Hänen ajatuksensa lensivät entisiin, hilpeämpiin ratsastusretkiin, joiden aikana heidän suhteitansa ei ollut pimentänyt mikään varjo; he olivat ratsastaneet rinnakkain kuten nytkin, ja hän oli antautunut tarkkailemaan ja jäljittelemään tuota miestä, joka näytti hänestä niin ihmeelliseltä, näytti olevan niin mittaamattoman korkealla muiden ihmisten yläpuolella, jonka rohkeutta ja neuvokkuutta hän piti esikuvanansa, jota hän rakasti ja pelkäsi niin suuresti kuin hänen nuori sydämensä suinkin osasi rakastaa ja pelätä.
Kaikkien niiden pitkien retkien aikana hän oli tuntenut pääsevänsä lähemmin kosketuksiin totisen, muista eristäytyvän isänsä kanssa, jota kohtaan hän yhäti tunsi kunnioittavaa pelkoa. Poikana ollessaan hän oli ollut sheikin varjo.
Mutta nuoruusiän lähestyessä he olivat vähitellen joutuneet erilleen toisistansa.
Häntä olivat houkutelleet isän leirin ulkopuolella tarjoutuvat huvitukset, ja hän oli kulkenut omaa tietänsä harmissaan täyttä vapauttansa supistavista rajoituksista, välittämättä kohtuuttomina ja liiallisina pitämistänsä varoituksista ja pelästymättä lukuisia rangaistuksia, joita hän oli hankkinut niskoilleen.
Kauemmin kuin hän oli aavistanutkaan oli Damokleen miekka riippunut hänen päänsä kohdalla. Ja nyt se oli pudonnut.
Mitä hänen isänsä tekisi? Vaivihkaa hän vilkaisi vierellänsä ratsastavaan kookkaaseen, ryhdikkääseen mieheen.
Mitähän hän ajatteli ratsastaessansa katse suunnattuna suoraan eteenpäin, halliten kovasuista hevostansa suurenmoisen taitavasti, raottamattakaan huuliansa ja tummat, kauniit kasvot tuikeampina kuin Poju oli milloinkaan niitä nähnyt.
Epäilikö hän? Oliko hänellä jonkinlainen aavistus, miten asiat oikeastaan olivat? Pojua puistatti, ja hän käänsi hätäisesti päänsä toisaalle. Jospa hän voisi saada tekonsa tekemättömäksi — Allah, jospa se vain olisi mahdollista! Mutta se oli mahdotonta. Kuluneet viikot eivät ikinä palaisi, ja niiden muisto vainoisi häntä koko hänen elinaikansa.
Eikä se kuitenkaan ollut ensi kerta. Hän oli ennenkin tehnyt syntiä — ja unohtanut. Miksi hänestä nyt tuntui, ettei hän koskaan saisi unohdusta? Ja minkä tähden hän vieläkin kaipasi tyttöä, jota oli oppinut vihaamaan?
Omien sekavien tunteittensa raatelemana hän kumartui syvemmälle satulassaan, inhoten itseänsä, kammoten kirkkaan yön hiljaista, tyyntä kauneutta, jonka levollisuus ja rauha tuntuivat pilkkaavan häntä.
Aava tasanko oli muuttunut loivasti aaltoilevaksi maaperäksi, mataliksi lentohiekkaharjuiksi, jotka hidastivat hevosten vauhtia ja tekivät näköalan suppeaksi.
Mentyänsä useiden harjanteiden poikki he vihdoin käymäjalkaa ratsastaen nousivat kaikkia aikaisempia jyrkemmän ja korkeamman kunnaan laelle. Siellä he pysähtyivät silmäilemään vähäistä, maanalaisen joen kostuttamaa keidasta, jossa kasvoi muutamia pörröisiä orjantappurapuita ja siellä täällä joitakuita kitukasvuisia pensaita. Ja likellä puita, sen lähteen ympärillä, josta keidas oli saanut nimensä, oli pieni leiri, kadonneet teltat, joita he olivat tulleet etsimään, ja viiruiset suojukset henkivartijoita varten, joita Poju ei enää kartellut.
Pieni kaksoisteltta oli pystytetty sivulle muista, ja sen avoimesta oviaukosta näkyi lampun pehmeätä, punaista hehkua.
Pojusta tuntuivat minuutit tunneilta hänen odottaessansa, sillä aikaa kun hänen isänsä yhäti äänettömänä pidätteli levotonta ratsuaan ja istui liikkumattomana, synkästi silmäillen rauhaisaa näkyä. Jännityksen vaivaamana hän tunsi miltei helpotusta, kun sheikki vihdoin viittasi saattuetta jäämään paikoillensa ja lähti sitten hitaasti ratsastamaan jyrkkää vierua alaspäin.
Saavuttuansa tasaiselle maalle yhtä aikaa he laskeutuivat ratsailta ja jättivät hevosensa S'rirille, joka talutti ne etäisen leirinuotion luokse.
Ja kun tiukka hetki nyt oli käsissä, petti Pojun kestämiskyky äkkiä.
»Isä.» Hänen äänensä ei ollut milloinkaan soinnahtanut niin nöyrältä, niin rukoilevalta. Mutta hänen huulillansa pyörineet sanat tukahtuivat lausumattomina, sillä sheikki pyörähti nopeasti häneen päin käsi vaimentavasti koholla.
»Odota!» käski hän tiukasti ja lähti telttaa kohti.
Mutta ehdittyänsä puoliavoimen oven läheisyyteen hän seisahtui ikäänkuin kuuntelemaan. Ja myöskin hänen vierellänsä jäykkänä seisova Poju kuuli äänen, joka oli isän pysähdyttänyt, ja hänen kasvonsa värähtivät tuskasta.
Kuinka usein hän olikaan muutamien viime viikkojen aikana kuullut sen — valittavaa, hyräilyä muistuttavaa tuutilaulua laulavan suloisen, hiljaisen tytönäänen! Se repi hänen sydämensä kieliä ja sai hänet joskus melkein unohtamaan petoksen, joka oli muuttanut rakkauden vihaksi. Ensi kerran oli tyttö laulanut sitä sinä aamuna lähellä Dshinnin luolia ja sen jälkeen useita kertoja aavistamatta Ahmedin kuuntelevan.
Mutta tänä iltana hänen ei tarvinnut kuunnella loppuun saakka häntä vaivaavaa säveltä, joka herätti niin paljon tuskallisia muistoja.
Päästäen tukahdutetun äännähdyksen, joka saattoi olla joko ähkäisy tai kirous, sheikki vetäisi puolittain avoimen oviliuskan syrjään ja meni telttaan.
Upotuksilla koristetun jakkaran vieressä, jolle oli sijoitettu kahvikalusto ja savukkeita, kyyrötti laulaja puolittain istuallaan, puolittain pitkänään pieluskasalla, tumma, pieni pää taivutettuna polvilla olevan arabialaisen gitarrin puoleen ja hennon vartalon huojuessa laulun tahdissa.
Hän oli syventynyt ajatuksiinsa, mutta kuunteli kuitenkin; hänen herkkä korvansa erotti paksun burnusin kahinan ja hän nosti innokkaasti päätänsä. Mutta iloinen tervehdyshuudahdus särähti ja särkyi, kun hän ponnahti pystyyn ja tarttui hennoilla käsillään rintaansa, levällään olevien silmien, jotka olivat pelokkaat kuin säikähtyneen metsävuohen, suuntautuessa ihmettelevän ja kummeksivan näköisinä milloin toisiin, milloin toisiin jyrkkä-ilmeisiin kasvoihin, mutta joiden ilmeet olivat niin omituisen samannäköiset.
Hetkisen hän seisoi paikallansa. Sitten hän päästi toisen tukahdutetun huudahduksen, vetäisi irtautuneen hunnun kasvoillensa, pyörähti ympäri, tehden nopean, joustavan liikkeen, ja juoksi turvaan sisähuoneeseen.
»Kuka on tuo tyttö?» Ensi kerran eläissänsä sheikki puhui aavikolla kasvaneelle pojallensa englanninkieltä, ja nähdessään hänen kylmät, vimmastuneet kasvonsa astahti Poju askeleen taaksepäin ja kalpeni.
Hetkisen emmittyänsä hän vastasi lyhyesti: »Hän on — ryöstämäni nainen.» Samalla hän keikautti päätänsä taaksepäin, tehden äkillisen uhkaavan liikkeen.
Sheikin silmät välähtivät vaarallisesti. »Sinun —ryöstämäsi», kertasi hän purevasti. »Saatatko puhua siitä noin keveästi?» Ja ikäänkuin sulku olisi murtunut pääsi sitten hänelle luonteenomainen intohimoinen purkaus valloilleen ja viimeksi kuluneen tunnin aikana hänen mieleensä kasaantunut kiukku kuohahti yli äyräitten ja purkautui sanatulvaan, joka polttavana ja säälimättömänä suomi huulet vaaleina kuuntelevan pojan sielua.
Vavahtaen jokaisen ankaran piston osuessa seisoi Poju jörön äänettömänä peloittavan myrskyn kiiriessä.
Eikä hän sheikin lakattua puhumasta virkkanut vähään aikaan mitään.
Hyvin hitaasti hän sitten nosti katseensa ja silmäili isäänsä omituisesti.
»Olet sadatellut minua sen tähden, mitä minä olen tehnyt», kuiskasi hän vapisevin huulin, »mutta mitensinäotit pikku äidin omaksesi?»
Sheikin kasvot kävivät äkkiä yhtä kalpeiksi kuin Pojun olivat, ja hän hätkähti ikäänkuin olisi kuula häntä hipaissut.
»Tiedätkö sinä — sen?» ähkyi hän raskaasti. Ja Pojun tunteet heilahtivat nopeasti, hän ei jaksanut kestää häneen tähyävien tummien silmien tuskaista ilmettä, ja hän käänsi päänsä toisaalle. Hänen lyhyt voitonriemunsa oli mennyttä, ja hän inhosi itseänsä muutamia sekunteja sitten niin suloiselta tuntuneen koston tähden.
»Olen tiennyt sen siitä pitäen, kun olin tuonkorkuinen», vastasi hän hyvin verkkaisesti vieden kätensä polven tasalle. »Ja Gaston oli vähällä tappaa sen miehen, joka siitä minulle kertoi.»
Sheikki ei virkkanut mitään. Pyyhkäistyään kädellä kasvojansa hän heilautti burnusinsa taaksepäin, ikäänkuin sen paino olisi tukehduttanut häntä, meni ovelle ja jäi sinne seisomaan selin huoneeseen päin, katsoen yöhön näkemättä mitään ja taistellen voimakasta katkeruutta ja häpeää vastaan.
