Se oli vain hänen ensimmäisen Tuggurtissa sattuneen mielenpurkauksensa kaikua, ja Saint Hubert kohautti olkapäitänsä hieman maltittomasti. »Puhut kovin ylimalkaisesti», huomautti hän vikkelästi. »Sinun on oltava selväsanaisempi, jos lainkaan mielit minun auttavan sinua. Tiedän sinun inhoavan tätä maata ja tullessasi valmistuneen olemaan kaikkeen tyytymätön. Mutta koska kerran olet täällä, niin etkö voi syrjäyttää ennakkoluulojasi toistaiseksi ja koettaa sopeutua? Myönnän kyllä, että tilanne on vaikea. Mutta jollet suvaitse mitään, mitä näet — ja näytät suvaitsemattomuutesi — et sillä suinkaan tee sitä helpommaksi. En tahdo saarnata, Caryll, mutta usko minua, että teet erehdyksen, sellaisen erehdyksen, jota kadut koko elämäsi. Ajattele, mitä tulosi merkitsee omaisillesi! Koeta tarkastaa sitä heidän kannaltansa! Älä viero sitä hellyyttä, jota he ovat valmiit osoittamaan sinulle! Nurjat olosuhteet pakottivat heidät luopumaan sinusta sinun ollessasi lapsi — äläkä unohda, että sinut lähetettiin Englantiin oman onnesi tähden eikä heidän hyväkseen! Sellainen uhraus vaatii totisesti huomaavaisuutta sen henkilön taholta, joka siitä on hyötynyt. Koeta korvata heille se uhraus! Koeta mennä heitä vastaan puolitiehen, kuten he ovat tulleet sinua vastaan! Ja mitä muuta he oikeastaan olisivatkaan voineet tehdä kuin ovat jo tehneet? Sinun ei sovi moittia vastaanottoasi. Äitisi riemu sinun tulosi johdosta on liian silmäänpistävä kaivatakseen selityksiä, ja isäsi —»
Caryll pyörähti rajusti ympäri, ja hänen silmänsä leimusivat.
»Älä puhu hänestä!» kivahti hän. »Minun isäni— hyvä Jumala, kun ajattelen, mitä näin tänä aamuna —» Ja ikäänkuin sanat olisivat väkisin purkautuneet hänen huuliltansa, esitti hän varhain aamulla sattuneen tapauksen hätäisin, katkonaisin lausein. »Häntä pieksettiin kuin koiraa», ähkyi hän lopuksi äänensä väristessä voimakkaasta kammosta, »ja hän oli veressä — yltyleensä veressä —» Hän katkaisi lauseensa vavahtaen ja painoi kasvonsa käsiinsä.
Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin hänen raskas hengityksensä. Ja pyöritellen hyppysissänsä sytyttämättä jäänyttä savuketta katseli Saint Hubert häntä tuntien sääliä, johon sekaantui neuvottomuutta, ja koettaen keksiä sanontatapaa, joka ei loukkaisi eikä myöskään tuntuisi tuomitsevalta. Milloinkaan ei hänen asemansa ollut tuntunut niin vaikealta, ei milloinkaan ollut niin paljon näyttänyt riippuvan hänen sanojensa valinnasta. Ensimmäisen kerran suojatun, nuoren elämänsä aikana oli Caryll joutunut läheltä näkemään sitä tylyä välttämättömyyttä, joka ehdottomasti liittyi sivistysmaailman ulkopuolella asuvan levottoman yhdyskunnan hallitsemiseen, nähnyt, miten oikeutta suoralta kädeltä jaettiin maassa, jossa rangaistus seuraa nopeasti ja väkivaltaa voidaan vastustaa vain väkivallalla; ensimmäisen kerran hän oli joutunut kosketuksiin luonnollisen lain kanssa, ikivanhan lain, joka vieläkin vaatii silmän silmästä ja hengen hengestä.
Hänet oli karkeasti herätetty näkemään elämästä sellainen puoli, josta hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan, ja Saint Hubert tajusi, kuinka ankarasti sen oli täytynyt loukata hänen tavattoman tunteellista ja turhantarkkaa mieltään.
Otsa rypyssä ja huolekkaiden aatoksien vallassa kreivi nojautui eteenpäin tuolissaan ja mietti sopivia sanoja selittääksensä menettelyä, jonka hän tiesi ehdottoman tarpeelliseksi ja välttämättömäksi heitä ympäröivissä oloissa, sanoja, jotka auttaisivat Caryllia paremmin ymmärtämään niitä oloja.
Savuke oli särkynyt siekaleiksi hänen hermostuneissa sormissaan, ennenkuin hän puhkesi puhumaan.
»Olen hyvilläni, että kerroit siitä minulle», alkoi hän vihdoin. »Sen nojalla saatan ymmärtää sen, mikä on koko päivän ollut minusta selittämätöntä. On — ikävää, että sinä näit sellaista», jatkoi hän hitaasti, huolellisesti punniten jokaista sanaansa, »ennenkuin olet ehtinyt oppia laajemmin ymmärtämään niitä olosuhteita, jotka tekevät tällaiset kiusalliset tapahtumat välttämättömiksi. Sellaisenaan sen täytyy näyttää sinusta barbaariselta ja hirveältä. Mutta sinä näit vain rangaistuksen, sinun on mahdoton tietää, mistä se aiheutui. Tämä on alkeellinen maa,mon ami, jossa intohimot lainehtivat rajusti ja vallattomuus rehoittaa; ja on erinäisiä rikkomuksia, jotka vaativat ankaria, pikaisia toimenpiteitä, jos mieli lainkaan säilyttää kuria. Ja muista, että täällä olemme sovinnaisuuksien ulkopuolella ja etteivät tänne ulotu lait, jotka ohjaavat sovinnaisia yhteiskuntia. Täällä hallitsee vain voimakas käsi. Tasapuolisuutta ja oikeutta on selitettävä eri luokkiin kuuluvien yhteiskuntien tarpeitten mukaan, ja isäsi jakama oikeus on sellaista oikeutta; jonka hänen hallitsemansa kansa tunnustaa oikeaksi ja jota se ymmärtää.
»Olosuhteet ovat tehneet hänet siksi, mikä hän on, ja välttämättömyys pakottaa häntä noudattamaan menettelytapoja, joita on aina noudatettu ja joita edelleenkin noudatetaan, kunnes sivistys lakaisee pois vanhat tavat ja avaa tien nykyaikaiselle ajattelulle ja edistykselle — jos se en edistystä», lisäsi hän huoaten. Ja äkkiä hän oikaisihe pystyyn istumaan ja nykäisi liivejänsä suoriksi, tehden nopean, maltittoman liikkeen. »Nykyajan huuto — edistystä ja kasvatusta alkuasukkaille! Mitä hyvää on niistä heille koitunut?» kysyi hän kiivaasti. »Mitä hyvää he ovat tähän mennessä saaneet niin sanotusta sivistyksestä? Heiltä on riistetty se maa, joka aikoinaan oli heidän omansa, heitä on verotettu sellaisiin tarkoituksiin, joita ilman heidän on parempi olla, riistetty sitä varten, että rahaa virtaisi niiden ihmisten taskuihin, jotka käyttävät heitä omien pyrkimystensä edistämiseksi! Ota esimerkiksi Algeria…» Mutta lausuttuansa ne sanat hän äkkiä hillitsi itseänsä, ja hänen äänensä sai jälleen tavallisen tyynen korostuksensa. »Olen pahoillani, Caryll», valitti hän, katsahtaen kumppaniinsa anteeksipyytävästi, »tarkoitukseni ei ollut tyrkyttää taantumuksellisia mielipiteitäni sinulle, ja pelkäänpä poikenneeni aika kauaksi pääasiasta. Mutta palatkaamme sinun pulmaasi. Tiedän, että kaikki on sinusta outoa, mutta en halua sinun heti alussa saavan päähäsi vääriä käsityksiä. Sinä et voi hyväksyä isäsi oikeudenkäyttömenetelmiä — no hyvä. Mutta muista, että ne ovat ainoat menettelytavat, joita täkäläiset ihmiset ymmärtävät. Hän tekee sen, mitä tekee — koska hänen täytyy. Hänen on pidettävä yllä järjestystä, ja hän noudattaa tunnustettuja ohjeita. Jos hän olisi sellainen täydellinen despootti, jollaiseksi sinä häntä luulet, ei hän olisi elänyt tähän saakka hallitaksensa ben Hassanin heimoa. Hänen väkensä pelkää häntä, mutta myöskin rakastaa häntä niinkuin vain harvoja päälliköitä rakastetaan. Näitkö tänään leirissä minkäänlaisia tyytymättömyyden merkkejä? Et. No, eikö se todista sanojani oikeiksi? Jos hänen kansansa rakastaa häntä, niin minkä tähden et sinä voi sitä tehdä? Usko minua, Caryll, hän on luottamuksesi ja kunnioituksesi arvoinen. Kuinka hän muutoin olisi voinut säilyttää äitisi rakkauden näin monta vuotta — ja näethän itsekin, että äitisi palvoo hänen polkemaansa maata — kuinka hän muutoin olisi voinut säilyttää myöskin minun halvan kiintymykseni? Miten voisit sinä ainoastaan neljänkolmatta tunnin kuluttua tuntea hänet niin paljoa paremmin kuin me tunnemme? Miten voisit tuomita häntä niin vähäisen tuntemuksen perusteella? Ilmaisit Tuggurtissa minulle vihaavasi häntä ja mainitsit vihasi syyn. Entäpä jos minä osoitan sinulle, että tämä koko elämäsi ajan hautomasi viha on perusteeton? Jos osoitan sinulle, että tuomitessasi häntä riittämättömillä perusteilla olet tehnyt hänelle katkeraa vääryyttä, ollut hänelle hyvin kohtuuton…» Saint Hubert katkaisi puheensa jyrkästi. Hetken innostuksessa, hartaasti halutessansa saattaa isän ja pojan yhteen hän oli sanonut enemmän kuin oli aikonut, oli ollut vähällä ennenaikaisesti kertoa tarinan, joka, niin hän oli päättänyt, oli ennemmin tai myöhemmin kerrottava.
Mutta nyt ei ollut aikaa kajota siihen tarinaan, ja hän katui jo huuliltaan luiskahtaneita harkitsemattomia sanoja.
Jupisten jotakin myöhäisestä hetkestä hän liikahti noustakseen. Mutta hänen käsivarrelleen laskettu käsi pidätti häntä. »Mitä tarkoitat, setä Raoul? Mihin sinä — vihjaat?»
