Hän palveli tätä aivan matelevalla ihastuksella.
— Tulettehan tekin Sevastopolista? — jatkoi hän.
— Ah, Jumalani, kuinka ihmeellistä! Kuinka me kaikki Pietarissa ajattelimme teitä, kaikkia sankareja! — sanoi hän, kääntyen Kozeljtsovin puoleen kunnioittavasti ja hyväntahtoisen mielistelevästi.
— Vaan täytyykös teidän nyt matkustaa takaisin? — kysyi luutnantti.
— Sitäpä me juuri pelkäämme. Ajatelkaahan, me kun ostimme hevosen ja hankimme kaikki mitä tarvitaan — spriillä kiehuvan kahvipannun sekä vielä kaikenlaisia välttämättömiä pikkukapineita, — niin meiltä on rahat ihan lopussa, — sanoi hän hiljaisella äänellä ja katsahti toveriinsa: — niin että jos takaisin täytyy matkustaa, niin emme tiedä mitä on tehtävä.
— Ettekös saanet muuttorahoja? — kysyi Kozeljtsov.
— Emme, — vastasi hän kuiskaten: — meille kyllä luvattiin täällä antaa.
— Mutta onhan teillä todistus?
— Tiedän, että kaikkein tärkein on todistus, mutta minulle sanoi Moskovassa eräs senaattori — hän on minun setäni — kun olin hänen luonansa, että täällä annetaan: muuten olisi hän itse sen minulle antanut. Annetaan kai siis siellä?
— Kyllä varmaan annetaan.
— Niin minäkin luulen, että siellä annetaan, — virkkoi hän tavalla, joka todisti, että hän, kyseltyään kolmellakymmenellä asemalla samaa asiaa ja saatuaan joka paikassa erilaisen vastauksen, ei enää uskonut niin ketään.
— Kuka on tilannut juurikassoppaa? — toitotti jotakuinkin likainen emäntä, pyylevä, nelisenkymmenvuotias nainen, astuen huoneeseen liemimaljaa kantaen.
Puhelu taukosi samassa ja kaikkien huoneessa ohjain silmät kääntyivät ravintolanemäntään. Muuan upseeri iski vielä silmääkin toiselle.
— Ah, sitä on Kozeljtsov pyytänyt, — virkkoi nuo upseeri: — täytyy hänet herättää. Nousehan päivälliselle, sanoi hän mennen sohvalla nukkujan luo ja tyrkkäsi tätä olkapäähän.
Seitsentoistavuotias, iloinen mustasilmäinen ja punaposkinen nuorukainen hypähti reippaasti sohvalta ja silmiään hieroen pysähtyi keskelle lattiaa.
— Ai, suokaa anteeksi, olkaa niin hyvä, — sanoi hän tohtorille, jota ylösnoustessaan oli tyrkännyt.
Luutnantti Kozeljtsov tunsi samassa veljensä ja astui hänen luokseen.
— Etkö tunne? — sanoi hän hymyillen.
— A a-a! — huudahti nuorempi veli: — sepä ihmeellistä! — ja rupesi suutelemaan veljeään.
He suutelivat kolme kertaa, vaan kolmannella kerralla katsoivat hämmentyneinä toisiinsa, aivankuin kummallekin olisi pälkähtänyt päähän ajatus: miksi välttämättä juuri kolme kertaa?
— Kas niin, sepä oli hauska, — virkkoi vanhempi, tarkastellen veljeä. — Mennään portaille juttelemaan.
— Mennään, mennään. Minä en tahdo juurikaslientä… syö sinä,Federson! — virkkoi hän toverilleen.
— Vaan tahdoithan sinä syödä.
— En tahdo mitään.
Kun he tulivat portaille, kyseli nuorempi yhä veljeltään: "No, mitä, kerro", ja yhä puhui kuinka hauskaa oli tavata, vaan itse ei kertonut mitään.
Kun oli kulunut viitisen minuuttia, jonka kuluessa oli ennättänyt syntyä äänettömyyttäkin, kysyi vanhempi veli minkävuoksi ei nuorempi ollut mennyt kaartiin, niinkuin kaikki odottivat.
— Ennemmin halutti Sevastopoliin: täällähän, jos onnistaa, ylenee vielä pikemmin kuin kaartissa: siellä kymmenen vuotta everstinä, vaan täällä Todtlebenkin kahdessa vuodessa kohosi everstiluutnantista kenraaliksi. No, ja jos taas kaatuu, niin minkäs sille voi!
— Oletpas sinä veitikka! — virkkoi veli hymyillen.
— Ja ennen kaikkea, tiedätkös, veli, — sanoi nuorempi hymyillen ja punastuen, aivankuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain hyvin hävettävää: — kaikki tuo on vähäpätöistä; ennen kaikkea pyysin päästä sen vuoksi, että sentään vähän kuin hävettää elää Pietarissa, kun täällä kuollaan isänmaan puolesta. Ja sitten minua halutti olla sinunkin kanssasi, — lisäsi hän vielä ujommin.
— Sinäpäs olet lystikäs, — sanoi vanhempi veli, ottaen esiin paperossikotelon ja häneen katsomatta. — Vahinko vaan, ettemme saa olla yhdessä.
— Vaan sanoppas ihan toden perästä, onko vallinsarvilla kamalata? — kysäsi äkkiä nuorempi.
— Alussa on, vaan sitten kyllä tottuu, niin ettei tunnu miltään.Itse tulet kokemaan.
— Mutta kuule, sanoppas vielä: kuinka luulet, vallotetaankohanSevastopoli? Minä luulen, ettei sitä valloteta millään hinnalla.
— Jumala ties.
— Se vaan on kiusallista… Ajatteleppas mikä paha onni: meiltä varastettiin tiellä kokonainen mytty tavaroita ja siinä oli minun huopalakkini, niin että minä olen nyt vaikeassa asemassa, kun en tiedä kuinka voin esiintyä.
Kozeljtsov toinen, Vladimir, oli hyvin veljensä Mihailin näköinen, muistuttaen tätä kuin puhkeava ruusupensas loppuunkukkinutta orjantappuraa. Tukka oli hänelläkin vaalea, vaan tuuhea ja suortuvissa ohimoilla. Valkeassa, pehmeässä niskassa oli hänellä vaalea hiustupsu — onnen merkki, kuten lapsenhoitajat sanovat. Hienossa valkeassa hipiässä väri vaihteli, ja poskilla väreili sielunliikkeet ilmaisten verevä, nuorekas puna. Samat silmät kuin veljellä, mutta avonaisemmat ja kirkkaammat, mikä näkyi varsinkin siitä, että niitä usein verhosi kevyt kosteus. Vaaleita haivenia rupesi nousemaan poskille ja yläpuolelle punaisten huulten, jotka usein asettuivat ujoon hymyyn paljastaen valkeat, välkkyvät hampaat. Seisoen veljensä edessä solakkana, hartiakkaana, sinelli levällään, jonka alta näkyi vinokauluksinen punainen paita, paperossi kädessä, nojaten portaan kaiteeseen, lapsellinen ilo kasvoissaan ja ryhdissään oli hän niin miellyttävä ja herttainen nuorukainen, ettei saattanut häntä kyllikseen katsella. Hän iloitsi suuresti veljestään, katseli häntä kunnioituksella ja ylpeydellä, kuvitellen hänet sankariksi; mutta muutamissa suhteissa, nimittäin mitä hienoon sivistykseen, ranskankielentaitoon, seurusteluun huomattavien henkilöiden kanssa, tanssimiseen y.m. tulee, hän hieman häpesi hänen puolestaan, tunsi paremmuutensa, jopa toivoi voivansa, jos vain kävisi laatuun, sivistääkin veljeänsä. Kaikki hänen vaikutelmansa olivat näihin asti vain Pietarista, erään rouvan talosta, joka piti sievistä pojista ja oli kutsunut hänet juhlapäiviksi luokseen, sekä senaattorin talosta Moskovassa, missä hän kerran oli tanssinut suurissa tanssiaisissa.
Puheltuaan kyllikseen ja saatuaan lopulta kokea, että on niin vähän yhteistä, vaikka kumpikin pitää toisesta, olivat veljekset kauan aikaa ääneti.
— Otahan sitten kapineesi, niin lähdetään heti, — virkkoi vanhempi.
Nuorempi punastui äkkiä ja hämmentyi.
— Suoraanko Sevastopoliin mennään? — kysyi hän hetken vaiti oltuaan.
— Niin tietysti. Sinullahan on vähän kapineita, ne pannaan kai kokoon.
— Mainiota! lähdetään heti paikalla, — virkkoi nuorempi huoaten ja meni sisään.
Vaan ovea avaamatta hän pysähtyi eteiseen pää surullisesti painuneena ja rupesi miettimään:
"Heti suoraan Sevastopoliin, pommisateeseen… kauheata! Vaan samantekevä, kerranhan sen kuitenkin olisi täytynyt tapahtua. Nythän on edes veli kanssani…"
Asia oli niin, että vasta nyt, ajatellessaan, että kun hän istuu kärryihin, hän yhtä kyytiä ajaa Sevastopoliin saakka eikä mikään sattuma enää voi tulla väliin, hänen mieleensä kuvastui selvästi vaara, jota hän oli etsinyt, ja pelkkä ajatus, että vaara oli lähellä, sai hänet ymmälle. Koettaen jotenkuten rauhoittua hän meni sisään; vaan kului neljännestunti eikä häntä kuulunut takaisin, niin että veli vihdoin avasi oven kutsuakseen hänet ulos. Nuorempi Kozeljtsov puheli kuin pahaa tehnyt koulupoika jostain upseeri P:n kanssa. Kun veli avasi oven, joutui hän aivan ymmälle.
— Heti, heti tulen! — virkkoi hän, viitaten kädellään veljelle. —Varrohan siellä hieman, ole hyvä.
Minuutin kuluttua hän todellakin tuli ulos ja astui syvään huoaten veljensä luo.
