Myra loi epätoivoisen katseen hänen silmiinsä. Ne leimusivat hänelle yhteenvetäytyneitten kulmiensa alta. Myra tunsi hänen tahtonsa mahtavan käskijävoiman. Hänen oma tahtonsa teki vielä viimeisen vastustus-yrityksen.
"Minulla ei ole mitään minkä vuoksi elää, Jim Airth", sanoi hän. "Minä olen yksin maailmassa."
"Niin olen minäkin", huusi Jim Airth. "Olen ollut pahemminkin kuin yksin kymmenkunnan vuotta. Mutta onhan jälelläelämä, jonka vuoksi elää. Tahtoisitteko heittää pois suurimman kaikista lahjoista? Minä tahdon elää! — Hyvä Jumala, minuntäytyyelää; ja niin täytyy teidänkin. Me elämme tai kuolemme yhdessä."
Hän päästi irti Myran olkapäät ja tarttui häntä ranteisiin. Hän kohotti hänen vapisevat kätensä ja piteli niitä rintaansa vasten.
Hetkisen he seisoivat siten aivan äänettöminä. Silloin Myra tunsi itsensä täysin voitetuksi. Pelko katosi hänestä kokonaan; mutta sen sijaan astunut turvallisuuden tunne johtui Jim Airthin rohkeudesta, ei hänen omastaan; ja Myra tiesi sen. Hän kohotti päätään ja hymyili hänelle kalpein huulin.
"Minä en putoa", sanoi hän.
Toinen aalto huuhtaisi heidän nilkkojaan ja jäi niitä hyväilemään.
"Hyvä", sanoi Jim Airth päästäen irti Myran ranteet. "Me tulemme olemaan elämästämme velassa toinen toisellemme. Kun ensi kerran katson silmiinne, olemme, Jumala suokoon, turvassa. Tulkaa!"
Hän ponnahti ylös kallion kylkeä, jääden seisomaan ylimmäisiin kovertamiinsa pykäliin.
"Seuratkaa nyt minua varovasti", sanoi hän; "hitaasti ja varovasti. Meillä ei ole varaa hätiköidä. Pitäkää aina kumpikin käsi ja kumpikin jalka lujasti pykälässä. Oletteko kohdalla? Hyvä!.. Älkää nyt katsoko ylös eikä alas, vaan kiinnittäkää katseenne minun kantapäihini. Heti kun minä siirryn, siirtykää perässä tyhjiin pykäliin. Ymmärrättekö?… No niin. Pysyttekö hyvin? .. Hyvä! Eteenpäin siis! Pitkää aikaa ei tämä sentään vie… Totta vie, olisi hauskaa jos Murgatroyd-neidit nyt kurkistaisivat alas kallion äyräältä! Ameliaa pöyristyttäisi meidän paljaat jalkamme Eliza huutaisi: 'Oi hyvä rakas!' Ja Susanna putoaisi suoraa päätä niskaamme! Halloo! Siivosti siellä alhaalla! Älkää naurako liian paljon… Mainio veitsi tämä. Ostin sen Meksikosta. Ja jos iso terä loppuu, on kaksi muuta jälellä; ja lisäksi saha ja korkkiruuvi… Varokaa ettei irtautuva hiekka varise silmiinne… Sanokaa, jolleivät pykälät ole tarpeeksi syviä, ja muistakaa ettei ole kiirettä, me emme pyri ehtimään mihinkään määrättyyn junaan! Siivosti siellä! Älkää naurako… Ylös mentiin taas! Oh, hyvä! Kolmannes matkasta on päästy. Älkää katsoko ylös eikä alas. Vaarinottakaa kantapäitäni — toivon että ne olisivat enemmän katsomisen arvoiset — ja muistakaa että vyö on käsillä ja että minä olen yhtä vankkumaton kuin tämä kallio. Te ja kaikki Murgatroyd-neidit voisitte riippua siinä yhdessä. Siivosti siellä! .. Hyvä, hyvä; en mainitse heitä… Sivumennen sanoen, vesi taitaa olla alapuolellamme jo melko syvää. Jos putoaisitte, saisitte vain pienen sukelluksen. Minä liukuisin alas ja vetäisin teidät ylös, ja sitten alkaisimme uudestaan… Herra Jumala! .. Oh, älkää välittäkö! Ei se mitään. Veitseni vain luiskahti, mutta minä sain siepatuksi sen kiinni… Nyt taidamme jo olla puolimatkassa. Kuinka hyvä onni, että meillä on minun liukumisjälkeni oppaanamme. En voi nähdä kielekettä täältä. Laulakaamme 'Nancy Lee'tä. Arvelen että osaatte sen. Minä voin aina työskennellä paremmin hyvän junttalaulun säestyksellä." Ja iskiessään veitsensä kallioon kajautti Jim Airth:
Joukosta naisen jos valikoi,O-hii, o-hei, o-hoi!Hei, pojat, hoi!Nancy Leetä parempaa ei löytää voi,Hei, pojat, hoi! O-hoi!Tuolla hän nyt —
— Turkanen! Nyt sattui kivi eteen! Ei kuitenkaan suuri. Muistakaa että tämä pykälä on vähän enemmän oikealla
— huivia huiskuttaa,Laiturilla seisoo ja mua odottaa;Aina kun laineille lähden mä pois,Pian, pian takaisin hän palaavan mun sois;Ja kun myrsky ulvoo ja meri kohisee,Jussillensa suojaa hän rukoilee,Hei, pojat, hoi! O-hoi!
Ja sitten kuoro.
Merimiehen tähti hänen vaimonsa on.
— No, mukaan! Laulakaa tekin!
O-hii, o-hei, o-hoi,Yli aallokon!
kuului lady Inglebyn ääni alhaalta, jokseenkin heikkona ja vapisevana.
"Se on oikein!" huusi Jim Airth. "Älkää hellittäkö! Nyt voin jo nähdä kielekkeen suoraan yläpuolellamme."
Perämiehen pilli jo kannelta soi,O-hii, o-hei, o-hoi!Hei, pojat, hoi!Viime maljan vielä juoda nyt voi,Hei, pojat, hoi!O-hoi!Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein,Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein.
— Älkää hellittäkö siellä alhaalla! Minulla on jo toinen käsi kielekkeellä.
— Älköhön luitamme saako valtoihinVanha Davy Jones, missä lienemmekin!
Älköhön — luitamme — saako valtoihin —Vanha Davy — Jones — ken hän lieneekin,
värähteli lady Inglebyn ääni, hänen tehdessä vielä viimeistä ponnistusta siirtyäkseen ylemmäksi tyhjiin pykäliin, vaikka hänen sormensa ja varpaansa olivat niin turtuneet ettei hän voinut tuntea niiden vastaavan hiekkakiveen.
Sitten Jim Airthin koko ruumis hävisi äkkiä hänen yläpuoleltaan, kun hän kiskaisi itsensä kielekkeelle. "O-hii, o-hei!" kuului hänen äänensä ylhäältä.
"O-hii, o-hei!"
"O-hii, o-hei!" lauloi lady Ingleby heikkona kuiskauksena.
Hän ei jaksanut siirtyä tyhjiin pykäliin. Hän saattoi vain pysytellä siinä missä oli, takertuen kallion kylkeä vasten.
Hänen mieleensä johtui äkkiä seinällä liikkuva kärpänen, ja hän muisti erään erikoisen kärpäsen, joka oli kävellyt hänen lapsenkamarinsa seinällä vuosia sitten. Hän oli seurannut sen nousua pikku sormellaan, ja hänen hoitajansa oli tullut tomuriepu kädessään ja sanoen: "Ilkeä elävä!" säälimättä sivaltanut sen alas. Kärpänen oli pudonnut — pudonnut kuolleena lattiamatolle… Lady Ingleby tunsi että hänkin oli putoamaisillaan. Hän heitti tuskaisen katseen ylös korkealle kohoavaa kallion kylkeä pitkin, jonka yläpuolella hohti kaistale taivasta. Sitten kaikki alkoi huojua ja keinua. "Soturien äidin on pudottava kirkaisematta", kiistivät hänen aivonsa. Sitten — pitkä käsivarsi ojentui alas hänen yläpuoleltaan; voimakas koura tarttui häneen lujasti.
"Yksi askel vielä", sanoi Jim Airthin ääni lähellä hänen korvaansa, "niin minä voin nostaa teidät."
Myra teki ponnistuksen, ja Jim Airth veti hänet viereensä kielekkeelle.
"Hyvin paljon kiitoksia", sanoi lady Ingleby. "Ja kuka oli Davy Jones?"
Jim Airthin kasvot valuivat hikeä virtanaan. Hänen suunsa oli täynnä hiekkaa. Hänen sydämensä jyskytti kurkussa. Mutta hänestä oli mieluista esiintyä urhokkaana ja mieluista myöskin nähdä toisen niin tekevän. Siksi hän nauroi kietoessaan käsivartensa Myran ympärille, pidellen häntä lujasti, jottei hän tuntisi kuinka kovasti hän vapisi.
"Davy Jones", sanoi hän, "on muuan herrasmies, jolla on meren pohjalla arkku, minne menee kaikki mitä hukkuu. Pelkään että teidän sievä päivänvarjonne on mennyt sinne, samoinkuin minun kenkäni ja sukkani. Mutta ne voinemme kyllä hänelle suoda… Oh, mitä nyt? .. Niin, itkekää vain oikein sydämenne pohjasta. Älkää minusta välittäkö. Ja ettekö luule että me tässä kahden muistaisimme jonkunlaisen rukouksen? Sillä jos milloinkaan kaksi ihmistä on yhdessä katsonut kuolemaa silmiin, niin me olemme sen nyt tehneet; ja me olemme, Jumalan armosta, tässä — elävinä."
Yhdestoista luku.
