»Taivaaseen tai helvettiin, oi herra», virnaili hän ja katkaisi Ahmedia kahlehtivat siteet.
Oli ruokalevon hetki.
Sheikin laajan leirin yllä lepäsi rauhallinen hiljaisuus, mutta pian se väistyisi tavallisen toimeliaan hyörinnän tieltä, joka vallitsi siellä silloinkin, kun päällikön kotkankatse ei ollut saapuvilla.
Sillä hänen seuralaistensa keskuudessa noudatettua sotilaskuria ei koskaan höllennetty.
Heidän sotahenkinen heimonsa oli kohonnut maassa etusijalle, ja nyt he olivat eläneet monta rauhallista vuotta, alati toivoen sotaa, jota ei milloinkaan syttynyt.
Kun he olivat niin mahtavia, etteivät naapuriheimot uskaltaneet heitä häiritä, heitä samalla kertaa sekä pelättiin että vihattiin heidän mahtavuutensa tähden ja kummallisten luulojen nojalla, jotka monien miespolvien ajan olivat pitäneet heitä erillisenä rotuna. He eivät olleet oikeaoppisia, vaan hyväksyivät omia ominaisia uskonkappaleitansa, minkä vuoksi heihin oli kauan suhtauduttu taikauskoisen kammoavasti, ja se antoi heille erikoislaatuisen arvoaseman naapurien keskuudessa. Ja ylpeinä omituisesta maineestansa he pitivät sitkeästi kiinni omituisuuksistaan ja lisäsivät heitä ympäröivää salaperäisyyttä.
Eivätkä tuoreessa muistissa olevien vuosien tapahtumat olleet omiansa hälventämään tätä salaperäisyyttä. Ne harvinaiset olosuhteet, joissa Ahmed ben Hassan oli syntynyt ja sittemmin tullut heimon johtajaksi, olivat nostattaneet tavattomia, haaveellisia juttuja, jotka olivat muuttuneet maassa melkein pyhimystaruiksi.
Viisikolmatta vuotta hän oli hallinnut kansaansa despoottisesti.
Ja heimonsa jäsenistä hän yhä vieläkin oli taivaan lähettämä johtaja, jonka ihmeellinen ilmestyminen oli turvannut ikivanhan nimen jatkumisen.
Leiri sijaitsi sheikin omanansa pitämän laajan alueen äärimmäisellä pohjoisliepeellä, matalan kalliokummun juurella, joka oli läntisellä taivaanrannalla sinisenä tahrana häämöttävän vuorijonon viimeinen ulkonema. Muutamia kitukasvuisia puita ja pari kolme puolittain hiekkaan hautautunutta taatelipalmuryhmää osoittivat vettä olevan läheisyydessä ja nähtävästi olivat jokseenkin äskettäin hylätyn viljelyskokeen jäännös. Pieni teltta-armeija oli hajallaan silmääkiehtovassa epäjärjestyksessä ja sieltä näkyi etelään, lakealle aavikolle, jonka hietikko ulottui kilometrin toisensa jälkeen loputtomiin saakka ja jonka aaltoilevalla pinnalla oli siellä täällä orjantappurapensaita ja kaislamaisiadrinnejä. Ne tarjosivat ravintoa kameleille, jotka joka päivä ajettiin sinne syömään aavikon niukkaa kasvullisuutta. Aseistettujen vahtien valvoessa uinui leiri turvallisena keskipäivän päivänpaahteessa, eikä ihmiselämästä näkynyt paljoakaan merkkejä; vain silloin tällöin ilmestyi jostakin matalasta teltasta unisesti haukotteleva mies, joka potkaisi syrjään sisäänkäytävän edustalla torkkuvan, äkäisen, valkean kabyylilaiskoiran ja lähti sitten verkkaisesti tehtäviinsä tai kohtauspaikallensa. Kyyhkysiä kuherteli ja pöyhisteli auringonpaisteessa, ja muutamia sileäkarvaisia, hyvinruokittuja aaseja kieriskeli hilpeästi hietikossa tai harhaili määrättömästi sinne tänne, tunkien ohi mennessään uteliaat kuononsa joka paikkaan, mutta karttaen pitkiä jonoja lieassa olevia hevosia, jotka seisoivat päät nuokuksissa, laiskasti huiskautellen hännillänsä kärpäsiä ja heräten vilkkaiksi vain silloin, kuin joku niistä kirkuen kiskoi päitsiään torjuaksensa tungeksivan naapurin lähentelyt.
Se, koiran haukahdus ja silloin tällöin kuuluva, pitkäveteinen aasinkiljunta olivat ainoat täydellistä hiljaisuutta häiritsevät äänet.
Vähän matkan päässä pääleiristä, puolittain taatelipalmuryhmien piilossa, oli sheikin tilava kaksoisteltta.
Ovikaisteleet olivat levällään, ja keihäillä tuetun ovikatoksen suojassa lepäsi kaksi pitkää, laihaa vinttikoiraa suipot kuonot ristiin pantujen etukäpälien varassa.
Sielläkin oli hiljaista.
Mutta ainoa teltassaolija ei nukkunut.
Yksin istui Diana Glencaryll, entinen Diana Mayo, kotinansa niin kauan olleen teltan barbaarisen sisustuksen keskellä pienen kirjoituspöydän ääressä, katsellen haaveksivasti avaruuteen, kätensä alla puolittain kirjoitettu kirje unohtuneena. Kuluneet vuodet olivat pidelleet häntä hellävaroen.
Vieläkin hentona ja poikamaisen näköisenä yllänsä olevassa somassa ratsastuspuvussa hän näytti vain vähän vanhemmalta kuin se huimapäinen tyttö, joka parikymmentä vuotta sitten oli ratsastanut Biskrasta etsimään seikkailuja, joutuen kestämään kauhistuttavia kokemuksia, jotka olivat päättyneet kokonaan toisella tavoin kuin hän oli odottanut ja muuttaneet koko hänen elämänsä juoksun.
Eikä hän olisi suonut sitä toisenlaiseksi.
Hänen vankeutensa hirveät kuukaudet tuntuivat nyt himmeästi muistetulta unelta, hänen sielullinen ja ruumiillinen tuskansa vain tulikokeelta, jonka jälkeen hän oli päässyt sanomattomaan onneen.
Niin onnellisena kuin harvat voivat koskaan toivoa olevansa hän ei ollut milloinkaan pahoitellut, vaan kiittänyt joka päivä Jumalaa siitä mielijohteesta, joka oli kiidättänyt hänet aavikolle.
Hän oli mieltynyt viettämäänsä villiin vaelluselämään sekä intohimoisesti kiintynyt häntä palvovaan puolisoon, tyytyi eristettyyn asemaansa, joka oli vimmastuttanut monen muun naisen mielipuoleksi, ja puuhaili päivät pääksytyksin omaksumissansa tehtävissä, eikä hänellä ollut milloinkaan ollut aikaa eikä halua ikävystyä.
Ei ennen kuin viime aikoina.
Hänen sileätä otsaansa rypistivät huolekkaat ajatukset, kun hän laski, kuinka monta viikkoa hän oli ollut yksin. Neljä kuukautta oli sheikki ollut poissa.
Neljä kuukautta hän oli tähyillyt ja odottanut puolisonsa paluuta, ja häntä oli kiduttanut pelko ja huoli miehen turvallisuudesta.
Tämä oli heidän ensimmäinen pitkäaikainen eronsa, ja hän oli sairaloisesti ikävöinyt kuulla toisen ääntä, kaivannut hänen syleilyänsä ja entistäkin selvemmin tajunnut, mitä sheikin rakkaus merkitsi hänelle, kuinka välttämätön miehen läheisyys oli hänen onnellensa.
Päivät olivat viruneet loputtoman pituisiksi. Ja sheikin lähtö oli ollut salaperäinen. Jo joku aika sitten hän oli pannut merkille, että päällikkö oli ollut tavallista miettivämpi ja puuhaisempi, tavallista harvasanaisempi. Mutta hän oli tottunut miehen mielialoihin, varoi aina sekaantumasta hänen asioihinsa, jollei häneltä oltu suoranaisesti pyydetty neuvoa, eikä nytkään ollut kysynyt mitään, ennenkuin puolison silminnähtävä jäyhä yltyvä levottomuus pakotti hänet puhumaan. Ja sheikin vastaukset olivat olleet epämääräisiä ja epätyydyttäviä.
Hän oli saanut selville vain yhden seikan, joka oli jossakin määrin rauhoittava. Puolisoa eivät huolettaneet hänen oman heimonsa asiat. Ja kaikki se, mitä tapahtui heidän oman alueensa rajojen ulkopuolella, oli tuntunut Dianasta vähäarvoiselta. Mutta sheikin laita oli toisin. Hän oli syvästi perehtynyt kansansa tapoihin ja tunsi perinpohjaisesti itämaalaisten huikentelevan luonteen, joten hänen oli ollut mahdoton huolettomasti syrjäyttää maan kaikilta seuduilta saapuneet kummalliset huhut tyytymättömyydestä ja rauhattomuudesta. Vaikka hän olikin varma omien seuralaistensa uskollisuudesta, hän kuitenkin vaistosi vaaran uhkaavan ulkopuolisesta vaikutuksesta, ja vihdoin hän oli johtunut uskomaan, että hän vain mieskohtaisesti tiedustelemalla saisi selvyyden oikeasta asiaintilasta ja sen rauhattomuuden alkulähteestä, joka tuntui uhkaavan maata.
Haluamatta lisätä Dianan levottomuutta selittämällä hänelle täydessä laajuudessaan, minkäluontoinen tämä hänen vaaralliseksi tietämänsä yritys oli, hän oli kertonut vaimollensa varsin vähän suunnitelmistaan ja pujahtanut matkallensa öiseen aikaan ypöyksin, ilman seuralaisia.
Kun Diana oli heimon jumaloima ja sheikin ylimmän päällikön Jusefin ja uskollisen ranskalaisen kamaripalvelijan Gastonin pätevässä huomassa, ei hänen omaa turvallisuuttansa saattanut epäillä, eikä hän itse ollut sitä hetkeäkään ajatellut. Vain sheikin tähden hän pelkäsi, kun päivä seurasi toistansa eikä häntä kuulunut takaisin.
Neljä kuukautta.
Hän sysäsi päiväkirjan syrjään, huoahtaen väsyneesti. Minkä tähden oli tämä pulma sattunut juuri nyt, kun tilanne muutoinkin oli kyllin vaikea?
Kyyneleet kihosivat hitaasti hänen silmiinsä hänen kääntyessään vieressänsä olevaan maurilaiseen tuoliin päin ja ottaessaan siltä kaksinkertaiset, nahkaiset valokuvakehykset. Ja hänen huulensa värähtivät hänen tarkasti silmäillessänsä niitä kahta poikaa, jotka hän oli synnyttänyt palvomallensa miehelle. Kaksoiset — mutta joka suhteessa tuiki erilaiset.
