The Project Gutenberg eBook ofShenstonen rouvaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Shenstonen rouvaAuthor: Florence L. BarclayTranslator: Väinö JaakkolaO. A. JoutsenRelease date: June 30, 2019 [eBook #59833]Language: FinnishCredits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SHENSTONEN ROUVA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Shenstonen rouvaAuthor: Florence L. BarclayTranslator: Väinö JaakkolaO. A. JoutsenRelease date: June 30, 2019 [eBook #59833]Language: FinnishCredits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Title: Shenstonen rouva
Author: Florence L. BarclayTranslator: Väinö JaakkolaO. A. Joutsen
Author: Florence L. Barclay
Translator: Väinö Jaakkola
O. A. Joutsen
Release date: June 30, 2019 [eBook #59833]
Language: Finnish
Credits: Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SHENSTONEN ROUVA ***
Produced by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Englannista suomentaneet
Väinö Jaakkola ja O. A. Joutsen
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.
Ensimäinen luku.
Kello kolme kosteana iltapäivänä marraskuun alussa. Talvinen auringonpaiste puhkaisi silloin tällöin taivaan lyijyistä harmautta lyhytaikaisilla pilkahduksillaan.
Shenstonen puiston suuret puut seisoivat alastomina ja paljaina, ojennellen pitkiä käsivarsiaan yli likomärän ruohikon. Koko luonto tuntui odottavan talven ensi lunta, joka peittäisi sen kuolleet ja kuihtuneet jäsenet suloisella, hohtavalla valkoverhollaan, jonka alla tulevan uuden elämän lupaus voisi hiljalleen liikahdella ja siirrehtiä puhjetakseen ajallaan esiin.
Shenstonen valtiatar käveli verkalleen edestakaisin parvekkeella pitkään turkisviittaansa kääriytyneenä, kuunnellen syksyn hiljaista "tip-tip"-pisaroimista ympärillään, katsellen viimeisten lakastuneitten lehtien äänetöntä varisemista, etäämpänä näkyvän järven teräksenharmaata kalvoa, tyhjää kukkatarhaa ja autiota ruohokenttää.
Suuri kivirakennus teki asumattoman vaikutuksen. Useimmat sen huoneista olivat nähtävästi suljetut; mutta parissa huoneessa leimusi iloinen roihuvalkea, heittäen punertavan hohteen ikkunaruutuihin ja lähettäen ulkopuolelle houkuttelevan lupauksen sisällä odottavasta lämmöstä ja kodikkuudesta.
Pikkuinen valkoinen sylivillakoira käveli parvekkeella valtiattarensa mukana. Se oli levoton, pieni valkoinen kähärätukku, joka milloin juoksenteli hänen ympärillään, milloin kiiruhti edelle tai jäi jälkeen, syöksähtääkseen taas arvaamattomassa kiireenpuuskassa eteenpäin nurkkauksissa, saaden hänet käänteissä miltei kompastumaan.
"Petter", sanoi lady Ingleby eräässä tuollaisessa tapauksessa, "minä toivon että käyttäytyisit vähän järkevämmin! Joko jättäytyisit jälkeen ja seuraisit siivosti perässä, niinkuin sinun ikäisesi koiran tulisi tehdä, taikka sitten juoksisit edellä siihen iloisen nuorekkaaseen tapaan, jota noudatat silloin kun Mikael ottaa sinut mukaansa kävelylle; mutta älä Herran tähden ole niin rauhaton äläkä juoksentele minun ympärilläni noin mielettömästi, muuten kutsun Williamin ja lähetän sinut sisälle. Jospa Mikael vain voisi nähdä sinut!"
Piskuinen elukka loi häneen hartaan katseen sikinsokin riippuvien kähäräinsä lomitse — silkinpehmoisten villakähäräin, jotka olivat hankkineet sille Pörrö-Pekan nimen. Sen silmissä, jotka koleassa tuulessa olivat käyneet punareunaisiksi, oli sellainen sokealta näyttävä katse, jonka usein huomaa hyvin vanhoilla koirilla. Lisäksi oli niissä ynnä koko sen pikku olennossa huolestunutta levottomuutta, joka ei olisi jäänyt huomaamatta oikealta koirain-ystävältä. Lady Inglebykin huomasi sen osittain. Hän kumartui ja taputti sen päätä.
