"Myra, minä olisin antanut koko elämäni, jos olisin sillä saanut takaisin tuon ainoan minuutin. Ja hulluksi olin tulla kun tiesin, että räjähdyksen olisi aivan hyvin voinut toimittaa jotain vanhaa sytytyslankaa käyttämällä. Mutta me olimme niin innostuneet uuteen merkinantojärjestelmäämme ja kannettavaan sähköpatteriimme! Oi hyvä Jumala! Mitä epätoivon tuskia tunsinkaan noina päivinä ja öinä! Olin kuumehoureissa, ja ne korjasivat luotani miekkani, ampuma-aseet ja partaveitset. En voinut ymmärtää, minkätähden. En epätoivoisenakaan turvautuisi semmoisiin keinoihin. Jos kuka hyvänsä olisi tullut telttaani ja sanonut minulle: 'Et ole lainkaan surmannut Inglebytä. Hän on elossa ja voi hyvin!' niin olisin ilolla antanut elämäni sen hetken suloisuudesta. Mutta mikään myöhempi katumus ei voi tehdä aikaisempaa erehdystä olemattomaksi."
"No niin, läpäsinhän sitten sen kuumeen; elämä on elettävä loppuun asti, enkä minä luule olevani sitä lajia ihmisiä, joille heidän surunsa antavat sairaaloisen elämänkatsomuksen. Kun huomasin että asiaa oli tyynesti katsottava; kun ne harvat, joilla oli tietoa tapahtumasta, pysyivät puolellani samoina hyvinä tovereina kuin ennenkin, sanoen että sama onnettomuus olisi voinut sattua kenelle hyvänsä heistä ja että ainoa tukaluus, mikä asiasta voi johtua, olisi tulevaisuuteni turmeltuminen; niin päätin minäkin antaa tapahtuneen olla tapahtuneena ja koettaa elää edelleen. Tiedätte että tuolla Suuressa lännessä on tapana sanoa: 'Jumala vihaa joutilaita'. Se on heidän hienon käytännöllisen jumaluusoppinsa elähyttäviä periaatteita. Olin kamppaillut monen muunkin kovan hetken läpi. Päätin kamppailla tämänkin läpi. Minä onnistuinkin niin hyvin, että näytti lupaavalta jatkaa Inglebyn ja minun alkamaa työtä ja saattaa se kunnialla päätökseen. Ja kun tarvitsin hänen muistiinpanojaan, tulin hänen kotiinsa ilman tunnontuskia pyytämään hänen leskeltään — naiselta, jonka minun erehdykseni oli tehnyt leskeksi — lupaa saada käyttää niitä hyväkseni."
"Minä tulin — mieleni täynnä niin täyteläistä elämän ja rakkauden riemua, ettei kalvavalle omantunnon kyylle juuri enää tilaa jäänyt; astuin tähän isännättömään taloon, päättömään kotiin, tietäen tapaavani naisen josta olin tehnyt lesken. Totisesti, 'Jumalan myllyt jauhavat hiljaa, mutta ne jauhavat hienoksi'! Minä olin liian helposti torjunut hartioiltani sen taakan, jonka olisi pitänyt painaa niitä koko elämäni ajan."
* * * * *
"Naisessa, josta minun takiani oli tullut leski, tapasin — sen naisen, jonka olin tullut ottamaan vaimokseni! Laupias Jumala! Onko kenellekään kuolevaiselle pantu niin kovaa rangaistusta?"
"Jim", sanoi Mary hellästi, "eikö kuvan toisella puolen ole mitään vastinetta? Eikö sinusta tunnu ihmeelliseltä kuinka Jumala kaikkiviisaassa ohjauksessaan on asettanut sinut auttamaan Mikaelin leskeä hänen yksinäisyydessään ja avuttomuudessaan. Tietäessäsi hänen koko elämänsä onnen ja turvan riippuvan sinun oikeasta kädestäsi, olisi sinun pitänyt maksaa hänen miesvainajansa hengen hinta samalla kädellä, joka tiedottomasti oli aiheuttanut tämän kuoleman. Vaikka tehtyä tekoa ei voi saadakaan tekemättömäksi, voi sen joskus pyyhkäistä näkymättömiin uusilla hyvillä töillä. Oi Jim! Etkö käsitä tätä ja tahdo huolehtia minusta ikuisesti? Oma lemmittyni! Minä tahdon liittyä sinuun kokonaan ja kerta kaikkiaan. Me voimme saada pikaisen naimaluvan ja viettää häitämme vaikka heti. Me jätämme Shenstonen kartanon ja Park Lanen talon ja asumme jossakin muualla missä vain tahdot, Jim; mutta yhdessä — yhdessä! Ota minut jo tänään pois täältä. Maggie O'Mara voi olla seuranaisenani siksi kunnes olemme vihityt. Minä en voi elää ilman sinua. Jim — minä en voi! Jumala sen tietää, etten voi!"
Jim Airth katsahti ylös, ja hänen katseessaan oli toivon vilahdus.
Sitten hän katsoi muuanne, jottei Myran niin paljon lupaava rakkaus viekoittelisi häntä liiaksi hänen tehdessään lopullisen päätöksensä. Ja taas katsahti hän ylös, mutta voi! Hänen katseensa kohdistui uunin rinnassa olevaan muotokuvaan. Hän vapisi.
"Minäen voinaida lordi Inglebyn leskeä", hän sanoi. "Myra, kuinka voitkaan sitä toivoa? Tuo asia kummittelisi aina välillämme. Se olisi kirottu — luonnoton liitto. Yötä päivää me muistelisimme sitä asiaa. Sen varjo astuisi välillemme. Jonakin päivänä sinä soimaisit minua…"
"Ah, hiljaa!" huudahti Myra terävästi. "Elä puhu noin! Kärsin jo kylläksi muutenkin. Säästä ainakin tuo minulta!" Sitten hän lykäten vielä kerran syrjään oman tuskansa, kysyi hennosti kuiskaten: "Etkö tuntisi siitä itseäsi onnellisemmaksi, Jim?"
"Onnellisemmaksi?" huudahti Jim Airth tuimasti. "Se olisi minulle helvetti!"
Lady Ingleby nousi pystyyn, kasvot yhtä valkeina kuin iso liljankukka nurkassa hänen takanaan.
"Se ratkaisee asian", hän sanoi. "Ja tiedättekö, minun mielestäni on parempi, ettemme enää puhu siitä ollenkaan. Minä menen soittamaan että tuovat teetä. Ja jos suotte minun hetkiseksi poistua siksi aikaa kunnes tee on tuotu tänne, niin tahdon käydä läpi miesvainajani paperit ja koettaa etsiä mitä tarvitsette kirjaanne varten."
Hän lähti hiljaa ulos huoneesta. Suljetun oven läpi kuuli mies, jonka hän oli jättänyt yksin, kuinka hän antoi määräyksiään eteishallissa.
Jim Airth hypähti parilla pitkällä askeleella lattian poikki seuratakseen häntä. Mutta ovella hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja palasi verkalleen takaisin.
Hän seisoi uunimatolla, pää alastaipuneena, koko ruumis jäykkänä, liikahtamatta.
Äkkiä hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan.
"Kirous sinulle!" sanoi hän hampaittensa välistä, iskien nyrkkinsä uunin marmorireunustaa vastaan. "Kirous räjähdysaineillesi! Ja kirous keksinnöillesi! Ja kirous vielä kerran sinulle ottamastasi hänet ensiksi!" Sitten hän horjui tuolille ja painoi kasvot käsiinsä. "Oh, Jumala minulle anteeksi antakoon!" kuiski hän katkonaisesti. "Mutta onhan miehen kärsimiskyvylle sentään pantu raja."
Hän tuskin huomasi palvelijaa, joka toi teevehkeet sisään. Mutta kuullessaan ovelta kepeämpiä askeleita kohotti hän kuihtuneet kasvonsa, toivoen näkevänsä Myran.
Sisään tuli levollisen näköinen nainen, joka oli puettu yksinkertaiseen mustaan merino-pukuun. Valkea liinakaulus ja -kalvosimet tekivät hänet sairaanhoitajattaren näköiseksi. Hänen tumma, sievästi palmikoitu tukkansa oli kääritty kruunuksi pään ympäri. Hän astui nöyrästi sisään, mutta hänen liikkeissään ja käytöstavassaan oli levollista arvokkaisuutta.
"Tulin tuomaan teille teetä, mylord", hän sanoi. "Lady Ingleby ei voi oikein hyvin eikä luule voivansa lähteä huoneestaan. Hän pyysi minun jättämään teille nämä paperit."
Silloin Airthin ja Monteithin jaarli nousi seisomaan ja ojensi tulijalle kätensä.
"Luulen että olette Mrs. O'Mara", hän sanoi. "Olen iloinen saadessani nähdä teitä, ja olette hyvin ystävällinen kun tarjoatte minulle teetä. Olen kuullut teistä jo ennen; ja luulen että näin teidät jo eilen sievän kotinne portailla, kun saavuin lehtokujaa pitkin. Sallitteko minun kertoa teille kuinka usein, seistessämme vieri vieressä vaikeina ja vaarallisina hetkinä, opin kunnioittamaan ja ihailemaan sitä kelpo toveria, jollaiseksi tunsin kersantti O'Maran?"
* * * * *
Ennen Shenstonesta lähtöään Jim Airth istahti Myran kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti kirjeen, pyytäen Mrs. O'Maran antamaan se lady Inglebylle heti kun hän oli poistunut.
En ihmettele ettet luule kykeneväsi enää tapaamaan minua. Anna minulle anteeksi kaikki suru, minkä olen aiheuttanut ja vielä tulen aiheuttamaan sinulle. Minä lähden tieheni niin pian kuin mahdollista; mutta minun on pakko viipyä kaupungissa siksi kuin olen saanut valmiiksi teoksen, jonka olen kustantajilleni sitoutunut päättämään. Se vie aikaa korkeintaan kuukauden.
Jos haluat tavata minua, Myra — tarkotan, jostarvitsetminua — niin tulen minä hetkenä hyvänsä. Klubiin osotettu sähkösanoma joutuu aina käsiini.