Vaistomaisesti hän ensiksi katseli nuoremman ja rakkaamman pojan muotokuvaa. Se oli hänen itsensä ottamasta pikakuvasta suurennettu, ja kuvatun epätavallinen, vapaa, huolettoman miellyttävä asento teki kuvan todellisemmaksi, luonnollisemmaksi.
Hänen huulillansa väikkyi vavahteleva hymy, kun hän luetteli toisen toisensa jälkeen ne yhtäläisyyden merkit, jotka tekivät pojan niin paljoa rakkaammaksi hänelle. Kasvoiltaan ja vartaloltaan hän oli sheikin täsmällinen jäljennös. Hänellä oli sama pitkä vartalo ja uhkamielinen ryhti, samat kauniit kasvot, julma suu ja kireät silmät, jotka tuijottivat uhmaavasti lähekkäin olevien kulmakarvojen alta — siinä oli sheikki sellaisena kuin viimemainittu oli ollut silloin, kun Diana oi ensi kerran hänet nähnyt, ennenkuin rakkaus oli herännyt pehmentämään hänen piirteittensä tylyyttä.
Eikä rakkauskaan ollut muuttanut häntä paljoa, mietti vaimo, hymyillen taaskin surumielisesti. Yksinomaan hänellä pehmeni jyrkkä suu helläksi, yksinomaan hänelle tuikki tummissa, rajuissa silmissä lämmin hohde, joka vieläkin jaksoi panna hänen sydämensä sykkimään hurjasti.
Ja samoin kuin vartaloltansa ja piirteiltänsä muistutti aavikolla kasvanut poika isäänsä myöskin luonteeltaan, eikä se yhtäläisyys aina ollut omiansa tekemään heidän sopuansa täydelliseksi. He olivat liian samanlaisia, molemmat kiihkeäluonteisia ja jäykkiä, ja luja tahto kalahti vähäväliä toista lujaa tahtoa vastaan.
Vaikka sheikki olikin salaa ylpeä komeasta pojastaan, ei hän sietänyt nuoremman Ahmedin puutteita, jotka niin voimakkaasti ja tuskallisesti muistuttivat hänelle hänen omaa myrskyistä nuoruuttansa. Harmissaan siitäkin, ettei hänen tuleva seuraajansa, vaikka olikin jo täysi-ikäinen mies, osoittanut paljoakaan harrastusta muuhun kuin omien huviensa edistämiseen, hän oli vähemmän lauhkea kuin olisi muutoin saattanut olla, ja hänen vallankäyttönsä oli mielivaltaista.
Ja kun poika oli yhtä mittaa epäsuosiossa, paljasti hän hyvin niukasti sitä todellista, syvää rakkautta ja ihailua, jota hän tunsi isäänsä kohtaan, sillä hänestä isä oli miehen korkein ihanne.
Diana oli puskurina näiden kahden samanlaisen ja kuitenkin vastakkaisen luonteen välillä. Molempien palvomana hän lievensi isän kovuutta ja hillitsi pojan huimuutta — sikäli kuin kykeni. Vaikka poika olikin oikullinen ja itsepäinen, tunsi äiti hänen pohjalla piilevän hyvyytensä ja saattoi olla suvaitsevainen sellaisissa tapauksissa, joissa sheikki ei voinut olla.
Kuinka usein hän olikaan esiintynyt heidän välittäjänään! Kuinka usein olikaan se, että hänellä oli syvä tuntemus toisen luonteesta, auttanut häntä ymmärtämään toisen katsantokantaa. Eivätkö myöskin he kaksi milloinkaan oppisi ymmärtämään toisiansa? Hän nojautui taaksepäin tuolissansa, hieman väristen.
Entäpä jos heidän välisensä alituinen epäsopu vihdoin johtaisi välien avoimeen rikkoutumiseen, jota hän oli aina pelännyt!
Sheikin leirissä oli ainoastaan yksi laki, hänen omansa. Hän vaati ehdotonta kuuliaisuutta ja turvautui määräystensä tueksi despoottisiin keinoihin, joita käyttämään hänet oli kasvatettu. Pitikö äidin niin hellästi rakastaman pojan saada sama rusentava kokemus, jonka hän itse oli kokenut niin monta vuotta sitten?
Hän torjui sen ajatuksen luotansa heti sen herättyä, kammoten sitä uskollisuuden puutteena.
Sheikki oli oikeassa, vaikka hänen menettelytapansa olivat ankarat. Sellaisessa yhteiskunnassa kuin heidän ei sopinut olla enempää kuin yksi pää. Ja Poju saisi sen oppia, kuten muut olivat oppineet. Mutta oi, hyvä Jumala, jospa hän vain voisi säästää sen opetuksen tuskan! Ja nytkin hän tiesi, että jos sheikki palaisi tänään, olisi aihetta lisäselkkauksiin heidän välillänsä — sillä myöskin nuorempi Ahmed oli poissa leiristä, ja se oli vastoin hänen isänsä jyrkkiä määräyksiä.
Dianan silmiä synkisti uusi huoli. Mutta sitten hän vasten tahtoansakin naurahti muistaessaan, kuinka poika varhain eräänä aamuna oli juoksujalkaa tullut hänen makuuhuoneeseensa, hilpeästi väittänyt, että hänen mielensä rauhan tähden oli ehdottoman välttämättömästi saatava lupa poistua muutamiksi päiviksi, ja kuinka hän oli nauraen torjunut äidin vastaväitteet ratsastaessansa pois Jusefin kahden pojan seurassa, jotka olivat lapsuudesta saakka olleet hänen mieskohtaiset henkivartijansa. Ja siitä oli kuusi viikkoa.
Tottuneena hänen retkiinsä pohti Diana mielessänsä asiata, koettaen saada selvyyttä tähän hänen viimeiseen hullutteluunsa, joka oli yksi monien joukossa. Kunpa Poju olisi edes odottanut Ahmedin paluuseen saakka!
Ahmedin, rakastaja-puolison, jonka harras kiintymys oli tehnyt hänelle mahdolliseksi viettää yksinäistä elämäänsä! Hän kuiskasi sheikin nimen kaihoisan hellästi koettaessansa tukahduttaa pelkoaan, joka pyrki käymään sietämättömäksi.
Johtaaksensa ajatuksensa muualle hän alkoi tarkastaa toista muotokuvaa. Siinä oli hänen tuntematon vanhempi poikansa, jota hän ei ollut nähnyt sen koommin kuin pojan ollessa viisivuotinen lapsi ja jonka lähestyvä vierailu täytti hänen mielensä sekavilla, iloisen pelokkailla tunteilla. Mitä pojan tulosta koituisi hänelle? Rakastaisiko tämä toinen koskaan häntä kuten Poju häntä rakasti? Saisiko poika milloinkaan tietää, että ero, joka oli aiheuttanut hänelle niin paljon katkeria kyyneliä, ei ollut johtunut hänen tahdostansa, käsittäisikö toinen koskaan, mitä se kieltäymys oli hänelle maksanut?
Hänen oli ollut pakko sallia pojan lähteä.
Ja hänen sydäntänsä kirveli vieläkin, kun hän muisteli eroansa pienestä, vakavasilmäisestä ihmisenalusta, joka oli lähetetty Englantiin jonkunlaisena myöhäisenä myönnytyksenä sheikin hartaasti vedonneelle, sydämeltään murtuneelle isälle, jolle sheikki ei ollut ikinä antanut anteeksi. Päättäneenä pysyä syntymämaassansa ja syntymäkansansa keskuudessa hän oli lähettänyt vanhemman poikansa kasvatettavaksi ja harjoitettavaksi sitä asemaa varten, johon hän itse ei milloinkaan astuisi. Glencaryllin kreivinä oleminen ei merkinnyt hänelle mitään — ben Hassanin heimon päällikkönä oleminen merkitsi kaikki kaikessa. Ja Englannissa asuvalle yksinäiselle miehelle oli lapsi tullut melkein taivaan lahjana, suoranaisena vastauksena palaviin rukouksiin, sellaisen toiveen täyttymisenä, joka oli näyttänyt miltei saavuttamattomalta. Hän oli tuhlannut lapselle koko vuosikausia tukahdutetun rakkautensa, ja poika oli kasvanut mieheksi tuntien ainoastansa iso-isänsä ja pitäen ainoastansa hänestä, vastaten hänen rakkauteensa vilpittömällä kiintymyksellä.
Nyt Diana katseli omia kasvojansa, hänen omat silmänsä tuijottivat häneen hänen kädessänsä olevasta muotokuvasta. Se oli suuresti erilainen kuin toinen kuva. Tämä oli täydelleen sovinnainen atelierimaalaus lyhyestä, vaaleasta, vakavakasvoisesta nuoresta miehestä, jonka melkein ennenaikainen totisuuden ilme näytti huonosti sopivan yhteen hänen nuoruutensa kanssa. Hän katseli kuvaa kauan ja vakavasti. Mitä olivat aika ja olosuhteet tehneet pojasta? Mitä merkitsisi hänen tulonsa hänelle itsellensä ja vanhemmille, jotka hän oli unohtanut?
Hän saattoi nojautua ainoastaan pojan harvoihin kirjeisiin, jäykkiin, niukkoihin pikku tiedonantoihin, joissa selvästi tuntui jonkun toisen vaikutus, joissa yksinomaan lueteltiin alastomia tosiasioita ja jotka eivät olleet ilmaisseet hänelle mitään kirjoittajasta itsestään eivätkä sisältäneet mitään sellaista, mitä hänen äidinsydämensä kaihosi tietää. Jospa hän vain olisi saanut nähdä pojan joskus! Jospa Ahmed vain olisi voinut olla erossa hänestä kyllin kauan, jotta hän olisi voinut käydä vierailumatkoilla, joille hän oli niin varmasti uskonut pääsevänsä!
Mutta hänen sitä koskevat, arkaillen lausutut viittauksensa olivat saaneet osaksensa jyrkän epäilyksen, ja hänestä oli ollut mahdoton yrittää enää uudelleen. Ja nyt vihdoin oli poika tulossa, ja nytkin vain sen tähden, että liikeasiat pakottivat.
