Lady Inglebyn ajatus oli pysähtynyt Jimin sydämenpurkauksen alkuosaan.
"Eivät he olisi voineet ottaa Mikaelin kuudosta", sanoi hän. "Se on varmasti ollut patentilla suojattu. Hän huolehti aina tarkoin siitä että otti patentin kaikille keksinnöilleen."
"Mitä tarkotat?" sanoi Jim Airth. "Ahaa, ymmärrän. 'Kuudos' merkitsee 'kunniaa', tyttö-kulta, ei mitään uudenlaatuista räjähdysainetta. Mutta miksi kutsut lordi Inglebytä 'Mikaeliksi'?"
"Olin hänelle läheisesti tuttu", sanoi lady Ingleby. "Ymmärrän. No niin, kuten sanoin, minä vastustin tuota salaamis-puuhaa, mutta minut saatiin taivutetuksi myöntymään; ja ne harvat, jotka tiesivät asian laidan, sitoutuivat kunniasanallaan pysymään vaiti. Ainoastaan lady Inglebylle oli nimi kuitenkin ilmaistava, jos hän haluaisi tietää sen; ja jotkut meistä arvelivat että olisi yhtä hyvä panna se suoraan Times'iin kuin kertoa naiselle. Sittemmin saimme kuulla hänen päättäneen olla mistään tietämättä."
"Mitä mieltä olet hänen päätöksestään?" kysyi lady Ingleby.
"Olen sitä mieltä että hän on hyvin oikeamielinen nainen ja hyvin harvinainen sukupuolessaan, jos hän pysyy päätöksessään. Mutta naisluonteelle olisi jokseenkin ominaista tehdä tuollainen kelpo päätös jonkun ylevän hetken jännityksessä ja sitten antautua jälkeenpäin yksityisiin arveluihin."
"Kuulitko hänen kieltonsa syytä, Jim? Hän sanoi ettei hän tahtonut että maan päällä olisi joku, jonka kättä hän ei voisi suostua ystävänä puristamaan."
"Uskollinen sielu-parka!" sanoi Jim Airth kovasti liikutettuna. "Myra, josminäsaisin tapaturmaisesti surmani jonkun kautta, kuten Ingleby, — tuntisitkosinäsillä tavoin minun tähteni?"
"En!" huusi Myra intohimoisesti. "Jos menettäisin sinut, rakastettuni, en ikinä haluaisi enää puristaa yhdenkään muun miehen kättä, en ystävänä enkä muuten, niin kauan kuin eläisin!"
"Ahaa", mietti Jim Airth. "Siis sinun mielestäsi lady Inglebyn kiellon syy ei todistanut sellaisesta rakkaudesta kuin meidän?"
Myra painoi kauniin päänsä hänen olkaansa vasten. "Jim", sanoi hän katkonaisesti, "en pidä itseäni pätevänä arvostelemaan mitään muuta rakkautta. Se asia minulle vain on selvänä, etten koskaan ollut tiennyt mitä rakkaus oli, ennenkuin tulin tuntemaansinut."
Pitkä äänettömyys lehtimajassa.
Sitten Jim Airth huusi miltei hurjasti sylissään lepäävälle naiselle: "Voitko todella ajatella olleesi oikeassa antaessasi minun odottaa edes päivääkään?"
Ja puhuteltu, joka rakasti häntä kielin kuvaamattomalla rakkaudella, ei voinut löytää sanoja vastaukseksi tuohon kysymykseen. Siten kävi niin, että tuo kysymys kohosi uudelleen hänen eteensä vastatulevina päivinä, alati valmiina palaamaan ja kolkuttamaan hänen aivojaan toistaen säälimättömästi: "Olinko oikeassa antaessani hänen odottaa edes päivääkään?"
* * * * *
Hallissa sen marmoripöydän vieressä, jolla vieraskirja oli, he pysähtyivät sanomaan hyvää-yötä. Jo alunpitäen ei Myra ollut sallinut Jimin tulla yläkertaan ennenkuin hänen ovensa oli suljettu. "Jollet noudata sääntöjä, joita minä katson oikeaksi asettaa", sanoi hän pieni hellä hymy huulillaan, "niin minä itsepuolustukseksi pyydän Amelia Murgatroydin kaitsijaksi; ja tuntuisiko se sinusta hauskalta?"
Jim lupautui siis pysymään alhaalla kunnes Myran ovi oli ollut suljettuna viisi minuuttia. Sen jälkeen hän törmisti ylös portaita vihellellen:
"Kauan, kauan eläköön mun armas vaimosein,Pitkä ikä olkoon myös laivatoverein;Älköhön luitamme saako valtoihinVanha Davy Jones, missä lienemmekin…"
Sitten hänen ovensa paukahti, ja Myra uskalsi päästää vallalle pidätetyn naurunsa ja laulahtaa vienosti:
"O-hii, o-hei, o-hoi!"
pelkästä onnen ylenpalttisuudesta.
Mutta tänään oli viimeinen ilta. Ero oli edessä. Oli ollut kireitä hetkiä jo lehtimajassa.
Jimin siniset silmät kapinoivat. Hän seisoi pidellen Myran käsiä rintaansa vasten, kuten hän oli tehnyt Hevosenkenkä-poukamassa, kun aallot huuhtelivat heidän jalkojaan ja hän oli huutanut: "Teidäntäytyykiivetä!"
"Siis huomenillalla", sanoi hän, "sinä olet Puistomajassa Shenstonessa ja minä klubissani kaupungissa. Tiedätkö kuinka kovaa on olla poissa luotasi yksi tuntikaan? Käsitätkö että jollet sinä olisi ollut niin itsepäinen, ei meidän olisi koskaan tarvinnut ollenkaan erota? Me olisimme voineet lähteä pois täältä yhdessä, miehenä ja vaimona. Jos sinä olisit todella minusta välittänyt, et olisi halunnut odottaa."
Myra hymyili hänen vihastuneelle katseellensa.
"Jim", kuiskasi hän, "onhirveäntuhmaa sanoa: 'Jos olisit todella minusta välittänyt', kun sinä kerran tiedät täysin hyvin, että minä välitän sinusta enemmän kuin yksikään nainen maailmassa on koskaan välittänyt yhdestäkään miehestä tätä ennen! Ja minä vakuutan sinulle, Jim, ettemme olisi voineet mennäpätevästinaimisiin täällä — ja ajattele kuinka kamalaa olisi rakastaa toisiaan niin paljon kuin me rakastamme ja sitten huomatakin ettemme olelainvoimaisestinaimisissa; ja kun tulet kotiini ja viet minut mukaasi sieltä, olet myöntävä, — niin todellamyöntävä— minun olleen oikeassa. Olet pyytävä nöyrästi anteeksi että olet niin usein sanonut: 'joutavia' — Jim — rakkain! Katso kelloa! Minuntäytyymennä. Amelia Murgatroyd parka väsyy niin kovin kuunnellessaan meitä. Hän jättää aina ovensa pikkuisen raolleen. Niin tekee Susanna-neitikin. He ovat kaikki ottaneet tavakseen nukkua ovet raollaan. Luulen että Susanna seisoo raotetun ovensa ääressä pimeässä, toivoen nähdä sinun kulkevan ohi… Ei, älä sano niin häijyjä sanoja. He ovat herttaisia kaikki kolme, ja me tulemme hirveästi kaipaamaan heitä huomenna. Oi, Jim — minulle johtui juuri mieleen loistava aate! Minä pyydän heitä morsiusneideikseni! Etkö voi nähdä heidän seuraavan minua kirkon kuorikäytävää pitkin? Se olisi vielä pahempaa kuin herttuattaren esiintyminen Janen luovuttajana. Ah, etkö ole kuullut sitä juttua? Minä kerron sen sinulle joskus. Jim, sano pian 'hyvää yötä' ja päästä minut menemään."
"Kerran", sanoi Jim Airth pusertaen tiukemmin hänen ranteitaan — "kerran, Myra, me emme sanoneet 'hyvää-yötä' emmekä 'hyvää-huomenta'."
"Jim, rakas!" sanoi Myra hellästi. "Sinä yönä sanoit sinä minulle, ennenkuin nukuin: 'Me emme ole yksin.Jumala on täällä.' Ja sitten sinä luit osan 139:stä psalmista. Ja Jim — minä ajattelin että sinä olit paras ja voimakkain mies mitä koskaan olin tuntenut; ja minä tunsin että koko elämäni ajan tulisin luottamaan sinuun niinkuin luotin Jumalaani."
Jim Airth päästi irti kädet, joita hän oli pidellyt niin tiukasti, ja suuteli niitä hyvin hellästi. "Hyvää yötä, sydänkäpyni", sanoi hän, "ja Jumala siunatkoon sinua!" Sitten hän kääntyi marmoripöytään päin.
Myra juoksi joutuin ylös portaita ja sulki ovensa.
Sitten hän polvistui vuoteensa viereen ja nyyhkytti hillittömästi, osaksi ilosta ja osaksi surusta. Vastauksetta jäänyt kysymys alotti toistelunsa: "Ah, olinko oikeassa antaessani hänen odottaa?"
Hetken perästä hän kohotti päätään, pidätti hengitystään ja tuijotti pimeyteen. Hänen huoneensa poikki näytti liikkuvan ilmestys. Kookas, parrakas mies iltapuvussa. Sylissä pieni koira, joka kurkisti häneen kähäräinsä lomitse ikäänkuin sanoakseen: "Minun on parempi sija. Mitä tekemistä sinulla on täällä?" Kookas mies kääntyi ovella. "Hyvää yötä, rakas Myra", sanoi hän ystävällisesti. Näky hävisi.
Lady Ingleby hautasi kasvonsa vuodevaatteisiin. "Tätä — kymmenen pitkää vuotta!" sanoi hän. Sitten hän näki pimeässä Jim Airthin sinisilmäin kapinallisen hehkun ja tunsi hänen käsiensä puserruksen omissaan. "Kuinka voin sanoa 'hyvää-yötä'?" kiisti hänen syvä äänensä intohimoisesti. Ja onnen kyynelien tulvahtaessa silmiin Myra liitti kätensä yhteen, kuiskaten: "Rakas Jumala, tulenko vihdoinkin tuntemaan parhaan?"
