Hänen äänensä kiihkeän raivokas sointu sai tytön vavahtamaan, mutta hänen pieni suunsa tiukkaantui yhtä itsepäisesti kuin Ahmedinkin. »Sinä voit tappaa minut — mutta minä en puhu.»
Minuutin ajan Ahmed tuijotti häneen sanatonna raivosta. Jollei hänessä olisi ollut englantilaista verta, olisi hän pieksämällä kiristänyt tytöltä totuuden, ja nytkin hänen oli puristettava kätensä nyrkkiin pidättyäksensä lyömästä. Käheästi naurahtaen hän sitten pyörähti poispäin ja alkoi astella lattialla edestakaisin. »Sinä et ole tappamisen arvoinen», sanoi hän ylenkatseellisesti. »Ja on muitakin keinoja, joilla sinut saadaan puhumaan.»
Jasminia puistatti uhkaus taaskin, ja hänen silmiinsä tuli kummallinen ilme, kun hän hiljaa liikahti sohvalla ja hänen kätensä pujahti hänen uumenilleen kiedottuun leveään silkkivyöhön. Pitkien, tummien silmäripsiensä takaa hän salavihkaa tähyili edestakaisin kävelevää Ahmedia, ja hänen hienot jäsenensä vapisivat, kun hänen lihaksensa hitaasti pingoittuivat.
Taaskin Ahmed seisahtui hänen vierelleen kasvot naamiomaisina ponnistuksesta. »Oman itsesi tähden, tyttö, kerro minulle, mitä tiedät!» kehoitti hän lempeämmin. »Mitä tarkoitusta varten nämä miehet ovat Algeriassa? Mikä salaisuus on saanut heidät lähtemään omasta maastansa lietsomaan epäjärjestystä vieraan maan väestön keskuudessa? Minkälaiset siteet yhdistävät 'isäsi' ja nämä muukalaiset toisiinsa? Et saata aavistaa, kuinka paljon on sanojesi varassa — kuinka paljon vahinkoa saattaa vaitiolostasi koitua tälle maalle, joka on vihdoinkin vapautunut sekasorrosta.»
»Luuletko minun välittävän siitä, mitä vahinkoa tälle sinun maa-pahallesi koituu?» tokaisi tyttö ivallisesti. »Ja mitä kuuluvat isäni salaisuudet sinulle, sinä nujerretun rodun poika? Mitä sinä tiedät vapaudesta, sinä, jonka niskaa painaa Ranskan kantapää — Allah tuhotkoon sen kansan, joka mielii orjuuttaa meidät, samoin kuin se on orjuuttanut sinut! Mutta me marokkolaisetolemmevapaita — ja meidän naisemme ovat parempia miehiä kuin sinun arkasydämiset kansalaisesi, joiden voimat kuluvat huvituksiin kuten sinunkin. Ja me marokkolaiset naiset emme kumartele emmekä kyyristele, kuten täkäläiset uikuttavat naiset tekevät, kun mies haluaa tehdä meille pahaa. Me iskemme — kuten minä isken!»
Hyökkäys tapahtui niin äkkiä, että vain Ahmedin valpas silmä ja varmat hermot pelastivat hänet.
Erinomaisesti harjoitettu, pieni, atleettinen ruumis jännitettynä Jasmin oli miltei huomaamattomasti siirtynyt asentoon ponnahtaakseen eteenpäin nopeasti ja meluttomasti kuin villi eläin, tähdätenfutastaantempaamansa välkkyvän veitsen suoraan Ahmedin rintaan.
Terävä kärki oli enää vain parin sentimetrin päässä miehen sydämestä, kun hän tarttui tytön ranteisiin teräksisin sormin, sysäten häntä rajusti taaksepäin. Ja Jasminin horjahtaessa kiertyi Ahmedin käsi sukkelasti hänen ympärilleen ja puristi hänen värisevää vartaloansa, kunnes hän luuli kylkiluittensa murtuvan säälimättömästä rutistuksesta, joka tuntui pusertavan hänestä hengen. Henkeä haukkoen hän tuijotti Ahmedin tuhkanharmaihin, intohimon vääristämiin kasvoihin, samalla kun viimemainittu tiukensi julmasti ja hitaasti hänen rannettansa kiristävää otetta, kunnes hän ei enää jaksanut kestää sen aiheuttamaa kipua, ja hänen huuliltansa pääsi hiljainen valitus, hänen kätensä avautui ja hellitti veitsen, joka pehmeästi kolahtaen putosi matolle. Hetkisen hän uhmaili miestä, katsoen hurjistuneesti häntä silmiin, rinnan huohottaessa myrskyisesti. Ihan äkkiä sitten hänen jännittyneet lihaksensa laukesivat, häneltä pääsi valittava, äärimmäisen epätoivoinen parahdus, ja hän retkahti hervottomana Ahmedin käsivarsille, itkien niin, ettei viimemainittu ollut koskaan ennen kuullut ainoankaan naisen siten itkevän.
Mutta hänen kyyneltensä näkeminen ei hellyttänyt miestä, ja kammottavasti nauraen hän viskasi tytön matolle jalkojensa juureen.
»Allah olkoon sinulle armollinen, sinä pieni hupsu», huusi hän vimmoissaan, »sillä minulta et saa armoa!»
Jasmin kuuli oven pamahduksen, kun se läjähti kiinni Ahmedin jälkeen, ja miehen poistuttua hän virui pitkän aikaa samassa paikassa, johon oli kaatunut, vääntelehtien ja valittaen tuskissansa ja nyyhkyttäen ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan. Mitä hän oli tehnyt! Voi, Allah, mitä hän oli tehnyt, mikä hulluus hänet oli vallannut? Mikä paha henki oli viekoitellut hänet varastamaan aseen ulomman huoneen kokoelmista ja koettamaan tappaa rakastamansa miehen, joka aikoinaan oli rakastanut häntä? Hän oli suunnitellut sen miehen kuolemaa, jonka henki oli hänestä kalliimpi kuin hänen omansa — ei, ei, ei hän, vaan se ilkeä henki, joka oli väkisin ohjannut hänen kättänsä, mutta ikiajoiksi kaikonnut hänen tuona hirveänä hetkenä oivaltaessaan, mitä hän oli ollut vähällä suorittaa. Jospa hän olisi vahingoittanut Ahmedia — voi, Allah, jos hän olisi haavoittanut häntä, isäntäänsä, herraansa! Mitäpä siitä, jos Ahmed olikin ollut julma — kaikki miehet olivat julmia, ja eikö hän ollut Ahmedin omaisuutta, jolle hän sai tehdä mitä halusi? Ja tekipä Ahmed mitä tahansa, ei hän voinut muuta kuin rakastaa Ahmedia, rakastaa häntä, kunnes myöskin hänen mieltänsä sumentava hulluus karkkoaisi ja hän taaskin rakastaisi häntä, tyttöänsä. Vielä kerran Ahmed tietäisi, ettei hän ollut valehdellut, ettei hän ollut aavistanut toisten seuraavan hänen jälkiänsä sinä aamuna, jolloin hän oli tullut kohtauspaikalle, ettei hän ollut tiennyt mitään suunnitellusta juonesta, joka saattoi hänet niin petolliseen valoon. Äsken hän hulluudessansa ja raivostuttaakseen Ahmedia oli ollut tietävinään enemmän kuin todellisesti tiesi, narrannut toisen luulemaan osaavansa antaa halutut selvitykset. Mutta hän ei olisi voinut ilmaista muuta kuin maurilaisen piilopaikan — ei mitään muuta. Sillä mitäpä häneen kuuluivat tuon miehen salaiset puuhat? Lapsuudesta saakka se mies oli rääkännyt häntä; »isän» kuvaan sekaantui himmeitä, hämäriä muistoja, varjomaisia unelmia ajoilta, jolloin häntä oli hyväilty hellin käsin, jolloin suloinen, surullinen ääni oli hyräillyt hänen mielessänsä vieläkin silloin tällöin väikkyvää, puolittain unohtunutta tuutilaulua. Ja mitäpä häneen myöskään kuului raaka, arabiankieltä puhuva saksalainen, jonka himokkaat silmät olivat herättäneet hänessä kuvottavaa kauhua? Joku epämääräinen tunne esti häntä kavaltamasta heitä, mutta he eivät merkinneet mitään hänelle, joka oli elänyt heidän parissansa vain orjana, kestänyt surkeata, mieltäkuohuttavaa elämää, kunneshän— outo rakastaja, jonka komeus oli häntä huikaissut — oli tullut ja avannut hänen silmänsä näkemään rakkauden. Ja niinä muutamina, lyhyinä onnenhetkinä oli myöskin mies rakastanut häntä! Oi, jospa Allah kääntäisi Ahmedin sydämen ja opettaisi hänet taaskin rakastamaan ja tietämään, luottamaan häneen ja uskomaan häntä jälleen!
Kasvoillansa paksulla, pehmeällä matolla hän rukoili ja itki, kunnes kyyneleet ehtyivät, kunnes hän virui murtuneena ja mielenliikutuksen näännyttämänä; hänen väsyneissä aivoissansa jyskytti, ja hänen uupunut pieni ruumiinsa oli kolhiutunut ja hellä Ahmedin väkevien käsien rajusta runtelusta.
Eikö elämässä ollutkaan muuta kuin kärsimyksiä, mietti hän ajatustensa verkkaisesti suuntautuessa viimeksi kuluneihin, tuskaisiin viikkoihin, joiden aikana hänestä oli tuntunut kuin hän olisi jo elävänä kuollut ja hän oli muuttunut turraksi kaikelle muulle paitsi häneltä riistetyn riemun muistolle. Tunnottoman tylysti oli hänelle kerrottu hänen rakastajansa kohtalosta, ja hänen mielipuolinen surunsa oli vain nostattanut heissä kiukkua.
Ja päivän seuratessa toistansa oli hänen mielessänsä pyörinyt yksi ainoa ajatus, se toivo, että pian hänkin pääsisi pois sen ihmispaholaisen julmuuden ulottuvilta, joka oli kiduttanut häntä silloinkin, kun hän oli ollut avuton lapsi. Hän oli aina pelännyt sitä miestä, aina kammonnut häntä, tuntien vaistomaista kauhua ja inhoa häntä kohtaan. Mutta viha, jota hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut, oli alkanut kyteä hänen mielessänsä, kun se mies oli valehdellut, kerskunut konnantyöstä, joka oli särkenyt hänen sydämensä, ja uskotellut olevansa hänen rakastajansa veren tahraama.
Hänen rakastajansa! Häntä puistatti valtava nyyhkytys. Ei yksikään rakastaja olisi tehnyt sellaista, mitä Ahmed oli tehnyt hänelle edellisenä yönä. Ja kun Ahmed tuli uudelleen. Väristen hän reutoutui pystyyn, jäi seisomaan, silmäillen murheellisena ympärilleen ja huohotti tärisyttävien huokausten vielä pusertuessa hänen huuliltansa.