Myra ei unhottanut koskaan Jim Airthin rukousta. Vaistomaisesti hän tunsi tämän olevan ensi kerran, jolloin hän oli pukenut sanoihin sielunsa kiitoksen tai anomuksen toisen ihmisen läsnäollessa. Samalla hän huomasi, että ensi kertaa koko hänen omassakin elämässään rukoileminen kävi hänelle todellisuudeksi. Kyyröttäessään kielekkeellä Jim Airthin vieressä, väristen niin hillittömästi, että jollei Jim Airthin käsivarsi olisi häntä tukenut, hän olisi menettänyt tasapainonsa ja pudonnut; kuullessaan tuon voimakkaan sielun lausuvan yksinkertaisin, omintakeisin lausein ilmi kiitollisuutensa henkensä säilymisestä ja turvaan pääsemisestään, liittäen siihen hartaan anomuksen varjeluksesta yön kuluessa ja täydellisestä pelastuksesta aamun tultua, tuntui Myrasta kuin taivaat olisivat avautuneet ja Jumalan läsnäolo olisi selvästi tajuttavana heidät ympäröinyt tässä heidän omituisessa yksinäisyydessään.
Ääretön rauha täytti hänen mielensä. Ennenkuin nuo hajanaiset, pysähtelevät lauseet olivat päättyneet, oli Myra lakannut vapisemasta; ja kun Jim Airth, osaamatta muulla tavoin saattaa rukoustaan päätökseen, alkoi lausua: "Isä meidän, joka olet taivaissa", yhtyi Myran sulosointuinen ääni hänen ääneensä, täynnä vakavaa rukouksen hartautta.
Viimeiset sanat lausuttuaan Jim Airth veti pois käsivartensa, ja arka äänettömyys laskeutui heidän välilleen. Mielen liikutus oli saattanut ruumiin kankeuden tajuttavaksi. Noissa yhdistävissä sanoissa: "Isä meidän" olivat heidän sielunsa liitäneet kauemmaksi kuin minne heidän ruumiinsa olivat valmiit seuraamaan.
Lady Ingleby pelasti tilanteen. Hän kääntyi Jim Airthiin päin tuolla välittömällä sulolla, joka aina oli vastustamaton. Nopeasti tihenevässä hämärässä Jim Airth saattoi juuri erottaa hänen suuret, miettiväiset, harmaat silmänsä soikeitten kasvojen vaaleudesta. "Tiedättekö", sanoi Myra, "minä en todellakaan voisi mitenkään istua koko yötä sohvan kokoisella pengermällä henkilön kanssa, jota minun pitäisi kutsua 'herraksi'. Minä voisin istua siinä vain vanhan hyvän tuttavan kanssa, joka luonnollisesti kutsuisi minua 'Myraksi' ja jota minä voisin kutsua 'Jimiksi'. Jollen saa kutsua teitä 'Jimiksi', niin vaadin saada laskeutua alas ja uida kotiin. Ja jos te puhuttelette minua 'Rouva O'Maraksi', niin saan varmasti hermokohtauksen ja vierähdän alas!"
"Tietysti", sanoi Jim Airth. "Minä vihaan kaikkia arvonimiä. Minä polveudun vanhasta kveekarisuvusta, ja yksinkertaiset nimet ilman mitään etuliitettä ovat minun mielestäin aina parhaat. Ja emmekö olekin vanhoja ja koeteltuja ystäviä. Eikö jokainen minuutti tuolla kallion kyljellä ollut vuosi? Ja se sekunti, joka kului veitseni luiskahtamisesta oikeasta kädestäni sen kiinnisieppaamiseen vasemmalla kädellä polveani vasten, voi käydä kymmenestä vuodesta! Ah, ajatelkaa, jos se olisi pudonnut kokonaan! Ei, älkää vainkaan ajatelko. Me olimme vasta puolitiessä. Nyt teidän on koetettava saada kengät ja sukat jalkoihinne." Hän veti ne esiin taskustaan. "Ja sitten meidän on saatava selville miten voimme mukavimmin ja turvallisimmin sijottua tähän. Meillä on vain yksi vihollinen, jota vastaan meidän on taisteltava lähinnäseuraavien seitsemän tunnin aikana — kouristus. Teidän on paikalla ilmotettava minulle, jos tunnette sen uhkaavan jossakin kohdassa ruumistanne. Olen toimittanut aika paljon vakoojanpalvelusta aikoinani ja tiedän kyllä keinon tai pari sitä vastaan. Tiedän myöskin mitä merkitsee maata samassa asennossa tuntikausia uskaltamatta liikauttaa lihastakaan, kylmän hien valuessa kasvoille yksinomaan kouristuksen tuottamasta tuskasta. Meidän on pidettävä siltä varamme."
"Jim", sanoi Myra, "kuinka kauan meidän on istuttava tässä?"
Jim liikahti, ikäänkuin hänen oman nimensä kuuleminen Myran huulilta ensi kertaa olisi merkinnyt hänelle paljon; ja hänen äänessään oli syvemmän iloisuuden sävy, kun hän vastasi:
"Olisi mahdotonta kiivetä tästä ylös kallion laelle. Kun tulin alas, oli minun suorastaan pudottauduttava kymmenen jalkaa. Näettehän että kallio ulkonee hiukan juuri yläpuolellamme. Vuoroveden vuoksi me voisimme kiivetä alas kolmen tunnin kuluttua, mutta nyt ei ole kuutamoa ja silloin on aivan pilkkopimeä. Meillä täytyy olla valoa laskeutuessamme, jos minun mieli saattaa teidät turvallisesti ja vahingoittumattomana kallion juurelle. Aamunkoiton pitäisi sarastaa kohta kolmen jälkeen. Aurinko nousee huomenna kello 3.44; mutta on aivan valoisaa jo ennen sitäkin. Arveluni mukaan voimme odottaa pääsevämme Moorheadin majataloon neljän aikaan aamulla. Toivokaamme ettei Amelia Murgatroyd kurkista ikkunastaan juuri silloin kun me astelemme polkua pitkin."
"Mitähän he kaikki nyt ajattelevat?" kysyi lady Ingleby.
"En tiedä, enkä välitäkään siitä", sanoi Jim Airth iloisesti. "Te olette hengissä ja minä olen hengissä; ja me olemme suorittaneet rekordi-kiipeämisen! Muulla ei ole väliä."
"Ei, mutta vakavasti, Jim?"
"No niin, vakavasti puhuen, hyvin vähän luultavaa on, että minua lainkaan kaivataan. Minä syön usein päivällistä muualla ja palaan majataloon vasta hyvin myöhään taikka olen kokonaan palaamatta. Kuinka lienee teidän laitanne?"
"Omituista kyllä", sanoi Myra, "ennen ulos lähtöäni minä lukitsin makuuhuoneeni oven. Tässä on sen avain. Olin jättänyt joitakin papereita esille — minä en ole erittäin järjestystä rakastava. Ainoana kertana, jolloin ennen olen lukinnut oveni, jäin kokonaan pois päivälliseltä ja palattuani iltakävelyltä menin levolle. Minä olen täällä muka 'virkistyslevolla'. Palvelustyttö tunnusti oveani, meni pois eikä tullut uudestaan ennenkuin aamulla. Hyvin todennäköisesti hän on tehnyt samoin nytkin."
"Sitten en luule että he lähettävät etsijäjoukkuetta meitä hakemaan", sanoi Jim Airth.
"Ei. Me olemme niin yksin täällä. Emme merkitse mitään muille kuin itsellemme", sanoi Myra.
"Ja toisillemme", sanoi Jim Airth tyynesti.
Myran sydän seisahtui.
Nuo syvän, lämpimän äänen niin yksinkertaisesti lausumat kaksi sanaa merkitsivät hänelle enemmän kuin konsanaan mitkään sanat olivat merkinneet. Ne merkitsivät niin paljon, että ne muodostivat ympärilleen äänettömyyden — ihmeen ja todeksitulemisen avaran, pyhän temppelin, missä ne kaikuivat edestakaisin, toistuen yhä uudelleen ja uudelleen.
Molemmat pengermällä olijat istuivat kuunnellen.
Toinen toisensa omistamisen laulu, joka niin äkkiä oli virinnyt humisemaan, oli liian kaunis keskeytettäväksi muilla sanoilla.
Ei lady Inglebynkään erehtymätön aisti löytää tahdikkaita sanoja voinut rikkoa tämän odottamattoman tilanteen syvää suloisuutta. Myran sydän oli heräämistilassa; ja kun sydän järkyttyy, unohtaa ajatus toisinaan tahdikkuuden vaatimukset.
"Ettekö muista", virkkoi vihdoin Jim Airth hyvin hiljaa, "mitä sanoin teille ennenkuin alotimme kiipeämisen? Enkö sanonut, että jos meidän onnistuisi päästä turvallisesti tälle kielekkeelle, niin tulisimme olemaan elämästämme velassa toinen toisellemme? Me pääsimme, ja — siis olemme velassa toisillemme."
"Oi, ei", huudahti Myra vilkkaasti. "Ei, Jim Airth! Te kävelitte tämän kallion laella iloisena, turvallisena ja vapaana. Minä järjettömässä typeryydessäni makasin nukkuen alhaalla hietikolla, veden kohotessa ympärilläni. Te laskeuduitte alas vaaraan, pannen sitä tehdessänne henkenne alttiiksi. Minä olen velassa elämästäni teille, Jim Airth; te ette ole minulle velkaa mistään."
Hänen rinnallaan istuva mies kääntyi ja katsoi häneen omituinen, levollinen hymy kasvoillaan.
"Minä en ole tottunut siihen että lausuntojani parsitaan", virkkoi hän kuivasti.
Oli tullut niin pimeä, että he juuri vaivoin saattoivat erottaa toistensa kasvot.
Lady Ingleby nauroi. Hän oli niin tottumaton tuollaisiin huomautuksiin, ettei hän heti voinut keksiä sopivaa vastausta.
"Luulen että itse asiassa saan kiittää hengestäni punaista päivänvarjoani", virkkoi hän tuokion kuluttua. "Jollei se olisi kiinnittänyt puoleensa huomiotanne, ette te olisi nähnyt minua."
"Enkö olisi?" kysyi Jim Airth, katse kiinnitettynä Myran kasvojen suloiseen vaaleuteen. "Siitä saakka kun ensi kerran teidät näin sinä iltana jolloin saavuitte tänne, oletteko kertaakaan tullut minun silmänkantamani sisäpuolelle minun näkemättä teitä ja panematta merkille jokaista yksityisseikkaa?"