Ja portaita ylös astui Jim Airth, vihellellen kuin satakieli. Mutta, myönnytyksenä Amelia Murgatroydin aatteille soveliaasta sunnuntai-musiikista hän syrjäytti "Nancy Leen" ja vihelsi:
"O Luoja, joka pelastat,Kädelläs aallot asetat;Jok' annat meren myrskylleSanallas käskyn: Vaikene;O kuule, kun sua huudamme…"
Ja polvillaan vuoteensa vieressä pimeässä Myra teki siitä itselleen iltarukouksen.
Viidestoista luku.
Kun Jim Airth astui junasta seuraavan tiistain iltapuolella, katseli hän innokkaasti kahden puolen pitkin asemasiltaa toivoen näkevänsä Myran. Tosin he olivat nimenomaan sopineet, etteivät kohtaisi toisiaan ennenkuin hänen käytyään lady Inglebyn luona. Mutta Myra oli niin viehättävän epäjohdonmukainen ja mielivaikutteitaan noudattava kaikessa toiminnassaan. Olisi ollut aivan hänen kaltaistaan kääntää nurin koko heidän laatimansa suunnitelma; ja jos Myran halu tavata häntä muistutti edes jossain määrin hänen omaa nälkäistä kaipuutaan nähdä Myra, olisi tuollainen täyskäännös ollut hänestä helppo ymmärtää.
Kuitenkin kaikitenkin, Myraa ei näkynyt; ja järjettömän pettymyksen tunteen raskauttaessa mieltään Jim Airth työnsi lipun odottavalle vartialle, kulki pienen asematalon läpi ja tapasi hienot, ponivaljakon vetämät ajopelit odottamassa ulkopuolella.
Etuhevosen suitsia pitelevä ajomies kosketti hattuaan.
"Shenstonen linnaanko, sir?"
"Niin", sanoi Jim Airth ja kiipesi ajopeleihin.
Ajomies kosketti jälleen hattuaan. "Hänen armonsa sanoi, että te ehkä itse haluaisitte ajaa poneja, sir."
"Ei, kiitos", sanoi Jim Airth lyhyesti. "En koskaan aja toisten ihmisten poneja."
Ajomiehen ymmärtävä irvistys tukahtui heti. Hän kosketti jälleen hattuaan, otti ohjakset käsiinsä, nousi ajajan istuimelle, räpsäytti etuhevosta, ja täydellisesti yhdenveroiset ponit syöksähtivät heti nopeaan raviin.
Hevoslihan tuntijana Jim Airth tarkasteli niitä hyväksyvästi. He kiisivät pitkin kapeita kyläteitä, joita tuuheina kasvavat villiruusut ja metsäköynnökset reunustivat. Kyläläiset olivat työssä heinäniityillään, huudellen iloisesti toinen toiselleen heiniä käsitellessään. Oli verraton, Englannin rehevän keskikesän päivä.
Jim Airthin pettymys siitä ettei Myraa näkynyt hälveni nopeasti ajomatkan nautinnossa. Kaikesta huolimatta oli sentään paras pitää kiinni kerran tehdyistä suunnitelmista; ja noitten hupaisten pikku kavioiden jokainen kopsahdus vei häntä lähemmäksi Puistomajaa. Ehkä Myra olisikin ikkunan ääressä. (Jim Airth oli nimenomaan kieltänyt häntä tulemasta ikkunaan!)
"Nämä ponit ovat olleet hyvän ajajan käsissä", huomautti hän hyväksyvästi ajomiehelle heidän kiitäessään eräässä kaarteessa.
"Kyllä, sir", sanoi ajomies tehden välttämättömän kädenliikkeensä hattua kohti, ruoskan ja käden kohotessa yhdessä. "Hänen armonsa ajaa niitä aina itse, sir. Hänen armonsa on hyvä ajaja, sir."
Tämä tiedonanto hämmästytti Jim Airthia. Lordi Inglebyn iästä ja näöstä päättäen hän oli odottanut tapaavansa lady Inglebyssä tasaantuneen ja kunnianarvoisan kuusikymmenvuotiaan rouvasihmisen. Oli hiukan yllättävää kuulla häntä mainittavan hyväksi ajajaksi.
Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa aprikoida asiaa pitemmältä. Sivuuttaen keskellä kyläniittyä sijaitsevan muratin verhoaman kirkon he pyörähtivät läpi jykevän, erittäin hienomallisen rautaportin ja saapuivat komealle puistokujalle. Vasemmalla puuryhmän keskellä oli soma pieni, monipäätyinen talo.
"Mikä talo tuo on?" kysyi Jim Airth vilkkaasti.
"Puistomaja, sir."
"Kuka siinä asuu?"
"Rouva O'Mara, sir."
"Onko rouva O'Mara jo palannut?"
"En tiedä, sir. Hän oli ylhäällä linnassa hänen armonsa luona tänä aamuna."
"Silloin hänonpalannut", sanoi Jim Airth.
Ajomies näytti käyvän ymmälle, mutta ei virkkanut mitään.
Jim Airth kääntyi istuimellaan ja katsoi taakseen Puistomajaan. Se oli pienempi rakennus kuin hän oli odottanut. Tämä seikka ei näyttänyt häntä surettavan. Hän hymyili itsekseen, ikäänkuin joku ajatus olisi herättänyt hänessä huvitusta ja mielihyvää. Hänen vielä katsoessaan taakseen avautui talossa eräs sivuovi; siististi puettu, mustissa oleva nainen, nähtävästi jokin ylineitsyt, ilmestyi kynnykselle, pudisteli valkoista pöytäliinaa ja palasi sisään.
He kiisivät pitkin puistokujaa, Jim Airthin pannessa merkille jokaisen puun hyväksyvästi ja mielihyvin. Hieno vanha päärakennus tuli näkyviin, ja hetkistä myöhemmin he seisahtuivat valtaoven eteen.
"Hyvä ajomatka", huomautti Jim Airth hyväksyvästi antaessaan juomarahaa ajomiehelle. Sitten hän kääntyi, nähden suuret ovet jo seposelälleen avattuna ja muhkean kellarimestarin, jolla oli tavattoman tuuheat mustat kulmakarvat, seisovan valmiina ottamaan häntä vastaan.
"Tahtoisitteko tulla hänen armonsa arkihuoneeseen, sir?" sanoi kellarimestari ja näytti tietä.
Jim Airth astui viehättävästi sisustettuun huoneeseen ja katseli ympärilleen.
Huone oli tyhjä.
"Olkaa hyvä ja odottakaa täällä, sir, Silläaikaa kun ilmotan hänen armolleen teidän saapumisenne", sanoi komea tuuheakulmainen olento ja poistui huoneesta äänettömästi sulkien oven jälkeensä.
Yksin jäätyään Jim Airth alkoi tehdä nopeita havaintoja huoneesta, toivoen saavansa siitä jotain opastusta omistajan maun ja luonteen tuntemiseksi. Mutta hänen huomionsa vangitsi melkein paikalla lordi Inglebyn luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva, joka riippui uuninreunan yläpuolella.
Jim Airth käveli roihumatolle ja seisoi kauan katsellen kuvaa äänettömällä mielenkiinnolla.
"Erinomainen", sanoi hän vihdoin itsekseen. "Mainion sattuva. Sen miehen pitää maalata Myra, jos vain saan hänet käsiini. Millainen lystikäs pikku koira! Ja mikä harras kiintymys! Molemminpuolinen ja täydellinen. Se on varmaan Petter. Omituista ajatella että minun piti olla viimeinen, joka kuulin hänen kutsuvan Petteriä. Mahtoikohan lady Ingleby pitää Petteristä. Jollei, niin epäilen oliko hänen asemansa kovinkaan ilahuttava. Jos joku jäi huonommalle puolelle, ei se varmaankaan ollut Petter."
Hän oli yhä kiintynyt muotokuvan katselemiseen, kun kellarimestari palasi tuoden pitkän ilmotuksen, jonka hän esitti jäykän juhlallisesti.
"Hänen armonsa on puutarhassa, sir. Kun huoneessa on niin lämmin, sir, pyytää hänen armonsa teitä tulemaan puutarhaan. Jos sallitte, sir, näytän teille tietä."
Jim Airth hillitsi halunsa sanoa: "Ala ravata!" ja seurasi kellarimestaria pitkin käytävää ja alas leveitä portaita alahalliin. He astuivat ulos parvekkeelle, joka kulki pitkin koko rakennuksen sivua. Sen alapuolella oli vanhantyylinen puutarha puksipuureunuksineen ja heleine kukkasarekkeineen, keskellä suihkukaivo. Sen takana tasainen ruohokenttä, joka vietti loivasti kauniin, iltapäivän auringonpaisteessa välkkyvän ja kimaltelevan järven rantaan. Tällä nurmikentällä, jonkun verran oikealla kädellä, puolivälissä talon ja järven välillä, seisoi rykelmä pyökkejä. Näitten laajalle ojentuvien oksien alla, viileässä, houkuttelevassa varjossa, oli joitakin puutarhatuoleja. Jim Airth saattoi parahiksi erottaa eräässä niistä punaista päivänvarjoa pitelevän naisen valkoisen hameen.
Kellarimestari osotti tätä pientä puuryhmää.
"Hänen armonsa sanoi, sir, että hän odottaa teitä noiden pyökkien alla."
Hän palasi taloon, ja Jim Airth sai omin päin löytää tien lady Inglebyn luo, puitten välistä pilkottava loistava päivänvarjo oppaanaan. Silläkin hetkellä hän ehti tuntea mielihyvää huomatessaan lady Inglebyn rakastavan samanlaisia päivänvarjoja kuin Myra.
Hän seisoi hetkisen parvekkeella ihaillen paikan verratonta kauneutta. Sitten hänen kasvonsa kävivät alakuloisiksi ja synkiksi. "Millainen koti", sanoi hän; "ja annapa jättää se palaamatta koskaan takaisin!"
Hänen kasvoillaan oli vielä alakuloisuuden leima, kun hän laskeutui kukkatarhaan johtavia porras-askelmia, asteli jonkun matkaa kapeita hiekotettuja käytäviä, kääntyi sitten nurmikentän pehmeälle ruohikolle ja käveli pyökkiryhmää kohti.
