Levossa ollessaan hänen kasvonsa näyttivät surullisilta — tyvenen surullisilta, kuvastaen kaipausta, johon ei sisältynyt katkeruutta. Posket, joita silmien tumma ripsireunus varjosi, olivat, valkoiset ja ohuet; täyden terveyden väri ja piirteet olivat niistä hävinneet. Mutta silloin tällöin muisteloiden vallassa tuon suloisen, ilmehikkään suun surumielinen raukeus kaartui hymyksi ja poskiin pilkahti odottamatta pieni hymykuoppa, antaen väsyneille kasvoille nuorekkaan näön.
Kun Lontoo esikaupunkeineen oli kokonaan sivuutettu ja kesäinen päivänpaiste helotti ikkunasta vaunuun selkeän siniseltä, säteilevältä kesäkuun taivaalta, nojautui lady Ingleby eteenpäin, katsellen nopeasti ohivieriviä niittyjä ja pensas-aitoja, laajoja, kinsteripensaista keltaisia laidunmaita, sinikello-mattoisia havumetsiköitä, sammaleisia töyräitä, joilla riippui orjanruusuja, kuusamia ja metsäköynnöksiä — koko sitä kuvaamatonta vihannuutta ja tuoksuvaa rehevyyttä, jota Englannin varhaiskesä tarjoaa; ja hänen katsellessaan syntyi siitä vastaheijastus hänen kauniisiin, harmaisiin silmiinsä. Syksyn raskas alakuloisuus, talven kalmanjäykkyys, kevään kolea epävarmuus — kaikki tuo oli ollutta ja mennyttä. "Kukkaiset ovat puhjenneet ulos kedolla, ja toukomettisen ääni kuuluu meidän maassamme", laulaa Korkean veisun rakastaja; ja Myra Inglebyn ankeassa sydämessä puhkesivat arkoina esiin toivon kukkaset, epämääräiset lupaukset tulevaisesta ilosta, joka elämällä saattoi vielä olla tarjottavana. Mustarastas visersi iloisesti orapihlajassa, ja Myra hyräili hiljaa "Mustarastaan laulua", Garth Dalmainin sepittämällä sävelellä:
"Jo elvy sydän suruinen,ja laula, oi!Kun loistain kukkii Luojan maa,ei toivo kuolla voi.Miss' oisi sijaa surrakaan,kun taivaan rakkaus täyttää maan!"
Sitten, junan kiitäessä halki Wiltshiren, Somersetin ja Devonin, lady Ingleby tunsi toivottoman mielialansa soluvan pois, ja hän silmäili menneisyyttä jokseenkin samaan tapaan kuin vanki silmäilee taakseen pimeään, ahtaaseen koppiinsa avoimelta, auringonpaisteiselta ovelta, seisoessaan vihdoinkin vapauden kynnyksellä.
Seitsemän kuukautta oli nyt kulunut siitä, kun tuona koleana marraskuun iltana tieto lordi Inglebyn kuolemasta oli saapunut Shenstoneen. Sitä seuraavien viikkojen tapahtumat tuntuivat nyt Myrasta hämäriltä ja unenkaltaisilta; vain muutamat harvat seikat esiintyivät selvinä kurjuuden harmaasta hämäryydestä. Hän muisti tohtorin luottamusta herättävän lujuuden, Margaret O'Maran epäitsekkään uhrautuvaisuuden, Janen terveen, ymmärtävän hellyyden tuottaman sanomattoman lohdutuksen. Sitten seurasi hänen äitinsä pelätty saapuminen ja heti sen jälkeen, kuten luvattu oli, Georginan, Meldrumin herttuattaren suojeleva ilmestyminen; jonka jälkeen traagillisuus ja koomillisuus kulkivat käsikädessä, ja murheen hiljaisuutta vilkastuttivat herttuattaren suorasukaiset sananparret ja rouva Coller-Crayn suuttuneet tuhahdukset.
Myöhemmin saapui yksityiskohtaisia tietoja lordi Inglebyn kuolemasta, ja hänen leskensä sai tietää hänen kaatuneen — tosin Targaita vastaan tehdyssä hyökkäyksessä — mutta tapaturman uhrina, menettäen henkensä, ei hurjan vihollisen käden kautta, vaan erään oman toverinsa onnettoman erehdyksen takia. Myra ei päässyt oikein tarkoin käsitykseen kaikista yksityiskohdista: jokin muuri oli räjäytettävä; oli käytettävä hänen itse keksimäänsä pelottavaa räjähdysainetta; kiihkeällä innolla oli hän itsepintaisesti vaatinut saada itse asettaa panoksen paikalleen ja käyttää sen räjähdyttämisessä patentinsaanutta sähkömenettelyään. Sitten seurasi jonkun merkin väärinkäsittäminen, sähkönappulan painaminen viisi minuuttia liian varhain, sähkövälähdys miinakäytävässä, hirvittävä räjähdys ja silmänräpäyksellinen kuolema miehelle, jonka taito ja rohkeus olivat raivanneet aukon, jonka läpi äänettömästä pimeydestä esiinsyöksyvien brittiläisten sotilasten hurraavat parvet riensivät heitä odottavaan voittoon.
Kun täysin yksityiskohtaiset tiedot saapuivat sotavirastoon, teki eräs hyvin korkea-arvoinen henkilö käynnin lady Inglebyn luokse hänen asuntoonsa Park Lane kadun varrelle selittääkseen hänelle mieskohtaisesti joittenkin näitten suuresti-valitettavien seikkojen salassapitämisen välttämättömyyttä. Koko tuolla onnettomalla tapahtumalla oli ollut suureksi osaksi kokeilun luonne. Räjähdysaine, uusi merkinantojärjestelmä, kannettava sähkökalusto — kaikki nämä olivat lordi Inglebyn ja hänen nuorten upseeri-apulaistensa käytettävinä enemmän tai vähemmän kokeilunomaisesti ja epävirallisesti. Miehellä, jonka onnettomasta erehdyksestä tapaturma aiheutui, oli edessään huomattava tulevaisuus. Hänen nimensä ei saanut päästä julkisuuteen. Olisi kohtuutonta, että paljon lupaava tulevaisuus tuhottaisiin tapahtuman takia, joka oli ilmeinen tapaturma. Niitä harvoja, jotka tiesivät nimen, oli heti velvotettu säilyttämään se salaisuutenaan. Tietysti se ilmotettaisiin yksityisesti lady Inglebylle, jos hän todella halusi sen tietää, mutta — — —
Silloin Myra menetteli hänelle hyvin luonteenomaisella tavalla. Hän suoristautui istumaan äkillisen päättäväisyyden terästämänä, hänen kalpeille kasvoilleen kohosi puna ja hänen suuret ilmehikkäät, harmaat silmänsä saivat kirkkaan säihkyn.
"Suokaa anteeksi, sir, että keskeytän", lausui hän; "mutta minä en ollenkaan halua tietää tuota nimeä. Mieheni olisi ollut ensimäinen vaatimaan ettei sitä ilmaistaisi. Ja mitä minuun tulee, niin olisi valitettavaa jos maan päällä eläisi ihminen, jonka kättä en saattaisi suostua ystävällisesti pudistamaan. Käsi, joka minusta teki lesken, teki sen ilman aikomusta. Pysyköön se ainian minulle Sallimuksen tahdon salaperäisenä välikappaleena. En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan, kenelle Mikaelin tovereista tuo käsi kuului."
Lady Ingleby teki tämän päätöksen vilpittömällä mielellä; ja tuo hyvin korkea-arvoinen henkilö astui viisi minuuttia myöhemmin vaunuihinsa suuresti keventyneenä ja rajattomasti ihaillen lordi Inglebyn kaunista ja jalomielistä leskeä. Viehättävä oli lady Ingleby aina ollut. Nyt oli hän lisännyt terveen järkevyyden persoonalliseen viehätykseensä. Erinomaista! Verratonta! Sääli Ingleby parkaa! Ja sääli — ah,hänennimeänsähän ei saanut mainita, ei edes ajatuksissa.
Niin; lady Ingleby oli tehnyt tuon päätöksensä täysin vilpittömällä mielellä. Ja kuitenkin pyöri tuosta hetkestä alkaen kaksi nimeä lakkaamatta hänen mielessään, seurassaan alinomainen arvailu — niiden kahden miehen nimet, joita Mikael oli kirjeissään alituiseen maininnut kokeilu-kumppaneinaan ja harrastustensa ja vaarojensa jakajina: Ronald Ingram ja Billy Cathcart — molemmat herttaisia poikia, Myran hartaita ihailijoita, melkeinpä hänen rakkaimpia, lähimpiä ystäviään, uskollisia, luotettavia, koeteltuja. Ja nyt, aina kun Myran ajatukset johtuivat heihin, kummitteli vierellä kysymys: "Oliko se Ronald? Vai oliko se Billy? Kumpiko? Billykö vai Ronnie? Ronnieko vai Billy?" Myra oli sanonut: "En tahdo koskaan koettaa edes arvatakaan", ja hän oli sanonut sen vilpittömällä mielellä. Hän ei koettanut arvata. Hän päinvastoin arvaili, vaikka koetti olla sitä tekemättä, ja tuo hänen olettamustensa varmuus ja samalla epävarmuus koski hänen hermoihinsa, muodostuen sielulliseksi kidutukseksi, joka alitajuisesti seurasi häntä aina, päivin ja öin.
Aika kului. Siirtomaasota oli päättynyt. Englanti oli, kuten aina, pannut määräkseen saada lopullisen voiton; ja Englanti oli voittanut. Se oli vaatinut vain aikaa, viisastumista alussa tehdyistä erehdyksistä ja suuren määrän brittiläistä kultaa ja brittiläistä verta. Englannin ylivalta oli tyydyttävästi lujitettu, ja se osa urhoollisesta sotajoukosta, joka oli säästynyt hengissä alussa tehdyiltä erehdyksiltä, palasi kotiin; heidän joukossaan Ronald Ingram ja Billy Cathcart, ensinmainittu huomattavasti vanhempana kuin lähtiessään, laihana ja kuihtuneena, päivettymisestään huolimatta kalpeana, olemuksessaan selvästi nähtävinä vaikean haavan ja sitä seuranneen kuumeen vaikutukset. "Äärettömän mielenkiintoinen", sanoi Meldrumin herttuatar lady Inglebylle kertoessaan ensinäkemäänsä Ronald Ingramin kanssa. "Jos vain olisin viisikymmentä vuotta nuorempi kuin olen, menisin paikalla naimisiin tuon suloisen pojan kanssa, veisin hänet Overdeneen ja ja hoitaisin hänet jälleen terveeksi ja voimakkaaksi. Oo, ei sinun tarvitse näyttää noin epäuskoiselta, Myra kulta! Minä tarkoitan aina mitä sanon, kuten varsin hyvin tiedät."
