Mutta Diana ei hymyillyt vastaan katsoessansa häneen värähtämättä, silmissänsä edelleenkin huolestuksen ilme.
»Se ei ole kaikki, Ahmed», virkkoi hän hitaasti. »Tämän kaiken takana piilee jotakin, minkä salaat minulta. Näen sen kasvoistasi. Näin sen Pojun kasvoista eilenillalla. Mitä hän ontehnyt, koska hän ei tahdo tulla lähelleni?»
Mutta vaikka sheikki tiesi vaimonsa ennemmin tai myöhemmin saavan tietää kaikki, koetti hän yhäti olla ilmaisematta asiaa, jonka hän tiesi vain tuottavan Dianalle tuskaa.
Puristaen häntä rintaansa vasten hän kumartui suutelemaan häntä kiihkeän hellästi.
»Anna sen olla,ma mie!» pyysi hän epävarmasti. »Poju on ollut hupsu, mutta se on ollutta ja mennyttä. Sen pöyhiminen ei parantaisi asiaa yhtään. Hän on leikkinyt tulella jonkun aikaa ja polttanut vihdoin hyppysensä. Ja tällä kertaa on hupsuus itse rangaissut itsensä ja luultavasti ankarammin ja kestävämmin kuin minä saattaisinkaan.» Mutta Dianan silmien ilme muuttui vain vieläkin huolestuneemmaksi.
»En voi jättää sitä silleen. Minun täytyy saada se tietää. Mitä hän on tehnyt?» huusi hän, ja sheikki säpsähti kuullessaan hänen äänensä haikean huolestuneen sävyn. Mutta sittenkin Ahmed empi. Ja kovasti nyyhkyttäen Diana veti hänen päätänsä puoleensa, tuijottaen häneen melkein hurjasti. »Minä olen hänen äitinsä — minulla on oikeus tietää — hän on minun poikani yhtä hyvin kuin sinunkin, Ahmed», huohotti hän.
Sheikki muisti hänen edellisenä iltana puolittain piloillaan, puolittain vakavissaan lausumansa sanat ja kääntyi katsomaan toisaalle, huoaten raskaasti.
»Ei hän ole sinun, tämä poika,ma mie», virkkoi hän katkerasti, »vaan minun joka suhteessa, Jumala meitä molempia auttakoon.» Ja sitten hän hyvin hellävaroen kertoi vaimollensa kaikki, mitä voi, jättämättä pois mitään ja kaunistelematta mitään. Kauan ennenkuin hän oli lopettanut, oli Diana painanut kasvonsa hänen tummaverkaiseen burnusiinsa, ja tuontuostakin hän tunsi vaimonsa vavahtavan äänettömänä kuunnellessansa hänen puhettaan.
Se vain vahvisti sen, mitä Diana sydämensä sisimmässä tunsi aina aavistaneensa ja pelänneensä; mutta suuressa rakkaudessansa ja luottamuksessansa hän oli koettanut tukahduttaa pelkoansa ja uskotella sitä olemattomaksi. Mutta kun se pelko nyt oli toteutunut, jaksoi hän tuskin kestää sitä. Ja koko hänen murheinen äidinrakkautensa, koko hänen levottomuutensa ja pettymyksensä tulivat ilmoille hänen huuliltansa pusertuneena valitushuutona.
»Voi, Ahmed, kuinka hän saattoi?»
Sheikin tummat silmät värähtivät, ja hänen kasvoillensa lehahti tuskainen ilme.
»Grand Dieu, sinä kysyt minulta sitä, vaikka muistat, mitä minä tein sinulle?» huusi hän entistä katkerammin. »Hän teki sen, koska hän on minun poikani, koska naisten tavoittelu on ollut sukumme kirous miespolvien aikana. Sinä tiedät, millainen isäni oli, ennenkuin äitini katoaminen paransi hänestä sen samoin kuin muitakin vikoja; tiedät, millainen minä olin, ennenkuin sinä tulit elämääni, sinä valkoinen pyhimykseni. Poju on vain sopeutunut samaan kaavaan, eikä minun sovi moittia häntä niin paljoa kuin moitin itseäni. Kun olin selvillä meissä piilevästä pahasta, olisi minun pitänyt tehdä enemmän kuin tein varoittaakseni — ja auttaakseni häntä. Olen ollut isänä huono — kelvottoman huono. Ja olen menetellyt kelvottomasti sinua kohtaan yhtä hyvin kuin- häntäkin, ja syy on minun enemmän kuin hänen. Sinä saat tästä surusta kiittää minua, vaimoni, etkä häntä. Hän…»
Mutta Diana painoi pehmeän kätensä hänen suullensa, vaimentaen hänen sanansa.
»Et ole koskaan ollut kelvoton minulle», keskeytti hän kiihkeästi, »et kertaakaan kaikkina niinä vuosina, jotka olemme olleet yhdessä. Olet auttanut minua aina ja kaikessa. Ja tässäkin tapauksessa, Ahmed, tässäkin. Ja jollet ole tukenut häntä kylliksi, niin pahan kestäminen ei ole niin raskasta, kun voimme kantaa sen yhdessä. Minunkin huolenpitoni on ollut puutteellista, sillä olen aina ajatellut tätä mahdollisuutta, olen koko ajan sitä pelännyt. Mutta hän tuntui vielä niin nuorelta, en muistanut, kuinka nopeasti vuodet liukuvat. En käsittänyt, että hän on mies — ennenkuin eilenillalla. Ja sitten hänen kasvonsa — voi, Ahmed, poikani — poikani.» Hänen voimansa loppuivat, ja hän alkoi haikeasti nyyhkyttää. Ja sheikki kantoi hänet leposohvalle, pidellen häntä sylissänsä, kunnes hän jälleen rauhoittui.
Kului kauan, ennenkuin Diana kohotti katseensa, eikä sittenkään katsonut Ahmediin, vaan voimakkaita, ruskeita käsiä, joita hän piteli omiensa välissä.
»Entä onko tyttö nyt hänen muassansa — El-Hassissa?» kuiskasi hän, hiljaa väristen.
Sheikki liikahti levottomasti.
»El-Hassissa kyllä, mutta ei hänen seurassaan. Sanoinhan sinulle, että se on ollutta ja mennyttä», vastasi hän hyvin yksikantaisesti. Mutta Diana istui yhäti hievahtamatta, taistellen äidillistä mustasukkaisuutta vastaan, joka oli äkkiä alkanut raadella hänen sydäntänsä ja joka vihdoin pusersi hänen huuliltansa melkein kuulumattoman kysymyksen:
»Miltä — hän — näyttää?»
Tukahduttaen jonkun sanan, jota Diana ei erottanut, sheikki nousi äkkiä pystyyn ja meni pöydän ääreen etsimään savuketta.
»Somalta tietenkin», vastasi hän, kohauttaen olkapäitänsä, »sillä muutoin Poju ei olisi vilkaissutkaan häneen. Mutta soma on tuskin sittenkään sopiva sana. Hän on todella kaunis, eittämättä kaunis, joka suhteessa harvinaisen näköinen, enkä oikein tiedä, minkä kansan jäsenenä häntä pitäisin. Häntä väitetään maurilaiseksi, mutta minä epäilen sitä. Hän on hyvin hiljainen ja ujo ja tanssijattareksi perin omituisen hienostuneen näköinen. Kokonaisvaikutus on se, että hän panee minut ymmälle.»
»Pitääkö hän Pojusta?»
Sheikki katseli otsa rypyssä savukkeensa hehkuvaa päätä. »Pelkään hänen pitävän», myönsi hän vastahakoisesti.
»Entä Poju?»
»Jumala tietää, minä en. Hän vannoo vihaavansa tyttöä — mutta minä luulen hänen valehtelevan. Mutta pitipä hän tai ei, sillä ei ole väliä. Tyttö on tämän maan alkuasukkaita — ja se ratkaisee asian. Olisin eilenillalla lähettänyt hänet johonkin toiseen leiriin, jos se olisi käynyt päinsä, mutta kovaksi onneksi hänellä on tietoja niistä miehistä, joiden seurassa hän on ollut, eikä hän suostu ilmaisemaan niitä. Hänen on pysyttävä El-Hassissa siihen saakka, kunnes hän puhuu. Kävin taaskin hänen luonansa tänäaamuna, mutta vaikka koetin kaikkia keinoja paitsi ruumiillista väkivaltaa,bien entendu, taivuttaakseni hänet ilmaisemaan minulle tietonsa, ei hän lausunut sanaakaan, joka olisi antanut vähääkään selvyyttä näistä miehistä tahi heidän puuhistansa. Hän oli koko ajan silminnähtävästi kauhean pelon vallassa, ja häntä näytti vaivaavan se ajatus, että me kaikki olemme pahoja henkiä tai ainakin yliluonnollisia ja epämiellyttäviä olentoja. Otaksuttavasti hän on kuullut vanhan tarun ben Hassanin heimosta. Hänen itsepäisyytensä oli raivostuttava, mutta en voinut olla ihailematta hänen rohkeuttaan. Ei edes hänen oma henkilökohtainen pelkonsa pystynyt järkyttämään hänen uskollisuuttansa. Ja hän on pelkkä lapsi, hento tyttö-riepu, ja hänen silmänsä ovat kuin säikytetyn gasellin. Mutta hänen uljuutensa riittäisi kokonaiselle rykmentille. Taivas tietää, mistä hän on sen saanut. En usein tunnusta itseäni voitetuksi, mutta vain kerran eläissäni on minua niin taipumattomasti vastustettu — ja silloinkin oli vastustajani nainen.» Hän nauroi hiljaa, samalla kun hänen silmänsä, joissa oli hyvin hellä välke, suuntautuivat kysymyksessä olevaan naiseen. Dianan huulille levisi nopeasti haihtuva vastaushymy, mutta sitten hänen päänsä jälleen painui nuokuksiin, ja hän istui kauan äänettömänä, samalla kun häntä kuohutti joka hetki yhä voimakkaammaksi käyvä mielijohde.
Äkkiä hän näytti tekevän päätöksensä, sillä hän nousi pystyyn ja meni miehensä luokse kalpeat kasvonsa punehtuneina ponnistuksesta.
»Ahmed, minä tahtoisin nähdä hänet.»
Hetkisen sheikki tuijotti häneen ällistyneenä hymyn haihtuessa huuliltansa. Sitten hänen suunsa puristui kovaksi, suoraksi viivaksi, jonka Diana niin hyvin tunsi. »Se ei tule kysymykseenkään, Diane. Sen minä jyrkästi kiellän.» Ja hänen sävynsä oli sellainen, että vaimo tarvitsi kaiken rakkautensa ja rohkeutensa uskaltaaksensa vielä pyytää.
»Mutta, Ahmed…»
Sheikki liikahti kääntyäksensä toisaalle mustat kulmakarvat rypyssä.
»Ma mie, sanoinhan jo, ettei se tule kysymykseenkään. Jo se, että Poju lainkaan toi hänet tänne, oli kyllin suuri loukkaus sinua kohtaan, mutta se, että sinä kohtaisit hänet —bon Dieu, ei, se on mahdotonta», lisäsi hän kiivaasti.
