta.
—A Balaclava, monsieur! C'est tout simple en bois de palme.[17]
— Zholii,[18] — sanoo upseeri, jonka täytyy sovittaa puheensa vähemmin oman tahtonsa kuin niiden ranskalaisten sanojen mukaan, joita taitaa.
—Si vous voulez bien garder cela comme souvenir de cette rencontre, vous m'obligerez.[19]
Ja kohtelias ranskalainen puhaltaa paperossin ja tarjoaa imukkeen upseerille hieman kumartaen. Upseeri antaa hänelle omansa, ja kaikki läsnäolijat sekä ranskalaiset että venäläiset näyttävät hyvin tyytyväisiltä ja hymyilevät.
Tuossa reipas punapaitainen jalkasotamies tulee sinelli harteilla ja toisten sotamiesten seuraamana, jotka kädet seläntakana ja iloisin, uteliain kasvoin astuvat hänen perässään ja pyytää ranskalaiselta tulta piippuunsa. Ranskalainen imasee piippuaan, kaivaa pesää ja karistaa tulen venäläisen piippuun.
— Tupakkabun!— virkkoi punapaitainen sotamies — ja katselijat hymyilevät.
—Oui, bon tabac, tabac turc— sanoo ranskalainen:et chèz vous autres, tabac — russe? bon?[20] — rus — bun, — sanoo punapaitainen sotamies läsnäolijain nauraessa pakahtuakseen. —Frantsee niet bun, bonzhuurmusjee![21] — puhuu edelleen punapaitainen sotamies kerrassaan tyhjentäen koko kielivarastonsa ja taputtaa ranskalaista vatsaan ja nauraa. Ranskalaisetkin nauravat.
—Ils ne sont pas jolis ces b…de Russes,[22] — sanoo eräs zuavi ranskalaisten joukosta.
—De quoi de ce qu'ils rient donc?[23] — kysyy toinen, tumma sotamies italiaksi murtaen ja lähestyy meikäläisiä.
— Kaftan bun[24] — sanoo reipas sotamies, tarkastellen zuavin kirjailtuja takin liepeitä, ja taas nauretaan.
—Ne sors pas de ta ligne, à vos places, sacré nom![25] — huutaa ranskalainen korpraali ja sotamiehet hajaantuvat huomattavan tyytymättöminä.
Vaan tuolla ranskalaisten upseerien ryhmässä on nuori venäläinen ratsuväenupseeri perin miellyttämistä. Puhellaan eräästäcomte Sazonov'ista, que j'ai beaucoup connu, monsieur,[26] — puhuu yksipolettinen ranskalainen upseeri —c'est un de ces vrais comtes russes, comme nous les aimons.[27]
—Il y a un Sazonov, que j'ai connu— sanoo ratsu-upseeri, —mais il n'est pas comte, à moins, que je sache; un petit brun de votre âge à peu prés.[28]
—Cest ca, monsieur, c'est lui. Oh, que je voudrais le voir ce cher comte. Si vous le voyez, je vous prie bien de lui faire mes compliments. — Capitaine Latour,[29] — sanoo hän kumartaen.
—N'est ce pas terrible la triste besogne, que nous faisons? Ça chauffait cette nuit, n'est-ce pas?[30] — kysyy ratsu-upseeri, tahtoen ylläpitää keskustelua ja osottaen ruumiita.
—Oh, monsieur, c'est affreux! Mais quels gaillards vos soldats, quels gaillards! C'est un plaisir, que de se battre avec des gaillards comme eux.[31]
—Il faut avouer que les votres ne se mouchent pas du pied non plus,[32] — sanoo ratsu-upseeri, kumartaen ja luulotellen olevansa hyvin miellyttävä.
Vaan jo riittää.
