The Project Gutenberg eBook ofSevastopoliThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: SevastopoliAuthor: graf Leo TolstoyRelease date: August 11, 2016 [eBook #52774]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEVASTOPOLI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: SevastopoliAuthor: graf Leo TolstoyRelease date: August 11, 2016 [eBook #52774]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Sevastopoli
Author: graf Leo Tolstoy
Author: graf Leo Tolstoy
Release date: August 11, 2016 [eBook #52774]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEVASTOPOLI ***
E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Leo Tolstoi
WSOY, Porvoo, 1912.
Sevastopoli joulukuulla 1854.
Aamurusko alkaa juuri kullata taivaanrantaa Sapun-vuoren yläpuolella. Tummansininen merenpinta on jo heittänyt yltään yön hämärän ja odottaa vain auringon ensimmäistä sädettä alottaakseen iloisen värileikkinsä. Merenpoukamasta huokuu kylmää ja sumua; lunta ei ole missään — kaikki on mustana, mutta pureva aamupakkanen käy kasvoihin ja narskahtelee jalan alla, ja vain meren etäinen, taukoamaton kohina, jonka silloin tällöin keskeyttää Sevastopolista kuuluva laukausten jyminä, häiritsee aamun hiljaisuutta. Laivoilla on kaikki vaiti; tiimalasi näyttää kahdeksaa.
Severnajan puolella alkaa yön hiljaisuus vähitellen vaihtua päivän häärinään: tuolla kulkee vahtisotamiehiä kiväärejään kalisuttaen, tuossa tohtori jo kiiruhtaa sairashuoneelle, tuossa kömpii sotamies maaluolasta, pesee jäisellä vedellä ahavoittuneet kasvonsa ja kääntyen rusottavaa itää kohti ristii nopeasti silmänsä rukoillen Jumalaa. Tuossa taas mennä kitkuttavat natisten korkeat, raskaat kamelien vetämät madzhara-vankkurit, kuljettaen hautuumaalle vainajain verisiä ruumiita, joita ne ovat miltei täpötäyteen kuormatut… Kun lähestytte satamaa, tuoksahtaa omituinen kivihiilen, lannan, märän ja naudanlihan haju vastaanne; sataa laatua tavaraa: halkoja, lihaa, vallikoppia, jauhoja, rautaa y.m. — on kasottain maallenousupaikan läheisyydessä. Eri rykmentteihin kuuluvia sotamiehiä, toiset reppuineen ja kivääreineen, toiset reputta ja kiväärittä, tunkeilee täällä joukolla, tupakoiden, riidellen, raahaten kuormia höyryalukseen, joka savua tuprutellen kelluu sillan kohdalla; pikkuveneitä täynnä kaikenlaista kansaa — sotilaita, merimiehiä, kauppiaita, naisia — laskee rantaan ja vesille.
— Grafskajaanko teidän jalosukuisuutenne? Suvaitkaahan, — tarjoo teille palvelustaan kaksi tai kolme eronsaanutta matruusia nousten veneistään.
Valitsette sen, joka on lähinnä, harppaatte ruskean, puolimädänneen hevosenraadon yli, joka viruu liejussa veneen vieressä, ja käytte peräsimeen. Lähdette rannasta. Yltympärillänne on aamuauringossa välkkyvä meri, edessänne vanha matruusi kamelinnahkaisessa päällystakissaan ja nuori valkotukkainen poika, jotka molemmat vaitiollen hartaasti vetävät airoillaan. Katselette monijuovaisia laivajättiläisiä, joita sekä lähellä että kaukana keinuu lahdella — pieniä purjeveneitä, jotka mustina pisteinä liikkuvat taivaansinisellä merenpinnalla — kauniita, kirkasvärisiä kaupungin rakennuksia, joita aamuauringon ruusunhohtoiset säteet kultaavat tuolla puolen — aallonmurtajan valkoista vaahtoviirua ja upotettujen laivojen mustia mastonhuippuja, jotka siellä täällä surullisesti törröttävät vedestä — kaukaista vihollislaivastoa, joka häämöttää meren kuulakassa etäisyydessä — vaahtopäisiä laineita, joissa airojen nostamat suolarakkulat hyppelevät, — kuuntelette tasaista äänenhuminaa, joka vettä pitkin kiitää luoksenne, ja Sevastopolin mahtavaa ampumisen jymyä, joka teistä tuntuu yhä kasvavan.
Voineekohan ajatus, että tekin olette nyt Sevastopolissa, olla herättämättä sielussanne jonkinlaista miehuuden ja ylpeyden tunnetta ja voineekohan veri olla nopeammin virtaamatta suonissanne!
— Laskette suoraan Kistentinille (Konstantinille), teidän jalosukuisuutenne — sanoo teille vanha matruusi ja kääntyy tarkastamaan suuntaa, jonka annatte veneelle ohjaten oikealle.
— Onpas siinä vielä kaikki kanuunat, — huomauttaa vaaleatukkainen nuorukainen, tarkastellen laivaa, kun soudatte ohitse.
— Kuinkas sitten: se on uusi, siinä se Kornilov oli — virkkaa ukko, hänkin laivaa silmäillen.
— Katsohan, missä räjähti! — sanoo poika pitkän vaitiolon jälkeen, katsellen hajoavaa valkeaa savupilveä, joka äkkiä on ilmestynyt korkealle ilmaan lahden eteläisellä puolella ja jota seuraa räjähtäneen pommin räikeä pamaus.
— Se se nyt uudesta patteristaan ampuu, — lisää ukko ja sylkäisee välinpitämättömästi kouriinsa. — No, ala kiskoa, Mishka! parkaasin ohi painamme. — Ja venosenne soluu sukkelaan lahden leveillä mainingeilla, painuu tosiaankin sivu raskaan parkaasin, jota monine päälletysten sullottuine jauhomattoineen kömpelöt sotamiehet epätasaisesti soutavat, ja laskee kaikenlaisten rantaan kytkettyjen veneiden joukkoon Grafskajan laiturille.
Rantakadulla liikkuu meluten harmaita sotamiesjoukkoja, mustanuttuisia matruuseja ja kirjavia naisia. Akat myyvät vehnäleipiä, venäläiset talonpojat samovaareineen kaupitsevat huutaen varimakeaansa, ja heti ensimmäisillä porrasaskelmilla ajelehtii kaikenkokoisia ruostuneita tykinkuulia, pommeja, kartesseja ja valurautaisia kanuunia. Vähän kauempana on suuri tori, jossa huiskin haiskin viruu suunnattoman suuria hirsiä, kanuunanlavetteja, makaavia sotamiehiä; seisoo hevosia, kuormarattaita, vihreitä tykkejä ja kuulavaunuja, kytkettyjä kiväärejä; kulkee sotamiehiä, matruuseja, upseereja, naisia, lapsia ja kauppiaita — kuljetetaan vankkureilla heiniä, jauhomattoja ja tynnyreitä; siellä täällä ajaa kasakka ja upseeri ohi ratsain, kenraali roskissa. Oikealla puolen on katu suljettu vallituksella, ja ampuma-aukoissa seisoo pieniä kanuunia, joiden lähellä istuu matruusi piippuaan polttaen. Vasemmalla on kaunis talo, jonka roomalaisnumeroisen otsaman alla seisoo sotamiehiä ja veriset paarit, — kaikkialla näette sotilasleirin vastenmielisiä jälkiä. Ensimmäinen vaikutelmanne on ehdottomasti perin vastenmielinen; leiri- ja kaupunkilaiselämän kummallinen sekotus, kauniin kaupungin ja nokisten vartiotulien, ei suinkaan ole kaunista, vaan tuntuu inhottavalta sekamelskalta; tuntuu melkein kuin kaikki olisivat pelon, vallassa, hyörisivät tietämättä mitä tekevät. Mutta katsokaahan tarkemmin noiden ihmisten kasvoihin, jotka liikkuvat ympärillänne, niin ajattelette kokonaan toista. Tarkastakaahan vain tuota kuormastosotamiestä, joka vie juomaan ruskeaa kolmivaljakkoa ja niin rauhallisesti hyräilee jotain itsekseen, että heti näkee, ettei hän suinkaan joudu ymmälle tuossa kirjavassa joukossa, jota ei hänelle ole olemassakaan, vaan tekee tehtävänsä, olkoonpa se millainen hyvänsä — juottaa hevosen tai raahaa tykkiä — yhtä rauhallisesti, varmasti ja huolettomasti kuin kaikki tuo tapahtuisi jossain Tulassa tai Saranskissa. Saman ilmeen luette sekä upseerin kasvoilla, joka moitteettoman valkeat hansikkaat kädessä astuu ohitsenne, että matruusin, joka istuu tupakoiden vallituksella, sekä työsotamiesten, jotka paareineen odottavat entisen seurahuoneen portailla että neitosen, joka peläten likaavansa ruusunpunaisen hameensa hyppelee kiveltä kivelle kadun poikki.
Niin! Teidät kohtaa varmasti pettymys, jos saavutte Sevastopoliin ensi kertaa. Turhaan etsitte yhdenkään kasvoilla hätäilemisen, hämmingin tai edes innostuksen, kuolemaan valmiuden, päättäväisyyden merkkiä; sellaista ette löydä missään: näette arki-ihmisiä rauhallisesti tekemässä arkitehtäviään, niin että kenties syytätte itseänne tyhjästä intoilusta, rupeatte vähän epäilemään Sevastopolin puolustajain sankarillisuutta, josta teissä ovat herättäneet ajatuksen kertomukset, kuvaukset ja oma kuulemanne ja näkemänne Severnajan puolella. Mutta ennenkuin rupeatte epäilemään, menkää vallinsarville, katselkaa Sevastopolin puolustajia itse puolustuspaikalla tai pikemmin menkää suoraan vastapäätä olevaan taloon, Sevastopolin entiseen seurahuoneeseen, jonka portailla seisoo sotamiehiä paareineen, — siellä näette Sevastopolin puolustajat, näette kauhistuttavia ja surullisia, suurenmoisia ja naurettavia, mutta ihmeellisiä, mieltäylentäviä näkyjä.
Astutte seurahuoneen suureen saliin. Tuskin olette avannut oven, kun näette telttasängyissä ja parhaastaan lattialla neljä- tai viisikymmentä raajapuoleksi leikattua ja mitä vaikeimmin haavottunutta sairasta, joiden sekä näkö että haju pöyristyttää teitä. Elkää uskoko tunnetta, joka pidättää teitä salin kynnyksellä — se on huono tunne; astukaa vain eteenpäin, elkää hävetkö, että tulitte ikäänkuinkatselemaankärsiviä, elkää hävetkö mennä vuoteen viereen ja jutella heidän kanssaan: onnettomat näkevät mielellään inhimillisiä, myötätuntoisia kasvoja, kertovat mielellään kärsimyksistään ja mielellään kuuntelevat rakkauden ja osanoton sanoja. Käytte vuoteiden välissä ja etsitte vähimmin ankaria ja kärsiviä kasvoja, joita rohkenisitte lähestyä puhellaksenne.