Hitaasti Saint Hubert käänsi päätänsä. Hänen vastassansa olivat oudon kalpeat kasvot, ja niistä tuijottivat häneen hyvin Dianan silmien kaltaiset silmät uteliaan tutkivasti, samalla kertaa epäilevinä ja pelokkaina.
Mielessänsä hän kiroili ajattelemattomuuttansa, mutta hänen empiessään puristuivat Caryllin sormet tiukemmin hänen ranteensa ympärille.
»Mitä tarkoitat, setä Raoul? Mihin sinä — vihjaat?»
Sanojen koneellinen toistaminen ja käheästä, nuorekkaasta äänestä soinnahtava jännittynyt levottomuus saivat Saint Hubertin kiihkeästi toivomaan, että jonkun toisen kuin hänen olisi täytynyt avata Caryllin silmät näkemään totuutta ja aiheuttaa hänelle se tuska, jonka täytyisi olla haaveen särkymisen seurauksena.
Ja vaikka Caryll tietäisikin, kykenisikö hän täysin ymmärtämään? Hänen pienen espanjalaisen isoäitinsä traagillinen tarina ei saattaisi olla liikuttamatta häntä. Mutta osaisiko hän, joka oli ytimiänsä myöten englantilainen, käsittää sheikin sieluntuskaa, kun hän oli saanut tietää, että hän oli muukalainen synnyinmaassansa ja ettei hän ollutkaan sen vanhan arabialaisen päällikön oikea poika, jota hän miehuusikäänsä saakka oli pitänyt isänänsä? Nämä epäilykset risteilivät Saint Hubertin päässä, kun hän irroittautui toisen otteesta, nousi pystyyn ja laski lempeästi kätensä nuoremman miehen olkapäille.
»En voi nyt kertoa sinulle, mitä tarkoitin», sanoi hän, »en aikonut puhua siitä sinulle tänä iltana. Sinun on odotettava ja luotettava minuun. Se on pitkä tarina — ja vanha — tarina, jonka kertominen, sen Jumala tietää, ei ole helppo, mutta jotta isäsi saisi oikeutta, on sinun se kuultava. Ei ole sinun syysi, että olet tuominnut häntä väärin, sinä olet saanut kasvaa väärän vaikutelman vallassa, ja hän itse on liian ritarillinen oikaistaksensa sen. Sen, mitä hän ei tahdo ilmaista, on minun ilmaistava. Sinun suhtautumisesi ei myönnä minulle muuta vaihtoehtoa. Mutta sinun on maltettava odottaa sitä kertomusta. Siihen mennessä, Caryll, pyydän sinua oman itsesi tähden alkamaan uudelleen toisella tavoin. Älä anna ennakkoluulojen johtaa harhaan luontaista tervettä järkeäsi! Koeta tänään suhtautua häneen avoimesti! Koeta muistaa, että on muitakin näkökantoja kuin sinun omasi!» Hän vartosi vielä hetkisen, silmäillen päättäväisiä, poispäin käännettyjä kasvoja, sitten hänen kätensä putosivat kupeille ja hän siirtyi hiljaa ovelle.
Caryll seurasi häntä hyvin verkkaisesti eikä virkkanut mitään, ennenkuin he seisoivat teltan ulkopuolella kalpeassa kuutamossa.
»Minä koetan», lupasi hän synkästi, »mutta sinä pyydät minulta aika paljon, setä Raoul. Ja sinä viittasit johonkin — johonkin, mikä kosii perhettämme aina verhonnutta salaperäistä ongelmaa. Jos sinun on siitä minulle kerrottava, niin paljoa mieluummin kuulisin siitä nyt. Minä vihaan kaikkea salaperäistä. Mutta jos se jollakin tavoin kohdistuu vanhukseen» — hänen äänensä nousi kiihkoisesti — »niin varoitan sinua…»
»Ei nyt», keskeytti Saint Hubert, »luovutaan siitä täksi illaksi,mon cher. Olin hupsu puhuessani niin paljon kuin puhuin, en aikonut hiiskua siitä näin aikaisin. Olisin mieluummin tahtonut varrota siihen saakka, kunnes tuntisit isääsi paremmin. Sinun on uskottava, että kerron kaikki oikealla hetkellä. Siihen saakka unohda se — ja anna anteeksi, että saarnasin sinulle.»
Caryllin jupisema vastaus oli epäselvä ja ääneti he astelivat löyhällä maaperällä, kumpikin tietoisina uudesta jännityksen tunteesta, joka tuntui nousseen heidän väliinsä, kummankin aprikoidessa, mitähän toisen mielessä liikkui.
Heidän saavuttuansa likelle päällikön isoa telttaa seisahtui Saint Hubert, huudahti äkkiä ja osoitti väkijoukkoa, joka oli kokoontunut vähän matikan päähän leirin vastaiselle laidalle heimon jäsenten telttojen taakse. Kuutamossa näyttivät liikkuvat, epätäydellisesti piirtyvät hahmot haaveellisilta ja luonnottomilta, ja kului muutamia minuutteja, ennenkuin hän lyhytnäköisesti tähystettyänsä erotti muiden huomion esineenä olevan kameli- ja ratsastajaryhmän, jonka ympärillä kerääntyneet arabialaiset tungeksivat. »Näyttää tulevalta tai lähtevältä karavaanilta», virkkoi hän vihdoin. »Miltä se sinusta näyttää, Caryll? Sinun silmäsi ovat terävämmät kuin minun. Mitä siellä lieneekin, tavattoman hiljaista siellä on.»
Mutisten: »Taivaalle kiitos pienistä armonosoituksista!» joita sanoja kreivi tuskin kuuli, Caryll katsahti osoitettuun suuntaan.
»Lähdössä, luulisin», vastasi hän välinpitämättömästi. »Joka tapauksessa ne liikkuvat poispäin.»
Se, että hän oli ihan välinpitämätön eikä lainkaan utelias, vaikka kysymyksessä olikin jonkunlainen merkkitapaus aavikolla, nostatti heikon hymyn Saint Hubertin huulille, mutta kreivi ei virkkanut mitään.
»Otaksuttavasti ohikulkijoita ottamassa vettä», huomautti hän enemmän itsekseen kuin kumppanilleen kääntyessänsä poispäin. Heidän saapuessansa isoon telttaan oli päivällinen odottamassa, mutta Diana ei ollut vielä tullut ja sheikki oli syventynyt hoitamaan kirjeenvaihtoansa huoneen kaukaiseen soppeen sijoitetun pienen kirjoituspöydän ääressä.
Heidän astuessansa sisään hän vilkaisi ovelle päin ja viittasi SaintHubertia luokseen.
Ja jäätyään omiin hoteisiinsa Caryll istuutui syrjäiselle tuolille, ja hänen luoksensa tuli koira, joka oli kiintynyt häneen heti hänen leiriin tultuansa. Intohimoisena eläinten ystävänä hän vastasi eläimen ystävällisiin lähentelyihin ja hyväili polvillansa lepäävää sileätä päätä, samalla tutkivasti silmäillen sen miehen kasvoja, jota Saint Hubert oli niin pontevasti puolustanut. Ne olivat harvinaisen päättäväisen näköiset kasvot, niistä huokui päämääräntietoa ja voimaa, ne vetivät puoleensa, mutta kuitenkin panivat tarkkailijan ymmälle, koska ne olivat niin tutkimattomat.
Ja nyt niitä katsellessaan oli Caryll ymmällä. Muutamien lyhyiden tuntien aikana hän oli nähnyt niiden ilmeiden muuttuvan äärimmäisen tylyistä äärimmäisen lempeiksi, ja hämmentyneenä hän aprikoi, minkälainen oikeastaan oli luonteeltansa tuo isä, josta hän tiesi niin vähän, josta hän saisi tietää enemmän »oikealla hetkellä». Hänen muistellessaan Saint Hubertin lupaamia paljastuksia kävi kylmiä pelonväristyksiä hänen ruumiinsa läpi. Kirkastaisiko vai synkistäisi se tarina — se vanha tarina, joka hänen oli kuultava — sitä tummaa varjoa, joka hänen lapsuudestansa saakka oli väikkynyt hänen yllään? Murskaisiko sen tunteminen kaiken lapsuusaikaisen uskon, kaikki ne ihanteet, joihin hän oli kiinnittänyt luottamuksensa? Hän punastui kovasti ja sadatteli itseänsä. Miten saattaisi sellainen olla lainkaan mahdollista? Jo sekin, että se ajatus oli johtunut hänen mieleensä, tuntui uskottomuudelta, rakastetun vainajan muiston rumalta herjaukselta. Mutta jotakin täytyi siinä sittenkin olla; muutoin ei Saint Hubert olisi puhunut sillä tavoin.
Hänen itsevarmuutensa tuntui yht'äkkiä häviävän. Tuntui siltä kuin olisi luja pohja, jolla hän oli niin monta vuotta seisonut, äkkiä pettänyt hänen allansa ja hän olisi jäänyt tuijottamaan epäilyksen ja epävarmuuden ammottavaan kuiluun.
Mihin tämä kaikki veisi? Mitkä pulmat ja millaiset pettymykset vielä odottaisivat häntä tässä maassa, joka tuntui riistäneen häneltä koko mielenrauhan? Muuttuisiko elämä enää koskaan entiselleen? Hän torjui luotaan sen ajatuksen melkein peloissaan.
Mutta hänen katseensa viipyi vielä isän kasvoissa. Ja taaskin häntä vaivasi sama ajatus, joka oli väikkynyt hänen mielessään edellisestä iltapäivästä saakka, nimittäin että hän oli nähnyt jonkun tuntemattoman samannäköisen henkilön. Yhdennäköisyys oli erehdyttävä, vaikka ei tuntunutkaan täydelliseltä, mutta kuitenkin siksi silmäänpistävältä, että hän pinnisti aivojansa turhaan koettaessaan muistaa, missä hän oli nähnyt samanlaiset kasvot.
Oliko se tapahtunut Algeriassa vaiko kotosalla, oliko hän nähnyt ne kasvot äskettäin vaiko vuosikausia sitten?
Se kysymys oli vielä ratkaisematta, kun hän näki molempien miesten nousevan, ja sysättyänsä koiran syrjään hän kääntyi äitiänsä vastaan.
Kaikki kyynelten jäljet olivat kadonneet Dianan kasvoilta, ja hymyilevänä ja hillittynä hän seisoi hetkisen, tarjoten kauniin näyn miellyttävässä, ruumiinmukaisessa, valkeassa puvussaan hopealla kirjailtujen, mustien verhojen muodostamaa tummaa taustaa vasten.
Sitten hän teki pienen teennäisen katumuksen eleen ja astui eteenpäin.