Rohkenenko kysyä kuinka voit?
Kokonaan sinun
Jim Airth.
Tähän vastasi lady Ingleby seuraavana päivänä:
Rakas Jim.
Minä haluan aina tavata sinua; mutta minä en voisi koskaan kutsua sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi.
Minä tiedän että ratkaisit asian niinkuin tunsit oikeaksi.
Minä voin aivan hyvin.
Jumala sinua aina siunatkoon.
Myra.
Kahdeskymmenes luku.
Seuraavina päivinä Jim Airth kärsi kaikkia niitä tuskia, joita mies tuntee tehtyään tärkeän päätöksen pikemminkin ylpeän omanarvon-tunteensa kuin vakaumuksensa johtamana…
Hänestä oli aina tuntunut tärkeältä, että mies näyttäytyisi joka suhteessa nuhteettomana ja moitteettomana rakastamansa naisen silmissä. Siksipä tietoisuus siitä että hänen oli ollut pakko tunnustaa että hänen oma ikävä erehdyksensä oli — vaikkapa menneisyydessäkin — aiheuttanut sovittamatonta tappiota ja surua alle se tietoisuus oli nöyryyttänyt häntä vetämättömästä vaikkei hän tahtonutkaan sitä itselleen myöntää. Että Myralla oli häneen itseensä ja hänen rakkauteensa nähden jotakin anteeksiannettavaa tahi huomiotta jätettävää, oli seikka jota hän ei tahtonut voida sulattaa; ja Myran suloinen lempeys ja alistuvaisuus pikemminkin ärsytti kuin paransi hänen ylpeytensä kärsimää haavaa.
Hän oli ollut pintapuolisen säädyllinen esitellessään Myralle syitä, jotka tekisivät heidän avioliittonsa mahdottomaksi. Hän oli vetänyt esiin kaikki asianhaarat, joita hän tiesi syrjäisten voivan esiintuoda; hän oli säälimättä pyrkinyt lausumaan juuri sen tuomion, jonka hän itse olisi lausunut, jos hänet olisi asetettu tuomariksi samanlaisessa miehen ja naisen välisessä ristiriidassa. Hänen sitä lausuessaan oli se hänen korvissaan ja mielessään kajahtanut traagillisesti pätevältä ja stoalaisesti oikeamieliseltä. Hän tiesi tätä tehdessään tuottavansa mitä kiduttavinta tuskaa itselleen ja sille naiselle, jonka koko sydän kuului hänelle; mutta tuo tuska oli hänestä tuntunut olevan koko kaamean tilanteen traagillisten edellytysten vaatima.
Mutta jätettyään Myran lopullisesti ja palatessaan kaupunkiin tunsi Jim Airth mielessään, että koko tuo hänen lemmitylle naiselle ja hänelle itselleen tuomitsemansa tuska oli ollut ainoastaan sovintouhri hänen loukatulle itsetunnolleen.Hänenoli ollut erehdys; ja hänen ylevämmyydentunnettaan kutkuttavaa oli ettähänenlausumansa oli myöskin tuomio, jolla hän oman päänsäpäälle kokosi kaiken rangaistuksen, minkä tehty erehdys vaati sovituksekseen.
Mutta nyt kun jännitys oli lauennut, palasi hänen luontainen ylevämielisyytensä ja hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että hänen oma itsekäs ylpeytensä oli ollut tuon korkealentoisen traagillisuuden pohjana.
Myran yksinkertainen, lemmekäs tapa katsella asiaa oli ollut ainoa oikea; lykätessään sen luotaan hän oli säälittä sysännyt itsensä ja hänet tarpeettoman kärsimyksen toivottomaan kuiluun.
Vähitellen hänelle hitaasti selveni, että hän näin tehdessään oli menetellyt vielä julmemmin ja anteeksiantamattomammin rakastamaansa naista kohtaan kuin aikaisemmin itse siitä tietämättään.
Katumus ja omantunnon vaivat kalvoivat hänen sydäntään, lisäten yhä hänen muutenkin sietämätöntä kaihoaan ja rakkauttaan Myraan. Mutta hän ei voinut pakottaa itseään palaamaan Myran tykö, tämä uusi ja entistä nöyryyttävämpi tunnustus sydämmellään.
Hänen ainoa toivonsa oli, että Myra huomaisi mahdottomaksi kantaa erossaolon taakkaa ja sen vuoksi kutsuisi hänet luokseen. Mutta päivät menivät menojaan, eikä Myra antanut mitään merkkiä. Hän oli sanonut ettei koskaan kutsuisi häntä, jollei tulisi vakuutetuksi siitä, että Jimin tulo tekisi onnelliseksi hänet, Jimin, itsensä. Siitä päätöksestään Myra edelleen piti kiinni.
* * * * *
Yksipuolisen miehekkäässä miehessä rakkaus naiseen on luonnollisista syistä oleellisesti itsekästä. Sen nuottiavaimena on "minä tarvitsen"; sen vallitsevana äänilajina "minä haluan"; sen kokonaissointuna "minun täytyy omistaa".
Toiselta puolelta on naisen rakkaus mieheen oleellisesti epäitsekästä. Sen nuottiavaimena on "hän tarvitsee"; sen vallitsevana äänilajina "minä olen hänen, jotta hän saa tehdä kanssani niinkuin haluaa"; sen kokonaissointuna "sallittakoon minun antaa kaikkeni". "Laulujen kirjassa", joka on ylevimpiä lemmenrunoja mitä koskaan on kirjoitettu, näemme esimerkkejä tästä totuudesta; me näemme naissydämmen oppivan tätä läksyä antautumisen ja alistuvaisuuden hienossa cresceredo-astelmassa. Ensi säkeessä hän sanoo: "Lemmittyni on minun, ja minä olen hänen"; toisessa: "Minä olen lemmittyni, ja hän on minun." Mutta kolmannessa on kaikki muu sulautunut antautumisen vaistomaiseen riemuun: "Minä olen lemmittyni, ja hänen halunsa on minuun."
Tällainen on sukupuolten luonnollinen suhde, niinkuin kaikkiviisas Luoja sen on asettanut — mutta panemalla ehdoksi ihanteellisen täydellisyyden. Ei mikään täydellisyyden laki voi sopeutua epätäydellisyyden kehyksiin. Jos siis lain tosioloihin sovittamisessa — kuten useinkin tapahtuu — sattuu erehdyksiä, on syynä sovittajain oma epätäydellisyys, eikä suinkaan lain täydellisyys. Noissa hienonhienoissa tapauksissa, joissa rakkaus on täydellisyyden ihanteena, sulautuvat miehen "minä otan" ja naisen "minä annan" ihanteelliseksi yhdistykseksi, kumpikin toistaan täydentäen ja muodostaen. Mutta missä syntiä mitä laatua hyvänsä sekaantuu mukaan, siellä särähtää jumalallisessa sopusoinnussa soraääni, eikä molemminpuolisen rakkauden suuri sävel kajahda puhtaalta ja oikealta.
Heidän täydelliseen rakkauteensa oli Jim Airth tuonut väärän ylpeyden soraäänen. Se oli saanut alkunsa hänen puoleltaan; ja heidän elämänsymfoniansa, joka ensin oli soinnahtanut niin kauniisti molemminpuolisen lemmen ja luottamuksen teemaa kuvatessaan, oli nyt kadottanut sopusointunsa ja särähteli toivottoman erimielisyyden soraääniä.
Jim Airth työskenteli kuumeisesti kokeittensa kimpussa; juoden ja tupakoiden, kun hänen olisi pitänyt syödä ja nukkua; jättäen kaikki äkisti kesken, istuttuaan pari kolme päivää yhtämittaa pöytänsä ääressä.
Hän käveli yön pimeydessä ja hiljaisuudessa alas Shenstoneen; istui sydän katkerana pyökkien alla, ympärillään tyhjiä korituoleja; katseli järven takaa koittavaa päivänsarastusta; maleksi sen rakennuksen ympäri, jossa lady Ingleby nukkui, ja välttyi töintuskin joutumasta lady Inglebyn yövahdin käsiin; ja lähti Lontooseen ensimäisellä aamujunalla vielä sairaampana sydämessään kuin tullessaan.
Toisen kerran hän äkkiä lähti Paddingtoniin, nousi Cornwalliin menevään junaan ja hämmästytti Murgatroydin neidet saapastamalla sisään kahvilaan, surkastuneena haamuna entisestä iloisesta itsestään. Myöhemmin hän käveli Hevosenkenkä-poukamalle, kiipesi ylös kalliolle ja vietti yön kielekkeellä, palauttaen sanomattoman kurjassa sieluntilassa uudelleen mieleensä niitä ihmeellisiä muistoja, joista paikka ja sen ympäristö tulvehti.
Tällöin vasta uusi toivo ja parempi elämänkatsomus tuli Jim Airthin osaksi.
Istuessaan kallionkielekkeellä ja hautoessaan yksinäisyytensä kurjuutta hän äkkiä tuli omituisella tavalla tajuntaan Myran läsnäolosta. Hänestä tuntui aivan siltä, kuin loistaisi häntä vastaan pimeästä Myran suloiset, ikävöivät, harmaat silmät; pehmeä suu hymyilisi herttaisesti ja tuo niin tuttu ääni kysyisi leikillisesti, niinkuin kerran Shenstonen pyökkien alla: "Mikä sinuun on tullut, rakkahin vanha poikaseni?"
Hän oli juuri työntänyt käden taskuunsa ja ottanut sieltä esiin taskumattinsa. Hän piteli sitä hetkisen kädessään, kuunnellessaan aivan lumottuna tuota kuiskausta; sitten lensi pullo kauvas pimeään, alhaalla kohahtelevaan mereen. "Davy Jones saakoon sen", sanoi hän ja naurahti ääneen. Ensi kerran kuului nauru tällöin Jim Airthin huulilta tuon Shenstonen pyökkien alla vietetyn iltapäivän jälkeen.