— Mihin sinä olet haavottunut? — kysytte epäröiden ja arasti vanhalta perin laihtuneelta sotilaalta, joka vuoteellaan istuen seuraa teitä hyväntahtoisin katsein ja ikäänkuin kutsuu luokseen. Sanon: "kysytte arasti", sillä paitsi syvää myötätuntoa, herättävät kärsimykset jostain syystä myöskin loukkaamisen pelon ja suurta kunnioitusta sitä kohtaan, joka niitä kantaa.
— Jalkaan, — vastaa sotamies; mutta samalla huomaatte peiton poimuista, ettei hänellä jalkaa olekaan. — Jumalan kiitos nyt, — lisää hän: — pois rupean jo pyrkimään.
— Kauanko olet ollut haavottuneena?
— Johan se on seitsemäs viikko menossa, teidän jalosukuisuutenne!
— Onkos nyt kovia kipuja?
— Ei, ei nyt enää ole kipuja; vain pahoiksi ilmoiksi aivan kuin pohkeessa repisi, muuten ei yhtään.
— Kuinka oikein tulit haavotetuksi?
— Viidennellä sarvella, teidän jalosukuisuutenne, kun ensimmäinen pommitus oli: tähtäsin tykkiä ja rupesin menemään, niinkuin ainakin, toiselle ampumareiälle, kun se iskee minua jalkaan, että ihankuin kuoppaan putosin. Ei muuta kuin jalka poissa.
— Eikös kovasti koskenut ensi hetkellä?
— Eipä liioin; vain niinkuin jollain tulisella olisi tyrkätty jalkaan.
— No, entäs sitten?
— Sitten ei enää mitään; vasta kun nahkaa vetivät tiukemmalle, rupesi niinkuin kirvelemään. Pääasia on, teidän jalosukuisuutenne,ettei ajattele mitään: kun et ajattele, niin ei se olekaan mitään. Paha tulee enimmäkseen siitä, että ihminen ajattelee.
Tällöin lähestyy teitä nainen puettuna harmahtavaan juovikkaaseen hameeseen ja mustaan huiviin kiedottuna; hän sekaantuu keskusteluunne ja rupeaa kertomaan matruusista, hänen kärsimyksistään, epätoivoisesta tilasta, jossa hän oli ollut neljä viikkoa, siitä kuinka hän haavottuneena oli pysähyttänyt paarit nähdäkseen meikäläisten patterin yhteislaukauksen, kuinka suuriruhtinaat olivat puhelleet hänen kanssaan ja lahjottaneet hänelle 25 ruplaa ja kuinka hän oli sanonut heille, että hän tahtoo taas vallinsarvelle opettamaan nuoria, vaikkei itse enää kykenekään työhön. Kertoen kaiken tuon yhdessä henkäyksessä nainen katsoo milloin teihin, milloin matruusiin, joka poispäin kääntyneenä ja ikäänkuin kuuntelematta nyppii päänalusellaan liinannukkaa, ja hänen silmistään loistaa aivan kuin hurmaus.
— Se on emäntäni, teidän jalosukuisuutenne! — huomauttaa teille matruusi, aivankuin sanoisi: "elkää panko pahaksenne. Tietäähän akkaväen — tyhmiä lavertelevat."
Te alatte ymmärtää Sevastopolin puolustajia; teitä rupeaa jostain syystä hävettämään tuon miehen edessä. Teitä haluttaisi sanoa hänelle kovin paljon ilmaistaksenne myötätuntonne ja ihmettelynne; mutta te ette löydä sanoja tai olette tyytymätön niihin, jotka johtuvat mieleenne, — ja niin te vaieten kumarrutte tuon vaiteliaan, itsetiedottoman suuruuden ja mielenlujuuden, tuon oman arvonsa kainostelun edessä.
— No niin, Jumala suokoon sinun pian parantua, — sanotte hänelle ja pysähdytte toisen sairaan viereen, joka makaa lattialla ja näyttää sietämättömissä tuskissa odottavan kuolemaa.
Se on vaalea verinen mies, jolla on pöhöttyneet kalpeat kasvot. Hän makaa selällään, vasen käsi heitettynä taaksepäin, asennossa, joka ilmaisee hirveätä tuskaa. Kuivasta avoimesta suusta pääsee vaivoin koriseva hengitys; vaaleansiniset tinamaiset silmät ovat kääntyneet nurin ja poispudonneen peiton alta pistää näkyviin oikean käden tynkä, joka on kääritty siteisiin. Väkevä kalmanhaju pöyristyttää teitä, ja kuluttava sisäinen kuume, joka tunkee läpi kärsivän kaikkien elimien, aivankuin tunkee läpi teidänkin ruumiinne.
— Onkos hän tajuttomana? — kysytte naiselta, joka käy perässänne ja katselee teitä ystävällisesti kuin omaa sukulaistaan.
— Ei, kuulee vielä, mutta kovin on huono, — virkkaa hän kuiskaten. — Annoin sille äsken vähän teetä — vaikk'on vieras, täytyy toki sääliä, — niin tuskin maistoi.
— Miltäs nyt tuntuu? — kysytte te häneltä. Haavottunut kääntää silmäteränsä sinne päin, mistä äänenne kuuluu, mutta ei näe eikä ymmärrä teitä.
Sydäntä kouristaa.
Vähän tuonnempana näette vanhan sotamiehen, joka muuttaa paitaa. Hänen kasvonsa ja ruumiinsa ovat kalmankellertävät ja aivan kuin luurangolla. Kättä ei hänellä ole: se on olkapäätä myöten leikattu pois. Hän istuu pää pystyssä, hän on parantunut; mutta elottomasta, himmeästä katseesta, kasvojen kammottavasta laihuudesta ja kurtuista näette, että tuo ihmisolento on jo elänyt parhaimman osan elämästään.
Toisella puolella näette telttasängyssä kärsivät, kalpeat ja hennot naiskasvot, joiden poskipäillä hehkuva punerrus leikkii.
— Tuota meidän matruusinvaimoa sipaisi viidentenä päivänä pommi jalkaan, — kertoo teille oppaanne: — vei päivällistä miehelleen vallinsarvelle.
— No, poisko leikattiin?
— Yläpuolelta polven leikattiin.
Nyt, jos teillä on vahvat hermot, menette ovesta vasemmalle: siinä huoneessa toimitetaan sitomiset ja leikkaukset. Näette siellä tohtorit kyynäspäitä myöten verisine käsineen ja kalpeine, synkkine muotoineen työssä telttasängyn ympärillä, jossa avoimin silmin ja kuin houreessa puhuen tolkuttomia, väliin yksinkertaisia ja liikuttavia sanoja makaa haavottunut kloroformin vaikutuksen alaisena. Tohtorit tekevät inhottavaa, mutta terveellistä leikkaustyötään. Te näette kuinka terävä käyrä veitsi tunkee valkeaan terveeseen lihaan, näette kuinka haavottunut yhtäkkiä kammottavasti, vihlovasti kirkaisten ja sadatellen herää tuntoihinsa, kuinka välskäri viskaa nurkkaan poisleikatun käden, näette kuinka paareilla samassa huoneessa lepää toinen haavottunut, joka katsellen toverinsa leikkausta lyyhistyy kasaan ja voihkii, ei niin paljon ruumiillisesta kivusta kuin henkisistä odotuksen tuskista, — näette kauhistavia, mieltäjärkyttäviä näkyjä, näette sodan — ei säännöllisessä, kauniissa ja loistavassa rintamassa musiikin soidessa ja rumpujen päristessä, lippujen liehuessa ja kenraalien pyörähdellessä ratsuillaan, vaan näette sodan todellisessa ilmauksessaan, — veressä, kärsimyksissä, kuolemassa…
Astuessanne ulos tästä kärsimysten talosta tunnette ehdottomasti elpymisen tunnetta, hengitätte täysin rinnoin raikasta ilmaa, nautitte oman terveytenne tunnosta, mutta samalla ammennatte näiden kärsimysten tarkastamisesta oman mitättömyytenne tunnon ja tyynesti, epäröimättä menette vallin sarville…
"Mitä merkitsee minunlaiseni maan madon kärsimykset ja kuolema tuollaisten kärsimysten ja tuollaisten kuolojen rinnalla!" Mutta pilvettömän taivaan, helottavan auringon, kauniin kaupungin, avoimen kirkon ja eri tahoille liikkuvan sotilasväen katseleminen saa pian taas mielenne tavallisen huolettomuuden, pikku huolien ja nykyhetkeen viehtymisen tilaan.
Vastaanne tulee kenties kirkosta jonkun upseerin hautajaissaatto ruusunpunaisine ruumisarkkuineen, musiikkeineen ja liehuvine kirkkolippuineen; korviinne kuuluu kenties ampumisen ääntä vallinsarvilta, mutta se ei saata teitä äskeisiin ajatuksiinne, hautajaissaatto näyttää teistä vain kauniilta sotaiselta näytelmältä, laukausten äänet — kauniilta sotaisilta ääniltä, ettekä te yhdistä tuohon näytelmään ettekä noihin ääniin selvää, omaan itseenne kohdistuvaa ajatusta kärsimyksistä ja kuolemasta, niinkuin teitte sitomispaikassa.
Kun olette sivuuttanut kirkon ja vallituksen, tulette kaupungin vilkkainta sisäistä elämää sykkivään osaan. Molemmin puolin on puotien ja ravintolain kylttejä. Kauppiaat, hattu- ja huivipäiset naiset, keikailevat upseerit — kaikki puhuu asukkaiden mielenlujuudesta, itseluottamuksesta, varmuudesta.
Poiketkaa ravintolaan oikealle, jos tahdotte kuunnella merimiesten ja upseerien juttuja: siellä varmaankin jo tarinoidaan viime yöstä, Fenjkasta, 24:n päivän taistelusta, siitä kuinka kalliilla hinnalla ja rumalla tavalla tarjotaan kyljyksiä ja mitenkä mikin toveri sai surmansa.
— Hitto vie, kuinka meillä nyt on asiat huonosti! — sanoo bassoäänellä valkoverinen, viiksetön meriupseeri, jonka olan yli riippuu kudottu vihreä vyöhikkö.
— Missä meillä? — kysyy toinen.