"Sinäkö iltana jolloin saavuin?" kysyi lady Ingleby hämmästyneenä.
"Niin", vastasi Jim Airth varmasti. "Kello seitsemän, kesäkuun ensimäisenä päivänä. Seisoin tupakkahuoneen ikkunan ääressä ja inhosin kaikkea; olin kyllästynyt itseeni, tyytymätön käsikirjotukseeni ja väsynyt käristettyyn kalaan — älkää naurako; pienet asiat auttavat ihmisen masennuksen mittaa täyttymään yhtä hyvin kuin suuretkin. Silloin portti levähti auki, ja TE — suurin kultakirjaimin — lähestyitte puutarhanpolkua auringon paistaessa silmiinne. Arvostelin teidät täysikasvuiseksi naiseksi, joka ei vuosiin nähden ehkä ollut kovinkaan kaukana omasta iästäni; arvasin teidät maailmannaiseksi, jolla on asema täytettävänään ja tietoa ihmisistä ja asioista. Kuitenkin te näytitte ihan kuin herttaiselta lapselta, joka tulee satumaahan; odottamattoman lupapäivän iloinen yllätys välkehti säteilevissä silmissänne. Siitä saakka on kaunis puoli elämästä minulle aina ollut — TE, suurin kultakirjaimin."
Jim Airth vaikeni ja istui äänettömänä.
Oli tullut jo aivan pimeä.
Myra pujotti kätensä Jim Airthin käteen, joka sulki sen puristukseensa lujalla, empimättömällä otteella.
"Jatkakaa, Jim", virkkoi Myra vienosti.
"Menin halliin ja näin nimenne vieraskirjassa. Muste oli vielä tuoretta. Käsiala oli saman lupapäivälapsen — minun haluttaisi antaa teille kirjotusharjotuksia! Nimi tuotti minulle yllätyksen — mieluisen yllätyksen. Olin odottanut voivani heti asettaa tuon puutarhanpolkua tulleen naisen oikealle yhteiskunnalliselle sijalleen. Oli yllätys ja lohdutus huomata, ettei satuprinsessani ollut lainkaan mikään muotikaunotar tai seuraelämän johtohenkilö, vaan kantoi yksinkertaista irlantilaista nimeä ja asui puistomajassa."
"Jatkakaa, Jim", sanoi lady Ingleby jokseenkin epävarmalla äänellä.
"Sitten nimi 'Shenstone' kiinnitti mieltäni, koska tunnen Inglebyt — ainakin tunsin lordi Inglebyn hyvin, ja tulen pian tuntemaan myös lady Inglebyn. Olen todella juuri tänään kirjottanut hänelle pyytäen saada puhutella häntä. Minun täytyy puhua hänen kanssaan hänen miehensä muistiinpanojen johdosta, jotka, jos hän antaa siihen luvan, tulevat liitettäväksi kirjaani. Jos asutte likellä Shenstonen linnaa, tunnette arvatenkin Inglebyt?"
"Kyllä", sanoi Myra. "Mutta sanokaa minulle, Jim — jos… jos kerran teitte niin paljon huomioita tuona ensi päivänä, jos tunsitte — mielenkiintoa, jos halusitte antaa minulle kirjotusharjotuksia — niin, minä tiedän kirjottaneeni pöyristyttävää käsialaa — miksi ette silloin koskaan katsonut minuun? Miksi olitte niin jäykkä ja epäystävällinen? Miksi ette ollut niin kohtelias minulle kuin olitte esimerkiksi Susanna-neidille?"
Jim Airth istui kauan äänettömänä, tuijottaen pimeään. Vihdoin hän lausui:
"Tahdon sen sanoa teille. Tietysti minuntäytyysanoa se teille.Mutta — saanko tehdä joitakin kysymyksiä ensin?"
Lady Ingleby tuijotti myös mitään näkemättä pimeyteen; mutta hän nojautui vähän likemmäksi vieressään olevaa leveää olkapäätä. "Kysykää minulta mitä tahdotte", sanoi hän. "Ei ole mitään minun koko elämässäni, mitä en sanoisi teille, Jim Airth."
Hänen poskensa oli niin likellä karheata norfolkilaistakkia, että jos se olisi siirtynyt hiukkasenkaan likemmäksi, olisi hän levännyt sitä vastaan. Mutta se ei siirtynyt; hänen kättään pitelevä ote tuli vain tiukemmaksi.
"Menittekö naimisiin hyvin nuorena?" kysyi Jim Airth.
"En ollut aivan täyttänyt kahdeksaatoista. Siitä on nyt kymmenen vuotta."
"Menittekö naimisiin rakkaudesta?"
Oli pitkä äänettömyys, jonka kestäessä molemmat katsoivat järkähtämättä pimeyteen.
Sitten Myra vastasi, puhuen hyvin hitaasti. "Ollakseni aivan rehellinen, luulen menneeni naimisiin etupäässä päästäkseni pois hyvin onnettomasta kodista. Ja lisäksi minä olin hyvin nuori enkä tiennyt mitään — en elämästä enkä rakkaudesta; enkä — kuinka voisin selittää, Jim Airth? — enkä ole myöskään oppinut paljoa näinä kymmenenä pitkänä vuotena."
"Oletteko ollut onneton?" Jim Airth kysyi tämän hyvin matalalla äänellä.
"En oikeastaan onneton. Mieheni oli hyvin hyvä mies, sanomattoman ystävällinen ja kärsivällinen minua kohtaan. Mutta minä tunsin usein hämärästi, että olin jäänyt ilmanparastaelämässä. Nyt — tiedän että niin oli."
"Kuinka kauan olette ollut — kuinka kauan hän on ollut kuolleena?"Syvä ääni oli niin hellä, ettei kysymys voinut synnyttää tuskaa.
"Seitsemän kuukautta", vastasi lady Ingleby. "Mieheni kaatui hyökkäyksessä Targaita vastaan."
"Targaita vastaan!" huudahti Jim Airth niin yllätettynä, että ilmaisi hämmästyksensä. Sitten hän heti hillitsi itsensä ja lisäsi: "Ah, niin; tietysti. Seitsemän kuukautta. Minäkin olin siellä, nähkääs."
Mutta hänen aivoissaan työskentelivät ajatukset nopeasti, ja paljon alkoi selvetä.
Kersantti O'Mara! Oliko se mahdollista? Tällainen harvinaisen hienostunut nainen, jossa erehtymättömän selvänä kuvastuu korkean syntyperän ja hyvän kasvatuksen leima? Kersantti oli kelpo mies ja erinomainen — mutta, hyvä Jumala!Hänenmiehensä! Mutta kahdeksantoistavuotiaat tytöt tekevät mielettömiä tekoja ja katuvat lakkaamatta jälkeenpäin. Pako-avioliitto onnettomasta kodista; sitten sukulaisten hylkäämänä, ja nyt ystävittä ja yksinään. Mutta — kersantti O'Mara! Mitään muuta O'Mara nimistä ei kuitenkaan kaatunut Targain luona; ja hänen ja lordi Inglebyn välilläolijokin yhdysside.
Sitten hänen mietteensä keskeytti Myran vieno ääni, virkkaen hänen vierellään pimeässä: "Mieheni oli aina hyvä minulle, mutta…"
Ja Jim Airth laski toisen kätensä pitelemänsä käden päälle. "Uskon kyllä että hän oli", sanoi hän lempeästi. "Mutta jos olisitte ollut vanhempi ja tiennyt enemmän rakkaudesta ja elämästä, olisitte menetellyt toisin. Älkää koettako selittää. Minä ymmärrän."
Ja Myra jätti asian mielihyvin silleen. Olisi ollut niin kovin vaikeaa kertoa edelleen kuvaamatta Mikaelia; ja ainoa millä itsessään oli merkitystä, oli se, että — selittäen tai selittämättä — Jim Airth ymmärsi.
"Ja nyt — sanokaa minulle", huomautti Myra vienosti.
"Ah, niin", sanoi Jim Airth, kooten ajatuksensa tahdonponnistuksella. "Minun kokemukseni ovat vaillaparastaja käsittävät samaten kymmenen pitkää vuotta. Mutta kokemukseni ovat olleet kovempia kuin teidän. Menin naimisiin yhdenkolmattavuotiaana poikana itseäni vanhemman, tavattoman kauniin naisen kanssa. Hänen sulonsa hullaannutti minut. Millään muulla ei tuntunut olevan merkitystä eikä väliä. Tiesin ettei hän ollut hyvä nainen, mutta ajattelin hänen voivan tulla sellaiseksi; ja vaikkei hän tulisikaan, ei se tehnyt mitään erotusta. Minä halusin kiihkeästi omata hänet. Jälkeenpäin huomasin että hän oli nauranut minulle kaiken aikaa. Ja kaiken aikaa oli hänellä lisäksi ollut toinen — minua vanhempi mies — joka oli nauranut yhdessä hänen kanssaan. Hänen asemansa ei ollut sallinut hänen mennä naimisiin silloin kun minä menin, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän pääsi rahoihin. Silloin — vaimoni lähti luotani."
Jim Airth pysähtyi. Hänen äänensä oli karhea tuskasta. Yö oli pilkkopimeä. Tummassa äänettömyydessä he saattoivat kuulla hyökyjen rytmikkään jymähtelyn niitten syöksähdellessä herkeämättä kaihon kylkeä vastaan heidän alapuolellaan.