»Oletteko kaikki nääntymäisillänne nälkään?» sanoi hän hilpeästi. »Olen myöhästynyt liian paljon edes pyytääkseni anteeksi, joten en enää hiisku siitä mitään. Mutta minua puistattaa, kun ajattelen, millaista liemi on.»
»Kiehuvaa otaksuttavasti.»
»Mainiota, kuten se aina on.»
Sheikki ja Saint Hubert puhuivat yhtä aikaa, ja kun edellinen meni ovelle taputtamaan käsiänsä kutsuakseen palvelijoita, istuutui jälkimäinen emännän vierelle ja kääntyi hänen puoleensa, hymyillen tavalliseen miellyttävään tapaansa.
»En olisi huolissani liemestä, Diane. En usko minkään pystyvän järkyttämään vanhan ystäväni Benalian mielen tasapainoa. Keskustelin tänä aamuna hänen kanssansa pitkän tovin — ihmeellinen mies, ei näytä lainkaan vanhentuvan. Hän kertoi hankkineensa uuden vaimon — vanha, paatunut riiviö — ja keksineensä uuden kastikkeen cous-couseja varten. Ja erikoisemmin tuntui häntä kiinnostavan kastike.»
»Se sopii», huomautti sheikki kuivakiskoisesti istuutuessansa paikalleen. »Benalian vaimot ovat olemassa ainoastaan hänen keitoksiensa maistamista varten. Jos he jäävät henkiin, saamme uuden ruokalajin. Tavallisesti he sortuvat kuolemaan. Hartaasti toivon, että viimeksi hankittu vaimo on maistanut uutta kastiketta, jos sitä mielitään tarjota meille tänä iltana.»
Diana pudisti hänelle päätänsä moittivasti.
»Älä kuuntele häntä, Caryll!» kehoitti hän hymyillen. »Asia ei todellisesti ole niin pahasti kuin kuulostaa, vaikka minun täytyy myöntää, että vanhan kokkimme avioliittoasiat ovat enemmän tai vähemmän sekavat. Enkä minä hyväksynyt cous-couseja, kun hän ehdotti niitä tänä aamuna. Otaksuttavasti sait niistä kylliksesi tänne tullessasi, etkö saanutkin.»
Tämä kysymys näytti suorastansa tekevän Caryllista huomion keskipisteen, ja puna lehahti nopeasti hänen herkille poskillensa.
»Sehän on — opittu maku, eikö olekin?» änkytti hän jonkun verran epävarmasti.
Saint Hubert silmäili hämmentynyttä poikaa pöydän ylitse ilkamoiden.
»Se on turhaa, Caryll», virkkoi hän nauraen. »Sinun on tunnustettava suoraan, ettet ole kertaakaan tehnyt sitä koetta. Caryllin suhtautuminen cous-couseihin», jatkoi hän, kääntyen muiden puoleen, »muistuttaa kahta viehättävää amerikkalaista naista, jotka kohtasin Biskrassa muutamia vuosia sitten. He olivat juuri palanneet sinne tehtyänsä lyhyen retken aavikolle ja olivat pursuavan innoissansa kaikesta — paitsi cous-cousista. Heidän muassaan ollut kokki oli nähtävästi ollut hyvin ihastunut omaan kansallisruokaansa ja säännöllisesti joka ilta tuonut sitä heille kukkuraisen maljakon. Ja yhtä säännöllisesti olivat he joka ilta haudanneet annoksensa hiekkaan teltan alle haluamatta loukata hänen tunteitansa jättämällä ruuan koskematta. He kertoivat joka aamu leiriä purettaessa kärsineensä sieluntuskia pelätessänsä, että kammottavat jätteet kaivettaisiin maasta kokin syyttävien silmien näkyviin ja heidän arvonsa olisi ikuisesti mennyttä.»
Kun päähuomio siten oli siirtynyt pois Caryllista, kykeni hän yhtymään sitten seuranneeseen nauruun, ja keskustelun käydessä yleisemmäksi muuttui hänen olonsa keveämmäksi, ja hän oli vähemmän jäykkä ja itsetietoinen kuin kertaakaan tulonsa jälkeen.
Vieläkin pidättyvänä ja luonnostansa harvapuheisena hän ei paljoakaan edistänyt toisten niin keveästi jatkamaa kerkeätä puhetulvaa, mutta hänelle lausutut huomautukset eivät enää nostaneet punaa hänen poskillensa, eikä hän änkyttänyt, ja hänen vastahakoisuutensa ja jyrkkyytensä lieventyivät joka hetki.
Puhuttiin paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan, ja hänellä oli aikaa katsella ympärilleen ja panna merkille yksityiskohtia, joita hän omiin mietteisiinsä vaipuneena ei ollut ennen välittänyt tarkkailla.
Yhä enemmän ihmetellen hän huomasi mielenkiintonsa ympäristöään kohtaan yhä kasvavan. Vaikka teltan kalusto olikin barbaarinen ja näytti hänestä oudolta, täytyi hänen myöntää, että kallisarvoinen sisustus oli näöltänsä sopusointuinen ja järjestetty aistikkaasti. Ja tarkemmin silmäillessänsä hän näki useita pikku piirteitä ja esineitä, jotka olivat todistuksena naisen kädestä.
Kummallinen koti englantilaiselle naiselle — ja kummallinen nainen, joka oli onnellinen ja tyytyväinen sellaisessa ympäristössä!
Hän vilkaisi äitiinsä salavihkaa. Varmistuttuansa siitä, ettei häntä huomattu, hän sitten katsoi tarkemmin, katseli niin kauan, kunnes hänen mielessänsä alkoi heikosti liikkua jotakin, mitä hän luuli pelkäksi ihailuksi, mutta mikä nopeasti muuttui syvemmäksi, lämpöisemmäksi, sydäntä oudosti sykähdyttäväksi tunteeksi.
Kuinka nuorelta äiti näyttikään — kuinka järjettömän nuorelta ollakseen hänen äitinsä! Hänen oli vielä vaikea uskoa, että tuo nainen oli hänen äitinsä. Hän oli kuvitellut äitiänsä niin toisenlaiseksi. Koskaan hän ei ollut kuvitellut äitiänsä lähimainkaan tuollaiseksi, ei koskaan luullut häntä niin kauniiksi — niin kauniiksi ja niin herttaiseksi.
Hänen äitinsä! Se käsite, joka ennen oli ollut pelkästään sanontatapa, sai äkkiä uuden, ihanan merkityksen, joka aavistamatta nosti perin häiritsevän möhkäleen hänen kaulaansa.
Uusi tunne kiskaisi hänet pyörteeseensä, ja hän koetti hillitä sitä, säilyttää mielensä tasapainon, mutta ei kyennyt irroittamaan katsettansa viehkeistä kasvoista, jotka nyt näyttivät tuhat kertaa kauniimmilta ja armaammilta. Ja ikäänkuin hänen värähtämättömän katseensa vaikutuksesta käänsi äiti päätänsä ja hymyili hänelle, ja sekunnin ajan hän näki äitinsä kyynelsumun lävitse. Vimmastuneena itseensä hän räpytti silmiänsä haihduttaaksensa kyyneleet, ja viisaana ihmistuntijana ei Diana ainoallakaan merkillä osoittanut nähneensä niitä. Vain hänen kätensä kosketti Caryllin kättä ikäänkuin vahingossa.
Ja äidin pehmeiden, lämpimien sormien nopea hipaisu värähdytti Caryllia niin oudosti, ettei hän ollut milloinkaan sellaista kokenut; hän antautui vastustelematta luonnon äänen johdettavaksi, ja hänen sydämessään heräsi äitiä kohtaan lämmin kiitollisuus ja rakkaus. Mutta kovin huolissaan siitä, etteivät vain muutkin olisi nähneet hänen heikkouttaan, hän vilkaisi vaivihkaa sheikkiin ja Saint Hubertiin ja hengitti keveämmin nähdessään, että he olivat syventyneet keskusteluun eivätkä olleet huomanneet mitään.
Helpotuksesta huoaten hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja salli ajatustensa lähteä uudelle ladulle, joka oli äsken avautunut.
Päivällinen oli melkein lopussa.
Hiljaa liikkuvat arabialaiset palvelijat olivat poistuneet, ja vain Gaston oli jäänyt jälelle, tarjoillen kahvia, joka oli valmistettu nuotiolla teltan ulkopuolella.
Keskustelu oli hetkiseksi katkennut.
Äänettömyyden lopetti sheikin ääni, herättäen Caryllin aatoksistaan, joihin hän oli vaipunut.
»Menetkö pohjoiseen vaiko etelään lähtiessäsi luotamme, Raoul, vai aiotko palata suoraan Ranskaan?»
Kului minuutti tai pari, ennenkuin Saint Hubert vastasi. Hänen katseensa oli haaveksivasti suunnattu lautaseen, ja hän järjesteli pientä kasaa taatelin sydämiä hopeisen hedelmäveitsensä kärjellä.
»En aio palata Ranskaan», sanoi hän vihdoin, »vaan lähteä Marokkoon.»
Hänen vastauksensa kuulosti omituisen arvelevalta, ja hänen äänessänsä oli synkkyyden häive, minkä vuoksi sheikki nopeasti katsahti häneen.
»Onko sinulla joku määrätty tarkoitus?» tiedusti hän.
Saint Hubert katsoi häneen ja nyökkäsi. »On hyvin määrätty tarkoitus», sanoi hän tyynesti. »Aion mennä etsimään Réné de Chaillesin murhaajaa.»
Dianalta päässyt hiljainen ähkäisy hukkui sheikin syvä-ääniseen huudahdukseen.
»De Chaillesin murhaajaa», kertasi hän epäilevästi. »Bon Dieu, luulin sinun jo kokonaan lakanneen toivomasta löytäväsi hänet. Et ole puhunut siitä vuosikausiin, ja vähintään kymmenen vuotta sitten julkaisi hallitus tiedon hänen kuolemastaan.»