Lähestyessään kookkaana ja sotilasmaisena, leveähartiaisena ja suoraryhtisenä, olisi Jim Airth tehnyt erinomaisen vaikutuksen lady Inglebyhyn, jos tämä olisi katsonut hänen tuloaan. Mutta Myra piti päivänvarjoaan itsensä ja lähestyvän vieraansa välissä.
Jim Airth tuli aivan lähelle — niin lähelle että hän erotti pehmeän reunuksen poimut lady Inglebyn jalalla ja hänen hameensa pitkät sulavat laskokset — ja yhä näytti lady Ingleby olevan tietämätön hänen läsnäolostaan.
Jim Airth siirtyi pyökkien alle ja seisoi hänen edessään. Ja vielä silloinkin päivänvarjo kätki lady Inglebyn kasvot.
Mutta Jim Airth ei joutunut koskaan ymmälle tietäessään olevansa varmalla pohjalla. "Lady Ingleby", lausui hän vakavan kaavamaisesti, "minun käskettiin…"
Silloin päivänvarjo viskautui syrjään, ja Jim Airth huomasi katsovansa suoraan Myran suloisiin, nauraviin silmiin.
Nähdessään Jim Airthin kasvojen virallisen vakavan näön vaihtuvan hurmaantuneeksi ihastukseksi sai Myra runsaan korvauksen liikkumatta-istumisen ponnistuksistaan. Jim Airth heittäytyi hänen eteensä poikamaisen vallattomasti ja kietoi sekä Myran että hänen tuolinsa pitkien käsivarsiensa syleilyyn.
"Oi, sydänkäpyni!" sanoi hän kumartaen kasvonsa Myran kasvojen ylitse, sinisien silmiensä säihkyessä ihastuksesta.
"Oi, Myra, mitä vuosisatoja onkaan kulunut sitten eilispäivän! Kuinka olen sinua ikävöinyt! Melkein toivoin että olisit sittenkin tullut asemalle. Kuinka vastenmielistä minusta oli tuhlata näin paljon aikaa tuon vanhan lady Inglebyn luona käymiseen. Myra, onko aika sinusta tuntunut pitkältä? Käsitätkö, rakas tyttöni, ettei näinvoijatkua kauemmin; että meidän on mahdotonta elää vielä toiset neljäkolmatta tuntia erossa toisistamme? Mutta voi, sinua kiusottelijaa! Minä riennän tulisen kärsimättömänä jokaisen tuhlatun hetken takia, ja sinä istut täällä tämän puun alla kätkien kasvojasi ja ollen olevinasi lady Ingleby! Tuo hämmästynyt ja hämmästyttävä vanha kulmakarva-olio osotti todella sinua minulle lady Inglebynä lähettäessään minut toivioretkelleni. Herranterttu, kuinka suloiselta sinä näytät! Millaista aaltomaisen pehmeää vaatetta! Se ei sopisi kallionkiipeämiseen, mutta ruohikolla istumiseen se on parasta sorttia… En voi sille mitään! Minun täytyy!"
"Jim", sanoi Myra nauraen ja työntäen häntä pois; "mikä sinulle on tullut, sinä rakas iso poika? Sinun täytyy todellakin hillitä käytöstäsi! Me emme ole nyt kuusamamajassa. 'Tuo hämmästyttävä kulmakarva-olio' tähystää meitä hyvin todennäköisesti jostain ikkunasta ja saa todella aihetta hämmästykseensä, jos hän näkee sinun jatkavan tuohon tapaan. Jim, kuinka somalta sinä näytät kaupunkiasussasi. Olen aina pitänyt harmaista päällystakeista. Nouse ylös ja anna minun katsoa… Oh, katso tuota nurmikentän vihreää läikkää noissa tahrattomissa polvissa! Kuinka ikävää. Puitko kaiken tämän hienouden päällesi minun tähteni?"
"Tietysti en, hupakko!" sanoi Jim Airth hieroen tarmokkaasti polviaan. "Kun hinaan sinua kallioille, käytän norfolkilaisnuttuja, ja kun uitan sinua meressä, käytän liinavaatteita. Tämän katsoin soveliaaksi asuksi viralliselle vieraskäynnille lady Inglebyn luona; ja nyt, ennenkuin hänellä on ollut tilaisuutta joutua sen kunnioitustaherättävän vaikutuksen alaiseksi, olen toivottomasti turmellut housunpolveni sinun alttariasi palvoessani! Missä on lady Ingleby? Minkätähden hän ei noudata sopimuksiaan?"
"Jim", sanoi Myra luoden häneen katseen, joka oli täynnä sanomatonta rakkautta, mutta välkehti samalla liikutusta ja ihastusta; "Jim, ihailetko tätä paikkaa?"
"Tätä paikkaako?" huudahti Jim astuen askeleen taaksepäin saadakseen esteettömän näköalan järvelle ja sen takana olevaan metsään. "Se on kerrassaan täydellinen. Meillä ei ole mitään tämänmoista Skotlannissa. Kaikinpuolisessa kauneudessa ei ole mitään todellisen, vanhan, hienon, hyvinasutun englantilaisen maakartanon veroista, varsinkin kun on kysymys sellaisesta, johon sisältyy pieni järvi saarineen joutsenineen kaikkineen. Ja arvattavasti nuo metsät tuolla toisella puolella, niin kauas kuin silmä kantaa, kuuluvat Inglebyn vallasväelle — tai oikeammin lady Inglebylle. Sääli ettei heillä ole poikaa."
"Jim", sanoi Myra, "minä olen niin kovasti odottanut että saisin näyttää sinulle kotini."
Jim astui heti hänen lähelleen. "Näytä se minulle siis, armaani", sanoi hän. "Minulle olisi mieluisempaa olla kahden sinun kanssasi pienessä kodissasi — näin sen ajaessamme asemalta — kuin odotella tämän suuren kauneusmaailman keskellä lady Inglebytä."
"Jim", sanoi Myra, "muistatko erästä pientä laulunsävelmää, jota usein hyräilin Cornwallissa ollessamme ja kuinka minä, kysyessäsi mikä se oli, sanoin että saisit kuulla sanat jonain päivänä?"
Jim näytti neuvottomalta. "Mutta, kultaseni — sinä hyräilit niin monta pientä laulunsävelmää…"
"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra; "eikä minulla ole paljon korvaa. Mutta tämä oli aivan erikoinen. Minä tahdon laulaa sen sinulle nyt. Kuuntele!"
Ja katse luotuna Jimiin, hempeät silmät rakkautta uhkuvina, Myra lauloi, pannen hiukan muutoksia omasta päästään, vanhan skotlantilaisen "Huntingtower"-ballaadin viimeisen värsyn:
"Blairin linnan valtias ma olen, poikasein,Dunkeld kaunis myös on mun, oi armas Jamie'sein;Huntingtower mahtava on perintöni mun,Ja kaikki mik' on mun, on myöskin poika, sun".
"Hyvin sievä", sanoi Jim, "mutta sinä olet sekottanut sen, kultaseni.Jamie lahjoitti kaikki rikkautensa tytölle. Sinä lauloit sen nurinpäin."
"Ei, ei", huusi Myra innokkaasti. "Ei siinä ole mitään nurinpäin. Jos kerran molemmat rakastavat, niin ei ole väliä sillä, kumpi antaa. Se jolla sattuu olemaan, lahjottaa toiselle. Jos sinä olisit cowboy, Jim, ja rakastaisit naista jolla on metsiä ja linnoja, niin hänet ottaessasi ottaisit kaiken senkin mikä hänelle kuului."
"Minäpä luulen että veisin hänet karjatalolleni ja opettaisin hänet lypsämään lehmiä", nauroi Jim Airth. Sitten hän kääntyi ja katseli kaikille tahoille ja sanoi: "Mutta vakavasti puhuen, Myra, missä on lady Ingleby? Hänen pitäisi täyttää sopimuksensa. Emme voi tuhlata koko iltapäivää odottamalla häntä täällä. Minä tahdon tyttöni luo; ja minä tahdon hänen luokseen hänen omaan pieneen taloonsa. Emmekö voi löytää lady Inglebytä?"
Silloin Myra nousi seisomaan säteilevänä ja astui Jim Airthin eteen. Auringonsäteet paistoivat pyökin lehvien lomitse ja leikkivät hänen harmaissa silmissään. Hän ei ollut milloinkaan näyttänyt niin voittamattomalta hempeässä sulossaan. Mies näki tämän kaiken, ja omistamisen riemu syttyi hänen uljailla kasvoillaan.
Myra astui hänen eteensä pannen kätensä hänen rintaansa vasten. Jim kietoi käsivartensa kevyesti hänen ympärilleen. Hän näki että Myralla oli jotain sanottavaa, ja hän odotti.
"Jim", sanoi Myra, "Jim, rakkain. On yksi nimi, jonka kantajana tahtoisin olla mieluummin kuin minkään muun. On yksi asema, jota hartaasti halajan itselleni. Sitten olisin tyytyväinen. Tahtoisin oikeuden kantaa nimeä 'Mrs Jim Airth'. Halajan yli kaiken muun olla sinun vaimosi. Mutta — ennenkuin tulen vaimoksesi — ja tapahtukoon se hyvin pian! — kunnes teet minusta 'Mrs Jim Airthin', rakkahin, olen —minä— olen lady Ingleby."
Kuudestoista luku.
Jim Airthin käsivarret vaipuivat hitaasti sivuille. Hän katsoi yhä noihin onnellisiin, rakastaviin silmiin, mutta hänen omista silmistään kuoli ilo, jättäen jälelle vain kylmän sinisen teräksen. Hänen kasvonsa verkalleen vaalenivat, kovettuivat, jähmettyivät äänetöntä tuskaa kuvastaviin piirteisiin. Sitten hän astui askeleen taaksepäin, ja Myran kädet valahtivat alas hänen rinnaltaan.
"Sinäkö— lady Ingleby?" sopersi Jim.
Myra tuijotti häneen kuvaamattoman säikähtyneenä.
"Jim!" huusi hän, "Jim, rakkahin! Minkätähden otat sen niin pahaksesi?"
Hän siirrähti eteenpäin ja koetti tarttua Jimin käsiin.