"Minä erosin hänestä tietysti, ja tuo toinen mies meni naimisiin hänen kanssaan; mutta minä läksin ulkomaille ja pysyin siellä. En koskaan voinut ajatella tuota naista muuna kuin vaimonani. Hän oli tehnyt elämäni helvetiksi, riistänyt minulta kaikki kuvittelut, turmellut ihanteeni, katkeroittanut nuoruuteni. Mutta minä olin sanonut Jumalan silmäin edessä ottavani hänet vaimokseni kunnes kuolema meidät erottaisi; ja mikä voima olisi voinut vapauttaa minut tuosta juhlallisesta valasta, niin kauan kuin me molemmat olimme elossa? Minusta tuntui siltä kuin pysytellessäni toisella pallonpuoliskolla olisin tehnyt hänen toisen avioliittonsa vähemmän synnilliseksi. Alussa tunsin usein kiusausta ampua itseni korjatakseni tuon toisen rikkomuksen. Mutta aikaa voittaen pääsin tuosta sairaaloisuudesta ja käsitin, että vaikka Rakkaus on hyvä, niin Elämä on sittenkin suurin kaikista lahjoista. Sen vapaaehtoisesti luotaan heittäminen on anteeksiantamaton synti. Itsemurhan rangaistuksena pitäisi olla kuolemattomuuden kadottaminen. No niin, minä löysin itselleni työtä, kaiken kaltaista, Amerikassa ja muualla. Ja vuosi sitten — vaimoni kuoli. Olisin tullut suoraan kotiin, mutta olin kirjottautunut tuohon siirtomaaselkkaukseen, jota he kutsuivat 'sodaksi'. Sain kuumeen Targain taistelun jälkeen, minut lähetettiin potilaana kotiin, ja täällä minä nyt ole kokoomassa voimia ja viimeistelemässä kirjaani. Nyt voitte ymmärtää, minkätähden naiskauneus täyttää minut jonkinlaisella kammolla, silloinkin kun osa minusta yhä vaistomaisesti karkaa palvomaan sitä. Olin usein sanonut itsekseni, että jos jolloinkin vielä uskaltautuisin avioliittoon, niin ottaisin rumat kasvot ja jalon sydämen; vaikka kaiken aikaa tiesin etten koskaan voisi taipua todella halajamaan rumia kasvoja. Ja kuitenkin, aivan kuin palanut lapsi pelkää tulta, minä olen aina koettanut siirtää katseeni pois kauneudesta. Mutta — satuprinsessani, saanko sanoa sen? — jo päiviä sitten aloin tuntea varmaksi että teissä — TEISSÄ suurin kultakirjaimin — ulkonainen sulous ja sydämen jalous kulkevat käsikädessä. Vaan jo siitä hetkestä alkaen, jolloin te tulitte auringonlaskusta ja kävelitte puutarhanpolkua suoraan sydämeeni, merkitsi tuo tosiasia, että TE olitte se mikä olitte ja että olitte täällä, minulle niin paljon, etten uskaltanut antaa sen merkitä enempää. Jotenkuten en milloinkaan tullut ajatelleeksi teitä leskeksi, ja vasta tänä iltana, kun sanoitte minulle rannalla: 'Olen soturin leski', tulin tietämään että olette vapaa. — Kas niin! Nyt olette kuullut kaikki mitä on kuultavaa. Tein pahan erehdyksen alussa; mutta toivon etten ole sellainen ihminen, jota ette kernaasti tahtoisi kumppaniksenne kallionkielekkeelle ja kutsuisi 'Jimiksi'."
Vastaukseksi Myran poski painui luottavaisesti lepäämään karhean villakankaisen takin hihaa vasten. "Jim", sanoi hän, "oi, Jim!"
— — —
"Te siis tunnette Inglebyt?" huomautti Jim Airth hetken perästä.
"Tunnen", sanoi Myra.
"Onko 'Puistomaja' lähellä Shenstonen linnaa?"
"Puistomaja on puistossa. Se ei ole minkään portin edustalla. — Minä en ole portinvartijatar, Jim! — Se on sievä pikku talo aivan erikseen juuri pohjoisen puistonportin sisäpuolella."
"Oletteko vuokrannut sen heiltä?"
Myra epäröi, mutta ainoastaan sekunnin murto-osan. "Ei, se on minun omani. Lordi Ingleby lahjotti sen minulle."
"LordiIngleby?" Jim Airthin äänen sävy muistutti rypistettyjä silmäkulmia. "Minkätähden eiladyIngleby?"
"Se ei ollut hänen, jotta hän olisi voinut sen lahjottaa. Kaikki mitä hänellä on, kuului hänen miehellensä."
"Ymmärrän. Kumman heistä tulitte ensin tuntemaan?"
"Olen tuntenut lady Inglebyn koko ikäni", sanoi Myra todenmukaisesti."Ja lordi Inglebyn olen tuntenut siitä saakka kun hän meni naimisiin."
"Ahaa. Hänestä tuli siis teidän ystävänne, koska hän meni naimisiin lady Inglebyn kanssa?"
Myra nauroi. "Kyllä", sanoi hän. "Arvatenkin niin."
"Mitä sukkelaa siinä on?"
"Omituinen sanontatapa minua vain huvitti; mutta se on epäilemättä totta."
"Onko heillä lapsia?"
Myran ääni vavahti hiukan. "Ei, ei yhtään. Miksi sitä kysytte?"
"Niin, leirissä olin usein lordi Inglebyn kanssa samassa teltassa, ja hänellä oli tapana puhella unissaan."
"Niin?"
"Oli eräs nimi, jota hän usein mainitsi ja toisti."
Lady Inglebyn sydän seisahtui.
"Mikä sitte?"
"Se oli 'Petter'", jatkoi Jim Airth. "Yöllä ennen sitä päivää, jona hän sai surmansa, hän yhtämittaa kääntelehti unissaan ja kertasi: 'Petter! Hei, pikku Petter! Tules tänne!' Ajattelin että hänellä oli ehkä pikku poika, jonka nimi oli Petter."
"Hänellä ei ollut poikaa", sanoi lady Ingleby saaden vaivoin äänensä hillityksi. "Petter oli pieni koira, josta hän paljon piti. Oliko tuo nimi ainoa, jota hän mainitsi?"
"Ainoa, mitä minä kuulin", vastasi Jim Airth.
Silloin lady Ingleby äkkiä kietoi molemmat kätensä hänen käsivartensa ympärille.
"Jim", kuiskasi hän katkonaisesti, "ette kertaakaan ole lausunut minun nimeäni. Mehän sovimme siitä. Meidänhän piti olla vanhoja ja läheisiä ystäviä. Minusta tuntuu kuin olisin kutsunut teitä 'Jimiksi' koko ikäni! Mutta te ette ole kertaakaan kutsunut minua 'Myraksi'. Antakaa minun kuulla se nyt, minä pyydän."
Jim Airth laski suuren kätensä hänen molempien käsiensä päälle.
"En voi", sanoi hän. "Olkaa vaiti! Minä en voi. Ei täällä ylhäällä — se merkitsee liian paljon. Odottakaa kunnes pääsemme takaisin maan päälle. Sitten — oi, hyväinen aika! Ettekö voi auttaa minua?"
Tämän kaltainen liikutus oli lady Inglebylle tuntematon mahti. Samoin oli hänen oman sydämensäkin hurja tykytys. Mutta hän tiesi että tilanne tarvitsi tahdikkuutta; ja eikö tahdikas puhe ollut aina ollut hänen erikoinen vahva puolensa?
"Jim", sanoi hän, "eikö teillä ole kauhean nälkä? Minullakin olisi nälkä, jollen olisi nauttinut niin mahtavaa tee-ateriaa ennen kävelylle lähtöäni. Haluaisitteko kuulla mitä söin teen kanssa? Ei. Minä pelkään että se tekisi olonne vain pahemmaksi. Majatalossa on päivällisaika varmaankin jo aikoja sitten ohi. Mitähän käristetyn kalan muunnoslajia heillä nyt on mahtanut olla, ja onkohan Sussu saanut ruodon kurkkuunsa ja ollut pakotettu pyytämään lupaa poistua huoneesta? Oi, muistatteko sitä iltaa? Te näytitte niin pelästyneeltä ja säikähtyneeltä, että ihan luulin teidän lähtevän apuun! Paljonkohan kello saattaa olla?"
"Sen voimme pian sanoa", sanoi Jim Airth iloisesti. Hän työnsi kätensä taskuun, veti esiin tulitikkulaatikon, jota hän oli kauan aikaa hypistellyt vuoroin piippunsa ja tupakkakukkaronsa kanssa, raapaisi tulta ja katsoi kelloonsa. Myra näki hänen laihat, ruskeat kasvonsa tulitikun kellertävässä loisteessa. Hän näki myös heitä niin lähellä olevan kammottavan syvyyden, jonka hän oli melkein unohtanut. Hän alkoi tuntea huimausta. Häntä olisi haluttanut takertua kiinni Jim Airthin käsivarteen, mutta tämä oli vetänyt sen päättäväisesti pois.
"Puoli yksitoista", sanoi Jim Airth. "Neiti Amelia Murgatroyd on pannut yömyssyn päähänsä. Eliza-neiti on huokaissut: 'Hyvää yötä, kesä, hyvää yötä, hyvää yötä', avonaisen ristikkoakkunan edessä, ja Sussu on ristinyt lylleröiset kätensä ja sanonut: 'Nyt minä nukun'."
Myra nauroi. "Ja he kuuntelevat kaikki korvat hörössä milloin te jysäytätte lattialle suuret kenkänne", sanoi hän. "Se on aina teidän 'hyvän yön' toivotuksenne muutoin hiljaiselle talolle."
"Todellako? Kolahtavatko ne niin kovasti?" sanoi Jim Airth katuvasti."En koskaan enää…"
"Oi, mutta teidän täytyy", sanoi Myra. "Minä pidän — tarkotan, Sussu pitää siitä äänestä ja vartoo aina kuullakseen sen. Jim, tuo tulitikku johtaa mieleeni: miksette te tupakoi? Varmasti se vähentäisi nälkää ja olisi viihdyttävää ja reipastuttavaa."
Jim Airthin piippu ja tupakkakukkaro olivat siinä paikassa esillä.
"Onko varma ettei se vaivaa teitä? Ettei se tee teitä pahoinvoivaksi tai tuota päänsärkyä?"
"Ei, minä luulen pitäväni siitä", sanoi Myra. "Totta puhuen pidän siitä ihan varmasti. Tarkotan, istun mielelläni lähellä piippuanne. Ei, en polta itse."
Toinen tulitikku leimahti, ja jälleen Myra näki kuilun ja pengermän reunan läheisyyden. Hän kesti kauhuaan kunnes piippu oli alkanut vetää hyvin. "Oi, Jim" sanoi hän sitten, "olen niin pahoillani, mutta pelkään että minua alkaa pyörryttää. Minusta tuntuu kuin väkisinkin putoisin." Hän puolittain nyyhkytti.