»Tiedän sen», vastasi Saint Hubert, »mutta omassa mielessäni en ole' koskaan ihan varmasti uskonut, että se tieto hänen kuolemastaan oli paikkansapitävä. En tahdo vihjata, että viranomaiset olivat millään tavoin leväperäisiä tai etteivät he koettaneet kaikin käytettävissä olevin keinoin saada häntä kiinni. Mutta minusta eivät esitetyt todistukset olleet sitovia — eikä ruumista löydetty. Mieskohtaisesti on minulla koko ajan ollut sellainen tunne, että hän on vielä elossa, että hänet vielä kerran saadaan kiinni ja tuodaan vastaamaan tihutyöstään. Sitä varten jatkoin omia tiedustelujani kauan sen jälkeen, kun hallitus oli toivottomana lakannut etsimästä häntä. Minulla on ollut asiamiehiä työskentelemässä kaikkialla Algeriassa. Mutta selvyyttä ei saatu, ja olin alkanut aprikoida, kannattiko enää jatkaa, kun viime vuonna sain eräitä tietoja, jotka kannustivat minua uudelleen yrittämään. Muutamalta asiamieheltäni sain sanan, että se mies tai joku hyvin hänennäköisensä oli nähty Marokossa — hän oli maurilainen, kuten muistanet — vaikka arveltiin hänen taaskin olevan matkalla etelään. Ne olivat luonnollisesti hyvin huonot jäljet, mutta jotakin varmaa ne vihdoinkin olivat, ja minä päätin seurata niitä. Omituista kyllä kääntyi de Chaillesin perheen lakimies samalla viikolla Pariisissa puoleeni. Kuten tiedät, Ahmed, oli Réné de Chaillesilla murhenäytelmän aikana lapsi, noin kahden vuoden ikäinen tytär. Kun hänet murhattiin, katosivat lapsi ja äiti samalla kertaa kun murhaajakin. Heistä ei ole senjälkeen kuultu mitään, ja heidän kohtalonsa on salaperäisyyden verhossa. Mutta nyt on käynyt tarpeelliseksi saada selville, onko lapsi elossa vaiko kuollut, sillä de Chaillesin suvussa sattuneiden yllättävien kuolemantapausten johdosta hänestä on tullut melkoisen omaisuuden ja laajojen tilusten perijätär. On muitakin tämän perinnön tavoittelijoita, kaukaisia sukulaisia, jotka varsin luonnollisesti koettavat turvata omat oikeutensa, mutta oikeusistuimet eivät hyväksy heidän vaatimuksiansa, ennenkuin on saatu varma tieto siitä, että suvun vanhempi, Rénén tyttären edustama haara on sammunut. Tällä hetkellä asia on siis riidanalaisena. Minä jatkan sillä välin etsintääni kahta tarkoitusta varten — saadakseni kiinni ystävä-parkani murhaajan ja löytääkseni hänen lapsensa tai todistaakseni hänet kuolleeksi.»
Hänen tauottuaan puhumasta syntyi hetkiseksi äänettömyys.
Hänen sävynsä ja esiintymisensä miltei keveyttä hipovan tyyneyden nojalla ei häntä olisi saattanut pitää hellittämättömänä verikostajana. Ja hänen kolmesta kuulijastansa ainoastaan sheikki tunsi, kuinka julmalle päämäärälle hän oli omistanut niin monta vuotta elämästään ja kuinka rohkeasti ja päättävästi hän oli toimittanut tiedustelujaan. Caryllista oli tämä tarina ja sen näyttämä uusi puoli miehestä, jonka hän oli luullut tunteneensa perinpohjin, sellainen paljastus, että hän jäi tuijottamaan silmät levällään ja suu hämmästyksestä auki kykenemättä heti tajuamaan kuulemansa täyttä merkitystä, mutta selvästi käsittäen, että se loi uutta valaistusta paljoon sellaiseen, mikä oli tuntunut hänestä hämärältä heidän oleskellessansa Tuggurtissa.
Ensimmäiseksi puhkesi puhumaan Diana, joka tyrmistyneenä oli rypistänyt sileätä otsaansa. »Mutta milloin tämä hirveä tapaus sattui? Minkätähden en ole milloinkaan ennen kuullut siitä mitään? Sinä tiesit siitä, Ahmed. Miksi et ole kertonut siitä minulle?»
Sheikki kohautti hieman olkapäitänsä siirtämättä katsettaan savukkeesta, jota hän parhaillaan viritti.
»Sinä et olisi voinut tehdä mitään,ma mie. Miksi olisin tarpeettomasti tuottanut sinulle murhetta», vastasi hän kylmästi. Mutta Diana tunsi hänet hyvin, arvasi välttelevän vastauksen salaavan häneltä jotakin ja silmäili hetkisen puolisonsa tutkimattomia kasvoja, ennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen.
»Mikä mies herra de Chailles oli, ja minkä tähden hänet murhattiin?»
Saint Hubert ravisti päätänsä.
»Jos osaisin vastata jälkimäiseen kysymykseen, saattaisi se tehdä etsintäni helpommaksi», sanoi hän huoahtaen, »mutta rikoksen todellista syytä ei ole koskaan saatu selville. Ainoan vähimmässäkään määrin mahdolliselta tuntuvan viittauksen siitä sain kamelinajajalta, joka oli retkikunnan palveluksessa murhenäytelmän aikana ja joka yksin jäi henkiin kertomaan de Chaillesin seuruetta kohdanneesta verilöylystä. Hän itsekin oli pahasti haavoittunut ja kuoli vammoihinsa joitakuita viikkoja myöhemmin El-Uedin pienessä sotilassairaalassa. Juuri siellä hänet tapasin ja kuulin häneltä sen vähän, mitä tästä surullisesta tapauksesta tiedän. Mutta kertomukseni ymmärtäminen on helpompi, jos kerron kaikki aikajärjestyksessä.
»Réné de Chailles oli vanhimpia ystäviäni. Hän oli kreivi de Chaillesin nuorin poika. Hänen isänsä maatila oli rajakkain meidän tilamme kanssa Dauphinéssa, ja hänen sukunsa kuuluu Ranskan vanhimpiin. Hän oli aina haaveilija ja uneksija, mutta samalla kertaa miellyttävimpiä miehiä, mitä milloinkaan olen tavannut — ja itsepäisimpiä. Kun hän oli nuorempi poika, ei hänen perintöosuutensa ollut suuri, mutta tyytyväisenä vähäisiin varoihinsa hän omisti elämänsä tieteellisille tutkimuksille, jotka hankkivat hänelle yleismaailmallisen maineen, vaikka eivät kovinkaan paljoa aineellista etua. Mutta kirjojensa myynnistä hän sai jonkun verran apua retkiensä kustannuksiin. Alusta alkaen viehätti häntä Algeria ja hän katosi usein aavikolle kuukausiksi, jopa vuosiksi yhteen menoon. Kun rahapuoli oli otettava huomioon, suoritti hän retkensä spartalaisen yksinkertaiseen tapaan, ja hänen seurueensa oli aina mahdollisimman pieni. Hän oli hyvin sympaattinen ja arabialaisten suosima, ja hänen mieskohtaiset palvelijansa olivat hartaasti kiintyneet häneen. Kun hän oli syventynyt työhönsä ja tuskallisen ujo naisten seurassa, pidimme häntä pinttyneenä poikamiehenä, mutta nelikymmenvuotiaana hän rakastui hyvin kauniiseen, pariakymmentä vuotta itseänsä nuorempaan tyttöön ja meni hänen kanssaan naimisiin. Ikäerosta huolimatta oli avioliitossa kiintymys molemminpuolinen, sillä tyttö oli yhtä varaton kuin hän ja yhtä miellyttävä. Tyttö piti toisen köyhyyttä vähäarvoisena seikkana ja värähteli innostuksesta ajatellessaan pääsevänsä jakamaan miehensä villiä harhailuelämää. Aavikko ei häntä vähääkään kammottanut, kunhan hän vain sai olla puolisonsa seurassa.
»Näin heidät heidän lähtiessään pitkälle kuherrusmatkalleen, jota kesti siihen saakka, kun mies murhattiin, ja harvoin olen nähnyt niin ihanteellisen onnellista paria. Näin heidät uudelleen seuraavana vuonna Biskrassa, vähän pikku tyttären syntymän jälkeen, joka teki heidän onnensa täydelliseksi, ja yhäti he olivat kokonaan antautuneet toisillensa. Käydessäni siellä heidän luonansa kuulin ensi kerran uudesta palvelijasta, jonka Réné oli pestannut monivuotisen uskollisen palveluksen jälkeen äskettäin kuolleen, isäntäänsä alttiisti kiintyneen palvelijan sijalle. Onnettomuudeksi en koskaan nähnyt häntä — hänet oli lähetetty etelään järjestämään karavaania heidän vastaista retkeänsä varten — muutoin ei sittemmin alkanut etsintäni kenties olisi koitunut niin pitkälliseksi.
»Mutta Réné oli intoilija ja ylisteli häntä suuresti. Monessa suhteessa epäkäytännöllisenä ja jonkun verran taipuvaisena hätäisesti mieltymään ja pahastumaan pani kovaonninen ystäväni vain vähän arvoa suosituksiin ja mieluummin luotti kaikissa asioissa omaan arvostelukykyynsä. Niinpä hän myöskin harkitsemattomasti pestasi uuden palvelijansa. Mies oli saapunut Biskraan Jumala tiesi mistä, eikä hänellä ollut suosituksia eikä ystäviä, jotka olisivat voineet mennä takuuseen hänestä. Mutta hänellä oli sulava kieli, ja hän voitti Rénén luottamuksen esiintymällä hyvänä seudun tuntijana ja vakuuttamalla olevansa syvästi innostunut Rénén työalaan.
»Tunnustan kuunnelleeni Rénén kehumista epäilevästi. Ja sain tietää Biskrassa monen henkilön, sekä arabialaisen että ranskalaisen, koettaneen saada hänet käsittämään, kuinka välttämätöntä hänen olisi ollut hankkia jonkunlaisia tietoja siitä miehestä, johon hän aikoi luottaa niin suuresti. Mutta kukaan ei kyennyt taivuttamaan häntä eikä vaikuttamaan häneen mitään. Minäkin puhuin hänelle asiasta ja aika voimaperäisesti puhuinkin, mutta Réné oli mielistynyt veitikkaan ja ihan lämpeni häntä puolustaessaan. Hän selitti tavattuansa Ghabahin, maurilaisen, vihdoinkin löytäneensä ihanteellisen palvelijan, ensiluokkaisen karavaaninjohtajan; häntä vastaan lausutut huomautukset johtuivat muka vain muukalaista vastaan tunnetusta kateudesta, ja hän itse, Réné, oli täysin tyytyväinen ja luotti mieluummin omaan mielipiteeseensä. Ja kun hän omaksui sellaisen kannan, en luonnollisestikaan voinut enää tehdä mitään.
»He lähtivät Biskrasta, niin pian kun madame de Chailles oli kyllin vahva matkustamaan.