Mutta vaikka Diana kalpeni, pysyi hän lujana, tarttui sorminensa Ahmedin burnusin laskoksiin pidättääksensä häntä ja katsoi häntä suoraan silmiin.
»Sinä et sitä ymmärrä», sanoi hän hätäisesti, »etkä voikaan ymmärtää, sillä sinähän olet mies. Mutta minä olen nainen, ja minun laitani on tyyten toinen. Minä en voi jättää asiaa sillensä. Minun on tehtävä jotakin — oi, Ahmed, etkö käsitä tarkoitustani? Me olemme vastuunalaisia, sinä ja minä, yhtä hyvin kuin Pojukin. Tiedän kyllä, että hän on syntyperäinen täkäläinen — se on kauheata — mutta jos hän on vain lapsi, kuten sanoit hänen olevan, ja jos Poju— jos — jos jotakin — on…» Hän alkoi änkyttää, ja taaskin tulvahti veri hänen poskiinsa.
»Ei ole tapahtunut mitään», pisti sheikki kerkeästi väliin, irroittaen toisen puristavat kädet. »Minäkin ajattelin sitä ja tiedustin Pojulta tänä aamuna.»
Diana loi häneen lempeän halveksivan katseen. »Ikäänkuin Poju tietäisi — tyttö ei ikinä ilmaisisi sitä hänelle», tokaisi hän.
Sheikki kohautti olkapäitänsä maltittomasti. »Siihen nähden en ole varsin varma», vastasi hän äänessänsä ärtymyksen häive, »mutta vaikka niin olisikin — mistä taivas varjelkoon — ei sekään muuta asiaa eikä minun päätöstäni. Sinun on jätettävä El-Hassi mielestäsi,ma mie, ja uskottava, että minä huolehdin tytöstä kunnollisesti, käyköön miten tahansa. Äläkä rääkkää hellää sydäntäsi kuvittelemalla pahinta, kun se saattaa olla ihan tarpeetonta.» Ja ikäänkuin lopettaaksensa keskustelun hän meni kirjoituspöydän ääreen ja istui vielä kerran lukemaan illalla lähtevää viestinviejää odottavaa tiedonantoa. Mutta se oli pelkkä veruke, kuten Diana hyvin tiesi, sillä ilman lisätietoja, jotka näyttivät olevan määrätyt jäämään lausumatta, ei ollut mitään lisättävää siihen selostukseen, jonka sheikki ja Saint Hubert olivat muovanneet aamun varhaisina tunteina.
Ja tyytymättömänä hän palasi verkkaisesti sohvalle ja kävi istumaan otsa huolekkaasti rypyissä, katse suunnattuna puolison selkään, joka oli jyrkästi käännetty häneen päin, ja koetti vieläkin miettiä keinoja saavuttaaksensa sen, mihin hänen omatuntonsa häntä kehoitti. Sheikki oli polttanut savukkeen ja viritti parhaillaan toista, kun Diana alkoi puhua vienosti ja arkaillen, miltei vain hymisten.
»Entä jos tyttö ei suostu ilmaisemaan sinulle, mitä häneltä vaadit — etkö sitten salli minun käydä hänen luonansa? Hän saattaisi puitua — minulle.»
Rajusti kiroten sheikki paiskasi tulitikun maahan ja pyörähti tuolissansa ympäri. »Diane», huusi hän äkäisesti. Sitten hän naurahti synkkien ryppyjen tasoittuessa kasvoiltansa ja silmäili vaimoansa puolittain huvitetusti, puolittain rakkaasti. »Sinä täydellinen nainen», virkkoi hän hymyillen. »Minun olisi pitänyt arvata, että koettaisit jollakin tavoin pettää minua. Mutta se ei hyödytä, rakas. Olen jo sanonut, etten halua sinun tapaavan häntä. Älä pakota minua lausumaan sitä selvemmin. Tyttö kyllä puhuu aikanaan. Ei; en tarkoita aikovani pieksää tai kiusata häntä nälällä tai käyttää sentapaisia ankaria keinoja — vaikka hän tuntuu olevan valmistautunut kaikkeen, ja kun tänä aamuna kävin hänen luonansa, hän itse ehdottikin monenlaisia kidutustapoja, joihin hän alistuisi mieluummin kuin suostuisi kavaltamaan puoluelaisensa. Tietämättään hän myönsi henkilökohtaisesti tuntevansa useimmat heistä, mikä hyvin suuresti valaisee hänen entistä elämäänsä ja tekee hänen herkän kunniantuntonsa sitäkin vaikeammaksi ymmärtää. Mutta enhän minä väitäkään ymmärtäväni naisia, ja sinua ymmärrän kaikkein vähimmän, rakas. Oikeastaan kiinnitänkin toiveeni Raouliin. Hän on kelpo kumppani ja tarjoutui välittäjäksi. Kuten tiedät, osaa hän puhua hyvin taivuttavasti, milloin haluaa. Ja hän ehkä saa tuon taikauskoisen nuoren olennon uskomaan, ettei hän ole dshinni eikä afriitti, jollaiseksi tyttö tuntuu minua luulevan, vaan tavallinen kuolevainen kuten hän itsekin, ja siten hän kenties saa tytön luottamaan itseensä. Joka tapauksessa sitä kannatti yrittää. Hän on El-Hassissa parhaillaan — suokoon Jumala, että hänen kaunopuheisuutensa tepsii!» lisäsi sheikki arabiankielellä huulillansa hymy, joka ei ollut varsin toiveikas.
Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun Saint Hubert astui sisään. Kreivin tavallisesti joustavat askeleet olivat laahustavat, hänen lyhytnäköiset silmänsä kääntyivät miltei arasti toisesta toiseen ikäänkuin hän olisi ensi kerran pelännyt lämmintä tervehdystä, jonka hän aina sai osaksensa.
Ja nähtyänsä hänen kasvojensa ilmeen ponnahtivat sekä sheikki että Diana pystyyn ja riensivät huoneen poikki häntä vastaan, edellinen tavalliseen kylmään hillittyyn tapaansa, jälkimäinen sydämensä jyskyttäessä rajusti, samalla kun hän pelkäsi, tietämättä, mikä häntä peloitti.
Saint Hubert vaipui tuolille, jonka sheikki työnsi esille, ja istui muutamia minuutteja, hengittäen raskaasti. Ja vasta kuultuansa Dianan rukoilevan äänen surkean särähdyksen hän katsahti ylöspäin, pudistaen hitaasti päätänsä. »Ei, ei. Ei ole tapahtunut mitään uutta», sanoi hän, puhuen vaivaloisesti. »Suokaa anteeksi, että säikähdytin teitä. Minulle vain sattui — järkyttävä yllätys, ja olen hieman — kuohuksissa.» Hän kääntyi äkkiä sheikkiin päin, ja hänen riutuneissa silmissänsä oli synkän tuskainen ilme. »Kävin El-Hassissa, Ahmed, katsomassa tyttöä», jatkoi hän nykäyksittäin, »mutta sensijaan näinkin — haamun, sellaisen naisen haamun, jonka kohtasin kuusitoista vuotta sitten Biskrassa — ja luulen löytäneeni de Chaillesin tyttären. Näin Isabeau de Chaillesin kasvot ja silmät, minulle puhui Isabeau de Chaillesin ääni — tyttö oli Isabeau de Chailles sellaisena kuin näin hänet eräänä yönä, kun hän puolisonsa mieliksi oli pukeutunut arabialaisten naisten asuun.» Hänen vapiseva äänensä hiljeni kuiskaukseksi ja hän peitti kasvonsa käsillään ollakseen näkemättä Dianan silmiin äkkiä tullutta kauhuista ilmettä.
Ja sitten seuranneen hiljaisuuden aikana hän kuuli räsähdyksen, kun hänen tuolinsa ohut yläpiena katkesi kuin tulitikku sheikin käden äkillisestä puristuksesta, ja kuuli myöskin rääkätyn olennon valitusta muistuttavan ähkäisyn. »Réné de Chaillesin tytär minun poikani teltassa — voi, hyvä Jumala!» Hän ponnahti pystyyn, unohtaen oman tuskansa ajatellessaan, että toisen täytyi kärsiä kirpeämmin kuin hän itse kärsi. »Mon ami…»
Mutta sheikki hillitsi jo jälleen itsensä ja pyörähti häneen päin, salaten tunteensa naamiomaisen ilmeen taakse, joka niin usein teki hänen kasvonsa tutkimattomiksi.
»Sinun on se todistettava, Raoul», sanoi hän melkein rajusti, ikäänkuin taistellen sellaista ajatusta vastaan, jota hän ei tahtonut uskoa. »Arvelusi perustuu ainoastaan yhdennäköisyyteen ja otaksumaan. Minä kaipaan enemmän, ennenkuin saatan hyväksyä tämän — tämän ajatuksesi, ennenkuin saatan tehdä mitään…» Hän katkaisi lauseensa ja puri huultansa synkän katseensa siirtyessä Saint Hubertista hellästi rakastettuun vaimoon, jonka suru vihloi häntä paljoa kipeämmin kuin hänen omansa. Hän meni hitaasti Dianan luokse.
»Sinun olisi parasta paneutua levolle, Diane», virkkoi hän kalsean äänensä muuttuessa kuvaamattoman helläksi. »Olet saanut kokea niin paljon kuin jaksat kestää. Sinun ei hyödyttäisi kuulla, mitä Raoulilla on sanomista, ja meidän on koetettava mahdollisimman pian selvittää tämä surkea juttu.»
Diana käänsi häneen päin kalpeat, rukoilevat kasvonsa. »Salli minun olla täällä,' Ahmed! Älä lähetä minua pois», kuiskasi hän arkaillen. »En usko jaksavani olla yksin juuri nyt. En häiritse teitä. En hiisku sanaakaan, jollette te tahdo. Mutta salli minun jäädä tänne!»
Kykenemättä sillä hetkellä epäämään häneltä mitään sheikki nyökkäsi myöntymyksen merkiksi, viipyi hänen luonansa hetkisen, kohentaen sohvan pieluksia mukavammin hänen ympärilleen ja painaen huulensa hänen vaaleaan tukkaansa, ennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen. »No nyt, Raoul.»
Saint Hubert veti tuolin likemmäksi.