"Pikku Petter parka", virkkoi hän ystävällisemmin. "On hirveätä meille kummallekin, että Mikael on niin kaukana tuossa ilkeässä sodassa. Mutta kyllä hän palaa kohta kotiin, ja silloin me unhotamme kaiken levottomuutemme ja yksinäisyytemme. Tulee taaskin kevät, ja Mikael antaa keritä sinut kunnollisesti ja me menemme Brightoniin, jossa saat juoksennella ympärinsä ja kuulla ihmisten sanovan sinua 'Britannian jalopeuraksi'. Minä luulen tosiaankin, että sinä kuvittelet itseäsi Trafalgar-torin jalopeurain veroiseksi! En voi ymmärtää, minkätähden sellainen iso suuri mies kuin Mikael on niin ihastunut sellaiseen pikkuruiseen koira-pahaseen kuin sinuun! Jospa olisit edes suuri tanskalaiskoira tai mahtava St. bernhardilainen —! Mutta samapa se; Mikael rakastaa meitä molempia ja me molemmat rakastamme Mikaelia, ja siksi meidän tulee olla kilttejä toisillemme, pikku Petter, silläaikaa kun hän on poissa."
Myra Ingleby hymyili, kietoi viittansa laskokset tiukemmin ympärilleen ja jatkoi kävelyään. Pieni valkoinen varjo seurasi häntäänsä heiluttamatta, alakuloisena hänen perässään.
Ja lakastuneet lehdet irtausivat mehuttomista oksista ja liipottelivat alas märkään nurmikkoon, ja syksyn hiljainen "tip-tip"-pisaroiminen jatkui joka puolella. Alahallin ovi avautui. Sähkösanomaa tuova lakeija astui joutuisasti ulos. Hänen kasvojensa ilme oli levollinen, harjaantuneen hillitty, mutta hänen silmäluomensa värähtelivät hermostuneesti, kun hän ojensi hopeatarjotinta emännälleen.
Lady Inglebyn viehättävät kasvot kalpenivat kokonaan verettömiksi suuren majavannahkahatun alla, mutta hän otti punakellervän kuoren vakavalla kädellä ja avasi sen vapisemattomin sormin. Hänen silmättyään allekirjotusta palasi väri jälleen hänen poskilleen.
"Tohtori Brandilta", virkahti hän, huudahtaen tahdottomasti mielenkevennyksestä. Odottava lakeija kääntyi ja nyökäytti salavihkaa taloon päin, ja erään ikkunan ääressä seisonut palvelustyttö laski uutimen alas ja riensi kertomaan levottomalle talonväelle että kaikki oli hyvin.
Sillävälin lady Ingleby luki sähkösanomansa.
Sairaskäynnillä lähiseudullanne. Voitteko majottaa minut luoksenne yöksi? Saavun 4.30.
Deryck Brand.
Lady Ingleby kääntyi lakeijan puoleen. "William", sanoi hän, "sanokaa rouva Jarvisille, että sir Deryck Brand on käynnillä näillä tienoin ja tulee yöksi tänne. He voivat panna heti tulen magnoliahuoneen uuniin ja järjestää sen häntä varten. Hän on täällä tunnin päästä. Lähettäkää auto asemalle. Sanokaa Groatleylle, että me juomme teetä arkihuoneessani heti kun sir Deryck saapuu. Lähettäkää sana Puistomajaan rouva O'Maralle, että minä tarvitsen häntä täällä tänä iltana. Niin, ja mainitkaa samalla Puistomajassa, ettei ole saapunut mitään uusia tietoja ulkomaalta."
"Kyllä, armollinen rouva", virkkoi lakeija, ja Myra Ingleby hymyili huomatessaan miehen äänessä ja kasvoissa heijastuksen omasta rajattomasta helpotuksestaan. Palvelija kääntyi ja kiiruhti huoneisiin, Petterin syöksähtäessä äkillisessä vääräänsuunnatussa tarmonpuuskassa hurjasti haukkuen hänen kintereilleen.