»Senjälkeen en enää heitä nähnyt. Mutta seuraavien kahden vuoden aikana sain Rénéltä kirjeen tai pari, jotka uhkuivat rakkautta hänen vaimoansa ja lastansa kohtaan — he tuntuivat viihtyvän aavikolla ihmeen hyvin — ja hyviä toiveita hänen retkensä onnistumisesta. Ja aina hän käytti kovin lämpimiä sanoja oikeasta kädestänsä Ghabahista. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut niin hartaan altista palvelijaa, eikä hän ollut koskaan saanut niin älykästä apua työssä, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Mihin hänen sokea luottamuksensa vei, sen kuulin kuolevan kamelinajajan huulilta El-Uedin sairaalassa. Viranomaiset tiesivät, että olin de Chaillesin ystävä, ja sähköttivät minulle Ranskaan heti murhenäytelmästä tiedon saatuansa, ja minä lähdin heti El-Uediin kuullakseni mahdollisimman tarkan selostuksen seurueen ainoalta eloon jääneeltä jäseneltä.
»Mies-poloinen oli hirveässä tilassa. Se, että hän eli niin kauan, että hänellä oli voimia ryömiä nelinkontin useita päiviä ja öitä, ennenkuin ohikulkeva karavaani hänet tapasi, osoittaa, kuinka sitkeässä henki on näissä aavikkolaisissa.
»Hän tuntui päättäneen, ettei hän kuolisi, ennenkuin olisi ilmaissut kaikki tietonsa ja varmistunut siitä, että oikeutta jaettaisiin.
»Tarinansa hän kertoi minulle kappaleittain, mikäli ja milloin hänen voimansa sallivat, mutta hänen ajatuksensa olivat selvät, ja vaikka hän usein toisti vakuutuksiansa, ei hän kertaakaan hairahtunut ainoassakaan kohdassa, ei kertaakaan lausunut ainoatakaan ristiriitaista väitöstä.
»Hänen kertomuksensa oli valaehtoinen, ja hänen kostonhimonsa syynä oli enemmän hänen rakkautensa isäntä-vainajaa kohtaan kuin häntä itseänsä mieskohtaisesti kohdanneen vääryyden tunne.
»Hän oli verrattain nuori jäsen de Chaillesin seurueessa kuten kaikki muutkin, jotka lähtivät hänen mukaansa viimeiselle, onnettomalle retkelle. Samalla kun Ghabahilla oli kerrassaan tavaton vaikutusvalta de Chaillesiin, eivät hänen palveluskumppaninsa nähtävästi lainkaan hänestä pitäneet, vaan sekä vihasivat että pelkäsivät häntä hänen esiintymisensä takia, joka heistä oli kammottava, mutta josta isäntä ei tiennyt mitään. Hän oli luonteeltansa julma ja kostonhimoinen, ja muiden epämiellyttävien piirteitten lisäksi häntä väitettiin 'pahasilmäiseksi'. Hän oli synkännäköinen, mutta hoiteli salaiset puuhansa pirullisen taitavasti ja näyttää tietoisesti päättäneen voittaa de Chaillesin täydellisen luottamuksen sekä samalla erottaa hänestä kaikki hänen vanhat seuralaisensa, jotka olisivat saattaneet sotkea hänen suunnitelmiansa. Hänen vehkeilynsä näyttävät onnistuneen de Chaillesin lainkaan aavistamatta puuhista, jotka lopulta johtivat hänen tuhoonsa.
»Kammoten maurilaista ja peläten hänen otaksuttuja noitatemppujaan erosivat vanhat seuralaiset toinen toisensa jälkeen, ja heidän sijallensa tuli uutta väkeä. Kamelinajajakin oli ollut palveluksessa ainoastaan kuusi kuukautta, mutta siinäkin lyhyessä ajassa hän oli oppinut rakastamaan de Chaillesia ja hänen puolisoaan, ja hän palvoi pikku tyttöä, joka jostakin syystä oli kiintynyt häneen. Mutta Réné pysyi yhäti sokean luottavana. Vaikka hän avoimesti valittikin vanhojen palvelijainsa poistumista, ei hän kuitenkaan näy aavistaneen, että heidän lähtönsä syynä oli se mies, johon hän niin ehdottomasti luotti. Eikä kukaan uskaltanut puhua hänelle totta, ei kukaan uskaltanut vihjaistakaan sellaista, mikä olisi hipaissut suosikkia. Pahan maineensa turvissa maurilainen säästyi epäluuloilta. Mutta tiedettiin, etteivät madame de Chaillesin tunteet olleet samanlaiset kuin hänen puolisonsa, vaan että hänkin vihasi ja pelkäsi maurilaista. Mutta viimemainitun vaikutusvalta oli niin voimakas, etteivät edes vaimon valitukset jaksaneet järkyttää de Chaillesin luottamusta, ja hän tuntuu pitäneen vaimonsa epäilyksiä vain naisellisena oikkuna ja suhtautuneen niihin senmukaisesti. Leirissä kuiskailtiin, että he olivat erimielisiä tässä ainoassa kohdassa ja että madame usein salaa itki sen tähden.
»Loppu tuli äkkiä kuin luonnonmullistus. Seurue ei ollut alunperinkään ollut suuren suuri ja oli useiden palvelijain erottua yhä pienentynyt, kunnes jälellä oli vain kourallinen väkeä — pari tai kolme mieskohtaista palvelijaa ja kuusi tai seitsemän kamelinajajaa.
»Murhenäytelmän iltana syytti maurilainen palvelijoita huolimattomiksi, kokosi kaikki leirin pyssyt ja vei ne omaan telttaansa muka tarkastaaksensa ne. Asiat olivat kehittyneet sellaiselle asteelle, ettei kukaan rohjennut vastustaa häntä ja miehet luopuivat aseistansa — kenties vastahakoisesti, mutta luopuivat sittenkin.
»Kamelinajajalla, joka kertoi minulle tarinan, oli sinä iltana repivä hammassärky, minkä vuoksi hän poistui nuotion äärestä, jonka ympärillä muut miehet istuivat, ja paneutui pitkäksensä de Chaillesin teltan taakse, jossa hän aina nukkui, ja koetti saada unesta kiinni, toivoen siten unohtavansa kipunsa. Mutta uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä. Ja makuupaikaltansa hän kuuli ja näki kaikki, mitä sitten tapahtui. Myöhemmin illalla saapui maurilainen telttaan ja neuvotteli pitkään isäntänsä kanssa. Ja hänen poistuttuansa kamelinajaja ensi kerran kuuli de Chaillesin ja hänen vaimonsa lausuvan toisillensa eripuraisia sanoja viimemainitun nyyhkyttäessä haikeasti, samalla koettaen suostuttaa miestänsä tekemään jotakin, johon toinen ei myöntynyt. Sitten muuttui kaikki hiljaiseksi, ja kamelinajaja arveli varmaankin torkkuneensa vähän aikaa. Joka tapauksessa kului joku aika, ennenkuin mitään tapahtui.
»Ihan äkkiä hän sitten heräsi kuultuansa syvän ähkäisyn ja sitten tukahdutetun kirkaisun, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn, kylpien hiessä kauhusta. Nähtävästi hän oli muutamia minuutteja kahdella päällä liian säikähtyneenä liikkuakseen ja tietämättä, mitä tehdä. Vihdoin hänen rakkautensa isäntää ja emäntää kohtaan voitti hänen pelkonsa, ja viillettyänsä veitsellään teltan kangasseinän halki hän tunkeutui sisälle. En ikinä unohda hänen kasvonilmeitänsä, kun hän kertoi näkemästään. De Chailles virui selällään matolla, kuolleena, veitsenpistos sydämessänsä; madame de Chailles, joka myöskin oli kuollut tahi pyörtynyt, virui puolisonsa ruumiin päällä kasvot painettuina vainajan veristä rintaa vasten; lapsi taas, joka ilmeisesti oli ihan äsken herännyt unesta, kyyrötti heidän vierellänsä pienien kätösten puristaessa äidin pitkää, tummaa tukkaa, huudellen heille ja nauraen,hyvä Jumala, nauraen, kuten hän lapsenmielessään otaksuttavasti arveli, hänen huviksensa järjestetylle pilalle!
»Omituista kylläkin juuri lapsen näkeminen kannusti kamelinajajan toimimaan. Hän syöksyi teltasta aseenansa ainoastaan veitsi ja näki viimeisen näytöksen murhenäytelmästä, joka lopulta maksoi hänenkin henkensä. Hän ei ennättänyt varoittaa kumppaneitaan, sillä maurilainen, jolla oli revolveri kummassakin kädessänsä, oli hänen edellään. Nuotion valaistus teki murhamiehelle tähtäämisen helpoksi, ja mainiona ampujana hän surmasi aseettomat ja turvattomat miehet kuin lampaat.
»Tämä kammottava, tunnoton verilöyly näyttää tehneen kamelinajajasta raivopäisen. Ajattelematta omaa vaaraansa, voimatta toivoakaan välttävänsä kumppaneittensa kohtaloa hän karkasi maurilaisen kimppuun, kiljuen kuin mielipuoli, mutta hänkin sortui maahan ihan seulana kuulanrei'istä.
»Hän tuli jälleen tajuihinsa aamuhämärissä. Kaikkialla hänen ympärillänsä vallitsi kuolema ja peloittava hiljaisuus.
»Veressä kylpien ja lopen heikkona hän sai revityksi joitakuita kaistaleita vainajien vaatteista, sitoi pahimmilta näyttävät haavansa ja palasi sitten tuskallisesti telttaan. Kului vähän aikaa, ennenkuin hän sai kylliksi terästetyksi rohkeuttansa astuaksensa sisälle. Vihdoin hän jännitti luontoansa ja ponnistihe telttaan. De Chailles virui vieläkin samassa paikassa, hänen näkemättömät silmänsä tuijottivat selkosen selällään — mutta puukko oli kiskaistu irti rinnasta, ja sen jättämä iso, ammottava haava oli jo mustanaan kärpäsistä. Mutta madame de Chaillesista ja lapsesta ei näkynyt merkkiäkään. He olivat kadonneet yöllä samoin kuin murhaajakin. Poissa olivat myöskin kamelit, kuten hän myöhemmin huomasi, ja niiden muassa eräitä arvokkaimpia leiritarpeita.
»Koko sen päivän hän makasi teltassa seuranansa vainaja, odottaen yötä, sillä heikkona ollen hän pelkäsi kuumaa auringonpaahdetta ja korppikotkia, jotka jo hyörivät kammottavassa puuhassaan nuotion harmaan tuhkan ympärillä. Mutta illan viiletessä, kun haaskalinnut olivat vihdoin ahmineet vatsansa liian täyteen kyetäkseen liikkumaan, hän hoippui kuutamoiselle aavikolle ja aloitti ihmeellisen ja sankarillisen taivalluksen, josta hän ei myöhemmin muistanut mitään muuta kuin sietämättömän janon, sietämättömän tuskan, sietämättömän väsymyksen.
»Kuten jo mainitsin, tapasi hänet vihdoin ohikulkeva karavaani, joka toi hänet El-Uediin. Hän kuoli onneksi elettyänsä kyllin kauan kertoakseen tarinansa ja iloissansa siitä, että hänen vannomansa kosto täytettäisiin, vaikka hän itse ei saanut elää ollaksensa siinä mukana.»