"Älä koske minuun!" sanoi Jim tuimasti. Ja lisäsi sitten: "Sinäkö,Myra? Sinä! Lordi Inglebyn leski?"
Hänen äänensä raivoisa tuska koski kipeästi Myraan. Mitä syytä Jim Airthilla oli pahastua hänen ylhäisestä nimestään, hänen korkeasta asemastaan? Vaikkakin se asetti hänet yhteiskunnallisesti paljon ylemmäksi häntä, niin eikö hän, Myra, juuri-ikään ollut ilmaissut alttiutensa — kaipauksensa — luopumaan kaikesta hänen tähtensä? Eikö hänen rakkautensa jo ollut asettanut Jim Airthia kunnioituksen korkeimmalle asteelle? Oliko jaloa, oliko arvokasta Jim Airthin puolelta ottaa hänen paljastuksensa vastaan tuolla tavoin?
Myra siirtyi tuoleja kohti hienon arvokkaasti.
"Istukaamme alas, Jim, ja puhelkaamme", sanoi hän levollisesti. "Minun mielestäni sinun ei tarvitse käsittää sitä niin mullistavaksi asiaksi kuin näytät kuvittelevan. Salli minun kertoa sinulle kaikki siihen kuuluva. Tahi mieluummin voisit ehkä kysyä minulta mitä haluat."
Jim Airth istui sokeasti Myrasta kauimpana olevalle tuolille, laski kyynärpäät polvilleen ja painoi kasvot käsiinsä.
Ilman selityksiä Myra nousi ylös, siirsi tuolinsa tarpeeksi lähelle voidakseen laskea kätensä Jimin käsivarrelle, jos häntä haluttaisi niin tehdä, istuutui jälleen ja odotti äänettömänä.
Jim Airthilla oli vain yksi kysymys kysyttävänä. Hän lausui sen kohottamatta päätään.
"Kuka on rouva O'Mara?"
"Hän on kersantti O'Maran leski, sen joka kaatui Targain luona. Me kumpikin menetimme miehemme tuossa onnettomassa tapauksessa. Hän on ollut monet vuodet minun kamarineitinäni. Kun hän meni naimisiin kersantin kanssa — hän oli kelpo sotilas ja Mikael piti häntä suuressa arvossa — halusin vieläkin pitää hänet lähelläni. Mikael oli antanut minulle Puistomajan tehdäkseni sillä mitä halusin. Minä luovutin sen heille. Hän asuu siinä vielä. Oi, Jim rakas, koeta käsittää etten ole sanonut sinulle ainoatakaan sanaa, joka ei olisi ollut täysin tosi! Salli minun selittää kuinka jouduin oleskelemaan Cornwallissa hänen nimellään enkä omallani. Jos saisin panna käteni käsiisi, Jim, olisi minun helpompi kertoa… Eikö? Hyvä, ei tee mitään… Kun viime marraskuussa sain sähkösanoman, joka toi tiedon mieheni kuolemasta, tulivat hermoni kovasti järkytetyiksi. En luule sen johtuneen niin paljon kärsimästäni tappiosta kuin sen edellä olleesta jatkuvasta sielullisesta pingotuksesta. Juuri kun olin muuttanut kaupunkiin ja aloin tulla paremmaksi, saapuivat yksityiskohtaiset tiedot ja minulle oli ilmotettava että se oli ollut tapaturma. Sinä tiedät kaikki mitä tulee siihen, oliko minun saatava tietää nimi vai ei. Tiedät myöskin minkä päätöksen tein. Mutta tämän päätöksen tuottama tuska sai tilani kääntymään taas huonommaksi. On aivan totta mitä sanoit silloin lehtimajassa. Minäolennainen, Jim, usein heikkokin; ja minä olin hyvin paljon yksin. Olin tehnyt oikean päätöksen ylevällä hetkellä — sinä mahdollisesti tiedät kuka se henkilö oli, joka suosiollisesti otti tuodakseen minulle nämä uutiset Sotavirastosta — mutta jälkeenpäin minä aloin tuumailla; antauduin arvailuihin. Rintamasta palasivat miehet kotiin. Minun arvailuni kiertelivät lakkaamatta kahden miehen ympärillä — he olivat erinomaisia poikia, joista todella pidin. Vihdoin olin vakuutettu tietäväni, hämärien mutta sentään pettämättömien merkkien nojalla, kumpi heistä oli sen tehnyt. Olin siitä aivan varma. Ja sitten — tuskin tiedän kuinka voin kertoa sen sinulle — tapahtui kauhuista kamalin! Se mies, joka oli surmannut Mikaelin, tahtoi mennä naimisiinminunkanssani! — Oi, älä voihki, armas; se tekee minut niin onnettomaksi! Mutta en ihmettele, että pidät sitä vaikeana uskoa. Hän piti minusta hyvin paljon, poika raukka; ja hän arvatenkin otaksui että kun en minä kerran mitään tiennyt, ei itse tapahtumalla tarvinnut olla mitään merkitystä. Se tuntuu vaikealta käsittää; mutta rakastunut ihminen kadottaa toisinaan kaiken käsityksen asiain oikeista suhteista — olen ainakin joskus kuullut jonkun sanovan niin tai jotain sen suuntaista. En sallinut sen kehittyä koskaan varsinaiseksi kosinnaksi, mutta tunsin että minun oli paettava pois. Oli vielä toisiakin — ja se oli minusta kauheaa. En rakastanut ainoatakaan heistä, ja olin päättänyt mielessäni etten koskaan menisi uudestaan naimisiin, jollen löytäisi ihannettani. Oi, Jim!" Hän laski kätensä Jimin polvelle. Kuihtunut lehti ei olisi tehnyt sen näkymättömämpää vaikutusta. Hän antoi sen olla siinä ja jatkoi puhettaan.
"Ihmiset lavertelivat. Sanomalehdissä oli yhä mittaa maatatunnustelevia kirjotelmia. Minun surupukunikin kuvattiin ja sitä jäljitettiin. Hermoni huononivat. Elämä tuntui sietämättömältä."
"Vihdoin kysyin erään etevän erikoislääkärin neuvoa, joka on samalla luotettu ystävä. Hän määräsi minut virkistyslepoon. Ei sulkeutumaan neljän seinän sisälle huolineni ja kiusoineni, vaan matkustamaan kerrassaan pois yksinäni; jättämään oman henkilökohtaisuuteni ja kaiken mitä siihen kuului täydelleen taakseni; menemään seudulle, missä en ollut koskaan ennen ollut, missä en tuntisi ketään eikä kukaan tuntisi minua; oleskelemaan ulkoilmassa; syömään yksinkertaista ruokaa; nousemaan varhain, menemään varhain levolle; mutta kaikkein tärkein, kuten hän selvästi terotti, oli määräys: 'Jättäkää lady Ingleby taaksenne'."
"Seurasin hänen neuvoaan kirjaimelleen. Hän on niitä miehiä, joita ei voi olla tottelematta. Tekaistun nimen ottaminen ei tuntunut minua miellyttävän, ja siksi päätin esiintyä 'rouva O'Marana' ja luonnollisesti kirjotin vieraskirjaan hänen osotteensa yhtä hyvin kuin hänen nimensäkin."
"Oi tuota iltaa, jolloin saavuin Moorheadiin! Sinä olit aivan oikeassa, Jim. Minusta tuntui juuri siltä kuin olisin ollut onnellinen lapsi, joka astuu uuteen kauneuden ja ilon maailmaan, missä ei ole muuta kuin lupapäivää ja lepoa."
"Ja sitten — minä näin sinut! Ja — oi rakastettuni! — minä melkein luulen että heti ensi hetkestä sieluni lensi sinun luoksesi kuin ainakin epäämättömän vertaisensa luokse! Sinun elinvoimasi tuli minulle tarmon lähteeksi; sinun voimakkuutesi täytti ja tuki minussa kaikkea, mikä oli ollut heikkoa ja horjuvaa. Olin sinulle velkaa jo paljosta, ennenkuin olimme todenteolla puhuneet toisillemme. Myöhemmin tulin olemaan sinulle velkaa itse elämästäni ja rakkaudestani ja kaikesta — kaikesta, Jim!"
Myra pysähtyi hilliten äänettömästi liikutuksensa. Sitten hän eteenpäin kumartuen painoi huulensa Jimin karkealle tukalle. Tuulenhenkäys ei olisi tehnyt sen näkymättömämpää vaikutusta.
"Kun ensin sain kuulla sinun tulleen sodasta, kun käsitin että olet varmaankin tuntenut Mikaelin, ylistin tohtorin viisautta siinä että hän oli saanut minut luopumaan omasta nimestäni. Murgatroyditkin olisivat heti tunteneet sen, eikä minulla olisi ollut mitään rauhaa. Nyt tuli Amelia Murgatroyd vain sattumalta puhuneeksi seurusteluhuoneessa 'suloisesta lady Ingleby-raukasta', antaen meidän ymmärtää hänen olevan läheisesti tuttu hänen kanssaan. Ja sitten — oi, Jim! — kun tulin tuntemaan 'maailmanrannan cowboyni', kun hän kertoi minulle vihaavansa arvonimiä ja kaikkea niihin kuuluvaa, silloin minä todella siunasin hetkeä, jolloin olin merkinnyt itseni vieraskirjaan yksinkertaisesti 'rouva O'Maraksi', ja päätin olla ilmaisematta hänelle arvonimeäni ennenkuin vasta sitten, kun hän rakastaisi minua kyllin paljon ollakseen siitä piittaamatta tai kaipaisi minua kyllin paljon muuttaakseen minut lady Inglebystä yksinkertaiseksi mrs Jim Airthiksi — vaihtaen kotini Shenstonen linnasta minne ikinä hän haluaisi!"
"Nyt ymmärrät minkä takia tunsin etten voinut mennä pätevästi naimisiin kanssasi Cornwallissa; ja minä halusin — oliko se itsekästä? — halusin itselleni iloa ilmaista oikean nimeni ja asemani vasta sitten kun vihdoinkin tapaisin sinut omassa kauniissa kodissani. Oi, rakkaani — rakkaani! Eikö rakkautemme voi kestää niin vähäpätöisen asian koettelemusta kuin tämä on?"