Katsokaahan mieluummin tuota kymmenvuotiasta poikanaskalia, jolla on vanha — kenties isänsä — lakki päässä, jalassa paljaat kengät ja vain yhden kannattimen varassa riippuvat nankinihousut ja joka ilmestyen vallin takaa on hamasta aselevon alusta samoillut laaksossa tylsän uteliaana katsellen ranskalaisia ja maassa viruvia ruumiita ja poiminut vaaleansinisiä kukkia, jotka yltyleensä peittävät laakson. Palatessaan kotia suuri kukkakimppu kädessä hän pitelee nenäänsä tuulen tuomalta löyhkältä, ja pysähtyen siihen pinotun ruumiskasan ääreen katselee kauan kammottavaa päätöntä ruumista, joka on häntä likinnä. Seistyään pitkän aikaa paikallaan hän siirtyy lähemmä ja koskettaa jalallaan ruumiin jäykkää oikaistua käsivartta. Käsivarsi hieman liikahtaa. Hän koskettaa sitä vielä kerran ja kovemmin. Käsivarsi hieman liikahtaa ja asettuu taas entiselle paikalleen. Äkkiä poika kirkaisee, piilottaa kasvonsa kukkiin ja juoksee minkä jalat kantavat linnotukselle päin.
Niin, vallinsarvella ja saartokaivannolla liehuvat valkeat liput, kukoistava laakso on täynnä ruumiita, ihana aurinko laskee siniseen mereen ja sininen meri välkkyy keinuen auringon kultaisissa säteissä. Tuhannet ihmiset kokoontuvat yhteen katselemaan, puhumaan ja hymyilemään toinen toisilleen ja nuo ihmiset, samaa ylevää rakkauden ja itsekieltäytymyksen lakia tunnustavat kristityt eivät katsellessaan sitä mitä ovat tehneet heti lankea katumuksesta polvilleen Sen eteen, joka antaessaan heille elämän, istutti jokaisen sydämeen, paitsi kuolemanpelkoa, rakkauden hyvyyteen ja kauneuteen, ja ilon ja onnen kyynelin syleile toisiaan veljinä. Vaan poissa ovat valkeat liput ja taas toimivat kuoleman ja kärsimysten välikappaleet, taas vuotaa viaton veri ja kuuluu voihkinaa ja kirouksia.
Ja niinpä olen puhunut mitä minulla tällä kertaa oli puhumista. Mutta raskas epätietoisuus valtaa minut. Kenties minun ei olisi pitänytkään puhua, kenties se, mitä olen puhunut, on niitä ilkeitä totuuksia, jotka itsetiedottomasti piilevät jokaisen sielussa ja saattavat käydä turmiollisiksi kun ne tuodaan julki, kuten viinin sakka, joka sekotettuna pilaa viinin.
Missä on tässä kertomuksessa se paha, jota on vältettävä, missä hyvä, jota on seurattava? Kuka on sen konna, kuka sankari? Kaikki ovat hyviä ja kaikki ovat pahoja.
Ei loistavan urhoollinen Kalugin, jolla turhamaisuus on kaikkien tekojen vaikuttimena, ei tuo tyhjänpäiväinen, hyväsydäminen Praskuhin, vaikka hän kaatui taistelussa uskon, valtaistuimen ja isänmaan puolesta, ei ujo Mihailov, ei Pesth, lujaa vakaumusta ja periaatteita vailla oleva lapsi, — voi olla kertomuksen konnana eikä sankarina.
Vaan kertomukseni sankari, jota rakastan kaikesta sielustani, jota olen koettanut kuvata kaikessa kauneudessaan ja joka aina on ollut, on ja tulee olemaan yhtä kaunis — on totuus.
Sevastopoli elokuulla 1855.
Elokuun lopulla ajoi suurta, kalliorotkojen välissä luikertelevaa Sevastopolin maantietä, Duvankan[33] ja Bahtshisarain välillä, käymäjalkaa paksussa polttavassa pölyssä upseerin vankkurit (sellaiset erityiset, joita ei enää missään muualla tapaa, ja jotka muistuttavat puoleksi juutalaisrilloja, puoleksi venäläisiä kuormarattaita korineen).