Hänen oman syntinsä toistuminen!
Hänen oman ilkityönsä muisto eloisasti elvytettynä hänen pojassaan, siinä pojassa, jolle hän oli antanut perinnöksi veressänsä piilevän rikollisen taipumuksen. Miten voisi hän tuomita, hän, joka oli menetellyt samalla tavoin? Miten edes suuttua hänelle viskatusta herjauksesta?
Vika oli hänen — paljoa suuremmassa määrin kuin Pojun, sillä se paha oli perinnöllinen. Ja oliko hän, tietäen sen, jättänyt täyttämättä ne velvollisuudet, jotka hänelle isänä kuuluivat? Hän oli kyllä varoittanut, ei ainoastaan kerran, vaan monesti. Mutta oliko hän heimon asioihin syventyneenä tehnyt kaikki, mitä olisi voinut tehdä, oliko hän kaivautunut kyllin syvälle turmeluksen juuriin? Eikö hän pikemminkin ollut valinnut helpompaa menettelyä, rangaissut, vaikka hänen olisi pitänyt neuvoa, ja sulkenut silmiään nähdessänsä sellaista, mitä hän ei olisi voinut sietää missään muussa maassa kuin tässä? Hän oli esiintynyt liiaksi päällikkönä, liian vähän isänä ja suonut vapauksia enemmän kuin asiain näin ollen olisi ollut viisasta suoda, luottanut liian paljon ajan vakiinnuttavaan vaikutukseen käsittämättä, kuinka huutavan välttämättömäksi asiaan sekaantuminen oli käynyt. Ja nyt — tämä peittelemätön suhde alkuasukastytön kanssa!
Raskaasti huoahtaen hän kääntyi takaisin huoneeseen päin, meni leposohvalle ja viittasi Pojua tulemaan likemmäksi.
»Koska tiedät niin paljon», alkoi hän, ja sanat tulivat hänen suustansa väkinäisesti, »on meidän helpompi puhella suoraan keskenämme. Olet katsonut sopivaksi muistuttaa minulle — ja myönnän, että kiusauksesi oli suuri — että sen, mitä sinä olet tehnyt, olin minä tehnyt ennen sinua. En voi väittää valheeksi sellaista, minkä kaikki siihen aikaan läheisyydessäni olleet ihmiset tietävät — en, vaikka tahtoisinkin, enkä sitä tahdokaan — vaikka olenkin äitisi tähden koko ajan rukoillut, ettet sinä ikinä saisi tietää, miten minä häntä häpäisin. Mutta sinun ei sovi hakea suojaa minun synnistäni. Sinun on maksettava, kuten minäkin maksoin. Väittänet, että sellainen on varsin tavallista, vain nuoruuden hurjastelua, johon useimmat miehet tekevät itsensä syypäiksi — kuten minäkin tein. Mutta eikö minun, koska olin heittiö ja naistenturmelija, pidä yrittääkään estellä, kun näen oman poikani luisuvan samalle tielle, jolle itse luisuin? Koska äitisi jumalaisessa rakkaudessaan ja laupeudessaan on kyennyt — vain taivas tietää miten — antamaan minulle anteeksi hänelle tekemäni vääryyden, niin luuletko minun itseni antaneen sen itselleni anteeksi? Jumala sinua armahtakoon, jos joudut kokemaan samaa katumusta ja samaa inhoa itseäsi kohtaan, joka on ollut minun rangaistuksenani kaksikymmentä vuotta! Ja kun muistat, kuinka likaisen loukkauksen alaiseksi hän joutui minun käsissäni, luuletko minun voivan antaa sinulle anteeksi sen, että herjaat häntä tuomalla tämän tytön tänne? Sinun on täytynyt edeltäkäsin tietää, että tekosi on sietämätön, tuomittava. Oletko menettänyt koko säädyllisyydentajuntasi vai arvelitko, että minun esimerkkini oli riittävä anteeksiannon peruste — kun tiesit, millainen minun siveellisyyteni oli, arvelitko, että minun pitäisi olla taipuvainen suomaan anteeksi periaatteettomuutesi? En hevin voi toivoa ainoastakaan pojastani pyhimystä, mutta en olisi saattanut uskoa sinun voivan panna äitiäsi alttiiksi sellaiselle häpeälle.» Hänen leimuavista silmistänsä hehkuva ylenkatse, hänen äänestänsä soinnahtava katkera halveksiminen nostattivat punan tummana aaltona Pojun kasvoille.
»Tarkoitukseni ei ollut loukata häntä», puhkesi Poju kiihkoisesti puhumaan. »Tarkoitukseni oli, ettei hän saisi sitä tietää. Juuri sentähden olen täällä, El-Hassissa. Aioin kauemmaksi etelään, mutta minulla ei ollut muassani telttoja eikä miehiä muita kuin Ramadan ja S'rir. Minun oli saatava saattojoukko ja tavattava sinut eräiden asioiden vuoksi, jotka joutuivat tietooni ollessani Tuggurtissa, jo ennenkuin saavuin Tuggurtiin, ja jotka ovat yhteydessä maassamme vallitsevan levottomuuden kanssa. En esitä sitä puolustuksekseni — sitä, että olin poissa luvatta ja petin sanani, pyydän sinulta anteeksi ja olen valmis kärsimään sen rangaistuksen, minkä näet hyväksi minulle määrätä. Mikään ei voi saada minua kunnioittamaan itseäni vähemmän kuin nyt kunnioitan, ei mikään saata olla pahempi kuin se helvetti, jossa olen elänyt nämä viimeiset viikot. Mutta tyttö» — vastoin hänen tahtoansakin hänen katseensa siirtyi huoneiden väliseen verhoon — »minun on pidettävä.» Hänen äänensä kävi äkkiä epävarmaksi, minkä vuoksi sheikki katsoi häneen tarkasti.
»Rakastatko häntä?» tiedusti hän. Ja muistin välähdyksessä solahti aika taaksepäin, ja hänestä tuntui kuin olisi hän kuunnellut, kun Raoul de Saint Hubert lausui hänelle saman kysymyksen kaksikymmentä vuotta sitten.
»En!»
Mutta juuri tämän pontevan vastauksen kiivaus pani sheikin aprikoimaan.
»Miksi sitten et jättänyt häntä Tuggurtiin?» kysyi hän kuivasti.
Poju levitti käsiänsä avuttoman näköisenä. »Kenen huostaan olisin voinut jättää hänet?» huusi hän. »Slimaninko tai jonkun muun hänen kaltaisensa, kohdeltavaksi samalla tavoin kuin minä olen häntä kohdellut — päiväksi, viikoksi, kunnes uutuuden viehätys haihtuisi, ja sitten hylättäväksi vielä syvempään häpeään kuin minä olen hänet saattanut? Vaikka olenkin halpa, en sittenkään ole kyllin halpa menetelläkseni siten. Jos kohta hänen elämänsä sen törkeän raakalaisen seurassa, joka väitti häntä lapsekseen, olikin kammottava, oli hän tahraton, puhdas kuin samanniminen kukka, kunnes minä otin hänet ja tein hänet siksi, mikä hän on.» Hänen äänensä särkyi, eikä hän vähään aikaan saanut sanaakaan suustansa. »Mutta vaikka hän ei olisikaan se, mikä hän on, en olisi voinut päästää häntä käsistäni, sillä hänellä on tietoja, joita en vielä ole saanut häntä ilmaisemaan, jotka ovat meille välttämättömiä, koska ne koskevat sitä asiaa, josta minun on sinulle puhuttava.»
Isä katsahti häneen nopeasti.
»Onko se asia tärkeä?»
»Hyvin tärkeä.»
»Sitten sinun olisi parasta puhua siitä heti. Tämä toinen pulma» — sheikki nyökkäsi sisempään huoneeseen päin — »voidaan järjestää myöhemmin.»
Poju esitti vain alastomat ääripiirteet tosiseikoista, mutta kun sheikillä itsellään oli tuoreet kokemukset, riittivät ne antamaan hänelle aihetta ajatteluun, joka kävi joka hetki vakavammaksi ja pakottavammaksi. Monet seikat sopivat hänen omiin johtopäätelmiinsä ja saivat hänet entistäkin varmemmin uskomaan olleensa oikeilla jäljillä, osuneensa oikeaan päätellessänsä, että maassa toimiva salainen voima oli jonkun ulkovallan vaikutusta. Ja kuinka hyvin heitä oli onnistanut, kuinka hämmästyttävän hyvin! Sattumalta oli Poju saanut selville sellaista, mikä oli uhitellut hänen omaa uutteraa ja sitkeätä etsintäänsä, ehkä löytänyt koko tilanteen avaimen. Ja Poju — jonka hän oli luullut syventyneen yksinomaan omiin hassutuksiinsa — oli osoittanut, ettei hän ollutkaan niin tyyten välinpitämätön maan menestyksestä, kuin isä oli kuvitellut.
Hänen kasvoilleen levisi lempeämpi ilme, ja hän kääntyi kysymään äkkiä.
»Tietystikin tapasit Tuggurtissa Mercierin ja kerroit hänelle tästä?»
Poju liikahti levottomasti ja katsoi toisaalle.
»En — minä — oli vaikeuksia», sopersi hän, punastuen kovasti. Silläcafé mauressasattunut kohtaus oli pienenä yksityiskohtana jäänyt pois hänen kertomuksestaan, jossa oli paljon aukkoja ja joka oli vain pääpiirteittäinen luonnos.
Sheikki nielaisi huulillansa pyörivän luonnollisen kysymyksen, napsautti kieltänsä hampaita vasten ja ponnahti pystyyn.
»Sitten on hänelle lähetettävä selostus heti», sanoi hän päättävästi. »Viivytys saattaisi nyt koitua tuhoisaksi. Mainitsit häipyneesi tämän miellyttävän kolmikon jäljiltä, ennenkuin lähdit Tuggurtista, mutta heistä antamasi kuvaus on parempi ohjaus kuin meillä on tähän saakka ollut. Nyt sinun on palattava minun muassani, ja me tarvitsemme Saint Hubertin apua. Hän on selvillä koko tilanteesta, sikäli kuin Mercier osasi sitä valaista.» Mutta kiertäessään burnusiansa ympärilleen hän vilkaisi olkansa ylitse taaksensa ja sitten taaskin Pojuun. »Väität tämän tytön», virkkoi hän hitaasti, »tämän tytön kavaltaneen sinut niille miehille, jotka erehtyivät pitämään sinua hallituksen salaisena asiamiehenä, osuneesi heihin hänen välityksellään ja pitäneesi häntä vankina saadaksesi häneltä tietoja. Mutta se ei täysin selitä sitä asemaa, jossa hän täällä näkyy olevan. Otitko hänet yksinomaan kostaaksesi hänen aiheuttamansa loukkauksen ja saadaksesi häneltä tiedot vai olinko äsken oikeassa olettaessani hänen olevan — rakastajattaresi? Katsoen olosuhteisiin ja siihen, ettet mielelläsi olisi sallinut minun tulla tänne, myöntänet olettamukseni luonnolliseksi. Muutamia minuutteja sitten jätit huomautukseni vastaamatta, et torjunut syytöstäni. Mutta olenhan saattanut erehtyä, ainakin osittain. Jos olin väärässä, olen valmis oikaisemaan sanani. Ja jos olen tuominnut sinua väärin, olen valmis pyytämään anteeksi. Enempää en voi tehdä. Mutta tahdon tietää totuuden, Poju. Onko hän se, miksi häntä arvelin, vai eikö hän ole? Johtuiko se hetkellisestä tunnepuuskasta, johon taivuit ja jota sitten olet katunut, vai oletko jatkuvasti elänyt hänen kanssansa?»