Mutta lady Ingleby väitti ettei hän ollut lainkaan epäuskoinen ja huomautti vain raukeasti, että — lukuunottamatta avioliitto-pykälää — ohjelma oli erinomainen ja varsin hyvin toteutettavissa. Ja kun nuoren Ronaldin havaittiin olevan samaa mielipidettä, sijotettiin hänet väleen Overdeneen, missä hän, omien sanojensa mukaan, vietti elämänsä ihanimmat päivät vanhan kelpo herttuattaren hemmottelemana ja lellittelemänä, sallimatta hänen koskaan edes epäillä että yksi Overdenen pääviehätyksiä oli se, että se oli niin mukavan automatkan päässä Shenstonen linnasta.
Billy palasi yhtä nuorekkaana, yhtä epäjohdonmukaisena ja yhtä masentumattomana kuin aina ennenkin. Ja kuitenkin huomasi Myra hänessäkin lievän muutoksen, jolle hän oli liiankin kärkäs löytämään syyn, joka oli kaukana todellisesta.
Asiain todellinen laita oli tällainen. Molemmat nuoret miehet olivat tähän saakka, huolimatta romanttisesta kiintymyksestään Myraan, säilyttäneet miehekkäisyytensä ja pysyneet vilpittöminä lordi Inglebytä kohtaan. Mutta heidän vilpittömyytensä oli aina ollut väkinäistä. Siispä, kun he — jännityksen lauettua — tapasivat Myran uudelleen, olivat he mitä selvimmin tietoisia hänen vapaudestaan ja samalla heitä itseään kahlehtivien siteitten pois-putoamisesta. Tämä synnytti heissä jonkinlaisen pidättäväisyyden ja ujouden Myran läsnäollessa, minkä Myra luonnollisesti selitti vahvistukseksi omille epäilyksilleen. Hän — joka ei koskaan ollut tuntenut yhtään vaikeaksi muistaa kuuluvansa Mikaelille ja olla hänelle uskollinen kaikissa ajatuksissaan — hän oli aivan tiedoton vapaudestaan. Kun hänen ei ollut tarvinnut mitenkään pakottautua pysymään uskollisena oman puhtaan, rehellisen, kunniallisen luonteensa vaistoille, ei mikään jännityksen laukeaminen hänen nähden tullut kysymykseenkään.
Aivan luonnollisista syistä siis johtui, että kun Ronald Ingram eräänä päivänä oli istunut kauan aikaa hänen luonaan äänettömänä tutkien kenkiään, voimakkailla kasvoillaan pingottunut ja onneton ilme, kohottaen silloin tällöin silmänsä heittääkseen salavihkaisen katseen häneen ja antaakseen sen heti taas painua alas kohdattuaan Myran tyvenen ystävällisen katseen, Myra ajatteli: "Voi Ronnie parkaa 'huomattavine tulevaisuuksineen'. Hän se epäilemättä teki sen. Ja Billy tietää sen myös. Kas kuinka rauhaton Billy on, kun Ronnie istuu luonani."
Mutta jonkun hetken kuluttua hän ajattelikin: "Ei, tietysti se oli Billy — suloinen, tuittupäinen, vilkas nuori Billy. Ja Ronald, tietäen asian, tuntee itsensä myös syylliseksi. Pikku Billy parka, joka oli kuin oma poika Mikaelille! Ei voinut erehtyä tuosta liikutetusta ilmeestä hänen kasvoillaan äsken, kun vain laskin käteni hänen kädellensä. Voi sitä malttamatonta, haihattelevaa poikaa! … Hyvänen aika, kunpa hän ei ojentaisi minulle voileipää!"
Sitten tunki tähän väärinymmärrysten ja epävarmuuden ilmapiiriin vielä uusi aines. Muuan lordi Inglebyn serkku, jolle arvonimi ilman sukutilaa oli siirtynyt, johtui siihen huomioon ettei mikään estäisi yhdistämästä arvonimeä ja sukutilaa jälleen yhteen. Siinä tarkotuksessa hän tunkeutui häiritsemään lady Inglebyn yksityisrauhaa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, alkaen virallisen kaavamaisen kosiskelun.
Tämä herätti karkealla tavalla Myran tajuamaan vapautensa. Heti muuttui koko hänen elämänkatsantonsa toiseksi. Kaikki seikat saivat uuden merkityksen. Ronnie ja Billy eivät enää tuntuneet hänestä lohduttajilta. Ronnien hermostunut vaivan-alaisuus sai uuden tärkeyden ja yhtyneenä hänen omiin epäilyksiinsä täytti hänet hyydyttävällä kauhulla. Herttuattaren verhotut pilapuheet sattuivat häneen ja tekivät kipeää. Turvattoman yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Jokainen mies muuttui tulevaksi, peljätyksi kosijaksi; jokaisen naisen huomautukset tuntuivat sisältävän salaviittauksen. Kun hän näki nimensä sanomalehdissä, kiusasi se häntä.
Hän oivalsi kyllä itse tilansa sairaaloiseksi, muttei siitä huolimatta voinut voittaa sitä; ja eräänä päivänä hän äkkiä lähti Shenstonesta, tuli kaupunkiin ja kysyi neuvoa sir Deryck Brandilta.
"Oi, hyvä ystävä", sanoi hän, "auttakaa minua! En kykene lainkaan kestämään elämää enää."
Tohtori kuunteli häntä malttavaisesti, helpottaen kerrottavan esilletuomista lujamielisellä, ymmärtävällä äänettömyydellään.
Sitten hän virkkoi tyvenesti: "Rakas lady, taudin määrittely ei ole vaikea. Eikä sille ole kuin yksi lääke mahdollinen."
Hän vaikeni, ja lady Inglebyn anova katse odotti kiihkeänä hänen tuomiotaan.
"Virkistyslepo", virkkoi tohtori lopulta ratkaisevasti. "Kauhistus, ei toki!" huusi Myra. "Tahtoisitteko salvata minut neljän seinän sisään, ahtaa minuun riisiputinkia ja sen semmoista mitä enimmän inhoan, lähettää kamalan naisihmisen minua hieromaan, hankaamaan ja mukiloimaan ja kertomaan minulle hirveitä juttuja, pidättää minulta kaikki ystäväni ja kirjeet ja kirjat ja uutiset; ja sitten kuuden viikon kuluttua päästää minut jälleen maailmaan ulkomuoto turmeltuna ja ilman ainuttakaan tervettä ajatusta mistään asiasta auringon alla? Rakas tohtori, ajatelkaa sitä! Lihavana ja tylsämielisenä! Oi, antakaa minulle jotain pullorohtoa pudistettavaksi ja otettavaksi kolme kertaa päivässä — ja päästäkää minut menemään!"
Tohtori hymyili. Hän oli kuuluisa tyvenestä kärsivällisyydestään.
"Teidän hieman räikeävärinen kuvauksenne, rakas lady Ingleby, sopii sellaiseen virkistyslepoon, jollaista minä harvoin, jos koskaan, suositan. Teihin nähden se ei olisi ainoastaan hyödytön, vaan vahingollinenkin. Me emme hyötyisi mitään sulkemalla teidät sen ainoan henkilön seuraan, joka teitä kiusaa ja josta meidän on saatava teidät vapautetuksi."
"Kuka se henkilö on?" kysyi Myra suurin silmin.
"Hyvin miellyttävä henkilö muuhun ihmiskuntaan nähden", hymyili tohtori, "mutta hyvin vahingollinen teille juuri tällä haavaa."
"Mutta kuka?" kysyi Myra jälleen. "Ketä te voitte tarkottaa?"
"Tarkotan lady Inglebytä", vastasi tohtori vakavasti. "Kun lähetän teidät virkistyslepoon, on lady Ingleby huolineen ja suruineen, pelkoineen ja epäilyksineen jätettävä jälelle. Lähetän teidät erääseen pieneen kylään kauas muusta maailmasta, Cornwallin karulle merenrannikolle, missä te ette tunne ketään eikä kukaan tunne teitä. Teidän on mentävä sinne tuntemattomana, otettava nimeksenne jokin 'neiti' tai 'rouva' — mikä hyvänsä. Virkistysleponne ensimäinen pykälä on, että teidän on irtauduttuva joksikin aikaa lady Inglebyn asemasta, tilasta ja huolista. Teidän on annettava tieto lähimmille ystävillenne ja ilmotettava heille, että aiotte vetäytyä yksinäisyyteen ja ettei heidän pidä kirjottaa teille ennenkuin saavat jälleen kuulla teistä. Saatte luvan kirjottaa yhden kirjeen viikossa ainoastaan yhdelle henkilölle, ja sen henkilön tulee olla sellainen, jonka minä voin hyväksyä. Teidän tulee syödä runsaasti terveellistä ruokaa, kuljeksia ulkona päivät pitkät, nousta ylös varhain, mennä aikaisin levolle, elää kokonaan vaatimattomassa, kauniissa, terveellisessä nykyhetkessä, lujasti välttäen kaikkea surullisen menneisyyden muistelua ja epävarman tulevaisuuden aavistelua. Ei kukaan saa tietää olinpaikkaanne, paitsi minä ja se ainoa ystävä, jolle saatte kirjottaa. Mutta meidän on järjestettävä niin että joku — esimerkiksi tuo teidän uskollinen seuranaisenne Puistomajasta — on aina vapaa ja valmis lähtemään luoksenne tunnin kuluttua kutsun saatuaan, siinä tapauksessa että äkillinen yksinäisyydentunne valtaisi teidät. Tietoisuus tästä estää arvatenkin sellaista tapahtumasta. Te voitte neuvotella kanssani vaikka joka päivä, kirjeellä tai sähköttämällä, mutta muitten ihmisten ei ole tiedettävä mitään olinpaikastanne. En halua että monien henkilöiden huolestuneet tai levottomat ajatukset seuraisivat teitä. Huomenna ilmotan teille suosittamani paikan ynnä majatalon, josta voitte tilata huoneet. Sen tulee olla paikka, jossa ette ole koskaan ollut ja josta arvattavasti ette ole koskaan kuullutkaan. Olemme nyt toukokuun lopulla. Toivoisin teidän lähtevän kesäkuun ensi päivänä. Jos haluatte kesäseuruetta Shenstoneen tänä kesänä, voitte kutsua vieraanne heinäkuun alusta. Lady Ingleby on silloin jälleen kotona, täysin kyeten kannattamaan mainettaan voittamattoman viehättävänä, herttaisena ja suosittuna emäntänä. Sairaaloinen itsetunto on mielentila, josta te tähän saakka olette ollut niin täysin vapaa, että tämä odottamaton hyökkäys on teidät ihan herpauttanut ja vaatii ripeitä ja perinpohjaisia toimenpiteitä… Aivan niin, Jane Dalmain sopii hyvin kirjeenvaihtotoveriksenne. Paremmin ette olisi voinut valita."