Rattailla istui edessä kyykkysillään tensikka pitkä nankinitakki päällä ja ihan pehmennyt entinen upseerin lakki päässä, ohjaksia nykien, takana, sotilasviitalla peitettyjen kääröjen ja myttyjen päällä jalkaväenupseeri yllä kesäsinelli. Upseeri oli, mikäli saattoi päättää hänen istuessaan, lyhytkasvuinen, vaan tavattoman tukeva, ei niin leveä olasta olkaan kuin rinnasta selkään; hän oli tukeva ja jäntterä, kaula ja niska olivat hänellä hyvin kehittyneet ja jäntevät. Niin sanottua vyötärystä — hoikennusta keskivälissä vartaloa — ei hänellä ollut, mutta ei hän ollut isovatsainenkaan; päinvastoin hän oli pikemmin laiha, varsinkin kasvoiltaan, jotka olivat sairaloisen kellertävät. Hänen kasvonsa olisivat olleet kauniit, ellei jonkinlainen pöhötys ja pehmeät, ennenaikaiset paksut rypyt olisi sekottaneet ja suurentaneet piirteitä ja antaneet kasvoille yleisen kuihtuneisuuden ja karkeuden ilmettä. Hänen silmänsä olivat pienet, ruskeat, tavattoman eloisat, jopa julkeat; viiksensä hyvin tuuheat, mutta kapeat, ja pureksitut; vaan leukaa ja varsinkin poskipäitä peitti tavattoman vahva, sakea parin päivän vanha parta. 10 päivänä toukokuuta upseeria oli haavottanut pommin pirstale päähän, jossa hän aina näihin asti oli pitänyt sidettä, ja nyt, tuntien itsensä jo viikko takaperin täysin terveeksi hän matkusti Simferopolin sairashuoneesta rykmenttiin, joka majaili jossain siellä mistä kuului laukauksia, — mutta Sevastopolissa, Severnajassa vai Inkermanissako, siitä hän ei vielä ollut saanut keltään täyttä selvää. Laukaukset kuuluivat, varsinkin toisinaan kun vuoret eivät estäneet ja tuuli toi ne perille, tavattoman selvään, taajaan ja kuten tuntui läheltä: milloin ilma räjähdyksestä ikäänkuin värisi ja saattoi ehdottomasti vavahtamaan, milloin seurasivat nopeasti toinen toistaan heikommat äänet, aivan kuin rummunpärrytys, jonka silloin tällöin keskeytti tärisyttävä jyrinä, milloin taas kaikki suli kiiriväksi rytinäksi, joka muistutti ukkosilmaa, kun myrsky on rajuimmillaan ja rankkasade on juuri alkanut virrata. Kaikki puhuivat ja saattoi sen kuullakin, että on paraikaa käymässä hirmuinen pommitus. Upseeri hoputti tensikkaa: hän näytti haluavan päästä niin pian kuin suinkin perille. Vastaan ajoi suuri joukko venäläisiä talonpoikia, jotka olivat kuljettaneet muonavaroja Sevastopoliin ja jotka nyt olivat sieltä tulossa kuormat täynnä sairaita ja haavottuneita harmaaviittaisia sotamiehiä, mustiin päällystakkeihin puettuja matruuseja, punamyssyisiä vapaaehtoisia ja parrakasta nostoväkeä. Upseerin rattaiden täytyi pysähtyä kuormaston nostamassa paksussa, liikkumattomassa pölypilvessä, ja siristellen ja nyrpistellen pölyn vuoksi, joka täytti hänen silmänsä, korvansa, upseeri katseli sairaiden ja haavottuneiden kasvoja, jotka liikkuivat hänen ohitsensa.
— Sehän on meidän komppaniastamme tuo heikko sotamies — sanoi tensikka kääntyen herraansa päin ja osottaen kuormarattaita, jotka täpötäynnä haavottuneita joutuivat silloin heidän kohdalleen.