Kun Ahmed taaskin tulisi, antaisi rakkaus hänelle, Jasminille, voimia kestää kaikki, mitä ikinä toinen haluaisi tehdä. Sillä enää ei mikään kykenisi tukahduttamaan intohimoa, joka poltti hänen rintaansa kuin roihuava tuli.
Hänen surulliset silmänsä harhailivat ilottomasti, sivuuttivat jalokivet, jotka hän halveksien oli viskannut yltään, ja kiintyivät veitseen, jonka Ahmed oli jättänyt matolle, johon hän oli sen pudottanut. Valittavasti huudahtaen hän sieppasi sen ja sinkosi sen kaikin voimin etäisimpään nurkkaan, hoippui leposohvalle ja kaatui sille pitkäkseen, painaen kasvonsa pieluksiin.
»Viimeinen leiri,mon cher!»
Caryllista, joka istua jörötteli hiekkakummulla selkä käännettynä aamutuulta vasten, imien piippuansa, josta ei mitenkään tahtonut lähteä savuja, kuulosti Saint Hubertin ääni melkein ärsyttävän hilpeältä.
Hän ei itse ollut suinkaan hilpeä, ja se tieto, että hän esiintyi nyrpeänä — mikä, kuten hän itse vilpittömästi kyllä myönsi, oli vihoviimeisen lapsellista — ei ollut omiaan tekemään häntä iloisemmaksi. Mutta miten vietävässä voitaisiin odottaa ihmisen olevan hilpeän niin tuskastuttavassa ympäristössä, aprikoi hän itsekseen. Setä Raoulin kyllä kelpasi, hänhän piti tästä maasta ja näytti nauttivan »kammottavasta autiudesta», jonka lävitse he olivat samonneet. Mutta häntä taas kuvotti hiekan näkeminen, kuvottivat loppumattomat, keskeytymättömän yksitoikkoiset päivät — sillä hän ei pitänyt vaihteluna niitä kahta tilaisuutta, jolloin he olivat pysähtyneet nauttimaan heille tarjottua vieraanvaraisuutta, toisen kerran aavikkozauialla, toisen kerran erään sikäläisen, arvokkaan päällikön luona.
Aina siitä alkaen, kun he olivat lähteneet Tuggurtista, oli matka tuntunut hänestä kuvaamattoman ikävältä ja väsyttävältä, eikä hän ollut vielä saanut tilaisuutta ampua mitään. Ja hänen harminsa huippuna oli muisto muutamia päiviä sitten tapahtuneesta narrimaisesta näytöksestä, jolloin hänen isänsä heimon miehiä oli saapunut viitisenkymmentä päästämään takaisin heitä Tuggurtista saattanutta turvajoukkoa, kirotusta sirkussesityksestä, joka oli saanut hänet vuoroin kuumenemaan, vuoroin kylmenemään pelkästä suuttumuksesta ja loukkaantumisesta ja jota ajatellessansa hän vieläkin vuoroin kuumeni, vuoroin kylmeni. Hänen oli totisesti täytynyt näyttää naurettavalta, kun lauma mielipuolia ratsasti täyttä neliä hänen ympärillänsä, kiljuen kuin pahat henget ja laukoen pyssyjänsä ylevän välinpitämättöminä mahdollisesta hengenvaarasta ja vammoista! Naurettavaa ammuksien tuhlausta. Kunnianosoitus hänen isänsä pojalle — hyvä Luoja, hän olisi tullut hyvin toimeen ilman sellaista kunnioitusta, ilomielin!
Hänen vaaleat kasvonsa punehtuivat huomattavasti, kun hän tarpeettoman rajusti kopisti porot piipustaan ja jupisi myöhästyneen, epäselvän vastauksen Saint Hubertin huomautukseen.
Kreivi lakkasi tarkkailemasta kuormakameleja, joiden selkään sälytettiin taakkoja, ja istuutui hänen lähellensä, vaivoin virittäen savukkeen. »Mitä sinä sanoit?» kysyi hän, suojaten molemmin käsin tulitikkua tuulelta. Caryll veti vaippansa kaulusta ylemmäksi ja painoi kantapäänsä uhkamieliscsti hiekkaan.
»Sanoin: Jumalan kiitos!» vastasi hän lyhyesti.
Saint Hubert hymyili tavalliseen maltilliseen tapaansa.
»Ihan niin», myönsi hän rauhallisesti. »En halua väittää, että matka on ollut erikoisen hupaisa, varsinkaan sellaisesta henkilöstä, joka, kuten sinä, ei tunne mielenkiintoa tätä maata kohtaan. Myönnän mielelläni, että tähän saakka noudattamamme tie on ollut tympäisevä. Mutta kauempana se muuttuu kiintoisammaksi. Ja leiriin majoituttuamme on meillä enemmän vaihtelua ja vähemmän yksitoikkoisuutta. Sinä saat käydä käsiksi noihin mainioihin pyssykoteloihisi ja isäsi hevoset ovat mainioita.»
Caryll rypisti otsaansa ja vilkaisi vieressänsä laiskasti loikovaan mieheen. Naurettiinko hänelle? Mitä pahusta setä Raoul tarkoitti puhuessansa hänelle kuin nyreissänsä olevalle lapselle, jota oli hyvitettävä leluilla ja huvituksilla! Mutta Saint Hubertin kasvot olivat vilpittömän näköiset, ja hän näytti vähääkään seuralaisestansa välittämättä keskittäneen koko huomionsa leirin purkamiseen. Tavallisesti oli kamelikaravaani tähän aikaan aamusta jo matkalla. Mutta tänään ei ollut tarpeellista lähteä varhain liikkeelle. Matkakalustoa ei sheikin leirissä kaivattaisi, ja kuormasto valmistautui kulkemaan matkan viimeisen taipaleen ponnistelematta ja saapumaan perille oman mielensä mukaisesti, vapauduttuansa vihdoinkin telttojen pystyttämisen ja päivällisen keittämisen velvollisuudesta. Jotkut kamelit olivat jo kuormatut ja liikkuivat umpimähkään sinne tänne pahanilkisen tyytymättöminä; toiset olivat vielä polvillaan ja karjuivat ja ärisivät, kun myttyjä sijoitettiin ja nuoria soviteltiin ja tiukkailtiin, irroiteltiin ja tiukattiin uudelleen väittelevien kamelinajajien käheä-äänisen hälyn kaikuessa voimakkaampana kuin heidän pahantuulisten hoidokkiensa äänet. Se oli näennäisesti selvittämättömän hämmingin näky; valkopukuisia, paljasjalkaisia olentoja riensi sinne tänne, ajaen takaisin liiaksi intoilevia eläimiä, jotka olivat loitonneet liian kauaksi väärään suontaan, tai kiidättäen unohdettua kääröä voitonriemuisesti paiskataksensa sen jo köytetylle kuormalle, josta se taas pilkkasanojen ja sadatusten säestyksellä kiskaistiin pois, minkä jälkeen sitä sysittiin kädestä käteen, kunnes se löysi lopullisen sijoituskohdan.
Se hämminki oli kuitenkin omalla tavallansa suunnitelmallinen, sillä vähitellen alkoi sekasorto muuttua järjestykseksi Saint Hubertin arabialaisen palvelijan Mohamedin kyvykkäästi ohjatessa. Viimemainittu, hoikka, jäntevännäköinen kabylilainen oli ollut kreivin mieskohtainen palvelija kymmenen vuotta, sen jälkeen kun Henri, joka oli mennyt naimisiin ja tullut perheenisäksi, oli korotettu kreivin Ranskassa olevan maatilan hoitajaksi.
Erään hevosrivin kaukaisemmassa päässä oli Caryllin palvelija uutterasti puuhassa, ruokoten sheikin pojallensa lähettämää upeata oritta. Ujostelematta ympärillensä kerääntyneitä huvitettuja ja arvostelevia aavikkolaisia teki nuori englantilainen työtänsä huolettoman välinpitämättömästi, samalla yhtä mittaa lasketellen rattoisaa pilaa, jota hänen kuulijansa eivät lainkaan ymmärtäneet, mutta joka silti nostatti raikuvia hilpeyden purkauksia, koska siihen oli sekoitettu muutamia ranskalaisia ja arabialaisia sanoja, jotka hän oli ennättänyt oppia.
Ja tuontuostakin kajahti hänen oma hyväntuulinen, iloinen naurunsa.Saint Hubert heilautti nikotiinin tahraamia sormiansa häneen päin.
»Williamsilla ainakin näyttää olevan perin hauskaa», huomautti hän. »Hän on jo nyt miesten suosiossa, ja Mohamed ylistelee häntä kovasti. Jumala yksin tietää, miten hän osaa saada toisen ymmärtämään itsensä, vaikka Mohamed, kuten tiedät, osaa hieman solkata englanninkieltä. Mutta yleensä hän näkyy saavan, mitä tarvitsee. Miehet juhlivat eilenillalla — sitten kun sinä olit paneutunut makuulle ja kuorsasit,mon cher—»
»En minä nukkunut», ärähti Caryll. »Ikäänkuin kukaan olisi voinut nukkua niin kamalassa remussa!»
Saint Hubert naurahti hiljaa. »Etkö?» pilaili hän. »Sitten sinä olit aika hyvin nukkuvinasi. No niin, joka tapauksessa menin minä heitä katsomaan — he ovat mielissään, jos heitä kohtaan osoitetaan mielenkiintoa — ja siellä tapasin sinun Williamsisi puettuna burnusiin ja turbaniin, näyttäen totisesti hurjalta hirtehiseltä, paukuttaen rumpua perin hyväksyttyyn tapaan ja hoilottaen kohti kurkkuansa jotakin kapakkalaulua kaikkien kuulijoiden suunnattomaksi riemuksi. Pelkään, ettei hän nähdessänsä minut ollut yhtä hyvillään kuin muut olivat, mutta minä kehoitin häntä jatkamaan kelpo puuhaansa ja pitämään hauskaa. Hän on varmasti sopeutunut tähän elämään ihmeellisen hyvin ja näyttää löytäneen alansa. Hänestä tulee mainio matkailija, nykyajan mukainen. Minua melkein haluttaa viekoitella häntä mieltymään itseeni ja pyytää sinua tämän retken jälkeen luovuttamaan hänet minulle.»
Caryll silmäili hänen katseensa suuntaan silmissänsä miltei kaihoisa ilme.