— Ajatteleppas nyt, kun minä en voikaan lähteä kanssasi, veli, sanoi hän.
— Mitä loruja! Mikset?
— Sanon sinulle koko totuuden, Misha! Ei kellään meistä ole rahaa ja me olemme kaikki velkaa tuolle alikapteenille, jonka tuolla näit. Kovin häpeällistä!
Vanhempi veli rypisti otsaansa eikä pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.
— Paljonko olet velkaa? — kysyi hän tähystellen kulmainsa alta veljeään.
— Paljonko… ei, ei kovin paljon; vaan hävettää kauheasti. Hän on kolmella asemalla maksanut minun edestäni ja sokerikin on ollut aina hänen… niin etten tiedä… ja preferanssiakin olemme pelanneet… minä jäin hänelle vähän velkaa.
— Se on inhottavaa, Volodja! Mitä olisit tehnyt, jos et olisi minua tavannut? — sanoi ankarasti ja veljeensä katsomatta vanhempi.
— Ajattelin veliseni, että kun saan ne muuttorahat Sevastopolissa, niin maksan. Käyhän se päinsä; ja parasta on että tulen hänen kanssaan huomenna.
Vanhempi veli otti kukkaron taskustaan ja kaivoi siitä vähän vapisevin sormin kaksi kymmenen ja yhden kolmen ruplan setelin.
— Tuossa on minun rahani, — sanoi hän. — Paljonko olet velkaa?
Sanoessaan siinä olevan kaikki rahansa Kozeljtsov ei puhunut aivan totta: hänellä oli vielä neljä kultarahaa neulottuna sattuman varalta hihankäänteeseen, vaan niihin hän oli päättänyt olla mistään hinnasta kajoamatta.
Selville kävi, että Kozeljtsov sekä preferanssista että sokerista yhteensä oli velkaa vain kahdeksan ruplaa. Vanhempi veli antoi ne hänelle, huomauttaen ainoastaan, ettei sillä tavalla saa vielä pelata preferanssia, kun ei rahaa ole.
— Millä sinä pelasit?
Nuorempi ei vastannut sanaakaan. Veljen kysymys tuntui hänestä hänen rehellisyytensä epäilemiseltä. Suuttumus omaan itseensä, häpeä teon vuoksi, joka saattoi antaa aihetta sellaisiin epäluuloihin ja loukkaus veljen puolelta, josta hän niin paljon piti, synnyttivät herkkätunteisessa mielessä niin kiihkeän tuskallisen tunteen, ettei hän mitään vastannut. Tuntien, ettei voinut pidättää nyyhkytystä, joka nousi kurkkuun, hän katsomatta otti rahat ja meni toveriensa luo.
Vahvistettuaan itseään Duvankassa parilla ryypyllä, jotka oli ostanut sillalla myyskentelevältä sotamieheltä, Nikolajev nykäisi ohjaksista, rattaat hypähtelivät kivisellä, paikkapaikoin varjoisalla tiellä, joka vei Beljbekin vartta pitkin Sevastopoliin, mutta veljekset, vaikkakin joka hetki ajattelivat toisiaan, istuivat itsepäisesti äänettöminä, jalkojen sattuessa toisiinsa.
"Miksikä hän loukkasi minua — ajatteli nuorempi, — eikö hän olisi voinut olla puhumatta siitä? Ikäänkuin olisi ajatellut, että minä olen varas, ja nytkin vielä näyttää olevan vihoissaan, niin että kyllä maar' ikipäiviksi jäämme eripuraisiksi. Ja kuinka meidän kahden olisi ollut mainio Sevastopolissa! Kaksi veljestä, sovussa keskenään, molemmat taistelevat vihollista vastaan: toinen jo vanhempi, ei kovin sivistynyt, mutta urhoollinen sotilas, ja toinen nuori… myöskin reipas poika… Viikon perästä olisin kaikille voinut todistaa, etten enää ole kovin nuori! Lakkaan punastumasta, kasvot käyvät miehekkäiksi, viikset ovat kyllä pienet, mutta ehtivät jo siihen mennessä melkolailla kasvaa, — ja hän nipisti ylähuulestaan esiinpistävää haiventa. — Ehkä jo tänään pääsemme perille ja heti joudumme taisteluun, veljeni ja minä. Ja hän on varmaan itsepäinen ja hyvin urhoollinen, sellainen, ettei puhu paljon, mutta tekee paremmin kuin muut. Haluaisinpa tietää — jatkoi hän, — tunkeeko hän minut tahallaan aivan rattaiden reunaa vasten. Arvatenkin hän tuntee että minun on epämukava, mutta ei vaan ole huomaavinaan. Tänään tulemme perille, — mietiskeli hän edelleen, likistyneenä rattaiden laitaa vasten ja varoen liikahtamasta, jottei veli huomaisi hänen epämukavaa asentoaan, — ja suoraa päätä vallinsarvelle, minä tykkien luo, veli komppanioineen, yhdessä mennään. Vaan äkkiä karkaavat ranskalaiset kimppuumme. Minä ammun, ammun: tapan aika monta; mutta kuitenkin ne juoksevat suoraan päälleni. En voi enää ampua, eikä minulla ole pelastuksen mahdollisuutta; mutta äkkiä syöksyy veli eteenpäin miekka kädessä, minäkin tartun kivääriin ja yhdessä me sotamiesten kanssa rupeamme juoksemaan. Ranskalaiset juoksevat veljen kimppuun. Juoksen väliin, tapan yhden ranskalaisen, toisenkin ja pelastan veljeni. Saan haavan toiseen käteeni, otan kiväärin toiseen ja yhä juoksen. Luoti tappaa veljeni aivan vieressäni; pysähdyn hetkeksi, katselen häntä surumielin, nousen ja huudan: 'Seuratkaa minua! kostakaamme! Rakastin veljeäni enemmän kuin mitään muuta maailmassa, — sanon, — ja nyt olen kadottanut hänet. Kostakaamme, tuhotkaamme vihollinen tai kuolkaamme kaikki yhdessä!' Kaikki alkavat huutaa, syöksyvät jälkeeni. Siellä on koko ranskalainen sotajoukko meitä vastassa, itse Pelissier'kin. Me surmaamme joka miehen, mutta lopulta tulen toisen kerran haavotetuksi, kolmannen kerran, ja kaadun kuolevana maahan. Silloin kaikki juoksevat luokseni. Gortshakov saapuu ja kysyy mitä tahdon. Sanon, etten tahdo mitään, — kunhan minut vain viedään veljeni luo — että tahdon kuolla hänen kanssaan. Minut kannetaan ja asetetaan veljeni verisen ruumiin viereen. Kohottaudun ja sanon vain: 'te ette osanneet antaa arvoa miehille, jotka todellisesti rakastivat isänmaataan; nyt he molemmat ovat kaatuneet… Jumala teille anteeksi antakoon!' ja kuolen."
Kuka tietää missä määrin nämä unelmat toteutuvat.
— Kuule, oletko koskaan ollut käsikähmässä? — kysyi hän äkkiä veljeltään, kokonaan unohtaen, ettei tahtonut puhua hänen kanssaan.
— En ole, en kertaakaan, — vastasi vanhempi, — meidän rykmentistämme kaatui kaksituhatta miestä, kaikki työssä ollessaan, minäkin tulin haavotetuksi myöskin työssä ollessani. Sota ei ole ollenkaan sellaista kuin sinä kuvittelet, Volodja!
Sana "Volodja" liikutti nuorempaa veljeä: hän halusi selvittää välit veljensä kanssa, joka ei ollenkaan luullut loukanneensa Volodjaa.
— Ethän ole vihainen minulle, Misha? — sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen.
— Mistä?
— Ei mistään, niin… siitä mitä oli… ei mitään.
— En ollenkaan, — vastasi vanhempi, kääntyen häneen päin ja lyöden häntä polveen.
— Suothan minulle anteeksi, Misha, jos olen sinua loukannut.
Ja nuorempi veli kääntyi salatakseen kyyneleet, jotka äkkiä olivat nousseet hänen silmiinsä.
— Eiköhän tuo jo ole Sevastopoli? — kysyi nuorempi veli, kun he olivat päässeet mäen päälle.
Ja heidän eteensä aukeni meren lahti laivanmastoineen, meri kaukana siintävine vihollislaivastoineen, valkeat rantapatterit, kasarmit, vesijohdot, laivatelakat ja kaupungin rakennukset ja valkeat, sinipunervat savupilvet, jotka lakkaamatta kohoilivat keltaisilta, kaupunkia ympäröiviltä vuorilta auringon kultaisissa säteissä, joka kirkkaana kuvastuen laski tumman meren etäisyyteen.
Volodja katseli pelottomasti tätä kauhun paikkaa, jota hän oli niin paljon ajatellut; hän tunsi päinvastoin esteettistä nautintoa ja sankarillista itsetyytyväisyyttä ajatellessaan, että hänkin jo puolen tunnin perästä saa olla siellä, ja koko hänen huomionsa oli keskittynyt tuohon todellakin lumoavan omituiseen tauluun aina siihen asti kuin he saapuivat Severnajaan hänen veljensä rykmentin kuormastolle, missä heidän oli otettava selkoa rykmentin ja patterin asemapaikoista.
Kuormastoa johtava upseeri asui teltassa lähellä niin kutsuttua uutta kaupunkia, jonka matruusien perheille rakennetut lautavajat muodostivat. Teltta oli yhdistetty vihreistä, vielä hieman tuoreista tammenoksista rakennettuun suurenpuoleiseen lehtimajaan.