Rattailla istui edessä sivuttain parrakas ryssä vuonanvillalakki päässä, ja, pidellen kyynäspäällään ruoskan vartta, sitoi ruoskaa. Hänen takanaan istui vankkurien tärinässä nelisen sotamiestä eri asennoissa. Yksi, jolla oli käsi siteessä, sinelli hartioilla paidan päällä, istui keskellä vankkureja reippaana, vaikka olikin laiha ja kalpea, ja oli tarttumaisillaan lakkiinsa nähtyään upseerin, vaan sitten muistikin kai olevansa haavottunut ja olikin vain raappaisevinaan päätään. Toinen hänen vieressään makasi rattaiden pohjalla; näkyvissä oli vain kaksi kättä, joilla hän piteli kiinni rattaiden kaustoista, ja ylös nostetut polvet, jotka kuin rääsytukot heiluivat sinne tänne. Kolmas, jonka kasvot olivat turvoksissa ja jonka siteisiin käärityssä päässä törrötti sotilaslakki, istui jalat laidalta alas roikkuen ja nojaten kyynäspäillään polviinsa näytti nukahtaneen. Hänen puoleensa kääntyi nyt matkustava upseeri.
— Dolzhnikov! — huusi hän.
— Minä-ä! — vastasi sotamies avaten silmänsä ja ottaen sotilaslakin päästään, niin syvällä ja katkonaisella bassoäänellä kuin parisenkymmentä sotamiestä olisi yhdessä huutanut.
— Milloin tulit haavotetuksi, veliseni? Sotamiehen tinamaiset tihruiset silmät saivat eloa: näkyi, että hän tunsi päällikkönsä.
— Terveyttä toivotan, teidän jalosukuisuutenne! — virkkoi hän samalla katkonaisella bassoäänellä.
— Missä rykmentti nyt majailee?
— Sivastopolissa majailivat, keskiviikkona aikoivat lähteä, teidän jalosukuisuutenne.
— Mihin?
— En tiedä… varmaankin Sivernajaan, teidän jalosukuisuutenne! Nyt, teidän jalosukuisuutenne, — lisäsi hän ääntään venyttäen ja pannen lakin päähänsä: — jo läpi kaupungin on ruvennut ampumaan, yhä enemmän vaan pommeja, jotta salmeen asti kantaa; sellainen on temmellys — että auta armias, niin jotta…
Kauemmas oli mahdoton kuulla mitä sotamies puhui; mutta hänen kasvojensa ilmeestä ja ryhdistä näkyi, että hän, kärsivän ihmisen ilkeydellä, puhui lohduttomia asioita.
Matkustava upseeri, luutnantti Kozeljtsov, ei ollut mikään tusinaupseeri. Hän ei ollut niitä, jotka elävät ja tekevät jotain siksi, että muut elävät ja tekevät niin: hän teki mitä halutti ja toisetkin tekivät samoin ja olivat vakuutetut että se oli oikein. Hän oli verrattain lahjakas: lauloi hyvin, soitti kitaraa, puhui hyvin sujuvasti ja kirjotti sangen helposti varsinkin kruunun papereita, mihin oli harjaantunut pataljoonan ajutanttina ollessaan; mutta huomattavin puoli hänen luonteessaan oli itserakas tarmokkuus, joka, vaikka etupäässä perustuikin tuohon pikku lahjakkaisuuteen, oli sellaisenaan räikeä ja hämmästyttävä piirre. Hänen itserakkautensa oli sellaista, joka siihen määrin suli elämään ja joka useimmiten kehittyy mies- ja varsinkin sotilaspiireissä, että hän ei käsittänyt muuta valinnan mahdollisuutta kuin olla ensimäisenä tai hävitä, ja että itserakkaus oli hänen sisäistenkin vaikuttimiensa määrääjänä: hän oli mielellään ensimmäinen miesten joukossa, joihin vertaili itseään.
— Kuinkas sitten! rupean kai kuuntelemaan mitämoskova[34] lavertelee! — mutisi luutnantti, tuntien herpaisevaa mielen raskautta ja ajatusten sekavuutta katsellessaan haavottuneiden kuljetusta ja kuunnellessaan sotamiehen sanoja, joiden merkitystä pommituksen äänet ehdottomasti suurensivat ja vahvistivat. —Naurettava tuo moskova… Aja, Nikolajev! annahan mennä… Oletko nukkunut! — lisäsi hän hieman äkäisesti tensikalle, korjaten sinellinsä liepeitä.