Lady Ingleby siirtyi parvekkeen etulaitaan ja seisahtui lähelle kivileijonaa tyhjän kukkamaljan viereen, joka kesällä oli ollut tulipunaisena kukkivista geraniumeista. Hänen kasvoillaan kuvastui iloinen odotus.
"Vihdoinkin joku, jonka kanssa saa puhua!" sanoi hän. "Olin jo ruvennut ajattelemaan, että minun oli uhmattava äiti-kultaa ja palattava kaupunkiin. Ja vielä itse sir Deryck eikä kukaan muu! Hän sähköttää Victoriasta, joten voin päättää hänen käyvän potilaansa luona matkan varrella taikka vasta huomenaamulla. Kuinka erinomaisen herttaista häneltä suoda minulle kokonainen ilta! Ihmettelenpä, kuinka moni ihminen rikkoisi kymmenettä käskyä minun suhteeni, jos tämän tietäisi!… Petter, sinä pikku paholainen! Tule tänne! Miksi lakeijat ja puutarhurit ja kirjeenkantajat eivät potkaise suustasi viimeisiäkin hampaita, sitä en voi ymmärtää! Olet muka olevinasi liian sairas voidaksesi syödä päivällistäsi ja heti sen jälkeen käyttäydyt kuin raivostunut hyena, kun viaton William parka tuo minulle sähkösanoman! Minä kirjotan Mikaelille ja kysyn, enkö saa hirtättää sinut."
Ja erittäin valoisalla tuulella lady Ingleby lähti huoneeseen.
Mutta ulkona käännähtelivät kuolleet lehdet verkalleen rapisten ruohikolla, syksyn hiljaisen "tip-tip"-pisaroimisen jatkuessa kaikkialla. Viime henkäyksiään vetävä vuosi oli jo melkein kuollut, ja luonto odotti valkoista käärinliinaansa.
Toinen Luku.
"Kuinka hauskaa, että vihdoinkin on joku jonka kanssa saa puhua! Ja vielätepäälle päätteeksi, hyvä tohtori! Vaikka en vieläkään voi käsittää kuinka potilas, joka on saanut teidät matkustamaan tänne asti, voi odottaa käyntiänne huomiseen saakka, suoden siten täysin terveelle ihmiselle, sellaiselle kuin minulle, verrattoman suuriarvoisen etuoikeuden nauttia teidän seurastanne teellä, päivällisellä ja aamiaisella sekä viehättävällätête-à-têteilläniiden välillä. Tietäähän koko maailma, että teidän minuuttinne ovat kullankalliit."
Näin puheli lady Ingleby kaataessaan tohtorille teetä ja ojentaessaan sitä hänelle.
Deryck Brand asetti varovasti kupin kokoonkäännettävän teepöydän kulmalle, otti itselleen ohuen voileivän ja vastasi sitten viehättävimmällä hymyllään: "Olisipa ammattini kovin synkkä, rakas lady, jos se kieltäisi minua milloinkaan aterioimasta tai pakinoimasta tai viettämästä hupaisaa iltaa täysin terveen ihmisen seurassa. Minun mielestäni varmin tapa elää täysintä elämää, suorittaen suurimman määrän työtä vähimmällä ponnistuksella, on elää nykyhetkessä, antautua koko olemuksellaan hetken ympäristölle, hetken asialle, hetken henkilölle. Senvuoksi jätämme nyt, teidän luvallanne, syrjään potilaani, sekä entiset että nykyiset, ja nautimme täysin määrin tästä odottamattomastatête-à-têtestä."
Myra Ingleby katseli vierastaan. Tohtori Deryckin neljäkymmentä ikävuotta eivät olleet jättäneet häneen raskaita jälkiä, vaikkakin hänen tummassa tukassaan oli kummankin ohimon yläpuolella hopeaisia juovia. Hänen kookkaassa, ryhdikkäässä vartalossaan oli nuorteaa reippautta, mutta laihojen, ruskeitten, sileiksi ajeltujen ja tyvenien kasvojen ilmeessä oli levollista voimaa ja lujuutta sekä samalla harrasta ystävällisyyttä ja altista ymmärtämystä, joka toisissa synnytti turvallisen luottamuksen tunteen.