Jim Airth kääntyi heti valppaana häneen päin.
"Joutavia", sanoi hän, mutta tuima ääni kaikui hellältä. "Runsaan neljän jalan levyinen tila on yhtä turvallinen kuin neljänkymmenenkin. Muuttakaa asentoanne hiukan." Hän pani käsivartensa Myran ympärille ja siirsi hänet siten että hän nojasi paremmin heidän takanaan olevaan kallioon. "Unhottakaa nyt koko jyrkänne", sanoi hän, "ja kuunnelkaa. Minä kerron teille leirijuttuja ja tarinoita Suuresta lännestä."
Ja sitten heidän istuessaan siinä pimeässä, Jim Airth tupakoi ja kertoi, kuvaillen eloisin sanamaalauksin elämää ja seikkailuja muissa maissa. Ja Myra kuunteli mukaantempautuneena ja lumoutuneena, oivaltaen joka hetkeltä yhä täydellisemmin tuon itsetiedottomasti itseään ilmaisevan suuren luonteen miehekkään voimakkuuden ja rehellisen suorasukaisuuden, sen leikillisyyden ja tulisuuden, sen suurenmoisen nauttimiskyvyn ja sitä vastaavan syvän tuskan mahdollisuuden.
Ja hänen kuunnellessaan puheli hänen sydämensä:
"Oi, sinä maailmanrannan cowboy'ni! Jumalalle kiitos, ettet löytänyt matkustajakirjasta mitään arvonimeä, joka olisi sysännyt sinut luotaan. Jumalalle kiitos, ettet löytänyt nimeä, jonka olisit voinut 'sijottaa', sysäten sen omistaja-poloisen 'seuraelämän johtohenkilöiden' piireihin, joihin sinulla ei ollut mitään osaa. Ja — oi, ennen kaikkea minä kiitän Jumalaa tohtorin viisaasta määräyksestä: 'Jättäkää taaksenne lady Ingleby!'"
Kahdestoista luku.
Yö kului.
Tähdet tuikkivat tummansinisellä taivaalla kuin kirkkaat, valppaat silmät, jotka väsymättöminä katselevat alas nukkuvaan maailmaan.
Alhaalla leviävän meren kohina vaimeni hiljaiseksi muminaksi ja vetäytyi kauas etäisyyteen.
Oli lauha kesäkuun yö ja hyvin hiljaista.
Jim Airth oli siirtynyt kielekettä myöten sen äärimmäiseen päähän ja istui heilutellen sääriään reunan yli. Hänen tyydytyksensä oli niin syvä ja täysi, että tavallinen puhe tuntui mahdottomalta ja äänettömyys iloiselta välttämättömyydeltä. Ajatus siitä, mitä tulevaisuudella saattoi olla hänelle varattuna, teki pengermän hänelle liian ahtaaksi. Hän etsi kevennystä liikkumisesta ja huiskutteli pitkiä sääriään ulos pimeyteen.
Hänen mieleensä ei ollut johtunut ihmetellä kumppaninsa äänettömyyttä; hänen oman vaitiolonsa syy oli ollut niin täysin riittävä.
Vihdoin hän raapasi tikulla tulta katsoakseen kelloa; sitten hän kääntyi hymyillen ja piti tulitikkua siten että se valaisi Myraa.
Myra oli polvillaan kielekkeellä, kädet painettuina sen yli kohoavaa ulkonevaa kallioseinää vasten, pää käännettynä kauhun vallassa poispäin. Hänen kasvojensa kalpeus oli aivan harmahtava, ja suuret kyynelet vierivät alas hänen poskiaan.
Jim pudotti huudahtaen tulitikun ja hapuili häntä kohti pimeässä.
"Armas!" huusi hän. "Oi, hyvä armas, mikä teidän on? Millainen itsekäs pöllöpää minä olen! Minä ajattelin teidän vain lepäävän rauhallisena ja tyytyväisenä."
Hänen haparoivat kätensä löysivät Myran ja jäivät pitelemään häntä.
"Oi, Jim", nyyhkytti lady Ingleby, "olen niin pahoillani! Tämä on minulta niin heikkoa ja arvotonta. Mutta minä pelkään että minua pyörryttää. Koko kallio tuntuu keinuvan ja liikkuvan. Joka hetki pelkään että se kaataa minut kumoon. Ja te tunnuitte olevan peninkulmien päässä!"
"Teitä pyörryttää todellakin", sanoi Jim Airth, "eikä ihmekään. Siinä ei ole mitään heikkoa ja arvotonta. Te olette ollut vallan loistava. Minä vain olen ollut ajattelematon aasi. Mutta minä en voi antaa teidän pyörtyä täällä ylhäällä. Teidän täytyy heti paneutua pitkäksenne. Jos minä istun pengermän reunalla selin teihin, voitteko vetäytyä taakseni ja maata siinä pitkin pituuttanne nojaten kallioseinään?"
"Ei, oi ei, en voi!" kuiskasi Myra. "Minua pelottaa niin kamalasti kun te annatte säärtenne riippua partaan yli, enkä voi sietää kallioon koskettamista. Se tuntuu pahemmalta kuin musta tyhjyys. Se keinuu edestakaisin ja tuntuu sysäävän minut alas. Oi, Jim! Mitä minä teen? Auttakaa minua!"
"Teidäntäytyyruveta pitkäksenne", sanoi Jim Airth purren hampaitaan yhteen. "Kas näin, odottakaa hetkinen. Siirtykää vähän ulommaksi. Älkää peljätkö. Minä pidän teistä kiinni. Päästäkää minut taaksenne… Juuri niin. Nyt te ette kosketa kallioon. Odottakaa kunhan saan hartiani lujasti tässä päässä olevaan mutkaan ja jalkani kiinteästi vastaamaan toiseen päähän. Kas näin! Nyt on selkäni painettuna kalliota vastaan niin lujaan, ettei mikään muu kuin maanjäristys voisi nykäistä minua paikaltani. Nyt, armas, — kääntäkää selkänne minuun päin ja kasvonne merelle ja laskeutukaa pitkäksenne. Ette te putoa. Älkää peljätkö."
Hyvin hellävaroin, mutta samalla hyvin lujasti hän veti Myran syliinsä.
Ollen väsyneenä, peloissaan ja huimauksessa, ei lady Ingleby ensin tajunnut mitään, paitsi sitä rajatonta huojennusta, minkä tunne häntä ympäröivästä suuresta voimakkuudesta synnytti. Hänestä tuntui kuin hän olisi taistellut kalliota vastaan ja torjunut ammottavaa pimeyttä, kunnes hän oli kokonaan näännyksissä. Nyt hän antoi myöten tuolle lempeälle pakolle ja vaipui turvaan. Hänen poskensa lepäsi Jim Airthin karheaa nuttua vasten, ja se tuntui hänestä viihdyttävämmältä kuin pehmein tyyny. Tyydytyksestä huoaten hän risti kätensä rinnalleen, ja Jim Airth laski toisen suuren kätensä niiden molempien yli. Hän tunsi itsensä niin turvatuksi ja suojatuksi.
Sitten hän kuuli Jim Airthin äänen läheltä korvaansa.
"Me emme ole yksin", puhui se. "Teidän täytyy koettaa nukkua, armas; mutta ensin tahdon saada teidät käsittämään ettemme ole yksin. Tiedättekö mitä tarkotan?Jumala on täällä. Kun olin hyvin pieni poika, kävin eräässä mummonkoulussa Ylämaassa, ja vanha mummo antoi minun opetella ulkoa 139:n psalmin. Olen kerrannut kohtia siitä kaikenmoisissa vaikeuksissa ja vaaran paikoissa. Tahdon nyt toistaa siitä teille lempivärsyni. Kuunnelkaa. 'Kuhunka minä menen Sinun hengestäs? ja kuhunka minä Sinun kasvois edestä pakenen? … Jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia kätes pitäis minun. Jos minä sanoisin: pimeys kuitenkin peittää minun, niin on myös yö valkeus minun ympärilläni. Sillä ei pimeys Sinun edessäs pimitä, ja yö valistaa niinkuin päivä; pimeys on niinkuin valkeus… Kuinka kalliit ovat minun edessäni, Jumala, Sinun ajatukses? kuinka suuri on heidän lukunsa? Jos minä heitä lukisin, niin ne olisivat usiammat kuin santa: koska minä herään, olen minä vielä tykönäs'."
Syvä ääni vaikeni. Lady Ingleby avasi silmänsä. "Olin melkein unessa", sanoi hän. "Kuinka hyvä te olette, Jim."
"Ei, en minä ole hyvä", vastasi Jim Airth. "Olen paatunut junkkari, täynnä vikoja ja kukkurallaan puutteita. Mutta — jos sinä tahdot luottaa minuun, niin, Jumalan avulla, en koskaan hylkää sinua. Mutta nyt tahdon että nukut; enkä tahdo että ajattelet minua. Minä olen vain olento, jonka Jumalan sallimuksesta on suotu olla sinulle turvana. Näetkö tuota ihmeellistä kiertotähteä, joka loistaa taivaalla kuin lamppu? Katsele sitä silläaikaa kun lausun sinulle muutamia säkeitä, jotka eräs amerikkalainen nainen on kirjottanut tuota viimeksi lukemaani värsyä ajatellen."
Ja poski vasten Myran pehmoista tukkaa ja voimakas käsivarsi lujasti hänen ympärillään Jim Airth lausui verkalleen Harriet Beecher-Stowen verrattoman runon:
"Sun luonas vielä, konsa pilvein häivää luo aamunkoite ruskon loisteloon; sulompi koita, ihanampi päivää on mulle tietoisuus: Sun luonas oon.
Sun luonas yksin, varjoin hälvetessä,kun luonnon täyttää pyhä hiljaisuus;Sun luonas yksin, hartaus sydämessä,kun kastehelmin hehkuu aamu uus.
Kuin koitteess' aamun meren tyyneen pintaankointähti kirkkaan kuvaimensa luo,niin luonnon aamuhiljaisuus mun rintaanSun kuvas yksin heijastua suo.
Kun sielu uupuneena uneen vaipuuja sulkee silmät luottain valvontaas,on lepo armas; armahampi kaipuuon herätä ja löytää Sinut taas.