— Neljännellä vallinsarvella — vastaa nuori upseeri, ja te katsahdatte ehdottomasti mitä suurimmalla huomaavaisuudella jopa kunnioituksella valkoveriseen upseeriin hänen sanoessaan: "neljännellä vallinsarvella". Hänen suuri ujostelemattomuutensa, huitomisensa käsillään, kova naurunsa ja äänensä, mikä kaikki teistä on tuntunut julkeudelta, näyttää teistä nyt olevan vain merkkinä siitä perin pöyhistelevästä mielentilasta, johon nuo hyvin nuoret miehet joutuvat vaaran jälkeen; niinpä luulette hänen kertovan kuinka huonosti neljännellä vallinsarvella on asiat pommien ja kuulien vuoksi: vielä mitä! huonosti on sen vuoksi, että on niin paljo likaa. "Mahdotonta mennä patterille", — virkkaa hän, osottaen saappaitaan, jotka yläpuolelle pohkeiden ovat lian peitossa. — "Ja minulta taas parhaimman tykkipäällysmiehen ampuivat, suoraan otsaan pamahuttivat", virkkaa toinen. "Kenen sitten? Mitjuhinin? Eihän… no, tuodaankos sieltä vasikanpaistia, senkin kanaljat!" lisää hän ravintolan palvelijalle… Ei Mitjuhinin, vaan Abramovin. Se poika oli kuudessa hyökkäyksessä mukana.
Pöydän toisessa kulmassa, kyljys- ja hernelautasten sekä pullon takana, jossa on hapanta, "bordeaux'ksi" nimitettyä Kriminviiniä, istuu kaksi jalkaväenupseeria: toinen, nuori, jolla on punainen kaulus ja kaksi tähteä sinellissä, kertoo toiselle, jolla on musta kaulus eikä yhtään tähteä, Alman taistelusta. Edellinen on jo hieman hutikassa ja siitä, että hän tuon tuostakin pysähtelee kertoessaan, epävarmasta katseesta, joka ilmaisee epäilyä, ettei häntä uskota, ja ennen kaikkea siitä liika suurenmoisesta osasta, jota hän kaikessa tuossa näyttelee ja että kaikki on liika kauheaa, huomaa, että hän poikkeaa koko joukon vääristelemättömästä totuudesta. Mutta eihän teitä liikuta nuo kertomukset, joita kauan vielä tulette kuulemaan Venäjän joka kolkassa: te tahdotte mieluummin mennä vallinsarville, nimenomaan neljännelle, josta teille on niin paljon ja niin monella eri tavalla kerrottu. Kun joku sanoo olleensa neljännellä vallinsarvella, niin hän sanoo sen erityisellä mielihyvällä ja ylpeydellä; kun joku sanoo: menen neljännelle vallinsarvelle, niin hänessä pakostakin huomaa pientä mielenkuohua tai kovin suurta kylmäverisyyttä; kun tahdotaan tehdä pilaa jostakusta, niin sanotaan: sinutpa pitäisi panna neljännelle vallinsarvelle; kun kohdataan paarit ja kysytään: mistä? niin useimmiten vastataan: neljänneltä vallinsarvelta. Yleensä on kaksi aivan erilaista mielipidettä tuosta kauheasta vallinsarvesta: niiden, jotka eivät koskaan ole siellä olleet ja jotka ovat vakuutetut siitä, että neljäs vallinsarvi on varma hauta jokaiselle, joka vain sinne menee, sekä sitten niiden, jotka elävät siellä, kuten valkoverinen laivavänrikki, ja jotka, kun puhuvat siitä, kertovat teille onko siellä kuiva vai likaa, lämmin vai kylmä maaluolassa j.n.e.
Sen puolentunnin kuluessa, jonka vietitte ravintolassa, on sää kerinnyt muuttua: yli meren levinnyt sumu on kokoontunut harmaiksi, ikäviksi, kosteiksi pilviksi ja peittänyt auringon; surullista usvaa vihmoo alas, kastellen katot, katukäytävät ja sotilasviitat…
Kun olette sivuuttanut vielä yhden vallituksen, käännytte portista oikealle ja astutte ylös suurta katua pitkin. Tämän vallituksen takana ovat talot kadun molemmilla puolilla asumattomina, kylttejä ei ole, ovet ovat laudoilla teljetyt, ikkunat säpäleinä, missä on seinännurkka luhistunut, missä katto puhki. Rakennukset näyttävät iäkkäiltä, kaikenlaista surua ja puutetta kokeneilta sotavanhuksilta, jotka ylpeästi ja vähän halveksien katselevat teitä. Kulkiessanne kompastelette tiellä ajelehtiviin tykinkuuliin ja vesikuoppiin, joita pommit ovat kaivaneet kiviseen maaperään. Kadulla kohtaatte ja ehätätte sotamiesosastoja, jalkakasakoita, upseereja; silloin tällöin tulee vastaanne nainen tai lapsi, mutta ei enää hattupäinen nainen, vaan matruusin eukko vanhassa turkissa ja sotilassaappaissa. Kuljettuanne kauemmas katua pitkin ja laskeuduttuanne matalan mäen rinteen alle, ette ympärillänne enää näe taloja, vaan raunioita, kiviröykkiöitä, lautakasoja, pölkkyjä, saviläjiä, edessänne jyrkällä mäellä huomaatte mustan likaisen alan, jonka kaivannot ristiinrastiin uurtavat, ja tuo se juuri on nyt neljäs vallinsarvi… Täällä tapaa ihmisiä vielä harvemmassa, naisia ei näe ollenkaan, sotamiehet rientävät, tiellä punottaa veritippoja ja välttämättä kohtaatte täällä neljä sotamiestä paareineen, paareilla kalpean kellertävät kasvot ja verinen sinelli. Jos kysytte: mihin hän on haavottunut? niin paarinkantajat vihaisesti päätään kääntämättä vastaavat: jalkaan tai käteen, jos kysymys on lievästi haavottuneesta; tai ovat jurosti vaiti, jos paareilta ei näy päätä ja niillä lepää kuollut tai vaikeasti haavottunut.
Juuri kun alatte astua mäkeä ylös, viiltää läheltä kuuluva tykinkuulan tai pommin vinkuna vastenmielisesti korviinne. Yhtäkkiä käsitätte, aivan toisella tavalla kuin sitä ennen, niiden äänten merkityksen, joita kuulitte kaupungissa. Jokin vienon lohdullinen muisto välähtää yhtäkkiä mielikuvituksessanne, oma persoonanne alkaa enemmän kiinnittää mieltänne kuin havainnot: teiltä riittää vähemmin huomiota kaikkeen ympärillä olevaan, ja vastenmielinen epäröimisen tunne valtaa teidät äkkiä. Mutta huolimatta tuosta kehnosta äänestä, joka yhtäkkiä vaaran uhatessa on alkanut teissä puhua, te, varsinkin kun katsahdatte sotamieheen, joka käsillään huitoen ja luisuen alasmäkeä vetelässä liassa juoksee täyttä karkua, nauraen ohitsenne, — te pakotatte vaikenemaan tuon äänen, ehdottomasti oikaisette vartalonne, nostatte päänne pystympään ja kiipeätte ylös niljakkaa, savista mäkeä. Tuskin olette taas ponnistellut vähän matkaa ylöspäin, kun oikealla ja vasemmalla puolellanne alkaa suhista tussarin kuulia, ja te jäätte kenties tuumimaan, menisittekö ehkä saartokaivantoa myöten, joka kulkee yhtäsuuntaisesti tien kanssa; mutta saartokaivanto on aina yläpuolelle polven täynnä niin vetelää, keltaista, haisevaa likaa, että ehdottomasti päätätte mennä mäen yli, semminkin kun näette, ettäkaikki kulkevat sitä tietä. Kun olette astunut parisensataa askelta, tulette ristiin rastiin uurretulle likaiselle alueelle, jota ympäröivät joka puolelta vallikopat, multavallit, kellarit, maaluolat, tykkisillat, joiden päällä suuret valurautaiset kanuunat seisovat ja tykinkuulat säännöllisissä läjissä viruvat. Kaikki tuo näyttää teistä olevan mätkitty siihen ilman mitään tarkotusta, yhteyttä ja järjestystä. Missä istuu patterilla joukko matruuseja, missä seisoo kentän keskellä rikkiammuttu kanuuna puoleksi likaan uponneena, missä taas jalkasotamies kivääreineen menee patterin läpi ja raahaa suurella vaivalla jalkojaan sitkeässä liassa. Mutta kaikkialla, joka puolella ja joka paikassa näette pirstaleita, räjähtäneitä pommeja, tykinkuulia, leirin jälkiä, kaikki tuo uponneena vetelään, sitkeään likaan. Aivan lähellänne olette kuulevinanne tykinkuulan iskun, joka taholta tuntuu kuuluvan erilaisia kuulan ääniä — surisevia kuin mehiläinen, vinhaan viuhuvia tai vinkuvia kuin soittimen kieli, — kuulette hirmuisen jymähdyksen, joka tärisyttää teitä kaikkia ja tuntuu teistä aivan hirvittävältä.
"Tuossa se nyt siis on, se neljäs vallinsarvi, siinä se on, se kamala, todella hirmuinen paikka!" ajattelette itseksenne, tuntien pientä ylpeyden ja valtavaa tukahutetun pelon tunnetta. Mutta herätkäähän haltioistanne: se ei vielä ole neljäs vallinsarvi. Se on Jasonin redutti — verrattain hyvinkin vaaraton paikka eikä ollenkaan kauhea. Tullaksenne neljännelle vallinsarvelle suunnatkaa kulkunne oikealle, samaa kapeaa saartokaivantoa pitkin, jota jalkasotamies selkä kyyryssä kulki. Saartokaivannolla ehkä kohtaatte taas paarit, matruusin, sotamiehen lapioineen, näette miinajohtoja, maaluolia liassa, joihin mahtuu kyyryssä ryömimään vain pari henkeä, siellä näette myöskin Mustanmeren pataljoonain jalkakasakoita, jotka siellä muuttavat jalkaansa, syövät, polttavat piippua ja elävät, näette taas kaikkialla samaa haisevaa likaa, leirin jälkiä ja poisheitettyä malmirautaa kaikissa mahdollisissa muodoissa. Kuljettuanne vielä kolmisensataa askelta tulette uudestaan patterille — tasaiselle kummulle, joka on täynnä kuoppia ja jota mullalla täytetyt vallikopat, tykkisilloilla seisovat kanuunat ja maavallit ympäröivät. Täällä näette kenties nelisen matruusia pelaamassa korttia rintavarustuksen suojassa ja meriupseerin, joka huomattuaan uuden tulokkaan, hyvillä mielin näyttää teille talouttaan ja kaikkea mikä teitä vain voi huvittaa. Tykillä istuen upseeri kiertää niin tyynesti keltaisesta paperista paperossin, niin tyynesti kävelee ampuma-aukolta toiselle, niin tyynesti ja aivan luonnollisesti puhelee kanssanne, että tekin kuulista piittaamatta, joita nyt tiheämpään kuin ennen suhahtelee päänne yli, tekin muututte kylmäveriseksi ja tarkkaavaisesti kyselette ja kuuntelette upseerin kertomuksia. Upseeri kertoo teille — mutta ainoastaan jos kyselette — viidennen päivän pommituksesta, kertoo kuinka hänen patterissaan vain yksi tykki saattoi toimia ja koko tykkimiehistöstä vain kahdeksan miestä jäi jäljelle ja kuinka hän yhtäkaikki seuraavana kuudennen päivän aamuna ammutti kaikilla tykeillä; kertoo teille kuinka viidentenä pommi osui matruusien maaluolaan ja surmasi yksitoista miestä; näyttää teille ampuma-aukoista vihollisen pattereita ja saartokaivantoja, jotka eivät täältä ole kuin 30-40 sylen päässä. Pelkään vain, että kun kurkistatte ampuma-aukosta vihollista, ette kuulien suhinalta näe yhtään mitään, mutta jos näette, niin hyvin näette, että tuo valkoinen kivivalli, joka on niin lähellä teitä ja jonka yllä valkoiset savupilvet hulmahtelevat, juuri tuo valkoinen valli onkin vihollinen —se, niin kuin sotamiehet ja matruusit sanovat.