»Hän on kunnon poika», virkkoi hän, tukahduttaen huokauksen. Ja taaskin heräsi hänessä sama kateuden tunne, jota hän oli kerran ennen tuntenut. Minkätähden hän ei voinut ottaa kaikkea keveältä ja hilpeältä kannalta, kuten Williams teki? Mikä puute oli hänen luonteessansa, koska elämän vakavuus aina oli ylinnä hänen mielessään? Kaksi vuotta kestänyt ankara vastuunalaisuus oli riistänyt häneltä nuoruuden etuoikeuden ja tehnyt hänestä miehen, ennenkuin hän tuskin oli lakannut olemasta poika. Eikä hän, suoraan puhuen, ollut näihin viime viikkoihin saakka edes ollut mies. Hän oli ollut ainoastaan kone — pikemminkin totunnaisten tapojen ja suunnitelmien mukaan toimiva olio kuin tavallisten inhimillisten intohimojen kannustama elävä, hengittävä kuolevainen. Tuggurtissa oli Williams, joka oli viisi vuotta häntä vanhempi, muistuttanut loma-aikaansa viettävää koulupoikaa, uhkuen harrastusta ja kevein sydämin tarttuen jokaiseen tarjoutuneeseen tilaisuuteen säikkymättä sitä, ettei osannut maan kieltä. Ja Caryllia oli hänen avoin ja aito huvittelunsa ihmetyttänyt. Mutta juuri Tuggurtissa oli hän itse herännyt tuntemaan olevansa mies. Tuggurt! Hän vetäisi kiivaasti henkeänsä. Tämä pieni arabialainen kaupunki, jota hän oli kammonnut, olisi aina tästälähtien liittyvä hänen mielessänsä siihen lyhyeen romaaniin, joka oli kesäisen salaman tavoin välähtänyt hänen rauhallisen elämänsä tyynellä taivaanrannalla, nostattaen hänessä niin syviä tunteita, ettei hän ollut luullut voivansa sellaisia tuntea.
Ensimmäisen kerran oli rakkaus häntä hipaissut, miehen kummallinen, käsittämätön rakkaus naiseen, ja muutamien lyhyiden viikkojen aikana hän oli antautunut luonnollensa tyyten vieraiden tunnelmien ja vaikutelmien valtaan.
Silloin se oli ollut hänestä sangen todellinen, vaikka se nyt alkoi hänestä tuntua hurjalta, uskomattomalta unelta. Mutta vaikka se saattoikin olla hurja ja uskomaton ja vaikka hän nyt olikin lievästi häpeissänsä siitä, että tyttö oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, tiesi hän sittenkin, ettei hän ikinä unohtaisi tyttöä. Vaikka hän ehkä rakastuisikin johonkuhun toiseen, seuraisi häntä aina ensimmäisen rakastetun muisto — puolittain surullinen, puolittain hellä muisto, joka väikkyisi hänen mielessänsä, kuten tytön kasvot vielä väikkyivät.
Pieni, herttainen orpo-poloinen, joka ajelehti elämän myrskyisellä merellä kuin haaksirikkoutuneen laivan avuton sirpale. Missä hän nyt oli? Mikä oli ollut hänen kohtalonsa sen pirullisen kauniin, uhkaavan, hymyilevän nuoren hirtehisen käsissä, joka oli hänet ryöstänyt? Oliko hän joutunut kultahohteiseen vankeuteen joko hyväiltäväksi tai kolhittavaksi ryöstäjänsä oikkujen mukaan — vai oliko hänet jo nyt viskattu syrjään kuin hylätty lelu lisäämään samanlaisten onnettomien joukkoa? Sen äkillisen ajatuksen kammottavuus säpsähdytti häntä.
Hänen oma osansa jutussa tuntui hänestä pelkurimaiselta. Mutta mitäpä muuta hän olisi voinut tehdä? Olosuhteet olivat estäneet häntä nostamasta kättänsäkään tytön puolustukseksi, ja hänen saavuttuansa hotelliin ei Saint Hubert ollut palannut. Seuraavana aamuna hän oli, salaten omat tunteensa, koettanut herättää Saint Hubertissa mielenkiintoa tytön kohtaloon. Mutta kreivi oli torjunut hänen ehdotuksensa, että ryhdyttäisiin etsimään kadonnutta tanssijatarta. Oli mahdotonta, oli hän selittänyt, sotkea Caryllia juttuun, jossa hän oli ollut pelkkänä syrjästäkatsojana ja joka lisäksi aiheutti viranomaisille paljon harmia ja levottomuutta. Sellaista kovaksi onneksi sattui, oli hän vakuuttanut — eikä Algeria ollut Englanti. »Janoblesse oblige, mon ami», oli hän lopettanut. »Sinun asiasi ei ole huolehtia maineeltansa epäilyttävien kahvilatyttöjen rakkausseikkailuista ja ryöstöistä.» Ja Saint Hubertin järkeily oli taaskin muistuttanut häntä perityistä velvollisuuksista ja vastuusta, ja nuorekkaan rakkauden vaatimukset olivat väistyneet vuosikautisen harjaannuksen tieltä.
Se oli kaikki ollut romanttista hupsahtelua — mieletön haave, joka oli tuomittu aina pysymään haaveena. Jollei tytön kansallisuus olisikaan ollut ylipääsemättömänä muurina heidän välillänsä, ei hän saanut valita tulevaa Glencaryllin kreivitärtäcafé maurenturmeltuneesta ilmakehästä eikä arabialaisen kaupungin löyhkääviltä kaduilta. Mutta jospa hän vain olisi voinut tehdä jotakin auttaaksensa tyttöä, jotakin sellaista, mikä olisi lieventänyt hänen nyt itseänsä kohtaan tuntemaa häpeätä ja suuttumusta!
Hänen kasvoillensa levisi tumma puna, ja hän käänsi päänsä toisaalle, haravoiden hiekkaa sormillansa hermostuneen kärsimättömästi.
»Onko kuulunut mitään uutta — siitä kahvilajutusta, setä Raoul?» kysyi hän nykäyksittäin.
Saint Hubert, joka oli tarkkaavasti katsellut edessänsä olevaa hyörinää, nousi äkkiä kyynärpäänsä varaan. »Tuossa ne nyt vihdoinkin menevät», huudahti hän. »Arvelin, että meidän olisi sittenkin pitänyt lähteä liikkeelle ensimmäisinä.» Sitten hän kohosi verkkaisesti istumaan, pudisti hiekan nutustaan ja katsahti kelloonsa. »Mistä puhuitkaan, Caryll?» kysäisi hän. »Café mauressasattuneesta jupakastako? Ei, ei paljoa — ei ainakaan siihen mennessä, kun me lähdimme Tuggurtista. Eversti Mercierille oli lähetetty salaperäinen kirjekäärö, jolla saattaa olla merkitystä siihen juttuun nähden, mutta paperit lähetettiin päämajaan, joten en kuullut, mitä ne sisälsivät. Käärmeenlumooja, jonka oma tyttö oli, katosi jollakin tavattomalla tavalla, ja yleensä tunnutaan nyt uskovan, että kysymyksessä oli vain yksityinen riita hänen ja tytön ryöstäjän välillä. Tämä neuvokas, nuori herrasmies on myöskin hävinnyt ja kun häntä on etsitty ja koetettu saada hänestä tietoja, ovat kaikki ponnistukset menneet hukkaan. Joko hän tosiaankin oli vieras kaupungissa tai sitten on häntä hyvin uskollisesti pidetty piilossa. Ei kukaan mielellänsä myönnä olleensa kahvilassa sinä iltana, ja koko Tuggurtin väestö väittää olevansa viehättävän ja lapsellisen tietämätön koko tapahtumasta. Minä puolestani olen sitä mieltä, että se oli vain yksityinen asia — otaksuttavasti varastettua tavaraa molemmin puolin mutta juuri tällä hetkellä ovat viranomaiset valmiit kovin epäilemään kaikkia mellakoita. Mutta aikahan sen selvittää. On mielenkiintoista nähdä, sukeutuuko siitä mitään. Tällä hetkellä kuitenkin on meidän aika lähteä liikkeelle, jos olet valmis.»
Tuntien mielihyvää, johon sekaantui huvia, tarkkaili Saint Hubert, kun Caryll tottuneesti käsitteli kaunista, mutta vaikeasti hillittyä ratsua, joka oli ensimmäinen sheikin hänelle antama lahja. Olikohan Ahmedilla mielessänsä jotakin muuta, kun hän lähetti tämän erikoisen huiman ja äksyn hevosen — tahtoiko hän siten koettaa poikansa kuntoa, josta hän ei tiennyt mitään, nähdä, millaista ainesta hänen tuntematon poikansa oli? Kreivin huulet kaartuivat hienoon tyytyväisyyden hymyyn.
Jos Caryll missä muussa suhteessa hyvänsä ei saavuttaisi isänsä hyväksymistä, niin ainakin hänen ratsastustaitonsa oli moitteeton. Hän osasi ratsastaa, ja se oli jonkinarvoista tässä maassa.
Saint Hubertilla oli omituinen vastuunalaisuuden tunne hänen ratsastaessansa sukulaisekseen omaksumansa nuorukaisen rinnalla. Omalla tavallaan, mutta kokonaan toisista syistä, hän oli yhtä hermostunut kuin Caryllkin ajatellessansa kohtausta, joka tapahtuisi muutamien tuntien kuluttua. Hän tiesi, millaiset ennakkoluulot Caryllilla oli isästään — kykenisikö sheikki taipumaan, mikä olisi välttämätöntä, ennenkuin heidän välillensä voisi syntyä keskinäisen ymmärtämyksen pohja? Olisiko Caryll kyllin ystävällinen vastataksensa ensimmäisiin sovinnollisiin sanoihin vai sulkeutuisiko hän harvasanaiseen varovaisuuteensa, joka teki hänet ulkoisesti niin jäykäksi muita kohtaan? Hän vilkaisi salavihkaa kumppaniinsa. Se mielihyvän ja innostuksen ilme, joka oli elävöittänyt nuoren miehen kasvoja hänen kamppaillessansa uppiniskaisen ratsunsa kanssa, oli haihtunut, ja saatuansa hevosensa vihdoin alistumaan hän ratsasti huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kasvoillansa kovin synkkä ilme.
Saint Hubert silmäili häntä puolittain säälivästi, puolittain kärsimättömästi, mutta viisaana miehenä pidättyi lausumasta huomautuksia. Mitäpä olisikaan ollut sanottavaa? Hän oli tehnyt, mitä suinkin saattoi, tasoittaaksensa tietä, ja Caryll sai noudattaa omaa mieltään, olivatpa seuraukset mitkä tahansa.
Äkkiä hänen mietteensä kääntyivät toisaalle. Niin mielellään kuin hän olisikin tahtonut auttaa Caryllia, olivat nuorukaisen vaikeudet tänä aamuna kuitenkin jääneet toiselle sijalle hänen ajatuksissaan.
Hänen pohdittavanansa oli eräs toinen pulma, joka oli likempänä hänen sydäntään. Hänen omat kasvonsa synkistyivät, ja hänen silmiinsä hiipi syvän murheen ilme, kun hänen ajatuksensa kiitivät tulevaan kohtaukseen, ei sheikin ja hänen poikansa, vaan hänen itsensä ja hänen rakastamansa naisen väliseen. Vuosikausia sitten hän oli koettanut repiä sen rakkauden sydämestään, tukahduttaa kateuden, joka tuntui arvottomalta ja petolliselta, mutta syvälle juurtuneena se oli uhitellut hänen ponnistuksiaan, ja vihdoin hän oli lakannut rimpuilemasta sitä vastaan. Hän, se nainen, ei ikinä saisi tietää siitä mitään, ja kun hän ei tuntenut vastarakkautta, niin mitä vahinkoa siitä voisi koitua? Hän itse saisi vieläkin rakastaa ja etsiä lohtua toisen onnesta.
Oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun hän oli nähnyt Dianan, kun hän oli viimeksi tahallaan kiduttanut itseänsä katselemalla Dianan täydellistä tyytyväisyyttä. Oli kovaa katsella onnea toisen miehen silmillä, kovaa nähdä ihanteellista kumppanuutta, joka sai hänen oman karvaan yksinäisyytensä tuntumaan sitäkin kirpeämmin. Mutta kuinka paljoa surkeampi hänen elämänsä olisikaan ollut, jos sheikin rakkaus sitä naista kohtaan, jonka hän oli niin väkivaltaisesti anastanut omakseen, olisi haihtunut, kuten hän oli aikoinansa pelännyt käyvän. Silloin se olisi muodostunut sietämättömäksi helvetiksi. Mutta Ahmed rakasti Dianaa intohimoisesti, hellästi, kuten hän itsekin — eikä hänen uhrauksensa ollut mennyt hukkaan.
Ja olihan jotakin, että Diana oli suonut hänelle ystävyytensä, että hän oli osaltaan auttanut Dianaa saavuttamaan onnensa.
Olikohan Diana lainkaan muuttunut näinä kahtena viime vuotena? Mutta miksipä kuvittelisi hänen saattaneen jollakin tavoin muuttua. Hänestä se nainen näytti aina samanlaiselta.
Olisikohänenrakkautensa pitänyt Dianan niin nuorekkaana, niin täysin tyytyväisenä? Hänen huulensa värähtivät tuskaisesti. Hän ei olisi milloinkaan saanut tilaisuutta koettaa! Hän ei ollut tuntenut Dianaa, ennenkuin rakkaus oli taltuttanut uljaan naisen hillittömän, käskevän mielen. Samoin kuin Diana oli silloin ollut kylmä ja tunteeton, samoin olisi hän ollut yhtä halveksivan kopea hänelle, Saint Hubertille, kuin oli ollut kaikille miehille. Hän olisi kulkenut tietänsä välittämättä rakkaudesta, välittämättä mistään muusta kuin urheilusta ja seikkailuista, joita varten hän oli elänyt. Hän, Saint Hubert, ei ikinä olisi saattanut turvautua niihin hirveisiin keinoihin, joilla sheikki oli alistanut Dianan. Hän ei olisi ikinä voinut saada naista ensin vasten tahtoaankin ihailemaan ja sitten rakastamaan miestä, kuten Ahmed oli tehnyt, pelkällä raa'alla ylivoimalla, joka oli pakottanut Dianan tunnustamaan, että toinen oli käskevämpi ja väkevämpi kuin hän, ja vihdoin nujertanut hänet alistuvana laskeutumaan vangitsijansa jalkojen juureen.
Vain sellaiselle miehelle kuin Ahmedille oli Diana voinut antautua. Ja Jumala tiesi, että vaikka hän kadehtikin Ahmedia, hän ei nureksinut ystävänsä onnea. Koska hän ei itse olisi saattanut voittaa Dianaa, soi hän hänet mieluummin Ahmedille kuin jollekulle toiselle. Hän ojensihe suoremmaksi satulassaan, tukahdutti ilmoille pyrkivän huokauksen ja rukoili taaskin itsellensä voimaa, joka ei vielä kertaakaan ollut pettänyt häntä.
Sen, mitä hän oli pitänyt salassa niin kauan, voisi hän salata edelleenkin — Jumalan avulla. Oikeastaan hänen pitikin olla kiitollinen paljosta. Olisihan hänen saattanut olla pakko nähdä Dianan kärsivän kiusattuna ja hyljeksittynä. Mutta nyt Diana oli onnellinen, eikä muusta ollut väliä. Ja totisesti hän, Saint Hubert, oli nyt liian vanha itkeäksensä kuin kuuta tavoitteleva läpsi.
Itse-ivan hymy valaisi hänen surumielisiä kasvojaan, ja hän kääntyiCaryllin puoleen, lausuen hilpeän huomautuksen.
Aamutuuli oli vaimennut, ja päivästä tuntui tulevan hyvin kuuma. Taivaanranta oli jo nyt epämääräisen himmeä kiemurtelevasta hohtavasta udusta, jota aaltoillen kohosi valtavan aavikon helmasta. Ja pilvettömällä taivaalla heloittavan, paahtavan auringon säteet kimaltelivat ja välkkyivät hohtavalla hietikolla, muuttaen sen lukemattomat jyväset kullaksi. Pieniä, harmaita hietikkokiuruja lenteli parvittain äänettöminä ilmassa, ja vähäväliä syöksähti yksinäinen harjalintu turvaan melkein hevosten jaloista.
Jonkun aikaa oli Caryll tarkkaillut epäselviä jälkiä, jotka useammin kuin kerran olivat menneet heidän tiensä poikki; ja vihdoin Saint Hubert huomasi niiden herättäneen hänen mielenkiintoansa. »Gaselleja», selitti hän, ohjaten ratsunsa likemmäksi, »mutta jäljet eivät taida olla varsin verekset.»
Caryll naurahti ensimmäisen kerran sinä aamuna. »Minä alan uskoa, että gasellinne ovat taruotuksia», tokaisi hän. »Jälkiä olemme nähneet ennenkin, mutta itse eläimet näyttävät kuvitelluilta. Ja se minua ihmetyttää, miten ne lainkaan tulevat toimeen tällaisessa seudussa», lisäsi hän, vilkaisten ympärilleen. Ja hänen näkemänsä rajattoman aavikon lohduton autius kannusti häntä vihdoinkin lausumaan julki kysymyksen, joka oli päiväkausia pyörinyt hänen kielellänsä.
»Miten hän on jaksanut kestää tällaista, setä Raoul?» pamautti hän. »Äitini nimittäin. Miten hän on kestänyt tätä kammottavaa yksinäisyyttä ja tätä hirvittävää autiutta?»
Saint Hubert kohautti olkapäitänsä.
»Se ei tee kaikkiin sellaista vaikutusta», vastasi hän hitaasti. »Joitakuita se kiehtoo hyvin voimakkaasti — kuten esimerkiksi minua. Äitisi ihastui aavikkoon monta vuotta sitten, ja hänestä sen viehätys on voimakkaampi kuin sen lohduttomuus. Ja jollei hän rakastaisikaan sitä sen itsensä vuoksi, rakastaisi hän sitä sen vuoksi, mitä se hänelle merkitsee.»
»Mutta hänen on täytynyt luopua kovin paljosta», huomautti Caryll. »Hänen on täytynyt — uhrata hyvin paljon — voidaksensa — voidaksensa —» Hän keskeytti lauseensa, päästäen äkkiä harmin ärähdyksen. »Armias taivas — miehellä ei ole oikeutta vaatia sellaista naiselta!» huudahti hän kiivaasti.
Taaskin Saint Hubert kohautti olkapäitään. »Mutta jos nainenkin tahtoo sitä?» vastasi hän. »Ja tässä tapauksessa hän sitä tahtoi — eikä ole koskaan sitä katunut.»
Caryll katsoi häneen, rypistäen otsaansa ymmällä olevan näköisenä.»Hänen täytyy olla — perin ihmeellinen», sanoi hän miltei ujosti.
Saint Hubert katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Hän on — ihmeellinen», vahvisti hän tyynesti.
Keskipäiväisen pysähdyksen aikana puhui Caryll taaskin äidistään.
Ulkoilmapuolinen oli syöty, ja heidän ympärillänsä viruivat miehet kietoutuneina vaippoihinsa, nukkuen kuin lakanoilla verhotut vainajat. Myöskin mukautuvainen Williams oli sopeutunut maan tapaan ja loikoi pitkänänsä aito englantilaiseen tapaan kasvot maata vasten, pää painettuna käsivarsiin, hellehattu takaraivolla putoamaisillaan hiekkaan.
Saint Hubert oli hereillä, tarkkaili velttona haaskakuoriaista, joka ponnisteli rajusti koettaessaan kuljettaa kolme kertaa itseänsä isompaa leivänmurua, ja vilkaisi tuontuostakin lähellänsä viruvaan Carylliin.
Puolisen jälkeen ei nuori mies ollut liikahtanut eikä virkkanut mitään. Hänen hermojansa oli jonkun verran tyynnyttänyt rauhoittava piippu, joka oli vihdoin suvainnut antaa savuja, ja hän koetti voittaa hermostunutta ujoutta, joka oli vaivannut häntä koko aamun ja joka paheni hetki hetkeltä välttämättömän kohtauksen yhä lähetessä.
Vihdoin hän liikahti ja lopetti pitkällisen äänettömyyden. »Tuntuu perin — omituiselta», alkoi hän empien, »ettei tiedä, millaiselta oma äiti edes näyttää. En muista häntä lainkaan, ja ainoa valokuva, mikä minulla hänestä on, on kiharapäisen, housuihin puetun pojan kuva. Hän ei saata olla sennäköinen nyt. Se on varmasti otettu hyvin kauan sitten. Otaksuttavasti hän on muuttunut aika paljon. Luonnollisesti hänen täytyy olla — täytyy olla —» Hän pysähtyi saamattomana kasvot tulipunaisina hämmingistä. Saint Hubert silmäili häntä, hymyillen heikosti. Tyrmistyisikö Caryll, jolla oli jäykät, vanhanaikaiset mielipiteet, nähdessänsä nuorekkaan äitinsä? Antaisiko Dianan nuorekkuuskin, joka oli hänen viehättävimpiä puoliansa, lisää harmittelun aihetta tälle arvostelevalle ja jo ennestään ennakkoluuloiselle nuorelle miehelle?
»Ei hän ihan Metusalem ole», vastasi hän kuivakiskoisesti, »vaikka luonnollisesti», jatkoi hän hitaasti, vaivoin pitäen ääntänsä tasaisena, »aavikkoelämällä joskus on hyvin vanhentava vaikutus naisiin. Jotkut Tuggurtissa näkemistämme ryppyisistä, iäkkäistä vaimoista otaksuttavasti olivat monta vuotta nuoremmat kuin äitisi.»
Ja pitkänään viruva ja veltosti hiekkaa harova Caryll kuuli vain hänen äänensä vakavan soinnun näkemättä hänen silmiensä veitikkamaista tuiketta. Sensijaan hänen mieleensä äkkiä välähti vaivaava kuva eräistä kuihtuneista vanhoista akoista, jotka hän oli nähnyt ollessansa tässä lyhytikäisen kauneuden maassa.
»Ohhoh!» äänsi hän kovin nolona. Eikä Saint Hubert selvittänyt hänelle sen enempää.
Kuormakaravaani oli aikoja sitten saavutettu ja sivuutettu, eikä sitä näkynyt, ei kuulunut, kun ratsujoukko lähti uudelleen taivaltamaan etelää kohti.