»Ensiksi haluamasi tiedot», virkkoi hän perin väsyneesti. »Olen pahoillani, Ahmed, mutta niitä en saanut. Vaikkakin hän myöntää vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaista, joka aina on ollut julma häntä kohtaan, ja vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaisen muukalaiskumppaneita jostakin syystä, jota hän ei tahdo ilmaista, hän ei kuitenkaan suostu kertomaan mitään siitä, mitä he ovat puuhailleet Algeriassa. Ja hän väittää, ettei hän tiedä mitään heidän salaisista hommistaan, etteivät he luottaneet häneen ja ettei hän koettanutkaan ottaa selkoa heidän toimistansa eikä aikeistansa. Minun yritykseni meni siis myttyyn samoin kuin sinunkin. Mutta päinvastoin kuin sinä minä uskon hänen puhuvan totta. Hän ei tiedä muuta kuin sen, missä piirikunnissa he ovat käyneet ja missä he sittemmin majailivat Tuggurtissa. Mutta sitä, vakuuttaa hän, ei kiduttamallakaan saada häntä ilmaisemaan. Miksi hän meitä luuleekaan — lapsi-raukka! Hänellä tuntuu olevan ihailtava kunniantunto ja ihailtava määrä rohkeutta hennossa ruumiissansa. Alussa hän pelkäsi minua surkeasti. Hän näyttää varmasti uskovan ben Hassanin heimon aluetta helvetin esipihaksi, jollei pidäkään sitä ihan helvettinä. Mutta vihdoin sain hänet tajuamaan, että minä olen samanlainen tavallinen ihminen kuin hän itsekin, ja sitten hän puheli vapaammin, omasta elämästään nimittäin. Se on lyhyt tarina surullisesta elämästä, jonka murheellisuutta ja viheliäisyyttä en luule hänen itsensä oikein käsittävänkään ja joka on vietetty yhtämittaisilla vaelluksilla berberiläisvaltioissa, pääasiallisesti Tunisissa, vaikka viime vuonna he olivat Marokossa, jonne myöskin useimmat hänen varhaisimmat muistonsa tuntuvat palautuvan. Viime vuonna Marokossa, huomannet Ahmed, ja juuri viime vuonna nähtiin siellä myöskin maurilainen Ghabah.» Hän pysähtyi hetkiseksi, silmäillen sheikkiä terävästi. Mutta Ahmed ben Hassanin katse oli suunnattu hänen jalkojensa alla olevaan mattoon, ja vähäisen keskeytyksen jälkeen Saint Hubert jatkoi tarinaansa. »Koetin ottaa selkoa hänen varhaisimmista muistoistansa, mutta lukuunottamatta sitä, että maurilainen oli aina ollut julma, tuntuvat hänen lapsuusmuistonsa olevan hämäriä ja sekavia. Kun tiukkasin häneltä ja koetin kiihoittaa hänen muistiaan, puhui hän hyvin epäselvästi ajasta, jolloin hän ei ollut ihan yksin raa'an isäntänsä kanssa, ja jostakin henkilöstä, jota hän tuskin muisti, joka oli ollut ystävällinen hänelle, kosketellut häntä hellin käsin pieksämättä häntä ja laulellut hänelle suloisella äänellään. Eräästä niistä lauluista hän näyttää muistavan jonkun verran, vain omituisia katkelmia, mutta vaikka sävel hiukan muistuttaa muuatta vanhaa ranskalaista kehtolaulua, olivat sanat niin toivotonta arabian- ja ranskankielen sekasotkua, etten viisastunut niistä vähääkään. Eikä hän edes tiedä, oliko hänen unikuvaa muistuttava henkilönsä mies vaiko nainen. Äitiä hänellä ei ole koskaan ollut, väittää hän, enkä tiedä, mistä hän luulee polveutuneensa. Koetteeksi mainitsin hänelle Ghabahin nimen, mutta se ei näyttänyt herättävän hänessä minkäänlaista miellettä, hän ei pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa sitä, ja minä pidin häntä tarkoin silmällä. En siis oikeastaan ole saanut selville mitään sellaista, mitä voitaisiin pitää pätevänä todistuksena siitä, kuka hän on, mutta siitä kaikesta huolimatta minulla on se ehdoton vakaumus, että hän on etsimäni tyttö. Hänen ja Isabeau de Chaillesin yhdennäköisyys on liian silmäänpistävä sivuutettavaksi. Siihen saakka, kunnes löydän maurilaisen ja saan varmat todistukset siitä, onko hän ystävä-parkani murhaaja vai eikö ole, pidän tyttöä Isabeau de Chaillesina — hänelle annettiin äitinsä nimi.»
»Entä jos saat sen todistetuksi?» Sheikin ääni oli yhäti kova ja epäilevä, mutta Saint Hubert tunsi hänet ja arvasi, millaista taistelua tuon järkähtämättömän ulkokuoren alla käytiin.
»Kunhan ensin sen todistan,mon cher», virkkoi hän säyseästi. »Kenties en löydäkään tätä miestä, joka yksin tuntee hänen syntyperänsä salaisuuden. Ja jos löydänkin» — hän kohautti olkapäitänsä kuvaavasti — »kukapa tietää, mikä on lopputulos? Toistaiseksi en voi muuta kuin odottaa ja toivoa. Jumalan kiitos, että toivo on aina jälellä! Mutta muista, Ahmed» — hän nousi puhuessansa seisomaan — »että joskin hyvin ymmärrän tämän tytön tällä hetkellä läheisemmin huolestuttavan sinua, hänen tulevaisuutensa — olipa hän Isabeau de Chailles tai joku aavikon nimetön orpo — on minun asiani.» Hetkisen hän seisoi käsi sheikin leveällä olalla, mutta siirtyi sitten likemmäksi leposohvaa, jonne häntä veti joku vastustamaton voima vastoin hänen tahtoansakin.
Ja hoikat, kylmät sormet, joita hän kumartui suutelemaan, puristuivat tiukasti hänen kätensä ympärille.
»Raoul, pitääkö hän oikein todella Pojusta?»
Särähtävä kuiskaus oli vähällä viedä hänen rohkeutensa, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, kun hän katsoi Dianan herttaisiin, murheellisiin silmiin, katseli hillittömän sydänkaihon ja kaipauksen vallassa hennon viehkeätä, kaunista olentoa, joka kerran tiedottomana oli levännyt hänen sylissänsä. Ja hänen ajatuksensa lensivät toiseen pieneen, hentoon olentoon, joka vain tunti takaperin oli ollut polvillaan hänen jalkainsa juuressa ja tuskaisesti itkien ja nyyhkyttäen rukoillut tietoja »herrastansa, joka oli äkäisenä lähtenyt hänen luotansa».
Hänen huulensa vavahtivat, ja hän pudisti päätänsä. »Mitäpäminätietäisin naisensydämestä?» torjui hän äänessänsä katkeramman surullinen sointu kuin Diana oli koskaan ennen kuullut ja poistui teltasta tummenevaan hämyyn.
* * * * *
Noin kahdeksankymmentä kilometriä sheikin leiristä pohjoiseen valaisi kaksi loimuavaa nuotiota samana iltana leiriä, jonka tarkka järjestys ja täsmälliset laitteet olivat sotilaalliset ja joka oli hiljaisempi kuin se olisi ollut, jos yöpyjät olisivat olleet yksinomaan arabialaisia. Siellä ei ollut telttoja eikä kuormakameleja, ei minkäänlaisia taakkoja hidastuttamassa nopeata samoamista. Eikä isomman nuotion ympärille ryhmittyneiden valkopukuisten olentojen luota kaikunut torvien eikä rumpujen ääniä. Taempana oli riveihin kytkettyjä hevosia ja muutamia pieniä myttyjä leirikalustoa.
Pienemmän nuotion ääressä istui käärmeenlumooja piittaamatta lentelevistä kypenistä, joita kuuroittain tippui hänen ympärilleen, ja huomaamatta myöskään kahta kumppaniaan, tuijottaen roihuaviin liekkeihin, kummalliset silmänsä supistuneina miltei neulankärjiksi, ohuilla huulillansa ilkeä hymy, toisen petolinnun kynsiä muistuttavan käden yhtenään melkein hyväilevästi sivellessä hänen polvillansa olevaa isoa puukkoa, joka oli terävä kuin partaveitsi. Tätä uhkaavaa hahmoa katseli tuontuostakin vanhempi saksalainen, joka rauhattomasti asteli edestakaisin nuotion toisella puolella, kyeten huonosti salaamaan epäluulojaan. Yhä kasvavan laukun sekaista epäluuloa kuvastui myöskin niistä silmäyksistä, joita hän vähänväliä loi kansalaiseensa. Viimemainittu istui pää käsien varassa kumaraisena satulanpeitteellä, joka oli levitetty parhaiksi kipunoiden yltämättömiin.
Gott im Himmel, eikö miehellä ollut syytä olla vimmoissansa, mietti hän äkäisesti, nähdessänsä, että hänen vuosikausia kestänyt työnsä pantiin vaaraan pelkän oikun vuoksi? Että von Lepelin pitikin näin pettää hänen luottamuksensa! Von Lepelin, jonka hän oli niin huolellisen harkinnan jälkeen valinnut niin monien hänelle tarjottujen kumppanien joukosta, joka osasi arabiankieltä paremmin kuin kukaan muu häntä itseänsä lukuunottamatta ja joka topograafisesti tunsi tämän maan vieläkin paremmin kuin hän itse. Von Lepelin, johon hän oli luottanut, jonka monet hänelle uskotussa tehtävässä erinomaiset hyvät puolet olivat olleet paljoa painavammat kuin hänen muutoin loistavaa mainetodistustansa tahraava ainoa heikkous.
Naiset — kaikkien yritysten kirous! Häntä oli varoitettu siitä vaarasta Berliinissä; siitä oli ollut runsaasti mainintoja paksussa asiakirjanipussa, jonka hän oli niin tyystin tutkinut, ennenkuin oli lopullisesti valinnut apulaisensa. Mutta alaisensa todella suuriin erikoiskykyihin katsoen hän oli ollut taipuvainen antautumaan siihen vaaraan. Ainahan oli jotakin uskallettava. Ja von Lepel, ratsuväen kapteeni, oli sotilashenkilö — naisilla oli hänen elämänsuunnitelmassansa tärkeämpi sija kuin hänen johtajansa ajatuksissa. Naiset — pyh! Hän kohautti vankkoja hartioitansa halveksivasti. Mitäpä he merkitsivät hänelle, joka oli koko sydämestään kiintynyt työhönsä, joka rakasti yksinomaan valtiollista vehkeilyä ja oli omistanut koko elämänsä sille? Hänestä he olivat ainoastaan välikappaleita määrätyn tarkoituksen saavuttamiseksi, vain mahdollisia äitejä, välttämätön paha, joka oli olemassa vain rodun, koko maailman ainoan mitään merkitsevän rodun, jatkamista varten. Toista vuotta oli von Lepel ollut näyttämättä merkkiäkään hänessä piilevästä heikkoudesta; mutta nyt, juuri kun häntä olisi kipeimmin tarvittu, oli tullut romahdus, tämä hulluus, alkuasukastyttöön kohdistunut mieletön intohimo, joka uhkasi saattaa vaaraan koko heidän yrityksensä. Ja minkä tähden? Se oli pelkkä ohimenevä mieltymys, päähänpisto, jota kestäisi vain niin kauan kuin hänen huikenteleva luonteensa sanelisi, mutta joka sillä hetkellä nieli kaiken muun paitsi hänen halunsa tyydyttämistä.