Sitten tunto Myran läsnäolosta yhä tajunnassaan hän heittäytyi selälleen kalliolle, katse käännettynä kuutamoiselle ulapalle. Hänestä tuntui siltä, kuin vetäisi hän jälleen Myran vapisevana ja värjyvänä, mutta vastusta tekemättä syliinsä, pitäisi häntä siihen suljettuna siksi kunnes hänen värisemisensä taukoisi ja hän nukahtaisi onnellisen lapsen terveeseen uneen.
Kaiken, mitä Jim Airthissa oli parasta ja jalointa, herätti taas eloon tuo pyhä muisto valvovasta uskollisuudesta hänen puoleltaan ja luottavasta turvallisuudesta Myran puolelta.
"Jumalani", hän huokasi, "mikä painajainen minua onkaan vaivannut! Ja mikä hullu minä olen ollut ajatellessani, että mitään olisikaan voinut tulla meidän välillemme. Eikö hän ole ollut yksinomaan minun tuosta pyhästä yöstä alkaen, jonka täällä yhdessä vietimme? Ja minä olen jättänyt hänet yksin ja surun valtaan!… Minä tahdon nousta ja lähteä lemmittyni luo. Ei mikään menneisyyden varjo, ei mikään häpeä eikä joutava ylpeys minun puoleltani saa enää koskaan asettua väliimme."
Hän nousi kyynärpäittensä nojaan ja katseli alas kielekkeen reunan yli. Kuutamo kimalteli kallion juurella väreilevässä vedessä. Hän voi erottaa kellonsa taulun sen kirkkaassa valossa. Hänen täytyi odottaa kolmeen saakka, kunnes aikavesi sallisi hänen laskeutua alas. Hän nojautui jälleen taapäin, käsivarret ristissä rinnan yli, mutta Myra lepäsi varmasti vielä hänen sylissään… Parin minuutin perästä Jim Airth kuorsasi. Aamunsarastus herätti hänet. Hän kapusi alas rannalle, ja vielä kerran hän ui kultaista juovaa pitkin kohti nousevaa aurinkoa.
Pukeutuessaan vaatteisiinsa hänestä tuntui, että vähäisinkin varjo tuosta mustasta painajaisesta oli jäänyt sinne iloisesti kohajavien vesien taakse.
Matkallaan rautatieasemalle hän sivuutti erään maalaistalon. Sen emäntä oli ollut ylhäällä jo aamunkoitosta alkaen, ahkerasti kirnuten. Tämä kattoi iloisin mielin hänelle yksinkertaisen aamiaisen kotona leivotusta leivästä ja juuri kirnusta nostetusta voista.
Hän saapui kaupunkiin kello kuuden pikajunalla; peseytyi, ajatti partansa ja murkinoi klubissaan.
Neljännestä vaille kolme hän astui juuri alas klubitalon portaita Piccadillylle päin, hyvin huolellisesti pukeutuneena ja reippain mielin, pohtien mielessään millä junalla hän lähtisi Shenstoneen, käväistyään ensin kustantajainsa luona — kun sähkösanomapoika syöksähti hänen ohitseen klubin portaita ylös, ja seuraavassa tuokiossa eteisvahtimestari riensi hänen peräänsä sähkösanoma kädessään.
Jim Airth luki sen, katsahti kelloonsa ja hyppäsi sitten päätäpahkaa ohiajavaan taksametrivaunuun.
"Charing Crossin asemalle!" karjasi hän auton kuljettajalle."Kultarahan saatte, jos pääsette sinne viidessä minuutissa."
Auton liukuessa äänettömästi hälisevän katuliikenteen läpi avasi JimAirth sähkösanoman ja luki sen vielä kerran.
Se oli lähetetty Shenstonesta klo 2,15.
Tule heti luokseni.
Myra.
Riemullinen huuto kajahti hänen huuliltaan.
Yhdeskolmatta luku.
Samana aamuna, jolloin Jim Airth uusin päätöksin ja tervein elämänkatsomuksin kiiti junassa etäisestä Cornwallista päämääräänsä kohti, istui lady Ingleby tulipunaisten kastanjapuiden alla katsellen Ronaldin ja Billyn tennispeliä.
He olivat alottaneet pitempiaikaisen kilpailun ja huomanneet tarvitsevansa jatkuvata harjottelemista, johon ilmeisesti oli tilaisuutta vain Shenstonessa. Todellisuudessa he saapuivat sinne niin usein pelkästä rehellisestä huolenpidosta ja myötätunnosta ystävätärtään kohtaan, jonka odottamattomaan suruun he toivoivat olevansa ainoat osanottajat ja lohduttajat. Lady Ingleby kieltäytyi vastaanottamasta muita vieraita. Näiden harvojen viikkojen — jolloin Jim Airth yhä viipyi Englannissa — ahdistavassa epätietoisuudessa hän pelkäsi kaikkia kyselyjä ja selittelyjä. Jane Dalmainille hän oli kirjeessä ilmaissut koko totuuden. Dalmainit olivat Worcesterissa odotellen soitannollista juhlaa, joka piti pidettämän tuossa Englannin jaloimmassa tuomiokirkossa; mutta he toivoivat pääsevänsä pian palaamaan Overdeneen, jolloin Jane oli luvannut tulla hänen luokseen.
Tällävälin saapuivat Ronald ja Billy useasti Shenstoneen, koettaen parhaansa mukaan osottaa hienotunteista huolenpitoaan; mutta Myran arka katse ja suuret, liikuttavat silmät säikähdyttivät ja pelottivat heitä. Ilmeisesti olivat asiat kehittyneet vielä toivottomampaan suuntaan kuin he olivat arvanneet. He olivat saaneet tietää, ettei Airth voinut naida Lady Inglebytä; mutta he eivät voineet odottaakaan, että lady Ingleby yhä vielä toivoi pääsevänsä Airthin vaimoksi. Ronald kielsi kopeasti koko tämmöisen mahdollisuuden, mutta Billy piti siitä kiinni, välittämättä kuitenkaan tukea väitettään millään järkisyillä.
Ronaldin ei ollut koskaan onnistunut pusertaa Billyltä sanaakaan siitä mitä lady Ingleby oli sanonut, kun hän oli kertonut tälle mikä Jim Airth oikeastaan oli miehiään.
"Jos olisit tahtonut tietää kuinka hän sen sanoman vastaanotti, niin olisit itse mennyt kertomaan sen hänelle", sanoi Billy. "Ja turhan vaivan näet, Ron, jos milloin hyvänsä sitä vielä minulta utelet."
Täten kuluivat päivät; ja vaikka Myra aina tuntuikin mielellään näkevän heidät molemmat luonaan, niin ei Ronaldille ollut vielä tullut tilaisuutta esiytyä miehekkäänä lohduttajana.
"Minä heitän koko homman", sanoi Ronnie viimein katkeralla mielellä; "sen sanon sinulle, että heitän koko joutavan homman ja nain herttuattaren!"
"Elä puhu jumalattomia", torui Billy. "Paremmin olisi paikallaan etsiä käsiinsä Airth ja selittää hänelle valituin sanoin, ettei lady Inglebyn jättäminen kuolemaan särjetyin sydämin suinkaan korvaa hänen miesvainajansa ilmaan räjähyttämistä. Minä tiedän etteivät mitkään meidän uutisemme enää vaikuta vähääkään Myraan, sen jälkeen kun näin hänen valahtavan helakan punaiseksi mainitessaan meille Airthin nimen. Hän ei ikinä valahtaisi helakan punaiseksi Ingleby-vainajan takia, siitä saat olla varma! Enpä olisi luullut naisten voivan sitä tehdä enää kaksikymmentä vuotta täytettyään."
"Paljonpa sinä sitten tiedätkin", murahti Ronnie ivallisesti. "Minä olen nähnyt herttuattarenkin käyvän punaiseksi."
"Tulipunaiseksi, kai tarkotat", oikaisi Billy. "Sen olen minäkin nähnyt, vanha veikko; mutta ne kengät ovat eri paria, sen mahdat tietää."
"Älähän nyt enää lörpöttele", virkkoi Ronnie äkeästi. "Lopetetaan jo koko leikki ja lähdetään kaupunkiin. Henley alkaa kisan huomenna."
Mutta huomenissa he palasivat Shenstoneen vielä varhemmin kuin ennen.
Ja tänä samana aamuna lady Ingleby tunsi itsensä harvinaisen rauhalliseksi; ei tosin hautoen mitään uusia toiveita tulevaisesta onnesta, vaan tyynesti päättäen mukautua siihen mitä ei voinut välttää. Hän oli edellisenä iltana vaipunut uneen, muisteltuaan Cornwallin rantakallioita ja heidän kapuamistaan pelastavalle kallionkielekkeelle. Keskiyön aikaan hän oli herännyt ja kavahtanut istumaan, vielä uneksien olevansa samalla nyppylällä ja tuntien putoovansa siltä. Mutta äkkiä oli hän ollut tuntevinaan Jim Airthin käsivarret ympärillään; ne olivat vetäneet hänet turvapaikkaan; sitten oli seurannut suloinen väsymyksen ja vihdoin täydellisen unohduksen tyynnyttävä tunne.
Niin elävä oli tämä unnennäkö ollut, että hän tunsi sen vaikutusta vielä ylös noustessaan. Sitten hän istahti akkunan ääreen katselemaan tennispelaajia, pieni tyytyväinen hymy suloisilla kasvoillaan.
"Hän rupeaa unohtamaan", ajatteli Ronnie riemuiten. "Minäolen edellä!" karjasi hän paljon tarkottavasti Billylle verkon yli.
"Kakkonen!" vastasi Billy, paiskaten pallon maata vasten tarpeettoman tuimasti.
"Ei käy päinsä!" huusi Ronnie. "Sivuisku, poikaseni! Peli ja 'lempi!' käyvät minun voitokseni!"
"Jääkää puolipäivälliselle, pojat", sanoi lady Ingleby kun ruokakello helähti; ja kolmisin kävivät he iloisesti sisään ruokasaliin.
Heidän iltapäivällä astuessaan eteishallin läpi oli heidän autonsa portaiden edessä; siispä sanoivat he emännälleen hyvästit ja lähtivät etsimään mailojaan.