Tällainen oli tohtorin lausunto ja määräys; ja koska hänen potilaillaan ei ollut tapana väittää edellistä vastaan tai kieltäytyä seuraamasta jälkimäistä, oli Myra nyt tänä säihkyvänä kesäkuun ensi päivänä kiitämässä länteenpäin Cornwallin pikajunassa, matkan määränä pieni Tregarth-niminen kalastajakylä, jossa hän oli tilannut huoneet Moorheadin majatalosta rouva O'Maran nimelle.
Kuudes luku.
Tulipunaisen auringonlaskun rusohohde heijastui rantakalliolle ja pikku kylään, heittäen monikimmelteisen kultaloisteen etäämpänä leviävälle ulapalle, kun Myra käveli someropolkua Moorheadin majatalon maalaismallista sisäänkäytävää kohti ja silmäili ympärilleen yhä enenevin virkistyksen tuntein.
Hän oli tullut jalkaisin pieneltä väliasemalta, matkatavaroiden seuratessa jälempänä käsikärryissä; ja tällainen kulkutapa, ilman lakeijaa ja kamarineitiä, itse kantaen päällystakkia, sateensuojaa ja matkalaukkua, oli jo sinänsä viehättävä uutuus.
Ovella oli häntä vastassa majatalon omistajatar, muhkea nainen, mustassa satiinipuvussa ja kaksinkertainen rivi isoja, mustia helmiä kaulassa; ja heti ensi silmäyksellä muistuivat Myran mieleen kaikki lordi Inglebyn naimattomat tädit. Tämä näytti olevan heidän kaikkien tehostettu, jalostettu ja keskitetty ruumiillistuma, ja Myra kaipasi Billyä jakaakseen huvin hänen kanssaan.
"Täti Ingleby" pyysi rouva O'Maraa astumaan sisään ja toivoi että hänellä oli ollut hauska matka. Sitten hän heläytti kahdesti hyvin isoa kelloa, kutsuakseen palvelustyttöä opastamaan häntä huoneisiinsa; ja kun tyttöä ei heti ilmestynyt, pyysi hän rouva O'Maraa sillä aikaa kirjottamaan nimensä vieraskirjaan.
Lady Ingleby astui eteishalliin, sivuuttaen vasemmalla olevan tupakkahuoneen ja lukien kultakirjaimin maalatut sanat "Kahvi-huone" suoraan edessään olevan käytävän päässä näkyvältä ovelta. Hallin keskustasta, hänen oikealta puoleltaan, nousivat avarahkot, vanhanaikaiset portaat yläkertaan, ja seinän vieressä, niitä vastapäätä, tupakkahuoneen ja "Vastaanotto-huoneen" nimeä kantavan oven välissä, seisoi marmorilevyinen pöytä, jolla oli avattuna kookas vieraskirja. Siinä oli äskettäin alotettu uusi sivu, jolla toistaiseksi oli vain neljä nimeä. Kolme ensimäistä oli päivätty toukokuun 8. päivälle, ja säännöllisin kirjaimin riipustetut nimet olivat:
Neiti Amelia Murgatroyd |Neiti Eliza Murgatroyd | Nurmipiha, Putney.Neiti Susanna Murgatroyd |
Näiden alapuolella oli viikkoa myöhemmin päivättynä, pienellä, täsmällisellä, erehtymättömän luonteenomaisella ja selvällä käsialalla nimi:
Jim Airth……..Lontoo.
Kynä ja muste olivat valmiina, ja vaivautumatta ottamaan pois hansikastaan lady Ingleby kirjotti sen alle suurella, hiukan huolimattomalla käsialalla:
Rouva O'Mara……Puistomaja, Shenstone.
Palvelustyttö ilmestyi, otti hänen päällystakkinsa ja käsilaukkunsa ja alkoi astua hänen edellään portaita ylös.
Ehdittyään portaitten käänteeseen lady Ingleby seisahtui ja katsahti taakseen halliin.
Tupakkahuoneen ovi avautui ja ulos astui hyvin pitkä mies, ottaen piipun väljän norfolkilaistakkinsa taskusta. Hänen astuessaan huolettomin liikkein halliin muistuttivat hänen kasvonsa pronssinruskeudellaan ja laihuudellaan Ronnien kasvoja, mutta olivat vanhemmat — lujat, ankarat, päämäärästään tietoiset. Tuuheat ruskeat viikset eivät voineet peittää leuan järeäpiirteisyyttä.
Huomatessaan uuden nimen kirjassa mies pysähtyi, ja laskien toisen suuren kämmenensä pöydälle hän kumartui lukemaan sitä.
Myra seisoi hiljaa ja katseli, pannen merkille leveät hartiat ja nahkasääryksien verhoamien säärien suunnattoman pituuden.
Hän näytti tutkivan avointa sivua kauemmin kuin olisi tarvinnut pelkkään nimen lukemiseen. Sitten hän ympärilleen katsomatta ojentausi suoraksi, otti korkealla seinällä olevan hirvenpään sarvihaarukasta lakin, pisti sen takaraivolleen, pyörähti ja meni ulos ovesta, vihellellen kuin mustaratsas.
"Jim Airth", sanoi Myra itsekseen noustessaan hitaasti edelleen; "Jim AirthLontoosta. Osote sekin! Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut kirjottaa: 'maailmasta'! Kaartilaisen ja cowboyn välimuoto; ja lopulta kai ilmeneekin että mies on kauppamatkustaja." Saapuessaan sitten ylös, missä hän tapasi rusoposkisen tytön pitämässä auki avaran, ilmavan makuuhuoneen ovea, hän lisäsi kujeellisesti hymyillen: "Olipa kuinka hyvänsä, minun olisi sentään pitänyt vaivautua kirjoittamaan vähän sievemmin."
Seitsemäs luku.
Lady Inglebyn kirje jalosukuiselle rouva Dalmainille.
Moorheadin majatalo,
Tregarth, Cornwall. Rakas Jane!
Kun nyt olen ollut täällä viikon päivät, arvelen olevan ajan käsissä alottaa ensimäinen kirjeeni sinulle.
Miltä tuntuu olla henkilönä, jonka katsotaan olevan erikoisen sopiva hoitamaan mielisairasta? Eikö tunnu siltä kuin olisit pelkkää riisiputinkia tai mallasmehua; jotain erikoisen luotettavaa ja terveellistä ainetta? Sinun olisi pitänyt kuulla, kuinka sir Deryck karkasi hyväksymään sinut niin pian kuin koetteeksi mainitsin sinun nimesi kirjeenvaihtaja-ehdokkaanani. Olin tuskin henkäissyt sen, kun hän karkasi siihen kiinni ja löi asian lukkoon. Luulen että hän mainitsi nimenomaan sanan "terveellinen". Toivon ettet tästä pahastu, Jane kulta. Minun täytyy tunnustaa että itse olisin mieluummin vaikka makaroonia tai osteripiirakkaa, senkin uhalla että tuottaisin ystävilleni tilapäisiä vatsahäiriöitä. Mutta minähän en olekaan koskaan pyrkinyt näyttelemään auttajan osaa, jossa sinä olet niin verraton. Ei sillä että se sinulla olisi mitään näyttelemistä, Jane kulta. Se on sinussa pikemminkin olennainen luonteenpiirre. Sinä astut sisään ja tapaat toivottoman sotkuisen vyyhden, otat langat lujiin, taitaviin käsiisi, kätevästi järjestelet ja pitelet niitä, — ja katso, sekavuus on hävinnyt, elämän vyyhti on jälleen valmis kerittäväksi!
No niin, minussa ei kuitenkaan ole paljon sekavuutta tällä haavaa, kiitos kelpo tohtorimme erinomaisten määräysten. Se oli todellinen nerotyö, tämä minun irtauttaminen itsestäni. Jo heti ensi päivänä oli vapautuksen tunne kuvaamaton. Minä nautin siitä että minua kutsutaan vain "rouvaksi"; olen hurmaantunut ollessani ilman kamarineitiä, vaikka tukkani laittaminen viekin iankaikkisuuksia ja minä vakavasti epäilen sen riippuvan siansaparoina pitkin selkääni! Kun muistan sen surkean, kiusaantuneen ja nääntyneen seuraelämä-itseni, jonka jätin taakseni, tekee minun mieleni ostaa puulapio ja sanko ja lähteä ihan yksinäni rakentamaan hiekkalinnoja tälle ihanalle merenrannalle. Minulla ei ole ketään leikkikumppania, sillä olen varma että neidit Murgatroyd — joista kohta kerron sinulle — eivät eläessään ole tehneet hiekkalinnoja; ei, eivät edes lapsuudessaan sata vuotta sitten! He ovat varmasti aina olleet sitä lajia lapsia, joilla on valkoiset poimutetut kaulukset, sievästi laskostetut hameet ja suuret olkihatut etevän pikku leuan alle solmituin nauhoin, ja jotka kävelevät siivosti opettajattariensa kanssa ja katselevat paheksuen toisia lapsia, jotka hoilaavat ja juoksevat. Minuakin haluttaisi hoilata ja juosta nyt; ja neidit Murgatroyd ovat aivan valmiit näyttämään paheksuvaa naamaa.