Veljekset tapasivat upseerin keltaisen likainen paita yllä laskemassa isolle helmitaululle suunnattoman suurta pankkisetelitukkua likaisen pöydän ääressä, jolla oli lasillinen kylmää teetä ja tarjotin, missä oli viinaa ja hiukkasen kuivaa kaviaaria ja leipää. Mutta ennenkuin puhumme upseerin ulkonäöstä ja hänen keskustelustaan veljesten kanssa, meidän täytyy luoda silmäys lehtimajan sisustukseen ja tutustua hieman hänen elämäntapoihinsa ja tehtäviinsä. Uusi lehtimaja oli niin suuri, vankasti punottu ja mukavasti rakennettu pienine pöytineen ja turpeesta kyhättyine penkkeineen, että sellaista on tapana rakentaa vain kenraaleille tahi rykmentin komentajille; jotta lehdet eivät pääsisi varisemaan majaan, oli molemmille sivuille ja kattoon ripustettu kolme mattoa, jotka, vaikka näyttivätkin muodottomilta, olivat uusia ja varmaankin kallisarvoisia. Paraimman, amatsoonin kuvalla kirjaillun maton alla olevassa rautasängyssä, jota peitti heleänpunainen silkkipeite, oli likainen, rikkinäinen tyyny ja kissannahkaturkit. Pöydällä oli hopeakehyksinen peili, hopeainen, kovin likainen pääharja, särkynyt luukampa, johon oli tarttunut rasvaisia hiuksia, hopeinen kynttilänjalka, likööripullo kultaisine, punaisine, suunnattoman suurine nimilippuineen, kultakello, johon oli kaiverrettu Pietari I:n kuva, kaksi kultaista kynänvartta, kotelo, jossa oli kapseleja, leivän kuori, hajalleen viskatut vanhat kortit sekä sängyn alla tyhjiä ja täysiä pulloja. Tämän upseerin johdossa oli rykmentin kuormasto ja hevosten muonitus. Yhdessä hänen kanssaan asui hänen hyvä ystävänsä, asioitsija, jonka toimena oli tarpeiden hankinta. Veljesten sisäänastuessa oli tämä nukkumassa teltassa, kuormastoupseerin tehdessä tiliä kruunun rahoista näin ennen kuun loppua. Kuormastoupseeri oli hyvin kaunis ja sotaisa ulkomuodoltaan: tuuheaviiksinen, kookas ja muhkea. Vastenmielistä oli vain kasvojen hikisyys ja pöhöttyneisyys, joka melkein peitti hänen pienet harmaat silmänsä (ikäänkuin hän olisi ollut täynnä portteria) ja tavaton likaisuus, aina ohuesta rasvaisesta tukasta suuriin paljaisiin jalkoihin saakka, jotka olivat pistetyt eräänlaisiin kärpännahkatohveleihin.
— Onpas siinä rahaa! — sanoi Kozeljtsov I:nen tullessaan lehtimajaan samalla kuin hänen silmänsä ahnaasti kiintyivät setelitukkuun: — etteköhän lainaisi minulle noista puolia, Vasilij Mihailitsh!
Kuormastoupseeri käännähti nähtyään vieraat ja kooten rahat tervehti nousematta istualtaan.
— Jospa olisivat omiani! Kruunun ne ovat, hyvä herra… Vaan kuka teillä on mukananne? — kysyi hän pannen rahat lippaaseen, joka oli hänen vieressään ja katsahtaen Volodjaan.
— Se on veljeni, tulee suoraan upseerikoulusta. Poikkesimme teiltä tiedustelemaan missä rykmentti on.
— Istukaa, hyvät herrat, — sanoi hän nousten, ja kääntämättä huomiota vieraisiin lähti telttaan. — Haluatteko jotain juotavaa, portteria ehkä? — sanoi hän.
— Eipä haittaa, Vasilij Mihailitsh!
Volodja oli hämmästynyt kuormastoupseerin itsetietoisuudesta, hänen huolimattomasta käytöksestään ja siitä kunnioituksesta, jota veli hänelle osotti.
"Nähtävästi tuo on parhaimpia upseereja, jota kaikki kunnioittavat: varmaankin typerä, mutta vieraanvarainen ja urhoollinen", ajatteli hän, istuen ujosti ja arkaillen sohvalle.
— Niin, missähän meidän rykmenttimme on? — kysyi vanhempi veli, korottaen äänensä telttaan kuuluvaksi.
— Mitä?
Hän toisti kysymyksensä.
— Tänään oli Seifert täällä: hän kertoi, että on siirrytty viidennelle vallinsarvelle.
— Todellako?
— Kun kerran sanon, niin on se totta; piru hänen muuten ties. Ei hän paljon piittaa, vaikka laskisi valeitakin. Juotteko portteria? — sanoi kuormastoupseeri yhä teltasta.
— Olkoon menneeksi, juon kyllä, — sanoi Kozeljtsov.
— Entäs te, Osip Ignatjevitsh? — jatkoi teltasta kuuluva ääni, nähtävästi tarkottaen nukkuvaa asioitsijaa.
— Heretkää jo nukkumasta; kello käy viidettä.
— Mitä te minua kiusaatte! en minä nuku, — vastasi laiska, kimeä ääni.
— No, nouskaa ylös: minun on ikävä ilman teitä! Ja kuormastoupseeri tuli takaisin vieraiden luo.
— Anna simferopolilaista portteria! — huusi hän. Palvelija, jonka kasvoilla Volodjan mielestä oli kopea ilme, tuli lehtimajaan ja sysäten hieman Volodjaa otti portteria penkin alta.
Pullo portteria oli jo tyhjennetty ja keskustelu oli jatkunut jotenkin kauan samaan tapaan, kun teltan oviverhot aukenivat ja sieltä astui lyhyenläntä, verevä mies sininen, tupsuilla koristettu yönuttu yllä ja punareunainen kokardilakki päässä. Tullessaan hän punoi mustia viiksiään, ja luoden katseensa mattoon vastasi tuskin huomattavalla olkapään liikkeellä upseerien tervehdykseen.
— Antakaapas minullekin lasillinen! — sanoi hän istuen pöydän ääreen. — Pietaristako tulette, nuori mies? — sanoi hän ystävällisesti puhutellen Volodjaa.
— Niin, ja olen menossa Sevastopoliin.
— Omastako pyynnöstänne?
— Niin.
— Kaikkea sitä päähän pälkähtää, hyvät herrat! minä en ymmärrä! — jatkoi asioitsija. — Minä olisin valmis vaikka jalkaisin lähtemään Pietariin, jos vain laskettaisiin. Kyllänsä saa, Jumal'auta, tästä kirotusta elämästä.
— Miksikä se teistä niin huonoa on? — kysyi vanhempi Kozeljtsov häneltä; — mikäs teidän täällä on eläessä!
Asioitsija katsahti häneen ja kääntyi pois.
— Nämä vaarat, kieltäymykset, kun kaikki puuttuu — jatkoi hän, kääntyen Volodjan puoleen. — Kaikkea sitä päähän pälkähtää, en tosiaankaan ymmärrä teitä, hyvät herrat! Olisi edes jotain hyötyä, niin sitten. Mutta onko hauskaa tulla teidän iällänne yht'äkkiä raajarikoksi koko elämäkseen?
— Toinen palvelee rahojen, toinen kunnian vuoksi! — puuttui vanhempi Kozeljtsov taas puheeseen harmistuneella äänellä.
— Mitä kunniasta, kun ei ole mitään syötävää! — sanoi ylenkatseellisesti nauraen asioitsija kuormastoupseerille, joka tällöin myöskin rupesi nauramaan. — Virittäkääpäs tuo soittamaan "Luciaa": me kuuntelemme, — sanoi hän osottaen soittolaatikkoa: — siitä minä pidän.
— Onko hän kelpo mies, tuo Vasilij Mihailovitsh? — kysyi Volodja veljeltään, kun he hämärissä tulivat lehtimajasta ja lähtivät jatkamaan matkaa Sevastopoliin.
— Ei muuta vikaa kuin että on hirmuisen saita! Mutta asioitsijaa en voi kärsiä, joskus hänet vielä pehmitän.
Olematta oikeastaan alakuloinen Volodja tunsi kuitenkin ikäänkuin ahdistavaa mielenraskautta ajaessaan yön jo tullen suurelle merenlahden yli vievälle sillalle. Kaikki mitä hän oli saanut nähdä ja kuulla oli niin erilaista verrattuna entisiin vielä tuoreessa muistossa oleviin vaikutelmiin: suuri valoisa tutkintosali parkettilattioineen, toverien nauru ja iloiset reippaat äänet, uusi univormu, rakastettu tsaari, jota hän seitsemän vuoden kuluessa oli tottunut näkemään ja joka hyvästellessä kyyneleet silmissä oli kutsunut heitä lapsikseen — kaikki tuo, mitä hän oli nähnyt, oli aivan toista kuin hänen kauniit, rusohohteiset, ylevät unelmansa.
— Kas niin, nyt ollaan perillä! — sanoi vanhempi veli, hypäten rattailta heidän saapuessaan Mihailovin patterille. — Jos meidät lasketaan sillan yli, lähdemme heti Nikolajevin kasarmeille! Sinä jäät sinne aamuun asti, mutta minä menen rykmenttiini — tiedustelen, missä on sinun patterisi, ja huomenna tulen sinua noutamaan.
— Miksi niin? mennään mieluummin yhdessä, — sanoi Volodja. —Lähden kanssasi vallinsarvelle. Onhan se yhdentekevä: täytyy tottua.Jos sinä menet, voin minäkin lähteä.
— On parempi, ettet mene.
— Ei, sallithan: saan ainakin tietää kuinka…
— Minun neuvoni on, ettet mene, vaan tee kuten tahdot…
Taivas oli pilvetön, mutta tumma. Tähdet ja lakkaamatta lentelevien pommien ja laukausten tulet loistivat kirkkaasti synkässä yössä. Patterin suuret valkeat rakennukset ja sillan pää häämöttivät pimeästä. Jokaikinen silmänräpäys tärähyttivät ilmaa tykin laukaukset ja räjähdykset, nopeasti seuraten toinen toistaan tai yhtaikaa, yhä voimakkaammin ja säännöllisemmin jymähtäen. Keskellä tätä jyrinää kuului ikäänkuin säestyksenä merenlahden kumea ärjyntä. Tuuli puhalsi mereltä, tuoden raakaa ilmaa tullessaan. Veljekset tulivat sillalle. Joku nostoväkeen kuuluva sotamies kolahutti heitä kömpelösti kiväärillä käteen ja huusi:
— Kuka siellä?