Ja sillä välin oli hänen, Carl Röstin, joka piti tätä salaista tehtäväänsä Algeriassa koko elämänsä huippusaavutuksena, ollut pakko heidän työnsä ollessa perin vaikeassa ja vaarallisessa vaiheessa tuhlata kallista aikaa ja rientää tämän rakastuneen soturin kintereillä, koska hän ei rohjennut päästää kumppaniansa yksin, koska von Lepel oli ehdottoman välttämätön hänelle samoin kuin hänkin von Lepelille. Hetki oli heille kummallekin ratkaisevan tärkeä, ja vähäisinkin poikkeaminen velvollisuuden tieltä saattoi merkitä kaiken tehdyn tuhoutumista.
Heidän työnsä oli viime aikoihin saakka sujunut loistavan lupaavasti, mutta äskettäin oli sattunut sarja aavistamattomia vastoinkäymisiä, ja ketjussa, jonka hän oli mielinyt koota käsiinsä kokonaisena ja eheänä, oli katkenneita renkaita; hän ei ollut saanut kaikkia odottamiansa tietoja, ja parilta taholta, joilla työskenteli hänen luotetuimpia ja toimeliaimpia asiamiehiään, ei ollut kuulunut mitään. Missä oli vika, ja kenen oli syy? Nyt saattaisi seisahdus koitua tuhoisaksi. Vielä kolme kuukautta takaperin oli kaikki käynyt täsmällisesti kuin kello, eikä selostusten säännöllinen lähettäminen Berliiniin ollut kertaakaan keskeytynyt, mutta kolmen viime kuukauden aikana oli tietoyhteys kaksi kertaa vakavasti katkennut. Ja hänen levottomuuttansa pahensi Tuggurtissa varastetun lompakon ärsyttävä muisto. Tosin olivat paperit kirjoitetut salakielellä ja saattoivat käydä kauppamatkustajan selostuksista, jollaisia ne olivat olevinansa, mutta se oli siitä huolimatta kovan onnen sattuma, josta saattoi olla turmiolliset seuraukset ja joka oli pakottanut hänet jälleen pukeutumaan alkuasukkaiden asuun ja tehnyt Tuggurtin niin vaaralliseksi seuduksi, että hän olisi karttanut sitä, jos olisi voinut. Mutta se ei käynyt päinsä. Tuggurt oli hänen toimintansa keskikohta. Ja nyt hänellä oli taskuissansa niin paljon papereita, ettei hänen olonsa tuntunut oikein mukavalta, papereita, jotka olivat vieläkin tärkeämpiä ja vieläkin vaarallisempia ja valaisevampia kuin häneltä varastetut asiakirjat. Ne olisi aikoja sitten pitänyt luovuttaa asiamiehelle, jonka piti kohdata heidät pienessä linnuekaupungissa, mutta joka ei ollut sinne saapunut. Ja miksi hän oli jäänyt tulematta? Olivatko ranskalaiset sotilasurkkijat olleet nokkelampia kuin hän luuli ja saaneet vihiä hänen liikkeistänsä ja pyydystäneet hänet ansaan? Mutta ranskalaisten sotilasurkkijat — Röst sylkäisi halveksivasti. Paksupäisiä tolvanoita, joiden puuhat olivat lapsellisen tehottomia ja läpikuultavia, jotka hymyillen ottaisivat vastaan kenet tahansa, joka viitsisi heille tarjoutua — ajatella vain Meyeriä, joka oli vuosikausia ollut heidän urkkijanaan ja lähettänyt selostuksiensa kaksoiskappaleet Berliiniin! Ja heillä oli palveluksessansa myöskin arabialaisia, mokomillakin. Sen hän oli saanut tietää sanomasta, jonka N:o 7 oli lähettänyt hänelle Tuggurtiin, vaikka N:o 7 ei itse ollutkaan ilmestynyt. N:o 7:n sanoma oli sisältänyt erityisen varoituksen eräästä vaeltavasta arabialaisesta, joka harjoitti hevoskauppaa, mutta joka oli jollakin tavoin herättänyt hänen samalla kertaa rohkean ja arkailevan apurinsa epäluuloja. Carl Röst ajatteli hänelle lähetettyä tarkan yksityiskohtaista kuvausta ja kohautti taaskin halveksivasti olkapäitänsä. Mainio työskentelijä, mutta arka sielu tuo N:o 7, näki kuoleman väijyvän jokaisen nurkan takana ja kylpi aina hiessä pelokkaiden aavistusten vaivaamana!
Kauan ja hartaasti hän sadatteli poissaolevaa N:o 7:ää. Hän olisi kiroillut vieläkin hartaammin, jos olisi tiennyt, että hänen taskussansa oleva selostus oli kadonneen työkumppanin viimeinen palvelus isänmaalle, joka oli maksanut hänelle huonon palkan uutterassa puuhassa ja vaaroissa vietetystä elämästä, ja että hän nyt virui eteläisillä hiekkalakeuksilla haalistuvana luukasana Ahmed ben Hassanin kuula vaalenevassa kallossansa.
Ja joskin hän olisi sen tiennyt, on epäiltävää, olisiko se tieto aiheuttanut hänelle mieskohtaista surua, sillä hänestä eivät sotilasurkkijat olleet ihmisiä vaan koneen hampaita, pelkkiä nappuloita, jotka suorittivat tehtävänsä — ja sitten poistuivat kenenkään huomaamatta ja muistamatta.
Kyllästyneenä yksitoikkoiseen kävelyynsä ja jo ennestään väsyneenä istuttuansa pitkän päivän satulassa Röst tuli likemmäksi nuotiota ja heittäytyi pitkäksensä hietikolle von Lepelin viereen. Muutamia minuutteja hän loikoi ääneti, täyttäen vanhaa merenvahaista piippuansa kunnioittavan huolellisesti, samalla kun hänen mieleensä kasaantunut kiukku äityi, kunnes se äkkiä kuohahti.
»Kuinka kauan tätä hupsuutta vielä jatkuu, Hugo?» kivahti hän. Se oli alkuna öiselle väittelylle, joka oli riehunut heidän välillänsä aina siitä alkaen, kun he lähtivät Tuggurtista, ja von Lepel kohotti verkkaisesti päätänsä, tuijottaen häneen sinisillä silmillään, joissa hehkui vaarallinen kiilto.
»Niin kauan, kunnes saan, mitä tahdon», vastasi hän kovin röyhkeästi.
Röstin käsi ojentui äkäisen torjuvasti. »Mitäsinätahdot», tokaisi hän katkerasti. »Maksetaanko sinulle palkkaa sitä varten, että saisit, mitäitsehaluat, ja sitä varten, että tuhlaisit aikaasi ja tarmoasi rakkausseikkailuihin? Oletko unohtanut, mikä olet ja missä olet? Oletko unohtanut, ettet ole oma herrasi? Aikasi, tarmosi, koko olemuksesi ei ole omasi, vaan isänmaan. Tiesin tällaisen vaaran olevan olemassa suostuessasi Berliinissä ottamaan sinut mukaani. Mutta luotin sinun kunniantuntoosi —du lieber Gott, jos olisin aavistanut, kuinka pahasti sinä minut pettäisit! Ja juuri nyt, juuri tällä hetkellä, jolloin on ehdottoman tärkeätä, että työmme ei keskeytyisi, jolloin minun olisi välttämättä oltava Tuggurtissa siltä varalta, että numero seitsemän…»
»Sinun ei olisi tarvinnut lähteä», pisti von Lepel kylmästi väliin.»Huomautinhan sinulle, että mieluummin hoitaisin tämän jutun yksin.»
»Nyt ei ole aika meidän kummankaan olla yksin», vastasi Röst. »Sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin. Koko tehtävämme onnistuminen riippuu siitä, että työskentelemme yhdessä. Tällä mielettömällä hupsuudellasi panet vaaraan enemmän kuin tiedätkään. Ja sanon sen sinulle suoraan, Hugo, minä olen saanut siitä kyllikseni. Ja vielä sanon sinulle suoraan, etten luota tähän maurilaiseen. Älä katso häneen!» huomautti hän terävästi. »Hän pitää meitä silmällä nuotion ylitse, enkä halua hänen arvaavan, että puhumme hänestä.»
Von Lepel potkaisi kyteviä varpuja, niin että ne syttyivät ilmiliekkiin.
»Maurilaisessa ei ole mitään vikaa», kehaisi hän varmasti. »En ymmärrä, minkä tähden häntä epäilet. Hänen sydämessänsä ovat samat pyrkimykset kuin meidänkin. Ja nytkin hänellä on sama kannustin kuin minulla, vaikka kokonaan toisista syistä. Ja lopuksi hän saa, mitä tahtoo, sillä kun minä olen suoriutunut tytöstä, saa hän hänet takaisin tehdäksensä hänelle, mitä haluaa. Mutta ensin tyttö joutuu minulle», lisäsi hän silmiensä välähtäessä äkkiä.
»Ei, niin kauan kun minä voin sen estää», huusi Röst vimmastuneena. »Olet mennyt jo kyllin pitkälle, Hugo. Sinä haluat tyttöä hetkelliseksi leikkikaluksesi. Haluat kostaa pojalle, joka teki tyhjiksi kevytmieliset aikeesi. Mutta nyt tiedät, kuka tämä poika on, tiedät, millainen maine hänen isällänsä on tässä maassa, ja tunkeutuessasi hänen alueellensa panet järjettömän paljon alttiiksi ja oman henkesi vaaraan — en puhu mitään minun hengestäni — ja mitä varten? Tyydyttääksesi ohimenevän päähänpistosi! Sinä hupsu, henkesi ei ole omasi leikkiäksesi sillä. Henkesi on Kaiserin — suokoon Jumala hänelle menestystä — ja asian niin ollen kiellän minä, esimiehesi ainakin tällä retkellä, sinua enää astumasta askeltakaan tässä hullussa jutussa. Se on viimeinen sanani, Hugo. Me lähdemme huomenna takaisin Tuggurtiin.»
Von Lepel pyörähti nopeasti häneen päin.
»Meemmelähde takaisin Tuggurtiin huomenna», sihahti hän hampaitansa kiristellen. »Sinä saat lähteä, jos haluat. Mutta sinä menet yksin. Maurilainen on minun puolellani, ja myöskin kaikki muut miehet ovat minun tukenani. Arveletko maurilaisen luopuvan kostostansa? Hän on istunut joka yö, hyväillen tuota veistä, joka on hänen polvillansa, ja hautoen siivoa työtä, jonka hän aikoo sillä tehdä. Luuletko miesten luopuvan rahoista, jotka heidän on vielä saatava — vaikka Jumala tietää, että he saivat yllin kyllin, ennenkuin lähtivät Tuggurtista. He ovat kaikki tunisilaisia, muutoin he eivät olisi lähteneet. Vain jälkienvainuaja on algerialainen, ja hän hoputtaa meitä eteenpäin ainoastaan sen tähden, että hän tuntuu vihaavan ben Hassanin heimoa. Ei, hyvä ystävä; olemme edenneet liian kauaksi kääntyäksemme takaisin. Laske alas kätesi, Röst!» ärähti hän äkkiä. »Revolverini on taskussa, ja tähtään sillä sinuun. Eikä meille kummallekaan olisi hyötyä toisen surmaamisesta. Olet myöntänyt tarvitsevasi minua, ja vaikka minä lienenkin hullu, en ole kyllin hupsu uskoakseni pystyväni suorittamaan tehtävää yksin, ilman sinua. Äsken olit vähällä unohtaa työmme, etkö ollutkin, Carl-ystäväni? Mutta sinun ei tarvitse kiittää minua siitä, että muistutin siitä sinulle. Vähäinen, hetkellinen viivytys ei ole työllemme turmioksi. Eikä viivytyksestä tule pitkäaikainen, sen lupaan. Kaikkivaltias Jumala, ihmisen täytyy hieman huoahtaa. Minä olen soturi ja inhimillinen olento enkä salaisen tietotoimiston kone, kuten sinä olet. Minun suonissani virtaa verta eikä mustetta.