Hän lakkasi puhumasta ja odotti.
Hän oli varma voitostaan; mutta tuntui omituiselta, että hänen, ollessaan tekemisissä niin hienon luonteen kanssa kuin hänen rakastettunsa oli, täytyi taistella voittaakseen esteen, joka hänestä tuntui mitättömältä seikalta. Mutta hän tiesi että väärä ylpeys usein kuohahtaa jättiläismäisenä pienimpäinkin asiain johdosta, jolloin itse aiheen arvottomuus näyttää lisäävän sen mittasuhteiden järjetöntä laajentumista.
Myra oli syvästi loukkaantunut, mutta hän oli nainen ja hän rakasti Jimiä. Hän odotti kärsivällisenä nähdäkseen hänen rakkautensa häneen kohoavan voitokkaana arvottoman ylpeyden yläpuolelle.
Vihdoinkin Jim Airth nousi seisomaan.
"En voi kestää sitä vielä", hän virkkoi hitaasti. "Minun täytyy olla yksinäni. Minun olisi pitänyt tietää heti alusta, että sinä olit — olet — lady Ingleby. Olen hyvin pahoillani että sinun on kärsittävä sellaisesta mihin itse et ole syyllinen. Minun täytyy — nyt — lähteä. Neljänkolmatta tunnin kuluttua tulen takaisin puhumaan tästä enemmän."
Hän kääntyi virkkamatta mitään muuta, kädenkosketuksetta, silmänluonnitta. Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja asteli poispäin ruohokentän poikki.
Myran säikähtyneet silmät voivat tuskin seurata häntä.
Hän nousi parvekkeelle, astui rakennukseen. Ovi sulkeutui.
Jim Airth oli mennyt!
Seitsemästoista luku.
Myra Ingleby nousi ja suuntasi askeleensa verkalleen rakennusta kohti.
Jos vieras olisi hänet kohdannut, ei hän arvatenkaan olisi huomannut mitään tavatonta tuossa pitkässä, norjassa naisessa, jonka kalpeuteen saattoi hyvin olla syynä päivän tavaton kuumuus.
Mutta hänen sydämensä oli menehtymäisillään.
Hänen ilonsa oli saanut kuolettavan haavan. Mies, jota hän jumaloi, asettaen hänet rakkaudessaan kaikkia kuolevaisia korkeammalle, oli hitaasti luisumassa alas jalustaltaan ja hänen kätensä olivat voimattomat pidättämään häntä sillä.
Nainen voi raahata omaa ylpeyttään tomussa ja jäädä siitä huolimatta elämään; mutta kun hänen rakastamansa mies lankeaa, silloin totisesti hänen sydämensä kuolee.
Hänestä oli ollut mieluista kutsua Jim Airthia cowboyksi. Hän tiesi hänen olevan tunnustetusti maailmanrantalaisen. Mutta oliko hän myöskin halpamaisen ylpeyden orja? Jos hän itse oli pelkkä Jim Airth, katsoiko hän karsaasti jalosyntyisyyden ja vanhan sukupuun takia niihin, joille ne oikeudenmukaisesti kuuluivat? Jos hän ilmotti halveksivansa arvonimiä, antoiko hän todella niille niin liiotellun suuren merkityksen, että hän kääntyisi pois siitä naisesta, jonka hän aikoi ottaa vaimokseen, vain sen vuoksi että tällä oli arvonimi, kun hänellä itsellään taas ei sellaista ollut?
Taloon saavuttuaan Myra meni arkihuoneeseensa. Vihreät ulkokaihtimet varjostivat ikkunoita. Uunia ympäröivät sananjalka- ja liljaryhmät. Maljoissa oli ruusuja, ja siellä täällä oli ruukuissa kasvavia freesioita, jotka levittivät ympärilleen hienoa lemuaan.
Myra astui lattian poikki roihumatolle ja seisoi siinä tuijottaen lordi Inglebyn muotokuvaan. Tiedemieskasvojen lempeä hienostuneisuus näytti esiintyvän tavallista silmiinpistävämpänä himmeässä valossa. Lady Ingleby viivähti muistelemaan vainajan käytöstavan johdonmukaista miellyttävyyttä, hänen loppumatonta ystävällisyyttään ja säyseyttään kaikkia kohtaan; kuinka hän oli ollut kohtelias korkeammilleen, huomaavainen alemmilleen; miellyttävä niin hyvin rikkaita kuin köyhiä kohtaan.
"Oi, Mikael", kuiskasi Myra, "olenko ollut uskoton? Olenko unhottanut kuin hyvä olit?"
Mutta sittenkin hänen sydämensä oli menehtymäisillään. Mies, joka oli astunut pois nurmikentän yli, jättäen hänet ilman käden kosketusta tai silmänluontia, piti sen käteensä suljettuna.
Kevyet metsästysvaunut ajoivat ratisten porraspylväistön eteen. Miesääniä kajahteli hallissa. Kiireisten jalkojen töminää kuului käytävästä. Sitten Billyn vilkas, nuorekas ääni huusi: "Saammeko tulla sisään?" ja sitä säesti Ronnien syväsointuisempi ääni: "Jollei meistä vain ole haittaa?" Seuraavassa tuokiossa puristi Myra kummankin kättä.
"Te rakkaat pojat!" sanoi hän. "En ole milloinkaan ollut sen iloisempi teitä tavatessani! Painakaa puuta; vai oletteko tulleet pelaamaan tennistä?"
"Olemme tulleet katsomaanteitä, rakas kuningatar", sanoi Billy. "Me olemme Overdenessä. Herttuatar on saanut kirjeenne. Hän kertoi meille sen suuren uutisen ja mainitsi teidän aikoneen palata eilen. Niin että me tulimme — tulimme…"
"Onnittelemaan", sanoi Ronald Ingram; ja hän sanoi sen sydämellisesti ja lujasti.
"Kiitän teitä", sanoi Myra hymyillen heille, mutta hänen äänensä värähteli. Nämä ensimäiset onnittelut olivat, juuri sillä hetkellä tullen, miltei enemmän kuin hän saattoi kestää. Sitten hän luonteenomaisella yksinkertaisuudellaan ja suoruudellaan kertoi noille vanhoille ystäville totuuden.
"Te rakkaat pojat! Oli erittäin herttaisesti teiltä tulla tervehtimään; ja tunti sitten olisitte tavanneet minut säteilevänä. Maailmassa ei ole voinut olla minua onnellisempaa naista. Mutta, kuten tiedätte, minä tapasin hänet ja me menimme kihloihin minun ollessani omituisella virkistyslevollani, jossa pääasiana oli se, että esiinnyin rouva O'Marana kaikissa kohdin oikean itseni sijasta. Tänä päivänä hän vasta ensi kerran sai kuulla että minä olen lady Ingleby Shenstonen linnasta. Ja, pojat, tuo isku oli hänelle liian ankara. Hän on loistava mies, mutta tuollainen suloinen cowboyn tapainen olento. Hän on viettänyt monet vuodet ulkomailla ja ollut kaikissa kuviteltavissa toimissa, missä ratsastetaan hevosilla ja tehdään urheita tekoja. Viimeksi hän oli tuossa teidän kauheassa pikku sodassanne ja sairastui kuumeeseen Targain luona. Te olette varmaankin tuntenut hänet. Hän kutsuu sitä 'siirtomaajupakaksi', ja nyt hän kirjottaa kirjaa siitä ja muista jupakoista sekä siitä miten niitä on vältettävä. Mutta hänellä on aivan äärimmäinen vastenmielisyys arvonimiä ja suuria omaisuuksia kohtaan, joten hän kauhtui aika pahasti kuullessaan minun omistavan niitä. Hän on lähtenyt 'kestämään' sitä yksinään. Siitä syystä te tapaatte minut surullisena eikä iloisena."
Billy katsahti Ronnie'in, sähköttäen: "Onko se hän? Varmasti se on hän!Onko meidän kerrottava hänelle?" Ronnie sähkötti takaisin: "Hän se on!Kukaan muu se ei voi olla. Kerrosinäse hänelle."
Lady Ingleby huomasi nämä langattomat sähkövirrat.
"Mitäs nyt, pojat?" sanoi hän.
"Rakas kuningatar", huusi Billy tuskin kyeten hillitsemään kiihtymystään, "saammeko kysyä tuon cowboy-olennon nimeä?"
"Jim Airth", vastasi lady Ingleby, värin äkkiä lehahtaessa hänen kalpeille poskilleen.
"Siinä tapauksessa", sanoi Billy, "hän on sama mies, joka tuli meitä vastaan karaten asemalle päin ikäänkuin kaikki raivottaret olisivat olleet hänen kintereillään. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä paljon eteensäkään, niin että meidän metsästysvaunujemme täytyi väistyä tiepuoleen! Niinmuodoin hän ei nähnyt kahta vanhaa toveriaan eikä kuullut heidän huutoaan. Mutta ei voi olla mahdollista että hän olisi paennut teidän arvonimeänne, rakas lady, enempää kuin omaisuuttannekaan, sillä hänen oma arvonimensä on vanhimpia mitä Skotlannin historia tuntee, ja tiluksensa käsittävät peninkulmittain kankaita ja virtoja ja metsiä. Tiesitte kai, että tämä mies, joka kutsui itseään 'Jim Airthiksi' ollessaan karjafarmin omistajana Lännessä ja vieläkin käyttää sitä kirjailijanimenään, on kotioloissaan James, Airthin ja Monteithin jaarli; hienoin Skotlannin vanhoista aatelisnimistä!"
Kahdeksastoista luku.
"Toitteko mailat mukananne, pojat?" oli lady Ingleby sanonut taitavasti hilliten itsensä ja lisännyt, heidän myönnettyään jättäneensä mailat halliin: "Ah, minä olen iloinen kun ette milloinkaan voi vastustaa kastanjapuukenttää. Tuntuu olevan iankaikkisuus siitä kun viimeksi näin teidän ottelevan kaksinpelissä. Menkää ja alkakaa. Minä tilaan teetä ulos puolen tunnin perästä ja tulen itsekin."