Hänen huulensa nytkähtelivät tuskaisesti, kun hän muisteli pojan viimeisen kirjeen sanamuotoa. Se oli ollut vieläkin kylmempi ja muodollisempi kuin toiset olivat olleet, eikä hän siinä lausunut iloansa pikaisen jälleennäkemisen johdosta, vaan yksinkertaisesti esittänyt kuivan selostuksen asiaintilasta; se ei ollut pojan kirje vanhemmallensa, vaan tilanhoitajan hillitty tunteeton selostus poissaolevalle työnantajalle. Vanha Glencaryllin kreivi oli nimittäin kuollut jo lähes vuosi sitten. Ja pysyen jyrkkänä siinä päätöksessään, että luopuisi kaikista niistä eduista, mitä hänen isänsä kuolemasta saattaisi hänelle koitua, oli Ahmed ben Hassan siirtänyt pojallensa täydelleen ja ilman ehtoja laajat tilukset, jotka eivät herättäneet hänen mielenkiintoansa, ja suuren omaisuuden, johon hän, vaikka ei olisikaan itse ollut rikas, ei olisi kajonnut.
Mutta oli ilmaantunut erinäisiä muodollisuuksia, erinäisiä pohdittavia kohtia, jotka tekivät isän ja pojan mieskohtaisen tapaamisen välttämättömäksi. Kuukausia kestänyt kirjeenvaihto, turhantarkan itsepintainen toiselta ja odottamattomasti katkonainen toiselta puolen, oli johtanut siihen, että oli järjestetty kohtaus. Dianan sydän sykki nopeammin, kun hän ajatteli tätä niin pian tapahtuvaa tapaamista.
Caryll oli parhaillansa Raoul de Saint Hubertin seurassa pienessä Tuggurtin kaupungissa vartoamassa kirjettä, joka kutsuisi hänet hänen isänsä leiriin.
Ainoastansa Raoulilta hän olikin saanut kaikki vähäiset tietonsa tästä hänelle vieraaksi jääneestä pojastansa. Raoul oli kuten ennenkin ainoa rengas hajaantuneen perheen jäsenten kesken, ja hänen satunnaiset käyntinsä olivat merkinneet Dianalle enemmän kuin pelkästänsä luotetun ja rakkaan ystävän saapumista. Diana ei ollut koskaan aavistanut rakkautta, jota hän oli pitänyt salattuna sydämessänsä kaksikymmentä vuotta, eikä arvannut, millaista tuskaa ne vierailut hänelle tuottivat. Hänen tulonsa oli aina merkinnyt uutisia Caryllista ja upeasta englantilaisesta talosta, jossa hän oli usein nähty ja tervetullut vieras. Hänen silmiensä välityksellä Diana oli nähnyt poikansa kasvavan lapsesta pojaksi, pojasta nuorukaiseksi. Mutta kuinka vähän hän sitten oli itse asiassa osannut kertoa. Surullisen vanhuksen intohimoinen kiintymys ja tuhlaava aulius suuresti rakastettua, arasti varjeltua perillistä kohtaan; pojan melkein naisellinen hellyys kaikessa, mikä koski iso-isää — sen verran hän oli oppinut tuntemaan ja lisäksi muita pojan jokapäiväisen elämän pieniä yksityiskohtia. Hän tiesi, että Caryll oli ikäisekseen totinen, syventynyt aikanansa hänen omikseen joutuvien tilusten hoitoon, ujo, hillitty nuori mies, joka oli aina pysynyt jonkun verran arvoituksellisena jopa ranskalaisellekin, joka oli tuntenut hänet koko hänen elämänsä ajan.
Oikeasta Caryllista ei Diana siis tiennyt mitään. Hän oli saanut nauttia kuivia akanoita, alastomia tosiseikkoja, samalla kun hän oli nälkäisesti kaivannut syvempää, läheisempää tuntemusta, jota hänelle ei oltu suotu.
Entä minkä kannan Caryll saavuttuansa omaksuisi? Niin paljon kuin hän pojan tuloa kaipasikin, pelkäsi hän sitä toisina hetkinä. Lukemalla Caryllin viimeisen kirjeen rivien lomitse hän oli vaistonnut, että pojasta oli pian tapahtuva käynti vastenmielinen, ja tuskakseen saanut sen vaikutuksen, että Caryll tunsi tuskin salattua vihamielisyyttä.
Se ajatus kauhistutti häntä. Mutta vaikka se saattoikin olla katkeraa, kenties se oli kuitenkin luonnollista. Caryllin ei hevillä voinut otaksua hellivän rakkaudentunteita sellaisia vanhempia kohtaan, jotka nähtävästi eivät olleet välittäneet hänestä. Ei hänen voinut otaksua tuntevan niitä syitä, joista tämä näennäinen välinpitämättömyys oli johtunut.
Oli niin paljon sellaista, mitä hän ei tiennyt. Oli mahdotonta kuvitella, että ylpeä vanha kreivi oli saattanut pojanpojalleen tunnustaa lyhyen avioelämänsä häpeällistä tarinaa, kertoa hänelle siitä traagillisesta tapahtumasta, joka oli vienyt häneltä vaimon ja pojan ja jättänyt hänet pitkiksi vuosiksi yksin kantamaan suruaan, katumustaan ja yksinäisyyttään. Tuntui yhtä mahdottomalta mustata vainajan muistoa paljastamalla nyt Caryllille, mistä syystä sheikki ja hänen isänsä oikeastaan olivat vieraantuneet toisistansa.
Caryll täytyisi jättää ajattelemaan, mitä ajattelisi, moittimaan sitä miestä, jossa oli vähemmän moittimisen syytä.
Glencaryll-perheen oikean tarinan tunsi vain yksi ulkopuolinen henkilö ja Diana arvasi, että Raoul de Saint Hubertissa niin voimakkaana esiintyvä synnynnäinen ritarillisuus pitäisi hänen huulensa suljettuina. Jollei välttämättömyys pakottaisi häntä puhumaan.
Ja intohimoisesti rakastaen puolisoaan Diana huomasi melkein toivovansa, että sellainen pakottava tilanne sattuisi.
Oli hirveätä ajatella, että Ahmedin uskottiin toimineen vääristä syistä; hirveätä oli ajatella, että edellisen miespolven aikana alkanut vieraantuminen jatkuisi seuraavaan pelkästään sellaisen väärinkäsityksen tähden, jota ei milloinkaan voitaisi selvittää. Sillä hän tunsi Ahmed ben Hassanin kyllin hyvin oivaltaaksensa, ettei hän milloinkaan viittaisi siihen asiaan; hän ei olisi tietääksensäkään poikansa mahdollisesta tuomitsevasta kannasta samoin kuin hän ei ollut välittänyt mitään niin monta vaotta sitten hylkäämästänsä sukulaisuussuhteesta. Avioliittonsa alkuaikoina Diana oli jännittänyt kaiken vaikutusvaltansa sovinnon aikaansaamiseksi, mutta hänen ponnistuksensa olivat olleet turhia, sillä vaikkakin sheikki aina oli ollut mukautuvainen häntä kohtaan, ei mies ollut nyt ottanut hänen pyyntöjänsä kuuleviin korviinsakaan, olipa lopuksi jyrkästi kieltäytynyt keskustelemasta siitä asiasta.
Diana oli tehnyt voitavansa. Jumala yksin tiesi, mitä tulevaisuus toisi muassaan.
Hän huokasi taaskin, pani valokuvat syrjään ja kävi uudelleen käsiksi kirjeeseen, joka oli hänen edessänsä lehtiöllä.
Mutta muste kuivui hitaasti hänen kynässään eikä tiheästi kirjoitettuun sivuun tullut lisää ainoatakaan sanaa. Kirje oli osoitettu Tuggurtissa vartoavalle Raoulille. Diana oli kertonut hänelle sheikin poissaolosta, antanut hänelle ohjeet, miten hän löytäisi leirin, ja pyytänyt häntä lähtemään heti liikkeelle. Enää ei ollut mitään lisättävää, ei mitään, mitä hän olisi osannut lisätä. Niin hartaasti kuin hän olisi toivonutkin Raoulin selittävän Caryllille perhetarinan, oli hänen mahdoton pyytää sitä.
Kirjoittaessaan nimensä kirjeeseen ja osoitteen kuoreen hän tunsi ikäänkuin lievää sielullista vilua ja koetti torjua pahoja aavistuksia, jotka tuntuivat saaneen tiukan otteen hänestä.
Harmistuneena itseensä, mutta kykenemättä karkoittamaan mielestään outoja, vaivaavia aavistuksia hän nojasi käsivartensa kirjoituspöytään ja painoi kasvonsa käsiinsä.
Niin monen rauhaisen vuoden jälestä tuntui nyt kaikki muuttuneen, ja hänellä oli omituinen vaistomainen tunne, että jokin kiusallinen tapaus oli hyvin likellä. Monta päivää se oli epämääräisenä väikkynyt hänen mielessään, ja nyt kiteytyessänsä se ajatus ihan tyrmistytti häntä.
Hänen tapaistansa ei ollut antautua pelon valtaan. Vastoinkäymisten aavisteleminen oli vastoin hänen luontoaan. Mikä häntä siis nyt vaivasi, minkätähden tämä tulevan onnettomuuden tunne häntä nyt painosti?
Oli kyllä totta, että hän oli huolissaan Ahmedin tähden, huolissaan Pojun tähden, viime aikoina liian huolissaan voidaksensa edes kunnolleen nukkua. Mutta olihan hän ennenkin ollut levoton heidän tähtensä, useita kertoja. Häntä ei kalvanut ainoastaan pelko heidän tähtensä, vaan lisäksi joku uusi kauhu, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut.
Hän katkaisi ajatuksensa hurjan juoksun, ja häntä värisytti hiukan.
Hän tiesi, kuinka vaarallista oli sellaisen hautominen yksinäisyydessä, kuinka pahasti se järkytti hermoja ja kuinka vaarallista oli hillitön yksinäisyyden synnyttämä sisäinen sielullinen tarkastelu.
Päättävästi hän reipastautui. Minkä piti tapahtua, se tapahtuisi, eivätkä hänen voimansa riittäisi sitä estämään eivätkä muuttamaan. Hän jättäisi tulevat tapahtumat tulevaisuuden huoleksi ja eläisi päivästä päivään, kuten hän oli totuttautunut elämään, vastustaen typerää, arvotonta pelkoa. »Jumala pitäköön minua vahvana», rukoili hän, »ja varjelkoon heitä molempia — puolisoani ja poikaani!»
Äkkiä hän alkoi hymyillä kyyneltensä takaa ja pyyhkäisi ne pois ikäänkuin häveten niitä. Kuinka monta kertaa hän olikaan tuskitellut heidän poissa ollessansa — kuinka usein he olivatkaan palanneet hänen luoksensa vahingoittumattcmina! Jos silloin, miksi ei nyt? Miksi rääkätä itseänsä tarpeettomasti?