— Sotamies.
— On kielletty päästämästä!
— Kuinka niin? meidän täytyy päästä.
— Kysykää upseerilta.
Upseeri, joka torkkui ankkurilla istuen, nousi ylös ja käski päästää menemään.
— Sinne pääsee, vaan takaisin ei. Mihin tuppaatte kaikki yhtaikaa! — huusi hän tarkottaen rykmentin korkeita vallikoppakuormia, joita ahtautui sillalle.
Päästyään ensimäiselle ponttoonille veljekset kohtasivat sotamiehiä, jotka kovalla äänellä puhellen tulivat sieltä.
— Kun hän vain saa varusrahat, niin on hänellä kyllä selvät tilit — se on varma.
— Hei pojat — sanoi toinen ääni: — kun pääset Severnajan puolelle, niin siellä taas maailma valkenee, Jumal'auta; toinen elämä kerrassaan.
— Puhut joutavia! — sanoi edellinen: — joku päivä sitten lensi tuohon pommi, kirottu: kahdelta matruusilta ruhjoi jalat, niin että…
Veljekset menivät ensimäisen ponttoonin yli, ja pysähtyivät kuormarattaiden ohi menoa odottamaan toiselle ponttoonille, joka paikkapaikoin oli veden alla. Tuuli, joka kentällä oli tuntunut heikolta, oli täällä kova ja puuskainen; silta keinui, ja tukkeja vastaan jyskien ja ankkureita ja köysiä repien huuhtoivat laineet siltalautoja. Oikealla kohisi synkän uhkaavana yhä musteneva meri, jonka ääretön tasainen musta viiva erotti tähtikirkkaasta sinisen harmaasta taivaanrannasta; jossain kaukana loistivat vihollislaivaston tulet; vasemmalla häämötti meikäläisen sotalaivan hämärät ääriviivat, aaltojen loiskiessa sen laitoja vasten; näkyi höyrylaiva, joka täyttä vauhtia ja jyskien tuli Severnajasta päin. Laivan vieressä räjähtävä pommi valaisi hetkeksi korkealle pinottuja vallikoppia kannella, komentosillalla seisovaa kahta miestä ja laivan halkomia vihertäviä laineita, jotka valkeana vaahtona murtuivat keulaa vasten. Sillan reunalla istui jalat vedessä eräs mies paitasillaan ja korjasi ponttoonia. Edessäpäin, Sevastopolin yläpuolella, kiitivät yhä samat tulet ja yhä kovemmin ja kovemmin jymisten kuuluivat nuo kauhistavat äänet. Merestä syöksyvä aalto huuhtoi sillan oikeata puolta ja kasteli Volodjan jalat; kaksi sotamiestä, jalat loiskuen vedessä, kulki heidän ohitsensa. Äkkiä kuului pamaus, jokin valaisi sillan edestäpäin, sillalla kulkevat kuormarattaat ratsumiehineen, ja pommin pirstaleet putosivat vaahtoa pärskähyttäen vinkuen veteen.
— Kas, Mihail Semenitsh! sanoi ratsumies, pysäyttäen hevosensa vanhemman Kozeljtsovin eteen: — no, oletteko jo ihan toipunut?
— Kuten näette. Minne teillä on matka?
— Severnajaan, hakemaan patrooneja: olen nyt, nähkääs, rykmentin ajutantti… odotamme rynnäkköä joka hetki.
— Mutta missä Martsov on?
— Eilen jalka ruhjoutui… kaupungissa, omassa huoneessaan nukkui…Kuinka, tunnetteko hänet?
— Onko totta, että rykmenttini on viidennellä?
— On, tuli M:n rykmentin sijaan. Poiketkaa sitomispaikalle: siellä on meikäläisiä — neuvovat kyllä teitä.
— No entäs asuntoni Morskajalla, onko se vielä pystyssä?
— Voi miekkonen! pommit ovat sen jo aikaa sitten hajottaneet. Ette tunne enää Sevastopolia: naisia ei sieluakaan, ei ravintoloita, ei musiikkia; eilen lähti viimeinen saattue. Kauhean ikäväksi on nyt käynyt… Hyvästi!
Ja upseeri lähti ravia ajaen edelleen.
Volodjan valtasi äkkiä hirveä pelko: hän kuvitteli, että tykinkuula tai pommin pirstale nyt heti lentää ja iskee häntä suoraan päähän. Tuntui kuin synkkä pimeys ja kaikki nuo äänet, varsinkin aaltojen äkeä loiskina olisi sanonut hänelle, ettei hänen pidä mennä edemmäs, ettei häntä täällä odota mikään hyvä, että hänen jalkansa eivät koskaan enää tallaa maata tuolla puolen merenlahden — että hänen pitää kääntyä heti takaisin ja juosta minkä jaksaa jonnekin, kauas pois tästä kauheasta kuoleman paikasta. "Mutta lienee jo myöhäistä kääntyä takaisin, kohtaloni on jo ratkaistu", ajatteli hän, säikähtyen, osaksi tästä ajatuksesta, osaksi siitä, että vesi tunki saappaisiin ja kastoi hänen jalkansa.
Volodja huokasi syvään ja siirtyi hieman veljensä luota.
"Hyvä Jumala! kaadunkohan minä — minä? Hyvä Jumala, armahda minua!" sanoi hän kuiskaten ja teki ristinmerkin.
— No, mennään, Volodja! — sanoi vanhempi veli, kun kuormarattaat olivat ajaneet sillalle. — Näitkö pommin?
Sillalla veljekset kohtasivat rattaita, joissa oli haavottuneita ja vallikoppia sekä huonekalukuorman, jota ajoi nainen. Toisella puolella ei kukaan heitä pidättänyt.
Vaistomaisesti seuraten Nikolajevin patterin muuria ja ääneti kuunnellen päittensä päällä räjähteleviä pommeja ja putoilevien pirstaleiden viuhinaa, veljekset tulivat vihdoin sille paikalle patteria, missä oli pyhimyksen kuva. Täällä he saivat tietää, että viides, kevyt patteri, johon Volodja oli määrätty, oli Korabeljnajassa, ja päättivät vaarasta huolimatta yhdessä mennä yöksi vanhemman veljen asuntoon viidennelle vallinsarvelle ja sieltä huomenna patterille. Käännyttyään erääseen käytävään ja harpattuaan pitkin patterin muuria loikovien sotamiesten yli, he tulivat vihdoin sitomispaikalle.
Kun he astuivat ensimäiseen huoneeseen, jossa ylt'ympäri sijotetuilla telttavuoteilla makasi haavottuneita, ja joka oli täynnä kamalan inhottavaa sairaalan löyhkää, tuli heitä vastaan kaksi laupeudensisarta.
Toinen naisista, joka oli noin viisikymmen-vuotias, mustasilmäinen ja ankarannäköinen, kantoi sylissään siteitä ja liinannukkaa ja antoi käskyjä perässään tulevalle nuorelle pojalle, välskärille. Toinen oli hyvin sievä, parinkymmenen vuoden ikäinen vaaleatukkainen tyttö, jonka kalpeat, vienot kasvot katselivat niin herttaisen avuttomasti valkean päähineen alta. Kädet esiliinan taskuissa hän kulki vanhemman rinnalla ja näytti ikäänkuin pelkäävän, että toinen hänet jättäisi.
Kozeljtsov kääntyi heidän puoleensa kysyen, tiesivätkö he missäMartsov on, jonka jalka eilen oli ruhjoutunut.
— Hän on kai P:n rykmentistä? kysyi vanhempi. — Onko hän teidän sukulaisenne?
— Ei, vaan toverini.
— Saattakaa te heitä, — sanoi hän nuorelle sisarelle ranskaksi: — tänne näin — ja astui itse välskärin kanssa haavottuneen luo.
— Mennään… mitä sinä katselet! — sanoi Kozeljtsov Volodjalle, joka kohotetuin kulmin, kärsivä ilme kasvoilla, tuijotti haavottuneihin, voimatta irrottaa heistä katsettaan. — Mennään.
Volodja lähti veljensä mukana, mutta katseli yhä ympärilleen ja toisti lakkaamatta:
— Voi hyvä Jumala! Voi hyvä Jumala!
— Hän ei varmaankaan ole kauan ollut täällä, — virkkoi sisar Kozeljtsoville, osottaen Volodjaa, joka voihkien ja huokaillen astui heidän perässään pitkin käytävää.
— Vastikään on tullut.
Sievä sisar katsahti Volodjaan ja rupesi äkkiä itkemään. "Hyvä Jumala, hyvä Jumala! milloin tämä kaikki loppuu!" sanoi hän epätoivoisella äänellä. He tulivat upseerien telttaan. Martsov makasi selällään, kyynäspäitä myöten paljaat suoniset käsivarret päänsä alla, ja hänen keltaisilla kasvoillaan oli sellainen ilme kuin sillä joka hammasta purren koettaa tukahuttaa tuskan huutonsa. Terve jalka pistihe näkyviin peitteen alta, ja vaikka sukka oli jalassa, niin näkyi kuinka varpaat suonenvedon tapaisesti vavahtelivat.
— No, miten on laitanne? — kysyi sisar, kohottaen ohuilla, hennoilla käsillään — sormessa Volodja huomasi kultasormuksen — hänen hieman kaljua päätään, ja korjasi vuodetta. — Toverinne tulivat teitä tervehtimään.
— Tuskia on tietysti — sanoi hän kiukkuisesti. — Antaa olla, nyt on hyvä, — varpaat sukassa liikkuivat entistä nopeammin. — Päivää! Mikä on nimenne? Suokaa anteeksi… — virkkoi hän Kozeljtsoville. — Ah, niin! anteeksi! täällä kaikki unohtuu, — sanoi hän, kun tämä oli sanonut nimensä. — Mehän olemme asuneet yhdessä, — lisäsi hän, vähääkään ilostumatta ja katseli kysyvästi Volodjaa.