Keskipäivän pysähdys oli tavallista lyhyempi; tänään ei tarvinnut ottaa huomioon hitaasti liikkuvia kameleja, viivytellä tiellä, jotta ehdittäisiin pystyttää teltat ja saada ruoan valmistus käyntiin, ennenkuin ratsumiehet saapuisivat leiriin.
Vaikka vielä olikin kuuma, oli auringon paahde hieman lieventynyt, ja auer oli haihtunut, joten näköala oli laajempi ja selväpiirteisempi.
Heidän ratsastettuansa noin tunnin Caryll äkkiä havaitsi vielä hyvin kaukana kierivän tomuvyöryn, joka näytti vinhasti lähestyvän heitä. Hänen kurkkuansa alkoi heti kuivata, ja hänen polviensa vaistomainen, hermostunut puristus sai hänen virman ratsunsa ponnahtamaan rajusti pystyyn.
Pakotettuansa sen jälleen tyyntymään hän kääntyi Saint Hubertin puoleen, lausuen käheän kysymyksen. Myöskin kreivi tähysti tarkkaavasti. »On vielä siksi pitkä matka, etten voi sanoa varmasti», vastasi hän, »mutta otaksuttavasti siellä on isäsi.»
Ja ensimmäisen kerran Caryllin elämän aikana hänet valtasi eräänlainen pakokauhu. Kun pelätty kohtaus nyt oli ihan likellä, olisi hän ollut valmis antamaan enemmän kuin tahtoi määrätäkään voidaksensa pyörtää ympäri ja lähteä kiitämään päinvastaiseen suuntaan. Miltähän hänen arabialainen isänsä näyttäisi? Mitä ihmettä hänen oli tehtävä heidän tavatessaan toisensa? Hän oli useita kertoja kuvitellut mielessänsä tätä kohtausta. Kuumeisesti hän nyt koetti palauttaa muistiinsa edes yhtä niistä tarkoin harkituista ja huolellisesti valmistetuista puheista, jotka kaukana aiotusta kuulijasta olivat niin helposti tulleet hänen mieleensä ja sukeutuneet sanoiksi niin keveästi.
Hän vaivasi aivojansa, hikoillen hermostuneesti, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat sakeilta ja toivottoman tylsiltä. Ja sillä aikaa tomupilvi vyöryi yhtä mittaa likemmäksi. Vähitellen se sitten näytti pyörivän ja kohoavan, ajautuvan hitaasti taaksepäin ja paljastavan pienen joukon arabialaisia, jotka ratsastivat tavallista huimaa neliä ja joita johti yksinäinen ratsastaja muutamia askelia toisten edellä.
Muutamia minuutteja Caryll epätoivoisesti toivoi, ettei ilkeä hetki ehkä sittenkään ollut vielä tullut, että nämä saattoivat olla muita arabialaisia eivätkä kenties olleetkaan heidän odottamiaan henkilöitä. Mutta takana ratsastavan saattueen äkkiä päästämä hurja huuto sai hänet oivaltamaan, ettei hänelle oltu suotu toivottua armonaikaa, ja kummallinen tunne, kiihtymyksen sekainen hermostuminen, värisytti hänen selkäpiitään.
Äkeissään itsellensä ja harmissaan oudosta tunteesta, jonka hän ei aavistanut olevan mielenliikutusta, hän tunsi vanhan vastustushengen, vanhan suvaitsemattomuuden taaskin alkavan myllertää rinnassaan. Saattajien huuto johti hänen mieleensä heidän meluisan mielenosoituksensa silloin, kun he olivat kohdanneet hänet. Järjestettäisiinkö nyt toinen samanlainen näytös? Miksi hitossa he eivät tuo koko soittokuntaa pilleineen ja torvineen — tai mitä vietävän pelejä he lienevätkään soittaneet — ja suoriutuisi siitä kerta kaikkiaan! mietti hän kiukuissaan ylähuulensa kaartuessa ylenkatseellisesti.
Saint Hubert oli antanut heidän joukkueellensa pysähtymismerkin, ja vaivoin hilliten kiihtynyttä ratsuansa Caryll tähyili nopeasti lähestyviä ratsastajia. Ihailu, jota hän muutoin olisi tuntenut, hukkui kiukkuisiin ennakkoluuloihin, jotka saivat hänet tarkastamaan heitä arvostelevan halveksivasti.
He olivat komeita miehiä, heidän ratsunsa olivat uhkeat, ja he osasivat ratsastaa, myönsi hän nureksien, mutta kuinka hävytöntä ajaa eläimiä tuolla tavoin! Ja otaksuttavasti he seisahtuisivat samaan hirveän äkilliseen tapaan, joka oli ominainen kaikille näille säälimättömille ratsastajille, välittämättä hevostensa kauhean julmasta ponnistuksesta.
Tuo ensimmäinen oli varmaankin hänen isänsä — hänen arabialainen isänsä. Vaikka hän olikin valmistunut näkemään isänsä yllä alkuasukkaiden puvun, loukkasi se hänen tunteitansa, ja taaskin kulkivat omituiset kylmänväreet pitkin hänen selkäänsä. Nyt hän oli laskeutunut satulasta ja seisoi kädet työnnettyinä syvälle takintaskuihin sydämensä jyskyttäessä raivoisesti.
Eivätkö he lainkaan hiljentäisi vauhtiansa? Olivatko he tulleet ihan hulluiksi? Äkkiä alkanut pyssyjen räiske säpsähdytti häntä, ja hänen kasvonsa kovettuivat hänen kuunnellessansa huutojen ja pyssynpamahdusten hurjaa pauhua. Hornamaista meteliä, sitä juuri se oli, mietti hän halveksivasti, lapsellinen, teatterimainen näytös, typerä ja tarpeeton! Taaskin hänen huulensa kaartui, kun saapunut joukkue pysähtyi äkkiä, kuten hän oli tiennyt sen tekevän, pölyn ja hiekan tuprahdellessa hevosten jaloissa, ja kajahti toinen huumaava huuto, johon sekaantui kiihtyneiden oriiden kimeitä hirnaisuja, varuksien kalinaa ja pyssyjen teräviä pamahduksia.
Vain johtaja laskeutui ratsailta.
Ja ikäänkuin maahan juurtuneena Caryll katseli, kun kookas, silmääkiehtovaan asuun puettu mies keikahti ison, mustan hevosensa selästä ja asteli verkkaisesti heidän luoksensa.
Tämäsiis oli hänen isänsä —tämäoli Glencaryllin kreivi! Arabialainen arabialaisten joukossa! Ja sitäpaitsi sellainen arabialainen, jonka tummat, kauniit kasvot olivat hänestä omituisen tutut. Se ei johtunut kaukaisesta muistosta, vaan äsken nähdyistä samanlaisista kasvoista, ja se tuntui samalla herättävän jonkun synkän muiston.
Missä hän oli ennen nähnyt nuo samat kasvot? Hän aprikoi sitä vieläkin, kun Saint Hubertin varoittava kosketus palautti hänet nykyisyyteen, ja hän käänsi kalpeat, pingoittuneet kasvonsa ranskalaisen puoleen, joka kuiskutti hänelle hätäisesti.
»Jumalan tähden, mene sinä edellä, setä Raoul!» pyysi hän käheästi. Ja Saint Hubertin lähdettyä eteenpäin hän ponnisti tahtoaan ja terästäytyi, seuraten vitkalleen toisen jälessä tuskaisen ujouden ja painostuksen vaivaamana.
Vanhat ystävykset kohtasivat toisensa ranskalaisten tapaan. Ja Caryllin katsellessa heidän innokasta tervehdystään puistatti häntä vastenmielisyys. Mikä inhoittava tapa! Odotettaisiinko sellaista häneltäkin?
Lyhyt, hoikka vartalo jäykäksi ojennettuna hän seisoi huulet tiukkaan puristettuina, varroten koettelemustaan.
Mutta sheikki ei lainkaan vaatinut sellaista englantilaiselta pojaltaan. Kääntyen Carylliin päin hän hymyili vakavasti ja ojensi pitkän, ruskean kätensä tervehdykseksi.
»Enfin, mon fils», lausui hän syvällä, pehmeällä äänellänsä. »Soyez le bienvenu.» Hänen sävynsä vilpitön tuntu ja hänen lämmin kädenpuristuksensa olisivat tyydyttäneet ketä poikaa tahansa. Mutta Caryll pani merkille ainoastaan sen, millä kielellä sydämellinen tervehdys lausuttiin, ja mielenkarvaus, jota hän oli koettanut voittaa, kumpusi taaskin vastustamattomana esille. Saint Hubert oli varoittavasti kertonut hänelle, että hänen isänsä oli ennakkoluuloinen sitä maata kohtaan, jota hän ei suostunut tunnustamaan omaksensa, eikä mielellänsä puhunut äidinkieltänsä, jota hän kuitenkin erinomaisesti osasi. Mutta olisipa hän totisesti voinut tässä tapauksessa tehdä poikkeuksen. Totisesti hän olisi tänä ainoana kertana voinut syrjäyttää ennakkoluulonsa. Caryll oli valmistautunut kohtaamaan isänsä puolimatkassa, tukahduttamaan omat ennakkoluulonsa, mikäli suinkin mahdollista, mutta tämä ranskankielinen tervehdys oli kuin isku vasten kasvoja. Hänet saataisiin hirttää, jos hän vastaisi samalla kielellä. Hän näyttäisi alun pitäen, minnepäin hänen myötätuntonsa kallistui. Mutta sanat eivät heruneet helposti, ja puna lehahti hänen poskilleen hänen puristaessansa voimakkaita sormia, jotka pitivät hänen kättään teräksisessä otteessa. Hänessä heräsi äkkiä omituinen tunne, että hän oli heikompi, että vaikka hän oli itsepäinen, hänen edessänsä oli mies, joka oli vieläkin päättäväisempi kuin hän. Kieli jäykkänä hän harmitteli omaa kömpelöä saamattomuuttaan ja huomasi änkyttävänsä kuin koulupoika.
»Kiitos, sir», jupisi hän tökerösti. »Olen oikein hyvilläni päästyäni tänne.» Hän punehtui entistä enemmän käsittäessään valehdelleensa, mihin hänet oli ikäänkuin pakotettu. Eikä häntä tarkasti tähyäviin tummiin, läpitunkeviin silmiin hetkiseksi välähtänyt veitikkamainen välke ollut omiansa rauhoittamaan hänen järkkyneitä tunteitaan. Mutta sheikki ei näyttänyt panevan merkille, ettei hänen poikansa vastannut ollut välitön ja että hänen sävynsä oli kylmä. Lausuttuansa muutamia kohteliaita kysymyksiä matkasta hän nyökkäsi ystävällisesti ja palasi Saint Hubertin luokse, joka tuskallisesti odotti tämän ensimmäisen kohtauksen tulosta ja oli siirtynyt syrjään jättääksensä isän ja pojan kahden kesken. Ja Caryllin jäätyä yksin riehui hänen rinnassansa ristiriitaisia, sekavia tunteita. Kaikista ponnistuksistansa huolimatta hän tuntui taaskin esiintyneen narrimaisesti! Taaskin oli hänellä sama tunne, jota hän oli kokenut Tuggurtissa silloin, kun arabialainen päällikkö oli pelastanut hänet kiihtyneen rahvaan kynsistä. Silloin hän oli hyvin selvästi tuntenut olevansa kömpelö ja kokematon, mitä hän ei ollut ennen käsittänyt. Ja nyt hän tunsi sen paremmin kuin koskaan ennen. Mistä johtui näiden tutkimattomien arabialaisten käytöksen tyyni arvokkuus? Minkä tähden he näyttivät niin itsevarmoilta? Vaikka hän pitikin heitä raakalaisina, oli hänen ollut pakko myöntää, että he olivat moitteettoman kohteliaita ja tahdikkaita. Haikeaksi mielipahaksensa hän tunnusti, että hänen oma kohteliaisuutensa näytti kummallisesti hävinneen tipotiehensä.