Niin helposti sanottu, mutta niin kovin vaikea tehdä. Vaikea, mutta ei mahdoton. Päättäen voittaa heikkoutensa hän oikaisihe äkkiä istumaan suorana ja vilkaisi kelloonsa.
Iltapäivä alkoi kallistua lopulleen, ja leiristä kantautui hyörinän ääniä. Pian saapuisi Gaston, tuoden hänelle teetä, ja sitten hän menisi ratsastamaan haihduttaakseen unettoman yön aiheuttaman päänsäryn.
Hän kumartui hyväilemään hänen jalkojensa juureen huomaamatta ryöminyttä vinttikoiraa ja poistui sitten sisempään huoneeseen noutamaan hattuansa ja käsineitänsä.
Hänen palatessaan oli ranskalainen kamaripalvelija järjestämässä pientä teetarjotinta ominaiseen soman näppärään tapaansa. Nyt hän oli harmaapäinen, mutta vielä valppaan ja reippaan näköinen, ja yhäti hän oli sama uskollinen palvelija ja ystävä, joka hän oli aina ollut.
Hän tervehti emäntäänsä tavallisella eloisalla, miellyttävänä hymyllään ja laski tarjottimen leposohvan viereen sijoitetulle tuolille.
Korkealle kasattujen pieluksien nojassa istuva Diana tarkkaili häntä, kun hän kaasi teetä, ja arvasi lausumattoman myötätunnon pitävän Gastonia huolehtien hyörimässä hänen lähellänsä.
Hän hymyili miehelle hieman kaihoisesti. »Taaskin on päivän mennyt, Gaston.» Ollen itsekin huolestunut Gaston arvasi, mitä toisen mielessä liikkui, ja vaikka hän säpsähtikin Dianan väsynyttä sävyä, säilytti hän kasvonsa yhtä rattoisina kuin ne olivat olleet hänen tervehtiessänsä.
»Päivä on mennyt, madame», myönsi hän leppoisasti, »mutta kenties viimeinen», lisäsi hän, osoittaen suurempaa varmuutta kuin tunsi.
Diana kohautti vähän olkapäitään ja otti toisen tarjoaman kupin. »In cha Allah!» jupisi hän sillä kielellä, joka oli muuttunut hänelle yhtä tutuksi kuin hänen oma äidinkielensä. Taivuttamalla hiukan päätänsä Gaston osoitti hyväksyvänsä hänen lausumansa rajoituksen. »Niinpä niin, kuten madame sanoo, jos Jumala suo», vastasi hän ja käänsi keskustelun äkkiä toisaalle.
»Madame puhui kirjeestä — herra kreiville.» Kadehtien toisen joko todellista tai teennäistä toiveikkuutta Diana osoitti kirjoituspöydälle. »Se on valmis, Gaston. Lähetä se tänä iltana Tuggurtiin ja pane kaksi miestä matkaan vahingon varalta. Saattojoukon ei tarvitse vielä lähteä. Olen ilmoittanut herra kreiville, missä hänen on odotettava heitä. Ja, Gaston, ratsut kymmenessä minuutissa, ole niin hyvä.»
Vastattuansa tyynesti: »Bien, madame», hän otti sinetöidyn kirjekuoren ja lähti astelemaan huoneen poikki. Mutta hänen ehdittyänsä ovelle huusi emäntä hänelle: »Gaston», pysähtyi sitten ja puri värähtelevää huultansa.
»Madame?» Mies palasi verkalleen ja jäi odottaen seisomaan, silmäillenDianaa vakavin, myötätuntoisin silmin. Mutta kun Diana vihdoin puhkesipuhumaan, oli toisen kumarruttava kuullaksensa heikon kuiskauksen.»Gaston, luuletko —?»
Luuliko hän?Bon Dieu, eikö hän ollut luullut koko viimeksi kuluneen kuukauden ajan, luullut ja pelännyt ihan samoin kuin madamekin oli luullut ja pelännyt? Mutta millään voimalla ei hänestä saataisi irti totuutta. Hän vastasi melkein kiivaasti.
»En, madame, minäen luule», valehteli hän varmasti, »ja kuluu kauan, ennenkuin luulen — kuten madame nyt luulee.»
Mutta juuri hänen kiivautensa oli omiansa vahvistamaan Dianan pelkoa, ja viimemainittu teki käsillänsä omituisen, pienen, toivottoman liikkeen. »En mahda — sille mitään», sopersi hän. »Monseigneur on ollut poissa niin kauan, ja minä pelkään — pelkään —» Hänen äänensä heikkeni kuiskaukseksi. »Olen arka raukka, Gaston, surkea raukka —» Hetkisen näytti siltä, että hänen voimansa laukeisivat, mutta sitten hän jännitti tahtoansa ja sai itsensä hillityksi. Mutta hänen huuliltansa lähtenyt vavahteleva nauru oli vaarallisen lähellä nyyhkytystä.
Uskollisen pikku ranskalaisen silmät välähtivät, ja hän menetti hetkiseksi malttinsa.
»Arka raukka, madame? Kunpa hyvä Jumala tekisi paljon sellaisia raukkoja!» Hänen äänensä sortui, ja hän suorastaan kiiti ulos teltasta. Ja hän sai takaisin tavallisen hilpeytensä vasta sitten, kun oli lähettänyt matkalle ne kaksi ratsastajaa, joita hän oli jo kehoittanut olemaan valmiina viemään kirje Tuggurtiin, etsinyt käsiinsä Jusefin, jonka levottomuus yltyi samassa mitassa kuin hänenkin, ja haastatellut häntä sekä perinpohjaisesti tarkastanut hevoset, joita satuloitiin iltapäiväistä ratsastusretkeä varten.
Hänen harvinainen mielenliikutuksensa vaikutti hänen tavallisesti säyseään sävyynsä, ja tiukkaillessaan solkia ja oikoessaan vöitähän sadatteli hevostenhoitajia sujuvalla arabiankielellä niin purevan ivallisesti, että asianomaiset häpeilivät ja mielissään olevat kuulijat virnistelivät riemuissaan. Hän ei olisi itselleenkään myöntänyt, että hänen kiivailunsa oli suureksi osaksi tarpeeton — sillä Ahmed ben Hassanin leirissä ei hutiloitu — vaan että todenperäisesti hän viivytteli sitä hetkeä, jolloin hänen taaskin pitäisi mennä levottoman ja huolestuneen emäntänsä puheille.
Mutta Diana salli malttinsa laueta vain Gastonin näkyvissä. Hän oli levollinen, jopa hymyilikin, kun hän tuli teltasta, tervehti Jusefia, joka oli häntä odottamassa, ja seisoi joitakuita minuutteja, vetäen sormikkaita käsiinsä ja katsellen hänen ratsastettavakseen tuodun ison, mustan oriin hornamaista temmellystä.
Se oli sheikin lempihevonen, jolla Diana oli hänen poissaolonsa aikana säännöllisesti ratsastanut. Se oli ruumiillistunut lempo, raju ja tottelematon kaikille, jotka sitä lähestyivät, paitsi Ahmed ben Hassanille, joka oli kesyttänyt sen pelolla, ja Dianalle, joka oli voittanut sen rakkauden. Diana olikin perin peloton, piti eläimistä ja menetteli omaan omituiseen tapaansa käsitellessänsä hevosia, ja Eblis oli vain yksi niiden »parantumattomien» joukossa, jotka olivat talttuneet hänen erikoismenettelystään.
Tänään se näytti olevan vielä tavallistakin pahemmalla tuulella, ja Dianan mennessä sen luokse, se sinkautti toisen pitelijöistään kieppuen maahan ponnahduttamalla sivullepäin kookasta ruhoansa ja kavahtaen pystyyn melkein kiskoi toisen jalat irti maasta. Mieheltä pääsi kauhuisa kiljahdus, ja hän takertui rajusti suitsiin.
»Oi, paholainen — ja paholaisten isä», ulvoi hän, »ole hiljaa, sinä kirottu otus!» Hän keikautti päätänsä väistääkseen hirveitä hampaita, jotka oli tähdätty hänen kasvoihinsa ja tarttuivat hänen olkaansa, repien ison kaistaleen hänen burnusistaan. Gaston ja Jusef harppasivat yhtä aikaa. Mutta ensinnä ennätti hänen avukseen Diana, joka sysäsi hänet syrjään, tarttui hyppivän eläimen suitsiin, mielisteli sen rauhoittumaan ja kiskoi lepattavan kangasrepaleen sen kuolaisesta kidasta. Vapisten ja korskuen, mutta totellen hänen ääntänsä ratsu salli hänen pidellä itseänsä ja nousta selkäänsä vastustelematta, vaikka sen verestävät silmät mulkoilivat ilkeästi Jusefiin päin, joka piteli Dianalle jalustinta.
Diana hymyili kookkaalle, komealle arabialaiselle ja vastasi hänen tervehdykseensä naurulla ja pilalla, joka sai toisen astahtamaan taaksepäin askeleen tai pari ja sitten purskahtamaan hillittömään nauruun.
Kuinka lapsellisia he olivatkaan, nämä aavikkolaiset, mietti Diana ratsastaessansa hitaasti leiristä Gastonin seuraamana! Suuria lapsia, joita saattoi hyvitellä ja huvittaa ja nuhdellakin tarpeen tullen. Intohimoisia ja kiivaita, herkkiä loukkaantumaan ja pikaisia kostamaan loukkaukset, mutta rakastettavia — uskollisia rakkaudessansa.
Kuinka perinpohjin hän oli oppinut tuntemaan ja ymmärtämään heitä, kuinka suuressa arvossa hän piti voittamaansa kiintymystä.
Hän oli heidän mielestänsä ihmistä hieman ylempi, enkeli, joka majaili heidän parissaan ja huolehti heidän tarpeistaan, ja koko heimo jumaloi häntä.
Ja se tieto oli tehnyt hänet hyvin nöyräksi. Mitenpä hän olisi voinut olla rakastamatta niitä ihmisiä, jotka samoin kuin hänkin rakastivat johtajaansa, epäjumalaansa!
Päästyänsä leirin liepeiltä Diana ohjasi ratsunsa kapuamaan sitä suojaavalle matalalle kunnaalle. Se oli tiukkaa työtä, mutta se säästi pitkän kierroksen kummun juuritse, ja laelta avautuva näköala oli sinne kiipeämisen aiheuttaman lyhytaikaisen vaivan arvoinen.