Sekunnin ajan Poju empi. Lausuttuansa sitten tuskin kuuluvan myönteisen sanan hän pyörähti toisaalle, vaipui leposohvalle ja painoi päänsä käsiinsä.
Ja sheikin katsellessa masentunutta nuorta olentoa, joka oli sykertyneenä sohvan kirkasväristen pieluksien sekaan, tuli hänen silmiinsä äkkiä syvän säälin ilme ja hän astahti nopeasti ja kiihkeästi eteenpäin. Mutta suvaitsematta harvinaista heikkoutta, joka tuntui hiipivän hänen mieleensä, hän hillitsi itsensä, nielaisi huokauksen, kääntyi toisaalle ja kumartui ottamaan savukkeen kotelosta, joka oli avonaisena pienellä, upotuksin somistetulla pöydällä tyhjän kahvikupin vieressä.
»Kuinka kauan sitä on kestänyt?» Savuke oli viritetty ja osittain poltettu, ennenkuin kuului hiljainen vastaus: »Kolme kuukautta.»
Hän pyörähti ympäri, huudahtaen rajusti. »Kolmekuukautta?» kertasi hän. »Eikä rakkautta puolustukseksi? Jumaliste, Poju, en ymmärrä sinua.» Mutta hänen puhuessansa levisi tumma puna hänen paahtuneille poskilleen. Olikohänelläollut rakkaus puolustuksenaan, kun hän monta vuotta sitten oli väkisin anastanut naisen, ei loukkauksen kostoksi, vaan pelkästä halusta ja vihasta naisen edustamaa rotua kohtaan?
Katkeran muiston pakottamana hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, mutta parin hätäisen käännöksen jälkeen hän uudelleen pysähtyi sohvan viereen ja laski kätensä hetkiseksi Pojun olalle.
»Etkö koskaan ajatellut, miten tämä päättyisi?» kysyi hän lempeämmin kuin oli siihen saakka puhunut. »Etkö milloinkaan miettinyt, mikä olisi sen todennäköinen tulos sekä sinulle että hänelle?»
»En tiedä — en ajatellut — minä,oi, hyvä Jumala, jospa en olisi koskaan häntä nähnyt!» Kuullessansa Pojun äänen toivottoman surkean sävyn sheikki säpsähti, samalla kun se lujitti sitä epämieluista vakaumusta, joka jo vähän aikaa oli hänessä yhtä mittaa varmentunut. Niin vastenmielinen kuin se ajatus olikin, oli hänen mahdotonta täysin uskoa hänelle aikaisemmin sinä iltana ponnekkaasti sinkautettua kielteistä vakuutusta.
Hänen lujapiirteiset huulensa sukeutuivat suoraksi, kovaksi, päättäväisen näköiseksi viivaksi.
Sen pohtiminen ei hyödyttänyt vähääkään. Olivatpa Pojun tunteet sekaantuneet asiaan vaikka kuinka syvästi, ei hän voisi sallia periaatteitansa niin pahasti poljettavan.
»Sen toivominen on liian myöhäistä», huomautti hän vakavasti. »Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta tulevaisuus on edessäpäin. Sinun on nyt ajateltava sitä ja ajateltava niin, että siitä jotakin sukeutuu. Koska hänellä, kuten väität, on tärkeitä tietoja, on hänen nähtävästi jäätävä tänne, kunnes olemme saaneet ne tiedot.
»Senjälkeen on minun mietittävä, millä tavoin hänen asiansa voidaan järjestää, miten hänestä huolehtia. En tahdo esiintyä minään Don Quixotena, mutta on eräitä velvoituksia, joita minunkaan ei sovi syrjäyttää. Sinä olet tehnyt tälle tytölle suurimman vääryyden, mitä mies voi naiselle tehdä. Sen enempää syventymättä jutun siveelliseen puoleen — ja miten minä, Jumala minulle anteeksi antakoon, voisin sinua tuomita — otaksun sinun käsittävän, että hänestä on jollakin tavoin huolehdittava. Oman kertomuksesi mukaan hän 011 Algeriassa muukalainen, ilman ystäviä, ja luultavasti hänen henkensä ei olisi penninkään arvoinen, jos hän jälleen joutuisi sen miehen käsiin, jolta sinä hänet riistit — siinä tapauksessa tietenkin, että mies pääsee karkuun, mitä minä en usko. Sinä olet senvuoksi vastuussa hänestä määrättyyn rajaan saakka. Mutta sen rajan ylitse et saa mennä. Et saa ottaa häntä vaimoksesi, vaikka hän tahtoisikin, ja Jumala tietää, puhuitko sinä äsken minulle totta vai etkö, sillä minä en sitä tiedä. Mutta tosiasia on, että hän on arabialainen. Ja vaikka rakastankin kansaani suuresti, en halua seuraajakseni — sekarotuista. — Eikä kansanikaan sietäisi sitä. Vaikka olenkin sydämeltäni arabialainen, olet aina tiennyt, mitä mieltä olen sekarotuisista avioliitoista ja niiden aiheuttamista sotkuista. Algeriassa vilisee niiden tuotteita. En tahdo poikani lisäävän heidän lukuansa. Sinun on selvästi tajuttava, Poju, että tämä suhde on katkaistava —nyt. Lupaatko sen minulle?»
Kului kauan, ennenkuin vastaus tuli, niin kauan, että sheikki jo kerran tai pari otsa rypyssä vilkaisi rannekelloonsa ja liikahti rauhattomasti. Mutta harvinaisen maltillisesti hän odotti äänettömänä.
Ja hänen takanansa vääntelehti Poju sohvalla kasvot käsiin painettuina, rinnassansa riehuvien ristiriitaisten tunteiden raastamana. Ne olivat raastaneet häntä yhtä mittaa siitä illasta saakka, jolloin hän oli ryöstänyt tytön, ja tehneet hänen elämänsä helvetiksi, joka aika-ajoin oli käynyt miltei sietämättömäksi.
Häpeä ja katumus taistelivat vielä tyydyttämätöntä kostonhimoa vastaan.
Hän oli täyttänyt valansa. Hän oli ottanut tytöltä sen maksun, jonka oli vannonut ottavansa — mutta sittenkin hän vielä kaipasi häntä. Minkä tähden? Se ei ollut rakkautta. Petollisuuden ja kavalluksen surmaama rakkaus ei enää koskaan voinut virota henkiin. Nyt hän tunsi tyttöä kohtaan ainoastaan vihaa. Minkätähden häneltä vaaditun lupauksen antaminen oli sitten niin vaikeata? Minkätähden tytön ajatteleminen kuohutti häntä, kuten se häntä tällä hetkellä kuohutti? Häntä ei pidättänyt rakkaus, vaan pelkkä ruumiillinen halu, halu — eikä rakkaus — se kiihdytti hänen sydämensä sykintää ja pani veren kuumana kiertämään hänen suonissaan, niin että hän oli huutamaisillaan ääneen hänet vallanneen kaipauksen tuskasta.
Hän kaipasi tyttöä — vaikka tytön näkeminen oli tuskastuttava, kaipasi hän sittenkin! Hän ei voinut päästää tyttöä luotansa — jolloin hän ei enää milloinkaan saisi tuntea hänen värisevän sylissänsä.
Mutta miten muutoin hän olisi voinut menetellä?
Tyynestä lausumistavasta huolimatta oli lupauksen pyyntö ollut komennus, sellainen komennus, jota oli toteltava. Hänen isänsä tahto oli laki, ja se laki ulottui hänen kansansa jäsenten yksityiselämäänkin. Ja vaikka hän olikin sheikin poika, oli hän myöskin alamainen, joka oli saman arvovallan alainen ja jota kytkivät samat rajoitukset. Vastustaminen ei häntä auttaisi. Siitä koituisi vain se, että hänet karkotettaisiin johonkin kaukaiseen leiriin ja hänen vapauttansa nöyryyttävästi supistettaisiin.
Entä tyttö? Mitä se merkitsisi hänelle? Mitäpä muuta se voisi merkitä kuin vapautumista orjuudesta?
Viime viikkoina näytti tytössä tapahtuneen sisäinen muutos, jota Poju ei jaksanut käsittää. Hän oli lakannut väittämästä, ettei hän ollut syypää kavallukseen, josta häntä syytettiin, lakannut intohimoisesti toistamasta rakkaudenvakuutuksiansa, joille Ahmed oli kääntänyt selkänsä epäillen ja halveksien. Poju tiesi hänen usein salassa itkevän, mutta hänen läheisyydessänsä tyttö oli mykkä ja kyyneletön, vuorotellen alistuva ja kapinoiva, mutta äänetön silloinkin, kun rimpuili hänen syleilyjänsä vastaan.
Ja Jasminilla oli rohkeutta, vastahakoisesti hän myönsi sen. Koko pitkällä, rasittavalla matkalla heidän lähdettyänsä Tuggurtista joutuisalla matkalla, jonka pitkät päiväntaipaleet olivat käyneet miestenkin kestävyydelle, ei tyttö ollut vähääkään valittanut. Vaikka hän oli väsynyt perinpohjaiseen nääntymykseen saakka ja usein vaipunut uneen Ahmedin syliin, kun tämä oli nostanut hänet hevosen selästä, jota hän oli niin pian oppinut ohjaamaan, ei hän ollut vähääkään nurkunut, ei lausunut ainoatakaan moitetta. Ja joka päivä oli hänellä ollut voimia uhitella häneltä vaadittuja ankaria ponnistuksia. Tosin häntä oli jo varhaisesta lapsuudesta saakka harjoitettu vastustamaan väsymystä, mutta hänen tahdonvoimansa tuntui olevan suhteettoman suuri verrattuna sen hallitsemaan hentoon ruumiiseen. Poju oli usein sitä ihmetellyt ja kummastellut, mistä sisäisestä lähteestä hän oli ammentanut luonteenomaisen uljaan rohkeutensa ja päättäväisyytensä.