— Tämä on veljeni, on juuri tullut Pietarista.
— Hm! No nythän minäkin olen palvellut itselleni täyden eläkkeen — sanoi hän, otsa rypyssä. — Voi, kuinka tuskallista!… Parempi olisi, että loppu tulisi mitä pikimmin.
Hän tempasi jalkansa koukkuun ja yhä nopeammin liikuttaen varpaitaan peitti kasvonsa käsillään.
— Hänet täytyy jättää rauhaan, — kuiskasi sisar kyynelsilmin: — hänen tilansa on hyvin huono.
Jo Severnajassa veljekset olivat päättäneet mennä viidennelle vallinsarvelle; mutta lähdettyään Nikolajevin patterilta he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, etteivät antaudu turhanpäiten vaaraan, vaan virkkamatta mitään toisilleen, päättivät mennä kumpikin taholleen.
— En tiedä mutta osaatko sinne, Volodja, — sanoi vanhempi. — Vaan voihan Nikolajev saattaa sinut Korabeljnajaan, minä menen yksin ja tulen huomenna luoksesi.
Muuta ei puhuttu tällä veljesten viimeisellä hyvästijättöhetkellä.
Tykkien jyske jatkui entisellä voimallaan, mutta Katariinan katu, jota pitkin Volodja vaiteliaan Nikolajevin seuraamana kulki, oli autio ja hiljainen. Pimeässä häämötti vain leveä katu, suuret talot valkeine, monin paikoin luhistuneine seinineen ja kivinen katukäytävä, jota hän kulki; silloin tällöin tuli vastaan sotamiehiä ja upseereja. Tullessaan amiraliteettitalon vasemmalle puolelle, hän näki kirkkaan muurin takana palavan tulen valossa pitkin katuviertä istutetut akaasiat vihreine tukineen ja surkastuneine, pölyisine lehtineen. Hän kuuli selvään omat sekä takanaan kulkevan raskaasti hengittävän Nikolajevin askeleet. Hän ei ajatellut mitään: sievä laupeudensisar, Martsovin jalka sukassa liikkuville varpaineen, pimeä, pommit ja kuoleman eri muodot risteilivät sekavina hänen mielikuvituksessaan. Koko hänen nuorta herkkää sieluaan painoi ja ahdisti yksinäisyyden tunto ja yleinen välinpitämättömyys vaaranalaisesta kohtalosta. "Kaadun, saan kitua, kärsiä, eikä kukaan minua itke!" Ja kaikki tuo sen tarmokkaan ja uhrautuvan sankarielämän sijaan, josta hän oli niin ilmielävästi uneksinut. Pommit räjähtivät ja viuhuivat yhä lähempänä, Nikolajev huokasi yhä useammin, keskeyttämättä äänettömyyttä. Kuljettuaan Korabeljnajaan vievän sillan yli, hän näki kuinka jokin vinhuen lensi aivan hänen lähellään merenlahteen, sekunniksi valaisi purppuranpunaisella hohteella orvokinsiniset laineet, katosi ja vettä roiskien kohosi taas näkyviin.
— Kas kun ei sammunut! — sanoi Nikolajev käheästi.
— Niin — vastasi Volodja tahtomattaan omituisen ohuella, surkealla äänellä, joka häntä itseään hämmästytti.
He kohtasivat paareilla lepääviä haavottuneita ja taas rykmentin vallikoppakuormia; Korabeljnajassa tuli eräs rykmentti vastaan; ratsumiehiä ajoi heidän ohitseen. Jokunen niistä oli kasakkaupseeri. Hän ratsasti täyttä karkua, mutta pysähytti Volodjan nähtyään hevosensa hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti kasvoihin, kääntyi ja ajaa karahutti tiehensä lyöden hevostaan ruoskalla. "Yksin, yksin; kaikille on aivan yhdentekevä, onko minua olemassa vai eikö", ajatteli nuorukainen, ja häntä halutti todenteolla itkeä.
Noustuaan mäelle korkean valkean muurin ohi hän tuli kadulle, jonka varrella oli rikkiammuttuja, pieniä hökkeleitä, joita pommit lakkaamatta valaisivat. Juopunut, repaleisiin puettu nainen, joka tuli eräästä sivuportista merimiehen seurassa, törmäsi häntä vastaan.
— Niinpä, jos hän on kunnon mies — mutisi akka, — pardon, teidän jalosukuisuutenne upseeri.
Poikaparan sydäntä rupesi yhä enemmän ahdistamaan; mustalla taivaanrannalla välähtelivät salamat yhä taajemmin ja taajemmin ja yhä useammin viuhuivat ja räjähtelivät pommit hänen ympärillään. Nikolajev huokasi ja alkoi puhua Volodjan mielestä pelästyneen hiljaisella äänellä.
— Kylläpä olikin kiire lähtemään. Lähteä vain piti ja lähteä.Mokomaankin paikkaan vielä kiire.
— No mitäs sitten, kun veli oli jo terve, — vastasi Volodja, toivoen keskustelun edes karkottavan tuon kauhean tunteen, joka hänet oli vallannut.
— Terve! Millaista se terveys on, kun on ihan kipeä! Senkin, joka on vallan terve, on paljon parempi maata sairashuoneessa tällaisina aikoina. Kovinkohan on täällä lysti? Jalka tai käsi murskaksi, ei muuta! Pian se onnettomuus sattuu! Eihän meillä täällä kaupungissa sellaista ole kuin vallinsarvella, vaan kylläpä on täälläkin hirmua. Ennenkuin uskallat vallinsarvelle mennä — saat lukea kaikki rukoukset. Katsoppas petoa kun aivan vierestä lentää paukahti — lisäsi hän, kääntäen Volodjan huomion lähellä surisevaan pommin pirstaleeseen. — Sellaista se on, — jatkoi Nikolajev — on käsketty saattamaan teidän jalosukuisuutenne. Meidän asiamme on tietenkin totella käskyä: mitä käsketään se pitää tehdä; vaan nyt jäivät ajopelit sen muutaman sotamiehen huostaan ja myttykin on sitomatta… Mene sinne, mene tänne; mutta jos omaisuudesta hukkuu jotain, niin Nikolajev saa siitä vastata.
Kuljettuaan vielä muutaman askeleen he tulivat torille. Nikolajev oli ääneti ja huokaili.
— Kas tuolla on teidän tykistönne, teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän äkkiä: — kysykää vahtisotamieheltä, hän neuvoo.
Ja kun Volodja oli kulkenut muutaman askeleen, ei hän enää kuullut takanaan Nikolajevin huokauksia.
Hän tunsi äkkiä olevansa kokonaan lopullisesti yksin. Tämä yksinäisyyden tunto, kuoleman uhka silmäin edessä, kuten hänestä tuntui, painoi raskaana, kylmänä kivenä hänen sydäntään. Hän pysähtyi keskelle toria, katseli ympärilleen huomaisiko häntä kukaan, tarttui päähänsä ja puhui ja ajatteli kauhulla: "Hyvä Jumala, olenkohan todellakin pelkuri, viheliäinen, kurja pelkuri… tällaistako onkin kuolema isänmaan, tsaarin puolesta, josta vielä äsken niin suurella nautinnolla uneksin. Ei, minä olen onneton, kurja olento." Ja todellinen epätoivon tunne sydämessään ja vapautuneena äskeisestä lumouksestaan, Volodja kysyi vahtisotamieheltä patterin päällikön asuntoa ja lähti menemään osotettuun suuntaan.
Patterin päällikön asunto, jonka vahtisotamies hänelle neuvoi, oli pienehkö, kaksikerroksinen talo, sisäänkäytävä pihan puolelta. Eräässä ikkunassa, joka oli paperilla paikattu, tuikki himmeä kynttilän valo. Palvelija istui portailla ja poltti piippua. Hän lähti ilmottamaan patterinpäällikölle Volodjan tulosta ja saattoi hänet sisään. Huoneessa oli kahden ikkunan välissä, rikkinäisen peilin alla pöytä täynnä kruunun papereita, muutamia tuoleja, rautasänky puhtaine makuuvaatteineen sekä sängyn vieressä pieni matto.
Aivan ovensuussa seisoi kaunis, pitkäviiksinen mies — vääpeli — hukari vyöllä ja yllään sinelli, jossa riippui risti ja Unkarin sodassa saatu mitali. Lattialla käveli edestakaisin ohut kulunut sinelli yllä lyhyenläntä, nelikymmenvuotias esikuntaupseeri, ajettunut poski siteessä.
— Minulla on kunnia ilmottautua, vänrikki Kozeljtsov II:nen, komennettu 5:een keveään patteriin, — puhui Volodja ulkoa opettelemansa lauseen, sisään tultuaan. Patterinpäällikkö vastasi kuivasti hänen tervehdykseensä ja antamatta kättä pyysi istumaan.
Volodja istahti ujosti tuolille kirjotuspöydän viereen ja hypisteli saksia, jotka olivat osuneet hänen käsiinsä. Patterinpäällikkö jatkoi äänetönnä, kädet selän takana ja pää kumarassa kävelyään lattialla, niinkuin ainakin se, joka koettaa muistutella jotain, vilkaisten vain silloin tällöin saksia hypisteleviin käsiin.
Patterin päällikkö oli jotakuinkin tukeva mies, jolla oli päälaki melkein paljas, tuuheat, suun yli riippuvat viikset ja miellyttävät ruskeat silmät. Hänellä oli kauniit, puhtaat ja pulleat kädet ja hyvin ulospäin kääntyneet jalat, jotka tepastelivat itsetietoisesti ja hieman keikarimaisesti, mikä osotti, että patterin päällikkö tiesi mikä hän oli miehiään.
— Niin — sanoi hän, pysähtyen vääpelin eteen: — tykistöhevosille täytyy huomisesta alkaen lisätä vielä puoli kappaa: muuten kovin laihtuvat. Mitä sinä siitä tuumit?