Hypähdellen sivulle ja pureksien kuolaimiansa tepasteli musta ori hilpeästi rinteen juurelle, ja kun se sitten tunsi ohjasten höltyvän, syöksyi se kummulle kiihkeästi, korskuen innosta ja potkien kiviä jaloillansa. Polvien välissä Diana tunsi sen jäntevän ruumiin värähtelevän elinvoimasta ja vireydestä, tunsi sen voimakkaiden lihaksien pullistelevan ja liikahtelevan, kun sen vankat olkapäät työntyivät eteenpäin, ja kumartui etunojoon satulassa auttaakseen hevosen kiipeämistä, pitäen kättänsä keveästi hevosen silkinkiiltoisella kaulalla; hänen poskensa olivat punehtuneet nautinnosta, ja hetkeksi hän unohti häntä vaivanneet epäilykset ja pelon. Vielä viimeinen hurja ponnistus, joka lähetti sorakuuron Gastonin maltillisemman ratsun silmille, vielä yksi vahvojen takajalkojen pinnistys, ja Eblis seisahtui kummun laelle, jääden sieraimet levällään nuuskimaan pohjoisesta henkivää viileätä tuulta.
Loistavin silmin Diana katseli ympärillään leviävää maisemaa.
Vaikka hän olikin siihen tottunut, ei hän koskaan kyllästynyt edessänsä avautuvaan näkyyn. Kummun tällä puolen oli aavikon aaltoilu loiva, ja saattoi nähdä penikulmamääriä rajatonta, kullankeltaisen hiekan peittämää lakeutta, joka näytti huomaamattomasti sulautuvan iltapäivätaivaan kirkkaaseen sineen.
Kaukana lännessä oli tumma, epäsäännöllinen läikkä etäisiä kukkuloita, pilvimäisiä ja aineettoman näköisiä, sillä aurinko oli vielä liian korkealla taivaalla tehdäksensä niiden ääripiirteet teräviksi ja selviksi.
Hetkiseksi Diana kääntyi silmäilemään allansa lepäävää leiriä, mutta pian hänen huomionsa uudelleen suuntautui pohjoispuoliseen, laajempaan maisemaan.
Hänen rintansa pullistui, kun hän ihaili sen ihmeellistä kauneutta. Tuo oli todellista aavikkoa, hänen kotiansa. Siellä oli kaikki se, mikä teki hänen elämänsä elämisen arvoiseksi, siellä olivat kaikki hänen harrastuksensa, hänen velvollisuutensa, hänen rakkautensa. Sen viileydestä ja vaaroista, sen rajoituksista ja yksinäisyydestä huolimatta hän rakasti sitä — rakasti sitä juuri sen vastakohtien tähden, sen rauhan ja raivon, sen oudon, kiehtovan lumousvoiman vuoksi. Monta vuotta sitten hän oli antautunut sen lumoihin, ja sen jälkeen kulunut aika oli vain ollut omiansa lujittamaan sen otetta. Aavikko oli »vanginnut» hänet eikä enää ikinä päästäisi häntä vapaaksi.
Kammottavan äärettömänä, salaperäisenä ja houkuttelevana se veti puoleensa häntä samoin kuin se oli vetänyt monia muita, kietoen hänet omituiseen rauhaansa, tyynnyttäen hänet muuttumattomalla, pysyvällä olemuksellansa. Samanlainen kuin se oli ollut alussa, oli se nytkin ja olisi aikojen loppuun saakka.
Hän huudahti innokkaasti kamaripalvelijalle, joka oli seisauttanut ratsunsa hänen rinnallensa. »Katsohan, Gaston, eikö se ole ihana? Sen avaruus! Penikulmittain aavaa tyhjyyttä ja —» Hän keskeytti äkkiä lauseensa hieman huoahtaen ja tarttui satulannuppiin sidottuun kaukoputkeen. Mitä tuo tumma pilkku oli, joka hyvin etäällä näytti äkkiä eronneen yksitoikkoisen muuttumattomasta, kiiltävän keltaisesta pinnasta? Hän nosti vikkelästi kaukoputken silmillensä ja etsi esinettä, jonka hän oli nähnyt tai luuli nähneensä.
Siellä oli kaksi pilkkua eikä yksi. Kaksi pilkkua, jotka joka hetki kasvoivat ja saivat määrätyn muodon.
Hänen kätensä alkoivat vapista, ja hänen silmiensä eteen kohosi usvaa, sumentaen hänen katsettaan.
Hän ojensi kaukoputken Gastonille. »Tuolla», mutisi hän, osoittaen kädellänsä. »En erota. Mitä he ovat?»
Vähään aikaan ei mies vastannut, ja Diana odotti kuumeisen kärsimättömästi sydämensä jyskyttäessä raskaasti.
Kääntyessään emäntänsä puoleen Gaston teki pienen valittavan eleen.»Spaheja, madame», virkkoi hän miltei vastahakoisesti.
Ainoastaan spaheja!
Dianalta pääsi haikea huokaus, ja hänen alkaessaan puhua oli hänen äänensä tympeä ja väsynyt. »Voimme lähteä heitä vastaan. Olisi liian myöhäistä mennä ratsastamaan, jos odotamme, kunnes he saapuvat perille.» Ja kooten suitset käsiinsä hän hoputti Eblisiä kummun pohjoisrinnettä alas. Lipuen saapui kookas eläin tasaiselle maalle ja aloitti heti vinhan, väsymättömän nelistyksen, josta sheikin hevoset olivat kuuluisia.
Ja vähän aikaa Diana salli sen laukata oman mielensä mukaan, omaa vauhtiansa ja taisteli itse pettymystä vastaan, joka jälleen oli herättänyt hänen kaikki huolensa, kaikki pahat aavistuksensa.
Ja vähitellen hän jossakin määrin rauhoittui.
Huomaamattomasti tyynnytti häntä hurja, riemastuttava kiitäminen läpi ilman, joka nopeasti haihdutti hänen päänsärkynsä; hän oli liian hyvä ratsastaja luopuaksensa rakastamansa ankaran ruumiinharjoituksen suomasta nautinnosta, ja hän päätti ottaa siitä niin paljon riemua kuin suinkin, koettaen voittaa mielenahdistuksen, joka tuntui imevän hänestä kaikki voimat. Tänään hän oli antanut valtaa halveksittavalle heikkoudelle. Unettoman yön uuvuttamana hän oli lyönyt laimin ne monet tehtävät, jotka tavallisesti pitivät häntä puuhassa, ja sulkeutunut telttaansa jöröttelemään äreänä. Hän ei saanut sallia sen uudistua. Hänen tuli keksiä uusia velvollisuuksia, uusia tehtäviä, joihin kuluisivat niin kovin hitaasti laahustavat, yksinäiset päivät. Hän ei saanut antaa väellensä vähäisintäkään vihiä häntä kalvavasta pelosta. Ainakin ulkoisesti hänen olisi säilytettävä varmuutensa, joka estäisi heitä pitämästä päällikkönsä pitkällistä poissaoloa millään tavoin pahaenteisenä.
Mutta nyt hänen oli aika alistaa huimasti kiitävä ratsunsa jonkinlaiseen kurintapaiseen. Jäätyänsä omiin valtoihinsa ja tuskin tuntien selässään olevaa köykäistä taakkaa Eblis oli saanut kuolaimet hampaittensa väliin, ja näytti melkein siltä kuin se olisi mielinyt karata tiehensä.
Gaston oli kaukana jälessä, eikä Dianaa lainkaan haluttanut kohdata spaheja yksinänsä.
Siitä sukeutui sitkeä kamppailu, joka vaati koko hänen ratsastustaitonsa, ja ennen sen loppua olivat hänen sekä voimansa että malttinsa melkein lopussa. Mutta mielitellen ja tyynnytellen, käsitellen ratsua perin taitavasti, hän vihdoin sai hevosen pysähdytetyksi ja odotti, että kamaripalvelija ennättäisi hänen luoksensa. Voitettuna, mutta leppymättä Eblis seisoi niin rauhallisesti kuin sen levoton luonto salli, korskuen harmiansa ja kuopien pehmeätä hiekkaa, Dianan pyyhkiessä hiestynyttä otsaansa ja tarkkaillessa nopeasti lähestyviä spaheja, jotka nyt olivat siksi lähellä, että hän erotti heidän piirteensä.
He ratsastivat isoilla, jäntevillä, melkein uskomattoman hoikilla hevosilla ja tarjosivat kiehtovan näyn tulipunaisten vaippojen liehuessa ympärillään, päässänsä lumivalkeat, punotuista kamelinkarvoista kiedotut, monilaskoksiset turbaanit. He olivat molemmat harteikkaita miehiä, rotunsa komeita edustajia ja näyttivät rotevammilta kuin olivatkaan löyhissä, huonosti sopivissa, sinisissä soturiasuissaan, jotka nuhraantuneina ja tahraantuneina osoittivat heidän taivaltaneen pitkän matkan. Hyvin aseistettuina, vaikka hihnat ja asu olivatkin jonkun verran kuluneet, he olivat aina peloittavan näköisiä, mutta Diana pani merkille, että he väsymyksestä nuokkuivat satulassa ja että ankarasti ponnistaneet hevoset olivat lopen uupuneet.
He seisauttivat ratsunsa tavalliseen draamalliseen äkillisen tapaan, ja toinen heistä laskeutui jäykästi maahan. Horjuen uupumuksesta, paahtuneet kasvot pöly- ja hietakerroksen peitossa, hän marssi Dianan luokse ja tervehti sotilaallisen kohteliaasti.
Nähtävästi hyvin tietäen, kuka Diana oli, hän tiedusti sheikkiä, ja saatuaan kuulla hänen olevan poissa, ojensi heti Dianalle kirjeen, jonka hän veti vaippansa povelta.
Hilliten Eblisiä, joka pyörähteli ja hirnahteli uhittelevasti oudoille hevosille, jotka olivat liian väsyneitä vastataksensa sille, Diana otti kirjeen ja lausui ystävällisesti muutamia kysymyksiä, ennenkuin lähti ratsastamaan edelleen, jättäen Gastonin opastamaan uupuneita spaheja leiriin.
Hän sujautti kirjeen vaippansa taskuun. Sen lukeminen saattoi jäädä toistaiseksi, ja ilmankin hän tiesi, keneltä se oli, ja hänellä oli varsin hyvä aavistus sen sisällöstä. Hänen kirjoituspöydällänsä oli toinen samanlainen tiedonanto, joka oli saapunut neljä kuukautta sitten, vain muutamia päiviä sheikin lähdön jälkeen. Hän ei voinut tehdä tälle muuta kuin oli edellisellekin tehnyt. Itse hän ei ollut tilanteen tasalla. Hänen oli vain odotettava Ahmedin paluuta — ja voi, hyvä Jumala, milloin se tapahtuisi!