Kun kerran suureen aamuun sielu herää ja mainen elo häipyy pimentoon, ah, silloin kirkkaampana päivänterää tää aatos riemahtaa: Sun luonas oon!"
Jim Airthin ääni vaikeni. Hän odotti hetken hiljaisuuden vallitessa.
"Pidätkö siitä?" kysyi hän sitten lempeästi.
Hän ei saanut vastausta. Myra nukkui rauhallisesti kuin pieni lapsi. Hän saattoi tuntea hänen rauhallisen hengityksensä säännölliset liikkeet kätensä alla.
"Jumalalle kiitos!" sanoi Jim Airth luoden katseensa aamutähteen.
Kolmastoista luku.
Kun lady Ingleby avasi silmänsä, ei hän ensi hetkessä voinut kuvitella missä hän oli.
Päivä alkoi sarastaa meren yllä. Hopeinen juova oli aamutähden paikalla tummalla taivaalla. Hän saattoi nähdä hopeisen hohteen heijastuvan mereen.
"Minkätähden nukun näin lähellä suurta ikkunaa?" tiedusteli hänen hämmentynyt tajuntansa. "Vai olenko minä parvekkeella?"
"Minkätähden tunnen itseni niin harvinaisen voimakkaaksi ja levänneeksi?" kyseli hänen verkalleen heräävä ruumiinsa.
Hän makasi hievahtamatta ja mietti asiaa.
Sitten hän katsahtaessaan alas näki kookkaan ruskean käden pitelevän hänen molempia käsiään. Hänen päänsä lepäsi sen käsivarren taipeessa, johon tuo käsi kuului. Voimakas oikea käsi oli ojennettu hänen ylitseen ja ympärilleen. Kaikki kyselyt saivat ratkaisunsa kahdesta lyhyestä sanasta: "Jim Airth".
Lady Ingleby makasi hyvin hiljaa. Hän pelkäsi rikkoa sitä levon lumousta, jonka vallassa hän oli. Hän ei hennonut painaa alas maahan sitä ihmeellistä taivaallista tunnetta, joka häntä ympäröi.
Kun päivänsarastus kirkastui meren yllä, kirkastui hänen silmiinsä ihmeellinen valkeus, säteily, jonka kaltaista ei koskaan ennen ollut loistanut noissa suloisissa silmissä. "Rakas Jumala", kuiskasi hän, "olenko tuleva tuntemaanparhaan?"
Sitten hän hellävaroin veti pois toisen kätensä ja laski sen kädelle, joka oli peittänyt hänen kättään.
"Jim", sanoi hän, "Jim! Katso! On jo päivä."
"Kuinka?" kuului Jim Airthin ääni hänen takaansa. "Kuinka?Mitä?Sisään?— Ohoo! Totisesti!"
Myra hymyili aamunkoitetta kohti. Hän oli jo kokenut nuo ensimäiset hämmästyvän selviämisen hetket. Mutta Jim Airthille kävi tilanne selväksi nopeammin kuin hänelle.
"Ohoo!" sanoi hän. "Aioin pitää vartiota koko ajan, mutta olenkin varmaan nukkunut. Voitko aivan hyvin? Ihan varmaanko? Ei mitään kouristuksia? No hyvä, mutta minulla on vasemmassa sääressäni sellainen kouristus, että se panee minut vierimään alas kallion kylkeä tuossa tuokiossa, jollen saa sitä liikutetuksi. Anna minun auttaa sinua ylös… Sillä tavoin. Istu nyt rauhassa siinä, sillaikaa kun minä irrotan itseni tästä kiila-asemasta… Totta totisesti! Luulenpa että olen kasvanut kiinni kallioon niinkuin kivettynyt kalalisko. Oletko koskaan nähnyt kalaliskoa? Eikö tunnu olevan vuosia siitä kun sanoit: 'Ja kuka on Davy Jones?' Eikö tee mieli vähän aamiaista? Taitaa jo olla meidän aika lähteä kotiin."
Iloisesti puhellen koko ajan Jim Airth veti koukkuun pitkät raajansa hieroen niitä tarmokkaasti, oikaisi käsivartensa päänsä yli ja siveli sitten kädellään pörröistä tukkaansa.
"Voi peruukkiani", sanoi hän. "Millainen aamu! Ja kuinka ihanaa elää!"
Myra katsahti salavihkaa häneen. Hänen silmänsä olivat kääntyneet merelle päin. Niissä oli sama kirkas kajastus, joka säihkyi Myran silmissä.
"Eikö tee mieli aamiaista?" sanoi Jim Airth ja veti kellon taskustaan.
"Tekee kyllä", sanoi Myra iloisesti. "Ja nyt minä uskallan sanoa sinulle, millaista herkullista kotonaleivottua leipää minulla oli teen kera. Paljonko kello on, Jim?"
"Puoli neljä. Muutaman minuutin perästä aurinko nousee. Katso! Oletko koskaan ennen nähnyt aamunkoittoa? Eikö se ole ihmeellinen? Aina enemmän helmiä ja hopeaa kuin auringonlaskussa. Katso kuinka tuo kapea juova on levennyt ja jatkunut poikki koko taivaan. Päivän valtias on tulossa! Katso noita pieniä pilviairuita heleänpunaisen ja kullan värisissä livereissä. Katso nyt tuonne missä meri näyttää valoisimmalta. Ah! .. Siinä nousee sen veripunaisen kehrän syrjä ylös merestä. Ja kuinka nopeasti koko kehrä ilmestyy. Näetkö tuota välkkyvää, kultaista ja väkevänpunaista polkua? Se on kuin veden päällä kulkeva kuninkaallinen valtatie, joka johtaa rannasta juuri alapuoleltamme suoraan hänen loistavan majesteettinsa valtaistuimen eteen… Uusi päivä on alkanut, emmekä me ole sanoneet 'hyvää huomenta'. Miksi sanoisimmekaan? Emmehän sanoneet 'hyvää yötäkään'. Kuinka ihanteellista olisi, kun ei koskaan tarvitsisi sanoa 'hyvää huomenta' eikä 'hyvää yötä'. Yö olisi aina hyvä ja samoin jokainen huomen. Koko elämä olisi yhtä ainoata kohoamista hyvästä parempaan, parhaimpaan. Mitä? Olemmeko löytäneet parhaan? Oi, vaiti! En aikonut sanoa sitä vielä… Oletko valmis kapuamaan alas? Ei, minä en voi sallia mitään alas kurkistelemista ja arvelemista. Jos todella pelkäät, juoksen Tregarthiin niin joutuin kuin mahdollista, herätän nukkuvan kylän, tuon köysiä ja miehiä ja hinaan sinut kallion töyräältä ylös."
"Minä kieltäydyn jyrkästi antautumasta 'hinattavaksi ylös kallion töyräältä' taikka jäämästä yksin", julisti lady Ingleby.
"Siis mitä pikemmin alamme alasmenon, sitä parempi", sanoi Jim Airth. "Minä menen ensin." Hän oli solahtanut partaan yli ennenkuin Myra oli ehtinyt avata suutaan vastaväitteisiin. "Käänny nyt ympäri. Pidä kätesi lujasti kielekkeellä ja anna minulle jalkasi. Kuuletko? Tee niinkuin sanon. Älä epäröi. Ei se ole niin jyrkkä kuin miltä se eilen tuntui. Meillä ei ole mitään vaaraa. Ala tulla vain! … Kas sillä tavoin."
Sitten seurasi Myralle viisi minuuttia mitä pahinta kauhua, hänen antautuessaan sokeasti tottelemaan allaan olevia vahvoja käsivarsia ja voimakasta ääntä, joka rohkaisi ja uhkasi häntä vuorotellen.
Mutta kun laskeutuminen oli päättynyt ja hän seisoi rannalla Jim Airthin vieressä, kun he yhdessä kääntyivät ja katselivat äänettöminä veden kalvolla välkkyvää, nousevan auringon leimuavaan kauneuteen johtavaa loistokujaa, tulvahtivat kiitollisuuden kyyneleet lady Inglebyn silmiin.
"Oi, Jim", huudahti hän, "Jumala on hyvä! On niin ihmeen ihanaa elää!"
Silloin Jim Airth kääntyi kasvot kirkastuneina, auringon loistetta silmissään, ja aukaisi sylinsä. "Myra", sanoi hän. "Me olemme löytäneet parhaan."
He kävelivät rantaa pitkin ja ylös jyrkästi viettävää katua nukkuvan kylän keskitse käsikädessä niinkuin onnelliset lapset.
Moorheadin majataloon saavuttuaan he työnsivät auki puutarhan portin ja astuivat äänettömin askelin päivän valaiseman nurmikentän poikki.
Valtaovi oli lujasti salvattu. Jim Airth pujahti talon takasivulle, mutta palasi hetken kuluttua päätään pudistaen. Sitten hän etsi taskustaan suuren linkkuveitsensä, joka oli tehnyt heille niin hyvän palveluksen, työnsi paikoiltaan kahvihuoneen ikkunan haan, kohotti varovasti nostoikkunaa, huiskautti toisen säärensä ikkunalaudan yli ja veti Myran perässään.
Päästyään tuttuun huoneeseen, missä oli liinat pöydillä sekä sinappi- ja suola-astiat valmiina aamiaista varten, laukesivat he molemmat hillittömiin naurunpuuskiin, naurun, joka oli sitä vastustamattomampaa, kun sen täytyi pidättyä pääsemästä kuuluviin.
Jim tointui ensimäisenä ja meni ruokakaapille hankkimaan syötävää.
Lady Ingleby juoksi äänettömästi omaan huoneeseensa yläkertaan pesemään käsiään ja silittämään tukkaansa. Hän palasi parin minuutin perästä ja tapasi Jimin ylpeänä menestyksestään asettamassa pöydälle kovakuorista kotitekoista leipää, suuren juuston ja vaahtoavan oluttuopin.
Lady Inglebyn teki kovasti mieli teetä, eikä hän ollut eläissään juonut olutta tinatuopista. Mutta hän ei olisi mistään hinnasta tahtonut pilata Airthin poikamaista ihastusta ruokakaapin-ryöstönsä onnistumisesta.