Ja nyt hän ei milloinkaan saisi sitä tietää. Nyt se oli ollutta ja mennyttä, tämä intohimoinen välinäytös, joka ei ollut tuottanut hänelle muuta kuin kurjuutta ja itse-inhoa, ja edessä oleva elämä näytti hänestä tyhjältä.
Jospa hän vain olisi voinut uskoa ja — antaa anteeksi! Jasmin — jota hän oli aikoinaan rakastanut! Jasmin — joka oli pettänyt hänet!
Tukahtuneesti nyyhkyttäen hän hypähti pystyyn, ja hänen tiukkapiirteiset kasvonsa näyttivät miltei harmailta, vaikka olivatkin tummiksi paahtuneet.
»Lupaan sen sinulle», sanoi hän käheän äänensä vapistessa hillittömästi, »mutta en voi ilmoittaa sitä hänelle nyt — en tänä iltana».
Vähän aikaa sheikki katsoi suoraan ja tutkivasti toisen riutuneisiin, tummiin silmiin, jotka niin läheisesti muistuttivat hänen silmiänsä, ja sitten hänen kasvoillensa äkkiä levisi hymy, jollaista Poju ei ollut koskaan ennen nähnyt, jonka ainoastaan Diana tunsi.
»Ilmoita hänelle sitten, että minä tarvitsen sinua», kehoitti hän lempeästi, käyttäen taaskin tutunomaisempaa arabiankieltä, »mutta ilmoita pian! Ja muista — luotan sinuun!»
Ja pyörähdettyänsä kantapäällään ympäri hän poistui teltasta.
Ilmoita hänelle pian! Mitä hänelle piti ilmoittaa? Sekö, että hän oli vapaa, koska Ahmedilla ei täällä ollut valtaa pitää häntä, että Ahmed, joka oli ryöstänyt hänet niin röyhkeän uhmaavasti ja pakottanut hänet alistumaan tahtoonsa, ei täällä enää ollut hänen kohtalonsa herra ja määrääjä, ei edes oman kohtalonsa herra ja määrääjä, vaan yhtä perinpohjaisesti kuin halvin seuralaisensakin sellaisen hallitsevan tahdon alainen, jonka käsky oli ehdoton! Ei sitä, mitä muuta tahansa. Ikinä hän ei voisi lausua niin nöyryyttävää tunnustusta.
Hänen kasvoillansa oli hyvin katkera ilme, kun hän raotti väliverhoja ja meni verkkaisesti sisähuoneeseen.
Jasmin ei ollut huomaavinansa hänen tuloaan. Tyttö istui liikkumattomana matolla eikä edes kohottanut päätänsä hänen lähestyessään.
Mutta hän tiesi Jasminin huomanneen hänet, sillä mennessänsä likemmäksi hän näki tytön vapisevan ja koukkuun vedettyjen polvien ympärille kierrettyjen pienten käsien puristuvan suonenvedontapaisesti vastakkain, niin että pehmeän, ruskean ihon peittämät rystöset vaalenivat.
Ja häntä katselevan nuoren miehen sydän sykki rajusti ja hänen silmänsä ahmivat tytön hentoa nuorta kauneutta, kunnes hänen suutansa alkoi kuivata ja hänen ruumiinsa pingoittui hänen hillitessään itseänsä.
Hänen isänsä odotti ulkona kuutamossa, mutta minuutin toisensa jälkeen hän seisoi äänettömänä jaksamatta kiskoa katsettansa toisaalle, kykenemättä lausumaan sanoja, jotka eivät tahtoneet lähteä hänen kuivilta huuliltaan.
Vihdoin hän jännitti tahtonsa ja pakottautui puhumaan.
»Minulla on tänä iltana puuhaa muualla. Ethän pelkää, kun jäät yksin? Olet turvassa täällä Ramadanin ja S'ririn ja muiden suojaamana.» Sellaista hän ei ollut aikonut sanoa, eikä hän milloinkaan ennen ollut osoittanut olevansa huomaavainen tytön mahdollisia naisellisia heikkouksia kohtaan eikä pienimmälläkään merkillä näyttänyt niistä välittävänsä. Mutta tänä iltana pakotti hänen jalkojensa juuressa sykkyrässä istuva, kumarainen pikku olento hänet tuntemaan sääliä, jota hän ei ollut luullut enää koskaan tuntevansa.
Mutta miksi pitäisi hänen sääliä Jasminia, kysyi hän itseltänsä katkerasti, kun hänen poistumisensa ei saattaisi merkitä muuta kuin pelätyn isännän sortovallan huojennusta?
Häneen vain hetkiseksi suunnatuissa tummissa, mittaamattomissa silmissä ei kuitenkaan ollut huojennuksen eikä minkään näkyvän mielenliikutuksen ilmettä.
»Mitä pelkäisin?» vastasi tyttö tyynesti. Mutta hänen sävynsä sai veren tulvahtamaan miehen kasvoille ja nostatti äkkiä hänen mielessänsä selittämättömän kiukunpuuskan.
»Mitäpä tosiaankin?» tokaisi hän purevan ivallisesti. »Enhänminäole luonasi — ja sentähden kiitä Allahia ja sitä asiaa, joka pakottaa minut poistumaan!»
Tytön polvia vasten painetut kasvot olivat piilossa, joten Ahmed ei nähnyt, kuinka hänen kauniit huulensa, joihin hän tarttui pienillä, valkoisilla hampaillaan, värisivät ja kuinka äkkiä tulvahtaneet kyyneleet kostuttivat hänen poskiansa. Ja kun hän puhkesi puhumaan, ei hän vastannut Pojun pilkkaan.
»Kuka oli se mies, joka äsken tuli seurassasi?»
Ällistyneenä kysymyksestä Poju silmäili häntä epäluuloisesti. Koettiko tyttö vieläkin saada selville, kuka hän oli, salaisuutta, jota hän ei ollut paljastanut? Toivoiko Jasmin vieläkin kiertoteitse voivansa auttaa niitä miehiä, joilta hän oli hänet anastanut? Se oli vihlova muistutus kaikesta heidän välillänsä tapahtuneesta. Ja äsken niin voimakkaasti kalvanut katumus kuoli, kun hän taaskin muisti tytön petoksen, ja samalla tukehtuivat lempeimmät vaistot, jotka olivat pyrkineet ilmoille. Se ajatus, että Jasmin saattoi vieläkin punoa juonia, vieläkin salassa hautoa hänen nujertamistaan, herätti hänessä uinuvan pirun ja lietsoi ilmiliekkiin koko hänen luonteensa synnynnäisen julmuuden.
Koska ruumiillinen väkivalta oli osoittautunut tehottomaksi, koettaisi hän muita keinoja pakottaaksensa tytön alistumaan, eikä hänen enää tarvinnut verhota itseänsä salaperäisyyteen eikä salata tytöltä, mihin hänet oli tuotu. Hänen täytyi muutamien lähituntien aikana pakostakin saada tietää ne molemmat seikat.
Siispä sopi hänen saada tietää se nyt — ja muistaa sitä aamua, jolloin hän oli kavaltanut hänet, Ahmedin.
»Hän on sheikki Ahmed ben Hassan», vastasi hän lyhyesti.
Naurahtaen sitten pilkallisesti hän lisäsi. »Paha henki, joka ratsastaa vinhemmin kuin myrsky ja jonka silmät leimuavat kuin taivaan tulivasamat. Paha henki, joka on kuolematon — minun isäni.»
Tyttö vavahti ankarasti. Mutta ikäänkuin häntä olisi kannustanut joku pelkoakin väkevämpi tunne, kohotti hän nopeasti päätänsä ja katsoi Ahmediin omituisen tutkivasti.
»Hänkö sinua tarvitsee? Menetkö vain hänen luoksensa?» Hänen äänestänsä soinnahti miltei kiihkeä levottomuus, mutta kun hän puhui hyvin hiljaa, ei Poju erottanut muuta kuin hänen kysymyksensä ensimmäisen osan.
Ahmed nyökkäsi, veti burnusinsa kireämmälle ja siirtyi askeleen likemmäksi. »Hän ei tarvitse ainoastaan minua ja sitä, mitä olen tullut tuomaan hänelle», virkkoi hän merkitsevästi. »Hän tarvitsee myöskin niitä tietoja, jotka sinulla on ja joita et suostu antamaan minulle. Eikö sinun olisi parempi ilmaista ne minulle nyt — kuin odottaa siihen asti, kunnes hän pakottaa sinut puhumaan?»
Se oli suoranainen uhkaus, ja tyttöä puistatti taaskin, mutta sittenkin hänen pelokkaat silmänsä katsoivat värähtämättä Ahmediin.
»Miten osaisin puhua sellaisesta, mitä en tiedä?» sanoi hän väsyneesti.»Olen vakuuttamistani vakuuttanut sinulle, etten tiedä mitään.»
Mies keikautti päätänsä äkäisen maltittomasti, ja hänen kiihkeä luontonsa kuohahti, kun hän luuli toista itsepäiseksi.
»Sinä olet valehdellut minulle paljon», vastasi hän tylysti, »mutta nyt saat nähdä, etteivät täällä valheet sinua auta. Allah antakoon sinulle järkeä, sinä pikku hupsu!» Ja kalseasti naurahtaen hän pyörähti ovelle päin.
»Herra!»
Mutta valittavan rakoileva huudahdus ei seisauttanut Ahmedia, ja tyttö ponnahti pystyyn, riensi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käsivarteensa.
Miehen tarkoitus ei ollut lyödä häntä, mutta kääntyessänsä sysäämään häntä luotansa, osui Ahmedin käsi raskaasti hänen huohottavaan rintaansa, ja päästäen hiljaisen, surkean valituksen hän horjahti taaksepäin, tarttuen tukea saadaksensa verhoihin, jotka painuivat kiinni Ahmedin jälkeen.
Hetkisen hän seisoi silmät suljettuina, vapisten päästä jalkoihin saakka. Sitten hän, painaen tiukasti käsillänsä kivistelevää rintaansa, pujahti verhojen lomitse ja juoksi vikkelästi ovelle.
Puolittain suljetun oviverhon takaa hän katsoi, kun Ahmed nousi satulaan ja ohjasi hevosensa toisen ratsastajan luokse, jonka pelkkä nimi täytti hänen mielensä taikauskoisella pelolla ja kammolla, tarkkaili heitä, kun he rinnakkain ratsastivat jyrkkää rinnettä ylöspäin ja saapuivat harjanteelle, jossa odottava saattue vetäytyi sivuille antaaksensa heille tietä ja sitten sulkeutui jälleen piilottaen heidät näkyvistä; hän katseli niin kauan, kunnes enää ei ollut muuta katsottavaa kuin Ramadan, joka verkalleen asteli etäiselle nuotiolle.