Voi sentään kuinka vapaa on, kun ei ole kukaan eikä tarvitse ajatella eikä tehdä mitään! Ja kaikki mitä näen ja kuulen, tuottaa minulle iloa — leivonen, joka kohoaa ruohomättäästä ja laulaen hilaa pikku olemuksensa ylös sinisiin ilmoihin; valtavat Atlantin mainingit, jotka pauhaavat rantaa vasten; kalastaja-asukkaat, jotka seisovat somien, olkikattoisten mökkiensä ovilla. Kaikki näyttää elävän sellaista yltäkylläisen täyteläistä elämää, jolle minä olen kauan ollut vieras.
Tunnetko tätä rannikkoa, sen korkealla olevia kanervanummia ja mahtavia kallioita, ja syvällä alhaalla sen kutsuvia hietikkopoukamia ja alati-liikehtivää, vyöryvää, hyrskyävää, syvänsinistä merta? Ihmeellistä, kaunista, ääretöntä!
Majataloni on viehättävä; vaatimaton, mutta kuitenkin mukava. Meillä on erinomaista kahvia, paistettua kalaa täysin määrin, todella verratonta voileipää, maalaisvoita ja kotonaleivottua leipää. Kun täydennykseksi lisäät näihin hedelmähyydelmää ja marjahilloa, niin mikään muu ei enää ole tarpeellista.
Tilapäisiä matkustajia tulee ja menee automobiileilla, syöden vain väliaterian tai pysähtyen yhdeksi yöksi, mutta muita vakinaisia vieraita on vain neljä. Kaikista näistä on minulla loppumatonta mielenkiintoa ja huvitusta. Nuo kolme Murgatroyd-neitiä — oi, Jane, kuinka vedenpaisumuksen aikuisia ja siron huoliteltuja he ovatkaan! Kolme vanhaa sisarusta, nimeltään Amelia, Eliza ja Susanna. Heidän Putneyssä sijaitsevan huvilansa nimi on "Nurmipiha"; se on niin luonteenomainen ja sattuva, koska ei mikään heidän omaa nurmipihaansa ulommaksi ulottuva näköala näytä noista kelpo ladyistä katsomisen arvoiselta. He eivät matkusta koskaan ulkomaille, "paitsi Wight-saarelle", koska he "eivät pidä ulkomaalaisista". Toispäivänä juuri ennen päivällistä saapui automobiililla seurue kerrassaan miellyttäviä amerikkalaisia, ja he pitivät meitä eloisalla tuulella lyhyen vierailunsa ajan. Liemen aikana he olivat herttaisia, kalaa syödessä ystävällisiä ja kolmanteen ruokalajiin päästessä vallan tuttavallisia. Mutta voi! nuo viehättävät merentakaiset serkut olivat "ulkomaalaisia" Murgatroyd-neitien mielestä, jotka sen johdosta sulkeutuivat oman itsetietoisen siroutensa jäykkään panssariin ja ojensivat sinappiastian hymyilemättä. Minä katsoin velvollisuudekseni jälestäpäin pyytää anteeksi kansalaisteni puolesta, mutta amerikkalaiset olivat tulvillaan suopeaa hyväntahtoisuutta ja selittivät tulleensa yli meren varta vasten nähdäkseen kaikenlaisia vanhoja brittiläisiä muinaisjäännöksiä. He kysyivät minulta, eivätkö neidit Murgatroyd tuntuneet minustakin siltä kuin astuisivat ulos "suoraan Dickensin romaaneista". Minä hölmistyin aika tavalla, sillä otaksuin heidän aikovan sanoa "suoraan Noakin arkista" — tiedäthän kuinka mielessään lopettaa lauseen heti kun on kuullut alun? — ja minä suoraan sanoen en uskaltanut tunnustaa, etten ollut lukenut Dickensiä! Voi, kuinka tietämättömiksi kirjallisuutemme merkkiteoksista tunnemme itsemme, kun puhelemme amerikkalaisten kanssa ja huomaamme niiden olevan kerrassaan osa heidän jokapäiväisestä elämästään.
Mutta minun on kerrottava sinulle enemmän Murgatroyd-neideistä — Amebasta, Elizasta ja Susannasta. Ollessaan aivan rauhassa kolmisin, mikä ei tapahdu usein, he ovat vain Miili, Liisu ja Sussu; mutta jos pieni särähdys tunkeutuu kolmisointuun, ilmenee se heti täydellisten ristimänimien käyttämisenä. Susannaparka, joka on nuorin — nuoremmalla puolen kuuttakymmentä — ja taipuvainen riehakkuuteen ja kevytmielisyyteen, on hyvin harvoin "Sussu". Neiti Amelia Murgatroyd on ankara ja taipumaton. Hänellä on ruokalusikan kokoinen kamee-rintaneula ja hän lukee lakia virheettömällä ja sirolla englanninkielellä, vieläpä silloinkin kun hän pyytää Sussua ojentamaan leipäkoria. Eliza-neiti, toinen sisaruksista, on säyseä ja hyvänsopuinen. Hänen suhtautumisensa Amelia-neitiin on alituista anteeksipyyntöä. Hän puhuttelee Sussua "Sussu-kiltikseen", paitsi milloin Sussun käytös saa hänet ihan halpautumaan. Silloin hän huudahtaa: "Susannarakas!" ja huokaa. Minä vähän luulen että Eliza-neitiä vaivaa esiytymishaluinen luonne, joka ei ole milloinkaan saanut purkautua.
Mutta Sussu on vilkkain heistä. Hän olisi taipuvainen hakkailuun, jos jokin mies uskaltaisi hakkailla häntä Amelia-neidin silmäin edessä. Sussu on vain viidenkymmenen viiden vuoden vanha, ja vanhemmat sisaret pitävät häntä ihan lapsena vielä ja ovat aina valmiit nuhtelemaan ja ojentamaan häntä. Sussulla on helakat, lempeät, lihavat pikku kasvot ja lylleröiset kädet, joissa on kuopat rystyjen kohdilla; ja Sussu on taipuvainen turhamaisuuteen. Jim Airth piti eräänä päivänä kahvihuoneen ovea avoinna hänelle, ja siitä saakka on Sussu — Susanna piti sanomani — ollut levottomassa tilassa. Turmeltunut Susanna parka! Amelia-neiti on muuttanut hänen paikkansa ruokapöydässä — heidän pöytänsä on keskellä huonetta — niin että Susanna on joutunut istumaan selin Jim Airthiin, jolla on oma pyöreä pöytänsä ikkunan luona.
Nyt minun on kerrottava sinulle Jim Airthistä ja eräästä häneen liittyvästä omituisesta sattumasta, jota ei saa kertoa tohtorille, jottei hän karkottaisi minua pois täältä.
Tahdon tunnustaa heti, että tunnen tavatonta mielenkiintoa Jim Airthiin — ja tämä tunnustus on kaunis ja jalomielinen teko minun puoleltani, sillä Jim Airthillä ei ole vähintäkään mielenkiintoa minuun! Aniharvoin hän suo minulle sanan tai katseen. Hän on karhu ja raakalainen, mutta erinomaisen komea karhu ja erinomaisen uljas ja mielenkiintoinen raakalainen! Hän on kaikkein pisin mies mitä koskaan olen nähnyt, äärettömän pitkäraajainen, laiha ja suuriluinen, mutta liikkuu kuitenkin intiaanin norjalla sulavuudella. Hän on ollut siinä viimevuotisessa sodassa ja saanut kauhean auringonpistoksen ja kuumeen, jonka aikana hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Niinmuodoin on hänen tuuhea ruskea tukkansa nyt pystyssä, siirottaen joka taholle kuin lamppuharja. Tiedän että Sussu halajaisi sivellä sen sileäksi, mutta siihen eivät Sussun suurimmatkaan ponnistukset riittäisi. Hänen kulmakarvansa ovat hyvin ankarat ja vaakasuorat, ja syvälläolevien silmien väri on tuollainen gentianasininen, joka johtaa mieleen Alppien huiput. Ne voivat toisinaan välähtää ja leimuta, ja joskus ne näyttävät melkein tumman-sinipunervilta. Hänellä on tuuheat ruskeat viikset, ja hänen leukansa ja poskipielensä ovat pelottavat ylpeässä voimassaan. Kuitenkin hän polttaa vanhaa ruusupuupiippua, viheltelee kuin mustarastas ja hankkii itselleen ääretöntä huvia turhamaisen Sussun kainoudesta, milloin kamee-rintaneula on toisaalle käännettynä. Olen nähnyt hänen silmiensä vilkkuvan hauskutuksesta, kun Susanna-neiti on tahallaan pudottanut nenäliinansa ja hän on ojentanut pitkän käsivartensa, ottanut sen ylös ja ojentanut sen omistajalleen. Minkä jälkeen Sussu on kiiruhtanut ulos sisartensa vanavedessä punastuneena ja hämmentyneenä, Eliza-neidin kääntyessä kuiskaamaan: "Mutta Sussu kulta! Susannarakas!" Kun tällaista tapahtuu, koetan minä kohdata Jim Airthin iloista katsetta ja jakaa hetken hauskuuden hänen kanssaan, mutta hän katsoo joka kerta järkähtämättä minun lävitseni seinään ja varmaankin astuisi armottomasti raskaalla jalallaanminunnenäliina-paralleni, jos ottaisin pudottaakseni sen. Neiti Amelia Murgatroyd kertoo minulle että Jim Airth on piintynyt naiskauneuden vihaaja, jolloin Susanna-neiti salavihkaa tarkastaa muotoaan vastaanottohuoneen uuninreunuksella olevasta kultakehyksisestä peilistä ja lausuu valittavasta! "Oi, älä sano niin, Amelia!" Mutta Ameliasanooniin ja vielä paljon muutakin.
Kun ensi kerran näin Jim Airthin, pidin häntä cowboyn ja kaartilaisen välimuotona, ja niin pidän vieläkin. Mutta voitko arvata mitä muuta hän osottautuu olevansa sen lisäksi? Kirjailija! Ja vielä kummallisempaa, hän kirjottaa tärkeää teosta, nimeltäNykyaikaiset sodankäyntitavat ja -edellytykset, jossa hän selittää ja kehittää useita Mikaelin aatteita ja kokeiluja. Hän oli mukana tuossa siirtomaasodassa alusta loppuun, ottaen osaa hyökkäykseen Targaita vastaan. Hän on ihan varmaan tuntenut läheisesti Mikaelin.