Saattaapa hyvinkin sattua, että meriupseeri, turhamaisuudesta tahi yksinkertaisesti vain omaksi huvikseen, tahtoo teidän aikananne hieman paukutella. "Komendori ja miehet tykille", ja nelisentoista matruusia, mikä tyrkäten piippua taskuunsa, mikä tukkien korppua suuhunsa, rientää reippaasti ja iloisesti, niin että korkorautaiset saappaat tykkisiltaa tömisyttävät, lataamaan tykkiä. Tarkastakaahan noiden miesten kasvoja, ryhtiä ja liikkeitä: noiden ahavoittuneiden, kulmikkaiden kasvojen jokaisessa rypyssä, jokaisessa lihaksessa, noiden hartiain leveydessä, noiden jalkojen paksuudessa, jotka ovat suunnattomiin saappaisiin pistetyt, jokaisessa liikkeessä — tyynessä, varmassa, maltillisessa — ovat nähtävinä ne pääpiirteet, jotka muodostavat Venäläisen voiman, — yksinkertaisuus ja itsepintainen sitkeys; mutta täällä näkyy vielä jokaisen kasvoilla, että paitsi näitä tärkeimpiä tunnusmerkkejä, sodan vaarat, vihat ja kärsimykset ovat lisänneet niihin vielä oman arvon tunnon ja sekä mielen että tunteen ylevyyden.
Yhtäkkiä hirmuinen, ei ainoastaan kuuloelimiä, vaan koko olemustanne tärisyttävä jymähdys saa teidät vavahtamaan kiireestä kantapäähän. Heti sen jälkeen kuulette etääntyvää kuulan vinkunaa, ja sakea ruudinsavu peittää teidät, tykkisillan ja sillalla liikkuvain matruusien mustat hahmot. Tuon laukauksen johdosta saatte kuulla matruusien monenmoisia puheita ja näette heidän ihastuksensa ja tunteen ilmauksen, jota ette odottanut näkevänne, kenties — se on vihollisvihan, koston tunne, joka piilee jokaisen sielussa. "Ihanampuma-aukkoonosui; taisi tappaa kaksi… pois kantavat", kuulette iloisia huudahduksia. "Vaan nytkös se kiukustui: tuossa paikassa pamahuttaa tänne", virkkaa joku ja tosiaankin heti kohta sen jälkeen näette leimauksen, savupilven; rintavarustuksella seisova vahtisotamies huutaa: "ty-ykki!" Ja heti sen jälkeen vingahtaa ohitsenne tykinkuula, maiskahtaa maahan ja ruiskuttaa ympärilleen vesivihmaa ja kiviä. Patterin päällikkö tulistuu tykinkuulasta, käskee ladata toisen ja kolmannen tykin, vihollinenkin rupeaa puolestaan vastailemaan, ja te saatte kokea mieltäkiehtovia tunteita, saatte kuulla ja nähdä mieltäkiehtovia asioita. Vahtisotamies taas huutaa: "tykki!" ja te kuulette saman äänen ja iskun, saatte samat vesiroiskeet, tai huutaa: "mörssäri", ja te kuulette tasaista pommin vihellystä, sangen miellyttävää ja sellaista, johon on vaikea yhdistää ajatusta jostain kauheasta, kuulette vihellyksen lähenevän, kiirehtivän, näette mustan pallon, tuntuvan iskun maahan ja pommin kajahtavan räjähdyksen. Viheltäen ja vinkuen lentävät sitten joka suunnalle pirstaleet, suhisevat ilmassa kivet ja räiskyy päällenne lika. Kuunnellessanne noita ääniä te tunnette omituista nautinnon ja samalla pelon tunnetta. Sillä hetkellä kun pommi kiitää teitä kohti, johtuu ehdottomasti mieleenne, että se tappaa teidät; mutta itserakkauden tunne pitää teitä pystyssä, eikä kukaan huomaa veistä, joka vihloo sydäntänne. Mutta samassa kun pommi on lentänyt ohi teihin sattumatta, te taas toinnutte, ja sanomattoman mieluinen elpymisen tunne valtaa, tosin vain hetkeksi, teidät, niin että löydätte jotain erikoisen hurmaavaa vaarassa, tuossa elämän ja kuoleman leikissä; teitä haluttaisi, että kanuunankuulia tai pommeja putoisi yhä ja yhä lähemmä teitä. Mutta vielä huutaa vahtisotamies kuuluvalla, syvällä äänellään: "mörssäri!" vielä pommin vihellys, isku ja räjähdys, ja näiden äänien keralla teitä säpsähdyttää ihmisen voihkina. Tulette haavottuneen luo, joka veressä ja liassa on kauhistavan, epäinhimillisen näköinen, yhtaikaa paarien kanssa. Matruusilta on repeytynyt irti kappale rinnasta. Ensimmäisinä silmänräpäyksinä hänen lian ryvettämillä kasvoillaan kuvastuu vain peljästys ja ikäänkuin teennäinen, ennenaikainen kärsimyksen ilme, joka on ihmiselle sellaisessa asemassa ominainen; mutta samassa kun hänelle tuodaan paarit ja hän lepää paareilla terveellä kyljellään, huomaatte sen muuttuvan aivankuin hurmauksen ja ylevän, sanomattoman ajatuksen ilmeeksi: silmät palavat, hampaat puristuvat yhteen, pää kohoaa suurella ponnistuksella ylemmäs ja samassa kun hänet nostetaan ylös, hän pysähyttää paarit ja suurella vaivalla, vavahtelevalla äänellä sanoo tovereilleen: "hyvästi jääkää, veikot!" vielä tahtoo sanoa jotain, ja näkyy, että tahtoo sanoa jotain liikuttavaa, mutta toistaa vain vielä kerran: "hyvästi jääkää, veikot!" Tällöin matruusitoveri astuu hänen luokseen, panee sotilaslakin päähän, jota haavottunut hänelle kurottaa, ja tyynesti, välinpitämättömästi käsiään heiluttaen palaa tykilleen. "Noin niitä menee joka päivä seitsemän kahdeksan miestä", virkkaa teille meriupseeri, vastaten kauhun ilmeeseen, joka kuvastuu kasvoillanne, haukottelee ja kiertää keltaisesta paperista paperossin…
* * * * *
Niinpä olette siis nähnyt Sevastopolin puolustajat itse puolustuspaikalla ja astelette takaisin, jostain syystä luomatta mitään huomiota tykin ja kiväärinkuuliin, jotka vinkuvat pitkin tietä aina hävitetylle teatterille asti, — astelette tyynin, ylennetyin mielin. Pääasia, lohdullinen vakaumus, jonka tuotte mukananne — se on vakaumus siitä, ettei Venäjän kansan voima milloinkaan murru, — ja tuota voimaa te ette nähnyt noissa monilukuisissa poikkivallituksissa, rintavarustuksissa, ovelasti suunnitelluissa saartokaivannoissa, miinoissa ettekä tykeissä, joista yhdestä enempää kuin toisestakaan ette mitään ymmärtänyt, vaan te näitte sen silmissä, puheissa, ryhdissä, siinä, mitä kutsutaan Sevastopolin puolustajain hengeksi. Sen, minkä he tekevät, sen he tekevät niin yksinkertaisesti, että uskotte heidän vielä voivan tehdä sata kertaa enemmän… voivan tehdä kaikki. Ymmärrätte, että tunne, joka saattaa heidät tekemään työnsä, ei ole se pikkumaisuuden, turhamaisuuden, unohduksen tunne, jota te tunsitte, vaan jokin toinen, mahtavampi ja että se tunne on tehnyt heistä miehiä, jotka yhtä rauhallisesti elävät kuulasateessa, sadan kuoleman uhatessa sen yhden asemesta, jonka alaisia ovat kaikki ihmiset, — eläen näissä oloissa lakkaamattoman työn, valvomisen ja lian keskellä. Kunniamerkin, arvonimen, uhkausten tähden eivät ihmiset voi antautua noihin kauheisiin oloihin: täytyy olla toinen ylevämpi vaikutin. Ja se vaikutin on tunne, joka harvoin ilmenee, on ujo venäläisessä, mutta piilee jokaisen sielun sisimmässä — rakkaus synnyinmaahan. Vasta nyt ovat kertomukset Sevastopolin piirityksen ensimmäisistä ajoista, jolloin kaupungilla ei ollut linnotuksia, ei sotajoukkoja, ei fyysillistä mahdollisuutta pitää puoliaan, eikä kuitenkaan kukaan epäillyt, että se antautuisi viholliselle, — noista ajoista, jolloin tuo vanhojen kreikkalaisten vertainen sankari Kornilov ratsasti pitkin rivejä sanoen: "kuolkaamme, pojat, ennenkuin luovutamme Sevastopolin", ja meidän venäläiset, korupuheista tietämättä, vastasivat: "kuolkaamme! hurraa" — vasta nyt ovat kertomukset noista ajoista lakanneet olemasta teille kauniina historiallisena traditsionina ja muuttuneet varmuudeksi, todellisuudeksi. Selvään ymmärrätte, mielessänne kuvailette ne miehet, joita juuri näitte, niiksi sankareiksi, jotka noina raskaina aikoina eivät sortuneet, vaan ylenivät hengessä ja nautinnolla valmistuivat kuolemaan — ei kaupungin, vaan synnyinmaan puolesta. Aikakausiksi on Venäjänmaahan painanut mahtavat jäljet tuo Sevastopolin sankarirunoelma, jonka sankarina oli Venäjän kansa…
Jo joutuu ilta. Aivan laskunsa edellä on aurinko tullut näkyviin harmaiden pilvien takaa, jotka peittävät taivaan, ja yhtäkkiä valaissut purppuranhohtavalla valolla sinipunervat pilvet ja vihertävän meren, jota peittävät laivat ja veneet ja jota tasaiset, leveät mainingit tuudittavat, sekä kaupungin vaaleat rakennukset ja kaduilla liikkuvan kansan. Vedellä leijailevat vanhanaikaisen valssin säveleet, jota rykmentin soittokunta soittaa bulevardilla, sekä vallin sarvilta kuuluvat laukausten äänet, jotka niitä omituisesti säestävät.