Ahmed oli poissa.
Väristen Jasmin kääntyi silmäilemään tyhjää huonetta. Kun hänet tänä iltana oli tuotu tänne pitkän, rasittavan matkan jälkeen, joka oli ollut kuin hirveätä unta ja jonka aikana hän oli viettänyt yönsä, maaten Ahmedin vieressä avoimen taivaan alla, ruumis kipeänä uupumuksesta, oli tämä paikka tuntunut turvaiselta.
Mutta nyt —
Kyyneleet, joita äkkiä alkoi valua hänen poskilleen, sokaisivat häntä, hän hoippui takaisin sisähuoneeseen ja vaipui polvillensa vuoteen viereen, painaen päätänsä pehmeään patjaan, tarttuen levitetyin käsin silkkiseen peitteeseen ja vääntelehtien rusentavan, lohduttoman yksinäisyyden tunteen vaivaamana.
Ahmed oli mennyt, mennyt vihoissaan ja epäilevänä.
Eikö Ahmed milloinkaan uskoisi, milloinkaan palaisi hänen luoksensa, vaikka oli kerran rakastanut häntä, herättänyt hänessä rakkauden, jota kaikki hänen tyly häikäilemättömyytensä ei jaksanut tappaa? Ja Ahmed oli lähtenyt huulillansa uhkaus, joka teki hänet viluiseksi ja sairaaksi pelosta. Mikä oli tämä paikka, johon Ahmed oli hänet tuonut, tämä dshinnien ja afriittien koti! Oliko Ahmed itse ihminen vaiko paha henki, tämä pahojen henkien päällikön poika!
Peläten häntä ympäröivää hiljaisuuttakin hän painautui tiukemmin vuodetta vasten tukehtumaisillaan sydämensä rajuun sykintään. Oliko hän tosiaankin yksin vai oliko kaikkialla hänen ympärillänsä henkiolentoja, joita hän pelkäsi, mutta ei erottanut?
Ojentuiko parhaillaan aavekäsiä tarttumaan hänen vapisevaan, kokoon sykertyneeseen ruumiiseensa? Särkisikö hänen jännittyneet korvansa joku hirvittävä, äkillinen, yliluonnollinen meteli, joka ilmoittaisi haamulauman saapuvan?
Kun hänet oli kasvatettu taikauskoiseksi, kun hänen herkkään mieleensä oli juurtunut hänen kansansa kaikenlaisia haaveellisia luuloja ja kun häntä oli kouluttanut mies, joka itse väitti olevansa yhteydessä salatun maailman kanssa, oli hänen kauhunsa hyvin todellinen. Ja hiessä kylpien hän virui uskaltamatta liikahtaa, ikäänkuin herpaantuneena, kunnes vihdoin hänen Iäheltänsä kuuluva syvä ääni lopetti hiljaisuuden ja kiihdytti hänen pelkonsa huippuunsa. Hillitysti kirkaisten hän valahti lattialle ja värisi mielipuolisena kauhusta.
Mutta ääntäjä olikin vain Ramadan, joka oli tullut sammuttamaan ulomman huoneen lamppuja ja johon hän oli tottunut — vaikka hän saattoikin olla paha henki.
Häneltä pääsi kiihkeä helpotuksen huoahdus, ja hän nousi istumaan, pyyhkäisi tuuhean tukan kostealta otsaltaan ja koetti vastustaa hermostumista, jolle hän oli antanut vallan. Ja mitä hän oikeastaan pelkäsi, aprikoi hän suruisin silmin hitaasti katsellessansa ympäri huoneen, joka nyt näytti niin tyhjältä ja autiolta.
Mitä oli dshinnien ja peikkojen pelko tai edes hänen kammonsa sitä hirveätä olentoa kohtaan, jonka vihalla häntä oli uhattu, verrattuna siihen pelkoon, joka pyrki muuttamaan hänen sydämensä kiveksi?
Ahmed oli jättänyt hänet, Ahmed, joka oli hänen silmäinsä valo, hänen maailmansa, koko hänen olemassaolonsa! Ja palaisiko hän enää koskaan?
Vaikka Ahmed ei enää rakastanutkaan häntä, oli hän kuitenkin tarvinnut häntä, ja siihenkin Jasmin oli ollut tyytyväinen.
Mutta tarvitsiko Ahmed edes häntä enää?
Eikö täällä, hänen oman kansansa keskuudessa, ehkä ollut joku toinen, jota hän rakasti, joku toinen, jolla oli varmaankin häneen parempi oikeus ja jonka luokse hän oli mennyt? Oliko nyt tullut loppu — oliko Ahmed kyllästynyt häneen tyydytettyänsä kostonhimonsa, ja oliko hän nyt vain hyödytön, vastuksellinen olento, joka viskattaisiin syrjään tarpeettomana ja unohdettaisiin? Eikö hän enää milloinkaan saisi nähdä Ahmedia, kuulla hänen ääntänsä, tuntea hänen väkevien, pakottavien käsivarsiensa syleilyä?
Miten hän jaksaisi elää ilman Ahmedia, elämäänsä, herraansa! Allah,Allah, millainen tuska — millainen sietämätön tuska oli rakkaus!
Hän virui pitkänänsä matolla, häntä puistattivat voimakkaat nyyhkytykset, jotka tuntuivat repivän hänen hennon ruumiinsa kappaleiksi, ja hän itki raatelevan murheen vallassa, kuiskien rakastettunsa nimeä, kunnes hän lopen uupuneena jäi makaamaan hiljaa, katsoen tulevaisuutta silmiin, sitä tulevaisuutta, joka näytti välttämättömältä.
Ahmed ei enää palaisi. Hän ei nyt merkinnyt Ahmedille mitään. Ahmed oli mennyt — ja hänen mukanansa oli kaikki kadonnut.
Kaikki?
Hän painoi polttavat kasvonsa tiukemmin paksuun mattoon, joka oli likomärkä hänen kyynelistään.
Ei kaikki.
Hänellä oli yksi, jota häneltä ei voitaisi riistää. Hänen yksinäisyydessään ja surkeudessaan oli hänelle jäänyt yksi toivo, yksi riemu — toivo, josta hän ei ollut rohjennut kertoa Ahmedille, joka olisi hänen salaisena voimanaan ja lohtunaan, kunnes tulisi elävä lohdutus täyttämään hänen tyhjän sylinsä ja lepäämään hänen rinnoillaan, joita Ahmed oli äkäisellä kädellä kolhaissut.
Hän oli ikävöinyt kuolemaa, mutta miten olisi hän saattanut kuolla, kun hänen sydämensä alla oli kallisarvoinen lahja, Ahmedin ainoa armon osoitus — Ahmedin lapsi, jota hän saisi rakastaa, jonka hyväksi hän saisi elää.
Ahmedin lapsi —
Hänen rinnastansa puristui tuskainen parahdus. Lapsi yksin ei jaksanut tyydyttää hänen kaihoavaa sydäntänsä.
Lapsen isää hän kaipasi, lapsen isää hän tuskaisesti ikävöi, jupisten hänen nimeänsä intohimoisen hellästi, hirveiden nyyhkytysten raastaessa häntä, samalla kun pitkät tunnit vierivät hitaasti, kunnes valuvat kynttilät toinen toisensa jälkeen leimahtivat viimeisen kerran ja sammuivat, ja hän virui pimeässä yksin epätoivoinensa.
Oli vielä hyvin varhainen aamu, kun Caryll heräsi lyhyestä, vain pari tuntia kestäneestä unesta.
Muun osan yötä hän oli viettänyt heittelehtien rauhattomasti puolelta toiselle kapeassa leirivuoteessansa ja astellen edestakaisin teltassa, kunnes raittiin ilman ja laajemman tilan tarve oli ajanut hänet ulos marssimaan sinne tänne kuumeisena ja sisäisen myrskyn vaivaamana.
Oliko hänen tuntemansa tunne tosiaankin rakkautta vai oliko se ainoastaan mustasukkaisuutta — järjetöntä mustasukkaisuutta, jota hän ei ollut luullut milloinkaan tuntevansa, joka toi muassansa kylmän, vimmaisen raivon ja saattoi hänet pelkäämään omia ajatuksiansa ja sisässänsä kiehuvaa intohimoista vihaa.
Tuntemisen ensimmäisellä hetkellä, kun hän oli käsittänyt, kuka oli se mies, jonka hän viimeksi oli tavannutcafé mauressa, oli hän ollut näkevinänsä veljensä punaisen usvan lävitse, ja hän oli hädintuskin jaksanut nielaista huulillansa pyörivän syytöksen, tarttua ojennettuun käteen ja lausua jonkunlaisen järjellisen vastauksen kohteliaaseen tervehdykseen, joka oli ollut niin jyrkässä ristiriidassa toisen säihkyvien silmien uhkaavan ilmeen kanssa.
Hän oli pihissyt kiukusta, häntä oli rääkännyt tytön ajatteleminen, ja hänen oli ollut miltei mahdotonta edes istua samassa huoneessa veljensä kanssa. Helpotusta tuntien hän olikin innokkaasti suostunut, kun Saint Hubert oli ehdottanut, että he poistuisivat telttoihinsa aikaisin. Mutta yksinäisyys ei ollut auttanut häntä ja voimatta nukkua hän oli ajatellut ja hautonut mietteitänsä, kunnes hänen ajatuksensa pyörivät loputtomassa, sekavassa kierroksessa, lähtien samasta kohdasta ja aina palaten samaan kysymykseen: missä oli tyttö ja mikä oli ollut hänen kohtalonsa?
Toistakymmentä kertaa yön kuluessa oli hänet vallannut kiusaus etsiä veli käsiin ja kasvoista kasvoihin vaatia häneltä tietoja. Mutta hän ei osannut etsiä Pojua tästä laajasta leiristä, joten hänen oli tuskailtava itseksensä, ja joka kerta hän oli jälleen aloittanut yksitoikkoisen kävelynsä, joka ei lainkaan ollut omiansa tyynnyttämään hänen rauhattomuuttansa eikä lievittämään hänen päässänsä tuntuvaa raskasta jyskytystä.