Saint Hubertin ehdittyä murheellisen kertomuksensa loppuun syntyi hetkiseksi jännittynyt hiljaisuus.
Kokonansa niiden tuskaisten ajatusten vallassa, joita hänen oman kaunopuheisuutensa niin eloisan todelliseksi tekemä kuvaus oli herättänyt, hän yritti virittää savukkeen, mutta tulitikku tuskin pysyi hänen vapisevissa sormissaan, ja viskattuansa sen pois hän nojautui taaksepäin tuolissaan, jääden värähtämättä katselemaan pöytää, jonka takaa Caryll tuijotti häneen epäillen ja kauhistuneena. Diana taas istui kalmankalpeana ja jäykkänä, vaaleat huulet tiukasti yhteen puristettuina, levällänsä olevat silmät sumeina kyynelistä. Ainoastaan sheikki näytti pysyvän rauhallisena, osittain sen vuoksi, että hän oli kuullut tämän järkyttävän tarinan jo aikaisemmin, osittain siitä syystä, että hän harvoin salli tunteittensa sellaisissa oloissa näkyvästi purkautua julki.
Mutta hänenkin kasvoissansa oli synkempi vivahdus, ja hänen syvä äänensä oli tavallistakin syvempi, kun hän vihdoin puhkesi puhumaan.
»Entä rikoksen aihe?» virkkoi hän hitaasti. »De Chailles oli niin tunnetusti köyhä, etteivät hänen rahansa saattaneet kiihoittaa murhaajaa, hänen vähäiset tavaransa niin pieniarvoisia, ettei niiden tähden olisi kannattanut ryhtyä niin hurjaan yritykseen. Maurilaisella täytyi olla joku muu ja voimakkaampi kiihoke kuin pelkästään halpa ryöstäminen. Vain yksi ratkaisu tuntuu mahdolliselta — hän halusi omaksensa naista.»
Saint Hubertin huulet puristuivat tiukemmalle.
»Otaksuttavasti», myönsi hän raskaasti. »Se ainakin oli kamelinajajan mielipide. Hän oli kerran tai pari nähnyt Ghabahin katselevan madame de Chaillesia hyvin omituisesti, mutta hän ei ollut rohjennut vihjaistakaan sellaisesta edes kumppaneillensa. Suokoon Jumala, että rouva de Chailles kuoli pian, kovaosainen poloinen!» lisäsi hän väristen.
»Suokoon Jumala niin!» jupisi sheikki. »Hän on joskus armollisempi kuin ihmiset.» Ja kerrankin hänen rautainen tahtonsa laukesi, hänen tavallisesti tyyni äänensä kuulosti epävarmalta ja pingoittuneelta, ja hänen vaimonsa kasvoihin suunnatut tuliset, tummat silmät saivat sanomattoman suruisen ilmeen.
Liikkuiko Dianan mielessä sama ajatus, mietti hän sietämättömän sieluntuskan vihloessa hänen rintaansa. Olivatko hänenkin ajatuksensa siirtyneet välivuosien taakse siihen aikaan, jolloin hän itse oli virunut tässä samassa teltassa armottoman vangitsijan jalkojen juuressa, itkien, valittaen ja rukoillen kuolemaa. Käsittikö hän nyt, minkä tähden Ahmed ei ollut koskaan kertonut hänelle madame de Chaillesin hirveätä tarinaa?
Hellittämätön katumus, joka oli kalvanut sheikkiä kaikkina sitä seuraavina, onnellisina vuosina, ei ollut milloinkaan tuntunut niin raatelevalta, ja karvaan tuskallinen muisto sai hänen väkevän kätensä puristumaan suonenvedontapaisesti nyrkkiin.
Mutta Dianan kyyneleisissä silmissä ei näkynyt murheellisen muiston varjoa, eikä häneltä päässyt surkea huudahdus kuulostanut johtuvan siitä, että hän ajatteli itseänsä. »Entä jos hän olisi vieläkin elossa, voi, Raoul — jos hän vielä eläisi!»
Saint Hubert teki äkkiä kammoisen eleen.
»Rukoilen Jumalaa, ettei hän ole», sanoi hän nopeasti. »Rukoilen Jumalaa, että kun hän antaa sen miehen käsiini, tapaan hänen seurassaan vain lapsen — kreivitär de Chaillesin», lisäsi hän äänensä särähtäessä omituisesti.
»Mutta nyt hän on varmasti jo nainen, tämä sinun kreivitär deChaillesisi», huomautti sheikki, saaden vaivoin malttinsa takaisin.»Oletko unohtanut, kuinka monta vuotta sitten hänen isänsä murhattiin?»
Saint Hubert hymyili surumielisesti.
»Nainen, niinpä niin, tai ainakin naiseksi tulemassa», vastasi hän.»Hänen täytyy olla noin seitsentoistavuotias — jos hän on hengissä.Se unohtuu minulta aina. En koskaan osaa ajatella muuta kuin lumoavaapikku tyttöä, jonka näin Biskrassa.»
»Lapsi-parka — äiti-raukka», kuiski Diana. »Olisi ollut paljoa, paljoa parempi, jos he olisivat kuolleet silloin, ollessansa onnellisia.»
»Tuhat kertaa parempi», vahvisti Saint Hubert kerkeästi, »mutta kukapa olisi silloin osannut kuvitella, mikä heitä odotti. Kuka olisi aavistanut, mikä tulevaisuus oli varattu pienelle tummasilmäiselle lapsoselle?»
Sheikki kääntyi äkkiä hänen puoleensa kasvoillansa omituinen ilme. »Entä jos etsintäsi saa palkkion — jos löydät tämän tytön?» virkkoi hän huomattavan miettivästi. »Vieläkö toivot — katsoen siihen, millainen hänen elämänsä on otaksuttavasti ollut —voivasiviedä hänet takaisin Ranskaan, palauttaa hänet perittyyn asemaansa?»
Saint Hubert kohautti melkein toivottomasti olkapäitänsä ja ravisti hitaasti päätänsä.
»Jumala tietää», vastasi hän huoaten. »Koetan olla sitä ajattelematta. Jo riittää täksi päiväksi — en voi muuta kuin jatkaa etsintääni ja rukoilla, että armahtavainen isä on nähnyt hyväksi suojella häntä — miltei välttämättömästi», lopetti hän äänensä alentuessa kuiskaukseksi. Ja nojaten kyynärpäätänsä pöytään hän varjosti silmiään kädellänsä.
Ja taaskin vallitsi huoneessa hiljaisuus, ja sen aikana kaikkien ajatukset olivat keskittyneet liikuttavaan tarinaan, jota he olivat kuunnelleet monenlaisten tunteitten raastamina.
Koko kertomuksen kestäessä eivät Caryllin silmät olleet hievahtaneetkaan Saint Hubertin kasvoista. Hänen arkatuntoista mieltänsä kuohutti aavikolla tapahtuneen murhenäytelmän saastainen kammottavuus, ja hän tunsi epämääräistä siveellistä loukkaantumista. Siveellisesti terveenä hän ei ollut koskaan antautunut pohtimaan alkeellisia intohimoja, jotka kannustivat ihmisiä väkivaltaisiin ja häpeällisiin tekoihin. Sellaisia sattui, sen hän tiesi, mutta ei ollut milloinkaan sallinut ajatustensa viipyä niissä, ja tähän saakka ne olivat tuntuneet hänestä vain pieniltä mahdollisuuksilta, jotka olivat perin kaukana hänen omasta hyvin järjestetystä ja proosallisesta elämästään.
Tänä iltana hänelle oli eloisasti esitetty himo julmimmassa muodossaan ja sellainen rikos, joka inhoitti häntä, mutta samalla pani hänet ajattelemaan ja myllersi hänen ritarillisia vaistojansa pohjia myöten.
Hänen hengityksensä muuttui nopeammaksi, samalla kun hänen sydämensä alkoi äkkiä sykkiä raskaammin. Miksi hän ajatteli Tuggurtia ja hentoa arabialaista tyttöä, jolla oli murheelliset silmät ja joka oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen? Muistuttaisikohan Saint Hubertin etsimä kadonnut perillinenhäntämissään suhteessa? Ylellinen teltta tuntui häipyvän hänen näkyvistänsä, ja hänen silmiensä edessä väikkyi taaskin varjoisa palmutarha, jossa hän oli kerran kohdannut tytön, ennenkuin kohtalokas ilta oli pyyhkäissyt viimemainitun pois hänen elämästään. Haaveillessaan hän unohti nykyisyyden, unohti kaiken muun paitsi lyhyttä romaaniansa, joka oli ollut niin suloinen ja niin pian loppunut.
»Salaamaleikum!»
Caryll palasi maanpinnalle hätkähtäen. Hänen kuulemansa syvä, pehmeä ääni oli hänen isänsä, ja aluksi hän luuli sheikin puhuneen.
Mutta kun hänen äitinsä äkkiä huudahti ja ponnahti pystyyn, kääntyi hän vikkelästi oveen päin, jota kohti äiti riensi kädet ojossa.
Ja hiljaa ähkäisten hän retkahti taaksepäin tuolissaan, hänen kasvonsa lehahtivat kalmankalpeiksi ja hänen sormensa vuoroin puristuivat nyrkkiin, vuoroin avautuivat hänen taaskin tuijottaessaan saman kookkaan, arabialaispukuisen miehen kauniisiin, uhkaaviin kasvoihin, jonka hän oli nähnytcafé mauressaTuggurtissa.
Hänessä leimahti vimmainen kiukku, kun hän äkkiä oivalsi, miten asia oikeastaan oli.
Siinä siis syy, minkä tähden hänen isänsä kasvot olivat näyttäneet niin omituisen tutuilta! Niiden kaikki piirteet olivat samanlaiset. Vain se, ettei isän otsassa ollut isoa, rumentavaa naarmua, joka oli muuttanut nuoremman miehen näköä, oli estänyt hänet huomaamasta sitä, mikä hänestä nyt oli niin silmäänpistävää. Hänen veljensä! Hyvä Jumala, millainen sekasotku ja mikä häpeä!
Saattoiko äiti, joka niin innokkaasti syöksyi tulijaa vastaan, lainkaan aavistaa, millaista oli sen pojan elämä, jota hän tervehti, osoittaen riemuansa niin kiihkeästi? Jos hän olisi tiennyt siitä, mitä hän, Caryll, oli nähnyt Tuggurtissa, niin eikö hän pikemminkin olisi väistänyt vastatullutta, tuntien samanlaista inhoa ja vastenmielisyyttä kuin Caryll nyt nähdessänsä hänet voimakkaassa syleilyssä, josta hän olisi tahtonut kiskaista äidin pois ikäänkuin se olisi ollut halventava ja häpäisevä.