Oli kuin suuren yksinäisyyden taakka olisi nostettu Myran sydämeltä.
"Panetteko aina noin paljon suolaa voileivällenne?" sanoi hän. "Kuinka iloinen olen saadessani olla 'hetken henkilö'! Mutta — siihen saakka kun tuo salaperäinen 'lähiseudun potilas vaatii osakseen huomionne — on teidän saatava pitää täydellistä lupapäivää, ja minun on koetettava unohtaa puhuvani nykyajan etevimmän hermolääkärin kanssa ja ainoastaan nauttia siitä ilosta että saan pitää vieraanani omaani ja Mikaelin hyvää ystävää. Muussa tapauksessa tuntisin kiusausta kysyä teidän neuvoanne lääkärinä, sillä pelkään todella, sir Deryck, että olen tulemassa heikkohermoiseksi ensi kertaa elämässäni."
Tohtorin ei tarvinnut katsoa emäntäänsä. Hänen harjaantunut silmänsä oli jo huomannut ohentuneet posket, rasittuneen katseen ja suloisten, harmaitten silmien alla olevan sinertävän varjon, jota ei voinut kokonaan lukea pitkien, tummien silmäripsien syyksi. Hän kumartui eteenpäin ja katseli tuleen.
"Jos asia on todella niin", virkkoi hän, "niin se seikka, että te sen itse huomaatte, on niin erinomaisen oire, ettei tila voi olla vakava. Mutta minä pyydän teitä pitämään mielessänne, lady Ingleby, että minä pidän kaikkia potilaitani ystävinäni, ja että ystävilläni on vapaus minä hetkenä hyvänsä tulla potilaikseni. Niin että kysykää vain neuvoani, jos voin olla teille joksikin hyödyksi."
Tohtori laittoi itselleen uuden voileivän, taittaen sen kokoon huolekkaan täsmällisesti.
Lady Ingleby ojensi kätensä ottaakseen hänen kuppinsa, kiitollisena siitä ettei tohtori osottanut huomanneensa hänen silmiinsä odottamatta kihonneita kyyneliä. Hän puuhaili teekeittiön kanssa, kunnes saattoi jälleen puhua levollisella äänellä, ja sanoi sitten hieman väkinäisesti naurahtaen: "Oi, suuri kiitos! Jonkun ajan perästä — jos sallitte — neuvottelen kanssanne mielihyvällä. Mutta siihen mennessä — mitä pidätte 'hetken ympäristöstä'? Näyttääkö budoaarini teistä muuttuneen edukseen? Mikael teki kaikki nämä muutokset ennen poismenoaan. Nuo uudet sähkölamput ovat hänen omaa patentinsaanutta sommitelmaansa. Ja oletteko nähnyt hänen muotokuvaansa? Ihmeellisen onnistunut, eikö ole?"
Tohtori katseli ympärilleen hyväksyvästi.