Kerran oli Saint Hubertin teltasta vielä loistava valo houkutellut hänet perin epätoivoissansa etsimään seuraa, mutta sisältä kuuluva puheensorina oli karkoittanut hänet takaisin omaan majapaikkaansa entistäkin kiihtyneempänä. Mikähän salaperäinen puuha taaskin piti Saint Hubertia valveilla näin myöhään, vaikka hän oli vetäytynyt telttaansa aikaisin, valittaen olevansa väsynyt ja kipeästi kaipaavansa unta? Ja minkä tähden sekä sheikki että hänen poikansa olivat kreivin luona innokkaasti keskustellen tähän aikaan yöllä tai pikemminkin aamulla — sillä vilkaisu kelloon oli osoittanut sen lähentelevän kolmea. Hän oli viivytellyt vain hetkisen, mutta sillä ajalla hän oli selvästi erottanut kaikkien kolmen äänet.
Hän ei tahtonut esiintyä salakuuntelijana ja oli palannut vuoteeseensa heittelehtiäksensä kuumeisesti kyljeltä toiselle, kunnes uni oli vihdoinkin tullut. Ja hän oli nukkunut kaksi tuntia levottomien unien vaivaamana, ja hänen herättyänsä virkistymättömänä oli hänen päätänsä särkenyt ja kurkkuansa kuivannut, ja hänen pulmansa oli vielä ollut ratkaisematon.
Tyttö oli arabialainen eikä koskaan voisi merkitä hänelle mitään. Miksi sitten tytön ajatteleminen kuohutti häntä niin syvästi? Tuggurtissa oli hänen rakkautensa ollut epämääräistä, hämärää tunnetta, ruumiillisten intohimojen piirin ulkopuolella. Vaikka tytön hieno raikkaus oli kiehtonut häntä, ei häntä ollut niin suuresti vetänyt puoleensa toisen ruumiillinen kauneus kuin sielun käsittämätön monimutkaisuus ja tytön määrittelemätön lumousvoima, joka oli voimakkaasti kiinnostanut häntä. Se oli ollut utuista rakkautta — jota hän tuskin oli siksi tunnustanut — puhtaasti platoonista, ja se oli muuttunut vaikuttavaksi vasta silloin, kun hän oli nähnyt tytön avuttomana ryöstäjän armottomissa käsissä. Ja senkin rakkauden hän oli luullut tukahduttaneensa, repineensä sen sydämestään — mutta kun hän eilen illalla oli nähnyt sen miehen, joka tytön oli ryöstänyt, oli hänen rinnassansa puhjennut tunnemyrsky, joka oli vähällä ollut temmata hänet valtoihinsa. Hän heittäytyi ähkäisten kyljellensä ja painoi kuumat kasvonsa rypistyneeseen pielukseen, vihdoinkin pakottautuen katsomaan todellisuutta suoraan silmiin. Oliko ruumiillinen halu rakkautta? Kaipasiko hän tyttöä enemmän kuin milloinkaan ennen ainoastaan hänet niin äkkiä vallanneen kummallisen mustasukkaisuuden tähden — pelkästään nolatun, kostoa himoavan miehen eläimellisen mustasukkaisuuden vuoksi? Miksi taivaan nimessä hän olisi mustasukkainen? Tyttö ei ollut missään mielessä koskaan ollut hänen, kun taas toinen —
Hän kiepsahti istumaan, sinkosi vuodevaatteet syrjään ja rypisti otsaansa muistellessaan tuntemisen ilmettä, jonka hän oli nähnyt tytön silmissä sinä iltana kahvilassa. Millaisissa suhteissa oli tyttö aikaisemmin ollut tämän hänen veljensä kanssa — tämä tyttö, jonka viattomuudesta ja siveellisestä puhtaudesta hän olisi ollut valmis panemaan henkensä pantiksi? Eikö sitä silmäänpistävää suloista puhtautta, jonka hän oli ollut tytössä näkevinään, ollutkaan muualla kuin hänen omassa mielikuvituksessaan? Eikö hän todenperään ollutkaan yhtään parempi kuin ne halvat, turmeltuneet olennot, joiden joukossa hän oli ollut?
Häntä puistatti inho hänen ajatellessansacafé mauressanäkemiänsä tanssijattaria, joilla oli uniset silmät ja aistilliset kasvot.
Eikö tässä kirotussa maassa ollutkaan muuta kuin eläimellisyyttä? Se hirvittävä tarina, jonka setä Raoul oli eilenillalla kertonut — ja nyt tämä! »Hyvä Jumala, miksi tulinkaan tähän kirottuun paikkaan!»
Hän oli sekä ruumiillisesti että sielullisesti riutunut, hänen vaativainen mielensä joutui vaistomaisesti kuohuksiin sekavina kiitävistä ajatuksista, joita hän kammosi kykenemättä kuitenkaan niitä hillitsemään, ja hän istui kumarassa vuoteen laidalla, olkapäät painuneina, pää käsien varassa. Ja siinä asennossa hän oli vielä silloinkin, kun Williams puolen tunnin kuluttua tuli sisälle, tuoden kuumaa vettä ja kupin aamuteetä. Palvelijan levottomana tiedustaessa, oliko hän sairas, herätti miehen ääni hänet, ja hän kohotti kalpeita, pingottuneita kasvojansa, jotka nähtyänsä silminnähtävästi levoton palvelija kysyi hänen vointiansa uudelleen ja äskeistä kiihkeämmin.
»En, en ole sairas; ei minua mikään vaiva. Älkää taivaan tähden touhutko turhia, Williams!» sanoi hän ärtyneesti. »En saanut unta, ja päätäni hieman pakottaa. Juotuani teetä olen taaskin kunnossa. Pankaa se tuonne pöydälle! En: en tahdo mitään muuta — ja mitä hittoa te odotatte?»
Mutta kun hän yleensä oli kohtelias alaisillensa, seurasivat hänen harvinaista ärtymistänsä omantunnonvaivat ja harmittelu, kun hän näki Williamsin tavallisesti aurinkoisille kasvoille nopeasti leviävän alakuloisen ilmeen ja katseli teltasta äänettömästi varpaillansa poistuvaa palvelijaa. Hänen ei olisi tarvinnut loukata poika-pahaa vain sen tähden, että itse oli kurjalla tuulella, mietti hän pahoillansa, kaasi teetä kuppiin ja istuutui pienen pöydän ääressä olevalle tuolille, vaipuen taaskin katkeriin aatoksiinsa.
Mutta hän ei saanut kauan hautoa tuskallisia mietteitänsä.
Tuskin hän oli ennättänyt juoda teensä, kun Williams näyttäytyi uudelleen, astuen sisälle arkailevana ja ilmeisesti hämillänsä.
»Pyydän anteeksi, mylord», alkoi hän empien, »mutta se nuori herra — joka saapui eilenillalla» — hän pysähtyi ikäänkuin etsien sopivaa arvonimeä — »teidän ylhäisyytenne veli, mylord —» sopersi hän vihdoin.
Jokainen hermo pingottuneena ja jäykkänä Caryll kääntyi hitaasti häneen päin ja heilautti kysyvästi päätänsä ovea kohti. »Kyllä, mylord», myönsi Williams vastaukseksi lausumattomaan kysymykseen. Hetkisen Caryll istui äänettömänä sydämensä sykkiessä vimmaisesti.
»Pyytäkää häntä tulemaan sisälle!» käski hän vihdoin, ja hänen särkynyt, käheä äänensä kuulosti hänestä itsestänsäkin ihan vieraalta.
Hän ei liikahtanut, kun kookas, silmääkiehtovaan asuun puettu mies astui telttaan ja tervehti häntä, suoden hänelle miltei huolimattoman, vähäisen salaamin, joka tuntui erottavan heidät entistä kauemmaksi toisistansa. Ja Caryllin silmissä oli kylmän vihamielinen ilme, kun hän taaskin pani merkille toisen röyhkeän esiintymisen ja hieman ylimielisen ilmeen, joka edellisenä iltana oli häntä ärsyttänyt. Ensiksi puhkesi puhumaan Poju, joka astui eteenpäin huolettoman itsevarmana.
»Pyydän tuhannesti anteeksi, että tunkeudun häiritsemään näin varhain,monsieur», alkoi hän ranskankielellä, »mutta palvelijasi kertoi sinun olevan valveilla, enkä kenties saa tänään enää toista tilaisuutta puhellakseni kanssasi — kahden kesken. Saanko polttaa?» lisäsi hän äkillisen epäjohdonmukaisesti, pyöritellen virittämätöntä savuketta pitkissä, ruskeissa sormissansa.
Yhä pahemmin äkämystyen Caryll osoitti teetarjottimella olevaa tulitikkurasiaa ja viittasi pöydän toisessa päässä olevaan tuoliin.
»Etkö osaa puhua englanninkieltä?» kysyi hän tuikeasti, kun hänen veljensä oli istuutunut ja veti burnusinsa liepeitä ympärilleen liioitellun huolellisesti, nostaen toisen punaisesta nahkasta valmistetun saappaan verhoaman jalkansa toiselle.
Poju heilautti hilpeästi kättänsä, ja hänen valkeat hampaansa välkkyivät huulien raottuessa hupaisaan hymyyn, mikä oli vain omiansa yhä enemmän kiukustuttamaan Caryllia.
»Kyllä osaan — jos minun on pakko», vastasi hän samalla kielellä kuin ennenkin, »mutta mieluummin puhun ranskaa — nimittäin, jollet sinä ymmärrä arabiankieltä», lisäsi hän, luoden toiseen nopean, kysyvän silmäyksen, jossa oli hieman halveksiva ilme.
»En osaa», ärähti Caryll niin lyhyesti, että hänen epäyksensä oli enemmän kuin töykeä.
Mutta hämmentymättä Poju taaskin hymyili suopeasti. »Sepä vahinko», huomautti hän äänessänsä ivallisen pahoittelun häive. »Se on joidenkuiden vanhimpien runoilijain kieli.» Ja otettuansa savukkeen pois suustansa hän hitaasti puhalsi ohuen, sinisen savupilven, katsellen sitä miettivästi sen pyörteisenä leijaillessa avoimelle ovelle.
Caryllin itsehillintä oli laukeamaisillaan ja hän tähysti toiseen äkäisesti. Aikoiko tämä aavikkolaisnulikka esiintyä hänen mestarinaan vai koettiko hän tahallansa ärsyttää häntä menettämään malttinsa? Joka tapauksessa he olivat pieksäneet tuulta kyllin kauan, ja heidän oli aika lopettaa tämä ilveily. Arabialaisten tapaista saattoi olla aloittaa kina sillä tavoin, mutta niin ei ollut hänen, ja kuta pikemmin he pääsisivät asiaan, sitä parempi.
»Olen varma siitä, ettet tullut tänne näin varhain pohtimaan arabian- tai minkään muun kielen hyviä puolia», huomautti hän purevasti. Ja hänen olettamuksensa osoittautui oikeaksi, sillä Pojun sävyisä esiintyminen ja huoleton hymy olivat kadonneet, kun hän kääntyi vastaamaan toisen kysymykseen.