Oli kenties luonnollista, että hänen isänsä tuli häntä vastaan, mutta se oli silti kohtelias ja ystävällinen huomaavainen teko, ja hän oli siihen nähden esiintynyt perin töykeästi. Vaikka hän vihasikin isäänsä, koska tämä oli tuottanut surua vanhukselle, ei hän olisi vihan tähden saanut unohtaa hyvää käytöstä. Vierailusta tulisi kyllin vaikea muutoinkin, vaikka hän ei tekisikään sitä vieläkin hankalammaksi. Ja olihan hän sittenkin — vaikka hän valittikin tätä sukulaisuutta — isänsä poika — ja hänen vieraansa. Ja suoraan puhuen hän oli äsken menettänyt malttinsa kovin pienen seikan tähden. Ytimiänsä myöten englantilaisena hän oli pahastunut rakastamaansa maahan tähdätystä epäsuorasta ylenkatseesta. Mutta vaikka sitä oli vaikea ymmärtää, saattoi hänen isällänsä olla syitä, jotka oikeuttivat hänen omaksumansa kannan — ja siinä tapauksessa oli hänen mielipiteensä yhtä oikeutettu kuin Caryllinkin. Sellaisen miehen, jolla itsellänsä oli ennakkoluuloja, oli tuskin oikein ja kohtuullista nureksia toisten ennakkoluuloja. Hän keikautti päätään kiukkuisen suuttuneena itseensä. Hän oli alkanut huonosti, antanut itsestänsä väärän vaikutelman jo heti alussa. Jo monta vuotta sitten oli hänen isänsä täytynyt saada Saint Hubertilta tietää, että hänen poikansa puhui ranskankieltä sujuvasti. Ja kun hän ei ollut äsken suostunut sitä puhumaan, oli sen täytynyt tuntua tahalliselta nenäkkyydeltä, suoranaiselta taisteluhaasteelta henkilöstä, joka ajatteli toisella tavoin kuin hän. Palvoakseen harmiansa hän oli esiintynyt huonotapaisen nulikan tavoin — ja hänen isänsä oli vain hymyillyt, kuten hän olisi hymyillyt lapsen oikuille.
Alku oli kylläkin nöyryyttävä.
Ärtyneenä ja äkäisenä hän kuitenkin päätti niellä ylpeytensä ja meni toisten seuraan aprikoiden, miten hänet otettaisiin vastaan, ja ujosti arkaillen häiritä heidän innokasta keskusteluaan. Mutta hänestä niin pitkiltä tuntuneet hetkiset olivatkin olleet hyvin lyhyet, eivätkä ystävykset toistensa seuraan syventyneinä näyttäneet huomanneenkaan hänen poissaoloansa.
Ja vielä hänen tultuansa he jonkun aikaa puhelivat keskenään häiriytymättä.
Kun sheikki vihdoin jälleen kääntyi poikansa puoleen, ei hänen käytöksestänsä saattanut mitenkään päättää, että hän oli pahastunut tai harmistunut.
»Sinun on suotava meille anteeksi», virkkoi hän huulillansa sama vakava hymy kuin ennenkin. »Meillä on kahden vuoden aikana kasaantuneet keskustelunaiheet jauhettavinamme. Mutta enää emme saa pitää äitiäsi jännityksessä. Hän on laskenut päivät, luulisinpä tunnitkin, odottaessaan sinun tuloasi.»
Ja taaskin Caryllista tuntui kuin olisivat nuo läpitunkevat, tummat silmät nähneet hänen sielunsa sisimpiin sopukkoihin, ja hänen katsettansa väräytti hermostunut hämminki. »Toivon — hänen voivan hyvin», sopersi hän ja kummasteli surkeana, minkä tähden tämänkin jokapäiväisen ja perin luonnollisen kysymyksen lausuminen oli niin vaikea.
»Hän voi aina hyvin — Allahin kiitos», vastasi sheikki, tehden nopean, vaistomaisen eleen, jota Caryll ei tajunnut. Ja vasta sitten, kun he olivat jälleen ratsailla ja matkalla hyvässä alussa, hän sai tukahdutetuksi ujouttansa kylliksi kiittääksensä isäänsä hevosesta, jolla hän ratsasti. Alusta alkaen hän oli varmasti tuntenut toisen tarkkailevan häntä arvostelevasti, ja vaikka hän tiesikin olevansa hyvä ratsastaja, kävi kiinteä tarkkailu sittenkin hänen ylenmäärin pingoittuneille hermoilleen. Olipa hän jo alkanut aprikoida, eikö hän, kun mittapuut olivat erilaiset, ollut jaksanut täyttää toiveita tässäkään suhteessa, siinä lajissa, johon hän tiesi hyvin pystyvänsä. Ja ihan äkkiä hän hämmästykseksensä huomasi miltei kiihkeästi toivovansa, että tämä hänen vihaamansa mies kehuisi häntä. Se ajatus teki hänet epävarmaksi. Mitä hän välittäisi isänsä kehumisesta tai moitteesta? Mitäpä häntä liikuttaisi, olisipa asianlaita kummin päin hyvänsä?
Mutta vastoin tahtoansakin hän tunsi välittävänsä — välittävänsä niin paljon, että hänet valtasi selittämätön mielihyvän tunne, kun sheikki nyökkäsi hyväksyvästi ja virkkoi rauhallisesti: »On hauska, että pidät siitä. Raoul kertoi minulle, että osaat ratsastaa.»
Ja hän ratsasti edelleen, ihmetellen itseänsä, harmitellen omaa epävakaisuuttaan, harmitellen kummallista tyydytystä, jonka nuo muutamat sanat olivat hänelle tuoneet.
Heidän saapuessaan määräpaikkaansa oli aurinko menossa mailleen.
Caryllin tottumattomasta silmästä leiri näytti äärettömältä, koko näky oudolta ja kiehtovamman kauniilta kuin hän oli osannut kuvitellakaan, ja viehättyen suomaan harvinaisen kiitoksen hänen asiallinen järkensä kerrankin unohti arvostella ja tuomita. Heidän lähestymistään ilmoittavat pyssynpamahdukset jäivät melkein huomaamatta, eivätkä käheät tervehdyshuudot tällä kertaa nostaneet pilviä hänen kasvoilleen. Hän unohti itse olevansa kaiken tämän melun aihe. Siirtyneenä oman itsensä ulkopuolelle hän ikäänkuin oli katsovinansa jotakin ihmeellisen realistista teatteriesitystä tai jotakin tavattoman hyvin ja elävästi maalattua taulua. Hänellä oli unenkaltainen epätodellisuuden tunnelma, kun hän ratsasti sheikin ja Saint Hubertin välissä pitkin pitkää, loitolla olevista leireistä päällikkönsä pojan kunniaksi kutsuttujen arabialaisten ratsumiesten muodostamaa kujaa, joka ulottui kauas aavikolle, muistuttaen elävää puistokatua, ja sitten edelleen, sivuuttaen useita ryhmiä matalia telttoja, lähekkäin riveissä seisovat, meluisat kamelit, liekaan pantuja hevosia rivin toisensa jälkeen, tiheät parvet heimon miehiä, joiden syvä-ääniset huudot melkein hukkuivat tarkasti hunnutettujen naisten räikeisiin ääniin ja innostuneiden, toisiansa sysivien ja telmivien lasten kimeihin kiljaisuihin.
Se oli melkein kuninkaallinen kulkue, melkein kuninkaallinen vastaanotto, joka herätti hänessä jonkun aikoja sitten unohtuneen muiston ja pani hänet hengittämään lyhyeen ja kiivaasti.
Eteenpäin sydämen sykähdellessä oudosti, kunnes he saapuivat aukeamalle ja kääntyivät laajaan, korkeaan telttaan päin, jonka edustalla seisoi vaaleahiuksinen, hento nainen.
Ja ihmeissään ja kummissaan hän tuijotti tuohon nuorekkaan näköiseen, valkopukuiseen olentoon. Tuoko oli hänen äitinsä — tuotyttö!Setä Raoul oli siis narrannut häntä!
Paheksuen hän kääntyi kreivin puoleen, mutisten moittivasti. Mutta Saint Hubertin silmien ilme ei ollut lainkaan veitikkamainen, ja hänen kasvonsa olivat oudosti pingoittuneet ja kalpeat.
»Eteenpäin. Caryll!» kehoitti hän hiljaa. »Hän on odottanut sinua neljätoista vuotta.»
»Oletko tyytyväinen —tyttäreesi, ma mie?» Sheikin äänessä oli venytetty veitikkamaisen halveksumisen häive, joka pani hänen vaimonsa säpsähtämään. Muutamia minuutteja hän mitään vastaamatta uutterasti harjasi tuuheata, välkkyvää tukkaansa, joka ei enää ollut leikattu poikamaisen lyhyeksi, vaan riippui hänen ympärillänsä kultaisena pilvenä ja verhosi hänen kasvonsa häntä velton tutkivasti tarkkailevilta silmiltä.
Kymmenen minuuttia aikaisemmin oli Ahmed huolettomasti astunut viereisestä pukeutumishuoneesta sisälle hyvin ruokottuna ja tahrattoman puhtaana ja senjälkeen lojunut mukavassa asennossa leposohvalla, varroten Dianaa, joka pukeutui päivällistä varten.
Hänen huulillensa levisi verkalleen hymy, kun minuutit kuluivat eikäDiana vastannut mitään.
Sijoitettuansa pitkät raajansa mukavammin hän karisti savukkeestansa kiemuran murenevaa tuhkaa ja puhkesi uudelleen puhumaan, venytellen sanojaan vieläkin enemmän kuin äsken.
»Lausuin sinulle kysymyksen, Diane.» Silloin vaimo katsoi häntä silmiin, heilauttaen vaaleat hiuksensa syrjään, tehden nopean, melkein hermostuneen liikkeen.
»Ahmed — sinä et ole kohtuudenmukainen», nuhteli hän.
»Enkö?» Mies naurahti hiljaa. »No niin, sinun on joka tapauksessa myönnettävä, että hän on ainakin — naismainen. Paljoa naismaisempi kuin sinä olit hänen ikäisenään, joka suhteessa», lisäsi hän, naurahtaen toistamiseen kiusoittelevasti.