Sevastopoli 25 p. huhtikuuta 1855.
Sevastopoli toukokuulla 1855.
On kulunut jo kuusi kuukautta siitä hetkestä kun ensimmäinen tykinkuula lentää suhahti Sevastopolin vallinsarvilta ja penkoi maata vihollisen varustuksista, ja siitä lähtien on tuhansia pommeja, tykin- ja kiväärinkuulia lakkaamatta lennellyt vallinsarvilta saartokaivantoihin ja saartokaivannoista vallinsarville, ja kuolonenkeli lakkaamatta liidellyt niiden yllä.
Tuhansien kunnianhimo on kerinnyt saada siipeensä, tuhansien kerinnyt tulla tyydytetyksi, paisua, tuhansien tyyntyä kuoleman helmassa. Kuinka monta ruusunpunaista ruumisarkkua ja liinaista peitettä! Mutta yhä kajahtelevat vallinsarvilta samat äänet, yhä samalla ehdottomalla pelolla ja vavistuksella katselevat ranskalaiset leiristään Sevastopolin vallinsarvien kellertävää, myllerrettyä maata kirkkaina iltoina, meidän matruusien valleilla liikkuvia mustia haahmoja, sekä laskevat yhteen ampuma-aukkoja, joista valurautaiset tykit vihaisesti ammottavat; yhä tähystelee perämies-aliupseeri merkinantotornista kiikarilla ranskalaisten monivärisiä haahmoja, heidän pattereitaan, telttojaan, kolonnejaan, jotka liikkuvat vihreällä vuorella, ja saartokaivannoissa hulmahtelevia savupilviä — ja yhä tulvii samalla kuumeisella innolla maailman eri ääriltä kirjavia ihmislaumoja vielä kirjavimpine toiveineen tuolle kohtalokkaalle paikalle. Ja kysymys, jota valtioviisaat eivät ole ratkaisseet, on yhä vielä ratkaisematta ruudilla ja verellä.
Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa, bulevardilla huvimajan läheisyydessä soitti rykmentin soittokunta, ja sotilasväkeä sekä naisia käyskenteli käytävillä pyhäpäivän joutilaisuudessa. Kirkas kevätaurinko oli aamulla kohonnut englantilaisten varustusten yläpuolelle, siirtynyt vallinsarville, sitten kaupungin ja Nikolajevskin kasarmin kohdalle ja loistaen yhtä iloisesti kaikille laski nyt kaukaiseen siniseen mereen, joka tasaisesti keinuen hohti hopeankirkkaana.
Pitkä, hieman kyyryselkäinen jalkaväen-upseeri astui puhdasta, mutta ei aivan valkeaa hansikasta käteensä vetäen pienestä sotamiestalosta, jommoisia on rakennettu Morskaja-kadun vasemmalle puolelle, ja miettivästi silmäillen jalkoihinsa lähti astumaan ylös mäkeä bulevardille päin. Upseerin jokapäiväisten kasvojen ilme ei puhunut suurista älynkyvyistä, vaan kyllä vilpittömyydestä, neuvokkuudesta, kunnosta ja taipumuksesta säännöllisyyteen. Hänen vartalonsa oli huonosti kehittynyt, hieman kömpelö ja hänen liikkeensä olivat ujot. Päässä oli hänellä vielä melkein uusi sotilaslakki, ohut, vähän omituisen värinen sinipunerva sinelli, jonka reunuksen alta pilkisti näkyviin kultaiset kellonperät, housut jalkahihnoineen ja puhtaat, välkkyvät vasikannahkaiset saappaat. Häntä olisi saattanut pitää ulkomaalaisena, elleivät hänen kasvonpiirteensä olisi ilmaisseet puhdasta venäläistä syntyperää, tahi adjutanttina taikka rykmentin majotusmestarina (mutta silloinhan hänellä olisi ollut kannukset) tahi sitten upseerina, joka sodan ajaksi oli siirtynyt tänne ratsuväestä tai ehkä kaartista. Hän olikin todella ratsuväestä siirtynyt upseeri ja ajatteli bulevardille noustessaan kirjettä, jonka juuri oli saanut entiseltä toveriltaan, sotapalveluksesta eronneelta tilanomistajalta T:n kuvernementistä ja hänen vaimoltaan, vaalean-sinisilmäiseltä Natashalta, hyvältä ystävättäreltään. Hän muisteli erästä kohtaa, jossa toveri kirjotti:
"Kun meille tuodaanInvalid-lehti, niinPupka(näin kutsui eronsaanut ulaani vaimoaan) syöksyy suinpäin eteiseen, sieppaa sanomalehden, juoksee sohvallelehtimajaan, (jossa, muistathan, niin verrattomasti vietimme kanssasi talvi-iltoja, kun rykmentti majaili täällä kaupungissa), ja lukee sellaisella innollateidänsankaritöistänne, ettet voi sitä kuvitellakaan. Usein sanoo hän sinusta: 'Kas se Mihailov, se vasta onkultainen mies. Minä olen valmis syömään sen suudelmillani, kun tapaan. Häntaistelee vallinsarvillaja saa ehdottomasti Yrjönristin, ja hänestä kirjotetaan sanomalehtiin… j.n.e., j.n.e… niin että alan jo olla hirveän mustasukkainen sinulle'." Toisessa paikassa hän kirjotti: "meille saapuvat sanomalehdet kauhean myöhään, ja vaikka uutisia muutenkin kuulee paljon, ei niihin kaikkiin ole luottamista. Eilen esimerkiksi kertoivat sinullekin tututsoitannon ihailijattaret, että meidän kasakat muka jo ovat ottaneet vangiksi Napoleonin ja että hän on lähetetty Pietariin; mutta ymmärräthän minkä verran minä sitä uskon. Kertoipa meille vielä eräs Pietarista tullut (hän on ministeristössä erityisiä toimia varten, perin rakastettava ihminen, ja nyt, kun kaupungissa ei ole ketään, niin suurenarattonameille, ettet voi arvatakaan…) niin, hän puhuu varmana asiana, että meikäläiset ovat vallanneet Eupatorian,niin ettei ranskalaisilla enää ole yhteyttä Balaklavan kanssa, ja että meiltä siinä kaatui 200 miestä, vaan ranskalaisilta 15 tuhanteen. Vaimoni oli niin haltioissaan tästä uutisesta, ettämellastikoko yön ja sanoo, että sinä hänen aavistuksensa mukaan varmasti olit tässä taistelussa ja kunnostit itseäsi."
Huolimatta niistä sanoista ja lauseista, jotka tahallani olen alleviivannut, ja kirjeen koko sävystä, muisteli alikapteeni Mihailov sanomattoman surullisella nautinnolla kalpeaa ystävätärtään ja kuinka he istuivat iltaisin lehtimajassa ja puhelivattunteesta, muisteli kunnon ulaanitoveriaan, kuinka hän suuttui ja joutui pietiksi, kun he kabinetissa pelasivat kopekan panoksesta, kuinka vaimo nauroi hänelle, — muisteli näiden ihmisten ystävyyttä häntä kohtaan (ehkäpä hänestä tuntui siinä olevan jotain enempääkin kalpean ystävättärensä puolelta): kaikki nuo henkilöt ympäristöineen vilahtivat hänen mielikuvituksessaan ihmeellisen suloisessa ruusunhohteessa, ja hymyillen muistoilleen hän kosketti kädellään taskua, jossa tuo hänelle niinarmaskirje oli.
Muistoistaan johtui alikapteeni Mihailov tahtomattaan unelmiin ja toiveisiin. "Ja kuinka Natasha ihastuukaan ja hämmästyykään", ajatteli hän astellen kapeata poikkikatua pitkin, — "kun hän yht'äkkiä saaInvalidistalukea kuvauksen, kuinka minä ensimmäisenä kapusin tykille ja sain Yrjönristin! Kapteeniksi pääsen varmasti entisen suosituksen perusteella. Sitten ylenen helposti vielä tänä vuonna kenttämajuriksi, koska niin monta meikäläisistä on kaatunut, ja varmaan vielä kaatuu tässä sodassa. Ja sitten tulee taas kahakka, ja minulle, tunnetulle miehelle, annetaan rykmentti… everstiluutnantti… Annannauha kaulaan… eversti…" — ja hän oli jo kenraali, joka suvaitsee käydä tervehtimässä Natashaa, toverinsa leskeä, toverinsa kuoltua näihin aikoihin, kun bulevardimusiikin säveleet rupesivat selvempinä vyörymään hänen kuuluviinsa, kansanjoukko tulvahti häntä vastaan, ja hän näki olevansa bulevardilla entisenä jalkaväen alikapteenina.
Hän lähestyi ensin paviljonkia ja sen vieressä seisovia soittajia, joille nuottitelineiden virkaa toimittavat kumppaninsa pitelivät ja kääntelivät nuotteja ja joiden ympärille enemmän katselemaan kuin kuuntelemaan oli kokoontunut piiri kirjureja, junkkareja ja lapsenhoitajia lapsineen. Paviljongin ympärillä seisoi, istui ja käveli enimmäkseen merimiehiä, ajutantteja ja upseereja valkeat hansikkaat kädessä. Bulevardin suurella lehtokujalla käyskenteli kaikenlaisia upseereja ja kaikenlaisia naisia, harva hatussa, useimmat huivi päässä (tai ilman sekä huivia että hattua), mutta yksikään ei ollut vanha, vaan silmään pisti, että kaikki olivat nuoria. Alhaalla varjoisilla tuoksuavilla valkoakaasia-kujilla käyskenteli ja istuskeli yksinäisiä ryhmiä.
Kukaan ei ollut erittäin iloinen tavatessaan bulevardilla alikapteeni Mihailovin, lukuunottamatta kenties kapteeni Obzhogovia ja Suslikovia, hänen rykmenttitoverejaan, jotka lämpimästi puristivat hänen kättänsä, mutta edellisellä oli kamelinnahkaiset housut eikä hansikkaita, kulunut sinelli, kasvot perin punottavat ja hikiset, toinen taas kiljui niin kovalla äänellä ja ujostelematta, että hävetti kävellä heidän kanssaan, varsinkin valkeihin hansikkaisiin puettujen upseerien edellä, joista erästä ajutanttia alikapteeni Mihailov tervehti, ja toistakin, esikuntaupseeria, olisi voinut tervehtiä, koska oli tavannut hänet kaksi kertaa yhteisen tuttavan luona. Sitäpaitsi mitä huvia hänellä oli kävellä noiden herrojen Obzhogovin ja Suslikovin kanssa, kun he muutenkin paiskasivat kättä kuusi kertaa päivässä. Hänhän oli tullutmusiikkia kuuntelemaan.