Niin he istuivat keskimäiseen pöytään, Myra Amelia Murgatroydin paikalle ja Jim Sussun paikalle, ja söivät juustovoileipäänsä ja joivat oluttansa mainiolla ruokahalulla ja suunnattomalla nautinnolla. Ja Jim käytti Susannan lautasliinaa ja oli osoittavinaan hellätunteisuutta sitä kohtaan. Ja Myra nuhteli häntä niinkuin Amelia Murgatroydilla oli tapana nuhdella Susannaa, minkä jälkeen molemmat huudahtivat yhteen ääneen: "Oi hyvä rakas!" Eliza-neidin teennäisimpään tapaan ja riensivät sitten yhdistämään sormiaan jonkun toiveen toteutumiseksi, eivätkä voineet kumpikaan keksiä mitään toivetta.
Kun he olivat lopettaneet ateriansa ja korjanneet pöydän, oli kello puoli kuusi. He siirtyivät yhdessä halliin.
"Sinun täytyy mennä nukkumaan vähän lisää", sanoi Jim Airth käskevästi.
"Menen kyllä, jos sitä haluat", kuiskasi Myra; "mutta en koskaan ole koko elämässäni tuntenut itseäni näin voimakkaaksi ja levänneeksi. Jim, minä istun aamiaisella sinun pöydässäsi ja kaadan sinulle kahvia. Asettakaamme se kello yhdeksäksi, kuten tavallisesti. Tulee olemaan niin hauskaa nähdä Murgatroydien ilmeitä ja muistella juustoamme ja oluttamme. Jos sinä tulet alas ensiksi, niin tilaa aamiaisemme samaan pöytään."
"Hyvä on", sanoi Jim Airth.
Myra alkoi nousta ylös portaita, mutta kääntyi viidennellä askelmalla ja kurottautui käsipuun yli hymyilemään Jim Airthille.
Jim Airth kohotti kättään ylös. "Kuinka voin laskea sinut menemään?" huudahti hän äkkiä.
Myra kurottui ulommaksi ja katsoi hymyillen hänen jumaloiviin silmiinsä.
"Kuinka voin mennä?" kuiskasi hän hellästi.
Jim Airth tarttui hänen molempiin käsiinsä. Heidän silmänsä uppoutuivat liekehtien toisiinsa.
"Myra", hän sanoi, "milloin menemme naimisiin?"
Myran kasvoille lehahti puna, aivan kuin pehmeät valkoiset pilvet olivat lehahtaneet rusottaviksi auringon noustessa. Mutta hän kohtasi arkailematta Jimin silmien leimua.
"Milloin vain tahdot, Jim", vastasi hän vienosti.
"Niin pian kuin mahdollista siis", sanoi Jim Airth kiihkeästi.
Myra veti pois kätensä ja nousi pari askelta ylemmäksi. Sitten hän kääntyi, kumartui alas ja kuiskasi:
"Miksi?"
"Siksi", vastasi Jim Airth, "etten tiedä kuinka voin sietää päivää tai tuntia tai minuuttiakaan, jolloin emme voi olla yhdessä."
"Ah, onko sinullakin sellainen tunne?" kuiskasi Myra.
"Sinullakin?" huusi Jim Airth. "Onkosinullakin— Myra! Tule takaisin!"
Mutta lady Ingleby pakeni ylös portaita kuin jänis. Hän ei ollut juossut niin kovaa sittenkun kymmenvuotiaana lapsena. Jim Airth kuuli hänen onnellisen naurunsa ja sitten oven sulkeutumisen.
Silloin hän aukaisi valtaoven salvan ja astuttuaan ulos seisoi päivänpaisteessa polulla, jota myöten hän oli nähnyt satuprinsessansa tulevan.
Hän ojensi käsivartensa päänsä yli.
"Minun!" sanoi hän. "Minun kokonaan! Oi, hyvä Jumala! Vihdoinkin olen saavuttanut korkeimman!"
Sitten hän riensi pikajuoksua kyläkatua pitkin rantaan; ja viisi minuuttia myöhemmin hän voimakkaan miehuutensa täydessä väkevyydessä ui kultaista kujaa pitkin nousevaa aurinkoa kohti.
Neljästoista luku.
Sitä seuraava viikko oli ihanteellisen ilon ja vapauden viikko. Molemmat tiesivät vaistomaisesti, etteivät mitkään myöhemmät päivät voineet olla aivan näiden ensimäisten kaltaisia. Niihin sisältyi elämys, joka ei ollut enää uudistuva ja joka niinollen oli nautittava eheästi ja täysin sydämin.
Alussa Jim Airth puhui päättävästi erikoisen naimaluvan hankkimisesta ja kannatti kaiken viivyttelyn hylkäämistä. Mutta lady Ingleby, joka tavallisesti oli jossakin määrin epävarma kaikkiin lakiasioihin ja käytännöllisiin seikkoihin nähden, rupesi onneksi epäilemään, oliko viisasta mennä naimisiin muulla kuin omalla nimellään; ja vaikka hän olisi voinut ratkaista vaikeudet ilmottamalla heti asian oikean laidan Jim Airthille, tahtoi hän välttämättä saada itse määrätä milloin ja missä ilmaiseminen oli tapahtuva; ja hänessä oli herännyt harras halu tehdä se omassa kauneuden ympäröimässä kodissaan Shenstonessa.
"Katsos, Jim", pyyteli hän, "minulla on Lontoossa ja Shenstonessa joitakin ystäviä, jotka tuntevat mielenkiintoa minun puuhiini, ja minä tuskin voisin ilmestyä heidän keskelleen nuorikkona! Vai voisinko, Jim? Se näyttäisi kovin omituiselta ja odottamattomalta virkistyslevon päätökseltä. Eikö sinustakin, Jim?"
Jim Airthin äänekäs nauru veti Susanna-neidin ikkunaan. Susannalle aiheutui ikävää ajanhukkaa siitä että hänen ikkunansa antoi kuusamamajaan päin.
"Siitä saattaisi syntyä kerrassaan virkistyslepo-raivo", sanoi JimAirth.
"Oi, mutta eivät kaikki voisi kohdatasinua", sanoi Myra; ja katse, jonka Jim Airth sai noista suloisista silmistä, korvasi täysin määrin vastaväitteen epämääräisyyden.
Niinmuodoin he tulivat päätökseen viettää viikon ajan tätä vapaata, kahlehtimatonta elämää, ennenkuin palaisivat siihen maailmaan, jonka keskuudessa heidät tunnettiin; ja Jim Airth lupasi tulla tapaamaan Myraa hänen omassa kodissaan, ennen sen lopullisen askeleen ottamista, joka tekisi heidät kokonaan toistensa omiksi.
Sitten tekivät he iloisia kävelyretkiä pitkin kallioita raittiissa tuulessa ja päivänpaisteessa; ja Jimin käsivarresta kiinni pidellen Myra kurkisti ylhäältä kallion töyräältä heidän pengermälleen.
He kävivät Hevosenkenkä-poukamassa matalan veden aikana, ja Jim Airth kulutti tuntikausia kovertaakseen hät'hätää laaditut pykälät oikeiksi askeliksi, niin että pengermälle tuli johtamaan portaat, joita myöten vastedes vuoksiveden mahdollisesti yllättämät ihmiset voisivat kiivetä turvaan. Myra istui rannalla ja katseli hänen työtään, katse valoisana herkistä muistoista; mutta hän kieltäytyi jyrkästi kiipeämästä uudelleen ylös.
"Ei, Jim", sanoi hän; "ei ennenkuin tulemme tänne lempiviikoiksemme. Sitten, jos tahdot, voit viedä vaimosi mukanasi sille paikalle, missä vietimme nuo ihmeelliset tunnit. Mutta ei nyt."
Jim, joka odotti saavansa aina pitää oman päänsä, jollei hänelle näytetty mustaa valkoisella toisenlaisen menettelytavan paremmuuden todistukseksi, oli ryhtymäisillään väittelemään ja inttämään vastaan, kun hän huomasi kyyneleitä Myran silmäripsissä ja värinää hänen suloisilla, hymyilevillä huulillaan, ja hän antoi heti myöten enempää kyselemättä.
He vuokrasivat teltan ja pystyttivät sen rannalle kylän ulkopuolelle, Myra sähkötti itselleen uimapuvun ja Jim meni veteen alusvaatteissaan ja koetti opettaa häntä uimaan kannattaen häntä leuan alta ja lukien: "Yks, kaks! Yks, kaks!" paljon kovemmalla äänellä kuin sitä oli koskaan ennen Myralle luettu. Suuren loiskinan ja naurun keskellä Myra sitten suoritti kymmenkyynäräisen uintimatkansa.
Amelia Murgatroydin mielestä se oli loukkaavaa; niin, enemmän kuin loukkaavaa — se oli pahennusta herättävää! Hän joutui paikalla vuoteen omaksi, odottaen että Eliza ja Susanna seuraisivat hänen esimerkkiään — ainakin hengessä, jollei kirjaimellisesti. Mutta Amelian henkilökohtaisesta valvonnasta vapautuneena romanttinen pikku Susanna johdatti Elizan harhaan, ja molemmat etsivät salaista ja pelokasta nautintoa seuraamalla minkä voivat tuon parin "pyrintöjä", joka oli rohkeasti muuttanut proosallisen cornwallilais-majatalon jännityksen ja romantiikan maaksi.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin Myra heidän seikkailunsa jälkeisenä aamuna viisi minuuttia yli yhdeksän oli tullut kahvihuoneeseen keltaisia ruusuja valkoisen pukunsa vyössä, lausuen: "Rakas Jim, olenko antanut sinun odottaa? Eihän kahvi vain liene jäähtynyt?" — oli koko elämä muuttanut muotoaan Susanna-neidin silmissä. Äkkiä kääntyen hän oli nähnyt katseen, jonka Jim Airth loi tuohon viehättävään naiseen, joka istui häntä vastapäätä hänen siihen saakka yksinäisen pöytänsä ääreen ja yhä hymyllä vastaten hänen katseeseensa kohotti kahvipannua.