Oman raivoisan harminsa sokaisemana hän ei huomannut, kuinka Dianan puoleen taivutetut kovat, nuorekkaat kasvot pehmenivät, eikä kuullut hellästi kuiskattuja sanoja: »Pikku äiti, pikku äiti», jotka äidille korvasivat monta viikkoa kestäneen levottomuuden ja jännityksen.
Ja kun pitkä syleily vihdoinkin päättyi, tunsi hän vieläkin syvempää vihaa ja halveksumista tarkkaillessaan, kun nuorempi Ahmed ben Hassan rehentelevin askelin ja ryhti miltei uhmaavana verkkaisesti meni huoneen poikki isänsä luokse.
Hänellä oli ennakolta halu tuomita, ja hän arvosteli yksinomaan ulkonäön perusteella. Hänen oli mahdoton tietää, millaista sisäistä vapistusta ja arkailua tuo teennäinen rehentely salasi.
Sheikki ei ollut liikahtanut eikä virkkanut mitään nuoremman poikansa äkillisen ja jossakin määrin draamallisen saapumisen jälkeen. Hän oli paikaltansa saattanut nähdä, mitä toiset eivät olleet huomanneet, ennenkuin syvä-ääninen arabialainen tervehdys oli kiinnittänyt heidän huomionsa tulijaan, josta hän ei ollut tietääksensäkään. Hän ei ollut lausunut sanaakaan eikä tehnyt minkäänlaista merkkiä, ja hänen mielensä oli näennäisesti kokonaan syventynyt hänen polttamaansa savukkeeseen. Ja mustat kulmakarvat painuneina syviin ryppyihin hän nyt odotti Pojun lähestymistä yhtä äänettömänä. Eikä hän puhunut, ennenkuin hänen poikansa, joka oli nopeasti kumartunut koskettamaan huulillansa isänsä olkapäätä, jälleen seisoi suorana hänen edessänsä, katsoen häneen värähtämättömin silmin, joissa oli omituinen uhman ja vetoomuksen sekainen ilme. Ja sitten hiljaa ja nopeasti lausuttuja muutamia arabialaisia sanoja eivät erottaneet muut korvat kuin ne, joille ne olivat tarkoitetut.
Poju ei vastannut mitään, kun sheikki herkesi puhumasta, mutta hänen kätensä kohosi koneellisesti otsalle tervehdykseksi, joka oli yhtä nöyrän kunnioittava kuin heimon minkä jäsenen hyvänsä, ja sitten hän vasta kovin väkinäisesti hymyillen kääntyi tervehtimään Saint Hubertia, jonka riemullinen tervehdys olisi tullut pitemmäksi, jollei Diana olisi sekaantunut väliin ja nauraen pannut vastalausetta.
»Älä anasta häntä kokonaan itsellesi, Raoul! Luovuta hänet Caryllille minuutiksi! Tahtoisin nähdä poikieni pudistavan toistensa kättä.» Mutta hänen onnekkaista kasvoistansa huolimatta paljasti hänen äänensä värinä mielenliikutuksen, jota hän koetti salata, ja kyyneleet olivat pulpahtamaisillaan esille hänen katsellessansa kohtausta, jota hän oli niin kauan toivonut ja odottanut.
Ja Caryllia kuohutti yhtä voimakas mielenliikutus kuin äitiäkin, mutta erilaisesta syystä, kun hän nousi seisomaan ja sopersi jotakin vastaukseksi keveästi tervehtivälle nuoremmalle veljellensä, jonka tummissa, häneen tuijottavissa silmissä oli uhkaava varoitus omituisena vastakohtana kohteliaille tervetuliaissanoille.
Hänen veljensä — hänen kilpakosijansa!
Enää hän ei häpeillyt rakkauttansa, joka oli käynyt heikoksi, mutta nyt taaskin tulvahti hänen sydämeensä melkein ylivoimaisen väkevänä, ja häntä halutti ääneensä huutaen kertoa heitä niin kummallisesti yhdistävästä salaisuudesta ja puristaa totuus noilta pilkallisilta, hymyileviltä huulilta.
Koskahänoli täällä — miten oli käynyt hänen uhriksensa joutuneelle avuttomalle tytölle?
Mustasukkaisuudesta ja raivosta vapisten Caryll pakottautui tarttumaan kapeaan, ruskeaan käteen, joka oli ojennettu häntä kohden.
Ainoastaan Caryll näki Ahmedin nopean, uhkaavan varoittavan katseen.
Muista oli veljesten välinen kohtaus täysin luonnollinen.
Mutta siitä huolimatta näytti kaikki huoneessaolijat äkkiä vallanneen jännityksen tuntu, ja syntyi painostava hiljaisuus sillä aikaa kun he taaskin kokoontuivat pöydän ympärille. Poju joutui istumaan Dianan viereen, jonka silmät vähän väliä harhautuivat toisen otsassa olevaan isoon arpeen, josta hän ei toistaiseksi halunnut puhua.
Pojan saapumisen tuottama huojennus oli tavaton. Mutta vielä vaivasivat äitiä hänen pitkä, salaperäinen poissaolonsa ja monenlaiset kuvittelut siitä, minkäluontoinen oli ollut tämä pojan viimeinen retki, jolta palatessansa hänellä oli näkyviä merkkejä, että hän oli ollut suuressa vaarassa, samalla kun hänen nuorien kasvojensa kova, riutunut ilme oli niin jyrkkänä vastakohtana hänen entiselle huolettomuudellensa ja muutti hänet kokonaan toisenlaiseksi, monta vuotta vanhemman näköiseksi. Tuntien jäytävää tuskaa äiti tajusi, että se poika, joka eräänä aamuna niin monta viikkoa sitten oli lähtenyt ratsastamaan laskettuansa naurusuin pilaa hänen vastalauseistaan, oli ikiajoiksi jättänyt poika-ikänsä taakseen ja palannut hänen luoksensa miehenä.
Ja hänen levottomuutensa lisäytyi, kun hän ajatteli tulevaa, isän ja pojan välistä, välttämätöntä kohtausta. Jälkimäisen tottelemattomuutta ei voitu sivuuttaa nuhtelematta — sen hän myönsi empimättä — mutta millaisen rangaistuksen hän saisi? Diana vilkaisi salavihkaa puolisoonsa, mutta sheikin kasvot olivat tutkimattomat. Se, että otsan synkät rypyt olivat hälvenneet, ei merkinnyt mitään. Hän tiesi Ahmedin vain odottavan oikeata hetkeä. Entä sitten, kun se tulisi? Dianaa puistatti vastoin hänen tahtoansakin.
Ahmed olisi oikeamielinen, kuten hän aina oli, mutta jos oikeus vaatisi, olisi hän armoton omalle pojallensakin. Hänen lakinsa oli sama omaan poikaan ja heimon jäseniin nähden. Ja jyrkkien ohjeittensa rikkomisesta hän rankaisisi Pojua yhtä puolueettomasti ja ankarasti kuin halvinta seuralaistaan.
Mielessänsä Diana tunnusti sen oikeaksi, mutta se ei lievittänyt hänen murheellisen äidinsydämensä tuskaa. Vaikka se oli sopusoinnussa hänen oman oikeustajuntansa kanssa, ei se keventänyt hänen kannettavanansa olevaa raskasta taakkaa.
Ja hänellä oli vaistomainen tunne, että Pojun mielessä liikkui samanlaisia ajatuksia, sillä kerran tai pari puristui hänen kättänsä pitelevä jäntevä, ruskea käsi suonenvedontapaisesti hänen hentojen sormiensa ympärille, rusentaen niitä niin, että teki kipeätä, ja kun Pojun silmät silloin tällöin kohtasivat hänen kysyvän katseensa, näki hän niissä uuden häpeän ja katumuksen ilmeen, jota hän ei ollut koskaan ennen niissä nähnyt.
Mitä hän oli tehnyt, kun hän näytti tuollaiselta, aprikoi äiti surkeana. Sillä Pojun tapaista ei ollut katua minkäänlaisia tepposiansa. Tavallisesti hän esiintyi huolettoman välinpitämättömästi. Tänään tunsi Diana vaistoavansa hänessä jotakin, mitä hän ei ymmärtänyt ja mikä herätti hänessä epämääräistä pelkoa.
Tilanteen teki helpommaksi Saint Hubert, joka yhtä hyvin kuin Dianakin oli selvillä palannutta velvollisuudenrikkojaa uhkaavasta rangaistuksesta. Hän piti hienotuntoisesti keskustelua käynnissä, visusti karttaen kaikkia sellaisia puheenaiheita, jotka olisivat saattaneet tehdä ennestäänkin ylenmäärin jännittyneen tilanteen vieläkin kireämmäksi.
Mutta samalla hän hyvin käsitti, että olisi harhaan mennyttä ystävällisyyttä liian kauan pidentää sekä äitiä että poikaa kalvavaa jännitystä.
Hän oli täysin selvillä siitä, mistä Caryllilla, joka ei tuntenut veljensä rikkomusta eikä isänsä harmistumista, ei ollut aavistustakaan, ja juuri hänen oli tehtävä aloite, jota hän vieroksui, mutta jonka hän kuitenkin tiesi välttämättömäksi. Sheikin toimenpiteet eivät sietäneet viivytystä. Pojun oli tänä iltana vastattava teoistansa ja kärsittävä tottelemattomuutensa seuraukset, ja kuta aikaisemmin koko jutusta suoriuduttaisiin, sen parempi kaikille niille, joita se koski. Painavin hänestä oli se ajatus, että Diana joutuisi kärsimään. Vaikka hän olikin syvästi kiintynyt rikkoneeseen poikaan, ei häntä tänään olisi juuri haluttanut säästää häntä. Nuori vintiö ansaitsi perin hyvästi kaiken sen, mikä häntä odotti, mietti hän kiukuissansa. Oli aika opettaa hänet käsittämään, että hänen välinpitämättömyytensä koski muihinkin kuin häneen itseensä, että hänen äitinsä kärsi enemmän kuin hän itse keppostensa seurauksista.
Paremmin kuin Diana aavistikaan, tiesi Saint Hubert, kuinka paljon huolta nuoremman pojan hurjuus aiheutti äidille. Ja nyt hän tiesi, että tänä iltana äiti saisi taaskin kärsiä, kestää sieluntuskia sen rangaistuksen tähden, jonka poika oli ansainnut.
Dianaa auttaaksensa hän ei voinut muuta kuin lyhentää kärsimyksen aikaa.