»En tullutkaan», myönsi hän empimättä, ja vasta silloin Caryll pani merkille, kuinka riutunut ja väsynyt hän oli, vaikka koettikin salata sitä tekeytymällä rehenteleväksi. »Ja luullakseni arvaat varsin hyvin tuloni syyn. Myöskin rohkenen uskoa sinun otaksuttavasti odottaneen minua. Meidän on luullakseni selitettävä hieman asioita toisillemme — ja olen täällä juuri sitä varten.» Hän keskeytti puheensa hetkiseksi, silmäillen tutkivasti pöydän toisella puolen olevia vihamielisiä kasvoja. »Eileniltainen kohtauksemme ei ollut ensimmäinen», jatkoi hän verkallisemmin. »Me tapasimme toisemme jo sitä ennen — Tuggurtissa. Ja tänä aamuna olen tullut luoksesi esittämään harkittavaksesi, että olisi — sanoisinko — poliittisesti viisaampaa? — jos unohtaisit tapauksen, joka missään nimessä ei saata kiinnostaa sinua mieskohtaisesti.» Hänen sävynsä sai ivallisen värityksen. »Oli kova onni, että sinä jouduit sitä näkemään. Mutta koska niin kävi, saanko vihjata sinulle, että olisi vieläkin onnettomampaa, jos mainitsisit siitä sellaisille henkilöille, joita se ei koske. Onko minun tarpeellista olla selväsanaisempi?»
Taaskin Caryll näki hänen silmissänsä saman uhkaavan välkkeen kuin edellisenä iltana ja ponnahti pystyyn väristen kiihkosta.
»Ei, lempo soikoon, ei tarvitse», huusi hän vimmoissansa. »Olet puhunut kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi. Ja mitä helvettiä tarkoitat uhatessasi minua? Jos luulet minun rahtuakaan välittävän sinusta ja uhkauksistasi, oletpa aika pahasti erehtynyt. Jos pidän suuni kiinni tuosta Tuggurtissa sattuneesta elukkamaisesta tapauksesta, ei se suinkaan johdu hienotunteisuudesta sinua kohtaan. Se, mitä sinä näet hyväksi tehdä, mikäli se koskee sinua itseäsi, ei liikuta minua vähääkään — minuun nähden saat mennä hornaan omalla tavallasi ja niin nopeasti kuin haluat. Mutta kaikki sellainen, mikä koskee sukumme kunniaa, on minusta tärkeätä. Riittää se, että minä näin sen lurjusmaisen tapauksen. En hevin kiirehdi tiedottamaan koko maailmalle, että veljeni on konnamainen naisenryöstäjä. En myöskään tunne teidän täkäläisiä siveellisiä ohjesääntöjänne enkä niistä liioin välitäkään, mutta Englannissa me emme esiinny roistomaisesti. Ymmärrätkö, vai pitääkö minunkin olla selväsanaisempi?»
Myöskin Poju oli hypähtänyt pystyyn, ja hetkisen he seisoivat vastakkain, toinen moitteettoman puhtaassa, huolellisesti järjestetyssä asussaan, toinen tukka pörröisenä ja yöpuku nuhrautuneena, mutta molemmat tuhkanharmaina ja hillittömän raivon puistattamina. Se oli tärkeä hetki, ja pienen teltan ilma tuntui äkkiä käyneen sähköiseksi, se tuntui uhkuvan alastomia inhimillisiä intohimoja, samalla kun säihkyvät, tummat silmät kiihkeästi tuijottivat värähtämättömiin sinisiin silmiin, jotka tähysivät vastaan yhtä äkäisinä ja päättäväisinä.
Hirveästi jännittäen tahtoansa Poju sitten sai takaisin malttinsa, jonka hän oli ollut vähällä menettää. Hänen nyrkkinsä heltisivät auki, ja hän peräytyi askeleen, tehden uuden keveähkön salaamin.
»Kiitos, ymmärrän täydellisesti», sanoi hän leppeästi, vaikka hänen tiukkapiirteiset huulensa kaareutuivat hieman ivalliseen hymyyn. »Luottamuksesi ja avomielisyytesi tekevät kaikki enemmät selitykset meidän välillämme tarpeettomiksi. Ja kun asianlaita on siten, ei minun enää tarvitse käyttää vieraanvaraisuuttasi väärin. Koska en voi väittää kuvittelevani, että seurani on sinusta miellyttävä tai tervetullut, ehätän vapauttamaan sinut siitä niin pian kuin suinkin.»
Hänen ennätettyänsä avoimelle ovelle seisautti hänet hiljainen: »Maltahan!» Vaivautumatta katsomaan taaksensa hän pysähtyi, pitäen keveästi kädellänsä syrjään työnnetystä oviverhosta.
»Monsieur!»
»Missä hän on?»
Äkillinen kysymys lietsoi hänen mielessänsä vielä kytevää, kirvelevää mustasukkaisuutta, ja epäluuloisena ja kiukuissansa hän pyörähti nopeasti ympäri.
»Mitä se sinulle merkitsee?» ärähti hän. Ihan äkkiä hänen kasvonsa sitten muuttuivat ilmeettömiksi, hänen silmänsä soukkenivat, kunnes pitkät, tummat silmäripset melkein piilottivat ne ja hän kohautti olkapäitänsä teennäisen välinpitämättömästi.
»Koska sitä kysyt», virkkoi hän tyynesti, »on hän teltassani —El-Hassissa». Ja hän heilautti huolettomasti kättänsä etelää kohti.
Tuskin kyeten hillitsemään itseänsä Caryll astui askeleen lähemmäksi, tuijottaen häneen kiihkoisesti. »Mitä aiot hänelle tehdä?»
Poju naurahti katkerasti.
»Mitäkö aion hänelle tehdä?» kertasi hän verkalleen. »Bon Dieu, en tiedä sen enempää kuin sinäkään. Jos olisit kysynyt, mitä olen hänelle tehnyt, olisin vastannut, että se on minun asiani — eikä sinun,monsieur mon frère. Mutta kun kysyt, mitä aion hänelle tehdä, olet tullut pyytämään haluamiasi tietoja väärältä henkilöltä. Koska olin kyllin typerä tuodakseni hänet tänne, on hän siirtynyt pois määräysvallastani. Etkö vielä ole ollut Ahmed ben Hassanin leirissä kyllin kauan tietääksesi, että täällä on merkitystä vain hänen tahdollansa ja mielivallallansa? Kysy monseigneurilta, jos haluat lisää tietoja tytöstä!»
Caryll kalpeni huuliansa myöten.
»Mitä tarkoitat — hyvä Jumala, mitä tarkoitat?» kuiskasi hän pelokkaasti.
Vähän aikaa Poju silmäili häntä hämmentyneenä ja naurahti sitten taaskin ylenkatseellisen suuttuneesti.
»En ainakaan sitä, mitä sinä ilmeisesti tarkoitat», sanoi hän kirpeästi. »Ei edes meidän arabialaisten siveellisyys ole niin kehno. Ja tuskinpa monseigneur kiittäisi sinua siitä, että viittailet hänen pitävän haaremia.» Ja uudelleen ylenkatseellisesti naurahtaen hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui teltasta. Herkkä-ilmeiset kasvonsa punehtuneina. Caryll lysähti jälleen vuoteelle, inhoten itseänsä sen kammottavan ajatuksen tähden, jonka hän oli niin vilpittömästi ja häikäilemättömästi pukenut sanoiksi. Mikä häneen oli tullut, että niin kuohuttava ajatus oli edes saattanut johtua hänen mieleensäkään? Oliko sekin niitä väijyviä uusia aatoksia ja mietteitä, joita viime aikoina oli väkisin tulvinut hänen mieleensä, vaikka hän olikin kaikin voimin koettanut niitä karkoittaa?
Hän kaihtoi itse-erittelyä, mutta oli itsepintaisesti päättänyt ottaa perinpohjaisen selvän hänessä tapahtuneesta kummallisesta muutoksesta, tunsi äkkiä joutuneensa siveelliseen käännekohtaan ja oli sielullisesti ymmällä, aprikoiden, tunsiko hän itseänsä ollenkaan. Johtuiko se kaikki Algerian ja sen keveän, häiritsevän, itämaisen ilman ohimenevästä vaikutuksesta vai aiheuttiko sen joku miehuuden tunnon mukana voimistunut sisäinen vajavaisuus ja siitä kehittyneet virtaukset, joista hän ei ollut siihen saakka tiennyt mitään?
Mutta olipa syynä ympäristö tai perinnäinen heikkous, mitäpä sillä väliä. Oliko hän niin heikko, ettei hän kyennyt kohoamaan kummankin yläpuolelle?
Hän keikahti äkkiä istumaan, heilauttaen kantapäänsä maahan, ja jäi harmistuneena tähyilemään tyhjää telttaa.
Hänet saisi kirota, jos hän sallisi kummankaan vaikuttaa itseensä! Tämä maa oli saastainen — se sai olla. Ja perinnäisten taipumusten ajatteleminen oli vain kurja tapa pyrkiä välttämään mieskohtaista vastuunalaisuutta. Hän ei olisi paljonkaan arvoinen, jollei hän kykenisi vastaamaan omista heikkouksistaan sysäämättä syytä kenenkään toisen niskoille. Ja mistä hän sitäpaitsi olisi tiennyt, että syynä oli perinnöllinen taipumus? Koko pulma aiheutui tästä myrkyllisestä, veltosta elämästä, totutun työn puutteesta. Kotosalla hänellä ei ollut milloinkaan ollut aikaa ajatella, kun taas täällä — Äkäisesti huudahtaen hän kiskoi pyjaman yltänsä ja sukelsi teltan nurkassa olevaan kylmään kylpyyn. Ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän ajeltuna ja puettuna istuutui kirjoittamaan pitkähköä, yksityiskohtaista kirjettä tilanhoitajalleen. Mutta ei edes tämä mieluisa puuha hänelle tuonut paljon huojennusta, sillä hän oli jo ennen lähtöänsä antanut tarkat ohjeet koko poissaolonsa ajaksi, ja kun sheikki ei vielä ollut ilmaissut olevansa lainkaan halukas kajoamaan siihen asiaan, jonka tähden hänen poikansa oli tullut Englannista, ei hänellä ollut mitään lisättävää jo ennensanottuun, ja niin ollen kirje olikin suureksi osaksi liiallista hommaa. Ja vaikka asia kiinnittikin hänen mieltänsä, oli hänen omituisen vaikea keskittää siihen ajatuksiansa.