— Kyllä niin, lisätä saapi, teidän ylhäisyytenne! Nyt ovatkin kaurat hiukan halvempia, — vastasi vääpeli, seisoen asennossa, vain liikutellen sormiaan, joita silminnähtävästi halutti auttaa keskustelua. — Eilen juur'ikään meidän muonitusmestarimme, Frantsuk, kirjotti minulle kuormastosta lipun, teidän ylhäisyytenne, että meidän varmasti pitäisi ostaa kauroja sieltä — kuuluvat olevan huokeita. Kuinka suvaitsette käskeä?
— Hyvä, ostetaan: onhan hänellä rahaa. — Ja patterin päällikkö rupesi uudelleen kävelemään lattialla. — Mutta missä teidän matkatavaranne ovat? — kysyi hän äkkiä pysähtyen Volodjan eteen.
Ajatus, että hän on pelkuri, oli siinä määrin vallannut Volodja-poloisen, että hän jokaisessa katseessa, jokaisessa sanassa oli huomaavinaan ylenkatsetta, kuten kurjaa pelkuria kohtaan ainakin. Hänestä tuntui, että patterin päällikkö oli jo keksinyt hänen salaisuutensa ja tekee hänestä pilkkaa. Hän vastasi hämillään että tavarat ovat Grafskajassa ja että hänen veljensä oli luvannut toimittaa ne hänelle huomenna.
Mutta everstiluutnantti ei kuunnellut loppuun saakka, vaan kysyi vääpeliltä.
— Mihin sijottaisimme vänrikin?
— Vänrikinkö? — sanoi vääpeli, ja sai Volodjan yhä enemmän hämilleen luodessaan häneen pikaisen silmäyksen, jossa aivan kuin näkyi kysymys: "mikä vänrikki se tuo on?" — Kyllähän alakertaan, teidän ylhäisyytenne, alikapteenin luo voi sijottaa hänen jalosukuisuutensa, — jatkoi hän, hetken tuumittuaan: — nyt on alikapteeni vallinsarvella, niin että hänen telttavuoteensa on tyhjänä.
— Eiköhän se sopisi niin toistaiseksi? — kysyi patterinpäällikkö.— Luulen, että olette väsynyt, huomenna järjestämme paremmin.
Volodja nousi ja kumarsi.
— Ettekö halua teetä? — kysyi patterin päällikkö Volodjan tullessa ovelle. — Voidaan panna samovaari kiehumaan.
Volodja kumarsi ja lähti. Everstin palvelija saattoi hänet alas tyhjään likaiseen huoneeseen, jossa oli kaikellaista romua sekä rautasänky ilman liinavaatteita ja peittoa. Vuoteella nukkui punapaitainen mies paksu sinelli peitteenä.
Volodja luuli häntä sotamieheksi.
— Pjotr Nikolaitsh! — sanoi palvelija, pudistaen nukkuvaa olkapäästä. — Tähän tulee vänrikki nukkumaan… Tämä on meidän junkkarimme, — lisäsi hän vänrikille.
— Voi, elkää ollenkaan huoliko minusta! — sanoi Volodja, mutta junkkari, pitkä, vankka nuori mies, jolla oli kauniit, mutta hyvin tyhmännäköiset kasvot, nousi vuoteelta, heitti sinellin ylleen ja lähti näköjään vielä puolinukuksissa huoneesta.
— Ei se mitään tee, makaan pihalla, — mutisi hän.
Kun Volodja oli jäänyt yksin ajatuksineen, oli hänen ensimmäinen tunteensa sen sekavan, lohduttoman tilan pelko, joka oli vallannut hänen sielunsa. Hän halusi nukahtaa unohtaakseen koko ympäristönsä ja ennen kaikkea oman itsensä. Hän sammutti kynttilän, heittäytyi vuoteelle ja peitti päänsä sinellillään päästäkseen pimeän pelosta, joka hänellä jo lapsuudesta asti oli ollut. Mutta äkkiä johtui hänen mieleensä ajatus, että pommi lentää, puhkaisee katon ja tappaa hänet siihen paikkaan. Hän alkoi kuunnella; aivan hänen päänsä päällä kuului patterinpäällikön askeleet.
"Vaan jos lentääkin — ajatteli hän — niin tappaa ensin nuo tuolla ylhäällä ja sitten minut; ainakaan ei minua yksin." Tämä ajatus rauhotti häntä hieman; hän oli vähällä nukahtaa. "Mutta mitähän jos tänä yönä yhtäkkiä Sevastopoli vallotetaan ja ranskalaiset tunkeutuvat tänne? Millähän minä puolustautuisin?" Hän nousi uudelleen ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin huoneessa. Todellisen vaaran pelko tukahutti salaperäisen pimeän kammon. Paitsi satulaa ja samovaaria ei huoneessa ollut mitään vankempaa asetta. "Mikä kurja raukka minä olen, pelkuri, viheliäinen pelkuri!" tuli hänen mieleensä taas äkkiä ja taas tunsi hän tukahuttavaa ylenkatsetta ja inhoa omaa itseäänkin kohtaan. Hän heittäytyi jälleen vuoteelle ja koetti olla ajattelematta mitään. Silloin päivän vaikutelmat heräsivät ehdottomasti hänen mielikuvituksessaan, samalla kuin taukoamaton jyminä, joka pani huoneen ainoan ikkunan tärisemään, jälleen muistutti häntä vaarasta: hän oli näkevinään milloin haavottuneita ja verta, milloin pommeja ja pirstaleita, joita lentää huoneeseen, milloin sievän laupeudensisaren, joka sitoo hänen haavojaan ja itkee hänen kuolinvuoteensa ääressä, milloin taas äitinsä, joka saattaa häntä kihlakunnan kaupunkiin ja kiihkeästi, kyynelsilmin rukoilee ihmeitätekevän pyhimyskuvan edessä — ja taas hänestä tuntui uni mahdottomalta. Mutta äkkiä ajatus kaikkivaltiaasta Jumalasta, joka voi tehdä kaikki ja kuulla jokaisen rukouksen, välähti kirkkaana hänen mielessään. Hän lankesi polvilleen, teki ristinmerkin ja pani kätensä ristiin niinkuin hänelle oli lapsuudessa opetettu rukoillessa. Se herätti hänessä kauan unohduksissa olleen ilahuttavan lohdullisen tunteen.
"Jos on tarpeen, että kuolen, tarpeen ettei minua ole, niin tee niin, Jumala, — ajatteli hän, — tee mitä pikimmin; mutta jos tarvitaan urhoollisuutta, tarvitaan lujuutta, jota minulla ei ole, niin anna sitä minulle, pelasta häpeästä ja häväistyksestä, jota en jaksa kantaa, mutta opeta, mitä minun on tekeminen täyttääkseni Sinun tahtosi."
Lapsellinen, säikähtynyt, ahdistunut sielu sai äkkiä miehuutta, kirkastui ja näki uuden, laajan, valoisan taivaanrannan. Paljon hän vielä ajatteli ja tunsi sinä lyhyenä hetkenä minkä tätä tunnetta kesti. Hän nukahti pian rauhallisesti ja huolettomasti yhä jatkuvan pommituksen jyrinään ja ikkunaruutujen helinään.
Suuri Jumala! Vain Sinä yksin olet kuullut ja tiedät ne koruttomat, vaan kiihkeät ja epätoivoiset tietämättömyyden, sekavan katumuksen rukoukset, rukoukset ruumiin parantamiseksi ja sielun valaisemiseksi, jotka ovat kohonneet Sinun tykösi tältä kauhealta kuoleman paikalta — kenraalista alkaen, joka silmänräpäystä ennen ajatteli Yrjön ristiä ja nyt vavistuksella tuntee Sinun läsnäolosi, halpaan sotamieheen saakka, joka väänteleikse Nikolajevin patterin paljaalla lattialla ja rukoilee Sinulta tulevaista, hämärästi aavistamaansa palkintoa kaikista kärsimyksistään.
Vanhempi Kozeljtsov tapasi kadulla erään rykmenttinsä sotamiehen ja lähti yhdessä hänen kanssaan suoraan viidennelle vallinsarvelle.
— Pysytelkää muurin suojassa, teidän jalosukuisuutenne! — sanoi sotamies.
— Miksikä niin?
— On vaarallista, teidän jalosukuisuutenne: tuollapa jo lentääkin tänne päin, — sanoi sotamies, kuullessaan tykin kuulan viuhuvan äänen, kun se iski kuivaan maahan kadun toisella puolella.
Kuuntelematta sotamiehen puhetta Kozeljtsov kulki reippaasti keskellä katua.
Yhä samat kadut, samat, jopa taajemmat tulet, äänet, samat voihkivat haavottuneet, joita tapasi tiellä, ja samat patterit, rintavarustukset ja saartokaivannot kuin keväälläkin hänen ollessaan Sevastopolissa; mutta kaikki tämä oli jostain syystä nyt vielä synkempää ja sen ohessa valtavampaa; kuulan reikiä on taloissa entistä enemmän, tulia ei näy ikkunoissa juuri ollenkaan paitsi Kushtshinin talossa (sairashuoneessa), naisia ei tapaa ainoatakaan, entistä tuttua huolettomuutta ei näe missään, vaan kaikkialla on raskaan odotuksen ja väsymyksen leima.
Mutta nyt ollaan jo viimeisellä saartokaivannolla, tuolta kuuluu P:n rykmentin sotamiehen huuto kun hän tuntee entisen komppanian päällikkönsä, tuossa seisoo pimeässä muuriin kiinni painautuneena kolmas pataljoona, jonka laukaukset silloin tällöin silmänräpäykseksi valaisevat — kuuluu hillittyä puheensorinaa ja kiväärinkalinaa.
— Missä on rykmentinpäällikkö? — kysyi Kozeljtsov.