Diana punehtui, mutta hymyili vastoin tahtoaankin. »Minäkö? Niin, minä olin hirveä vekara. Minun käyttäytymiseni oli ihan mahdotonta. Caryll käyttäytyy kauniisti. Ja 'käytös tekee miehen', kuten tiedät, Ahmed.»
Sheikki murahti ylenkatseellisen vastustavasti.
»Kulunut sananparsi. Omasta puolestani tulisin toimeen vähemmän hiotulla käytöksellä, mutta haluaisin enemmän miehekkyyttä.»
Diana oli jälleen palannut pukeutumispöydän ääreen ja käytteli hiusharjaansa ripeästi.
»Miksi arvelet, ettei hän ole miehekäs?» tiedusti hän kultaisen pilven takaa. »Itsekin myönnät hänen osaavan ratsastaa, ja Raoul vakuuttaa, että hän on mainio ampuja.»
»Niin olet sinäkin, rakas», tokaisi sheikki kuivasti, »ja osaat ratsastaa yhtä hyvin, otaksuttavasti paremmin kuin lahjakas poikasi. Teitä tuskin voi verrata toisiinne. Ratsastaminen ja ampuminen eivät ole kaikki kaikessa. Kaipaan vielä muutakin — sellaista, mitä en tähän saakka ole hänessä nähnyt.»
Hänen äänestään soinnahtava pettymys sai kyyneleet kihoamaan äidin silmiin, ja Diana laski harjan kädestään sormiensa vapistessa hieman. »Et vielä ole nähnyt häntä kovin paljoa», jupisi hän. »Et voi tuomita häntä vain neljäkolmatta tuntia kestäneen yhdessäolon jälkeen. Hän on kauhean ujo, ja täällä täytyy kaiken olla outoa ja toisenlaista kuin kaikki, mihin hän on tottunut. Jos hän olisi vain tavallinen vieras, olisi kaikki paljon helpompaa. Mutta koska hän on — se, mikä hän on, koska hänen ei voida otaksua tuntevan tuon kauhean eron syytä, täytyy tämän olla yhtä — yhtä raskasta hänestä kuin meistäkin. Hän näkee vain toisen puolen, hän ei tiedä, mistä kaikesta se johtuu. Hän rakasti vanhusta, emmekä me merkitse hänestä mitään. Hänen on mahdoton tietää, että minä — me — että me kaipaamme hänen rakkauttansa.» Hänen äänensä särkyi haikeaksi nyyhkytykseksi, ja sheikki ponnahti pystyyn, rientäen lattian poikki parilla hätäisellä askeleella.
Naisten tapaan hän oli poikennut pääasiasta ja huomaamattansa lausunut julki pettymyksensä, joka omalla tavallaan oli yhtä raskas kuin Ahmedinkin. Ja Dianan suru sai miehen unohtamaan oman harminsa.
Hellästi hän kohotti vaimonsa taivutettua päätä. »Kyyneliäkö, Diane?» nuhteli hän, hymyillen hellän ilkamoivasti. »Kierränkö nurin poikamme niskat vai omaniko? Me emme kumpikaan ole kyyneleittesi arvoisia.» Ja äkkiä hän sieppasi Dianan syliinsä ja kantoi hänet takaisin sohvalle.
»Oh, viisi päivällisestä», huudahti hän vastaukseksi vaimonsa vastalauseisiin, kun hän istuutui ja veti Dianan lujasti syliinsä. »Mitäpä päivällisestä, kun olen pannut sinut itkemään, minä raakalainen! Nuori mies saa odottaa kerrankin eläissään — ja Raoulin sielu on ruoan yläpuolella, Jumala häntä siunatkoon. Miltä sinusta Raoul tuntuu tällä kertaa, armas?» jatkoi hän, muuttaen jyrkästi sävyään, kiertäen sormiensa ympärille pitkän, kaartuvan hiuskiehkuran, joka oli valahtanut Dianan rinnalle.
Vaimo arvasi hänen tahallansa koettavan kääntää keskustelua toiselle tolalle ja vei hänen kätensä huulilleen, tukahduttaen huokauksen.
»Me puhelimme Caryllista, rakas, emmekä Raoulista», huomautti hän hellän itsepintaisesti.
Ahmed hymyili hänelle kankeasti.
»Niinkö?» vastasi hän miltei välinpitämättömästi. »No niin, ehkä meidän sittenkin on paras odottaa. Kuten sanoit, sinä perin viisas ja ymmärtäväinen vaimo, neljäkolmatta tuntia ei ole pitkä aika mielipiteen muodostamista varten. Kenties olen erehtynyt, kenties odotin liian paljon — kenties en ole lainkaan sitä ajatellut», lisäsi hän, kohauttaen hieman olkapäitänsä.
Mutta hän oli kyllä sitä ajatellut, ja vain Diana tiesi, kuinka syvästi.
Hän veti miehensä päätä puoleensa silmissään kaihoisa, vetoava ilme. »Ole hänelle ystävällinen, Ahmed», kuiskasi hän, »ja koeta — koeta ymmärtää hänen näkökantaansa. Sen täytyy olla niin erilainen kuin meidän. Hän ei ole samanlainen kuin Poju, joka ei ole milloinkaan kokenut muuta kuin tätä hurjaa elämää, jota me vietämme. Hänen oman elämänsä on täytynyt olla niin säännöllistä ja järjestyksellistä. Ja alituisesti iäkkään vanhuksen seurassa vietetty elämä on tehnyt hänet hiljaiseksi ja harvasanaiseksi — ja turhantarkaksi. Olemme Raoulilta saaneet tietää, kuinka suuresti isäsi luotti häneen, kuinka paljon vastuunalaisuutta hänelle annettiin, ihan liian paljon vastuuta niin nuorelle pojalle. Ja Raoul kertoi, että kahden viime vuoden aikana — jolloin hän tiesi isäsi saattavan kuolla millä minuutilla tahansa — hänen kiintymyksensä ja alttiutensa olivat tavattomat. Hän luopui kaikesta iso-isänsä tähden. Eikä se ole aina voinut olla helppoa. Se ei ollut luonnollista elämää hänen ikäisellensä pojalle. Hänen on usein täytynyt kaivata vapautta voidaksensa elää muiden poikien tavalla. Sensijaan hän sai viettää kaiken aikansa sairaan huoneessa ja tilan konttorissa. Se on pakostakin vaikuttanut häneen, tehnyt hänet toisenlaiseksi kuin sinä toivoit hänen olevan. Mutta se, mitä kaipaat, on olemassa, siitä olen varma, kunhan vain kaivat syvälle ja koetat löytää sen. Mutta sinun on mentävä häntä puolitiehen vastaan, sinun on mukauduttava. Lupaa minulle, lupaa minulle, Ahmed, olla lempeä hänelle — kuten olet lempeä minulle. Sillä hän on enemmän minun poikani kuin sinun, niin minusta tuntuu», sanoi Diana hymyillen arkailevasti.
Mutta sheikki ravisti päätänsä.
»Minä epäilen sitä», virkkoi hän verkkaisesti. »Hänellä on sinun kasvosi, rakas, mutta siihen samanlaisuus loppuu. Minä en näe teissä mitään muuta yhtäläistä.»
»Mutta, Ahmed, lupaathan —»
»Minä lupaan mitä hyvänsä järjellistä, kunhan se vain kuivaa kyyneleet armaista silmistäsi», keskeytti toinen sukkelasti, »mutta en voi luvata tekeväni mahdotonta. Caryllilla on pinttyneet ennakkoluulot, ja hän näyttää jo tullessaan olleen valmistautunut tekemään kaikki mahdollisimman vaikeaksi. Myöntymysten pitää olla kahdenpuolisia. Jos minun on mukauduttava, on hänenkin. Ja lievästi sanoen, ei hänen tämänpäiväinen esiintymisensä juuri ollut sovinnollinen.»
Diana huokasi. »Tiedän sen», myönsi hän murheellisesti. »Hän näyttää koko ajan olevan puolustuskannalla. Hän ei vähääkään auta, ei tarjoa pienintäkään tilaisuutta. Tuntuu samanlaiselta kuin koettaisi tunkeutua kiviseinään, ja voi, Ahmed, minätahdonpäästä sisälle. Minätahdonopettaa hänet rakastamaan itseäni. Minuun koski, kun minun oli päästettävä hänet luotani, et edes sinä tiedä, kuinka raskasta se minusta oli —» Hän keskeytti puheensa, purskahtaen nyyhkyttämään.
Sheikin oma katse oli himmeä, kun hän hellästi silitti kumaraista päätä. »Enkö?» mutisi hän hymyilevien huuliensa värähtäessä. »Diane, olen tiennyt sen koko ajan. Mutta siitä puhuminen ei olisi tehnyt sitä keveämmäksi. Se oli kovaa minullekin. Mutta niin täytyi olla, ja lopputulos oli välttämätön. Aavistin, että lähettäessämme hänet otaksuttavasti erosimme hänestä iäksi. Mutta mitä muuta olisi voinut tehdä? Hänen oli mentävä.»
Vähän aikaa Diana virui hiljaa, koettaen hillitä mielenliikutustansa, jonka hän oli päästänyt valloilleen, ja pakottaen takaisin kyyneleet, joita yhä uhkasi tippua. Ikäänkuin jonkun äkillisen mielijohteen kannustamana hän sitten liikahti miehen sylissä ja nousi istumaan, pyyhkäisi tuuheat hiukset otsaltaan ja katsoi Ahmediin kosteissa silmissään pelokkaan rukoileva ilme. »Jos hänelle vain voitaisiin kertoa», sopersi hän sormiensa hermostuneesti hypistellessä toisen burnusin poimuja. Mutta hän näki epäyksen Ahmedin kasvoista, ennenkuin ehti puhuakaan. Pudistaen kielteisesti päätänsä nousi mies pystyyn, hellästi työntäen hänet luotansa.
»Mahdotonta, Diane», sanoi hän — ja vaimo tunsi hänen äänensä lopullisen jyrkän korostuksen — »et sinä enkä minä voi kertoa sitä hänelle.»
Monta vuotta sitten oli Diana oppinut tietämään, kuinka turhaa väittely oli eikä niin ollen enää yrittänytkään taivuttaa sheikkiä, vaan pysyi ääneti katsellessaan, kun mies poistui huoneesta. Mutta hänen ilmeensä olivat yhäti huolestuneet, ja Ahmedin jälkeen sulkeutuneet raskaat verhot olivat aikoja sitten lakanneet huojumasta, ennenkuin hän taaskin väsyneesti huoaten kääntyi ja palasi pukeutumispöydän ääreen täydentämään valmistuksiansa päivällistä varten.
He eivät voineet kertoa hänelle — eivät, mutta Raoul voi.
Mutta sittenkin, miten voi häneltä sitä pyytää?
Eikä varsin kaukana hänestä, yhdessä niistä ylellisistä vierasteltoista, jotka oli pystytetty sheikin oman teltan rauhalliselle aavikkopuolelle, syrjään pääleirin humusta, istui samalla hetkellä heidän poikansa jörönä odottaen Saint Hubertia.