Amelian ankara kuiskaus oli palauttanut hänet järkiinsä ja ehkäissyt enemmät taakse-vilkumiset, mutta hän oli kuullut Myran sanovan: "Unhotin sokerin kupistasi, Jim. Yksikö vai kaksi palaa?" ja Jim Airthin vastaavan: "Kuten tavallisesti, kiitos, kultaseni", tietämättä että hän, iskien lystikkäästi silmää sokeripihdit koholla odottavalle Myralle, asetti kirjekuoren kuppinsa päälle merkiksi, että "kuten tavallisesti" merkitsi "ei ollenkaan sokeria!"
Myöhemmin, kohdatessaan lady Inglebyn eräänä päivänä yksinään käytävässä, Susanna-neiti rohkaistui tekemään kaksi kiireistä kysymystä.
"Oi, sanokaa minulle, kultaseni! Onko ihantodellatotta että te menette naimisiin herra Airthin kanssa? Ja oletteko tuntenut hänet kauan?"
Ja luoden hymyilevän katseen Susannan levottomiin, pyöreihin kasvoihin Myra vastasi: "Niin, neiti Susanna, tosiasia on, että Jim Airth menee naimisiin minun kanssani. Enkä voi selittää kuinka kauan olen hänet tuntenut. Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet koko ikäni."
"Ah", kuiskasi Susanna-neiti viekkaasti hymyillen oman tarkkanäköisyytensä tiedossa. "Eliza ja minä olimmekin varmat siitä että välillänne oli vain pieni riitaantuminen."
Tämä huomautus jäi lady Inglebylle kerrassaan käsittämättömäksi: ja vasta sitten kun hän oli kertonut sen Jimille ja tämä oli nauranut täyttä kurkkua ja nimittänyt häntä häikäilemättömäksi teeskentelijäksi, selvisi hänelle että "riitaantumisen" otaksuttiin olleen vaikuttamassa koko sen ajan, jolloin hän ja Jim Airth olivat istuneet eri pöydissä osottamatta mitään tuttavuuden merkkejä.
Siitä huolimatta hän hymyili ystävällisesti Susannan viekkaille, nyökyttäville kasvoille. Sitten hän omassa suuressa onnessaan kietoi pienen vanhan neidin kauniitten käsivarsiensa syleilyyn ja suuteli häntä.
Susanna-neiti ei ikinä unhottanut tuota syleilyä. Se heijasti hänelle aavistuksen siitä, miltä tuntui olla Jim Airthin rakastama. Ja sen jälkeen, milloin vain Amelia-neiti katsoi soveliaaksi käyttää laatusanoja sellaisia kuin "säädytöntä", "epäiltävää" tai "suurimmassa määrin sopimatonta", kääri Susanna-neiti urheasti kokoon kudelmansa ja poistui huoneesta.
Siten kuluivat nuo kultaiset päivät, ja Jim Airthille tuli kirje lady Inglebyn sihteeriltä. Hänen armonsa oli tällä haavaa poissa kotoa, mutta palaisi Shenstoneen seuraavana maanantaina ja ottaisi mielihyvällä hänet vastaan tiistaina iltapäivällä. Kello kaksi Charing Crossin asemalta lähtevää pikajunaa oltaisiin vastassa Shenstonen asemalla, jollei hän kirjeellisesti esittäisi toista.
"No, sepä on hyvin kohteliasta", sanoi Jim Myralle ojentaessaan hänelle kirjeen; "ja kuinka hyvin se sopii suunnitelmiimme. Olimme jo päättäneet molemmat matkustaa kaupunkiin maanantaina ja sinä edelleen Shenstoneen. Siten minä voin tulla tuossa kahden junassa tiistaina, suoriutua käynnistäni lady Inglebyn luona niin nopeaan kuin mahdollista ja lentää sitten tyttöni luo Puistomajaan. Kunpa hän vain ei ottaisi tarjotakseen minulle teetä!"
"Kumpi 'hän'?" kysyi Myra hymyillen. "Minäainakin aion tarjota sinulle teetä."
"Sitten minä kieltäydyn lady Inglebyn teestä", sanoi Jim päättävästi.
Noinakin ihmeellisinä päivinä hän jatkoi säännöllisesti kirjansa valmistamista, Myran istuessa hänen lähellään tupakkahuoneessa kirjottaen kirjeitä tai lukien silläaikaa kun hän työksenteli. "Voin tehdä paremmin työtä, kun sinä olet ulottuvilla tai ainakin silmän kantamissa", oli Jim sanonut; eikä Myra ollut voinut olla mielessään vertaamatta tämän tuottaman mielihyvän värähdystä siihen entiseen tietoisuuteen, että hän oli aina tiellä työtä tehtäessä ja että laboratorion oven sulkeminen myöskin sulki hänet Mikaelin elämänharrastusten ulkopuolelle. Oi, kuinka tuo kaikki oli erilaista verrattuna siihen tapaan, millä Jim jo nyt teki hänet osalliseksi itsestään ottaen hänet mukaansa kaikkiin harrastuksiinsa.
Myra kirjotti juurtajaksain onnestaan Jane Dalmainille, kertoen hänelle yksityiskohtaisesti ne laatuaan harvinaiset tapahtumat, jotka olivat hänet niin nopeasti siihen temmanneet. Samoin muutamia rivejä vanhalle ystävälleen Meldrumin herttuattarelle, ilmottaen hänelle lyhykäisesti kihlauksensa ja Shenstoneen-paluunsa päivämäärän ja luvaten perinpohjaisemman selityksen myöhemmin. Tämä kirje sisälsi myös terveiset Ronaldille ja Billylle, jos he vielä sattuisivat olemaan Overdenessä.
Sunnuntai-ilta, viimeinen jonka he viettivät Tregarthissa, saapui aivan liian pian. He menivät yhdessä pieneen kirkkoon, istuen yksinkertaisen kalastajaväen keskellä iltajumalanpalveluksessa. Katsoessaan samaan virsikirjaan ja laulaessaan: "O, Luoja, joka pelastat", ajattelivat molemmat keskellä virttä "Davy Jonesia" ja vaihtoivat keskenään hymyilyn, liittäen kuitenkin heti perään anomus- ja kiitosrukouksen.
"Maa, meri siitä ikuisenSinulle tuokoon kiitoksen."
Jim Airthin voimakas basso jyrisi kautta pienen kirkon, ja liki hänen olkapäätään lauloi Myra niin säteilevin kasvoin ettei kenkään voinut epäillä hänen ylistyksensä todellisuutta.
Sitten takaisin Moorheadiin nauttimaan kylmää illallista, jonka jälkeen he siirtyivät ulos kuusamamajaan saadakseen Jimin iltasavun ohella pitää viimeisen hiljaisen keskusteluhetken.
Siinä heidän istuessaan Jim Airth virkkoi äkkiä: "Kesken puheen, minä haluaisin että kertoisit minulle enemmän lady Inglebystä. Millainen nainen hän on? Onko hänen kanssaan helppo puhua?"
Tuokioksi Myra joutui hämille. "Niin, Jim — tuskin osaan oikein sanoa. Helppoko? Niin, luulen kyllä ettäsinustatulee olemaan helppo puhua hänen kanssaan."
"Puhuuko hän miehensä kuolemasta, vai onko se pyhitetty aihe?"
"Hän puhuu siitä", sanoi Myra vienosti, "niille jotka voivat ymmärtää."
"Vai niin! Luuletko että hän haluaisi kuulla yksityiskohtia hänen viime ajoistaan?"
"Mahdollisesti; jos sinua haluttaa kertoa niistä. Jim — tiedätkö kuka sen teki?"
Äänetön hämmästys lehtimajassa. Jim otti piipun hampaistaan ja katsoi häneen.
"Tiedänkö kuka — teki — mitä?" kysyi hän hitaasti.
"Tiedätkö sen miehen nimen, jonka tekemä erehdys surmasi lordiInglebyn?"
Jim pani piipun takaisin suuhunsa.
"Kyllä, kultaseni, tiedän sen", sanoi hän levollisesti. "Mutta kuinka sinä olet saanut tietää tuosta erehdyksestä? Minä olin siinä luulossa että koko asia pidettiin salaisena täällä kotona."
"Niin tehtiinkin", sanoi Myra; "mutta lady Inglebylle kerrottiin siitä, ja minä kuulin sen silloin. Jim, jos hän kysyisi sinulta tuota nimeä, sanoisitko sen hänelle?"
"Sanoisin varmaan", vastasi Jim Airth. "Minä olin alunpitäen jyrkästi vastaan että siitä tehtäisiin mitään salaisuutta. Minä vihaan salakähmäisyys-politiikkaa. Mutta oli otettava huomioon miehen tulevaisuus. Maailma ei milloinkaan päästä tuollaisia seikkoja unohtumaan. Häntä olisi aina osotettu sanoen: 'Tuo mies tuossa tappoi lordi Inglebyn' — ihan kuin hän olisi tehnyt sen tahallaan; ja jokainen meistä tiesi että se olisi painanut kuin myllynkivi vaikka minkälaisen tulevaisuuden kaulassa. Ja lisäksi oli koko tapahtumalla ollut hiukan säännötön kulku; ja johtavat piirit pitävät asianaan omistaa itselleen koko kuudoksen, jos kokeilut menestyvät, ja nostaa kiukkuisen metelin, jos ne sattuvat epäonnistumaan. Siitä johtuu se tosiasia, että me armeijassa palvelevat olemme kaikki sellaisia innottomia paikallaanpysyjiä. Ei kukaan uskalla olla omintakeinen. Vaaranalaisuus on liian suuri ja hämmästyttävän suhteeton. Jos onnistut, saat D.S.O:n [Distinguished Service Order = Palveluksessa kunnostautumisen ritarikunta. Suom. huom.] merkin kiitolliselta hallitukselta ja laakeriseppeleen ihailevalta kansakunnalta. Jos epäonnistut, niin suuttunut väestö pilkkaa nimeäsi ja kiusaantunut ja hämmästynyt hallitus heittää sinut vankilaan. Sellainen menettely ei kannusta eikä tee miehiä kärkkäiksi ryhtymään alotteisiin. Jonkun teon oikeutta ja vääryyttä ei pitäisi määrätä sen menestymisen tai epäonnistumisen mukaan."