Samassa kuulivat he polkupyöräkellon kimakan kilinän. Muuan poika oli pyörällä ajaen tuonut sähkösanoman. Groatley, joka portailla oli odotellut vieraiden poislähtöä, otti sanoman vastaan, laski sen hallin pöydältä ottamalleen hopeatarjottimelle ja seurasi lady Inglebytä hänen huoneeseensa.
Sisällä talossa oli äkkiä seurannut niin syvä hiljaisuus, että Ronald ja Billy ehdottomasti jäivät kuunnellen seisomaan.
"Kahtakymmentä vailla kaksi", sanoi Billy, katsahtaen kelloonsa."Aaveet kiertävät ympäri."
Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului lady Inglebyn huoneesta huuto — niin hurja, ihmetystä ja helpotusta tulkitseva huuto, että he katsahtivat toisiinsa aivan ällistyneinä. Sitten he kutsua odottamatta riensivät hänen luokseen juoksujalkaa.
Lady Ingleby seisoi keskellä lattiaa, kädessään avattu sähkösanoma.
"Jim", huohotti hän; "Oh, Jim!"
Hänen kasvonsa olivat niin ilon ja kiitollisuuden kirkastamat, etteivät Ronald ja Billy rohjenneet kysyä mitään. He vain tuijottivat ihmeissään häneen.
"Oi Billy! Oi Ronald", hän sanoi; "hän ei tehnyt sitä!Oi ajatelkaa, mitä se merkitsee Jim Airthille. Pysäyttäkää poika! Pian! Tuokaa minulle sähkösanomakaavake. Minun pitää sähköttää hänelle heti paikalla… Oi Jim, Jim!… Hän sanoi että hän olisi tahtonut vaikka hengellään maksaa sen helpotuksen hetken, kun joku olisi astunut hänen telttaansa ja kertonut hänelle ettei hän ollutkaan sitä tehnyt; ja nyt minä olen oleva, tuo 'joku'!… Ah, kuinka te tavaattekaan 'Piccadilly'?… Olkaa hyvä ja kutsukaa Groatley tänne. Jollemme kadota silmänräpäystäkään, ennättää Jim kello kolmen pikajunaan… Groatley, käskekää pojan ottamaan tämä sähkösanoma ja toimittamaan se lähetetyksi aivan paikalla. Antakaa hänelle puoli kruunua ja sanokaa, että hän saa pitää loput itse… Nyt pojat… Sulkekaa ovi!"
Kiihtymisen pyörretuulta oli seurannut äkillinen hiljaisuus. LadyIngleby vaipui sohvan kulmaan, kätkien kasvonsa tuokioksi sen patjoihin.
Tämän hiljaisuuden vallitessa he kuulivat sanantuojapojan joutuin ennättävän matkan päähän, helistäen kelloaan tarpeettoman usein. Kun häntä ei enää voitu kuulla, kohotti lady Ingleby päätään.
"Mikael elää!" hän sanoi.
"Suuri Jumala!" ähkäsi Ronnie, astuen askeleen eteenpäin.
Billy ei päästänyt äännähdystäkään, vaan kääntyi poispäin hyvin kalpeana; hän vetäytyi aina ovelle saakka, jota vastaan hän nojautui pystyssä pysyäkseen.
"Ajatelkaa mitä se Jim Airthille merkitsee!" sanoi lady Ingleby. "Ajatelkaa mitä kurjuutta ja toivottomuutta hän on kokenut; ja nyt loppujen lopuksi hän ei olekaan siihen syypää!"
"Saammeko mekin nähdä?" kysyi Ronald kiihkeästi, kurottaen kättään sähkösanoman puoleen.
Billy lipoi kielellään kuivia huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan suustaan.
"Lukekaa se", sanoi Myra.
Ronald otti sähkösanoman ja luki kovaa:
Lady Ingleby, Shenstone Park, Shenstone, Englanti.
Kuolemanilmotus erehdystä. Joutunut vangiksi Targaissa. Päässyt pakoon. Saapunut Kairoon. Isoja lahjuksia ja palkkioita maksettava. Sähkötä 500 puntaa Cookin pankkiin heti.
Mikael Veritas.
"Suuri Jumala!" huudahti Ronnie toistamiseen.
Billy ei virkkanut mitään; mutta hänen katseensa ei luopunut lainkaan lady Inglebyn loistavista kasvoista.
"Ajatelkaa mitä tämä Jim Airthille merkitsee", toisti Myra vielä kerran.
"Hänelle — niin", virkkoi Ronnie vitkaan. "Se muuttaa melkoisesti tilannetta — häneen nähden. Mitä 'Veritas' tarkottaa?"
"Se", vastasi lady Ingleby, "on meidän yksityinen salamerkkimme sähkösanomanvaihdossa, Mikaelin ja minun. Äitini sähkötti kerran minulle Mikaelin nimissä ja Mikaelille minun nimissäni — äiti-kullalla on toisinaan merkillisiä päähänpistoja — ja siitä syntyi aika lailla selkkauksia. Mikaelia se varsinkin suuresti harmitti; ja sen jälkeen me merkitsimme toisillemme lähettämäimme sähkösanomain alle aina 'Veritas', tarkottaen sillä: 'Tämä on todellakin minulta'."
"Ajatelkaapa todellakin!" sanoi Ronnie. "Hän vankina, ja me marssien eteenpäin! Mutta minä arvelinkin aina, että Targaihin oli miehiämme joutunut vangiksi. Ja kouraantuntuvia todistuksia lordi Inglebyn kuolemasta oli hyvin vaikea — hm, kyllä kai ymmärrätte — löytää. Minä tarkotan — mitään hautajaisia ei voitu pitää. Meidän täytyi vain tehdä johtopäätöksiä, sillä luulimme hänen jääneen tunnelin sisään oikealle kädelle. Hänen on kuitenkin täytynyt päästä sen päähän asti, ennenkun Airth toimitti räjähdyksen; mutta kun tunneli oli kokonaan sortunut, ei hän voinut sitä myöten palata, vaan joutui villien vangiksi. Sittemmin hän on päässyt pakenemaan Kairoon ilman pennittä taskussaan ja toiveitta päästä kotiin. Ja ne lurjukset, jotka auttoivat hänet pakoon, riippuvat hänessä kiinni kuin iilimadot, siksikunnes saavat rahansa. Mitä aijotte sähköttää sinne?"
Lady Ingleby näytti vaivoin voivansa koota ajatuksiaan.
"Tietysti on rahat lähetettävä — ja lähetettävä heti" sanoi hän. "Oi Ronnie, ettekö te voisi lähteä kaupunkiin toimittamaan sitä asiaa minun puolestani? Minä antaisin teille rahamääräyksen sekä kirjeen pankkiireilleni. Voitteko, Ronnie? Mikael ei saa jäädä kauvan odottamaan ja minun täytyy jäädä tänne kertomaan kaikki Jimille. Minun ei lainkaan juolahtanut mieleeni että minun olisi itseni pitänyt lähteä kaupunkiin; ja nyt olen sähköttänyt Jimille että hän tulisi tänne. Oi rakas Ronnie, voitteko?"
"Tietysti minä voin", sanoi Ronald hellästi. "Auto on portaiden edessä. Minä voin ennättää puoli kolmen junaan, jos kirjoitatte kirjeenne tuota pikaa. Rahamääräystä ei tarvita. Muutamalla rivillä te vain valtuutatte pankkiirinne lähettämään rahat; minä tahdon tavata heidät itsensä, selitän heille koko jutun ja panen höyryä heihin. Rahat ovat Kairossa vielä tänä iltana, jos suinkin mahdollista."
Lady Ingleby meni kirjoituspöytänsä ääreen. Ei hiiskahduskaan häirinnyt hiljaisuutta, lukuunottamatta kynän rapinaa.
Silloin vasta Billy avasi suunsa. "Minä lähden mukaasi", sanoi hän käheästi.
"Mitä varten?" huomautti Ronald. "Sinä voit yhtä hyvin mennä autollaOverdeneen kertomaan siellä koko jutun."
"Minä lähden kaupunkiin", sanoi Billy päättäväisesti. Sitte hän astui lattian poikki pöydän luo, jolla sähkösanoma vielä oli. "Saanko jäljentää tämän?" kysyi hän lady Inglebyltä.
"Jäljentäkää vain", sanoi tämä, kääntämättä päätään.
"Ja Ronnie, te otatte alkuperäisen mukaanne näyttääksenne sen pankin herroille. Ah, ei! Minun pitää säilyttää se Jimiä varten. Tässä on paperia. Ottakaa kaksi jäljennöstä, Billy."
Billy oli jo jäljentänyt sähkösanoman taskukirjaansa. Vapisevin käsin hän jäljensi sen uudestaan, ojentaen sitten paperiliuskan Ronaldille, mutta katsahtamatta häneen.
Saatuaan kirjeensä valmiiksi lady Ingleby nousi pystyyn.
"Kiitän teitä, Ronald", sanoi hän. "Minä kiitän teitä enemmän kuin voin sanoakaan. Luulen että ennätätte junaan. Ja nyt hyvästi, Billy."
Mutta Billy istui jo autossa.
Kahdeskolmatta luku.
Matka kaupungista oli sujunut niin tyydyttävän nopeasti kuin Jim Airth suinkin voi toivoa. Charing Crossin asemalta lähtevään pikajunaan hän oli ennättänyt viisi sekuntia ennen sen liikkeelle lähtöä.
Tunnit sujuivat sukkelaan aivan kuin olisivat tahtoneet vastata vaununpyörien huimaavaan vauhtiin.
Myran sähkösanoma oli sukeltanut monta kertaa esiin hänen taskukirjastaan. Jokainen sana siinä tuntui kätkevän hellän viittauksen. "Tule heti luokseni." Ne vastasivat niin täsmälleen Myran yksinkertaisen suoravaa lausuntotapaa. Useimmat ihmiset olisivat kirjoittaneet: "Tule tänne", tahi "Tule Shenstoneen" tahi vain "Tule". "Tule luokseni" aivan tuntui hellältä, vaikka tiedottomalta vastaukselta hänen omaan viimeiseen päätökseensä: "Minä tahdon nousta ja käydä lemmittyni luo."