Häntä olisi haluttanut astua ajutantin luo, jota hän oli tervehtinyt, puhelemaan noiden herrojen kanssa — ei sen vuoksi, että muka kapteenit Obzhogov ja Suslikov sekä luutnantti Pashtetskij ja muut saisivat nähdä hänet puhumassa heidän kanssaan, vaan yksinkertaisesti siksi, että he olivat miellyttäviä ihmisiä, tiesivät kaikki uutiset — ehkä kertoisivatkin jotain.
Vaan miksikäs alikapteeni Mihailov pelkää eikä rohkene mennä heidän luokseen? Entäs jos heidän päähänsä ei pistäkään tervehtiä minua — miettii hän, — tai tervehtivät, mutta puhelevat vain keskenään aivan kuin minua ei olisikaan niillä mailla, tahi menevät matkoihinsa ja minä jään sinne yksinaristokraattienjoukkoon. Sana "aristokraatti" (korkeimman missä säädyssä hyvänsä olevan valiopiirin merkityksessä) on meillä Venäjällä, missä sitä kenties ei yleensä pitäisi ollakaan, jo jonkun aikaa ollut suuresti suosittu ja tunkenut yhteiskunnan kaikkiin kerroksiin ja ääriin, minne vain turhamaisuus on päässyt tunkemaan (ja mihin aikoihin ja oloihin tuo surkea viettymys ei tunge?), kauppiaiden, virkamiesten, kirjurien upseerien piiriin, Saratoviin, Mamadyschiin, Visnitaan, kaikkialle missä ihmisiä on. Ja koska Sevastopolin piiritetyssä kaupungissa on ihmisiä paljon, niin on siellä paljon turhamaisuuttakin, s.o.aristokraatteja, vaikka kuolema joka hetki vaanii jokaisen sekäaristokraatinettäei aristokraatinkintereillä.
Kapteeni Obzhogovin mielestä on alikapteeni Mihailovaristokraatti, alikapteeni Mihailovin mielestä on ajutantti Kaluginaristokraatti, koska hän on ajutantti ja "sinuttelee" toista ajutanttia. Ajutantti Kaluginin mielestä taas on kreivi Nordovaristokraatti, koska hän on sivusajutantti.
Turhamaisuutta, turhamaisuutta ja aina vain turhamaisuutta kaikkialla, vieläpä haudan partaalla ja ihmisissä, jotka ovat valmiit kuolemaan ylevän vakaumuksen puolesta. Turhamaisuus! Varmaankin se on meidän aikamme kuvaava piirre, meidän ajallemme omituinen sairaus. Miksikäs entisajan ihmiset eivät tienneet tästä intohimosta, kuten rokosta ja kolerasta? Miksikäs meidän aikanamme on vain kolmea lajia ihmisiä: niitä, jotka omaksuvat turhamaisuuden välttämättömästi olemassa olevana ja siis oikeutettuna tosiasiana ja vastustelematta alistuvat siihen; — niitä, jotka omaksuvat sen onnettomana, mutta voittamattomana olosuhteena ja vihdoin niitä, jotka itsetiedottoman orjamaisesti toimivat sen vaikutuksen alaisina? Miksikäs Homeros ja Shakespeare puhuivat rakkaudesta, maineesta, kärsimyksistä, vaan meidän aikamme kirjallisuus on loppumaton keikailun ja turhamaisuuden romaani?
Alikapteeni kulki pari kertaa epäröiden ohi tuon omanylimyspiirinsä, vaan kolmannella kerralla teki ponnistuksen ja astui sen luo. Tämän piirin muodosti neljä upseeria: ajutantti Kalugin, Mihailovin tuttava, ajutantti, ruhtinas Galjtsin, joka vieläpä Kalugininkin mielestä oli hieman aristokraatti, eversti Neferdov, eräs niin kutsutuistasadastakahdestakymmenestäkahdestahienon maailman miehestä (jotka virkaeron saaneina olivat uudelleen ruvenneet palvelukseen ottaakseen osaa tähän sotaan) ja ratsumestari Praskuhin, myöskin yksi noista sadastakahdestakymmenestäkahdesta. Mihailoville onneksi Kalugin oli loistavalla tuulella (kenraali oli juuri puhellut hänen kanssaan hyvin tuttavallisesti ja ruhtinas Galjtsin, joka oli tullut Pietarista, oli asettunut hänen luokseen asumaan): ja katsoi sopivaksi ojentaa kätensä alikapteeni Mihailoville, jota ei kuitenkaan Praskuhin tehnyt, vaikka hyvin usein oli tavannut Mihailovin vallinsarvella, monta monituista kertaa juonut hänen viiniänsä ja viinaansa, vieläpä oli hänelle kaksikymmentä ja puoli ruplaa preferanssivelkaa. Tuntematta vielä sen paremmin ruhtinas Galjtsinia, häntä ei haluttanut näyttää olevansa tavallisen jalkaväen alikapteenin tuttavia. Hän vain tervehti ohimennen.
— No kapteeni, — sanoi Kalugin, — koskas taas vallinsarvelle? Muistattehan kun tavattiin Schwartzin redutilla — eikö ollut kuuma? vai?
— Kuuma oli, — sanoi Mihailov, muistaen kuinka hän sinä yönä hiipiessään saartokaivantoa pitkin vallinsarvelle kohtasi Kaluginin, joka marssi hänen ohitseen terhakkana miehenä reippaasti kalistellen miekkaansa.
— Minun olisi oikeastaan mentävä sinne huomenna, mutta meillä on eräs upseeri sairaana, — jatkoi Mihailov — niin että…
Hän aikoi kertoa, ettei ollut hänen vuoronsa, vaan kun 8:n komppanian päällikkö oli sairaana ja komppaniaan jäisi ainoastaan vänrikki, niin hän piti velvollisuutenaan tarjoutua luutnantti Nepshisetskin sijaan ja senvuoksi menisi jo tänään vallinsarvelle. Kalugin ei häntä kuunnellut.
— Minusta tuntuu, että piakkoin tapahtuu jotakin — sanoi hän ruhtinas Galjtsinille.
— Mitä niin, ei kai tänään mitään? — kysyi arasti Mihailov, katsoen vuoroin Kaluginiin vuoroin Galjtsiniin.
Ei kukaan vastannut. Ruhtinas Galjtsin vain rypisteli kummalla tavalla silmäkulmiaan, katsahti sivu hänen lakkinsa ja, oltuaan vähän aikaa ääneti, virkkoi: — Uhkea tyttö tuo tuossa punainen huivi päässä. Ettekö tunne, kapteeni?
— Se on asuntoni läheltä, erään matruusin tytär — vastasi alikapteeni.
— Mennään ja katsellaan oikein kunnollisesti.
Ja ruhtinas Galjtsin otti kainaloonsa toiselle puolelle Kaluginin, toiselle alikapteenin, edeltäpäin vakuutettuna siitä, ettei tämä voinut olla tuottamatta jälkimmäiselle suurta tyydytystä, mikä todella olikin aivan oikein.
Alikapteeni oli taikauskoinen ja piti suurena syntinä olla näin ennen taistelua tekemisissä naisten kanssa; mutta tällä kertaa hän tekeytyi aika elostelijaksi, jota ruhtinas Galjtsin ja Kalugin eivät nähtävästi kumminkaan uskoneet, mikä tavattomasti hämmästytti punahuivista tyttöä, joka monta kertaa oli huomannut kuinka alikapteeni punastui kulkiessaan hänen ikkunansa ohitse. Praskuhin kulki takana ja tuuppi ehtimiseen ruhtinas Galjtsinia tehden kaikenlaisia huomautuksia ranskankielellä; mutta kun käytävällä ei sopinut kulkemaan neljää rinnakkain niin täytyi hänen kävellä yksin, ja vasta toisessa käänteessä voi ottaa kainaloonsa kuuluisan, urhoollisen meriupseeriServjaginin, joka oli lähestynyt takaapäin ja ruvennut puheisiin hänen kanssaan, tahtoen hänkin yhtyäaristokraattienpiiriin. Kuuluisa urho työnsi iloisesti jäntevän kelpo kätensä Praskuhinin kainaloon, samaisen Praskuhinin, jonka kaikki ja Servjaginkin hyvin tiesivät jotenkinmitättömäksimieheksi. Kun Praskuhin tehdessään ruhtinas Galjtsinille selkoa tuttavuudestaantämänmerimiehen kanssa kuiskasi hänelle, että se oli kuuluisa urho, niin ruhtinas Galjtsin, joka eilen oli ollut neljännellä vallinsarvella ja nähnyt pommin räjähtävän parinkymmenen askeleen päässä itsestään ja joka niinmuodoin piti itseään ainakin yhtä suurena uroona ja arveli, että hyvin paljon mainetta saavutetaan ihan turhasta — hän ei kiinnittänyt Servjaginiin mitään huomiota! Alikapteeni Mihailoville oli niin mieluista kävellä tuossa seurassa, että hän unohti T:stä saapuneensuloisenkirjeen ja synkät mietteensä, jotka olivat ahdistelleet häntä nyt ennen vallinsarvelle lähtöä. Eikä hän lähtenyt heidän seurastaan ennenkuin he rupesivat puhumaan vain keskenään ja karttamaan hänen katsettaan, näin huomauttaen, että hän saattoi mennä matkaansa, ja vihdoin jättivät hänet siihen. Alikapteeni oli kuitenkin tyytyväinen, ja mennessään junkkari parooni Pesthin ohitse, joka oli viettänyt toissa yön ensi kertaa viidennen vallinsarven salalinnotuksessa ja piti itseään nyt tämän vuoksi sankarina, hän ei ollenkaan loukkaantunut, kun junkkari huomattavan röyhkeällä tavalla rupesi asentoon ja otti lakin päästään.
Vaan tuskin oli alikapteeni astunut yli asuntonsa kynnyksen, kun kokonaan toiset ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Hän näki pienen kamarinsa epätasaisine maalattioineen ja vinoine, paperilla paikattuine ikkunoineen, vanhan sänkynsä ja sen yläpuolelle naulatun maton amatsonin kuvineen ja matolla pari tuulalaista pistoolia, likaisen karttuunipeittoisen vuoteen, jossa hänen asuintoverinsa junkkari makasi, näki Nikitansa, joka pörröistä, rasvaista tukkaansa kynsien nousi lattialta; näki vanhan sinellinsä, juhtinahkaiset saappaansa ja vallinsarvelle menoa varten laitetun eväsmytyn, josta törrötti juustonkannikka ja viinalla täytetyn portteripullon kaula ja muisti yhtäkkiä, että hänen nyt oli mentävä koko yöksi komppaniansa kanssa tykkikaivantoihin.