Sitten hän pujahti parvekkeelle, riensi kukkatarhan ja nurmikentän poikki pyrkien pyökkien suojaavien oksien varjoon. Sinne saavuttuaan hän vaipui tuolille, jolla Jim Airth oli istunut niin liikkumattomana, ja peitti kasvonsa vapisevilla sormillaan.
"Oi, Jim, Jim!" nyyhkytti hän. "Armaani, kuinka hirveää vääryyttä olen tehnyt sinulle! Kuninkaani miesten joukossa! Kuinka väärin olen sinua tuominnut! Pitänyt sinua syypäänä ajatuksiin, joitten merkitystäkään sinä laajasydämisyydessäsi tuskin voisit tajuta. Oi, rakkaani, anna minulle anteeksi! Ja oi, tule minun luokseni tähän pimeyteen ja selitä mitä olen väärin tehnyt; selitä mitä se on, joka sinun on kestettävä; sano minulle mikä on tullut meidän välillemme. Sillä totisesti, jos sinä jätät minut, niin minä kuolen."
Myra oli nyt mielessään varma siitä että syy oli hänen, ja hän kärsi siitä vähemmän kuin luullessaan Jimiä syylliseksi. Kuitenkin hän oli kovasti ymmällä. Sillä jos Airthin ja Monteithin jaarli voi kirjottaa nimekseen "Jim Airth" Moorheadin majatalon päiväkirjaan tulematta moitteenalaiseksi, miksi ei silloin lady Ingleby Shenstonen linnasta voinut ottaa yhtä yksinkertaista nimeä tekemättä itseään syypääksi anteeksiantamattomaan rikokseen?
Myra pohti, itki ja järkeili vuoronperään, tullen yhä enemmän hämmentyneeksi ja neuvottomaksi.
Mutta jonkun ajan kuluttua hän lähti sisälle ja koetti poistaa kasvoiltaan äskeisten kyynelten jälkiä. Hänen ei pitänyt antaa surunsa tehdä häntä itsekkääksi. Ronald ja Billy kaipasivat teetä ja odottivat häntä seuraansa.
* * * * *
Sillävälin olivat nuo molemmat ystävykset mailat kainalossa astelleet talon etusivulla olevien pensasistutuksien poikki kauniille tenniskentille, jotka kauan olivat olleet seutukunnan parhaimpien maineessa. Monet ottelut oli niillä kamppailtu, iloisten katselijaparvien seuratessa peliä kenttiä reunustavien varjoisien kastanjapuiden alta.
Mutta tänään tuntui paikka surulliselta ja hyljätyltä. He pelasivat yhden erän äänettöminä, tuskin viitsien laskea voittojaan; sitten he siirtyivät verkon ääreen ja seisoivat liki toisiaan, kumpikin omalla puolellaan.
"Meidän täytyy kertoa se hänelle", sanoi Ronald tarkastellen mailaansa tutkivasti.
"Kyllä kai meidän täytyy", myönsi Billy vastahakoisesti. "Me emme voisi antaa hänen mennä naimisiin sen miehen kanssa."
"Pöhkö! Luuletko Airthin aikovan unissaankaan mennä naimisiin hänenkanssaan? Hän palaa takaisin ja kertoo sen hänelle itse huomenna.Meidän on kerrottava se Myralle, säästääksemme häneltä tuon kohtauksen.Hänen ei tarvitse koskaan enää nähdä Airthia."
"Totisesti, Ron! Näitkö hänen leimahtavan ihan punaiseksi, kun hän sanoi meille hänen nimensä? Ja huolimatta tämänpäiväisestä surustaan hän näyttää puoltakymmentä vuotta nuoremmalta kuin lähtiessään. Sitä et suinkaan voi kieltää!"
"Oh, se johtuu virkistyslevosta", selitti Ronnie, vaikkakaan ei kovin vakuuttavasti. "Virkistyslevolla on aina sellainen vaikutus. Siitä syystä juuri naiset aina ovatkin halukkaat sellaisiin. Vai oletko koskaan kuullut jonkun miehen olleen virkistyslevolla?"
"No, olen ainakin kuullutsinunolleen Overdenessä", sanoi Billy pahanilkisesti.
"Lorua! Et suinkaan kutsu herttuattaren seurassa olemista virkistyslevoksi? Herra hallitkoon! Kyllä se ihminen saa vilkastusta, jota Meldrumin herttuatar ottaa hoivatakseen. Oletko kuullut jutun vanhasta Pilberry pastorista ja tukaanista?"
"Olen, pysy vaiti. Olet kertonut minulle tuon jumalattoman jutun jo kahdesti. Mutta totisesti, Ronnie! Mehän syrjäytämme pääasian. Kumman meistä on kerrottava hänelle?"
"Sinun", sanoi Ronald päättävästi. "Hän pitää sinusta kuin äiti ja sinun kertomanasi se koskee häneen lievemmin.Minävoin liittyä mukaan sitten myöhemmin ja antaa tuota noin —miehekästälohdutusta."
"Mene hiiteen!" sanoi Billy perin harmistuneena. "En minä ole sellainen kuin sinä kuvittelet. Sen vain tahdon sinulle sanoa, että jos arvelisin olevan hänelle todelliseksi onneksi ja käyvän päinsä epäonnistumatta, niin sanoisin hänelle tehneeni senitse, ja huomenna menisin Jim Airthin puheille ja kertoisin hänelle sanoneeni niin."
"Aasi!" sanoi Ronnie lempeästi. "Ikäänkuin asia voisi siitä parantua. Etkö tunne jaarlia? Hän oli heti alunpitäen tuota salaamispuuhaa vastaan. Hän iskisi sinua yksinkertaisesti kalloon siksi että olet rohjennut valehdella Myralle, ja menisi ja kertoisi hänelle itse paljaan totuuden. Muuten hän tällä hetkellä ajattelee enemmän omaa puoltaan kysymyksestä kuin Myran puolta. Meillä miehillä on sellainen tapa. Jos hän olisi ensinnä ajatellut Myraa, olisi hän jäänyt hänen luokseen ja selvittänyt asian loppuun saakka, eikä juossut tiehensä tuolla tavoin, jättäen toisen masennuksiin ja hämminkiin."
"Hitto hänet vieköön!" sanoi Billy tosissaan.
"Kuule, Billy! Sinähän tunnet naiset." Ensi kerran Ronnie nyt teki tämän myönnytyksen. "Etkö luule, että jos — jos nainen kääntyisi kammoten pois rakastamastaan miehestä, hän saattaisi — jos toinen olisi tahdikkaasti saapuvilla — kääntyä tuon toisen puoleen, joka jo kauan on häntä rakastanut ja josta hän epäilemättä on pitänyt."
"Minun naistuntemukseni", lausui Billy mahtipontisesta, "johtaa minut toivomaan, että hän lankeisi sen miehen syliin, joka rakastaisi häntä kyllin paljon saattaakseen itsensä alttiiksi hänen vastenmielisyydelleen kertomalla hänelle uljaasti itse sen, mikä hänen on…"
"Riivattu!" kuiskasi Ronnie, joka oli vilkaissut Billyn sivuitse. "Suu kiinni! — Tämän verkon silmukat ovat paremmat kuin entisen, ja nämä uudet patenttijalustat varmaankin pitävät sen…"
"Te kärsivälliset olennot!" sanoi lady Inglebyn ääni juuri Billyn selän takana. "Eikö teillä ole jo hirveä teen ikävä?"
"Me ihailimme tätä uutta verkkoa", sanoi Ronald Ingram heittäen vihaisen katseen Billyyn, joka selin lady Inglebyhin yhä edelleen ihaili uutta verkkoa avuttoman äänettömänä!
Teetä juotaessa tehtiin urheita yrityksiä mielialan reipastuttamiseksi. Ronald kertoi kaikki uusimmat Overdene-jutut ja ryhtyi sitten kuvailemaan vuosikonserttia, joka oli ollut juuri hiljan.
"Rouva Dalmain oli siellä ja lauloi jumalallisesti. Hän laulaa miehensä lauluja, ja Garth säestää häntä. On kamalan hienoa nähdä hänen sokeain kasvojensa loistetta, kun hän kuuntelee Janen valtavana vyöryvää ääntä. Kun laulu on lopussa, hän nousee pianon äärestä, tarjoaa vaimolleen käsivartensa ja näennäisesti taluttaa hänet pois. Hyvin harvat ihmiset älyävät, että Jane itse asiassa ohjaa häntä. Jane lauloi ylimääräisenä numerona hauskan, Garthin sepittämän pikku palan — se oli ihan yksinkertainen, mutta jokainen vaati sitä kahteen kertaan toistettavaksi. Se laulu oli kuin kesätuulen puhaltamista hongikossa, ja säestys oli kuin mustarastaan vihellystä; sanoissa oli jotain semmoista 'kun loistain kukkii Luojan maa' — en muista pitemmälle. Jatka sinä, Bill!"
"Miss' oisi sijaa surrakaan,Kun taivaan rakkaus täyttää maan."
lausui Billy, jolla oli erinomainen muisti.
Myra nousi kiireesti. "Minun täytyy mennä sisälle", sanoi hän. "Mutta pelatkaa te niin kauan kuin haluatte."
Billy käveli hänen rinnallaan pensas-istutuksia kohti.
"Saanko tulla sisään vähän ajan perästä tapaamaan teitä, rakas kuningatar? Minulla olisi jotain sanottavaa."
"Tulkaa vain milloin haluatte, Billy-poika", sanoi lady Ingleby hymyillen. "Te löydätte minut arkihuoneestani."
Ja Billy katsahti salavihkaa Ronaldiin, toivoen ettei tämä olisi nähnyt. Sanoissa ja hymyssä oli epäilemättä äidillisyyteen vivahtavaa!
* * * * *
Se oli hyvin vakavakasvoinen nuori mies, joka puoli tuntia myöhemmin ilmestyi lady Inglebyn arkihuoneeseen, sulkien oven huolellisesti jälkeensä. Lady Ingleby oivalsi kohta, että hän oli tullut jonkun asian johdosta, joka ainakin hänelle itselleen näytti olevan tavattoman tärkeä. Billyn nuoruuden-vallattomuuksien päivät olivat ohi. Tässä oli varmaan kysymyksessä jotain vakavampaa.