Nyt kun matka alkoi jo olla lopullaan, hän vasta tajusi, kuinka hirvittävän yksitoikkoisesti oli kulunut tuo kolmen viikon erossaolo Myrasta. Tämän suloinen persoonallisuus oli niin läheisesti kutoutunut hänen omaan elämäänsä, että hän suorastaan tarvitsi häntä — ei joksikin erikoiseksi hetkeksi tahi erikoisella tavalla — vaan koko elämäkseen, kuten ilmaa jota hän hengitti, tahi valoa joka kirkasti päivän.
Entä Myra? Jim Airth otti tutun kirjeen taskukirjastaan — ainoan minkä hän koskaan oli saanut Myralta.
"Minä halajan aina tavata sinua", se sanoi; "mutta en milloinkaan voisi kutsua sinua tulemaan, jollei tulosi tekisi sinua onnelliseksi."
Nyt hänolikutsunut. Siis oli hänellä onnea tarjottavana hänelle. Oliko Myra vaistomaisesti tajunnut hänen mielessään tapahtuneen muutoksen? Vai oliko hän mitannut hänen epätoivoista nälkäänsä omalla kaipauksellaan ja käsittänyt, että sen tyydyttämisentäytyitietää onnea, mitä murheita sitten piilikin takalistossa?
Mutta takalistossa ei enää tulisi olemaankaan mitään muuta kuin täydellistä iloa, sittekun Myrasta oli tullut hänen vaimonsa. Eikö hän kääntäisi esiin puhtaat lehdet hänen elämänkirjassaan? Joka lehti levittäisi esiin verestä onnea, sisältäisi yhäti uusia elämän ja rakkauden tarjoomia yllätyksiä. Hän tietäisi miten varjelisi häntä pettymyksen valjuimmaltakin varjolta. Jo nytkin oli hänellä oikeus varjella häntä sellaisilta. Ja kuinka paljon hänellä olikaan kerrottavana hänelle sydänydintensä perinpohjaisesta tutkimisesta näiden onnettomien viikkojen kuluessa. Viime yönä hän oli ollut kertovinaan hänelle kaikesta; oli ollut sanovinaan: "Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan — rakkautemme taivasta — ja sinun edessäs, ja en ole mahdollinen…" Mutta eikö olennaisesti naisen onneen kuulunut luottamus, että hänen lempimänsä mies joka suhteessa oli mahdollinen ja arvokas? Hänen taskustaan sukelsi jälleen esiin tuo tuttu kirje. "Minä tiedän että ratkaisit asian niinkuin tunsit oikeaksi", kirjotti Myra. Miksi siis hämmentää häntä selityksillä? Antaa kuolleiden haudata kuolleitaan! Ei ollut tarpeen edes pikimältäkään himmentää iloa, jota tuntien he nyt astuisivat uuteen elämään. Ja minkälaiseen elämään! Pyhitettyyn elämään Myran rinnalla…
"Shenstonen pysäkki!" karjasi junailija, ja Jim Airth oli yhdellä hyppäyksellä asemasillalla jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään.
Ponivaljakko odotteli asematalon kupeella; ja tällä kertaa Jim Airth sieppasi ohjakset käteensä, naurahtaen iloisesti ajomiehelle. Aikaisemmin hän oli sanonut: "En koskaan aja toisten ihmisten poneja", vastaukseksi "hänen armonsa" terveisiin; mutta nyt kuului: "Kaikki mikä on sinun, on minunkin, poikaseni."
Hän vihelsi "Huntingtower"-ballaadia vaunujen vieriessä heinäniittyjen halki. Vallaton vaeltajan-ilo humahteli hänen korvissaan kuljettaessa kapeita kujanteita pitkin. Oli ihanata elää tällaisena päivänä. Oli ihanata ettei ollut jättänyt taakseen Englantia Englannin siunatuimpana kesäsäänä… Skotlantiinkohan hän veisi nuorikkonsa kuherruskuukaudeksi, vaiko alas Cornwalliin? Kuinka sievä pikkuinen kirkko! Nähtävästi ei Myra koskaan ajanut ohjakset höllällä maantietä myöten. Hei kuinka ponit porhalsivat taivalta; jopa joutui puistokuja eteen!
Poloinen Mrs. O'Mara! Oli ollut vaikeata olla kohtelias hänelle, kun hän oli ilmestynyt tee tarjottimineen Myran sijasta.
Tietysti oli Skotlantikin kaunis, niin paljon kuin siellä oli Myralle näyteltävää; mutta Cornwall merkitsi sittekin enemmän kaikkine siihen liittyvine muistoineen. Niin juuri; hän järjestäisi kuherruskuukauden vietettäväksi Cornwallissa; aamulla vihkiminen kaupungissa, kaikessa hiljaisuudessa; sitten suoraapäätä vanhaan Moorheadin majataloon. Ja päivällisen jälkeen he istuisivat kuusamamajassa, ja…
Groatley johti hänet Myran arkihuoneeseen.
Hän ei ollutkaan siellä.
Jim Airth astui lattian poikki uuninreunustan luo. Tuntui kuin vuosia olisi kulunut siitä illasta, jolloin hän äkillisen raivon vimmassa kohtaloa vastaan oli murskannut rystysensä sen marmorireunaa vastaan. Hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan. Miesparka! Hän näytti niin huvitetulta ja tyytyväiseltä itseensä ja pikku koiraansa. Mutta hänen täytyi aina näyttää enemmän Myran isältä kuin hänen — kuin miltä muulta hyvänsä.
Uuninreunalla oli sähkösanoma. Kömpelöiden maalais-postitoimistojen tapaan oli täysi osote kirjotettu sen kuoreen. Se kiinnitti puoleensa Jim Airthin katsetta, ja melkein tietämättään hän otti sen käteensä ja luki päällekirjoituksen. "Lady Ingleby, Shenstone Park, Englanti." Hän laski sen takaisin. "Englanti?" hän ihmetteli vetelästi. "Kukahan hänelle liekään sähköttänyt ulkomailta?"
Sitten hän käännähti ympäri. Hän ei ollut kuullut Myran astuvan sisään; mutta nyt hän seisoi hänen edessään.
"Myra!" hän huudahti ja tempasi hänet rajusti povelleen. Tämän hetken hurmaus ja helpotus olivat kuvaamattomat. Eivät mitkään sanat tuntuneet mahdollisilta. Hän voi vain puristaa häntä rintaansa vastaan, äänettömästi, koko voimallaan, ja tajuta että Myra viimeinkin varmasti lepäsi siinä hänen povellaan.
Myra oli kohottanut käsivartensa ja laskenut ne keveästi hänen kaulansa ympäri, painaen kasvonsa hänen rinnalleen… Jim Airth ei voinut sanoa milloin hän huomasi lemmityn syleilyssä hienon muutoksen sävyn; naisen intohimoinen hellyys tuntui heltiävän; se muistutti pikemminkin pienen lapsen luottavaista turvautumista. Ikävä aavistus, jota hän ei osannut itselleen sen paremmin selvittää, värisytti Jim Airthia.
"Suutele minua, Myra!" sanoi hän käskevästi; ja tämä, kohottaen suloisia kasvojaan ylöspäin, suuteli häntä äkisti. Mutta se oli vain pienen lapsen viaton, lempivä suudelma.
Sitten Myra irtautui hänen syleilystään; ja vetäytyen taaksepäin, katseli Jim Airth häntä hämmästyneenä. Valo, joka kirkasti Myran kasvoja, näytti tuskin enää maalliselta valolta.
"Oi, Jim", hän sanoi, "Jumalan tiet ovat ihmeelliset! Minulla on suuria uutisia sinulle, ystäväni. Minä kiitän Jumalaa, että ne tulivat ennenkuin sinä olit peruuttamattomasti lähtenyt pois täältä. Ja minä, joka tietämättäni laskin niin hirvittävän lisän siihen elämän-iän kestävään taakkaan, joka painaa hartioitasi, minut on valittu nostamaan se tykkänään pois niiltä. Jim —sinä et tehnytkään sitä!"
Jim Airth tuijotti häneen hämmentyneenä. Hänen mieleensä tuli tahtomattaan hirvittävä skottilainen sana "fey", mielipuoli.
"Mitä en tehnyt, armas?" hän kysyi hellästi, puhuen aivan kuin pienelle lapselle, jota ei tahdota pelottaa.
"Sinä et surmannut Mikaelia."
"Mikä sinut saa ajattelemaan, etten minä surmannut Mikaelia, rakkaani?" kysyi Jim Airth edelleen hellävaroen.
"Se seikka", sanoi Myra, ristien kätensä, "että Mikael on elossa."
"Rakkahimpani", sanoi Jim Airth hellästi, "sinä et voi oikein hyvin. Nämä kolme hirveätä viikkoa, ja kaikki mitä tapahtui niiden edellä, ovat olleet liian raskaat sinun kantaaksesi. Jännitys on väsyttänyt sinua. Minä käyttäydyin raa'asti lähteissäni niin äkisti tieheni ja jättäessäni sinut yksin. Mutta tiedäthän sinä että minä tein minkä sillä hetkellä näin oikeimmaksi; tiedäthän sen, Myra? Mutta nyt katselen koko asiaa aivan toisessa valossa. Sinun katsantokantasi oli ainoa oikea. Meidän olisi pitänyt perustaa yksinomaan siihen ja vihityttää itsemme silloin heti."
"Oi, Jim", sanoi Myra, "kiitä Jumalaa ettemme sitä tehneet! Kuinka hirveätä se nyt olisikaan! Sen täytyi olla sellainen tapaus josta psalmista sanoo: 'Sielläkin Sinun kätes johtaa minua, ja oikea kätes tukee minua'. Tajuttomassa tietämättömyydessämme me olisimme saattaneet liittyä toisiimme, aavistamatta ollenkaan että Mikael on elossa."
Tuskan hiki kohosi Jim Airthin otsalle.