»Eikä elämää kestä ikuisesti. Kokonaisen vuoden olen elänyt kuin munkki ja uurastanut kuin kaleeriorja. Ole järkevä, Röst! Suo minulle viikko tai pari! Sitten palaan ankaraan elämään ja jokapäiväiseen raadantaan. Onko se sovittu, Carl?» Hän ojensi kätensä vilpittömän näköisenä, ja Röst tarttui siihen vastahakoisesti. »Sopimus on yksipuolinen», virkkoi hän virnistäen, »mutta sinä et jätä minulle vaihtoehtoa. Sinun puolellasi on voimaa, koska juuri sinä pestasit nämä miehet ja maksoit heille palkan — maksoit, saanen huomauttaa, rahoilla, jotka eivät olleet sinun omiasi ja jotka oli annettu kokonaan toisenlaista tarkoitusta varten.»
Von Lepel naurahti keveästi. »Minun rahojani — eivät kylläkään», vastasi hän Huolettomasti. »Kapteenin palkka ei ole runsas. Mutta rahat hankitaan jollakin tavoin takaisin, jollei turhantarkka omatuntosi salli merkitä niitä 'satunnaisiksi menoiksi' — kun pääsemme kotiin.»
»Kun!» Röstin sävyssä oli häive, joka nosti pilven von Lepelin kasvoille.
»Mikä sinua tänä iltana riivaa, Carl?» kysyi hän ärtyneesti. »Puhut, ikäänkuin epäilisit, pääsemmekö lainkaan kotiin.
»Alatko sinäkin, juuri sinä, hermostua?»
»Hermostua? En!» vastasi Röst halveksivasti. »En ajattele itseäni enkä sinua. Ajattelen työtämme…»
»Oh, hitto vieköön työn. Heitä se mielestäsi ainakin täksi illaksi! Työ ei joudu tästä kärsimään. Olenhan sen jo sinulle sanonut. Salli minun saada käsiini tyttö ja opettaa tuolle nenäkkäälle nuorukaiselle läksy, jota hän ei pian unohda! Sitten minä olen taaskin palveluksessasi, kunnes tämä iänikuinen työ päättyy. Olisi joka suhteessa ollut parempi, jos olisit suonut tuon vastapäätä istuvan synkkämielisen ystävämme tappaa sen nulikan silloin, kun hänellä oli siihen tilaisuus.»
»Kerrankin olen yhtä mieltä kanssasi», myönsi Röst kerkeästi. »Hän ei todennäköisesti ole unohtanut meitä, ja siinä piilee vaaramme. Hänen alueellensa meneminen on hulluutta.»
Von Lepel heilautti kättänsä, ikäänkuin pyyhkäisten syrjään toisen huomautukset.
»Me olemme vain päivänmatkan heistä jälessä», puhui hän innokkaasti, »ja heitä hidastamassa on tyttö. Uskon meidän saavuttavan heidät, ennenkuin he ehtivät sinne. Ja jollemme saavuta, auttaa meitä joku onnellinen sattuma. Älä ole noin kolkon näköinen, mies! Ota asia paremmalta kannalta. Onni suosii meitä, sen vakuutan sinulle. Esimerkiksi se kirottu poika. Hän ei aavistakaan meidän olevan ihan kintereillänsä. Hän ei aavista, mokomakin suuriluuloinen nallikka, että jotkut niistä miehistä, joille hän Tuggurtissa tuhlasi rahaa, ottivat kultaa meiltäkin ja kavalsivat hänen salaisuutensa yhtä iloisesti kuin meidänkin. Oli vain kysymys siitä, kumpi tarjoaa enemmän. Hän huomaa erehtyneensä ennen pitkää, eikä hän pidä ylvästä päätänsä enää niin pystyssä, kun minä olen suoriutunut hänestä — senkin sika.» Hänen oma päänsä keikahti röyhkeän uhmaavasti pystyyn, ja hänen huulillaan väikkyi kummallinen, julma hymyn häive, kun hän nousi pystyyn ja jäi seisomaan, silmäillen Röstiä varman luottavasti.
Ja Röst katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Saattaa niin olla», virkkoi hän hitaasti, »mutta minua ei haluta pohtia sitä asiaa sen enempää. Minä olen esittänyt vastalauseeni, mutta sinä tahdot kulkea omaa tietäsi. Mutta varoitan sinua, että jos työllemme tulee sinun tähtesi vielä muita esteitä, et saa toivoa minun selvittävän asioitasi Berliinissä. En säästä sinua, sittenkun minun on annettava selostukseni. Ja vielä toinenkin varoitus, Hugo. Ole varovainen tuohon maurilaiseen nähden, sillä sanon sinulle vielä kerran — en luota häneen.»
Hetkisen von Lepel katsoa mulkoili häneen, mutta kääntyi sitten toisaalle, naurahtaen äkäisesti.
Muutamien minuuttien kuluttua he olivat molemmat kietoutuneet peitehuopiinsa ja nukkuivat, kuten olivat totuttautuneet nukkumaan, milloin ja missä heidän sopi.
Mutta kauan sen jälkeen, kun he olivat vaipuneet uneen, istui maurilainen yhäti hievahtamatta puukko polvillansa, tuijottaen miltei tyyten sammuneen nuotion punaisiin kekäleihin, hautoen kostoansa ja tyydyttäen julmaa sydäntänsä ajattelemalla, millaisia kärsimyksiä hän nautinnoksensa tuottaisi tytölle, joka koko elämänsä ajan oli ollut hänen tyhjiin rauenneen halunsa jokapäiväisenä muistutuksena.
Raoul de Saint Hubertin hämmästyttävää ilmoitusta seuranneet kolme tai neljä päivää olivat vaikeata aikaa kaikille Ahmed ben Hassanin leirin asukkaille. Itse Saint Hubert, joka joka päivä vietti useita tunteja yksinäisen tytön luona El-Hassissa, kärsivällisesti koettaen tunkeutua sen pilven lävitse, joka tuntui verhoavan hänen lapsuusaikaisia muistojansa, palasi joka käynniltään yhä varmemmin uskoen Jasminissa löytäneensä etsimänsä perijättären. Tytön ja madame de Chaillesin tavaton yhdennäköisyys, heidän ääniensä ja eleittensä merkillinen samanlaisuus ja monet muut pienet yhtäläiset piirteet, jotka hän lähemmin tutustuttuansa huomasi ja joiden hän selitti voimakkaasti muistuttavan hänen ystävänsä puolisoa, vain lujittivat hänen vakaumustansa ja haihduttivat kaikki epäilykset, joita hänen mieleensä oli saattanut hiipiä.
Ja jokapäiväiset käynnit El-Hassissa tekivät muutakin kuin varmistivat tätä lujaa uskoa ja saivat helläsydämisen ja intomielisen ranskalaisen pyyhkäisemään syrjään monet esteet, jotka tuntuivat vastustavan hänen järkeilyänsä, ja takertumaan ohueen lankaan, jonka varassa hänen olettamuksensa oli. Hänen harrastuksensa ja myötätuntonsa olivat jo alusta alkaen virinneet ja kävivät yhä voimakkaammiksi sitä mukaa kuin hän joka päivä oppi paremmin ymmärtämään tytön luonnetta, joka herätti hänessä samalla kertaa sekä sääliä että ihailua. Tytön kärsivällisyys ja lempeys, hänen täydellinen itsensäkieltämisensä hänen osoittaessansa horjumattomasti kiintyneensä mieheen, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja hänen itsepintainen uskollisuutensa aikaisempia liittolaisiansa kohtaan tehosivat Saint Hubertin luontaiseen ritarillisuuteen, ja entistä varmemmin hän päätti, että vaikka lopulta kävisikin ilmi, ettei tyttö ollut Isabeau de Chailles, joksi hän häntä uskoi, ajattelisi hän tytön tulevaisuutta huolehtien erikoisesti hänen menestyksestänsä. Diana oli useista syistä taipuvainen uskomaan häntä, mutta pelkäsi hänen arvelunsa toteutumista, joka vain tekisi Pojun rikkomisen yhä pahemmaksi pulmaksi, vieläkin hirveämmäksi kuin se oli aluksi näyttänyt. Senvuoksi Dianasta tuntui Saint Hubertin päättely sekä johdonmukaiselta että sitovalta, ja kreivin paljastukset vain syvensivät vastuunalaisuudentuntoa, joka häntä painoi, ja kiihoitti hänen vakavaa haluansa noudattaa naisellisen sydämensä kehoitusta. Mutta eivät pyynnöt eivätkä rukoukset jaksaneet järkyttää sheikin horjumatonta päätöstä. Yhä vielä epäillen tai ainakin tahtoen näyttää epäilevänsä Ahmed kuunteli äänettömänä kaikkia Saint Hubertin toiveikkaita vakuutuksia ja vastusti innokkaasti Dianan vetoomuksia. Hän oli ehdottomasti päättänyt, ettei Dianan pitäisi mennä käymään El-Hassissa.
Vieläpä hän jostakin syystä, jota hän ei tahtonut selittää, vaati jyrkästi, ettei ainoakaan vihjaus tytön mahdollisesta syntyperästä pääsisi Pojun korviin. Ja siinä suhteessa Diana pakostakin oli yhtä mieltä hänen kanssansa, sillä Pojun suhtautumisen vuoksi oli mahdoton edeltä käsin arvata, minkä vaikutuksen se tieto tekisi häneen. Hän oli kirjaimellisesti totellut isänsä määräystä eikä ollut enää käynyt El-Hassissa, jättäen tytön ajattelemaan, mitä halusi. Ja paluu-illastansa saakka hän ei ainoastaan ollut kieltäytynyt puhumasta tytöstä, vaan oli lisäksi vetäytynyt jöröttelemään yksinänsä ja pysytellyt jäykästi erossa perhepiiristä. Dianakin oli tavannut hänet vain kerran, lyhyen, ainoastaan viisi minuuttia kestäneen puhelun aikana, joka oli ollut kiusallinen ja epätyydyttävä heistä molemmista.