Lady Ingleby nousi siron kirjotuspöytänsä äärestä ja istui sohvaan. "Istukaa, Billy", sanoi hän viitaten vastapäätä olevaan nojatuoliin — lordi Inglebyn ja pikku Petterin tuoliin. Molemmat olivat nyt jättäneet sen tyhjäksi. Billy otti sen mielellään haltuunsa, tietämättä siihen liittyvistä muistoista.
"Somia kukkia", huomautti Billy katsellen ympärilleen.
"Kyllä", sanoi lady Ingleby. Hän toivoi hartaasti ettei Billy vain olisi tullut kosimis-aikeissa.
"Hauska huone", sanoi Billy; "ainakin minun mielestäni."
"Kyllä", sanoi lady Ingleby. "Niin minunkin mielestäni."
Tähyillessään levottomasti ympärilleen uutta innoitusta etsien Billyn silmät osuivat uuninreunuksen yläpuolella olevaan muotokuvaan. Hän hätkähti ja kalpeni. Silloin hän tiesi hetkensä tulleen. Ei voinut enää kierrellä kautta rantain.
Billy oli sotilas, ja urhoollinen sotilas. Hän oli kerran johtanut hyökkäystä juosten miestensä etunenässä ylös kukkulan rinnettä täydellisessä luotituiskussa. Billy edellä, pataljoona perässä. Ei yksikään miehistä voinut pysyä viittäkymmentä kyynärää lähempänä häntä. Jälkeenpäin he aina sanoivat, että Billy säilyi hengissä tuossa hyökkäyksessä sen vuoksi, että hän juoksi niin kovaa etteivät luodit ehtineet koskea häneen. Nytkin hän syöksyi asiaan suoraapäätä, samalla epäröimättömällä urhoollisuudella.
"Lady Ingleby", sanoi hän; "on eräs asia, joka meidän molempien,Ronnien ja minun, mielestä teidän tulisi tietää."
"Niinkö, Billy?" sanoi Myra. "Silloin kai kerrotte sen minulle."
"Me olemme vannoutuneet olemaan kertomatta", jatkoi Billy; "mutta minä en välitä hittoakaan — tarkotan hituistakaan — valasta, josteidänonnenne on kysymyksessä."
"Valaa ei tule rikkoa, Billy, ei minunkaan tähteni", sanoi Myra lempeästi.
"Niin, katsokaas, —jos te sitä toivoisitte, niin tulisitte olemaan ainoana poikkeuksena."
Äkkiä lady Ingleby ymmärsi. "Oo, Billy!" sanoi hän. "Haluaako Ronald että minulle kerrottaisiin?"
Tämä tuotti Billylle pistoksen. Siis Ronniesta kuitenkin todella välitettiin, ja hän se siis lopulta tulisi astumaan esiin — Billyn ja erään toisen särjettyjen sydämien yli — miehekkään lohduttajan osaa esittäen. Se oli kovaa, mutta Billy vastasi totuudenmukaisesti.
"Kyllä; Ronnie sanoo että se on oikeus ja kohtuus; ja minäkin olen samaa mieltä. Olen tullut tänne kertoakseni tuon asian, jos sallitte minun sen tehdä."
Lady Ingleby istui yhteenpuserretuin käsin ja mietti. Mitäpä se sentään itse asiassa merkitsi? Mitäpä mikään merkitsi verrattuna hänen ja Jimin välien hämmentymiseen?
Hän loi silmänsä muotokuvaan; mutta Mikaelin kasvot tähystivät kiinteästi Petteriin eivätkä antaneet hänelle mitään merkkiä.
Jos nämä pojat halusivat ilmaista salaisuuden hänelle ja saada sen pois sydämeltään, miksi ei hän sitten suostuisi kuulemaan? Se tekisi kerta kaikkiaan lopun Ronnien traagillisesta kosiskelusta.
"Niin, Billy", sanoi hän. "Voit kyllä sanoa sen."
Huoneessa oli hyvin hiljaista. Ruusunnuppu kopautti kahdesti ikkunaruutuun. Siitä olisi voinut pitää varottavana sormena. Ei kumpikaan huomannut sitä. Se kopautti kolmannen kerran.
Billy selvitty kurkkuaan ja nielaisi nopeasti.
Sitten hän puhui.
"Se mies, joka teki erehdyksen", sanoi hän, "ja laukaisi miinan liian aikaisin; se mies, joka vahingossa surmasi lordi Inglebyn, oli sama jota te kutsutte Jim Airthiksi."
Yhdeksästoista luku.
Lady Ingleby odotti Jim Airthin tuloa arkihuoneessaan.
Kun hetki läheni, hän soitti kelloa. "Groatley", sanoi hän kun kellarimestari astui sisään, "Airthin jaarli, joka oli täällä eilen, tulee jälleen käymään täällä nyt iltapäivällä. Kun hänen armonsa tulee, voitte ohjata hänet tänne. En ole kotona kellekään muulle. Teidän ei tarvitse tuoda teetä ennenkuin soitan." Sitten hän istuutui levollisesti odottaen. Hän oli jälleen pukeutunut surupukuun, joka tilapäisesti oli ollut syrjäytettynä. Musta puku riippui hänen ympärillään pehmein laahustavin laskoksin, lisäten hänen solakan vartalonsa sulavaa pituutta. Valkeat leskeyden merkit kaulassa ja ranteilla antoivat hänen tavattomalle kauneudelleen liikuttavan surumielisyyden ja yksinäisyyden leiman. Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat; sinertävät varjot väsyneitten silmien alla olivat merkkinä kyynelistä ja unettomuudesta. Mutta suloisten silmien tyyni ja varma katse ilmaisi kaikista epäilyksistä vapaata mieltä ja täysin levollista sydäntä.
Hän nojasi taaksepäin sohvan tyynyjä vasten, kädet ristissä helmassaan, ja odotti.
Mehiläisiä surisi sisään ja ulos avonaisista ikkunoista. Freesiain tuoksu täytti huoneen hienona, läpitunkevan makeana, muttei kuitenkaan painostavana. Eräälle miehelle johti freesiain tuoksu jälkeenpäin aina mieleen tämän iltapäivän, noitten viehättävien kasvojen erinomaisen sulouden, hänen leskenpukunsa laahustavan pehmeyden.
Askeleita hallissa.
Ovi avautui. Groatleyn ääni rikkoi kaikuvan juhlallisena odottavan hiljaisuuden.
"Airthin jaarli, teidän armonne"; ja Jim Airth astui sisään.
Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, nousi Myra ylös.
He seisoivat äänettöminä vastatusten lordi Inglebyn kuvan alla.
Tuntui melkein kuin olisi noitten ajattelevien tiedemieskasvojen täytynyt kääntyä tähystämästä tuota pientä koiraa ja luoda katseensa hetkeksi heihin. He esittivät, nuo kidutuksen raatelemat urheat sydämet, sielullista ongelmaa, joka varmaan olisi osottaunut mielenkiintoiseksi tuolle tyynelle metafysiikan tutkijalle.
Äänettöminä he katsoivat toisiaan kymmenen sydämensykähdyksen ajan.
Sitten Myra astui nopealla liikkeellä Jim Airthin luo, kietoi käsivartensa hänen kaulalleen ja laski päänsä hänen rinnalleen.
"Minätiedän, rakastettuni", sanoi hän. "Sinä voit säästää itseltäsi tuskan koettaa kertoa sitä minulle."
"Kuinka?" Tämä lyhyt sana tuntui olevan kaikki, mitä Jim Airthin huulet sillä hetkellä saivat lausutuksi.
"Billy kertoi minulle. Hän ja Ronald Ingram tulivat tänne eilen, pian sen jälkeen kun sinä olit lähtenyt. He olivat tulleet sinua vastaan tiellä. He ajattelivat että minun pitäisi tulla tietämään. Ja siksi Billy kertoi."
Jim Airthin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen, pitäen hänestä lujasti.
"Tyttö — parkani!" sanoi hän murtuneesti.
"He tarkottivat hyvää, Jim. He ovat herttaisia poikia. He tiesivät että sinä tulisit takaisin kertoaksesi sen minulle itse, ja he tahtoivat säästää meiltä kummaltakin sen tuskan. Olen iloinen että he tekivät sen. Olit aivan oikeassa, kun sanoit että se oli kestettävä yksin. En olisi ollut valmis kohtaamaan paluutasi, jollen olisi kuullut totuutta ja saanut aikaa ajatella sitä yksinäni. Nyt minäolenvalmis, Jim."
Jim Airth kallisti poskensa hänen pehmoista tukkaansa vasten ja voihkasi.
"Olen tullut sanomaan hyvästi, Myra. Siinä on kaikki mitä nyt enää on sanottavana."
"Hyvästi?" Myra kohotti kasvonsa kauhistuneen kysyvänä.
Jim Airth painoi sen takaisin piilopaikkaansa hänen rinnalleen.
"Minä olen, Myra, se mies, jonka kättä et voisi koskaan suostua puristamaan ystävänä."
Myra kohotti jälleen päänsä. Hänen silmiensä katse ilmaisi naista, joka valmistautuu taistelemaan onnensa ja elämänsä puolesta.
"Sinä olet se mies", sanoi hän, "jonka pikkusormi on minulle kalliimpi kuin kenenkään toisen koko ruumis koskaan on minulle ollut. Luuletko että luopuisin sinusta, Jim, asian takia, joka on tapaturmaisesti sattunut menneisyydessä, ennenkuin sinä ja minä olimme ollenkaan toisiamme kohdanneet? Ah, kuinka vähän te miehet ymmärrätte naisen sydäntä! Sanonko sinulle mitä tunsin kun Billy kertoi minulle, sitten kun ensimäinen tyrmistyttävä järkytys oli ohi? Ensiksi surua sinun puolestasi, armaani, käsittäen kuinka hirmuinen sen tuottaman sielullisen tuskan on täytynyt olla silloin. Toiseksi kiitollisuutta — niin, harrasta, ylivuotavaa kiitollisuutta — siitä, että vihdoinkin tiesin mikä oli tullut välillemme ja että se oli tämä asia — pelkkä menneisyydestä noussut haamu — eikä mitään käsinkosketeltavaa tai todellista; ei mikään minun sinulle tai sinun minulle tekemä vääryys; ei mitään minkä tarvitsisi meitä erottaa."