"Varmasti kaadun tällä kertaa", — ajatteli alikapteeni, — "tunnen sen. Ja lisäksi vielä se, ettei minun olisi tarvinnut mennä, vaan itse tarjouduin. Ja ainahan se tapetaan, joka menee henkeään kaupalle. Ja mikä tuota kirottua Nepshisetskiä sitten vaivaa? Kukaties hän ei olekaan kipeä: ja sellaisen vuoksi sitten tapetaan mies, tapetaan armotta. Vaan jos taas en kaadu, niin varmasti saan ylennyksen. Huomasin kuinka rykmentin päällikköä miellytti kun sanoin: sallikaa minun mennä, jos luutnantti Nepshisetskij on sairas. Ellei lähde majurin valtakirjaa, niin Vladimirin risti ainakin. Menenhän jo kolmattatoista kertaa vallinsarvelle. Voih, 13:han on paha luku. Auttamatta kaadun, tunnen että kaadun; vaan jonkunhan täytyy mennä, eihän vänrikille uskota komppaniaa. Entäs jos tapahtuisi jotakin, — onhan kysymyksessä koko rykmentin, armeijan kunnia. Minunvelvollisuutenion mennä,… niin pyhä velvollisuuteni. Mutta minulla on aavistus." Alikapteeni unohti ettei sellainen milloin voimakkaampana milloin heikompana heräävä aavistus tullut hänelle ensi kertaa silloin kun oli mentävä vallinsarvelle, eikä tiennyt että samanlainen aavistus on voimakkaampana tai heikompana jokaisella taisteluun mennessä. Saatuaan viihdykettä velvollisuuden tunnosta, joka alikapteenilla oli erittäin kehittynyt ja voimakas, hän istui tuolille ja rupesi kirjottamaan jäähyväiskirjettä isälleen. Saatuaan kirjeensä kymmenessä minuutissa kirjotetuksi, hän nousi tuolilta silmät kosteina kyynelistä ja lukien ajatuksissaan kaikki rukouksensa rupesi pukeutumaan. Puolihumalainen ja töykeä palvelija ojensi hänelle laiskasti uuden takin (vanha, jonka alikapteeni tavallisesti puki ylleen vallinsarvelle mennessään ei ollut paikattu).
— Miksikäs takkia ei ole paikattu? Sinä et tee muuta kuin makaat, senkin vetelys! — sanoi vihaisesti Mihailov.
— Makaat? — murahti Nikita: — saat päivät päästään juosta kuin koira; kun väsyt, niin eläppäs: ei muka saisi edes nukahtaa!
— Olet taas juovuksissa, näen minä.
— En ole teidän rahoillanne juonut, mitäs suotta soimaatte.
— Vaiti, tolvana! — karjasi alikapteeni, valmiina lyömään miestä. Jo ennestään kiihtyneenä hän menetti nyt kokonaan malttinsa ja oli loukkaantunut Nikitan töykeydestä, vaikka muuten häntä rakasti jopa hemmottelikin, ja asui hänen kanssaan jo kolmattatoista vuotta.
— Tolvana, tolvana? — matki palvelija: — miksi tolvanaksi haukutte, armollinen herra? onko nyt aika sellaiseen? synti on haukkua.
Mihailov muisti minne oli menossa ja häntä rupesi hävettämään.
— Sinäpäs vasta koettelet miehen kärsivällisyyttä, Nikita! — sanoi hän lempeällä äänellä. — Tämän isäukolleni menevän kirjeen anna olla pöydällä eläkä siihen koske, — lisäsi hän punehtuen.
— Kuulen, herra — sanoi Nikita käyden hellätunteiseksi viinan vaikutuksesta, jota oli juonut, kuten sanoiomilla rahoillaan, ja räpytteli huomattavan itkunhaluisesti silmiään.
Vaan kun alikapteeni sanoi portailla: "hyvästi, Nikita!" niin Nikita purskahti yhtäkkiä pakotettuun itkuntyrskeeseen ja syöksähti suutelemaan herransa kättä. "Hyvästi, herra!" sanoi hän nyyhkyttäen. Vanha matruusin eukko, joka seisoi portailla ei naisena voinut olla hänkään sekaantumatta tähän tuntehikkaaseen kohtaukseen, vaan rupesi likaisella hihallaan pyyhkimään silmiään ja puhua pauhaamaan että kyllä on nyt herroillakin päivät ja millaisia vaivoja ne ottavat päälleen ja että hän, ihmisparka, oli jäänyt leskeksi ja kertoi jo sadannetta kertaa juopuneelle Nikitalle surustaan, kuinka miehensä oli jo ensimmäisessä pommituksessa kaatunut ja kuinka hänen mökkinsä oli raunioiksi ammuttu (se missä hän nyt asui, ei ollut hänen) j.n.e. Herransa mentyä Nikita sytytti piippunsa, pyysi isännän tytärtä hakemaan viinaa ja herkesi pian itkemästä, rupesipa vielä riitelemäänkin akan kanssa sangosta, jonka tämä muka oli särkenyt.
"Ehkäpä tulenkin vain haavotetuksi" — mietiskeli itsekseen alikapteeni, kun hän illan jo hämärtäessä lähestyi komppaniansa kanssa vallinsarvea. — "Mutta mihin? ja kuinka? tuohonko vai tuohon?" — puhui hän itsekseen koskettaen ajatuksissaan vatsaansa ja rintaansa, — "Jos tuohon (hän ajatteli reisiään), ja tekisi kierroksen. Vaan jos tuohon pommin pirstale, niin on loppu!"
Alikapteeni saapui saartokaivantoa pitkin onnellisesti tykkikaivannoille, asetti yhdessä upseerin kanssa miehet pilkkosen pimeässä työhön ja istui pieneen kuoppaan rintavarustuksen suojaan. Ammunta oli laimeaa, vain silloin tällöin välähti milloin meikäläisten milloinsenpuolella leimaus ja loistava pomminputki piirsi tulikaaren tummalle tähtitaivaalle. Mutta kaikki pommit putoilivat tykkikaivannon taakse ja oikealle puolelle kauas sieltä, missä alikapteeni istui pienessä kuopassaan. Hän ryyppäsi viinaa, haukkasi juustoa, sytytti paperossin, rukoili Jumalaa, ja kävi hieman nukkumaan.
Ruhtinas Galjtsin, everstiluutnantti Neferdov ja Praskuhin, jota ei kukaan ollut kutsunut, jonka kanssa ei kukaan puhunut, vaan joka yhtäkaikki seurasi uskollisesti heidän kintereillään, kaikki läksivät nyt bulevardilta Kaluginin luo teetä juomaan.
— No niin, sinun juttusi Vasjka Mendelistä, jäi kesken, — virkkoi Kalugin riisuttuaan sinellinsä ja istuutuen ikkunan viereiseen pehmeään mukavaan nojatuoliin, päästellen auki puhtaan hollannin palttinaisen tärkkipaitansa kaulusta: — kuinkas hän sitten joutui naimisiin?
— Sepä oli hassua veliseni!je vous dis, il y avait un temps, on ne parlait que de ca à Petersbourg[1] — sanoi nauraen ruhtinas Galjtsin, hypäten pianotuolilta ja istuen toiselle puolelle ikkunaa lähelle Kaluginia— kerrassaan hullua. Tiedän kaikki yksityisseikkoja myöten. Ja hän rupesi hupaisesti, älykkäästi ja reippaasti kertomaan jotain rakkausjuttua, jonka tässä sivuutamme, koska se ei meitä huvita. Mutta silmiinpistävää oli, ettei ainoastaan ruhtinas Galjtsin, vaan myöskin kaikki muutkin noista herroista, jotka olivat asettuneet mikä ikkunalle mikä pianon ääreen mikä loikomaan jalat ilmassa, näyttivät nyt täällä aivan toisilta ihmisiltä kuin äsken bulevardilla: poissa oli tuo naurettava pöyhkeily ja röyhkeys, jolla he kohtelivat jalkaväenupseereja; täällä omassa piirissään he olivat luonnollisia, varsinkin Kalugin ja ruhtinas Galjtsin, herttaisia, iloisia ja hyviä veljiä. Keskustelu koski pietarilaisia virkatovereita ja tuttavia.
— Mitä Maslovskista?
— Kummastako? henkivartijaulaanista vai hevoskaartilaisesta?
— Minä tunsin ne molemmat. Hevoskaartilainen oli silloin vasta koulusta päässyt poikanulikka. Entäs vanhempi — ratsumestariko?
— Oo, jo aikoja sitten.
— Vieläkös hän reuhkaa mustalaistyttönsä kanssa?
— Ei, hyljännyt on… j.n.e. samaan tapaan.
Sitten istui ruhtinas Galjtsin pianon ääreen ja lauloi mainiosti erään mustalaislaulun. Praskuhin rupesi kenenkään pyytämättä laulamaan toista ääntä, ja teki sen niin hyvin, että häntä pyydettiin jatkamaan, josta hän oli hyvin mielissään.
Palvelija tuli tuoden teetä ynnä kermaa ja rinkeliä hopeisella tarjottimella.
— Tarjoa ruhtinaalle, — sanoi Kalugin.
— Onpa kummallista ajatella, — virkkoi Galjtsin, ottaen teelasin ja mennen ikkunalle: että meillä täällä piiritetyssä kaupungissa on pianomusiikit, teetä kerman kanssa ja sellainen asunto, että totta vie toivoisin toisen samanlaisen Pietarissa.
Jos tällaistakaan näin ei vielä olisi, — virkkoi kaikkeen tyytymätön vanha everstiluutnantti: — niin kerrassaan sietämätöntä olisikin tämä alituinen odotus että jotain tapahtuu… nähdä joka päivä tapettavan ja tapettavan — loppumattomiin — jos sitten vielä täytyisi elää liassa eikä olisi mitään mukavuuksia. —
— Entäs meidän jalkaväen upseerimme, — sanoi Kalugin, — jotka elävät miesten kanssa vallinsarvilla salalinnotuksessa ja syövät sotamiehen ruokaa, — entäs he sitten.
Hekö? Totta on, etteivät he kymmeneen päivään muuta paitaa, vaan he ovatkin sankareita, ihmeellisiä miehiä.
Samassa astui sisään jalkaväenupseeri.
— Minä… minulla on käsky… voisinkohan puhutella ken… hänen ylhäisyyttään kenraali N:n lähettinä? — kysyi hän ujosti, kumartaen.
Kalugin nousi, mutta vastaamatta upseerin tervehdykseen kysyi loukkaavan kohteliaasti ja väkinäinen virallinen hymy huulillaan, eiköhänensopisi hieman odottaa ja pyytämättä häntä istumaan ja luomatta häneen sen enempää huomiota kääntyi Galjtsinin puoleen ja rupesi puhumaan ranskaa, niin ettei upseeri poloisella, joka oli jäänyt yksin seisomaan keskelle huonetta, ollut aavistustakaan, miten pienuudessaan olla, mitä tehdä.