Joukko nuoria hevosia oli paraillaan opetettavina ratsuiksi, ja se tarjosi hänelle tekosyyn olla poissa muiden seurasta. Hän oli viettänyt päivänsä ankarassa touhussa ratsastusmestarien parissa, joiden kanssa hän oli uurastanut auringon noususta sen laskuun saakka, väsyttäen itseänsä raskaassa ruumiillisessa työssä, turhaan koettaessaan unohtaa alituisesti rinnassansa riehuvaa sielullista myrskyä, rakkauden ja vihan välistä taistelua, joka päiväiseen aikaan, kun hänen oli pakko keskittää kaikki ajatuksensa ja koko huomionsa käsittelemiinsä, vaikeasti hillittäviin eläimiin, pysyi hieman tyynempänä, mutta joka aina iltaisin alkoi jälleen raivota yhtä vimmaisesti kuin ennenkin ja teki yksinäisyydessä — hänen entisen telttansa paikalle pystytetyssä uudessa teltassa — vietetyt pitkät tunnit tuskaiseksi helvetiksi, uurtaen hänen kasvoihinsa lähtemättömiä vakoja. Häntä oli palvelemassa ainoastaan S'rir, sillä Ramadan oli huolehtimassa El-Hassin leiristä; hän oli yksin ajatuksineen, yksin jäytävine katumuksineen, ja hitaasti, mutta varmasti se tukahdutti vihan, jonka vallassa hän vielä luuli sydämensä olevan.
Ja Caryll oli muuttunut melkein yhtä yksinäiseksi erakoksi kuin hänen veljensäkin oli. Hän oli alusta alkaen ollut kylmän eristäytyvä ja luoksepääsemätön; hän näyttäytyi toisten seurassa vain vähän aikaa kerrallaan ja niin harvoin kuin kohteliaisuus suinkin myönsi. Ainoastaan Saint Hubertin seurassa hänen jäykkyytensä vähän laukesi, mutta silloinkin hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut. Hän ei ollut hiiskunut mitään siitä, että Poju oli aamuvarhaisella käynyt hänen teltassaan, eikä kertaakaan vihjaissutcafé mauressasattuneeseen mellakkaan, josta sheikki ei vielä tiennyt mitään.
Mutta Saint Hubert oli heti arvannut, että kadonnut tyttö, Caryllin mielenkiinnon herättäjä, oleili nyt El-Hassissa. Ja Pojun saapumisen jälkeisenä päivänä hän oli mutkattomasti kajonnut tapahtumaan ja suoraan tiedustanut Caryllilta tytön ryöstäjää. Tähän kysymykseen hän oli saanut vain happamen vastauksen: »En tiedä. En tuntisi sitä kirottua raakalaista, jos hänet näkisinkin.» Mutta Saint Hubert oli lukenut totuuden hänen punehtuneista kasvoistansa ja hänen silmiinsä välähtäneestä vihan leimahduksesta.
Ja aina toivoen saavansa lisävalaistusta asiaan, joka melkein yksinomaan askarrutti hänen mieltänsä, hän oli ihan peittelemättä kertonut Caryllille samana iltapäivänä El-Hassissa tekemästään havainnosta, vaatinut häntäkin puolestansa olemaan avomielinen, kumonnut hänen vastaväitteensä ja udellut häneltä vähitellen kaikki, mitä hän tytöstä tiesi. Mutta Caryll ei ollut osannut ilmaista mitään sellaista, mitä Saint Hubert ei jo ollut saanut selville, ja tämä ensimmäinen avomielisyyden purkaus oli samalla ollut myöskin viimeinen. Senjälkeen oli Saint Hubert nähnyt häntä yhtä vähän kuin muutkin.
Ja tällä tavoin oli hitaasti vierinyt neljä päivää surkeassa jännityksessä. Dianaa oli niiden aikana kalvanut ankara levottomuus, jonka vain sheikin tavallistakin hellempi esiintyminen oli tehnyt siedettäväksi. Ainoastaan heidän ollessansa kahden kesken syvenivät syvät rypyt, jotka olivat synkistäneet Ahmedin kasvoja Pojun paluusta saakka. Vain silloin salli hän Dianan nähdä vilahduksenkaan taistelusta, jota hän kävi mielessään, samalla kun Saint Hubertin lujan vakaumuksen herättämä epäilys ponnisti sitä melkein intohimoista toivetta vastaan, ettei hänen poikansa uhri osoittautuisi Isabeau de Chaillesiksi, jonka kohtalo oli niin kauan kiinnittänyt hänen mieltänsä. Hän ei voisi tehdä mitään, ennenkuin saisi varmuuden. Ja kun hän sen saisi, mitä hän sitten voisi tehdä? Kerran toisensa jälkeen hän kysyi sitä itseltään.
Jos tyttö olisi de Chaillesin tytär, voisiko hän pakottaa Pojun antamaan saman myöhäisen hyvityksen kuin hän itse oli antanut sille naiselle, jolle hän oli tehnyt vääryyttä? Rakkautta, joka oli ollut hänen ja hänen vaimonsa pelastus, ei ehkä olisi tässä toisessa tapauksessa. Pojun todelliset tunteet olivat tuntematon suure. Ja jos hän sitoisi tytön rakkaudettomaan avioliittoon vain välttämättömyyden pakosta, eikö siitä saattaisi koitua tytölle vieläkin suurempia kärsimyksiä kuin hän oli tähän saakka kestänyt?
Tulevaisuus tuntui toivottamalta pulmalta, joka näytti päivä päivältä käyvän yhä toivottomammaksi ja sekavammaksi. Ja tästä vaikeudesta oli alkuperäisesi vastuussa juuri hän itse.
Isäin synnit.
Hänen omansa ja nyt Pojun.
Häpeä ja katumus, jotka olivat painaneet häntä kaksikymmentä vuotta, eivät olleet milloinkaan tuntuneet niin tuskallisilta kuin nyt. Ei milloinkaan ollut Nemesiksen käsi tuntunut rusentavan häntä niin raskaasti.
Saint Hubertin aina iltaisin poistuttua omaan telttaansa, jättäen aviopuolisot yksin, oli Diana nähnyt miehensä häneen suunnatuissa silmissä ilmeen, joka oli nostanut nyyhkytyksen hänen kurkkuunsa ja kiidättänyt hänet Ahmedin syliin sääliväisen myötätunnon vallassa kuiskaillen vakuuttamaan rakkauttansa ja suuteloillaan tukahduttamaan toisen huulilta pusertuvat katkerat itsesyytökset. Mennyt oli mennyttä, väitti hän, ja oliko hän kertaakaan moittinut Ahmedia? Ja mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman Ahmedin rakkautta, ilman hänen kumppanuutensa tuottamaa riemua? Se olisi ollut tarkoitukseton, epätäydellinen elämä.
Jollei Ahmed olisi ottanut häntä niinkuin otti, jollei hän olisi pakottanut häntä tunnustamaan naisellisuuttansa, ei hän olisi milloinkaan saanut tuntea syvää onnea, jonka hän Ahmedin toimesta oli saanut vaimona ja äitinä. Pitikö Ahmedin rääkätä itseänsä jatkuvasti muistelemalla sellaista, minkä hän, Diana, oli aikoja sitten unohtanut? Eikö Ahmed ollut sovittanut, enemmänkin kuin sovittanut, noita muutamia lyhyitä onnettomia kuukausia vuosikausien uskollisella rakkaudella ja huomaavaisuudella, joka oli käynyt yli hänen odotustensa ja tehnyt heidän yhdyselämänsä ihanteelliseksi kumppanusliitoksi? Ja totisesti oli Ahmed saanut maksaa hinnan siitä surusta silloin, aikanansa, kestämällä murhetta, suurempaa kuin hänen, Dianan, oli koskaan tarvinnut kestää. Kärsimysten kautta oli rakkaus tullut heille molemmille, sellainen rakkaus, joka oli liian ylevä jättääksensä sijaa pahoittelulle, liian täydellinen turmeltavaksi katkerilla muistoilla.
Siten oli hän vetoavasti puhellut Ahmedille, kuten hän oli tehnyt lukemattomia kertoja ennenkin, kun katumus oli masentanut miestä, niin että hänen sydäntänsä vihloi.
Vain hän yksin näki Ahmedin silloin, kun häneltä oli kiskaistu pois luonteenomainen kopean ylpeyden naamari, vain hän näki sheikin syvän nöyrtymyksen, jota hän tuskin jaksoi kestää.
Eikä Ahmedin kalvava katumus ollut edes heidän avioelämänsä alkuaikoina pukeutunut niin katkeriin muotoihin kuin neljänä viimeksi kuluneena päivänä; sen jälkeen, kun Ahmed oli ensiksi tajunnut rakastavansa vaimoaan, ei hän koskaan ollut osoittanut kiintymystään niin avoimesti ja pidättymättä. Hän oli aina Dianaa kohtaan huomaavainen ja lempeä, mutta Pojun paluun jälkeen oli hänen hellä huomaavaisuutensa ollut suurempi kuin Diana oli koskaan ennen kokenut. Hänen kaikki tekonsa, kaikki sanansa ja eleensä ja kaikki ajatuksensa näyttivät keskittyvän Dianaan.
Vain yhdessä asiassa hän vastusti vaimoansa, ainoastaan yhdessä suhteessa hän oli järkkymätön kuin kallio. Hellimpinäkin, taipuvaisimpinakin hetkinänsä hän sittenkin pysyi lujana El-Hassissa olevaan tyttöön nähden tekemässänsä horjumattomassa päätöksessä, eivätkä Dianan kaikki rukouksetkaan jaksaneet suostuttaa häntä muuttamaan ratkaisuansa.
El-Hassiin ei Diana saanut lähteä — hänen suostumuksellaan.
Rohkenisiko hän mennä ilman sitä?
Viimeisten neljän päivän kuluessa oli se ajatus usein johtunut hänen mieleensä, mutta hän oli koettanut karkoittaa sen heti, kun se oli tullut, sillä hänen suunnittelemansa teko tuntui käyvän yli hänen voimiensa. Hänen puolisonsa sana oli laki häneenkin nähden, ja kaikkina heidän yhdessäolonsa vuosina hän ei ollut kertaakaan pystynyt menettelemään vastoin miehensä vähäisintäkään toivetta. Joka kerta hänen oli ollut pakostakin mukauduttava Ahmedin tahtoon.
Olisiko hänellä rohkeutta vastustaa sheikkiä nyt?
Kauan, hyvin kauan sitten hän oli oppinut tottelemaan pelosta, ja sitten herännyt rakkaus oli tehnyt sen helpoksi. Mutta hänen kaikesta rakkaudestansa huolimatta hän tunsi vanhan pelon vielä väijyvän hänen sydämensä pohjalla.
Saattaisiko hän edes noudattaakseen oman omantuntonsa vaatimuksia ponnistautua rikkomaan sitä sääntöä vastaan, joka oli vuosikausia ohjannut hänen elämäänsä? Olisiko hänellä kylliksi siveellistä voimaa tahallaan uhitellaksensa Ahmedin tahtoa ja hänen välttämättömästi seuraavaa vihaansa? Ahmed ei ikinä ymmärtäisi niitä syitä, jotka häntä kannustivat. Hän pitäisi vaimonsa tekoa ainoastaan hänen lausutun määräyksensä törkeänä rikkomisena, hänen toiveittensa suoranaisena vastustamisena.