— Meriupseerien salalinnotuksessa, teidän jalosukuisuutenne! — vastasi avulias sotamies. — Jos suvaitsette, niin tulen saattamaan.
Kulkien saartokaivannosta toiseen sotamies saattoi Kozeljtsovin pieneen kaivantoon. Siellä istui matruusi polttaen piippua; hänen takanaan näkyi ovi, jonka raosta loisti tuli.
— Saanko mennä?
— Ilmotan heti, — ja matruusi astui ovesta sisään. Kaksi ääntä puheli oven takana.
— Jos Preussi pysyy puolueettomana, — sanoi toinen ääni: — niin silloin Itävaltakin…
— Mitä Itävallasta, — virkkoi toinen, — kun slaavilaiset maat… no, pyydä sisään.
Kozeljtsov ei ollut milloinkaan ollut tässä salalinnotuksessa. Se hämmästytti häntä upeudellaan. Lattia oli parkettia, oven edessä oli varjostin. Sänky oli kummallakin seinällä, nurkassa seisoi suuri kultapukuinen Jumalanäidin kuva, ja sen edessä paloi ruusunpunainen lamppu. Toisessa sängyssä nukkui täysissä pukineissaan meriupseeri, toisessa, pöydän ääressä, jolla oli kaksi avattua viinipulloa, istui keskenään jutellen uusi rykmentinpäällikkö ja eräs ajutantti. Vaikka Kozeljtsov ei suinkaan ollut mikään pelkuri eikä millään tavoin rikkonut hallitusta enempää kuin rykmentinpäällikköäkään vastaan, joutui hän kuitenkin hämilleen tavatessaan äskeisen toverinsa, everstin, niin kopeana tämä nousi kuulemaan hänen asiaansa.
"Kummallista, — ajatteli Kozeljtsov, katsellen päällikköään, — vain seitsemän viikkoa on siitä kun hän sai rykmentin ja nyt näkyy jo koko hänen ympäristössään, puvussaan, ryhdissään ja katseessaan rykmentinpäällikön mahti. Ei ole niinkään kauan siitä, ajatteli hän, kun tuo sama Batrishtshev kallisti lasia meidän kanssamme, piti koko viikon yhtä tummaa karttuunipaitaa ja söi iänikuisia lihapyöryjään ja piirakoitaan tarjoamatta mitään kellekään. Vaan entäs nyt! silmissäkin on sellainen kylmänkopea ilme, joka sanoo teille: vaikka olenkin toverisi, koska olen uuden ajan rykmentinpäällikkö, niin usko pois minua, kyllä tiedän, että antaisit puolet elämääsi saadaksesi vain olla minun paikallani!"
— Teidän parantumisenne on kestänyt kauan, — virkkoi eversti katsahtaen kylmästi Kozeljtsoviin.
— Olen ollut sairas, eversti! vieläkään ei haava ole mennyt ihan umpeen.
— Sittenhän te olette turhaan tullut tänne, — sanoi eversti, vilkaisten epäluuloisesti upseerin täyteläiseen vartaloon. — Te voitte kuitenkin hoitaa virkanne?
— Kyllä, varmasti.
— No, sepä hauskaa. Te otatte vänrikki Zaitsevilta entisen yhdeksännen komppanianne; saatte heti määräyksen.
— Ymmärrän.
— Tehkää hyvin ja käskekää mennessänne rykmentin ajutantti luokseni, — lopetti rykmentinpäällikkö puheensa, keveällä kumarruksella huomauttaen, että audienssi oli loppunut.
Tullessaan salalinnotuksesta Kozeljtsov mutisi hetkisen jotain itsekseen ja kohautti olkapäitään aivankuin hänen olisi ollut tukala olla tai häntä olisi tuskittanut tai suututtanut jokin — ei rykmentinpäällikkö (siihen ei ollut syytä), vaan oma itsensä, koko ympäristöönsä hän oli tyytymätön.
Ennenkuin meni upseeriensa luo, lähti Kozeljtsov tervehtimään komppaniaansa ja katsomaan mihin se oli asettunut. Vallikopista tehdyt rintavarustukset, saartokaivantojen muodot, tykit, joita hän sivuutti, vieläpä pirstaleet ja pommit, joihin hän kompasteli, kaikki tuo, laukausten leimausten lakkaamattomassa valossa, oli hänelle hyvin tuttua; kaikki se oli elävästi painunut hänen muistiinsa kolme kuukautta takaperin niinä parina viikkona, jotka hän missään liikkumatta oli viettänyt tällä samalla vallinsarvella. Vaikka näissä muistoissa oli paljon kauheata, niin menneisyyden hurmaus aivan kuin kiehtoi hänen mielensä ja tyytyväisenä, ikäänkuin täällä vietetyt pari viikkoa olisivat olleet miellyttävää aikaa, hän näki taas tutut paikat ja esineet. Komppania oli sijottunut puolustusmuuria vasten kuudennen vallinsarven puolelle.
Kozeljtsov meni pitkään, sisäänkäytävän puolelta aivan avonaiseen salalinnotukseen, jossa yhdeksännen komppanian sanottiin olevan. Koko salalinnotuksessa oli tuskin paikkaa mihin astua: se oli sisäänkäytävää myöten täpö täynnä sotamiehiä. Hänen toisella puolellaan paloi vino talikynttilä, jota makaava sotamies piteli toisen tavaillessa kirjaa. Kynttilän ympärillä, pahalta löyhkäävästä puolihämärästä kohosi päitä, ahmien kuunnellen lukijaa. Kirja oli aapinen. Tultuaan salalinnotukseen Kozeljtsov kuuli seuraavaa:
"Ru-ko-us teks-tin jälkeen. Kiitän Sinua Luo-ja…"
— Niistäkäähän kynttilää! — sanoi eräs ääni.
— Mainio kirja. — Jumala… minun… — jatkoi lukija.
Kun Kozeljtsov kysyi vääpeliä, vaikeni lukija, sotamiehet rupesivat liikkumaan, yskivät, niistivät nenäänsä, kuten ainakin äänettömyyden jälkeen, vääpeli nuttuaan napittaen nousi lukijaa ympäröivästä ryhmästä, ja harpaten yli sotamiesten jalkojen, joille ei ollut missään tilaa, tuli upseerin luo.
— Terve, veliseni! Tämäkö se on meidän komppania?
— Terveyttä toivotan! terve tuloa, teidän jalosukuisuutenne — vastasi vääpeli, iloisesti ja ystävällisesti katsoen Kozeljtsoviin. — Kuinka on terveyden laita, oletteko jo toipunut, teidän jalosukuisuutenne? No Jumalan kiitos. Kovin olemmekin teitä ikävöineet.
Huomasi heti, että komppania piti Kozeljtsovista.
Syvältä salalinnotuksesta kuului ääniä: "vanha komppanianpäällikkö on tullut, se joka tuli haavotetuksi. Kozeljtsov Mihail Semenitsh", j.n.e.; vieläpä jotkut tunkeutuivat hänen luokseenkin, rumpali tuli kädestä tervehtimään.
— Päivää Obantshuk! — sanoi Kozeljtsov: — yhä elossa ja eheänä? —Hyvää päivää, pojat! — sanoi hän sitten ääntään korottaen.
— Terveyttä toivotamme!—jyrähti salalinnotuksessa.
— Mitä kuuluu, pojat?
— Huonosti on asiat, teidän jalosukuisuutenne: ranskalainen on voiton päällä, kovin pitää meitä kovalla vallitustensa takaa, mutta avoimelle kentälle ei vain tule.
— Ehkä nyt minun onnellani, jos Jumala suo, tulevat vielä kentällekin, pojat! — sanoi Kozeljtsov — enhän minä ensi kertaa teidän kanssanne tuleen lähde: annetaan taas selkään niille.
— Ahkeruus on ilomme, teidän jalosukuisuutenne! sanoivat jotkut äänet.
— Näes kun on rohkea — virkkoi taas ääni.
— Rohkea kuin pahuus! — sanoi rumpali hiljaa, mutta kuitenkin niin kovaa, että kaikki kuulivat, toiselle sotamiehelle aivan kuin komppanianpäällikön sanojen vahvistukseksi ja osottaakseen, ettei se ollut mitään kerskailua eikä valetta.
Sotamiesten luota Kozeljtsov lähti puolustuskasarmille upseeritoveriensa luo.
Kasarmin suuressa salissa oli suunnattoman paljon väkeä: meri-, tykistö- ja jalkaväkiupseereja. Toiset nukkuivat, toiset istuivat puhellen keskenään laatikoilla ja linnotustykkien laveteilla, toiset, jotka muodostivat suurimman ja meluisimman ryhmän, istuivat holvin takana kahdella lattialle levitetyllä huopa viitalla, joivat portteria ja pelasivat korttia.
— Ahaa! Kozeljtsov, Kozeljtsov! hyvä että tulit, hyvä!… Miten on haavasi laita? — kuului eri tahoilta. — Täälläkin huomasi, että hänestä pidettiin ja iloittiin hänen tulostaan.
Kozeljtsov löi kättä tuttaviensa kanssa ja liittyi meluavaan joukkoon, jonka muutamat korttia pelaavat upseerit muodostivat. Näidenkin joukossa oli hänen tuttaviaan. Kaunis, laiha, tummaverinen upseeri, jolla oli pitkä, ohut nenä ja suuret poskipartaan ulottuvat viikset, piti pankkia ja jakoi kortteja valkeilla ohuilla sormillaan, sormessa suuri vaakunalla varustettu kultasormus. Hän jakoi kortteja huolimattomasti, nähtävästi jostain kiihtyneenä, — tahtoen vain näyttää levolliselta. Hänen oikealla puolellaan loikoi kyynäspäihinsä nojaten harmaapäinen majuri, joka teeskennellyn tyynesti pani peliin puoli ruplaa ja maksoi sen paikalla. Vasemmalla puolella oli kyykkysillään, kasvot hikisinä kaunis upseeri, joka väkinäisesti hymyillen laski leikkiä. Joka kerta kun hän oli hävinnyt, liikutti hän lakkaamatta toista kättään tyhjässä housuntaskussa. Hän käytti rahan asemesta isoa pelimarkkaa, kun hänellä ei nähtävästi enää ollut puhdasta rahaa, mikä suututti varsinkin kaunista, tummaveristä upseeria. Lattialla käveli edestakaisin, suuri tukku pankkiseteleitä kädessä, kaljupäinen, suunnattoman suurinenäinen ja leveäsuinen, laiha ja kalpea upseeri, joka pani puhdasta rahaa peliin ja voitti aina.