Kaikki nämä tiedot olen saanut Amelia-neidiltä. Istun toisinaan päivällisen jälkeen Murgatroyd-neitien kanssa vastaanottohuoneessa, missä he kerivät lankaa ja kutovat — kerivät kerimästä päästyäänkin ja kutovat kutomattomatkin! Viisi minuuttia vailla kymmenen Amelia Murgatroyd sanoo: "No niin, Eliza-kulta. No niin, Susanna", joka on merkkinä siihen, että he panevat kaikki tavaransa ja kapistuksensa mustasta satiinista ommeltuihin käsityöpusseihin. Täsmälleen kello kymmenen Amelia-neiti nousee ja kaikki vaeltavat perätysten nukkumaan — oi, ei! pyydän anteeksi. Neidit Murgatroyd eivät koskaan "mene nukkumaan". He aina "lähtevät levolle".
Jim Airth ja hänen puuhansa ovat suosituimpana keskustelun aiheena. He käyttävät hänestä nimitystä "herra Airth", mikä kuulostaa niin lystilliseltä. Hän ei ole sitä lajia miehiä, joita milloinkaan voisi kutsua "herraksi". Minulle hän on ollut "Jim Airth" aina siitä saakka kun näin hänen nimensä kirjotettuna pienellä, selvällä käsialalla vieraskirjassa. Minun oli pantava omani juuri sen alle, ja minä tietysti kirjotin: "Rouva O'Mara"; ja kun osotettakin näytettiin vaativan, lisäsin: "Puistomaja, Shenstone". Juuri kun olin saanut tämän kirjotetuksi, tuli Jim Airth halliin ja seisoi yhdessä kohti tarkastellen sitä. Minä näin hänet portaitten puolitiestä. Ensin arvelin hänen ihmettelevän minun pöyristyttävää käsialaani, mutta nyt olen siinä uskossa että nimi "Shenstone" kiinnitti hänen silmäänsä. Epäilemättä hän tiesi että se oli Mikaelin sukutilan nimi.
Tiedätkö, oli niin omituista toissa iltana kuulla vanhimman neiti Murgatroydin kertovan Mikaelin kuolemasta. Hän selitti että hän oli ollut "ensimäisenä ryntäämässä sisään muurinaukosta" ja että hän kaatui "päin viholliseen". Hän lisäsi myöskin hyvin tunteneensa "suloisen lady Ingleby-raukan". Tämä oli mielenkiintoista ja näytti ansaitsevan lähempää tiedustelua. Kävi selville että hän on kaukainen sukulainen eräälle vastenmieliselle vanhalle ihmiselle, jolla oli tapana kerran vuodessa käydä äidin luona pyytämässä avustusta jollekin yhdistykselle, jonka tarkotuksena oli edistää Etelämeren saarten asukkaitten oloja. Äitikulta kävi joka vuosi tuon vanhan olennon kimppuun ja tyrmistytti hänet siihen paikkaan, ja oli tuon toimituksen kuunteleminen meille hirmuinen ilo; mutta joka vuosi hän tuli aina uudelleen listoineen. Eräänä kertana, juuri ennen naimisiin-menoani, neiti Murgatroyd oli hänen mukanaan. Siitä hänen hyvä tuttavuutensa "suloisen lady Ingleby-raukan" kanssa. Lisäksi on hänellä ystävä, joka aivan äskettäin oli nähnyt lady Inglebyn ajelemassa puistossa, "ja ihmis-raukka oli käynyt niin surkean huononnäköiseksi". Minun teki mieleni kurkistaa kultakehyksiseen peiliin Sussun tapaan ja huudahtaa: "Oi, älä sano niin, Amelia!"
Eikö ole omituista, kuinka sellaiset ihmiset kuin nämä arvon naiset niin ylen mielellään tahtoisivat pystyä sanomaan tuntevansa meidät, sillä lopultakaan, todella ei meissä ole paljoakaan tuntemisen arvoista? Minä tahtoisin mieluummin tuntea jonkun maailmanrannan cowboyn, sellaisen kuin Jim Airthin, kuin puolet kaikista seurustelulistallani olevista arvonimellisistä henkilöistä.
Mutta, Jane, minun ei todellakaan pitäisi enää mainita tuota miestä, tai alat sinä muuten luulla Susannan hämmennyksen tarttuneen minuunkin. Ei sinne päinkään, hyvä ystävä! Hän ei ole osottanut minulle mitään pieniä kohteliaisuuksia; on antanut vain aniharvoja merkkejä siitä että juuri on tietoinen olemassaolostani, ja niukin-naukin vastannut aamutervehdykseeni, vaikka minun yksinäinen pöytäni on juuri hänen pöytäänsä vastapäätä, suuren kaariakkunan luona.
Mutta tässä uudessa elämänvaiheessa tuntuu kaikki mukaantempaavan mielenkiintoiselta, ja niiden harvojen ihmisten yksilöllisyydet, joita täällä näen, saavat liikaa tärkeyttä osakseen. (Tuopa lause voisi melkein olla sir Deryckin suusta lähtenyt!) Ja minä uskon todellakin, että Jim Airthin omituinen tenho johtuu siitä, että tunnen hänen suhtautuvan minuun hieman moittivasti. Jos hän ajattelee minua laisinkaan, niin ei hän tee sitä millään ihailulla, ei edes suopeudella. Ja tämä on vallan uutukainen kokemus, sillä minut on pilattu alituisella myötämielisyydellä ja kyllästetty järjettömällä ja ansaitsemattomalla imartelulla.
Oi Jane! Kun käyskentelen pitkin näitä kallioita ja kuulen Atlantin hyökyjen jymisevän niitten juurta vastaan kaukana alhaalla; kun katselen lokkien lentoa niitten kaareillessa ympärinsä voimakkailla, valkoisilla siivillään; kun näen luonnossa vallitsevan voiman, tarmon ja vapauden, elämään liittyvän kasvun ja kehityksen, niin tunnen etten ole koskaan todella elänyt. En ole koskaan tuntenut mitäänvoimakasta, en alapuolellani, en ympärilläni enkä vastassani. Jos minut joskus olisi masennettu ja pidetty vallan alla ja pantu tekemään toisen tahdon mukaan, niin olisin tuntenut rakkauden todellisuudeksi ja elämä olisi tullut elämisen arvoiseksi. Mutta minä olen vain joutiloinut kautta vuosien, tehden juuri niinkuin itse halusin, erehtyen kenenkään vaivautumatta minua oikaisemaan, epäonnistuen kenenkään tuntematta siitä pettymystä.
Minä huomaan nyt, että on olemassa elämän avain ja rakkauden avain, jota ei ole koskaan annettu minun käsiini. Mikä se aivan on, en tiedä. Mutta jos joskus saan oppia sen tuntemaan, niin opin sen juuri sellaiselta mieheltä kuin Jim Airth on. En ole kertaakaan todella puhunut hänen kanssaan, mutta olen kuitenkin niin vahvasti tietoinen hänen voimastaan ja miehuudestaan, että hän on minulle, älyperäisessä mielessä, kaiken sen esikuvana, mikä miehuudessa on miehekkäintä ja elämässä elinvoimaisinta.
Suuri osa täällä-oloni siunauksellisesta vaikutuksesta tulee minulle hänestä — hänen olematta siitä vähintäkään tietoinen. Kun hän astuu sisään vihellellen kuin mustarastas, kun hän ripustaa lakkinsa hirvensarveen jalkaa ja paria korkeammalle kuin muut ihmiset ulottuisivat, kun hän siekailematta käy ateriansa kimppuun kirja tai sanomalehti eteensä pystyyn sovitettuna, kun hän kolauttaa suuret kenkänsä käytävän lattialle aikoja sen jälkeen kun hiljainen talo jo on lepoon vaipunut, ja minä hymyilen itsekseni pimeässä ajatellessani kuinka tuo kolahdus todennäköisesti harmittaa Amelia-neitiä, säikähdyttää Elizaa ja panee kevytmielisen Susannan sydämen värähtelemään, — kun kaikki tämä tapahtuu joka päivä, tunnen itsessäni että saan selvemmän ymmärtämyksen menneisyyteen nähden, uuden voiman tulevaisuutta varten ja uuden elämän-katsannon pelkästään vain siitä tosiasiasta että hän on oma itsensä ja että hän on täällä. Jim Airth ei ehkä ole pyhimys, mutta hän onmies!
Jane kulta, minä tuskin uskaltaisin lähettää sinulle tätä epistolaa, jollen tietäisi kaikkien noiden laatusanojen: "terveellinen", "auttavainen", "ymmärtäväinen" j.n.e. pitävän niin hyvin paikkansa sinuun nähden;Sinäet ymmärrä väärin. Siitä minulla ei ole pelkoa. Mutta älä kerro tohtorille muuta kuin että voin oikein hyvin, olen erittäin reippaalla mielellä ja onnellisempi kuin koskaan eläissäni olen ollut.
Sano Garthille että pidin hänen viime laulustaan. Kuinka usein laulankaan itsekseni käyskennellessäni merenleyhkässä ja päivänpaisteessa, sinikellojen keinuessa jalkaini juuressa:
"Kun loistain kukkii Luojan maa,ei toivo kuolla voi."
Uskon laulavani sitä oikein, vaikka kyllä tiedän ettei minullaole paljon korvaa.
Entä kuinka voi pikku Geoffrey? Onko hänellä vielä ne kauniit, loistavat silmät, jotka kaikki muistamme? Olen usein nauranut selonteollesi hänen olostaan Overdenessä ja siitä kuinka herttainen, ilkeä herttuatar-vanhuksemme yllytti hänet kapinaan hoitajaansa vastaan. Kyllä sinulla varmaan oli huolta sylintäysi, kun sinä ja Garth palasitte Amerikasta. Oi Jane, kuinka erilaista olisi minunkin elämäni ollut, jos minulla olisi ollut pieni poika! Ah, niin!
Miss' oisi sijaa surrakaan,kun taivaan rakkaus täyttää maan.
Sano Garthille että rakastan sitä; mutta haluaisin että hänkirjottaisi yksinkertaisempia säestyksiä. Tämä käy yli voimieni!
Sinun, Jane kulta, kiitollinen ja harras ystäväsi
Myra Ingleby.
Jalosukuisen rouva Dalmamin kirje lady Inglebylle.