Taaskin hiipi huolestunut ilme hänen syviin sinisiin silmiinsä, jotka eivät enää nähneet häntä ympäröivän maiseman kauneutta eivätkä auringonlaskun upeutta, ja hänen sydäntänsä raskautti pelko, kun hän taaskin koetti tukahduttaa pahoja aavistuksia, jotka tunkeutuivat hänen kasautuneihin, mielikuvien vaivaamiin aivoihinsa. Hän tiesi puolisonsa olevan keskitasoa voimakkaamman ja neuvokkaamman, mutta olihan hän mennyt yksin, ja mitäpä hyötyä hänellä olisi edes tavattomista voimistansa, jos.. Häntä puistatti rajusti, ja häneltä pääsi ankara nyyhkytys.
Sen ääni kauhistutti häntä — hän ei ollut tajunnut, kuinka lähelle romahduspistettä hän oli joutunut — ja hän puri hammasta pakottautuen rauhoittumaan. Häneiantaisi perään. Häneisallisi itsensä ajatella. Haihduttaakseen mietteensä hän kääntyi Gastonin puoleen, joka oli vihdoinkin saavuttanut hänet, ja viittasi häntä vierellensä.
»Mistä he tulivat, Gaston?»
»Tuggurtista, madame.»
Hän katsahti mieheen kysyvästi.
»Onko kenraali siis Tuggurtissa?»
»Kyllä, madame.»
Dianan ajatukset lensivät linnoituskaupungissa odottavan pojan luokse.
»Onko siellä levotonta?» tiedusti hän, koettaen pitää ääntänsä rauhallisena.
Gaston kohautti hieman olkapäitänsä. »Muutamia paikallisia mellakoita, madame. Ei mitään, millä olisi tosimerkitystä. Tyytymättömyyttä uuteen verotukseen — ja pieni tuaregien rosvoretki.»
»Tuaregeja niin kaukana — pohjoisessa!» huudahti Diana epäillen.
Gaston kohautti uudelleen olkapäitään osoittaaksensa, ettei hän mieskohtaisesti tahtonut vastata tiedon todenperäisyydestä.
»Niin he väittivät, madame», vastasi hän kuivasti. »Mutta tunteehan madame heidät, he ovat valmiit puhumaan mitä hyvänsä,ces gens-là!Mitä tuaregeihin tulee —» Hän naurahti hiljaa ikäänkuin se ajatus olisi häntä huvittanut. »On yllin kyllin tyytymättömiä, jotka ovat valmiit panemaan jotakin vaaraan joko tuottaaksensa harmia hallitukselle tahi edistääkseen omia pyyteitänsä. Musta verho on joskus hyödyllinen», lisäsi hän merkitsevästi.
Hänen tarkoituksensa oli selvä, ja Diana hymyili kääntäessään ratsunsa pään kotia kohti. »Hyödyllinen kenties», myönsi hän, »mutta vaivaloinen naamioidulle, jos hän sattuisi kohtaamaan oikean henkilön.» Mutta Gaston, jota vaivasi sellainen muisto, että hän oli kerran nähnyt nuoren isäntänsä puheenalaisen pelätyn ja kukistamattoman heimon erikoislaatuisessa puvussa, ei halunnut pitkittää keskustelua, joka olisi saattanut johtaa odottamattomiin paljastuksiin.
Madame oli kylliksi huolestunut monseigneurin poissaolon johdosta. Olisi rikos lisätä hänen huoliansa tutustuttamalla häntä lähemmin monsieur Ahmedin ajattelemattomiin tekoihin ja lemmenkujeihin. Hän tiesi niistä jo nyt jonkun verran, mutta ei niin paljoa kuin monseigneur eikä niin paljoa kuin hän, Gaston, tiesi. Eikä hänen ollut lainkaan tarpeellista sitä tietää. Monsieur Ahmed oli nuori ja uhkui elinvoimaa. Tuonnempana hän vanhentuisi ja viisastuisi, kääntäisi selkänsä — kunpa Jumala sen soisi — nuorekkaalle hupsuudelle, joka ehkä suureksi osaksi johtui purkautumaan pyrkivästä luontaisesta intomielisyydestä ja ympäristöstä. Tämä oli hurjaa elämää, tämä aavikolla vietetty, täynnä viettelyksiä, täynnä ansoja. Ja olihan hän vain poika, miellyttävä, vallaton, ajattelematon poika. Hänellä oli vielä kylliksi aikaa tutustua karun elämän vaatimuksiin.
Nämä ajatukset mielessänsä uskollinen pikku ranskalainen niin ollen siirtyi suoraa päätä kotoisiin puheenaiheisiin ja pakinoi yhtä mittaa hevosten vierekkäin kiitäessä leiriä kohti.
Gaston oli synnynnäinen kertoja, taitava luonteiden tuntija, hänellä oli kuivan leikillinen tapa lausua mielipiteensä, ja kun hän tänään kiihkeästi halusi haihduttaa emäntänsä ajatuksia, voitti hän itsensä, esittäen Dianalle draamallisen ja perin omaperäisen kuvauksen kahden heimolaisen välillä syntyneestä pikku torasta. Hän tunsikin saaneen runsaan palkkion nähdessänsä huolen vähitellen haihtuvan emännän silmistä ja kuuli toisen nauravan huvitettuna, kun hän lopetti juttunsa.
»Mutta olipa siinä myrsky vesilasissa! Minkälaisialapsiahe ovatkaan! Tuokaa heidät huomenna luokseni, ja kertokoot he minulle harmistansa, jollei Jusef pysty selvittämään heidän asiaansa!»
Jusef olisi pystynyt selvittämään asian varsin helposti, mutta tuiki epäiltävää on, olisiko hänen päällikkönsä vaimo hyväksynyt hänen menettelytapojansa. Diana hoiteli kansaansa samalla tavoin kuin vaivaloisia ratsujansa, eivätkä hänen keinonsa olleet samanlaiset kuin sheikin eivätkä myöskään samanlaiset kuin Jusefin. Hänestä oli tuntunut, että puolison ollessa poissa oli hänen velvollisuutensa pysytellä selvillä kaikista leirin tapahtumista ottamalla hänen paikkansa pienissä, viikoittain pidettävissä käräjäkokouksissa, ratkaisten riitoja ja kärsivällisesti kuunnellen valituksia, olivatpa ne vaikka kuinka mitättömiä. Hän tiesi, että pienet, huomiotta syrjäytetyt riidat saattoivat usein kypsyä todella vakavien selkkausten uhkuviksi lähteiksi.
Heidän leiriin saapuessansa oli aurinko laskemaisillaan, ja ennen sinne menoansa Diana seisautti ratsunsa hetkiseksi silmäilläkseen loistavan tulipunaista taivasta ja katsellakseen pitkää jonoa verkalleen liikkuvia kameleja, joita ajettiin leiriin yöksi. Pöyhkeäkatseisina ja kopean ylenkatseellisina nämä isot, kömpelötekoiset eläimet marssivat toinen toisensa jälkeen, ohi mennessään ahneesti siepaten kaikkea, mikä näytti syötävältä välittämättä niitä saattavien ohutsääristen poikien iskuista ja sadatuksista. Suurin osa niistä oli jo saapunut kamelien sijoituspaikalle, josta kantautui kamala kuoro tyytymättömiä ärähdyksiä ja huutoja; jälellä oli vain muutamia vitkastelijoita, jotka juoksentelivat eri suunnille ja mölysivät tyytymättöminä, kun ne uudelleen käännytettiin majoituspaikkaansa kohti.
Eblis kammosi kameleja ja potkaisi vimmastuneesti, kun kookas ja erittäin pahasisuinen otus oli vähällä törmätä siihen syöksyessänsä häntä ojossa ja tavoittaessansa sitä kita auki.
Gastonilta pääsi varoitushuudahdus, ja puoli tusinaa lähellä vetelehtiviä arabialaisia riensi hurjaa vauhtia avuksi. Mutta Diana kiskoi ratsun syrjään, missä se ryhtyi antamaan sisunnäytettä oman päänsä mukaan, kavahtaen pystysuoraan takajaloilleen ja rimpuillen hyvinkin viisi minuuttia, ennenkuin alistui varsin vastahakoisesti viemään ratsastajattarensa takaisin teltalle, tehden samalla sarjan kauriinhyppyjä, jotka olisivat viskanneet satulasta vähemmän harjaantuneen ratsastajan.
Huohottaen ja nauraen Diana solahti maahan ja tyynnytti hevosen ärtyneitä tunteita sokeripalalla, hieroen sen sametinpehmeätä kuonoa ja nuhdellen sitä huonon käytöksen tähden. Hevosen oikut olivat yhtä vaihtuvia kuin säpsähdyttäviä, ja nähtävästi tyytyväisenä saatuansa osoittaa riippumattomuuttansa se nyt seisoi nuhteettoman viattoman näköisenä ja melkein lammasmaisen nöyrästi salli palvelijain taluttaa itsensä pois.
Lausuttuaan jonkun sanan Gastonille Diana katosi telttaan peseytymään ja muuttamaan pukuansa.
Tunnin kuluttua hän palasi miellyttävästi valaistuun arkihuoneeseen, jossa Jusef vartosi häntä antaaksensa tavanmukaisen, jokapäiväisen selostuksensa.
Kehoitettuansa häntä istuutumaan leposohvan lähelle kasatulle pielusläjälle Diana sijoittui kuuntelemaan hänen suppeata liikemiesmäistä kertomustaan päivän tapahtumista, vilkaisten tuontuostakin häneen hänen puhuessansa osittain arabian-, osittain ranskankielellä. Miehessä ei ollut paljoakaan jälellä solakasta, keikaroivasta nuorukaisesta, jonka ulkoasu ja kohtelias esiintyminen olivat huvittaneet häntä silloin kun he oppivat tuntemaan toisensa. Vieläkin hän oli tarkka pukimiinsa nähden, mutta hänen hoikkuutensa oli ikiajoiksi mennyt. Ja vaikka hän olikin toistakymmentä vuotta nuorempi kuin sheikki, näytti hän melkoista vanhemmalta kuin päällikkönsä. Hän oli mennyt nuorena naimisiin, hänellä oli kaksi poikaa, jotka nyt olivat vanhempia kuin hän silloin, kun Diana oli tuotu Ahmed ben Hassanin leiriin, ja hänen vartalonsa oli nyt käynyt niin tukevaksi ja esiintymisensä niin vakavaksi, että hän näytti paljoa vanhemmalta kuin olikaan.
Dianan ajatukset lensivät takaisin entisiin aikoihin, kun hän kuunteli toisen nopeata, jokseenkin kimakkaäänistä puhetta, jonka lakattua hänen oli vähän aikaa järjestettävä ajatuksiansa saadaksensa ne palautumaan nykyisyyteen. Hän pidätti miestä vielä muutamia minuutteja, kysellen häneltä neuvoja eri asioissa ja turvautuen eräissä vaikeissa kysymyksissä hänen laajempiin tietoihinsa ja suurempaan kokemukseensa.