Jim Airth irrotti hitaasti käsivartensa, otti häntä ranteista pitäen hänen käsiään rintaansa vasten. Sitten hän katsoi hänen silmiinsä äänettömällä murheella, joka vaikutti syvemmin kuin sanat.
"Oma tyttö parkani", sanoi hän vihdoin, "minun on mahdotonta mennä naimisiin lordi Inglebyn lesken kanssa."
Hänen tahtonsa voima voitti Myran tahdon, ja aivan kuin Hevosenkenkä-poukamassa hänen säikkymätön rohkeutensa oli karkottanut Myran pelon, niin tunsi Myra nyt luottamuksensa hupenevan hänen synkän päättäväisyytensä edessä. Peläten kadottavansa sen kokonaan hän veti pois kätensä ja kääntyi sohvaan päin.
"Oi, Jim", sanoi hän, "istukaamme ja puhelkaamme siitä enemmän."
Hän vaipui tyynyjen keskelle ja vetäisten kiireesti luokseen ruusumaljakon upotti kasvonsa kukkiin, peläten kohdata uudestaan Jimin silmien tyventä murhetta.
Jim Airth istui — sille tuolille, joka oli jäänyt tyhjäksi lordiInglebyltä ja pikku Petteriltä.
"Kuule, armas", sanoi hän. "Minun ei tarvitse pyytää sinua olemaan epäilemättä rakkauttani. Se olisi minulta typerästi tehty. Minä rakastan sinua niin, etten ole tiennytkään miehen voivan siten rakastaa naista. Minä rakastan sinua niin, että olemukseni jokainen säie on isoava sinua päivin ja öin — kaikkina edessäni olevina vuosina. Mutta — niin, minulle olisi joka tapauksessa käynyt vaikeaksi astua toisen miehen saappaisiin ja ottaa sellaista mikä ennen on ollut hänen. Minä en tuntenut sitä, kun luulin tulevani kersantti O'Maran seuraajaksi, koska tiesin että hänen varmasti oli täytynyt olla niin perin kaukana minusta joka suhteessa. Erilaisissa olosuhteissa ollen olisin voinut suostua lordin Inglebynkin seuraajaksi, koska tiedän ettei hän ollut koskaan herättänyt sinussa sellaista rakkautta kuin sinun rakkautesi minuun on. Hänen varallisuutensa ei olisi ollut minuun nähden mikään painava syy, koska itsellänikin sattuu olemaan maita ja taloja, joissa olisimme voineet asua. Mutta asettua vainajan tilalle silloin, kun tämä on kuollut minun tekoni kautta, ottaa itselleni toisen miehen leski, silloin kun tämä vielä, ilman oman oikean käteni ajattelematonta liikettä, olisi tuon miehen puolisona — Myra, sitä minä en voisi tehdä! Meidän suuren rakkautemmekaan ohella ei siitä voisi syntyä onnea. Ajattele sitä — ajattele! Kun seisoisimme yhdessä Jumalan kasvojen edessä ja kirkko juhlallisin äänin lausuisi meille kysymyksiä ja vaatimuksia; kun meidän tulisi vastata yhtä vilpittömästi kuin hirmuisena tuomion päivänä, jolloin kaikkien sydänten salaisuudet paljastetaan, kysymykseen: tietääkö kumpikaan meistä mitään estettä, joka ei sallisi meitä laillisesti yhdistettäväksi avioliittoon —: silloin minä huutaisin: 'Hänen miehensä kuoli minun käteni kautta!' ja lähtisin kirkosta Kainin merkki otsassani ja Daavidin häpeä päälläni."
Myra kohotti pelästyneet silmänsä; kohtasi pyytävänä Jimin katseen; painui sitten jälleen ruusukimpun ylitse.
"Taikka jos läpäisisinkin tuon koetuksen seisomalla mykkänä juhlallisessa hiljaisuudessa, niin entä se hetki, jolloin kirkko käskisi minun ottaa sinun oikean kätesi omaan oikeaan käteeni — Myra,minunoikeaan käteeni?"
Myra nousi, astui nopeasti lattian poikki ja polvistui hänen eteensä. Hän tarttui Jimin käteen ja peitti sen kyynelillä ja suudelmilla. Hän piti sitä nyyhkyttäen sydäntään vasten.
"Rakkahin", sanoi hän, "en tahdo ikinä pyytää sinua tekemään minun tähteni mitään, minkä tunnet mahdottomaksi tai vääräksi. Mutta, oi, tässä minä tiedän sinun erehtyneen. En voi todistaa tai selittää. En voi pukea perusteitani sanoiksi. Mutta minätiedän, että meidän elävän, palavan rakkautemmetäytyyolla tärkeämpi kuolleen menneisyyden tapahtumia. Mikael menetti henkensä tapaturman kautta. Että tuon tapaturman aiheutti sinun puoleltasi tapahtunut erehdys, on hirveän kovaa sinulle. Mutta siinä ei ole mitään siveellistä syyllisyyttä. Yhtä hyvin voisi syyttää sitä yhtiötä, jonka laiva vei hänet meren taakse, taikka hallitusta, jonka päätöksestä sotaretki tehtiin, tahi sotaviraston väkeä, joka otti hänet vastaan kun hän tarjoutui vapaaehtoiseksi. En tosiaankaan tiedä mitä Daavid teki; olen pitänyt häntä vallan erinomaisena ihmisenä. Mutta Kainin teon minä tiedän, ja olen täysin varma siitä ettei Kainin merkkiä milloinkaan pantaisi kenenkään kannettavaksi ennakolta harkitsemattoman tapaturman takia. Oi, Jim! Etkö voi katsella asiaa järkevästi?"
"Minä katselin sitä järkevästi — perästäpäin — aina eiliseen saakka", sanoi Jim Airth. "Alussa oli tietysti kaikki pelkkää kamalaa epätoivoa. Oi, Myra; anna minun kertoa sinulle! En ole koskaan voinut kertoa sitä kenellekään. Mene takaisin sohvalle; en voi antaa sinun olla siinä polvillasi. Istu tuonne noin ja salli minun kertoa."
Lady Ingleby nousi heti ja palasi paikalleen; istui sitten kuunnellen — kaipaava katseensa Jim Airthin kumartuneeseen päähän kiinnitettynä. Jim Airth oli sillä kertaa unohtanut, mitä tuon yön tapahtumat olivat Myralle maksaneet; niin oli tehnyt Myra itsekin. Hänen ainoa ajatuksensa koski Jimin tuskaa.
Jim Airth alkoi puhua matalin, hätäisin lausein, muiston haamujen noustessa kauhua herättävinä hänen mieleensä.
"Nyt voin nähdä sen silmieni edessä. Pieni kangasteltta, hämärästi valaistu. Olin jo kuumesairaana; ruumiinlämpöni oli 102 Fhrnh. En ollut lainkaan nukkunut kahteen yöhön, ja koko pääni tuntui muodostavan vain kaksi isoa silmää — ja sellaiset silmät, molemmat jo murtuneet ja elottomat! Minä tunsin että olin mennyttä miestä ja että minun olisi pitänyt uskoa toimeni toiselle miehelle; mutta Ingleby ja minä olimme ahertaneet siinä yhdessä koko ajan, ja minä olin koko olennollani kiintynyt siihen. Paikka oli semmoinen, ettei sinne voitu ollenkaan kuljettaa isompia tykkejä; mutta meidän vähäinen laitteemme, jota mies voi kantaa yhdessä kädessään, tulisi toimimaan paremmin ja varmemmin kuin puolisen tusinaa isoja tykkejä."
"Oli kulunut jo hyvä aika sittekun Ingleby ja toinen mies — Ingram oli hänen nimensä — olivat lähteneet. Cathcart, joka oli jäänyt jälelle luokseni, pyöri sisään ja ulos teltasta, voimatta olla paria minuuttia alallaan; hän pelkäsi ettei näkisi räjähdystä. Niinpä olin yksin kun merkki tuli. Saimme perästäpäin tietää että Ingram oli ryöminyt ulos miinakäytävästä ja mennyt viemään sanaa lähimpään väijytyspaikkaan. Ingleby oli jäänyt yksin. Hän antoi merkin 'almis!'kuten oli sovittu. Minä käsitin sen merkiksi 'mmu!'ja toimin vaistomaisesti sen mukaan. Juuri kun olin saanut sen tehdyksi, huomasin erehdykseni. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuului räjähdys, ja kuuma hiljainen yö muuttui hornansunnuntaiksi. Minä syöksyin ulos teltasta, huudellen Inglebytä. Hyvä Jumala! Ulkona oli kuin helvetissä! Kaikkialla kirkuvia ja kiroilevia meidän poikia, jotka iloitsivat päästessään vihdoinkin pakollisesta toimettomuudestaan ja äänettömyydestään; kokonaisia parvia tummia hornanhaamuja, jotka parkuivat pelosta ja iloitsivat tappiostamme; sillä heidän ulkovallituksensa sisäpuolella oli toinen kaksi vertaa vahvempi varustus, niin että Targain valloitus häämötti vielä yhtä kaukana meille."
"Perästäpäin — jollen itse äkkiä olisi huomannut erehdystäni, ei kukaan olisi voinut arvata asian oikeata laitaa. Jopa sittekin he koettivat uskotella minulle, että olin saanut väärän merkin; mutta minä tiesin paremmin. Ja lopuksi oli mahdotonta löytää mitään — no niin, silminnähtäviä todistuksia tapahtumasta. Aukko tulla tömähti heti täyteen karjuvia ja riehuvia poikiamme, jotka juoksivat kuin hullut päästäkseen tunkeutumaan kaupunkiin. Taivasten tekijät, kuinka nuo hurjimukset tappelivat, kun kerrankin saivat siihen tilaisuuden. Kun taistelu oli päättynyt, kaivattiin moniaita, joita ei löydetty ruumiiden joukosta. Heidän täytyi olla tunkeutuneita niin kauvas, ettemme voineet saada heitä takaisin, ja he olivat epäilemättä joutuneet vangiksi. Jumala vain tuntee heidän kohtalonsa, poikaparkain. Nyt minä kadehdin heitä, sillä sodan päätyttyä alkoi minun helvettini vasta todenteolla."