Castle Gleneesh.
Rakas Myra!
Ei, minulla ei ole mitään vastaan esiytyä riisiputinkina tai muunakaan yksinkertaisena ja terveellisenä laitteena, kun vain voin olla sinulle hyödyksi ja tyydyttää hetken tarpeen.
Olen todella iloinen saadessani niin hyvän sairaskertomuksen. Se osottaa Deryckin olleen oikeassa taudinmäärittelyssään ja hoito-ohjeissaan. Noudata viimeksimainittuja uskollisesti yksityiskohtia myöten.
Olen hyvin huvitettu selostuksestasi kanssavieraistasi Moorheadin majatalossa. Ei, en ymmärrä väärin kirjettäsi; en myöskään usko minkään hupsun herkkätunteisuuden taikka Susannan kaltaisen mielenrauhattomuuden voivan saada sinussa valtaa. Jim Airth esiintyy sinulle älyperäisenä asiana — tinkimättömän miehekkäänä voimassaan ja varmuudessaan, joka vaikuttaa hyvin puoleensavetävästi sen yksinäisyyden ja ajelullejoutumisen tunteen jälkeen, mikä viime aikoina on ollut osanasi. Mutta muista: milloin on kysymys elävistä ihmisistä, on turvallisen älyperäisillä asioilla taipumus muuttua tuhoisan persoonallisiksi, ja sinun tulevainen onnesi voi joutua vakaviin hankaluuksiin ennenkuin huomaatkaan vaaraa. Minun on myöntäminen, etten voi ymmärtää mitä varten tuo mies karttaa sinua. Hän kuulostaa sellaiselta mieheltä, joka olisi ystävällinen ja miellyttävä kaikille naisille ja kiihkeän uskollinen yhdelle. Ehkä sinun viehättävä suloisuutesi — joka on tosiasia, huolimatta Amelia-neidin vanhan ystävän puisto-huomiosta! — muistuttaa häntä jostakin ammoin-suljetusta sivusta hänen menneisyytensä historiassa ja hän tahtoo säästyä muistojen lehtien kääntämisen tuottamalta tuskalta. Susanna-neiti arvatenkin muistuttaa hänelle jotain hänen vanhapiika-tätiään ja hän voi niinollen vastata hänen hellyydenosotuksiinsa.
Se mitä mainitset siitä miten amerikkalaiset tuntevat meidän merkkikirjailijoitamme, johtaa mieleeni erään matkatoverin menomatkaltamme "Balticilla", Hartfordista, Connecticutista, kotoisin olevan miellyttävän naisen, joka istui vieressämme ruokapöydässä. Hän oli viettänyt viisi kuukautta Europassa lakkaamatta matkustellen ja saapui viimeiseksi Lontooseen — missä hän ei ollut ennen käynyt — odottaen olevansa aivan liian väsynyt nauttiakseen siitä; mutta huomasikin sen niin ylenpalttisen mielenkiintoiseksi ja viehättäväksi paikaksi, että elämä alkoi kulkea uudella vauhdilla ja väsymys unhottui. "Jokainen katu", hän selitti, "on niin tuttu. Me emme ole koskaan ennen niitä nähneet, ja kuitenkin ne ovat meille tutunomaisempia kuin omien syntymäkaupunkiemme kadut. Se on Dickensin ja Thackerayn Lontoo. Sen tunnemme kaikki. Tunnemme kadut niille astuessamme. Paikat ovat meille kotoisia.Olemme tunteneet ne kaiken ikämme" Minua ilahutti tämä kirjallisuudellemme annettu tunnustus. Mutta minä ihmettelen, rakas Myra, kuinka monet meidän vanhan Lontoomme kaduista, Terriple Bar'ista itäänpäin, ovat "kotoisia" sinulle.
Garth tahtoo välttämättä lähettää sinulle heti valikoiman omia suosikkejaan Dickensin teoksista. Niin että älä hämmästy saadessani valtavan kirjapakan ennen pitkää. Voit lukea niitä ääneen Murgatroyd-neideille silläaikaa kun he kutovat ja kerivät.
Garth nautti mitä syvimmin Amerikan-matkastamme. Tiedät kai mitä varten sinne lähdimme? Senjälkeen kun hän kadotti näkönsä, merkitsevät kaikki äänet hänelle niin paljon. Hän on niin poikamaisen innokas kuulemaan kaikkea mitä maailmassa on kuultavaa. Jokainen uuden äänikokemuksen mahdollisuus täyttää hänet innokkaalla odotuksella, ja silloin ei muuta kuin matkalle! Hän halusi mitä hartaimmin kuulla Niagaran ukkosjyminää, ja niin me lähdimme matkaan Valkoisen tähden linjalla. Ja kun hän sitten vihdoin seisoi lähellä Hevosenkenkä-putousta Kanadan puoleisella rannalla pidellen kädellään suojakaiteesta sillä kohdalla missä vaahto pärskyy katsojan ylle ja syöksyvän veden jyminä tuntuu ympäröivän joka puolella, oli hänen nautintonsa täydellinen. Ja seisoessamme siinä vierekkäin alkoi pikku lintu laulaa lähellämme puun oksalla! — Garth sommittelee parhaallaan kaikkea tätä sinfoniaksi.
Kuinka totta on se mitä sanot amerikkalaisten iloisesta ystävällisyydestä! Ajattelin sitä itse paluumatkallamme. Minusta tuntuu että he ovat ylimalkaan paljon vähemmän itsetietoisia kuin me. Heidän mielensä ovat täysin vapaat kohtaamaan mitä vilkkaimmalla hyväksymisellä ja mielenkiinnolla jokaista uutta tuttavuutta. Meidän järjetön brittiläinen tervehdyksemme: "Kuinka voitte?" — tuo iänikuinen kysymys, johon ei odoteta eikä toivota vastausta — eivoijohtaa muuhun kuin jokapäiväisiin huomautuksiin ilmasta; kun taas Amerikan: "Hauska tavata teitä, rouva Dalmain", tai: "Minua ilahuttaa tutustua teihin, lady Ingleby", on avoin ovi, jonka kautta pääsemme heti siirtymään täydellisempään ystävyyteen. Esittelyn hetkellä pidättyvä brittiläinen luonne liian usein kääntyy itseensä, arkatuntoisesti arvostellen tekemäänsä vaikutusta, hermostuneesti peläten esiintyvänsä liian avonaisesti, pelokkaasti varoen antamasta toiselle mitään itsestään. Mutta, kuten sanoin, amerikkalainen astuu vastaamme kohdatakseen meitä peittelemättömällä mielenkiinnolla ja suosiollisen odottavana; ja tuossa alttiin myötätunnon maassa me saamme puolessa tunnissa enemmän ystäviä kuin omissa jäykissä piireissämme puolessa vuodessa. Ehkä tämä mielipiteeni tuntuu sinusta puolueelliselta. Oli miten oli, he olivat ihmeen hyviä Garthille ja minulle, ja me olemme niin suuresti riippuvaisia siitä että ihmisetsanovatoikean sanan oikealla hetkellä. Kun ystävällisiä katseita ei voi nähdä, käyvät tahdikkaat sanat kaksinverroin tarpeellisiksi.
Kyllä, pikku Geoff'in silmät ovat kirkkaat ja loistavat ja niitten väri oikea kullanruskea. Monessa muussakin suhteessa hän tulee hyvin paljon isäänsä.
Garth lähettää sydämellisen tervehdyksensä ja lupaa sinulle erikois-säestyksen "Mustarastaan lauluun", sellaisen jonka voi helposti soittaa yhdellä sormella!
Tuntuu niin oudolta osottaa tämä kirje rouva O'Maralle. Se muistuttaa minulle ajasta, jolloin luovuin omasta itsenäisyydestäni ja rupesin käyttämään toisen ihmisen nimeä. Toivon vain että sinunkin kokeesi päättyisi yhtä onnellisesti kuin minun.
Ah, Myra rakas, on olemassaparasjokaista elämää varten! Joskus me voimme saavuttaa sen vain louhikoista polkua tai okaista tietä pitkin, ja ne jotka pelkäävät vaivaa, eivät saavuta sitä lainkaan. Mutta ne meistä, jotka ovat sen saavuttaneet, voivat todistaa että se maksaa vaivan. Kaikesta, mitä olet kertonut minulle viime aikoina, olen saanut sen käsityksen, etteiparasole vielä osunut sinun tiellesi. Odota edelleen. Älä tyydy vähempään.
Tietysti ei meidän pidä ilmottaa Deryckille että Jim Airth — miten soma nimi! — oli mukana Targain luona. Hän siirtäisi sinut heti paikalle muualle.
Lähetä sairaskertomus taas ensi viikolla; ja pysyttele, jos tarpeelliseksi näkyy, kamee-rintaneulan turvallisen valvonnan alla.
Sinun uskollinen
Jane Dalmain.
Kahdeksas luku.
Lady Ingleby istui kuusamamajassa, kaataen itselleen teetä pienestä savisesta teekannusta ja sivellen paksuille kotonaleivotuille leipäviipaleille nuorteinta maalaisvoita, kun postinkantaja-vanhus nilkutti Moorheadin majatalon puutarhaportille tuoden kirjeen rouva O'Maralle.
Ensin hänestä tuntui kuin ei hän voisi avata kirjekuorta, jolla oli muu nimi kuin hänen omansa. Sitten hän, hymyillen empimiselleen, repi sen auki innokkaan ihastuneena kuten ainakin ihminen, joka tottuneena saamaan tusinan kirjeitä päivässä on viettänyt viikon saamatta ainoatakaan.
Hän luki nopeasti läpi rouva Dalmainin kirjeen; kerran hän nauroi ääneen ja kerran lehahti äkillinen puna hänen poskilleen.
Sitten hän laski sen pois ja otti hunajaa — oikeaa kullankirkasta kanervankukka-hunajaa.
Hän otti kirjeen uudestaan käsiinsä ja luki sen tarkkaavasti, punniten joka sanan.