"Lemmittyni, armaani, sinä olet sairas", sanoi hän, äänessään hätääntyneen huolenpidon värähdys. "Minä pelkään että olet hyvin kipeä. Istu kiltisti sohvalle ja anna minun soittaa palvelijoita tänne. Minun täytyy saada puhutella O'Maran vaimoa tahi ketä muuta hyvänsä. Mikseivät ne höperöt antaneet minun tietää mitään tästä? Oletko ollut kipeänä kaikki nämä viikot?"
Myra antoi taluttaa itsensä sohvalle, hymyillen rauhoittavasti Jimille, joka jäi seisomaan hänen eteensä.
"Sinä et saa soittaa, Jim", hän sanoi. "Maggie on Puistomajassa, jaGroatley vain suotta säikähtyisi. Minä olen aivan terve."
Jim Airth katseli ympärilleen miesmäisessä avuttomuudessaan, tuntien että jotakin piti kuitenkin tehdä. Pitkä norsunluinen viuhka, erinomaisen hienoa tekoa, makasi läheisellä pöydällä. Hän otti sen ja ojensi Myralle. Tämä otti sen vastaan; ja hänen mielikseen hän avasi sen ja löyhytteli sillä hiljaa puhuessaan.
"Minä en ole laisinkaan kipeä, Jim; en todellakaan, rakkaani. Olen vain niin ihmeen onnellinen ja kiitollinen. Se tuntuu liian ihmeelliseltä, jotta meidän maalliset sydänparkamme voisivat sitä oikein käsittää. Ja minä olen vähän peloissani tulevaisuuden suhteen — mutta sinähän autat minua kohtaamaan sitä, sen tiedän. Ja minä olen vähän hätäytynyt eräiden pikku asiain takia, joissa olen menetellyt väärin. Se tuntuu hullulta — mutta niinpian kuin kuulin Mikaelin tulevan kotiin, minä sain omantunnonvaivoja joidenkin laiminlyönninsyntien vuoksi, ja tuskin tiedän miten ruveta niitä korjaamaan. Ja mikä kaikista pahinta, Jim! — me olemme hukanneet pikku Petterin haudan! Ei kukaan kykene löytämään sitä. Se on niin pahasti tehty puutarhureilta, ja niin väärin minulta; sillä minun olisi tietystikin pitänyt istuttaa sille kukkia. Ja Mikael olisi pystyttänyt sille pienen marmoripaaden, ainakin nyt kotiin tultuaan. Mutta minä hölmö olin muka liian huonovointinen nähdäkseni sen hautausta, ja nyt Anson selittää että he panivat sen ruumiin nurmikenttään, mutta George vannoo että pensasryhmään. Olen neuvotellut Groatleyn kanssa, jolla on aina niin paljon aatteita ja joka ilmaisee ne niin sujuvasti, ja hän sanoo: 'Valitkaa sievä paikka, teidän armonne; laittakaa siihen sorea kumpu; istuttakaa sille siroja kukkia; ja kukapa siitä tietää sen enempää aina ylösnousemisen päivään saakka?' Groatley on aina kekseliäs; mutta minä en tietystikään tahdo pettää Mikaelia. Kuvittelepas pikku Petter ylösnousevana pensasryhmästä, kun Mikael on vuosikaudet murehtinut nurmikolle pystytetyn marmoripaaden vierellä! Mutta tämä seikka on todellakin saattanut meidät pahaan pulaan. Miesten pitää alkaa kaivaa joka paikasta ja pitkittää sitä siksi kuin löytävät jotakin varmuutta. Se on hyödyksi sekä pensasryhmille että nurmikentille, niinkuin sanoi tyhmä vanhus vertauksessa — ei, kuin sadussa — joka väitti löytäneensä aarteen. Oi Jim, älä näytä niin surkealta. Minun ei pitäisi purkaa sinulle korvat täyteen kaikkia näitä pikku mitättömyyksiä; mutta sittekuin sain kuulla että Mikael palaa takaisin, tuntuvat kaikki ajatukseni käyvän aivan hulluiksi ja lapsellisiksi. Mikaelin persoonalla oli aina sellainen vaikutus minuun; sillä hän — vaikka itse onkin niin ylevä ja valistunut — arvelee että mitättömät ja lapselliset asiat ovat naisen elämänkutsumuksena. Mutta, oi Jim — Jim Airth —sinunseurassasi ollen minä olen aina pyrkinyt suoraan käsiksi suuriin asioihin; ja meidän tämänpäiväinen suuri asiamme on tämä: — ettet sinä koskaan surmannutkaan Mikaelia. Muistatko että kerroit minulle miten maatessasi teltassasi kuumeesta parantuen ajattelit, että jos joku astuisi sisään ja kertoisi sinulle että Mikael olikin hengissä ja voi hyvin ja ettet lainkaan ollut surmannut häntä, niin sinä olisit koko elämälläsi maksanut tuon hetken suunnattoman helpotuksen? No, nyt olenminätuo 'joku', jatämähetki on tuo 'hetki'; ja ensin kun sain tuon sähkösanoman, en voinut ajatella mitään muuta — en niin yhtäkään mitään muuta, Jim — kuin että mitä sesinulleoikeastaan merkitseekään!"
"Mikä sähkösanoma?" huohotti Jim Airth. "Taivahan nimessä, Myra, mitä sinä oikein tarkotat?"
"Mikaelin sähkösanomaa. Se on tuolla uuninreunalla. Lue se, Jim."
Jim Airth kääntyi ympäri, otti sähkösanoman ja veti sen kuoresta kankein sormin. Hän luuli yhä Myran hourailevan.
Hän luki sen verkalleen läpi. Sanamuoto oli pettämättömän selvä; mutta kuitenkin luki hän sen vielä kerran läpi. Sitä tehdessään hän hitaasti kääntyi, niin että viimein tuli seisomaan selkä sohvaan päin.
Yllätys oli vallan suunnaton. Hän ei tällä hetkellä voinut tajuta muuta kuin vain yhden seikan: — ettei nainen, joka katseli kuinka hän luki sähkösanomaa, millään ehdolla saanut nyt nähdä hänen kasvojaan. Myra puhui.
"Eikö se tunnu melkein mahdottomalta uskoa, Jim? Ronald ja Billy olivat täällä murkinalla kun se tuli. Billy näytti huumautuneelta; mutta Ronnie oli vallan ihastuksissaan. Hän sanoi aina uskoneensa, että ryntäyksen etunenässä olleet miehet olivat joutuneet vangiksi ja ettei mitään kouraantuntuvia todisteita Mikaelin kuolemasta koskaan löydetty. He eivät olleet milloinkaan ennen kertoneet minulle, ettei mitään hautajaisia oltu pidetty. Minä otaksun heidän ajatelleen, että se seikka olisi minua vielä enemmän hirvittänyt. Mutta minä en ole milloinkaan välittänyt paljoa ruumiista. Jollei tuntuisi hullunkuriselta kantaa pientä tuhkauurnaa hautaussaaton etunenässä, kantajain oikein tietämättä miten sen kanssa menetellä, niin puolustaisin ruumiinpolttotapaa. Joskus tunsin jonkunlaista velvoitusta lähteä pyhiinvaellusmatkalle näkemään Mikaelin hautaa. Tiedän että hän olisi toivonut sitä minulta. Hän panee suurta arvoa haudoille — kaikki Inglebyt lepäävät perheholveissaan. Tämä se tekee Petterinkin jutun niin tukalaksi. Ronnie lähti yks'kaks kaupunkiin lähettämään sähköteitse rahaa. Billy meni hänen kanssaan. Luuletko viisisataa puntaa riittävän? Jim? — Jim! Etkö sinä ole kiitollinen? Sano jotakin, Jim."
Jim Airth työnsi sähkösanoman takaisin uuninreunalle. Hänen iso kätensä tärisi.
"Mitä on 'Veritas'?" hän kysyi, katsahtamatta taakseen.
"Se on meidän yksityinen salamerkkimme, Jim; Mikaelin ja minun. Äitini sähkötti kerran minulle Mikaelin nimissä ja hänelle minun nimissäni — äitiparalla on usein sellaisia merkillisiä päähänpistoja — ja siitä aiheutui ikävyyksiä. Mikael oli hyvin harmissaan. Sentakia me päätimme merkitä aina tärkeitten sähkösanomain alle 'Veritas', tarkottaen sillä: 'Tämä on todella minulta!'"
"Siis — miehesi — on tulossa kotiin luoksesi?" sanoi Jim Airth verkalleen.
"Niin, Jim"; suloinen ääni värähteli ensi kerran. "Mikael on tulossa kotiin."
Nyt vasta Jim Airth kääntyi ympäri ja asettui aivan hänen eteensä. Myra ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hirvittävää kuin hänen kasvonsa nyt olivat.
"Sinä olet minun", sanoi hän; "et hänen."
Myra katsahti häneen, silmissään mykkä, surullinen rukous. Hän sulki norsunluuviuhkan, laski sen syliinsä ja pani kätensä ristiin sen ylitse. Hänen kärsivällinen äänettömyytensä, hänen lauhkea kysymättömyytensä kiihotti Jim Airthia aivan hulluuteen saakka ja saattoi hänet höllittämään tulisen vihansa hurjaa myrskyä tätä välttämätöntä, heltymätöntä kohtaloa vastaan.
"Sinä olet minun", hän sanoi, "et hänen. Sinun rakkautesi on minun! Sinun ruumiisi on minun! Sinun koko elämäsi on minun! Minä en tahdo jättää sinua toiselle miehelle. Ah, minä tiedän sanoneeni, ettemme voi mennä naimisiin. Tiedän sanoneeni, että lähtisimme ulkomaille. Mutta sinä tahdoit vain pysyä uskollisena minulle, ja minä sinulle. Ajattelimme että saattaisimme elää erillämme; saattaisimme elää kumpikin yksin, vaikkapa eri haaroilla maapalloa; mutta — me kuuluisimme edelleen toisillemme. Minä olisin silloin voinut jättää sinut yksiksesi; mutta Jumal'auta, minä en tahdo jättää sinua toiselle miehelle!"