Ohjaksista nykäistiin, Nikolajev maiskahutti suutaan ja kuormarattaat vierivät ravia eteenpäin.
— Syötetään vain hetkinen ja kohta, mutta nyt… eteenpäin, — virkkoi upseeri.
Kun luutnantti Kozeljtsov jo ajoi kadulle Duvankan tatarilaistalojen sortuneiden kivimuurien keskelle, pidätti hänet pommi- ja tykinkuulakuormasto, joka oli menossa Sevastopoliin ja oli kasaantunut tielle.
Kaksi jalkasotamiestä istui parhaassa pölyssä sortuneen aidan kivillä tien vieressä ja söi arbuusia leivän kanssa.
— Kauasko on matka, maamies? — virkkoi heistä muuan leipää purren sotamiehelle, joka pieni reppu olalla pysähtyi heidän viereensä.
— Komppaniaan menemme, — vastasi sotamies vilkaisten syrjään arbuusista ja korjaten reppua selkäänsä. — Me olimme näetsen, kolmatta viikkoa komppanian heinässä, vaan nyt vaativat kaikkia; en tiedä vain missä nyt rykmentti on tällä hetkellä. Kertovat, että meikäläiset ovat asettuneet Korabeljnajaan viime viikolla. Ettekös ole kuulleet, hyvät herrat?
— Kaupungissa se on, veikkonen, kaupungissa, — virkkoi toinen, vanha kuormastosotamies, joka kaivoi kääntöpääveitsellä raakaa, valkoista arbuusia. — Me tulimme sieltä vasta puolenpäivän tienoissa. Sitä hirmua, veli veikkoseni sinä!
— Mitä niin, hyvät herrat?
— Etkös kuule, nyt ampuu yltä ympäri, jotta ei ehjää paikkaa enää missään. Niin on meidän poikia kaatanut, ettei sanoakaan osaa!
Ja puhuja heilahutti kättään ja korjasi lakkiaan.
Jalankulkeva sotamies pudisti miettivästi päätään, maiskahutti kielellään, veti saapasvarresta piipun, kaivoi kynnellään mutta panematta pesään palanutta tupakkaa, sytytti taulanpalasen polttavan sotamiehen piipusta ja kohotti lakkiaan.
— Jumalan ainoan on valta, hyvät herrat! hyvästi jääkää! — sanoi hän ja kohentaen reppua selkäänsä lähti astumaan tietä pitkin.
— Elähän, odottelisit ennemmin! — virkkoi vakuuttavasti arbuusin kaivelija.
— Yhtä kaikki! — jupisi jalankulkija, pujahdellen yhdessä rykelmässä seisovien kuormarattaiden lomitse.
Kyytiasema oli täynnä väkeä kun Kozeljtsov ajoi pihalle. Ensimäinen henkilö, jonka hän tapasi portailla, oli hintelä, hyvin nuori mies, katsastusmies, joka yhtämittaa riiteli kahden perässään käyvän upseerin kanssa.
— Kolmesta ei puhettakaan, kymmenen vuorokautta odottakaa! kenraalitkin odottavat, herra hyvä! — puheli katsastusmies, tahtoen puhua pisteliäästi matkaa tekeville: — en minä ainakaan rupea teille valjaisiin.
— Niinpä elköön sitten annettako hevosia kenellekään, jos kerran ei ole!… Mutta miksikäs annettiin sille eräälle lakeijallekin? — kiljui vanhempi upseereista, teelasi kädessä ja nähtävästi välttäen teitittelyä, vaan samalla tahtoen huomauttaa, että kävisi kyllä päinsä sanoa katsastusmiestä sinuksikin.
— Päättäkäähän nyt itsekin, herra katsastusmies, — puheli kangerrellen toinen, ihan nuori upseeri, — emme me oman huvimme vuoksi matkusta. Meitähän niinmuodoin tarvitaan, koska meidät on kutsuttu. Muuten tulen varmasti puhumaan tästä kenraalille. Sitäpaitsi, tämähän on… tarkotan — te ette kunnioita upseerinkutsumusta.