Hän nousi pystyyn ollen haukoittelevinansa.
»Käytökseni on — surkean kehnoa! Suo anteeksi, Diane!» pahoitteli hän nauraen kumartuessansa suutelemaan emännän kättä. »Mutta minua nukuttaa ihan kuolemakseni. Onhan kyllä vielä aikaista, mutta minun on kuitattava jäännöksiä. Ahmed valvotti minua viime yönä melkein kukonlauluun saakka. Alan käydä liian vanhaksi istuakseni valveilla niin myöhään. Tuletko, Caryll? Tavallisestihan olet valmis paneutumaan makuulle milloin tahansa.» Ja taaskin naurahtaen hän siirtyi ovelle päin.
Kun hänen tapansa oli polttaa lamppua vielä keskiyöllä, oli hänen esittämänsä veruke kehno, mutta sen parempaa hän ei sillä hetkellä keksinyt, ja kun Caryll oli valmis lähtemään hänen mukaansa, kävi hänen äkillinen poistumisensa helpommin. Väristen ikäänkuin vilusta Diana tarkkaili heitä, kun he menivät ulos oviaukosta ja katosivat yöhön, ja kääntyi sitten katsomaan jälelle jääneitä kahta miestä, jotka seisoivat kahden puolen pöytää.
Pojun pää oli käännetty poispäin. Mutta sheikki katsoi värähtämättä vaimonsa huolestuneisiin silmun, eikä Dianan vetoava katse vähääkään liennyttänyt toisen silmien kovaa ilmettä eikä hitustakaan pehmittänyt hänen piirteittensä jyrkkää jäykkyyttä.
Heilauttamalla hieman kättänsä sheikki viittasi sisähuoneeseen päin, ja sydän kipeänä Diana meni tavanmukaisesti sanomaan Pojulle hyvää yötä, mikä tänä iltana tuntui miltei pilkalta.
Ja kun poika kumartui suutelemaan häntä, näki hän taaskin saman uuden, kummallisen häpeilevän ja katuvan ilmeen. Tukahduttaen nyyhkytyksen hän kiiruhti sisähuoneeseen.
Ja syvää masennusta kuvastui sheikin synkistä silmistä niiden katsellessa hänen hätäistä pakoansa.
Hän oli aikonut kuulustella Pojua poissaolon johdosta ja antaa tuomionsa täällä. Mutta eikö Diana ollut jo nyt kärsinyt kylliksi? Hän ei voinut säästää vaimoltansa tämän keskustelun aiheuttamaa levottomuutta, mutta hän saattoi ainakin säästää häneltä sen lisätuskan, jonka häntä sietämättömästi kiusaavien sanojen kuuleminen tuottaisi.
Temmattuansa burnusin ympärilleen hän asteli ovelle.
»Jos sinulla on mitään sanottavaa minulle, kuulen sen sinun asunnossasi», virkkoi hän lyhyesti arabiankielellä.
Poju hätkähti rajusti, ja hänen kasvoillensa levisi hyvin alakuloinen ilme.
»Puhuisin mieluummin — täällä», alkoi hän.
»Mutta minä kuuntelisin sitä mieluummin jossakin muualla», keskeytti sheikki kylmästi ja poistui kuutamoiseen ulkoilmaan.
Hetkisen Poju seisoi kahdella päällä, hänen sormensa nytkähtelivät hermostuneesti, ja hänen silmänsä, joissa oli melkein vainotun ilme, vilkuilivat ympäri tyhjän huoneen, kunnes vihdoin jäivät tähyämään vieläkin hiljaa huojuviin verhoihin, joiden takana hän tiesi äitinsä itkevän ja rukoilevan, kuten — Allah hänelle anteeksi antakoon — hän oli saattanut äitinsä useita kertoja itkemään ja rukoilemaan.
Tukahdutetusti kiroten hän kääntyi seuraamaan isäänsä.
Ulkona yössä, joka oli lähes yhtä valoisa kuin päivä seisoi sheikki muutamien askelien päässä teltan oviaukosta, naputtaen toisella saappaan verhoamalla jalallaan kärsimättömästi maata.
Mutta hän ei ollut tietääkseenkään viivytyksestä, jonka tähden hänen oli täytynyt odottaa, eikä lausunut sanaakaan, kun poika tuli hänen seuraansa.
Ja molemmat äänettöminä he lähtivät kävelemään heitä pääleiristä erottavan aukeaman poikki, ja Pojun hengitys kävi joka askeleella kiivaammaksi, kun hän koetti terästää nopeasti haihtuvaa rohkeuttansa kestääkseen tulevan vihanpurkauksen.
Tänä iltana leiri näytti harvinaisen hiljaiselta, ja vain muutamia miehiä oli jäänyt kyyröttelemään hiipuvan nuotion ääreen, josta oli jälellä vain kasa punaisina hehkuvia kekäleitä. Yhäti saman pahaenteisen äänettömyyden vallitessa sheikki sivuutti matalatguitounit, joissa hänen seuralaisensa majailivat, pitkät rivit liekaan pantuja hevosia, ison lauman polvillansa olevia kameleja, jotka märehtiessänsä korahtelivat ja ärähtelivät, ja saapui vihdoin sille kohdalle, jossa tähän iltaan saakka oli ollut Pojun teltta — pienoisjäljennös sheikin teltasta — ja sen lähellä kaksi pienempää, joita Ramadan ja S'rir käyttivät.
Mutta nyt oli niiden paikka tyhjä, ja silmäillessänsä ympärilleen sheikki näki vain kaksi levottomasti tempoilevaa hevosta, eikä niitä pitelevän arabialaisen reipas tervehdys vähääkään lievittänyt sheikin kasvoille leviävää uhkaavan synkkää ilmettä.
»Mikäs uusi oikku tämä on?»
Isän tarkastaessa häntä Poju punehtui, liikahti rauhattomasti ja käänsi katseensa toisaalle.
»Olen leiriytynyt — El Hassiin», mutisi hän vihdoin ilmeisen vastahakoisesti, nimeten noin kahdeksan kilometriä etelämpänä sijaitsevan vähäisen keitaan.
Sheikki keikautti vihaisesti päätänsä.
»Kaikkien pahuksien nimessä — mitä varten?» tiedusti hän.
Pojun kasvojen kuuma puna tummeni. »Minulla on — syitä», sopersi hän tuskin kuuluvasti, lipaisten kielellänsä kuivia huuliaan oivaltaessaan, kuinka epätyydyttävä hänen vastauksensa oli.
Vähän aikaa sheikki tuijotti häneen äkäisesti. Kohauttaen olkapäitänsä hän sitten käskevästi kutsui hevosia pitelevää arabialaista.
Arvaten hänen aikeensa Poju syöksähti eteenpäin ja tarttui hänen käsivarteensa. »Isä, jos suvaitsisit kuunnella minua täällä tai odottaa huomiseen —»
Mutta tehden nopean, epäävän liikkeen sheikki kiskaisihe irti. »Kuuntelen sinua, milloin ja mistä parhaaksi näen», tokaisi hän ja hänen sävynsä teki enemmän inttämisen mahdottomaksi.
Odottava arabialainen oli S'rir — yhtä silminnähtävän tuskaisena kuin isäntänsäkin — ja sydän lyijynraskaana otti Poju suitset, jotka työnnettiin hänen vastahakoiseen käteensä, kun hänen palvelijansa nousi satulaan ja lähti ratsastamaan leiriin suorittaaksensa sheikin määräyksen.
Tänä iltana häntä eivät paljoa lohduttaneet kookkaan oriin kiintymyksen ilmaisut; hevosen pehmeä kuono nuuhki hänen burnusinsa laskoksia, jättäen jälkeensä valkeita vaahtoläikkiä.
Ja nojaten päätään ison ratsunsa silkinsileään kaulaan Poju odotti loppumattomalta tuntuvan ajan ajatustensa liitäessä eteenpäin surkean pelokkaina.
Sillä siitä, mitä oli tulossa, sai hän moittia yksinomaan itseänsä. Sen hän katkerasti tunnusti.
Hän ei voinut puolustaa menettelyänsä millään järkisyillä.
Hän oli pettänyt sanansa; oli ollut luvatta poissa vastoin mitä tiukimpia määräyksiä — siinä yksin jo riittävästi syytä hänen isänsä suuttumukseen. Mutta hänen oli vastattava vielä muustakin, tehtävä selkoa enemmästä, kun saavuttaisiin pieneen leiriin El-Hassiin.
Mutta mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä?
Kädet kosteina hän punnitsi äkkiä herännyttä voimakasta halua tunnustaa nyt kaikki ja antautua isänsä armoille, kun vielä oli aikaa. Rohkaisten mieltänsä hän puolittain kääntyi ja katsahti olkansa ylitse taaksensa. Mutta se ajatus oli tullut liian myöhään.
Hevonen ja saattue, joita sheikki oli lähettänyt noutamaan, lähestyivät jo, ja luovutettuansa jälleen oman ratsunsa S'rirille, joka oli saapunut hieman ennen pientä joukkuetta, meni Poju verkkaisesti pitelemään isänsä jalustinta. Sheikille oli tuotu Eblis, ja hevosen tuuli oli sopusoinnussa sen miehen mielialan kanssa, joka aikoi sillä ratsastaa. Turvautumatta Dianan lempeisiin mairitteluihin sheikki kiskoi syöksähtelevän ratsun seisomaan hiljaa, viittasi poikaansa väistymään ja keikahti satulaan.
Kokonaisen päivän levosta virkeänä Eblis ponnisteli kuin vimmainen sitä pitelevää, hillitsevää kättä vastaan, kavahdellen pystyyn ja hirnahdellen, kunnes Poju oli ratsailla.
Vierekkäin sitten isä ja poika ratsastivat kuutamoisella aavikolla etelää kohti hevostensa kiitäessä pitkää, keinuvaa laukkaa ja saattueen rientäessä heidän kintereillänsä.
Siitä ratsastuksesta olisi Poju milloin muulloin tahansa kiihkeästi nauttinut.
Miltei satulassa syntyneenä hän oli pienestä pitäen ratsastellut isänsä rinnalla. Päivisin ja öisin he olivat samoilleet äärettömän aavikon laajoilla lakeuksilla, jakaen keskenänsä sen salaperäisen rajattomuuden riemut ja vaarat, jännittäen voimiansa ja kestävyyttänsä sen järkkymätöntä valtaa vastaan. Isältänsä hän oli oppinut kaikki, mitä tiesi syntymämaastansa, kaikki aavikkolaisen taidot ja tiedot, joihin hän oli niin hyvin perehtynyt, kaikki, mikä oli tehnyt hänestä aito paimentolaisen, jollainen hän tiesi olevansa.