Myra nousi, liikahti muutaman askeleen eteenpäin ja seisahtui sitten, nojaten käsivartensa uuninreunustaan ja katsellen sananjalka- ja liljapenkkiä alhaalla jalkainsa juuressa.
"Hiljaa, Jim", sanoi hän vienosti. "Sinä unhotat kenelle puhut."
"Minä puhun", huudahti Jim Airth raivoisan epätoivon huumauksessa, "naiselle jonka olen voittanut omakseni ja joka on minun eikä kenenkään toisen. Jollei minun ylpeyteni ja hulluuteni olisi ollut esteenä, niin olisimme nyt naimisissa —naimisissa, Myra, ja kaukana täältä. Minä jätin sinut, sen tiedän; mutta — kautta taivaan, nyt voin kertoa sinulle kaiken — se oli ylpeyteni, kirottu väärä ylpeyteni, joka ajoi minut pois täältä. Minä odotin kutsua sinulta; mutta joka tapauksessa olisin tullut takaisin. Suokoon Jumala että olisin tehnyt niinkuin rukoilit minua tekemään! Tällä hetkellä olisimme olleet yhdistetyt — poissa tuon kirotun sähkösanoman ulottuvilta — kaukana täältä!"
Myra kohotti hitaasti silmänsä ja katseli häntä. Jim Airth, tuskansa ja intohimonsa sokaisemana, välttyi huomaamasta tuota katsetta; muuten hän olisi antanut sen varottaa itseään. Nyt hän syöksyi vain päätäpahkaa eteenpäin.
"Mutta, rakkaani", ahdisti hän edelleen, "se ei vielä nytkään ole liian myöhäistä. Oi Myra, minä olen rakastanut sinua niin suuresti. Meidän rakkautemme on ollut niin ihmeellinen. Enkö ole opettanut sinulle, minkälaista rakkautta se oikeastaan onkaan? Se poloinen, kylmä irvikuva, jota ennen tunsit, se ei ollut rakkautta! Oi Myra! Sinähän tahdot lähteä pois minun kanssani, oma lemmittyni? Ethän tahdo sysätä minua alimmaiseen helvettiin antautumalla toiselle miehelle? Myra, katso minuun! Sano että tahdot tulla."
Lady Ingleby avasi ja sulki verkalleen viuhkaa, puristaen sen sitten lujasti oikeaan käteensä. Hän nojasi päätään taaksepäin ja katsoi Jim Airthia suoraan silmiin.
"Tällainenon siis rakkautenne", hän sanoi. "Tätä siis tarkotatte? Silloin kiitän Jumalaa siitä, että tähän asti olen ainoastaan tuntenut tuon 'kylmän irvikuvan', joka ainakin on pysyttänyt minut puhtaana ja korkealla. Mitä? Tahdotteko vetääminutsen naisen rinnalle, jota kymmenen vuotta sitten halveksitte? Ja vetäessänne minut alas tahraisitte samalla lokaan myöskin sen miehen jalon nimen, jota olette uskaltanut kutsua ystäväksenne. Olkoon niin ettei mieheni ole antanut minulle paljoa kaikesta siitä, mitä nainen halajaa. Mutta hän on luottamuksella uskonut minulle nimensä ja kunniansa; hän jätti minut kartanonsa valtiattareksi. Palatessaan hän tapaa minut sellaisena joksi hän itse teki minut — Shenstonen rouvana; hän tapaa minut sieltä minne jättikin minut, odottelevana hänen palaustaan. Te ette enää puhu leskelle, Airthin jaarli; ette enää yksikseen jätetylle naiselle. Te puhutte lordi Inglebyn puolisolle, ja te saatte nyt kokea kuinka lordi Inglebyn puoliso suojelee lordi Inglebyn nimeä ja puolustaa omaa ja hänen kunniaansa." Hän nosti nopeasti kättään ja löi norsunluuviuhkalla häntä kahdesti poskille. "Petturi!" sanoi hän, "ja pelkuri! Lähtekää paikalla tästä talosta älkääkä koskaan enää panko tänne jalkaanne!"
Jim Airth horjahti taaksepäin, kasvot lyijynharmaina, käsi tahtomattaan kohotettuna torjumaan kolmatta iskua. Sitten hänen kiihtyneet verensä kuohahtivat jälleen valloilleen. Kaksi tulipunaista viirua paloi hänen poskillaan. Hän hypähti eteenpäin; nopealla liikkeellä hän tempasi viuhkan lady Inglebyn kädestä ja huiskutti sitä korkealla päänsä päällä. Molempain silmät tuijottivat toisiinsa. Ensi tuokiossa nainen luuli että mies löisi häntä. Mutta hän ei peräytynyt, ei edes hievahtanutkaan; ainoastaan miltei huomaamaton hymy hänen suupielissään tulkitsi ylenkatseellista kysymystä.
Sitten Jim Airth tarttui viuhkaan molemmin käsin; väkevien sormiensa nykäyksellä hän taittoi sen kahtia, puoliskot taas kahtia ja jatkoi sitä, kunnes viuhka oli mennyt sadaksi sirpaleeksi — heitti ne sitten naisen jalkoihin ja pyörähtäen ympäri kantapäällään lähti ulos huoneesta, lähti pois talosta.
Kolmaskolmatta luku.
Ronald ja Billy eivät puhelleet paljoakaan kiirehtiessään rautatieasemalle aikaisemmin samana iltapäivänä.
Ronald katkaisi vihdoin pitkän äänettömyyden.
"Miksi pyrit väkisin mukaani?" kysyi hän.
"En minä sinun mukaasi tule", vastasi Billy yksikantaan.
"Mihinkäs sitten, Billy? Miksi näytät niin traagilliselta? Aijotko lähteä hyppäämään alas Lontoon-sillalta? Älä tee sitä, Billy poikaseni! Sinulla ei ole siihen mitään syytä. Olethan aina ollut kiltti lapsi. Minulla on syytä olla traagillinen; ja katsopas — nyt olen matkalla pankkiin sähköttämään rahoja joillekin murjaaneille, että päästäisivät ukkosemme kotia. Ota esimerkkiä minun mielenlujuudestani, Billy."
Billyn mielenpurkaus, kun se vihdoinkin räjähti, oli niin raivokas, meluava ja niin vähän Billyä muistuttava, että Ronald vetäytyi ihmettelevän äänettömyyden kuoreen.
Mutta heidän päästyään junaan ja sulkeuduttuaan tyhjään ensiluokan tupakkavaunuun, käänsi Billy äkkiä valkeat kasvonsa ystäväänsä päin.
"Ronnie", hän sanoi, "minä menen suoraa päätä Sir Deryck Brandin puheille. Hän on ainoa mies, jolla tiedän pään istuvan hartiain välissä."
"Kiitoksia vain", sanoi Ronnie. "Minun pääni kai keikkuu polvien välissä. Mutta kuinka juuri tällä merkillisellä hetkellä luulet niin kipeästi tarvitsevasi tuota miestä ja hänen päätään?"
"Sen vuoksi", vastasi Billy, "että tuo sähkösanoma on valetta."
"Hölynpölyä, Billy! Toivo on epäilyksen isä! Oh, häpeä toki, Billy!Vanha Ingleby parka!"
"Se on valetta", toisti Billy järkähtämättömänä. "Mutta katsohan toki", huomautti Ronald, avaten sähkösanoman. "Tässä näet itse. 'Veritas'. Mitäs sinä siitä päätät?"
"Veritas menköön hirteen!" ärähti Billy. "Se on valetta; ja meidän on saatava selville mikä kirottu konna sen on lähettänyt."
"Mutta mitä ihmeen järkisyitä sinulla on epäillä asiaa?" tiedustiRonald, käyden vakavaksi.
"Oh, mene hiiteen!" purskahti Billy viimein äkeissään; "minähän noukin hänen palasiaan korjuun!"
* * * * *
Hyvin hermostunut, valkeakasvoinen nuori mies istui vihreänahkaisessa nojatuolissa tohtori Brandin vastaanottohuoneessa. Hän oli näyttänyt sähkösanomaa ja murahdellut katkonaisia lauseita, joista Sir Deryck huolellisesti valittujen kysymysten avulla vihdoin oli punonut jokseenkin ehjän kokonaisuuden. Hän istui nyt pöytänsä ääressä punniten mielessään kuulemiaan tosiasioita.
Sitten hän kääntyi ympäri pyörivällä kirjoitustuolillaan ja katseli kiinteästi Billyyn.
"Cathcart", sanoi hän levollisesti, "mitä syitä teillä on ollaksenne niin varma lordi Inglebyn kuolemasta ja väittääksenne että tämä sähkösanoma on petkutusta?"
Billy lipaisi kielellä huuliaan. "Oh, kirottua sentään!" äyskähti hän."Minähän noukin hänen palasiaan korjuun!"
"Ymmärrän", sanoi Sir Deryck ja katsahti toisaanne.
"En ole kertonut siitä ainoallekaan elävälle sielulle", jatkoi Billy. "Se ei ole mikään siisti juttu. Mutta minä voin mainita teille yksityisseikkoja jos haluatte kuulla."
"Ajattelen parhaaksi, että mainitsette minulle niitä", sanoi Sir Deryck totisesti.
Valkein huulin rupesi Billy kertomaan.
Sitten tohtori nousi pystyyn ja pani takkinsa nappiin. Hän kaasi vettä lasiin ja ojensi sen Billylle.
"Ja nyt tulkaa", sanoi hän. "Onneksi tunnen erään hyvin sukkelan etsivän omasta Lontoon poliisikunnastamme, joka sattuu paraiksi olemaan Kairossa. Meidän pitää lähteä Scotland Yardiin saamaan hänen osotteensa ja sovitun merkkikielen sähkösanomavaihdossa; niiden avulla voimme paremmin toimia. Te teitte aivan oikein, Billy, ja teitte tehtävänne nopeasti; mutta nyt emme saa menettää silmänräpäystäkään."
* * * * *
Neljäkolmatta tuntia myöhemmin tohtori ilmottautui Shenstonen kartanossa. Hän oli sähköteitse tilannut auton vastaan junalleen; ja perille tultua hän pyysi kuljettajan odottamaan portaiden edessä, sillä hän aikoi pian taas palata asemalle.