"Kelpo vanha Jane!" virkkoi hän sitten; "jokseenkin näppärästi sanottu: 'turvallisen älyperäinen' tulee 'tuhoisan persoonalliseksi'. Hän on harjaantunut käyttämään täsmällisiä ja nasevia lausetapoja pitkäaikaisessa ystävyydessään tohtorin kanssa. Voin käyttää sellaisia itsekin, kun koetan; muttaminunsir-deryckiläis-lauseillani on taipumus vain kuulua komeilta merkitsemättä kerrassaan mitään. Ja sisältääkö tämä Janenkaan lause oikeastaan mitään ajattelemisen arvoista? Voisiko kuusi jalkaa viisi tuumaa pitkä älyperäisyys — joka syö aamiaisensa täysin tiedottomana toisen läsnäolosta, vastaa toisen arkaan 'hyväänhuomeneen' yliolkaisella kohteliaisuudella, ja tämän miettiessä uskaltaisiko lausua jonkun huomautuksen ilmasta, antaa hänen vaipua ilmeiseen unohdukseen — voisiko sellainen koskaan tulla tuhoisan persoonalliseksi?"
Lady Ingleby nauroi taaskin, pisti kirjeen jälleen koteloonsa ja ryhtyi leikkaamaan viipaletta kotonaleivotusta rusinakaakusta. Lopettaessaan sitä viimeisen teekupillisen ohella ajatteli hän huvitettuna, kuinka suuri oli ero tämän vanhan majatalon puutarhan kuusamamajassa nautitun vahvan aterian ja niitten hienojen teekutsujen välillä, jotka samaan aikaan olivat parhaillaan kaupungissa väenpaljouden täyttämissä seurusteluhuoneissa, missä ihmiset tulivat sisään kiireen touhussa, nauttivat pienen viipaleen ohkaista voileipää ja hörppäyksen haaleata teetä, joka pitkästä seisomisesta maistui parkille; kuuntelivat tai kertoivat joitakin enemmän tai vähemmän halventavia asioita yhteisistä ystävistään, rientääkseen sitten toisaalle saamaan kurkkuvoileipiä, vielä kylmempää ja vielä kauemmin seisonutta teetä ja uutta juoru-annosta.
"Voi, minkätähden teemme tuota kaikkea?" mietti lady Ingleby. Ja ottaen tulipunaisen päivänvarjonsa hän astui pienen nurmikentän poikki ja seisahtui puutarhan portille iltapäivä-auringon paisteeseen, tuumien minne päin suuntaisi kävelynsä.
Tavallisesti hän kävelyllä ollessaan kulki pitkin rantakallioitten lakea, missä leivoset ponnahtivat ylös mataloista ruohomättäistä ja kissankelloryhmistä ja laulaen kiipesivät taivasta kohti. Hänestä oli mieluista olla korkealla meren yläpuolella ja kuulla alhaalla kallionkylkiä vastaan murtuvien hyökyaaltojen etäistä pauhinaa.
Mutta tänään näytti pieni, jyrkästi viettävä, kalastajakylän kautta lahdenpoukamaan johtava maantie houkuttelevalta. Oli pakovesi, ja rautahiekka hohti kullankellertävänä.
Sitäpaitsi hän oli lehtimajassa istuessaan nähnyt Jim Airthin kookkaan hahmon reippaasti astelevan kallion reunaa pitkin, kuvastuen tummana varjokuvana taivaan selkeää sineä vasten. Ja eräs lause hänen juuri saamassaan kirjeessä sai hänen suuntaamaan kulkunsa rantaan päin.
Hyväntahtoiset kyläläiset, jotka istuivat majojensa portailla päivänpaisteessa, hymyilivät viehättävälle valkopukuiselle naiselle, joka asteli heidän kylätietään alaspäin niin kookkaana ja notkeana tulipunaisen päivänvarjonsa suojassa. Yhtenä pykälänä tohtorin ohjeissa oli ollut surupuvun poisjättäminen, ja Myrasta olikin tuntunut aivan luonnolliselta tulla ensimäiselle cornwallilais-aamiaiselleen vaaleankellervässä sarssipuvussa.
Rantaan saavuttuaan hän kääntyi siihen suuntaan mihin hän tavallisesti kulki ylhäällä kallioilla kävellessään ja asteli ripeästi kovaa, sileää hietikkoa myöten, pysähtyen silloin tällöin poimiakseen jonkun kaunisjuovaisen kiven tai tutkiakseen vuoroveden kuivalle jättämää loistavaa merivuokkoa tai kuultavaa maneettia.
Pian hän saapui paikalle missä kallio pistäytyi merta kohti, ja kiipeillen liukkaitten kivien yli, joitten lomissa kimaltelevissa lätäköissä tummanpunaiset merilevät huojuivat, ravut karkasivat syrjään hänen varjonsa tieltä ja rapot puikahtivat toiselle laidalle ja hautautuivat kiireesti hiekkaan, Myra huomasi tulleensa mitä viehättävimpään poukamaan. Rantakallio muodosti siinä hevosenkengän, jonka pituus oli noin puoli kilometriä. Tämän kaariviivan sisäpuolelle jäänyt lahdeke oli miltei satumaisen kaunis, hietikko hohtavan valkoinen, sirojen, tummanpunaisten merilevien koristama. Korkealle kohoavat kalliot loivat mieluista siimestä rantamalle, samalla kuin niitten taakse jäänyt aurinko kuitenkin välkkyi ja kimmelteli etäämpänä meren pinnalla.
Myra käveli hevosenkengän keskelle, otti sitten maasta ajopuun kappaleen, kaivoi mukavan kuopan hiekkaan noin kymmenen kyynärän päähän kallion juurelta, asetti levitetyn päivänvarjonsa pystyyn sen taakse suojaksi jonkun satunnaisen kalliolla kulkijan katseilta ja laskeutui sitten pitkälleen pehmeään syvennykseen, katsellen puoleksi suljettujen luomiensa alitse häilyviä varjoja, sinistä taivasta ja vienosti aaltoilevaa merta. Pienet, valkoiset pilvenhattarat värjäytyivät ruusunpunerviksi. Vedenkalvo välkkyi opaalinkarvaisena. Aaltojen loiskinta oli niin kaukaista, ettei se tuntunut rikkovan rauhaisaa hiljaisuutta.
Lady Inglebyn silmäluomet painuivat painumistaan kiinni.
"Niin, rakas Jane", mutisi hän, tähystellen uneksivasti lumivalkoista purjetta, joka kaartoi niemekkeen, noikkasi ja katosi näkyvistä; "epäilemättä — hyvin osattu lausetapa, mutta kaukana — kaukana — todellisuudesta. Turvallisen älyperäiselle on tuskin — tuskin tarpeen — kamee — —"
Pitkä kävely, meri-ilma, kaukainen veden liplatus — kaikki nämä yhdessä olivat tehneet raukaisevan vaikutuksen.
Lady Ingleby nukkui levollisesti Hevosenkenkäpoukamassa; ja kohoava vuorovesi hiipi hiljalleen lahdelmaan.
Yhdeksäs luku.
Tuntia myöhemmin asteli kallion töyryä kulkevaa polkua mies, vihellellen kuin mustarastas.
Aurinko oli mailleen vaipumassa, ja kävellessään hän nautti hurmautuneena taivaan kulta- ja ruskoloisteesta ja kohoilevan meren opaalivälkkeestä.
Tuuli oli yltynyt auringon aletessa ja tyrskyt alkoivat kuohahdella pitkin rantamaa.
Äkkiä sattui hänen silmäänsä jotain kaukana alhaalla kallion juurella.
"Katsos vain!" sanoi hän. "Tulipunainen unikko hietikolla!"
Hän käveli edelleen, kunnes hänen ripeät, pitkät askeleensa toivat hänet Hevosenkenkä-poukaman yläpuolella olevan kallion keskikohdalle.
"Hyvä Jumala!" huudahti silloin Jim Airth ja jäi seisomaan paikalleen.
Hän oli keksinyt lady Inglebyn valkoisen hameen hietikolla tulipunaisen päivänvarjon takana.
"Hyvä Jumala!" sanoi Jim Airth.
Sitten hän tähysteli taivaanrantaa. Ei ainoatakaan venettä näkyvissä.
Nopein katsein hän tarkasti kallioita, joita pitkin hän oli tullut. Ei elävää olentoa nähtävissä.
Katse siirtyi edelleen kalastajakylään. Ohuet, ylöspäin kohoavat savunauhat osottivat savupiippujen paikkaa. "Ainakin kolme kilometriä", mutisi Jim Airth. "En ehtisi juosta sinne ja palata takaisin veneellä vähemmässä kuin kolmessa neljännestunnissa."
Sitten hän katsoi alas poukamaan.
"Kummaltakin puolen pääsy katkaistu. Vesi nousee hänen jalkoihinsa kymmenessä minuutissa ja huuhtoo kallion juurta kahdenkymmenen minuutin perästä."
Juuri sen paikan kohdalla, missä hän seisoi, enemmän kuin puolitiessä kallion äyräältä alaspäin, oli noin kuuden jalan pituinen ja neljän jalan levyinen kallionkieleke.
Laskeutuen töyrään ylitse ja pidellen kiinni ruohotupsuista, vaivaispensaista, ulkonevista kivistä ja kallion kyljessä olevista halkeamista hänen onnistui päästä tuolle kielekkeelle, pudottautuen viimeiset kymmenen jalkaa ja säilyttäen hyppäyksen jälkeen tasapainonsa miltei yli-inhimillisellä ponnistuksella.
Hän pysähtyi hetkiseksi, mittasi matkan huolellisesti silmämäärällä ja kurottui sitten katsomaan alas. Oli jälellä kuusikymmentä jalkaa äkkijyrkkää rinnettä, missä ei ollut minkäänlaista tukea jalalle eikä kiinnityskohtaa kädelle.
Jim Airth napitti kiinni norfolkilaistakkinsa ja tiukensi vyönsä. Soluen sitten jalat edellä kielekkeen reunalta hän liukui alas selällään, taivuttaen polvensa juuri samassa silmänräpäyksessä kun hänen jalkansa tömähtivät raskaasti hiekalle.
Hetkiseksi jysähdys typerrytti hänet. Sitten hän nousi ylös ja katsoi ympärilleen.
Hän seisoi kymmenen kyynärän päässä punaisesta päivänvarjosta sillä kapealla hietikkokaistaleella, jota nousevan vuoksen nopeasti lähenevät aallot eivät vielä olleet peittäneet.
Kymmenes luku.