— Aina te sotkette! — keskeytti hänet kiukkuisesti vanhempi: — te häiritsette vain minua; pitää osata puhua hänen kanssaan. Nyt hän on kadottanut kaiken kunnioituksensa. Hevosia heti paikalla! — kuulettekos?
— Varmasti, herra hyvä, vaan mistäs ottaa?… Katsastusmies vaikeni hieman, vaan sitten yhtäkkiä tulistui ja rupesi käsillään huitoen puhumaan.
— Kyllä minä, herra hyvä, ymmärrän ja tiedän kaikki; vaan mitäs teette! Antakaahan minun vain (upseerien kasvoilla kuvastui toivoa)… antakaahan minun vain olla kuukauden loppuun — niin ei minua enää täällä nähdä. Ennemmin menen Malahovin hautakummulle kuin jään tänne, Jumal'auta! Tehkööt niinkuin tahtovat. Koko asemalla ei ole yhtään ainoata lujaa vankkuria nyt, ja jo kolmeen päivään eivät hevoset ole heinän rivettäkään nähneet.
Ja katsastusmies katosi portista.
Kozeljtsov meni upseerien kanssa huoneeseen.
— Kas niin! — virkkoi vanhempi upseeri nuoremmalle ihan tyynesti, vaikka hetki sitten oli näyttänyt olevan vihan vimmassa: — olemme jo matkustaneet kolme kuukautta, varrotaanhan vielä vähän. Ei hätää — kyllä ennätämme perille.
Savuinen, likainen huone oli niin täynnä upseereja ja matkalaukkuja, että Kozeljtsov hädin tuskin löysi paikan ikkunalla, mihin istuutui; tarkastellen kasvoja ja kuunnellen puhelua hän rupesi tekemään paperossia. Oven oikealla puolella, vinon rasvaisen pöydän ympärillä, jolla seisoi kaksi teekeittiötä paikkapaikoin vihertynein kuparikyljin ja jolla oli levällään sokeria eri papereissa, istui pääryhmä: nuori, viiksetön upseeri, uusi tikattu kaukaasialainen takki yllä, täytti teekannua; nelisen samanlaista nuorta upseeria virui huoneen eri nurkissa: muuan näistä nukkui turkki pään alla sohvalla; toinen seisoi pöydän ääressä ja leikkasi lampaanpaistia kädettömälle upseerille, joka istui pöydän ääressä. Kaksi upseeria, toisella ajutantin sinelli, toisella ohut jalkaväen sinelli ja laukku olalla, istui pankon vieressä, ja pelkästään jo siitä kuinka he katselivat muita ja kuinka se, jolla oli laukku, poltti sikariaan, näkyi selvästi, etteivät he olleet mitään rintamaan kuuluvia jalkaväenupseereja ja että he olivat siihen tyytyväisiä. Ei heidän käytöksessään ilmennyt ylenkatsettakaan, vaan itsetyytyväinen tyyneys, joka perustui osaksi rahoihin, osaksi heidän ja kenraalin läheisiin väleihin — tunto paremmuudesta, joka kasvoi aina sen peittelemisen haluksi. Vielä nuori, paksuhuulinen tohtori ja saksalais-piirteinen tykistösotilas istuivat melkein sohvalla makaavan nuoren upseerin jaloilla ja laskivat rahoja. Oli vielä nelisen tensikkaa, joista toiset torkkuivat, toiset puuhailivat matkalaukkuineen ja kääröineen lähellä ovea. Kozeljtsov ei löytänyt kaikkien näiden henkilöjen joukossa ainoatakaan tuttua; mutta hän rupesi uteliaasti kuuntelemaan puhelua. Nuoret upseerit, jotka, kuten hän heti pelkän ulkonäön nojalla päätti, juuri olivat saapuneet upseerikoulusta, miellyttivät häntä ja ennen kaikkea muistuttivat, että hänen veljensä piti myöskin näinä päivinä saapua upseerikoulusta eräälle Sevastopolin patterille. Reppuselkäisessä upseerissa taas, jonka kasvot hän oli nähnyt jossain, oli hänestä kaikki vastenmielistä ja julkeaa. Jopa hän ajatellen: "nolaan hänet, jos hänen päähänsä vaan pälkähtää sanoa jotain", lähti ikkunalta ja istui pankolle. Yleensä hän pelkkänä rintamasoturina ja hyvänä upseerina ei pitänyt "esikuntalaisista", joihin hän ensi silmäyksellä luki molemmat upseerit.