Vaikka hän kuinka koetti suunnata mieltänsä tosiseikkoihin ja numeroihin, pyrkivät hänen aatoksensa harhailemaan. Yhäti häiritsivät häntä hänen veljensä ja tytön kasvot, väikkyen hänen ja sen tehtävän välissä, joka oli niin likellä hänen sydäntänsä.
Mihin kaikki tämä veisi — mikä olisi tytön kohtalo? Hänen veljensä rakastajatar — armias taivaan Jumala, miksi hän siitä välitti, miksi se koski niin kirotusti? Arabialaisnainen, joka ei olisi koskaan eikä missään oloissa voinut merkitä hänelle mitään — mutta sittenkään hän ei saanut tyttöä ajatuksistaan.
»Hän on teltassani — El-Hassissa.» Taaskin hän kuuli tyynen, tasaisen äänen, taaskin hän näki sanoja seuranneen pilkkahymyn ja pyyhkäisi kädellään kasvojansa, taistellen rinnassaan riehuvaa mustasukkaista raivoa vastaan, koettaen unohtaa sekä veljensä että tytön.
Oli puolisen aika, kun usein keskeytetty kirje oli lopussa, ja kun häntä ei lainkaan haluttanut joutua perheen pariin, oli hän vähällä noudattaa päähänsä juolahtanutta mielijohdetta, lähettää anteeksipyynnön ja jäädä telttaansa.
Mutta peläten, että hänen poissaolonsa saatettaisiin tulkita väärin, hän pisti kirjekuoren taskuunsa ja lähti vastahakoisesti. Odottamassa oli ainoastaan äiti omituisen kalpeana, omituisen huolestuneen näköisenä — jos hän vain olisi pannut sen merkille.
Mutta syventyneenä omiin sekaviin mietteisiinsä hän ei huomannut äidin silmäänpistävää levottomuutta ja tavatonta harvasanaisuutta. Ja hyvillään siitä, ettei tavannut veljeänsä, koska siitä olisi pakostakin sukeutunut raskas ja jäykkä kohtaus, ei hän hiiskunut mitään siitä, että he söivät kahden kesken, ei tiedustanut, mikä este toisille oli sattunut, eikä edes tahallansa lausunut mitään sellaista, mikä olisi saattanut antaa äidille aihetta luottamukselliseen puheluun.
Yrittäessänsä omasta puolestansa nykäyksittäin ja pinnistetysti jatkaa keskustelua, joka yksinomaan koski Caryllin elämää Englannissa, Diana sai vain lyhyitä, jäykkiä vastauksia, jotka tekivät pitemmän puhelun siitä aiheesta mahdottomaksi. Ja vihdoin hänkin pojan niukkojen vastausten jäähdyttämänä vaipui äänettömäksi ja aprikoi surkeana, oliko se vähäinen sulamisen merkki, jonka hän oli edellisenä iltana ollut Caryllissa huomaavinansa, ollutkin pelkkää kuvittelua. Varmastikaan ei siitä tänään näkynyt jälkeäkään, ei siitä eikä mistään muustakaan paitsi vankasta eristysmuurista, joka uhitteli hänen kaikkia ponnistuksiansa hänen koettaessaan tunkeutua sen lävitse.
Eikä Caryll aterian loputtua viipynyt teltassa eikä edes tarjoutunut olemaan hänen seuranaan.
Dianan noustessa pöydästä otti Caryll kirjeen taskustansa ja ojensi sitä kysyvästi eteenpäin.
»Olisin kiitollinen — jos tämä voitaisiin — hm — panna postiin», änkytti hän taaskin entiseen tapaansa ujon kömpelönä. Heikko hymy hiipi äidin väsyneihin silmiin hänen laskiessansa kirjeen paksun postikasan viereen, jonka hän sinä aamuna oli löytänyt kirjoituspöydältä. Arveliko Caryll, että nurkkauksen takana oli postilaatikko?
»Olen pahoillani, Caryll», virkkoi hän ääni lempeän anteeksipyytävänä. »Minun olisi pitänyt tiedustaa, oliko sinulla lähetettäviä kirjeitä. Täällä ei aina ole siihen tilaisuutta. Mutta tänä iltana luullakseni lähtee sanansaattaja pohjoiseen. Kenties haluat kirjoittaa useampia. Hän ei lähde ennen iltaa.» Ja tahallansa tukahdutettuaan oman kiihkeän toivomuksensa, että saisi pitää poikansa luonaan, tarjoamalla hänelle tekosyyn poistua, mietti hän murheellisena, käyttäisikö Caryll helppoa veruketta jättääksensä hänet yksin, ja tunsi kirvelevää pettymystä, kun toinen nyökkäsi innokkaasti, jupisten jotakin »tilaisuuden käyttämisestä».
Kyynelusvan lävitse hän katseli poistuvaa Caryllia ja jäätyänsä uudelleen yksin meni väsyneenä leposohvaan jälleen pohtimaan pelkoansa, joka edellisestä illasta alkaen ei ollut hetkeksikään hellittänyt.
Mitä oli tapahtunut sitten kun isä ja poika olivat yhdessä lähteneet yöhön, jättäen hänet sietämättömän levottomuuden valtaan, joka oli pitänyt häntä valveilla melkein aamunkoittoon asti? Tunnin toisensa jälkeen hän oli surkeassa tilassa odottanut, että sheikki palaisi, mutta tunti toisensa jälkeen oli vierinyt, eikä häntä ollut kuulunut. Vihdoin Diana oli lopen uupuneena vaipunut uneen.
Mutta johonkin aikaan yöstä oli sheikin täytynyt palata, sillä herättyänsä kauan tavallista myöhempään Diana oli leposohvalle jätetystä peitteestä ja pieluksesta nähnyt puolisonsa olleen teltassa ja menneen jälleen. Hän koetti olla kiitollinen siitä, että sheikki oli ollut huomaavainen häntä kohtaan eikä ollut häirinnyt häntä, mutta jännitys oli pahempi kestää kuin mikään, mitä mies olisi saattanut kertoa hänelle.
Ja sheikki oli viipynyt poissa koko päivän. Eikä Diane ollut nähnyt koko päivänä Pojuakaan. Hän oli saanut Gastonilta tietää, että hän oli Saint Hubertin teltassa, mutta Gaston oli myöskin maininnut, että he molemmat olivat olleet valveilla koko yön ja nukkuivat nyt. Niinpä hän oli pakottautunut odottamaan, koettaen torjua mieleensä yhäti palaavaa kysymystä: »Minkä tähden? Minkä tähden?» johon hän ei saanut vastausta.
Kunpa Ahmed vain olisi herättänyt hänet! Jospa vain Poju olisi palannut, kuten hän aina muulloin oli tehnyt, laskenut pahankurisen päänsä hänen polvellensa ja luvannut parannusta, jonka hänen nauravat silmänsä osoittivat teeskennellyksi. Rakastettava, huimapäinen Poju-poloinen — mitä ihmettä hän oli tällä kertaa tehnyt, että se pidätti häntä poissa äitinsäkin luota, joka ei milloinkaan nuhdellut, vaan antoi aina anteeksi, olipa rikkomus vaikka kuinka suuri? Hän vartosi kauan, niin kauan, että ulkoa kuuluvat äänet kertoivat hänelle keskipäiväisen lepohetken päättyneen, että toimettomuus kävi sietämättömäksi ja hän nousi pystyyn, alkaen rauhattomasti liikkua teltassa. Hän seisoi pienen kirjahyllyn ääressä, koneellisesti käännellen ulkoa osaamansa kirjan lehtiä, kun sheikki tuli hänen laoksensa.
Saaden epämääräistä lohtua pelkästään toisen ruumiillisesta voimasta hän antautui hetkiseksi sanattomana lepäämään puolisonsa sylissä. Ja oivaltaen hänen kaipaavan sitä sheikki puristi häntä tiukasti rintaansa vasten, pysyen itsekin ääneti, kunnes Diana vihdoin loi häneen kyyneleisen, rukoilevan katseen.
»Ahmed, kerro minulle — olen totisesti odottanut kyllin kauan. Arvaan kyllä, minkä tähden annoit minun nukkua; se oli ystävällisesti tehty, mutta mieluummin olisin toivonut sinun herättävän minut. Enkä nyt välitä siitä, kuinka pahaa se on, kunhan vain kerrot. Mikä Pojua vaivaa, koska hän ei tule luokseni? En tiedä mitään. Eilenillasta saakka en ole tavannut ketään muita kuin Caryllin, joka vain pistäytyi puolisella ja poistui heti senjälkeen, ja hän oli niin — niin omituinen, ja näytti niin kiihtyneeltä. Voi, rakas, mitä se kaikki merkitsee? Minun täytyy saada se tietää. En jaksa kestää tätä salaperäisyyttä enää kauempaa.»
Ja katsoessansa hänen vavahtelevia kasvojansa sheikki käsitti koettaessansa säästää häntä vain tuottaneensa hänelle lisää kärsimyksiä ja sadatteli hiljaa itseänsä.
»En tiedä, mikä Caryllia vaivaa», alkoi hän, »mutta Poju…» Hän keskeytti lauseensa, ja vaikka Diana ei peräytynytkään kauemmaksi, tuli hänen silmiinsä äkkiä pelokas ilme. »Ahmed, mitä olet tehnyt hänelle?»
Miehen käsivarret puristuivat tiukemmin hänen ympärillensä.
»En mitään», vastasi hän nopeasti. »Hänen lähtönsä oli jo sinänsäkin luonnollisesti anteeksiantamaton. Mutta se, että hän viipyi poissa niin kauan, ei ollut kokonaan hänen syytänsä. Hän lähti pohjoiseen päin, kuten hän suoraan myöntää, yksinomaan huvitellakseen, mutta Dshinnien luolain läheisyydessä hän näyttää sekaantuneen juttuun, jossa hän sai sattumalta kuulla maassa vallitsevaa rauhattomuutta koskevia, hallitukselle mahdollisesti korvaamattomaksi avuksi koituvia tietoja. Omien syittensä vuoksi hän toi ne tiedot minulle eikä antanut niitä, kuten hänen olisi pitänyt, viranomaisille Tuggurtissa. On tarpeetonta sanoa, että ajan hukka on valitettava ja saattaa olla korjaamaton. Välttääksemme viivytystä niin paljon kuin suinkin vietimme suurimman osan viime yötä Raoulin seurassa, kirjoittaen selostusta, jonka lähetin tänään aamuhämärissä. Tuo pöydällä oleva, joka lähtee tänä iltana, on vain kaksoiskappale tapaturmien varalta. Tällä kertaa siis annoin Pojun rangaistuksen jäädä sikseen — se on, panin hänen tuomansa tiedot ja hänen luvattoman poissaolonsa vastakkain ja sanoin, että tili on tasattu», lisäsi hän hieman hymyillen.