Mutta sheikin pitkällisestä poissaolosta hän ei hiiskunut mitään eikä myöskään maininnut mitään velvollisuutensa laiminlyöneestä pojasta, joka aiheutti hänelle niin paljon levottomuutta. Ja joko Gastonin kehoituksesta tai oman järkeilynsä perusteella karttoi myöskin Jusef sekoittamasta kummankaan nimeä keskusteluun. Tuntui siltä kuin olisivat he hiljaisesti solmineet keskenänsä äänettömyys-salaliiton.
Mutta molemmat arvasivat, mitä toisen mielessä liikkui.
Ja ikäänkuin Jusef olisi toivonut toisen oivaltavan, mitä hän ei halunnut pukea sanoiksi, olivat hänen sanansa tavallistakin huomaavaisemmat ja hänen salaaminsa tavallista kunnioittavampi, kun hän vihdoin poistui.
Silmäillessänsä loittonevan miehen jälkeen Diana huoahti raskaasti. Hän olisi miltei toivonut toisen puhuneen. Mutta mitäpä hän olisikaan osannut sanoa?
Hän ei tiennyt, missä sheikki oli, sen paremmin kuin Dianakaan. Jusefin ei ollut mahdollista arvostella hänen poikaansa. Ja siinä suhteessa koski asia Jusefia yhtä likeisesti kuin Dianaakin. Samoin kuin viimemainittu oli hänkin levoton — ja vieläkin suuremmalla syyllä. Hänen poikansa olivat vastuussa Pojun turvallisuudesta, mutta heillä ei ollut määräysvaltaa eivätkä he koskaan millään tavoin osoittaneet haluavansa ehkäistä hänen toimiansa. Diana katseli tilannetta laajemmalta näkökannalta kuin Jusef. Mitä jälkimäisen isällinen suuttumus johtaisikin hänet sanomaan tai tekemään, tiesi edellinen, että tapahtuipa mitä tahansa, ei Ramadania ja S'ririä sopinut moittia. Poju yksin oli vastuunalainen kepposistansa.
Tuntien sielullista väsymystä hän meni kirjoituspöydän ääreen, repäisi auki spahien samana iltapäivänä tuoman kirjelmän kuoren ja luki sen.
Se oli, kuten hän oli arvannut, Saharan sotilaskuvemööriltä, melkein sanasta sanaan ensimmäisen kirjeen jäljennös, mutta hieman hoputtavampi, hieman lujasanaisempi. Se oli suoranainen avunpyyntö päällikölle, joka tosin oli riippumaton eikä tunnustanut vierasta yliherruutta, mutta jonka kuitenkin tiedettiin olevan ystävällisen Ranskan hallitusta kohtaan ja mahtavan omassa osassaan maata. Ahmed ben Hassanilta pyydettiin, jopa rukoiltiin myötävaikutusta, kun koetettiin saada selville maan kaikissa osissa ilmeiseksi käyneen rauhattomuuden lietsojia ja sitä, mitkä heimot olivat luopuneet ja minkä niistä saatettiin laskea pysyvän uskollisina hallitukselle.
Kirjeen luettuansa Diana istui jonkun aikaa aatoksiinsa vaipuneena, otsa huolekkaissa rypyissä, ja seurasi hajamielisesti katseellansa Gastonia, joka liikkui huoneessa, valmistellen Dianan yksinäistä päivällistä. Kenraali ei ollut kaunistellut asioita. Pariisissa oleva sisäministeri oli selvästikin vilpittömästi huolestunut.
Mihin johtaisi yleinen mellakka Algeriassa? Miten se kolahtaisiAhmediin?
Hetkiseksi hänen kasvonsa kävivät hyvin kalpeiksi, ja teltta näytti kummallisesti huojuvan hänen ympärillänsä. Tahtoansa pinnistäen hän sitten sai takaisin itsehillintänsä.
Hän luotti omaan kansaansa. Ja jos pahin kehittyisi huippuunsa ja Ahmedin kävisi välttämättömäksi ottaa osaa sotatoimiin oman alueensa ulkopuolella — no niin, Jumala antaisi hänelle voimia, ettei hän pettäisi miestään.
Luettuansa sanoman lävitse vielä kerran hän pani sen huolellisesti syrjään.
Hän ei vastaisi siihen tänä iltana, hän jättäisi sen huomiseksi — sillä mitä kaikkea huomispäivä saattaisikaan tuoda muassansa!
Ja koko yksinäisen päivällisensä ajan hän piti ajatuksensa kurissa, pakisten Gastonille jokapäiväisistä asioista ja söi pikemminkin toisen mieliksi kuin ruokahalusta.
Kun hän oli juonut kahvinsa ja Gaston korjannut astiat pöydästä, kietoi hän ympärillensä burnusin ja meni ulos, astuen muutamia askelia ovikatoksen ulkopuolelle katselemaan tähtiä.
Tänä iltana ne eivät näyttäneet niin säihkyviltä kuin tavallisesti, sillä oli melkein täysi kuu. Se oli vaeltajien kuu, välähti hänen mieleensä, ja hän mietti sitten, kuinkahan monta hidaskulkuista karavaania taas silläkin hetkellä kiemurteli kärsivällisyyttä kysyvällä tiellä laajan hiekka-aavikon poikki, käyttäen hyväksensä kirkasta, valkeaa valoa, joka teki heidän öisen taivalluksensa mahdolliseksi. Mielikuvituksensa silmillä hän näki heidät — aseistetut vahdit, jotka pyssy kädessä marssivat edellä, pitkät kamelijonot, jotka seisahtumatta tarpoivat eteenpäin, kantaen raskaita taakkojansa, isoja, painavilla kauppatavaroilla täytettyjä heiluvia säkkejä, kun taas joidenkuiden selässä oli hilpeäväristen verhojen suojaamia, huojuviabasoureja, joissa lapset ja naiset matkustivat, ja kulkueen jälkipään jatkona kirjava joukko leiriseuralaisia, ratsastavia arabialaisia ja kamelinajajia ja parvi keskenkasvuisia poikia, jotka yhtenään juoksivat sinne tänne pitkin hajanaista jonoa, hoputtaen pieniä, huonosti syötettyjä, ylettömästi kuormitettuja aaseja, samalla kun villikatseisia vahtikoiria lönkytti heidän kintereillänsä.
Kuinka usein hän olikaan nähnyt ne kaikki tosioloissa! He olivat osana siitä elämästä, joka oli tullut hänen omakseen, omituisesta, alkeellisesta elämästä, joka oli pysynyt muuttumattomana polvesta polveen. Sillä samaten oli täällä vaellettu silloin, kun Islam ensi kerran saapui Algeriaan, ja sillä tavoin täällä taivallettaisiin vielä syntymättömien sukupolvien aikana.
Yö oli tyyni ja hiljainen, ja hänen kasvojansa hivelevä leyhkeä ilmanhenki toi muassansa kaukaisen kemuilun vaimentunutta ääntä, arabialaisen soittopillin valittavia säveliä, rummun rytmillistä pärinää, miesten syvä-äänistä laulua. Ja kaukana leirin toisessa päässä näkyi kahden ison nuotion hehkuva hohde; nuotioiden ympärille hän tiesi heimon jäsenten ryhmittyneen.
Pian liittyi Gaston hänen seuraansa. Sheikin poissa ollessa hän oli aina äänen kuuluvilla tunkeilemattomana, mutta valppaana, valmiina täyttämään Dianan pienimmätkin toiveet, usein arvaten hänen tarpeensa ennakolta.
Miesten suunnalta kantautuva nauru ja ilonpito saivat Dianan haikeasti tuntemaan oman yksinäisyytensä, ja hän kääntyi palvelijan puoleen hetkellisen huojennuksen elvyttämänä.
»Miehet ovat iloisia tänä iltana, Gaston.»
»Niin, madame. He järjestivät juhlan tänään iltapäivällä leiriin saapuneiden kahden spahin kunniaksi. Haluaisiko madame lähteä muutamiksi minuuteiksi heitä katsomaan? Se olisi heistä hauskaa.»
Mutta Diana ravisti päätänsä.
»En tänä iltana, Gaston. En ole sillä tuulella. Taidan olla väsynyt. Ja miehet huomaavat kaikki niin nopeasti. En tahdo pilata heidän huviaan. Mutta niiden spahien, Gaston, täytyy olla rautaisia. He olivat kuolemaisillaan uupumuksesta saapuessansa tänne.»
Gaston naurahti kuivasti.
»Arabialainen ei ole milloinkaan liian uupunut huvitellakseen. Madame tietää sen. Sitäpaitsi he saavat maata huomenna ja seuraavana päivänä, jos tahtovat. Heidän hevosensa tarvitsevat vähintään kaksipäiväisen levon. Mutta onko melu madamesta liian äänekäs? Käskenkö heidän —»
»Ei, ei», ehätti toinen keskeyttämään. »En välitä melusta. Se ei minua häiritse. Olen vain iloinen siitä, että miehillä on hauska ja että he ovat tyytyväisiä. Se tuntuu — helpottavan», lisäsi hän äänensä hieman särähtäessä.
Ja muutamien minuuttien kuluttua hän palasi telttaan. Kuinka tyhjältä se tuntuikaan. Kuinka kylmältä ja elottomalta ilman sitä voimakasta, tarmokasta henkilöä, jonka hallitsevaa vaikutusta tuntui huokuvan kaikesta, mitä hän näki ympärillään! Koko huone puhui miehestä, muistuttaen niistä monista vuosista, jotka he olivat viettäneet yhdessä, huumaavan onnekkaista päivistä ja öistä, ihanasta rakkaudesta, jota keskinäinen ymmärtämys oli kasvattanut ja lujittanut. Tänä iltana hänen tuntui olevan mahdoton sitä kestää, ja hiljaa nyyhkyttäen hän pakeni sisähuoneeseen kiskaistakseen vaatteet yltänsä ja sykertyäkseen vuoteeseensa, toivoen unesta saavansa unohdusta.
Mutta itsepintaisesti uni vältti häntä. Ja täällä olivat muistot hellempiä, voimakkaampia.
Upeassa, leveässä vuoteessa, jossa hän virui yksin, ei ollut tarpeen salata hänet vallannutta kiihkeätä surkeuden ja yksinäisyyden tunnetta; hän painoi kasvonsa pieluksiin ja itki haikeammin kuin oli aikaisemmin antautunut itkemään.