"Kamee-rintaneulan holhous", mutisi lady Ingleby ja aukaisi äkkiä silmänsä. Taivas ja meri olivat paikoillaan kuin ennenkin, mutta niitten välillä, lähempänä kuin kumpikaan niistä, seisoi Jim Airth katsoen häneen jännitetty loiste sinisissä silmissään.
"Kas, minä olen nukkunut!" sanoi lady Ingleby.
"Niin olette", sanoi Jim Airth; "ja sillä aikaa aurinko on laskenut ja — vuoksi noussut. Sallikaa minun auttaa teitä ylös."
Lady Ingleby asetti kätensä Jim Airthin käteen, ja Jim Airth auttoi hänet jaloilleen. Myra seisoi hänen vieressään tuijottaen suurin, hämmästynein silmin paisunutta merta, hyrskyäviä laineita ja kapeata hietikkokaistaletta.
"Vuoksi näyttää olevan hyvin korkealla", sanoi Lady Ingleby.
"Hyvin korkealla", myönsi Jim Airth. Hän seisoi ihan Myran vieressä, mutta hänen silmänsä tähystivät yhä kiinteästi vettä. Jos jonkin suosiollisen sattuman kautta vene olisi ilmestynyt niemekkeen takaa, olisi vielä ehtinyt huutaa sitä avuksi.
"Paluutie näyttää olevan katkaistu", sanoi lady Ingleby.
"O-hii, O-hei!"
"Paluutieonkatkaistu", vastasi Jim Airth lakoonisesti.
"Sitten meidän kai täytyy saada vene", sanoi lady Ingleby.
"Erinomainen ehdotus", vastasi Jim Airth kuivasti, "jos vene vain olisi saatavissa. Mutta kovaksi onneksi me olemme kolmen kilometrin päässä kylästä, eikä nyt ole mikään veneitten tulo- eikä lähtöaika; eivätkä ne sitäpaitsi kulkisikaan tämän kautta. Kun näin teidät kallion töyräältä, arvioin olisiko minun ollut mahdollista ehtiä venevalkamaan ja sieltä takaisin tänne ajoissa. Mutta ennenkuin olisin ehtinyt tänne veneineni, olisitte te ollut — hyvin märkä", lopetti Jim Airth hiukan epämääräisesti.
Hän katsahti viehättäviin kasvoihin, jotka olivat lähellä hänen olkaansa. Ne olivat kalpeat ja totiset, mutta pelon merkkiä ei niissä näkynyt.
Hän silmäsi mereen pistäytyvää kallionientä kohti. Kaksikymmentä jalkaa sen louhikkoisen juuren yläpuolella hyrskyivät hyökyaallot, mutta niemen taakse kerran päästyään olisivat he olleet turvassa.
"Osaatteko uida?" kysyi Jim Airth kiihkeästi.
Myran levolliset harmaat silmät kääntyivät tyvenesti katsomaan häneen.Niissä pilkotti hiukan leikillisyyttä.
"Jos panette kätenne leukani alle ja laskette 'yks, kaks! yks, kaks' hyvin kovalla äänellä ja nopeaan, voin uida lähes kymmenen kyynärää", sanoi hän.
Jim Airth nauroi. Hänen silmänsä kohtasivat Myran katseen ilmaisten vilkkaasti ymmärtävää toveruutta. "Totta vie, sinussa on sisua!" näyttivät ne sanovan. Mutta ääneen hän sanoi: "Siis uiminen ei käy."
"Ei käy minulta", sanoi Myra vakavasti, "eikä teiltäkään minun painoani kulettaen. Me emme ikinä pääsisi tuon vellovan pyörteen toiselle puolen. Se tietäisi vain että molemmat hukkuisimme. Mutta te voitte tehdä sen helposti yksinänne. Voi, lähtekää heti! Lähtekää pian! Älkääkä — katsoko taaksenne. Minä tulen kyllä hyvin toimeen. Istun vain kallion juurelle ja odotan. Olen aina ihaillut merta."
Jim Airth katsahti häneen jälleen. Ja tällä kertaa hänen tuikeissa silmissään loisti peittelemätön ihailu.
"Ah, urheata!" sanoi hän. "Soturien äiti! Sellaiset naiset ne tekevät meistä taistelija-rodun."
Myra laski kätensä hänen hihalleen. "Ystäväni", sanoi hän, "minun ei ole sallittu tulla äidiksi. Mutta minä olen soturin tytär ja soturin leski, — enkä minä pelkää kuolemaa. Voi, minä pyydän teitä — puristakaa kättäni ja lähtekää!"
Jim Airth tarttui käteen, jonka hän ojensi, mutta hän piti sen lujasti omassaan.
"Te ette saa kuolla", sanoi hän hampaat yhteenpuserrettuina. "Luuletteko että minä jättäisin kenenkään naisen kuolemaan yksinään? Jateidät— juuri teidät lisäksi! — Taivaan nimessä", kertasi hän itsepäisesti, "te ette saa kuolla. Luuletteko että minä voisin mennä ja jättää" — hän keskeytti lauseensa äkkiä.
Myra hymyili. Käsi, joka piteli hänen kättään, oli hyvin voimakas, ja hän tunsi sydämessään omituista levollisuutta. Eikö Jim Airth ollut sanonut: "Juuriteidätlisäksi?" Mutta tänäkin hetkenä, joka näytti olevan hänen viimeisensä, sai Myran erehtymätön vaisto hänet käyttäytymään tahdikkaasti.
"Uskon kyllä ettette jättäisi ketään naista vaaraan", sanoi hän; "ja voi! jotkut olisivat olleet helpommat pelastaa kuin minä. Pyylevä pikku Susanna-neiti olisi pysynyt itsestään pinnalla."
Jim Airthin nauru kajahti raikkaana. "Ja Amelia-neiti olisi purjehtinut kamee-soljessaan", sanoi hän.
Sitten, ikäänkuin nauru olisi rikkonut lumouksen, joka piti häntä toimettomana, hän veti Myran kallion juurelle ja huusi: "Tulkaa, meillä ei ole silmänräpäystäkään hukattavana! Katsokaa! Näettekö tietä, jota myöten tulin alas? Tuota pitkää luikua hiekassa? Laskin siinä mäkeä selälläni. Aika jyrkkä, eikä mitään mistä pidellä kiinni, sen myönnän; mutta ei kuitenkaan mikään perin pitkä matka. Ja siinä, mistä luikuni alkaa, on siunattu kieleke, kuutta jalkaa pitkä ja neljää leveä." Hän veti taskustaan suuren linkkuveitsen, avasi isoimman terän ja alkoi hakata pykäliä kallion kylkeen. "Meidän täytyy kiivetä", sanoi hän.
"En ole koskaan kiivennyt", kuiskasi Myran ääni hänen takanaan.
"Teidän on tänään kiivettävä", sanoi Jim Airth.
"En ole koskaan voinut kiivetä edes puihinkaan," kuiskasi Myra.
"Teidän on kiivettävä kalliota tänä iltana. Se on ainoa pelastusmahdollisuutemme."
Hän hakkasi edelleen joutuisasti.
Äkkiä hän pysähtyi. "Näyttäkää kurkotusvälinne", sanoi hän. "Minun sylimittani ei kelpaisi. Pankaa vasen kätenne tuohon; niin! Kurkottakaa nyt ylös oikealla; niin korkealle kuin mukavasti voitte… Jaha, kolme jalkaa kuusi tuumaa, tai niille paikoin. Nyt vasen jalkanne liki kallion juurta. Astukaa ylös oikealla, niin korkealle kuin mukavasti voitte… Kaksi jalkaa yhdeksän tuumaa. Hyvä! Erotus tehnee korkeintaan yhden pykälävälin enemmän tai vähemmän. Nyt kuunnelkaa silläaikaa kun minä työskentelen. Mikä Luojan-onni onkaan meille, että juuri tässä sattuu olemaan tämä pehmeä hiekkakivikerros. Me olisimme olleet mennyttä miestä, jos kallio olisi ollut kovaa kiveä. Teidän on nyt valittava kahdesta suunnitelmasta toinen. Minä voisin kovertaa teitä varten yhden toisia laajemman pykälän — miltei kielekkeen — juuri veden ulottuman yläpuolelle ja jättää teidät siihen siksi aikaa kun menen ylemmäksi ja valmistan pykälät. Sitten voisin palata noutamaan teitä. Te voisitte kiivetä edellä, minun auttaessa alhaalta käsin. Se tuntuisi teistä turvallisemmalta. Taikka — teidän on seurattava minua ylös nyt, askel askeleelta, sitä mukaa kuin minä koverran niitä."
"Minä en voisi odottaa kielekkeellä yksinäni", sanoi Myra. "Minä tahdon seurata teitä askel askeleelta."
"Hyvä", sanoi Jim Airth: "se säästää aikaa. Pelkään että teidän on riisuttava kengät ja sukat. Tähän työhön ei kelpaa muu kuin paljas jalka. Meidän on painettava varpaamme pykälään ja takerruttava niillä kiinni kuin sormilla."
Hän kiskaisi jaloistaan omat kenkänsä ja sukkansa, irrotti sitten norfolkilaisnuttunsa vyön ja sitoi sen lujasti vasempaan nilkkaansa, siten että toinen pää jäi riippumaan pitkälle alas hänen kiivetessään.
"Huomatkaa tämä", sanoi hän. "Kun olette alapuolellani olevissa pykälissä, riippuu se käsienne lähellä. Jos lipeätte ja tunnette että teidän onpakkotarttua johonkin, niin tarttukaa siihen. Mutta, jos mahdollista, huutakaa ensin, niin minä imeydyn kiinni kuin etana ja koetan kestää painon. Mutta älkää tehkö sitä, jollei se ole todella välttämätöntä."
Hän otti maasta Myran kengät ja sukat ja pisti ne väljiin taskuihinsa.
Sillä hetkellä eräs etujoukkoihin kuuluva aalto syöksähti hietikolle ja kasteli heidän paljaat jalkansa.
"Oi, Jim Airth", huusi Myra, "menkää ilman minua! Minulla ei ole mikään luja pää. Minä en voi kiivetä."
Jim Airth pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häntä kiinteästi silmiin.
"Tevoittekiivetä", sanoi hän. "Teidäntäytyykiivetä. Tekiipeätte. Meidän on kiivettävä — tai hukuttava. Ja muistakaa: jos te putoatte, putoan minäkin. Te ette pelasta minua heittäytymällä itse turmioon."