Antautua alttiiksi miehensä suuttumukselle — tehdä mitään salaista ja vilpillistä! Mutta mitä muuta hän voi? Pyynnöt ja rukoukset olivat kaikuneet kuuroille korville, ja hänen valittavaksensa oli jäänyt noudattaa joko velvollisuuttaan miestänsä kohtaan tai velvollisuuttaan omaatuntoansa kohtaan. Valinta oli vaikea, ja vasta viidennen päivän aamuna Diana päätti, että tässä yhdessä asiassa hänen oli toteltava omaa sisäistä vakaumustansa — että kaikista seurauksista huolimatta hänen oli meneteltävä niin kuin hän varmasti uskoi oikeaksi.
Varhain sinä aamuna hän oli vedonnut vielä viimeisen kerran, ja sheikin epäys oli ollut vieläkin yksikantaisempi ja käskevämpi kuin ennen. Ja koko aamun oli Diana käynyt sisäistä taistelua, ja häntä oli kammottanut lopullinen ratkaisu, joka hänen, sen hän tiesi, oli tehtävä.
Ja puolisen aika alkoi olla käsissä, ennenkuin se päätös syntyi. Koska hän piti sitä velvollisuutenaan, menisi hän El-Hassiin — ja Ahmedin sinä iltana palattua hän kertoisi, mitä oli tehnyt. Hän ei valehtelisi, tekisipä hän mitä muuta tahansa. Jos hänen piti toimia vastoin puolisonsa toivomuksia, pitäisi Ahmedin ainakin saada tieto siitä ja mahdollisimman pikaisesti.
Kunpa hän olisi päässyt käymään siellä sheikin suostumuksella! Mutta sitä ei kannattanut miettiä. Ahmed ei ikinä siihen myöntyisi. Siispä Dianan oli mentävä, kuten hän oli suunnitellut, ja käytävä siellä tänään, jolloin puolison poissaolo tarjosi siihen tilaisuuden. Hän melkein toivoi, ettei sitä tilaisuutta olisi tullutkaan. Että Ahmed itse oli tasoittanut hänelle tien, se vain lisäsi hänen harmiansa. Jospa hänellä olisi ollut siveellistä rohkeutta ilmaistaksensa aikeensa Ahmedille ennen hänen poistumistaan! Mutta hän ei ollut vielä tehnyt päätöstänsä sillein, kun puoliso oli lähtenyt, ottaen Caryllin mukaansa kaukaiselle leirille, joka oli päinvastaisella suunnalla kuin El-Hassi. Vasta hänen tarkkaillessansa ratsujensa selässä loittonevia miehiä oli hänen mieleensä välähtänyt, että jos hän milloinkaan mieli saada aikeensa toteuttamisen tilaisuutta, oli se tilaisuus nyt tarjolla, sillä miltei mahdotonta oli, että sheikki palaisi ennen iltaa.
Häntä puistatti vastenmielisyys. Inhoittava tilaisuus — ja inhoittava välttämättömyys. Ja kun Ahmed palaisi, kun hänen olisi kerrottava — Pieni batistinen nenäliina, jota hän kierteli hyppysissään, meni äkkiä riekaleiksi, ja hän ponnahti pystyyn, päästäen vähäisen, katkeran huudahduksen. Voi, minkä tähden se kaikki oli niin vaikeata? Minkä tähden hänen täytyi koettaessansa menetellä oikein, täytyi tehdä sellaista, mikä suututtaisi Ahmedia ja kenties särkisi luottamuksen, jota Ahmed oli aina osoittanut häntä kohtaan!
Sillä hetkellä oli hänen uskalluksensa pettämäisillään. Mutta ajatellessansa tyttöä hän pysyi lujana päätöksessänsä, sitä tyttöä, joka saattoi olla Isabeau de Chailles.
Pelkkä lapsi — petettynä ja yksin! Ja kokonaiseksi neljäksi päiväksi hän oli jättänyt tytön sellaiseen tilaan — koska hän itse oli arka raukka.
Hänen huulensa värisivät, ja hetkisen hän seisoi kädet kasvoillansa. Sitten hän kuiskasi: »Voi, Poju, Poju!» ja meni sisähuoneeseen muuttamaan yllensä ratsastuspukua.
Hänen palatessansa oli puolinen odottamassa, ja muutamia minuutteja myöhemmin astui Saint Hubert sisälle, katsahtaen katuvaisena kelloonsa.
»Myöhästynyt kuten tavallisesti. Olen pahoillani, Diane», pyyteli hän anteeksi kiiruhtaessansa eteenpäin. Mutta ehdittyänsä emännän luokse hän seisahtui, silmäillen pöytää, joka oli katettu ainoastaan kahdelle hengelle.
»En tiennyt sinun olevan yksin», jatkoi hän, istahtaen Dianan vieressä olevalle tuolille. »Sinun ei olisi pitänyt odottaa minua. Eilenillalla Ahmed mainitsi aikovansa lähteä Ras-Djebeliin, mutta missä on Caryll? Luulin hänen olevan täällä. Hänen telttansa oli tyhjä, kun äsken vilkaisin sinne.»
Diana nosti munakasta lautaselleen, ennenkuin vastasi. »Caryll? Niin, hän meni Ahmedin mukaan», virkkoi hän vihdoin huolettomasti ikäänkuin olisi puhunut jokapäiväisestä tapahtumasta.
Saint Hubertin silmät levenivät kummastuksesta, mutta hän nieli huulillansa pyörivän huudahduksen.
»Sepä hauskaa», sanoi hän kerkeästi. »Se antaa heille tilaisuuden — paremmin tutustua toisiinsa. Tähän mennessä ei heillä ole ollut paljoa tilaisuutta siihen. Olen aprikoinut, milloin erakko-parkamme tulisi ulos kuorestaan.»
Diana katsahti häneen huulillaan omituinen, heikko hymy. »Ei hän tullut. Hänet vedettiin», virkkoi hän kuivasti.
»Tarkoitatko, että se oli Ahmedin ehdotus?»
»Ehdotus? Rakas Raoul, milloin Ahmed ehdottaa mitään? Kuulin sanoman, jonka Gaston toi häneltä tänä aamuna, eikä hurjimmallakaan mielikuvituksella varustettu ihminen olisi voinut nimittää sitä ehdotukseksi. Caryll lähti Ras-Djebeliin, koska Ahmed ei antanut hänelle valinnan varaa.»
»Mutta niinkin ollen se on askel oikeaan suuntaan.»
Diana ravisti hitaasti päätänsä.
»Enpä tiedä», sanoi hän epäilevästi. »Olen ajatellut sitä koko aamun. Olen miettinyt myöskin sitä, eikö kenties olisi ollut parasta, jollei Caryll olisi lainkaan tullut tänne. Hän ei tunnu haluavankaan meidän tutustuvan paremmin toisiimme. Olen koettanut kaikin keinoin osoittaa hänelle, että hän on tervetullut ja kotonansa täällä, mutta hän ei millään tavoin rohkaise minua. Kerran, tulonne jälkeisenä päivänä, luulin lyhyen hetkisen aikana, että olin pääsemäisilläni häntä lähemmäksi, että hän vastaisi pyrkimykseeni. Mutta hän ei tehnyt sitä. Eikä hän senjälkeen enää ole antanut minulle uutta tilaisuutta. Hän kaihtaa minua samoin kuin isäänsäkin, ja se koskee — enemmän kuin osaan sanoin kuvata. Tiedän, ettei häntä suinkaan haluttanut tulla, hänen kirjeensä osoittivat sen kylläkin selvästi, mutta minä perustin hänen tuloonsa niin suuria toiveita. Arvelin hänen tänne saavuttuansa pakostakin huomaavan, kuinka paljon me rakastamme häntä, kuinka suuresti olemme häntä kaivanneet; luulin hänen vihdoinkin käsittävän, kuinka paljon tämä ero on meille maksanut, ymmärtävän, että lähetimme hänet Englantiin ainoastaan hänen omaksi hyväksensä. Mutta syystä tai toisesta ei meidän ole onnistunut saada häntä sitä tajuamaan, meidän ei ole onnistunut koskettaa häntä millään tavoin. Ja me olemme koettaneet, me molemmat, kunnes Ahmedin kärsivällisyys on ehtynyt ja minä…» Hänen äänensä tukahtui, ja hän ponnisteli mielenliikutustansa vastaan. »Minkä tähden hän vihaa meitä niin katkerasti?» valitti hän surkeasti. »Hän ei ole saanut vanhukselta tietää oikeata asianlaitaa, mikään ei ikinä saa minua sitä uskomaan. Mutta hän vihaa meitä, ja minusta tuntuu, että hän vihaa nyt enemmän kuin alussa. Ja minkä tähden? Onko syynä jokin seikka, jonka hän arvelee meidän tehneen tai jättäneen tekemättä hänen ollessaan täällä? Oi, Raoul, sinä tunnet hänet — sano minulle, onko meissä vaiko hänessä syy siihen, että kaikki on käynyt niin huonosti hänen tulonsa jälkeen! Sillä ei kannata väittää, etteivät asiat ole huonosti, ja se melkein särkee sydämeni.»
Hän nousi äkkiä pöydästä ja kääntyi toisaalle salataksensa kyyneleet, joita hän ei enää jaksanut pidättää.
Ja yhtä voimakkaan mielenliikutuksen vallassa kuin hänkin seurasi Saint Hubert häntä hitaasti leposohvalle sydämensä sykkiessä tuskallisesti ja kädet, joihin hän ei uskaltanut luottaa, työnnettyinä syvälle takintaskuihin. Dianan läheisyys ja murhe ja suloinen, suruinen onni, jonka tämä kahdenkeskinen hetki toi hänelle, myllersivät hänen mieltään syvästi, panivat hänen tunteensa niin rajusti kuohuksiin, että hän tajusi sen aiheuttaman vaaran. Ei milloinkaan ollut hänen osansa esittäminen ollut niin vaikeata kuin nyt. Hän ei ollut koskaan ollut niin vähällä ilmaista rakkauttansa, jota hän oli niin kauan salannut. Häntä rääkkäsi toisen kyynelten näkeminen, hän tunsi voimainsa heikkenevän, ja melkein huomaamattansa hän siirtyi likemmäksi hänet vallanneen hurjan kaipauksen pakottamana. Sulkea Diana syliinsä, puristaa häntä käsivarsillaan, jotka kiihkeästi kaihosivat häntä, antautua, vaikka vain hetkiseksi, polttavan kiusauksen valtaan, joka tuntui liian väkevältä hänen vastustettavakseen! Veri tulvahti hänen päähänsä, ja sekunnin ajaksi häneltä unohtui kaikki muu paitsi huutavaa kaipausta, joka oli niin kauan ollut tyydyttämättä. Mutta hulluudesta, joka oli viedä hänen hillintänsä, leimahti äkkiä muisto, joka vavahdutti häntä, ja hän kääntyi poispäin uskaltamatta enää katsoa Dianaan.