Kozeljtsov tyhjensi lasin viinaa ja istui pelaajien viereen.
— Tehkääpäs tekin joku panos, Mihail Semenitsh, — sanoi pankinpitäjä: — arvelen teidän tuoneen kosolta rahaa tullessanne.
— Mistäpä minulla rahoja olisi! päinvastoin, viimeisetkin panin menemään kaupungissa.
— Kuinka! etteköhän vain liene paisuttanut kukkaroanneSimferopolissa jonkun kustannuksella.
— Toden totta, hyvin vähän, — sanoi Kozeljtsov, mutta halusi nähtävästi, ettei häntä uskottaisi, päästi takkinsa napit auki ja otti vanhat kortit käteensä.
— Jospa häntä koettaisi: miksei piru miestä auta, tekeehän sääskikin joskus kepposia. Täytyy vain ensin ottaa rohkaisuryyppy.
Ja lyhyessä ajassa, kun hän oli juonut vielä toisen lasin viinaa ja muutaman lasin portteria, hän hävisi viimeiset kolme ruplaansa.
Pienen hikoilevan upseerin häviöksi merkittiin puolitoistasataa ruplaa.
— Ei näy vetelevän, — virkkoi hän, järjestäen uusia korttejaan.
— Suvaitkaapa hommata rahat tänne, — sanoi pankinpitäjä katsoen häneen ja taukosi hetkeksi jakamasta kortteja.
— Toimitan ne huomenna, jos suvaitsette, sanoi hikinen upseeri nousten ja innokkaasti kaivaen kädellään tyhjää taskuaan.
— Hm! — mutisi pankinpitäjä, ja kiukkuisesti viskellen oikeaan ja vasempaan jakoi kortit. — Vaan ei se tämä tällainen kelpaa, — sanoi hän ja pani pois kortit: — minä olen saanut kyllikseni. Ei tämä tällainen kelpaa, Zahar Ivanitsh, — lisäsi hän: — me pelaamme puhtaalla rahalla emmekä velaksi.
— Mitä, ettekö usko minua? Sepä naurettavaa, totta tosiaan.
— Keneltä minä saan rahat? mutisi majuri, joka oli voittanut kahdeksan ruplan verran. — Olen pannut peliin yli kaksikymmentä ruplaa, nyt olen voittanut enkä saa mitään.
— Mistä minä maksan? — sanoi pankinpitäjä: — kun pöydällä ei ole rahaa.
— Siitä minä en välitä! — huusi majuri nousten istualtaan — minä pelaan teidän kanssanne enkä hänen.
— Hikinen upseeri tulistui äkkiä.
— Olenhan sanonut, että maksan huomenna: kuinka rohkenette puhua minulle hävyttömyyksiä?
—. Minä sanon, mitä tahdon! eihän tuolla tavalla kukaan tee! — kiljasi majuri.
— Riittää jo, Feodor Feodorovitsh! — huusivat kaikki koettaen hillitä majuria.
Mutta päättäkäämme jo kohtaus ja antakaamme esiripun laskea. Huomenna tai tänään kenties jokainen noista ihmisistä menee iloisesti ja ylpeästi kuolemaan ja kuolee miehuullisesti ja tyynesti, mutta elämän ainoana lohdutuksena noissa epäinhimillisissä oloissa, jotka kauhistuttavat kylmintäkin mielikuvitusta ja joista ei ole mitään toivoa pelastua — ainoa lohdutus on unohtaminen ja tietoisuuden hävittäminen. Syvällä jokaisen sielussa piilee se jalouden kipinä, joka tekee hänestä sankarin, mutta kipinä väsyy palamaan yhtä kirkkaasti — koittaa silloin kohtalokas hetki, se leimahtaa ilmiliekkiin ja valaisee suuria tekoja.
Seuraavana päivänä jatkui pommitus entisellä voimallaan. Yhdentoista tienoissa aamulla Volodja Kozeljtsov istui patterin upseerien seurassa ja, kerittyään jo hieman tottua heihin, tarkasteli uusia kasvoja, teki huomioita, kyseli ja kertoi. Tykistöupseerien vaatimaton keskustelu, joka ei kaivannut suurta oppia, sekä miellytti että herätti hänessä kunnioitusta. Volodjan ujo, viaton ja kaunis ulkomuoto taas voitti upseerien suosion puolelleen. Patterin vanhin upseeri, kapteeni, lyhyenläntä mies, jonka punertava tukka valahti otsalle ja oli ohimoilta sileäksi kammattu, — suuri naisten ritari, vanhojen tykistötraditsionien mukaan kasvatettu ja oppinut mielestään — kyseli Volodjalta hänen tietojaan tykistöstä, uusista keksinnöistä, laskien ystävällisesti leikkiä hänen nuoruudestaan ja somista kasvoistaan ja yleensä kohdellen häntä kuin isä poikaansa, mikä kaikki suuresti miellytti Volodjaa. Aliluutnantti Djadenko, nuori upseeri, joka mursi vähävenäjäksi ja jolla oli rikkinäinen sinelli yllä ja tukka pörrössä, miellytti Volodjaa, vaikka hän puhui hyvin kovalla äänellä ja lakkaamatta etsi tilaisuutta päästäkseen sapekkaasti väittelemään sekä oli äkkinäinen liikkeissään, sillä tuon karkean ulkokuoren alla hän ei voinut olla huomaamatta perin hyväsydämistä kelpo miestä. Djadenko tarjosi lakkaamatta palvelustaan Volodjalle ja todisteli hänelle, että kaikki tykit Sevastopolissa olivat sijotetut ihan säännöttömästi. Luutnantti Tshernovitskij taas korkealle kaareutuvine kulmakarvoineen ei miellyttänyt Volodjaa, vaikka hän oli kaikkia muita kohteliaampi ja puettu sangen siistiin, ei tosin aivan uuteen, mutta huolellisesti paikattuun pitkään takkiin ja mielellään näytteli atlas-liiveillä riippuvia kultavitjojaan. Hän kyseli yhtenään mitä hallitsija ja sotaministeri tekevät ja kertoi luonnottomalla innostuksella Sevastopolin urotöistä, valitteli kuinka vähän oli todellisia isänmaanystäviä sekä osotti yleensä itsellään olevan paljon tietoja, älyä ja jaloja tunteita; mutta jostain syystä tuntui kaikki tuo Volodjasta vastenmieliseltä ja luonnottomalta. Ennen kaikkea hän huomasi, etteivät muut upseerit juuri ollenkaan puhelleet Tshernovitskin kanssa. Junkkari Vlang, jonka hän eilen oli ajanut unestaan, oli myöskin siellä. Hän ei puhunut mitään, vaan vaatimattomasti istuen nurkassa nauroi kun oli jotain lystikästä ja muistutti, kun jotain oli unohtunut, sekä tarjosi viinaa ja teki paperosseja kaikille upseereille. Lieneekö se vaatimaton, kohtelias tapa, jolla Volodja käyttäytyi samalla tavalla häntä kuin upseereja kohtaan, kohtelematta häntä kuin poikanulikkaa, tai hänen ystävällinen ulkomuotonsa lumonnut Vlangan, kuten sotamiehet häntä kutsuivat antaen hänen sukunimelleen jostain syystä feminiinipäätteen, sillä hän ei malttanut kääntää hyväluontoisia suuria silmiään pois uuden upseerin kasvoista, koetti jo ennakolta arvata ja täyttää kaikki hänen toivomuksensa ja oli koko ajan jonkinlaisessa rakkauden hurmauksessa, jonka upseerit luonnollisesti huomasivat, tehden siitä pilaa.
Ennen päivällistä alikapteeni pääsi vuoroltaan vallinsarvelta ja yhtyi heidän seuraansa. Alikapteeni Kraut oli vaaleanverinen, kaunis, reipas upseeri, jolla oli pitkät punertavat viikset ja poskiparta; hän puhui mainiosti venättä, mutta liian säännöllisesti ja kauniisti ollakseen venäläinen. Palveluksessaan ja elämässään hän oli samallainen kuin puheessaankin: hoiti virkansa hyvin, oli mainio toveri, raha-asioissa perin tarkka mies; vaan pelkästään ihmisenä, juuri senvuoksi, että kaikki oli niin tyydyttävää, näytti häneltä jotain puuttuvan. Kuten kaikki muutkin Venäjän saksalaiset, oli hän omituisena vastakohtana ihanteellisille Saksan saksalaisille, "praktisch" kiireestä kantapäähän.
— Kas tuossahan tulee meidän sankarimme! — sanoi kapteeni, kun Kraut käsiään heiluttaen ja kannukset kilisten astui sisään. — Mitä haluatte, Friedrich Krestjanitsh: teetä vai viinaa?
— Minä käskin jo tuomaan teetä, — vastasi hän: mutta voinhan sillä välin kulauttaa ryypyn viinaa sielun virvotukseksi. Hyvin hauskaa tehdä tuttavuuttanne; toivon, että saamme nauttia seurastanne ja ystävyydestänne, — sanoi hän Volodjalle, joka nousi tervehtimään: — alikapteeni Kraut… aliupseeri kertoi minulle vallinsarvella, että tulitte jo eilen.
— Suuret kiitokset vuoteestanne: vietin siinä yöni.
— Liekö teillä vain ollut mukava? siitä on jalka poikki; ei ole kuka korjaisi — tässä piiritystilassa; — täytyy asettaa tukia alle.