— Asia olisi erittäin tärkeä — sanoi upseeri hetkisen vaitiolon jälkeen.
— Ahaa! no sitten tehkää hyvin, — sanoi Kalugin, pani sinellin päälleen ja saattoi häntä ovelle.
—Eh bien, messieurs, je crois, que cela chauffera cette nuit,[2] — sanoi Kalugin, tultuaan kenraalin luota.
— No? mitä? uloshyökkäyskö? rupesivat kaikki kyselemään.
— En vielä tiedä — saatte itse nähdä, vastasi Kalugin salaperäisesti hymyillen.
— Minun päällikköni on vallinsarvella, täytynee siis minunkin tästä lähteä, — sanoi Praskuhin, sitoen miekan vyölleen.
Kukaan ei vastannut; hänen kai piti itse tietää, mennäkö vai olla menemättä.
Praskuhin ja Neferdov nousivat lähteäkseen kukin määräpaikalleen: "Jääkää hyvästi, hyvät herrat! Näkemiin, hyvät herrat! Vielä tänä yönä tavataan!" huusi Kalugin ikkunasta, kun Praskuhin ja Neferdov kumartuneina kasakansatulassaan nelistivät ohitse. Kasakkahevosten kavionkapse hiljeni pian pimeällä kadulla.
—Non, dites moi, est-ce qu'il y aura veritablement quelque chose cette nuit,[3] sanoi Galjtsin, venyen Kaluginin kanssa ikkunalla ja katsellen pommeja, jotka kohosivat ilmaan vallinsarvien yläpuolella.
— Sinulle voin sen kertoa, näetkös… olethan ollut vallinsarvilla? (Galjtsin nyökkäsi myöntävästi, vaikka oli ollut vain yhden kerran neljännellä vallinsarvella.) — Vastapäätä meidän lunettiamme oli saartokaivanto, — ja Kalugin, joka mielestään oli sota-asioihin hyvin perehtynyt, vaikkei ollutkaan mikään erikoistuntija, rupesi hieman sekavasti ja linnotustieteellisiä termejä sotkien kertomaan meikäläisten ja vihollisten varustustöistä ja aiotun taistelun suunnitelmasta.
— Vaan nyt ruvetaan ampua paukuttelemaan tykkikaivantojen seutuvilla. Ohoo, onkohan se meidän vaisen?nyt räjähti, — huudahtivat he venyen ikkunalla, ja katsellen tulijuovia, joita ilmassa risteilevät pommit piirtelivät, laukausten leimauksia, jotka tuokioksi valaisivat tummansinisen taivaan, ja valkeita savutupruja, sekä kuunnellen kiihtymistään kiihtyvää ammuntaa.
—Quel charmant coup d'oeil![4] eikö totta? — virkkoi Kalugin, kohdistaen vieraansa huomion tähän todellakin kauniiseen näytelmään. — Näetkös välistä ei erota tähtiä pommeista.
— Niin, minä luulinkin tuota tuolla tähdeksi, vaan nyt se putosi… kas! ja räjähti. Entäs tuo suuri tähti — mikä sen nimi onkaan? sekin on ihan kuin pommi.
— Näetkös, minä olen jo niin tottunut noihin pommeihin, että varmaan näen tästälähin Venäjän tähtikirkkaina öinä vain paljaita pommeja taivaalla; niin siihen tottuu.
— Vaan eiköhän minun sentään pitäisi mennä tähän hyökkäykseen? — virkkoi ruhtinas Galjtsin hetkisen vaitiolon jälkeen.
— Elä toki, veliseni, sellaista ajattele; enkä minä sinua vielä päästäkään, — vastasi Kalugin. — Kylläpähän kerkiät, veliseni!
— Oikein tottako? Sinä ajattelet siis, ettei minun tarvitse mennä, niinkö…
Samassa rupesi siltä suunnalta, mihin nämä herrat katselivat, tykin jyminän ohella kuulumaan hirmuista kiväärin pauketta, ja tuhansia pikku tulia leimahteli yhtä mittaa pitkin koko linjaa.
Kas vain, nyt se vasta tosi tulee…! sanoi Kalugin.
— Tuota kiväärin rätinää minä en voi kuunnella kylmäverisesti: se ihan tunkee sieluun. Nythurraavat!— lisäsi hän, kuunnellen kaukaista jatkuvaa tuhanten äänten pauhinaa: "a—a—aa", joka vyöryi hänen kuuluviinsa vallinsarvelta.
— Ketkä hurraavat? hekö vai meikäläiset?
— En tiedä; mutta käsikahakkaan on jo ruvettu, koska ammunta on tauonnut.
Samassa ajaa karahutti eräs upseeri kasakka mukanaan pihalle ja hyppäsi ikkunan alla hevosen selästä.
— Mistä?
— Vallinsarvelta. Kenraalia tarvitaan.
— Tulkaa. No mitä?
— Ryntäsivät tykkikaivantoihin… valtasivat… Ranskalaiset toivat suunnattomia varajoukkoja… hyökkäsivät meidän kimppuumme… meitä oli vain kaksi pataljoonaa, — puhui hengästyneenä sama upseeri, joka oli käynyt illalla, ja vaikka töin tuskin sai hengitetyksi astui kuitenkin aivan tyynesti ovelle.
— Mitä, peräydyittekö? — kysyi Galjtsin.
— Emme, — vastasi upseeri vihaisesti: — Parahiksi saapui pataljoona lisää — hyökkäys torjuttiin; mutta rykmentin päällikkö ja monta upseeria kaatui, olen saanut käskyn pyytää lisäväkeä…
Näin sanoen hän meni Kaluginin kanssa kenraalin luo, jonne me emme häntä kumminkaan seuraa.
Viiden minuutin kuluttua istui Kalugin jo kasakkahevosensa selässä taaskin tuolla erityisellä puolikasakkamaisella tavalla, jota kuten olen huomauttanut, kaikki ajutantit pitävät jostain syystä erityisen miellyttävänä, ja ratsasti hiljaista ravia vallinsarvelle, viemään perille muutamia käskyjä ja odottamaan tietoja taistelun lopullisesta tuloksesta; mutta ruhtinas Galjtsin, ollen tuollaisessa painostavassa mielenkuohussa, jonka lähellä riehuva taistelu tavallisesti synnyttää sivultakatsojassa, lähti kadulle ja rupesi ilman mitään päämäärää astumaan edestakaisin.
Sotamiehet kantoivat paareilla ja taluttivat kainalosta haavottuneita. Kadulla oli pilkko pimeä, vain siellä täällä näkyi valoa sairaalan ikkunoista tai yötä istuvien upseerien huoneesta. Vallinsarvilla vyöryi sama tykinjyske ja kiväärinpauke, ja samat tulet leimahtelivat tummalla taivaalla. Tuontuostakin kuului kavionkapsetta, kun lähetit ratsain karahuttivat ohitse, haavottuneen voihkaus, paarin kantajien askeleita ja puhetta ja pelästyneiden naisten puheensorinaa, jotka olivat tulleet portaille katselemaan ammuntaa.
Viime mainittujen joukossa oli myöskin tuttavamme Nikita ja vanha matruusin eukko, jotka jo olivat sopineet keskenään, sekä akan kymmenvuotias tytär. "Herra Jumala, Pyhä Jumalan Äiti!" puhui itsekseen huokaillen akka katsellen pommeja, jotka kuin tulipallot lentelivät puolelta toiselle: "— noita hirmuja, voi noita hirmuja! Y—hy—hyy! Ei ollut tällaista ensimmäisessäkään pommituksessa. Kas missä halkesi kirottu, ihan meidän talomme päällä esikaupungissa."
— Ei, kauempana se oli, Arinka-tädin puutarhaan ne kaikki putoilevat, — sanoi tyttö.
— Ja missä, missä on nyt minun isäntäni? — puhua leperteli Nikita, vielä hieman humalassa. — Kuinka ma rakastan sitä mun herraani, en mä itsekään tiedä, — niin rakastan; että jos jumalattomat hänet nyt tappavat, josta Herra varjele, niin uskotteko muori kulta, sitten en tiedä, mitä mä itselleni teen, Jumal'avita. Sellainen on herra, että kyllä täytyy mun sanoa! Vaihtaisko häntä noihin, jotka tuolla pelaavat korttia? Nekös sitten, pthyi! Niinpä niin, kyllä täytyy mun sanoa! lopetti Nikita osottaen herransa valaistua kamaria, missä alikapteenin poissaollessa junkkari Zhvadtshevskij piti kekkerejä saamansa kunniamerkin johdosta vierailleen: aliluutnantti Ugrovitshille ja aliluutnantti Nepshisetskille, jolla oli nuhaa ja kasvot turvoksissa…
— Kas tähtiä, tähtiä, kuinka ne putoilevat! — keskeytti Nikitan sanoja seuranneen vaitiolon tyttö, katsellen taivaalle: — tuolla, tuolla taas putosi yksi. Mitä varten ne noin, äiti?
Ihan mökkini raunioiksi ampuvat, — sanoi akka huoaten ja vastaamatta tytön kysymykseen.
— Ja kun me sedän kanssa kävimme siellä tänään, äiti, — jatkoi laulavalla äänellä puheliaaksi käynyt tyttö — niin suu-uuri lojui ihan kaapinvieressä; näkyi kuinka se oli puhkaissut eteisen seinän ja lentänyt sitten kamariin… suuri sellainen, ettei jaksanut nostaakaan.
— Kellä oli mies ja rahaa, muutti — sanoi akka — tuon viimeisenkin tuparähjän raunioiksi hajottivat. Kas kas kuinka ampuu murhamies, Herra Jumala, Herra Jumala!
— Ja juuri kun meidän piti lähteä, niin yksi pommi le—entää ja ha—alkee ja viskaa maata y—ympäri ja siltä siltä oli ettei yksi sirpale osunut minuun ja setään.
Yhä enemmän haavottuneita sekä paareilla että kävellen toinen toistaan tukien ja puhellen kovalla äänellä keskenään, kulki ruhtinas Galjtsinin ohitse.
— Kun ne loikkasivat vallille, veliveikkoset, — puhui bassoäänellä eräs pitkä sotamies, jolla oli kaksi kivääriä olalla: — kun loikkasivat ja kirkuivat: "Allah, Allah",[5] niin ihan toinen toistensa niskaan kapusivat. Kun tapat yhden, niin toinen sijaan kiipeää — minkäs teet. Oli kuin muurahaisia… Vaan kun hän oli kerinnyt näin pitkälle, niin Galjtsin keskeytti:
— Tuletko vallinsarvelta?