Hän kaipasi Ahmedia. Oi, hyvä Jumala, kuinka suuresti hän häntä kaipasi! Vieläkin enemmän kuin sinä monta vuotta sitten kuluneena yönä, jolloin Ahmed oli lähtenyt ratsastamaan Raoul de Saint Hubertin seurassa ja hän oli tuskissansa virunut tällä samalla vuoteella, peläten miehen palaamisen merkitsevän sen lyhyen romaanin päättymistä, joka oli niin omituisesti tullut hänen elämäänsä. Silloin hän oli ollut ainoastaan Ahmedin orja, hänen oikkunsa ja intohimonsa uhri. Mutta nyt hän oli Ahmedin vaimo, hänen kokonaisuuttansa täydentävä osa. Ja kun Ahmed oli poissa, tuntui hänestä kuin olisi osa hänestä itsestänsä revitty pois, ikäänkuin olisi hän jonkun hirvittävän ruumiillisen silpomisen tähden menettänyt koko vireytensä, kaikki voimansa ja kuin jälelle olisi jäänyt vain värisevä typistetty kappale, joka ei kyennyt muuhun kuin kärsimään.
Ahmed, hänen loistava rakastajansa! Hän kuiskasi puolisonsa nimeä tuskaisen rakkauden ja kaipauksen vallassa.
Saisiko hän enää koskaan tuntea Ahmedin vankan käden kiertyvän ympärillensä, enää koskaan kuulla pehmeätä, matalasointuista ääntä, joka kerran oli temmannut hänet takaisin ihan kuoleman kynnykseltä? Sinä yönä hän oli ollut vähällä kuolla — sinä yönä, jona pojat olivat syntyneet. Vain puolison ääni oli antanut hänelle voimia taistella henkensä edestä.
Mielenliikutuksen uuvuttamana hän virui silmät ummessa, herutellen unta kaikilla tuntemillaan keinoilla. Mutta silti ei uni tullut ja tuntiin toisen jälkeen hän heittelehti kuumeisesti, valveutuen joka hetki yhä enemmän, samalla kun hänen hermonsa kävivät yhä ärtyneemmiksi. Leiristä kuuluneet miesten hilpeät äänet olivat aikoja sitten vaimenneet.
Hiljaisuutta häiritsi vain hänen lähellänsä olevan pienen kellon nopea tikitys, ja vihdoin oli hänen mahdoton kestää sen hopeisen soinnun yksitoikkoista säännöllisyyttä, ja hän hypähti vuoteesta seisauttaaksensa sen vapisevin, jääkylmin sormin.
Enää hän ei paneutunut makuulle.
Hän kietaisi lämpöisen vaipan ympärilleen ja meni ulompaan huoneeseen, jossa kaksi lamppua vielä paloi unohtuneena, kuten hän usein unohti ne yksin ollessaan.
Hän otti umpimähkään kirjan, sykertyi leposohvalle ja kävi lukemaan, koska nukkuminen oli mahdotonta.
Mutta hänen käännettyänsä muutamia sivuja alkoi hänen tarkkaavaisuutensa harhailla, ja hän nousi istumaan, pyyhkäisten kosteat hiukset pois otsaltaan.
Teltta tuntui tukahduttavalta ja kuumalta, oudon kuumalta vuoden aikaan nähden. Kenties johtui se lampuista, mietti hän. Ja mentyänsä ovelle hän avasi meluttomasti sitä sulkevan kangaskappaleen haluamatta herättää Gastonia, joka nukkui kynnyksellä kuten aina sheikin poissa ollessa. Sitten hän uudelleen kävi pitkäkseen sohvalle ja pakottautui lukemaan. Ja vähitellen hänen hermonsa rauhoittuivat, hänen jäsentensä jäykkyys laukesi, ja hän sai paremmin lepoa ja lakkasi kuuntelemasta ääntä, jota ei milloinkaan tullut.
Kenties häntä rauhoitti teltan ilman vaihtuminen. Kenties uni, oikkuilija, oli lähempänä kuin hän oli kuvitellut. Olipa miten tahansa, ei hän aavistanutkaan, että hän oli tauonnut lukemasta ja että romaani, johon hän koetti pakottaa huomionsa kiintymään, oli luiskahtanut hänen kädestään. Ja hän harhaili unohduksen rajamailla, kun kuului ääni, joka äkkiä herätti hänet täysin valveille, ja hän ponnahti pystyyn, jääden seisomaan korvat herkkinä ja silmät levällään ja laajentuneina. Hän odotti henkeänsä pidättäen, kädet tiukasti painettuina hurjasti sykkivälle sydämelle, ja kuunteli, kunnes pinnistys muuttui tuskalliseksi.
Taaskin kuului sama ääni — polvistuvan kamelin käreä vastustusärinä, jota seurasi miesäänten nopeata jupinaa.
Sitten oviverho kiskaistiin auki, ja telttaan tuoksahti kookas hahmo.
Seuraavalla hetkellä Diana oli puolisonsa sylissä, nauraen ja itkien takertuessansa häneen. Ja pitäen häntä ikäänkuin ei olisi ikinä mielinyt päästää häntä irti painoi sheikki intohimoisia suudelmia hänen ylöspäin käännetyille kasvoillensa.
»Ma mie, ma mie», mutisi hän syvän äänensä vavahdellessa ja rajujen silmiensä pehmitessä ihmeellisen helliksi. »Onko aika tuntunut kovin pitkältä, sinä pieni, yksinäinen vaimo-parka? Luuletko, etten olisi tullut aikaisemmin, jos olisin voinut? Etkö usko minun laskeneen, kuinka monen päivän ja yön jälkeen saisin taaskin sulkea sinut syliini?Bon dieu, kuinka olen kaivannut sinua, Diane?»
Hänen väkevien käsivarsiensa puristus oli tuskallinen, mutta toinen tuskin tunsi sitä. Huulet hänen huulillansa Diana kuiski onnestansa ja tunnusti pelkonsa, silitellen käsillänsä miehen leveätä rintaa ikäänkuin olisi tahtonut varmistua siitä, että puoliso oli palannut hänen luoksensa vahingoittumattomana ja terveenä, ja silmäillen häntä tutkivasti ikäänkuin olisi koettanut hänen kasvoistaan lukea vastauksen kysymykseen, jota hän ei tahtonut lausua.
Vasta sitten kun Ahmed oli jonkun verran höllentänyt otettansa ja Dianan hapuilevat sormet olivat sujahtaneet hänen leveään hihaansa sekä osuneet hänen kyynärvartensa ympärille kiedotun kääreen poimuihin, joiden merkitys oli epäilemättömän selvä, muuttui vaimon kiihkeä sanatulva äkkiä soperrukseksi, ja hän kalpeni huuliansa myöten.
»Ahmed— oletko haavoittunut?»
Toinen hymyili rauhoittavasti ja työnsi hänet luotansa hyväiltyänsä häntä nopeasti. »Siitä ei kannata olla huolissaan,chérie. Luut eivät ole murtuneet. Se paranee päivässä tai parissa», vakuutti hän keveästi ja kääntyi etsimään savuketta.
»Mutta — miten?» tiedusti vaimo huohottaen ja tarkkasi huolestuneena hänen kaikkia liikkeitänsä. Ahmed kohautti olkapäitään ikäänkuin harmissansa toisen itsepintaisuudesta, viritti savukkeen hitaasti ja imaisi pitkät sauhut, nauttien siitä suuresti kuten ainakin mies, joka ei ole vähään aikaan saanut maistaa hyvää tupakkaa.
»Olin tiukassa paikassa, ja minun oli pujahdettava pakoon. Onneksi he ampuivat kamalan kehnosti», kertoi hän perin lyhyesti.
Ja kokemuksesta Diana tiesi, ettei hän saisi sen enempää kuulla siitä asiasta. Ahmedin tapaista ei ollut puhua itsestänsä eikä liioitella pikku seikkoina pitämiänsä tapauksia.
Diana meni hänen luoksensa leposohvalle, johon hän oli heittäytynyt pitkäkseen, ja laskeutui pieluskasalle hänen viereensä.
»Oletko saanut selville sen, mistä lähdit ottamaan selkoa, monseigneur? Tahdotko kertoa siitä minulle tänä yönä — vai oletko liian väsynyt?» kysyi hän empien, sillä nähdessänsä hänet nyt ensi kerran lampun täydessä valossa hän pani merkille, kuinka lopen uupuneelta hän näytti.
Ahmed kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänen vaalean päänsä lähemmäksi itseänsä.
»Olen väsynyt», myönsi hän, ja sekin vähäinen tunnustus näytti vaativan häneltä ponnistusta, »niin väsynyt, että luulisin voivani nukkua kokonaisen viikon!» Hän naurahti melkein häpeillen. »Mutta jonkun verran voin kertoa sinulle tänäkin yönä, ainakin siihen mennessä, kunnes Gaston tulee. Hän tuo minulle jotakin syötävää. En ole maistanutkaan ruokaa liki kahteen päivään.» Taaskin hän naurahti, kun Diana huudahti levottomasti, ja otti toisen savukkeen.
Muutamia minuutteja hän istui hiljaa katsomatta vaimoonsa, vain tuijottaen suoraan eteensä otsa painuneena hänelle niin luonteenomaisiin, syviin ryppyihin.
»Tiedät, mistä lähdin ottamaan selkoa», puhkesi hän vihdoin puhumaan, »tämän nähtävästi yli koko maan levinneen oudon rauhattomuuden, tämän kummallisen levottomuuden alkusyystä. Jo jonkun aikaa se on ollut tulossa. Mikäli sain tietää, alkoi se useita kuukausia sitten — Jumala tietää, kuinka kauan aikaa takaperin. Aluksi ei se ollut muuta kuin epämääräisiä huhuja, joita tulvi kaikilta tahoilta ja jotka ovat yhä paisuneet, kunnes ne vihdoin ovat pukeutuneet määrättyyn muotoon. Mihin tahansa menin, olivat kuulumiset samat. Maassa näkyy vaikuttavan joku salaperäinen, turmiollinen voima, yllyttäen väestöä jossakin tarkoituksessa, josta en vielä ole saanut selvää. Vanhoja vihoja lietsotaan ilmiliekkiin, vanhoja riitoja uusitaan. Mutta auki ei revitä ainoastaan heimojen välisiä vanhoja haavoja, vaan on järjestetty tietoinen kiihoitus ranskalaisia vastaan. Kuulin vanhusten saarnaavan todellistajihadia. Minulle kerrottiin liioiteltuja tarinoita sorron alla huokailevasta kansasta. Laillisina pidettyjä veroja arvostellaan nyt avoimesti ja niiden hylkäämistä pohditaan. Kuulin hurjia juttuja, jotka olivat melkein uskomattoman haaveellisia. Vihjailtiin pohjoisesta tulevaan voittajaan, joka pyyhkäisisi syrjään nykyisen hallituksen ja hallitsisi maata, kuten Sidi Okba ben Nafi teki tuodessansa Islamin Algeriaan.