— On se kuitenkin aika kiusallista, — puhui muuan nuorista upseereista, — olla jo näin lähellä eikä päästä perille. Kukaties nyt tulee taistelu emmekä me ole siellä.
Äänen vinkuvassa sävyssä ja täplikkäässä raikkaassa punassa, joka karkasi tuon upseerin nuorekkaille kasvoille hänen puhuessaan, ilmeni tuo armas nuorekas arkuus, joka lakkaamatta pelkää, ettei sanansa osu oikein paikalleen.
Kädetön upseeri katseli häntä hymyillen.
— Kyllä vielä ennätätte, uskokaa minua, — virkkoi hän.
Nuori upseeri katseli kunnioituksella kädettömän laihoja kasvoja, joita odottamatta hymy kirkasti, oli ääneti ja ryhtyi uudelleen teen juontiin. Ja todellakin, kädettömän upseerin kasvoissa, hänen ryhdissään ja varsinkin hänen tyhjässä sinellin hihassaan ilmeni paljon sitä tyyntä kylmäverisyyttä, jonka saattaa selittää niin, että mitä hyvänsä tehtiinkin tai puheltiin hän näytti aivankuin sanovan: "kaikki tuo on hyvin kaunista, kaiken tuon tiedän ja kaiken tuon voin kyllä tehdä, jos vaan tahdon."
— Kuinkas nyt päätetään, — virkkoi taas nuori upseeri kaukaasialaiseen takkiin puetulle toverilleen: — jäädäänkö tänne yöksi vai lähdetäänkö omalla hevosella?
Toveri kieltäytyi lähtemästä.
— Ajatelkaahan, kapteeni, — jatkoi teetä jakeleva, kääntyen kädettömän puoleen ja nostaen ylös veitsen, jonka tämä oli pudottanut, — meille sanottiin, että hevoset ovat hirveän kalliita Sevastopolissa, ja me ostimme yhteisesti hevosen Simferopolista.
— Kalliinko, arvaan että teitä on nyletty?
— Enpä tosiaankaan tiedä, kapteeni; maksoimme hevosesta ja kärryistä yhteensä yhdeksänkymmentä ruplaa. Oliko kovin paljon? — lisäsi hän kääntyen kaikkien sekä Kozeljtsovin puoleen, joka katseli häntä.
— Ei, jos hevonen on nuori, — sanoi Kozeljtsov.
— Niin, eikö totta? ja meille on vakuutettu, että se on kallis… tosin se ontuu hiukan, vaan se kyllä menee ohi. Meille sanottiin sen olevan aika elukan.
— Mistä upseerikoulusta tulette? — kysyi Kozeljtsov, joka halusi tietoja veljestään.
— Me tulemme nyt aatelisrykmentistä, meitä on kuusi miestä ja me matkustamme kaikki Sevastopoliin omasta halustamme, — kertoi puhelias upseeri: — me emme vain tiedä missä meidän patterimme ovat: toiset sanovat Sevastopolissa, vaan nyt sanotaan, että ne ovatkin Odessassa.
— Eiköhän Simferopolissa olisi voinut tiedustella? — kysyiKozeljtsov.
— Eivät tiedä… Ajatelkaahan, toverimme kävi siellä kansliassa ja sai suut silmät täyteen hävyttömyyksiä… ajatelkaahan kuinka epämiellyttävää… Suvaitsetteko valmiin paperossin, — sanoi hän samalla kädettömälle upseerille, joka aikoi ottaa esiin sikarikotelonsa.