Hän oli jo pukeutunut päivällistä varten ja oli äsken lähettänyt pois palvelijansa. Williamsin innosta hehkuvat kasvot, hänen peittelemätön riemunsa siitä, että hän vihdoinkin oli keskellä »tosielämää», kuten hän haltioissansa sitä nimitti, olivat juuri tällä hetkellä enemmän kuin Caryll oikein sieti. Hän ei itse missään nimessä tuntenut samanlaista riemua.
Alusta loppuun saakka oli se päivä ollut epäonnistunut.
Jo edellisenä iltana ensimmäisten tervehdysten jälkeen hän oli tuntenut, että tilanne oli jännittynyt, ja tiesi syyn olevan yksinomaan itsessään. Ja jos niin oli, niin mitä hän sille mahtoi, mietti hän äkeissänsä. Mitä muuta oli häneltä odotettu? Oliko mitään syytä olettaa, että hän näyttäisi olevansa riemuissaan kohdattuansa vanhempansa, jotka olivat hänelle oudot, joiden entisen käytöksen hän empimättä tuomitsi, joiden elintapoja hän paheksui! Oliko tämä hänen olemassaolonsa myöhäinen huomaaminen riittävä korvaus siitä, että häntä oli vuosikausia hyljeksitty? Oliko hänen annettava anteeksi se, että hänen vanhempainsa vierominen oli synkistänyt hänen hellästi rakastamansa vanhuksen elämää, jonka sammuttua hän tunsi jääneensä yksin maailmaan? Oliko hänen ilman muuta syrjäytettävä omat ennakkoluulonsa?
Hetkellinen ja tyyten käsittämätön halu, että isä häntä kiittäisi, ja äkillinen mielenliikutuksen aalto, joka oli hänet vallannut, kun äidin kädet olivat ensi kerran kiertyneet hänen ympärillensä ja äidin pehmeät, hellät huulet olivat koskettaneet hänen huuliansa, olivat menneet yhtä nopeasti kuin tulleetkin, antaen jälleen tilaa vanhalle katkeran vihamielisyyden tunteelle, ja hän oli sulkeutunut entistä tarkemmin itseensä kylmän eristäytyvänä, harvasanaisena ja jäykkänä.
Eilenillalla, päivällisen ja senjälkeisten tuntien aikana oli hän selvästi tuntenut, kuinka erillänsä hän oli ja kuinka hämillänsä kaikki olivat, mikä oli lisännyt hänen ujosteluansa ja tehnyt hänet melkein ihan äänettömäksi.
Vaikka toiset olivatkin koettaneet saada häntä mukaan yleiseen keskusteluun, oli hän tuntenut olevansa viides pyörä vaunuissa. Ja yhteistä keskustelunaihetta oli ollut vaikea löytää. Pahasti harmistuneena hän ei ollut voinut puhua lämpimästi rakastamastansa englantilaisesta kodista, eikä hän tahtonut puhua Algeriasta. Ja koko ajan oli hän tuntenut läpitunkevat silmät, jotka tuntuivat aina olevan suunnatut häneen, sielullisesti leikkelevän häntä. Niiden herkeämättä häntä tarkkaillessa hän oli punehtunut ja liikahdellut, kunnes kuumentavan vaivaava tunne oli muuttunut kiukkuiseksi, melkein sietämättömäksi harmiksi. Hän tajusi herkästi, ettei hän kyennyt salaamaan omia tunteitaan, ja sheikin tyynet, kiihkottomat piirteet ärsyttivät häntä järjettömään raivoon. Ja hänellä oli vaistomainen tunne, että toisen tyyni kiihkottomuus oli vain verho, että se piilotti peloittavia voimia, joita piti kurissa rautainen tahto. Mitä piili tuon sävyisän kohteliaan ulkokuoren alla? Mitä oli noiden ankarien, tutkimattomien kasvojen takana?
Neljäkolmatta tuntia sitten hän oli kysynyt itseltänsä sitä. Nyt hän sen tiesi tai luuli tietävänsä. Ja se tieto pani hänet aprikoimaan, millaiset suhteet hänellä tulisi vastaisuudessa olemaan tämän ranskaa puhuvan, barbaarinnäköisen isän kanssa, jonka hänestä näytti erottavan niin laaja ja ylipääsemätön kuilu.
Miten voisi heidän välillensä koskaan syntyä ymmärtämyksen pohjaa, kun he olivat niin perin vastakkaiset, kun heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä ajatusta, ei ainoatakaan yhteistä pyrkimystä?
Eilinen ilta oli tehnyt sen seikan ihan selväksi. Eikä hän ollut tänään nähnyt mitään sellaista, mikä olisi kallistanut häntä muuttamaan mielipidettään. Päinvastoin hän oli nähnyt sellaista, mikä oli nostattanut hänen sisunsa miltei hillittömään vimmaan ja mikä oli lujittanut hänen vihaansa ja vastahakoisuuttansa.
Aamu oli alkanut onnettomasti. Noustuansa hyvin varhain makuulta hän oli lähtenyt kävelemään leirissä ja joutunut harhaillessansa eristetylle kohdalle, jossa jaettiin oikeutta itämaalaisten perinpohjaiseen ja ankaraan tapaan. Hän ei luonnollisestikaan tiennyt, mistä rikoksesta tai kunnottomasta teosta kovaonninen poloinen sai maksaa niin kalliin hinnan, mutta rangaistus, jonka todistajaksi hän oli tahtomattaan joutunut, oli karkoittanut hänet takaisin telttaan ellottavan inhon ja kauhun vallassa.
Kenenkään näkemättä hän oli pujahtanut tiehensä, vieden mukanansa muiston tuikeasta, tunnottomasta olennosta, joka oli katsellut näkyä värähtämättä, samalla kun kylmä hiki valui pitkin hänen, Caryllin, kasvoja.
Sellainen siis oli hänen isänsä — kun naamari otettiin pois.
Raakalainen — julma, säälimätön despootti, joka ei ainoastaan suvainnut sellaisia häpeällisiä tekoja, vaan lisäksi oli itse niistä vastuussa!
Tällainen siis oli mies oikeassa karvassaan — se mies, jota Saint Hubert ihaili, se mies, jota hänen äitinsä rakasti! Hyvä Jumala taivaassa, miten se oli mahdollista? Ja ennen kaikkea, hänen äitinsä — hänen lempeäsilmäinen, lempeä-ääninen äitinsä — kuinka saattoi hän kaiken tämän tietäen enää vähääkään pitää moisesta raakalaisesta? Oliko hänen viettämänsä villi elämä syynä tähän näennäiseen tunnottomuuteen? Aavikon ilmako teki ihmiset niin välinpitämättömiksi kärsimyksiin nähden?
Kun he myöhemmin olivat kohdanneet toisensa, oli hän silmäillyt äitiänsä tarkoin, mutta ei ollut huomannut mitään, minkä nojalla olisi saattanut olettaa äidin tietäneen mitään aamullisesta tapahtumasta.
Eikö hän tiennyt siitä mitään vai oliko hän tahallansa näkemättä tapausta, johon aika oli hänet totuttanut? Mutta tiesipä hän tai oli tietämättä, yksi seikka oli eittämättömän selvä: hän palvoi sitä miestä, joka suvaitsi tällaista raakuutta, ja oli onnellinen ympäristössä, joka hänen pojastansa oli sanomattoman kammottava. Caryllista oli varhaisen aamun välikohtaus antanut värityksen sen päivän kaikille seuraaville tapahtumille. Hänessä oli herännyt inho kaikkea hänen ympärillänsä olevaa ja tapahtuvaa kohtaan. Nyt hänestä tuntui, että hänellä oli oikeutettu syy siihen järjettömään vihaan, jota hän oli aina tuntenut isäänsä vastaan.
Ja samoin kuin johtajat näyttivät miehetkin olevan saman tunnottoman välinpitämättömyyden hapattamat. Liikkuessansa päivän kuluessa sheikin ja Saint Hubertin seurassa leirissä ei hän ollut nähnyt merkkiäkään siitä, että olisi harmiteltu tai edes muistettu tapausta, joka oli tehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen. Se näytti haihtuneen kaikkien niiden mielestä, joita se koski. Se oli siis mitätön asia näistä raakalaisista, joita hallitsi yhtä villi ja yhtä raaka mies kuin he itse olivat!
Myöskin erinomaisten hevosten hänelle tuottama nautinto, joka muutoin olisi ollut sekoittamattoman ilon lähde, häiriytyi, kun hän näki varsaa taltutettavan hänen mielestänsä epäinhimillisen julmalla tavalla. Mielessänsä arvostellen ja tuomiten hän oli joka tunti käynyt vaiteliaammaksi ja jäykemmän luotaantyöntäväksi.
Koko hänen tunteellinen olemuksensa oli kuohuksissa, ja hän oli mahdollisimman aikaisin vetäytynyt oman telttansa suojaan äreästi hautomaan kaikkea ja suurentelemaan kaiken sellaisen merkitystä, joka tuntui käyvän vastoin hänen omaa ajatussuuntaansa. Hän oli siirtynyt kiihkeästä harmista raivoiseen kiukkuun ja sitten äärimmäiseen haluttomuuteen, ennenkuin Saint Hubert tuli hänen seuraansa. Vilkaistuaan hänen punehtuneihin, jöröihin kasvoihinsa tajusi lämminsydäminen ranskalainen, että heidän oli avomielisen luottavasti puheltava keskenänsä, ennenkuin tulisi aika liittyä perheen piiriin. Hän oli kokeneena miehenä koko päivän ollut selvillä Caryllin mielentilasta ja oli tullessaan valmistautunut puhumaan vilpittömästi, olivatpa seuraukset mitkä tahansa.
Koska hän saattoi nähdä asian molemmilta puolin ja hänen myötätuntonsa oli tasan jakautunut, tahtoi hän sitäkin innokkaammin lausua varoittavan sanan, jonka hän niin selvästi oivalsi tarpeelliseksi.
»Mikä sinua vaivaa, Caryll?» virkkoi hän, istuutuen tuolille ja kävi käsiksi asian ytimeen luonteenomaisen suoraan tapaansa. »Sinun ei lainkaan tarvitse kertoa minulle, ettei kaikki nyt luonnistu hyvin, sillä olen itse nähnyt sen pitkin päivää. En halua sekaantua asioihisi kuten sananlaskun hupsu, ja taivas tietää, etten tahdo tuppautua uskotuksesi, mutta olen valmis kuuntelemaan, jos sinua haluttaa puhua. Olemme aina olleet avoimia toisillemme. Ole avoin minulle nytkin! Mikä sinua erikoisesti kiusaa?»
Caryllin riutuneet silmät suuntautuivat häneen hetkiseksi. »Erikoisestikiusaa?» kertasi hän. »Hyvä Jumala, minua kiusaakaikki!Kaikki on niin perin törkeätä, niin perin, niin kirotun törkeätä.»