"Minä voin olla täällä vain siksi kuin toinen juna palaa Lontooseen", selitti hän lady Inglebylle; "niin että suokaa anteeksi käyntini lyhyys ja sähkösanomani käskeväinen muoto. Minä en voinut panna teidän tapaamistanne sattuman varaan. Minulla on jotain erittäin tärkeätä teille ilmotettavana."
Tohtori vaikeni hetkeksi, tietämättä oikein kuinka alkaa puhettaan. Hän oli nähnyt Myra Inglebyn monenlaisissa tilanteissa. Hän tunsi hänet hyvin; ja tiesi että naiseksi Myra oli niin horjumattoman uskollinen omalle itselleen, että hän toivoi voivansa ennakolta tarkalleen määritellä miten hän tulisi kulloinkin käyttäytymään olosuhteiden laadun mukaan.
"Lady Ingleby", sanoi hän vihdoin, "muuan viheliäinen roisto, jolle ei mikään rangaistus tunnu tarpeeksi raskaalta, on rohjennut tehdä teille julmaa ja sydämetöntä vääryyttä."
"Olen todella utelias kuulemaan siitä", sanoi lady Ingleby tyynesti; "mutta en voi ymmärtää, Sir Deryck, miksi te semmoisen asian takia olette pitänyt välttämättömänä tulla kaupungista tänne asti."
Tämä aivan odottamaton vastaus hämmensi tohtorin tuokioksi kokonaan. Mutta nopea henkinen sovittamiskyky oli tärkeänä osana hänen virantoimituksissaan.
"Pelkäänpä että kumpikin lähdemme vastakkaisista edellytyksistä", sanoi hän hienosti hymyten. "Pyydän anteeksi, jos tunnun tekevän vääryyttä oliolle, josta en ennestään tiedä mitään. Tahdon palauttaa mieleenne sähkösanoman, jonka saitte eilen ja joka pani teidät epäilemään että tieto lordi Inglebyn kuolemasta olisi erehdys ja että hän olisi piakkoin odotettavissa kotiin."
"Mieheni on elossa", sanoi lady Ingleby. "Hän on sähköttänyt minulleKairosta, ja minä odotan häntä saapuvaksi hyvin pian."
Vastauksen asemasta otti Deryck Brand taskukirjastaan esiin kaksi sähkösanomaa.
"Olen velvollinen ilmottamaan teille jo heti alussa, rakas lady Ingleby", hän sanoi, "että teitä on julmasti petetty. Kairosta tullut sanoma oli sydämmetön koiranjuoni, jonka tarkotuksena vain oli petkuttaa teiltä rahaa. Billy Cathcartilla oli syytä epäillä sen luotettavuutta, ja siksi hän toi sen minulle. Minä sähkötin heti Kairoon, ja kas tässä ovat tulokset."
Hän laski molemmat sähkösanomat pöydälle Myran eteen.
"Ensimäinen on jäljennys siitä sähkösanomasta, jonka eilen lähetimme Kairoon eräälle siellä oleskelevalle etsivälle poliisille. Toisen sain vastaanottaa kolme tuntia takaperin. Ei kukaan — ei edes Billykään — ole kuullut mitään sen saapumisesta. Minä toin sen suoraapäätä teille."
Lady Ingleby kohotti verkalleen ensimäisen sähkösanoman silmiensä tasalle. Hän luki sen äänettömästi.
Pitäkää silmällä Cookin pankkia ja vangitkaa lordi Inglebynä esiytyvä mies, joka tahtoo nostaa sähköteitse lähetettyjä rahoja. Sähköttäkää yksityiskohdista heti.
Tohtori vaarinotti häntä salaa, kun hän mitään sanomatta laski ensimäisen sähkösanoman kädestään ja otti sitten toisen.
Lordi Inglebyn entinen kamaripalvelija vangittu. Tunnustaalähettäneensä väärennetyn sähkösanoman. Sähköttäkää lisäohjeita.
Lady Ingleby puristi kokoon molemmat paperiliput ja laski ne viereensä pöydälle. Hänen valkoisten kasvojensa tyynen välinpitämättömässä ilmeessä ei voinut huomata mitään muutosta.
"Sen täytyy olla Walker", hän sanoi. "Mikael piti aina häntä heittiönä ja laiskurina; mutta minä pidin hänestä, sillä hän soitti erinomaisesti banjoa ja oli tarpeen seurallisissa huvituksissa. Mikael otti hänet mukaansa sotaretkelle, mutta oli pakotettu erottamaan hänet heti maihin noustua. Walker parka! En halua että häntä rangaistaan, sillä tiedän että Mikael ajattelisi tämän olleen minun omaa syytäni, koska pidin banjonsoittelemista kelpo luonnetta parempana. Jos Walker olisi kirjoittanut minulle kerjuukirjeen, olisin aivan todennäköisesti lähettänyt hänelle rahaa. Minulla on onneton tapa luottaa ihmisiin ja toivoa että kaikki tulisivat onnellisiksi."
Ja sitten, aivan kuin nämä viime sanat olisivat ärsyttäneet jotakin hetkeksi unhotettua haavaa, palasi entinen kivettynyt välinpitämättömyys hänen ääneensä ja kasvoihinsa.
"Jollei Mikael palajakaan", jatkoi lady Ingleby, "olen minä todella yksin."
Tohtori nousi pystyyn ja katseli alas hänen puoleensa, hämmentyneenä ja huolestuneena.
"Eikö ole ketään, jolle pitäisi hetikohta kertoa tästä uudesta asiainkäänteestä, lady Ingleby?" kysyi hän vakavasti.
"Ei ketään", vastasi hän painokkaasti. "Koko maailmassa ei ole ainuttakaan johon asia läheisesti koskisi, itseäni lukuunottamatta. Eivätkä varsin monet tiedäkään eilisten uutisten saapumisesta. Minä kirjoitin Janelle, ja otaksun että pojat Ronnie ja Billy ovat kertoneet niistä Overdenessa. Jos sattumalta jotakin olisi päässyt pujahtamaan sanomalehtiin, niin täytyy meidän lähettää jyrkkä epuutus; mutta ei mitään selitystä, ei millään muotoa. Minä inhoan väärien tekojen julkisaattamista. Semmoinen johtaa vain jälittelyyn ja toistamiseen. Sitäpaitsi on kamaripalvelija-parkaakin varjeltava joutumasta yleisen kirouksen alaiseksi. Emme voisi sanomalehdissä selittää kaikkia lieventäviä asianhaaroja."
"En otaksu että uutiset olisivat laajalta levinneet", sanoi tohtori."Teidän talonväkenne on niistä tietysti kuullut?"
"Kyllä", vastasi lady Ingleby. "Ah, tästä muistan että minun on lakkautettava kaivaukset pensasryhmässä ja nurminiityllä. Ei ole syytä hankkia pikku Petterille hautaa, kun ei sen isännälläkään ole."
Tämä oli aivan käsittämätöntä puhetta tohtorille, mutta tällaisina hetkinä hän ei koskaan tehnyt turhia kysymyksiä oman uteliaisuutensakaan tyydyttämiseksi.
"Siispä lopultakin, Sir Deryck", lisäsi lady Ingleby, "oli Petter oikeassa."
"Niin", sanoi tohtori, "pikku Petter ei erehtynyt."
"Jos olisin muistanut sen pikku raukan, niin olisin epäillyt koko sähkösanomaa", huomautti lady Ingleby. "Mikähän seikka herätti Billyn epäluuloja?"
"Kuten Petter", sanoi tohtori, "oli Billykin alusta alkaen tuntenut itsensä aivan varmaksi kuolinsanoman todenperäisyydestä. Älkää mainitko hänelle että olen kertonut teille, että hänessä ensin heräsi epäilystä. Hän on tunteellinen poika, ja koko juttu on käynyt surkeasti hänen hermoilleen."
"Billy rakas", huokasi lady Ingleby.
Tohtori silmäsi kelloonsa ja napitti takkinsa. Hänellä oli vain minuutti enää jälellä.
"Rakas ystäväni", sanoi hän, "jo toisen kerran tulen luoksenne pahojen uutisten tuojana."
"Ei pahojen", vastasi Myra, äänessään toivottoman väsymyksen väre. "Tämä maailma ei ole sellainen, johon voisimme toivoa kerran rakastamamme henkilön palaavan."
"Maailmassa itsessään ei ole moitteen sijaa", vastusti tohtori. "Itsekunkin yksilöllinen taivas tai helvetti riippuu hänen omista teoistaan."
"Tahi toisten teoista", huomautti lady Ingleby katkerasti.
"Tahi toisten teoista", myönsi tohtori. "Mutta sittekään emme voi olla täydellisesti onnellisia, jollemme ole uskollisia paraalle mitä meissä itsessämme on; emmekä kokonaan onnettomia, jollemme ole tulleet uskottomiksi omille ihanteillemme. Minä pelkään että minun täytyy nyt lähteä, mutta minä en mielelläni jättäisi teitä yksiksenne."
Lady Ingleby katsahti kelloon, nousi seisaalleen ja ojensi tohtorille kätensä.
"Te olette ollut enemmän kuin kiltti, Sir Deryck, kun saavuitte itse luokseni. Minä en koskaan unhoita sitä. Ja minähän odotan Jane Championia — Dalmainia, tarkotan; miksi ystävämme menevätkään naimisiin? — tuossa paikassa. Hän saapuu suoraan kaupungista; vaunut ovat lähteneet asemalle häntä noutamaan."
"Hyvä", sanoi tohtori ja pani kätensä ristiin sellaisen miehen vakavalla, äänettömällä hartaudella, joka haluten auttaa huomaakin seisovansa sellaisen murheen edessä, jota ei kykene ymmärtämään eikä lieventämään.
"Hyvä — hyvin hyvä", sanoi hän vielä astuessaan autoon, huomauttaen sitten kuljettajalle: "Meillä on yhdeksän minuttia aikaa; ja jollemme ennätä junaan, täytyy minun pyytää teitä ajamaan minut kaupunkiin asti."