Armollinen Jumala, mitä hän oli ollut tekemäisillään! Oliko hän vajonnut niin alas? Oliko hän niin halpa, että saattoi häpäistä Dianaa edes ajatuksissaankaan, niin kelvoton, että saattoi unohtaa uskollisuuden ystäväänsä kohtaan? Ystäväänsä — joka luotti häneen! Jospa Ahmed tietäisi, kuinka vähällä hän oli ollut pettää sen luottamuksen! Entä Diana, joka oli suonut hänelle ehdottoman luottamuksensa ja ystävyytensä — kuinka halveksivasti ja inhoten Diana olisikaan kääntänyt hänelle selkänsä, jos hänen huulillansa minuutti sitten värähdelleet sanat olisivat tulleet lausutuiksi!
Mutta Dianan halveksiminen ja inho eivät olisi voineet olla syvemmät kuin hän itse tunsi nyt, jolloin hänen läheisyytensäkin tuntui Dianan puhtauden herjaamiselta. Diane, Diane, hänen elämänsä ainoa rakastettu — mutta Ahmedin puoliso! Hän pyyhkäisi pois otsallensa kihonneet isot hikihelmet, terästäytyi ja meni taaskin sohvan ääreen.
»Vika on luultavasti olosuhteissa», sanoi hän verkalleen, pinnistäen äänensä tasaiseksi. Ja omaan surkeuteensa syventynyt Diana ei tuntunut huomanneen, kuinka kauan he olivat hänen kysymyksensä jälkeen olleet vaiti.
»Olosuhteiden syy», kertasi kreivi, kun toinen katsahti häneen käsittämättä hänen sanojaan. »Ja hänen tulonsa jälkeen on sattunut — sekaannuksia, jotka ovat tehneet nämä viimeiset neljä päivää sangen vaikeiksi meille kaikille.»
»Mutta mitä ne sekaannukset liikuttavat Caryllia? Eiväthän meidän asiamme — hänen veljensä asiat mukaanluettuina — koske häneen lainkaan. Hän ei ole kertaakaan puhunut Pojusta eikä kummastellut, miksi hän elää sillä tavoin kuin elää. Hän on yhtä välinpitämätön Pojusta kuin meistäkin. Ja oi, Raoul, rukoilin niin palavasti, että poikani olisivat ystävyksiä.»
Mutta Saint Hubert, joka tunsi asiat paremmin kuin hän, ei voinut muuta kuin toivottomasti kohauttaa olkapäitänsä.
»Hän on omituinen nuorukainen», virkkoi hän, suruksensa tajuten, että lohdutus, jota hän koetti tarjota, lievittäisi vain hyvin vähän Dianan murhetta ja pettymystä, »tavattoman ujo ja tavattoman arka — hm — ilmaston muutoksille. Mutta kaikesta ujoudestaan huolimatta hän ei ole typerä, ja hän on tuskin saattanut olla huomaamatta, ettei täällä vallitsevia olosuhteita hevillä voida pitää normaalisina. Hän kenties tuntee saapuneensa vaikealla hetkellä ja pelkää olevansa tunkeileva, jos — jos hän millään tavoin pyrkisi työntymään esille. Hän on ollut täällä vasta muutamia päiviä, ja kaikki täällä on hänestä uppo-outoa. Anna hänelle aikaa, Diane, äläkä lakkaa toivomasta! Hänen luonteessansa on parempiakin puolia kuin hän on täällä näyttänyt, jos hän vain tahtoisi olla oma itsensä. Mutta häntä jäykistävät ennakkoluulot, ja hän on jossakin määrin itseensäsulkeutunut. Eikä hänen asemaansa tee helpommaksi se, että me kaikki olemme enemmän tai vähemmän kiusaantuneita juuri nyt. Mutta kun tämä nykyinen vaikeus saadaan selvitetyksi..» Saint Hubertin ääni petti, ja Diana ehätti tarttumaan hänen ajatukseensa.
»Jos se milloinkaan selviää», huudahti Diana masentuneesti. »Oi, Raoul, mihin tämä sekasorto lopulta vie?»
Saint Hubert kohautti olkapäitänsä vieläkin toivottomammin kuin äsken. »Jumala tietää», vastasi hän lyhyesti. Ja hetkisen he molemmat olivat ääneti.
Sykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan Diana tuijotti avaruuteen, miettien, miten hän osaisi kajota mielessänsä olevaan asiaan, ja aprikoiden, vastustaisiko Raoulkin hänen suunnittelemaansa tekoa. Sopisiko hänen edes puhua siitä, sillä hänen avomielisyytensä vain saattaisi Raoulin vaikeaan asemaan, koska viimemainittukin tiesi, ettei Ahmed sitä hyväksynyt. Olisiko se oikein Raoulia kohtaan, joka aina oli ollut niin uskollinen ystävä heille kummallekin? Hän kääntyi kiihkeästi kreivin puoleen.
»Onkohan koskaan avioparilla ollut niin hyvää ystävää kuin sinä olet ollut meille, Raoul?» puhkesi hän puhumaan. »Tiedät, mitä merkitset Ahmedille, mutta en usko sinulla olevan hämärää aavistustakaan siitä, kuinka paljon olet auttanut minua koko tuttavuutemme aikana. Enkä voi kertoa siitä sinulle, sinun on vain luotettava sanoihini — ja uskottava, että olen kiitollinen.»
Kiitollinen, muuta kuin kiitollisuutta ei hän ikinä saisi Dianalta! Saint Hubertin kädet puristuivat nyrkkiin, ja hän kumartui karistamaan tuhkaa savukkeestaan, jotta toinen ei näkisi hänen kasvojensa tuskaista ilmettä.
»Entä eikö minun tarvitsekaan olla kiitollinen mistään?» vastasi hän omituisesti jupisevalla äänellä. »Eikö päähäsi ole koskaan pälkähtänyt ajatella, mitä ystävyytesi — ja Ahmedin ystävyyden — täytyy merkitä minun kaltaiselleni yksinäiselle miehelle?»
Diana naurahti pehmeästi ja pudisti torjuvasti päätänsä. »Hölynpölyä, Raoul», väitti hän. »Älä ole niin vaatimaton! Sinulla on enemmän ystäviä kuin tiedätkään.»
Mutta samassa hänen ajatuksensa pyörähtivät toisaalle, ja hänen katseensa muuttui jälleen totiseksi.
»Sinä kävit tänä aamuna El-Hassissa tavallista aikaisemmin, etkö käynytkin? Ennen lähtöänsä Ahmed tiedusti sinua, mutta Gaston ilmoitti sinun jo menneen. Ei; en luule mitään varsin vakavaa olevan tekeillä», ehätti hän vastaamaan toisen kysyvään katseeseen, »vain jotakin pohjoisista vahdeista. Hän on vihdoinkin kutsunut ne leiriin. En oikein tiedä, minkä tähden hän halusi kertoa siitä sinulle. Hänellä oli kiire, eikä hän puhunut ihan selvästi. Joka tapauksessa se ei tuntunut minusta tärkeältä. Miten lieneekään laita maan muissa osissa, ei lähistöllämme ole ollut levottomuuksia millään suunnalla. Vahdit sijoitettiinkin ainoastaan sen tähden, että minä olin täällä yksin. Kun Ahmed on kotosalla, ovat ne tyyten tarpeettomia, ja hän on viikkokausia aikonut kutsua ne pois. He saapuivat myöhään eilenillalla ja lähtivät tänä aamuna hänen kanssansa Ras-Djebeliin. He ovat melkein kaikki naineita miehiä, ja heidän vaimoistaan ovat useimmat siellä.» Hän pysähtyi hetkiseksi, hänen teeskentelemättömät silmänsä peittyivät äkkiä hänen poskillensa painuneiden tuuheiden tummien ripsien taakse, ja hän kietoi sormiaan toisiinsa ilmeisesti hämillään. Ja kun hän alkoi uudelleen puhua, oli hänen äänessänsä empivä sävy. »Oletko saanut selville — mitään uutta — El-Hassissa, Raoul?»
»En mitään, Diane.»
»Mutta yhäti uskot, yhäti olet varma —»
»Yhäti uskon, yhäti olen ehdottoman varma», vakuutti Saint Hubert kerkeästi, »ja jollen ikinä pystyisikään sitä todistamaan, olisin sittenkin varma, että olen oikeassa».
»Ja jos olet oikeassa, oi, Raoul, jos olet oikeassa — silloin minun poikani.» Hänen äänensä särkyi vihlovaksi huudahdukseksi: »Voi, hyvä Jumala, se onhirveätä!» Ja tukahdutetusti nyyhkyttäen hän painoi päänsä sohvan pieluksiin. Myöskin Saint Hubertin huulet vapisivat, ja hän sai vain soperretuksi sekavia sanoja jotka eivät kuuluneet Dianan korviin saakka.
Mutta Dianan voimat olivat pettäneet ainoastaan hetkeksi. Pakottautuen rauhalliseksi hän nousi pystyyn, meni kreivin luokse ja laski kätensä hänen olalleen.
»Et halunnut vastata minulle, kun tuonnottain tiedustin sitä sinulta, mutta puhu nyt minulle totta; pyydän sitä sinulta. Pitääkö hän oikein todella Pojusta?»
Väristen hänen kosketuksestaan Saint Hubert katsoi miltei pelokkaasti hänen surullisiin, kysyviin silmiinsä. Katsoi vain hetkisen, nousi sitten hänkin seisoalleen kasvot kalpeina ja pingottuneina kuten Dianankin. »Pitääkö hän? Jumala häntä auttakoon, lapsi-poloista!» virkkoi hän arasti. »Jos näkisit hänet, et kysyisi minulta sitä, Diane.»
»Minä aion mennä häntä katsomaan — tänä iltapäivänä.»
Kuullessansa odottamattoman vastauksen kreivi pyörähti ympäri, huudahti äkkiä, tarttui Dianan käsiin ja pusersi niitä huuliansa vasten. »Diane, Diane —» Sitten hän taaskin äkkiä oikaisihe, hänen silmiinsä pilkahtanut tuike haihtui, ja hän astahti taaksepäin, tehden jyrkästi torjuvan eleen. »Ei, ei; se on mahdotonta», sanoi hän raskaasti. »Kerrassaan mahdotonta. Ahmed —»
»Tiedän kyllä», keskeytti Diana väsyneesti. »Ahmed raivostuu. Mutta en mahda sille mitään, minunonmentävä. Vaikka hän ei olisikaan Isabeau de Chailles, olisi minun sittenkin mentävä. Hän on tyttö, tukalassa asemassa, yksin, ympärillänsä vain miehiä —»
»Ei pelkkiä miehiä», oikaisi Saint Hubert. »Ahmed lähetti hänen seuraksensa naisen heidän tulonsa jälkeisenä aamuna. Eikö hän maininnut siitä mitään sinulle?»
»Ei; hän ei virkkanut siitä minulle mitään», vastasi Diana verkkaisesti. Ja hetkisen hän tuijotti värähtämättä Saint Hubertiin, mutta ei nähnyt häntä, vaan rakastetun puolisonsa, jonka monimutkaisen luonteen kaikkia syvyyksiä ei edes hänkään ollut vielä mitannut.