"Olen ihaillut huonetta siitä saakka kun astuin sisään", sanoi hän. "Se on viehättävä." Sitten hän kohotti katseensa uuninreunan yläpuolella olevaan kuvaan: se oli luonnolliseen kokoon maalattu muotokuva kookkaasta, parrakkaasta miehestä, jolla oli tiedemiehen ja ajattelijan korkea otsa, mietiskelijän katse ja pyhimyksen lempeä, tyyni ilme. Hän näytti kyllin vanhalta sopiakseen isäksi sille naiselle, jonka budoaarissa hänen muotokuvansa oli keskus-esineenä. Taiteilija oli maalannut hänet vanhaan norfolkilaiseen metsästyspukuun puettuna, nahkasäärystimet jaloissa ja metsästyspiiska kädessä istumassa puutarhatuolissa yksinkertaisen pöydän ääressä. Kaikki mitä kuvassa esiintyi oli kodikasta, vanhaa ja mieluisaa; puvun rypyt olivat vanhoja tuttavia; iäkäs tupakkakukkaro pöydällä oli kulunut ja nuhraantunut. Ruskeahko väri oli vallitsevana, ja kuvan valoisimman kohdan muodosti uneksivien, mietiskelevien silmien kirkas sini. Silmien katse oli suunnattu pöydälle, millä istui odottavassa, hartaan tarkkaavaisessa asennossa valkoinen sylivillakoira. Kookkaan miehen ja pikku koiran välinen ilmeinen kiintymys ja se keskittynyt mieltymys, jolla he katselivat toisiaan, olivat hyvin osaavasti kuvatut. Kuvan nimenä olisi voinut olla: "Me kaksi"; ja se antoikin vaikutuksen ystävyydestä, jossa ei ollut sijaa kolmannelle. Tohtori loi silmäyksen leposohvalla, hopeaisen teekeittiön takana istuvaan suloiseen naiseen, ja hänen alitajuntansa toi esiin kysymyksen: "Mitä tekemistähänelläoli siinä?" Mutta seuraavassa tuokiossa hän kääntyi oikealla kädellä olevaan isoon nojatuoliin päin, missä pieni, yksinäinen, valkoinen kähärätukku makasi yhdessä sykkyrässä. Oli mahdotonta erottaa päätä hännästä.
"Onko tuo sama koira?" kysyi tohtori.
"On; se on Petter. Mutta kuvassa se on hienona ja kunnollisesti kerittynä ja parempivointisena kuin tällä hetkellä. Petter ja Mikael ovat kovasti kiintyneet toisiinsa, ja kun Mikael on poissa, on Petter minun huolenpidossani. Mutta minä en pidä pienistä koirista, ja Petter on minun mielestäni aivan liiaksi hemmoteltu. Lisäksi minä tunnen aina, että se sietää minua vain siksi että olen Mikaelin vaimo ja pysyy luonani sen vuoksi että se tietää Mikaelin palaavan sinne missä minä olen. Olen kuitenkin varsin ystävällinen sille, Mikaelin takia. Mutta itse asiassa se on häijy pikku rakki ja liian vanha elossa pidettäväksi. Mikael puhuu siitä aina ikäänkuin se olisi kerrassaan liian hyvä elämään, ja minä puolestani ajattelen että olisi jo paras aika sen mennä minne kaikki hyvät koirat menevät. En voi ymmärtää mikä sitä tällä kertaa vaivaa. Sitten eilisillan se ei ole koskenutkaan ruokaansa ja on ollut niin levoton ja rauhaton. Se nukkuu aina Mikaelin vuoteella, ja tavallisissa oloissa se ei anna enää merkkiä itsestään sitten kun olen asettanut sen siihen ja sulkenut Mikaelin ja oman huoneeni välisen oven, ennenkuin aamulla, jolloin se haukkuu pyrkien ulos ja palvelustyttöni vie sen alas. Mutta viime yönä se vinkui ja ulvoi tuntikausia. Viimein minä nousin ylös, etsin Mikaelin vanhan metsästystakin — saman joka on tuossa taulussa — ja panin sen vuoteelle. Petter kömpi siihen ja kyyristyi nukkumaan. Minä käärin hihat sen ympärille, ja se näytti tyyntyvän. Mutta tänään se yhä kieltäytyy syömästä. Minä luulen että sillä on vatsahäiriöitä tai joitakin muita vaivoja, joita koirille tulee vanhemmiten. Rehellisesti puhuen — ettekö luule, että pieni, tehokas myrkkyannos houkuttelevassa kapselissa..?"
"Ssh, hiljaa!" sanoi tohtori. "Petter ei ehkä nukukaan."
Lady Ingleby nauroi. "Mutta hyvä tohtori! Luuletteko että eläimet ymmärtävät meidän puhettamme?"
"Luulen kyllä", vastasi tohtori. "Ja vielä enemmänkin; ne eivät tarvitse kielen välitystä ymmärtääkseen. Niiden tajuaminen tapahtuu telepaattisesti. Ne lukevat ajatuksemme. Hermostunut ratsastaja tai ajaja voi saattaa hevosenkin säikkymään. Mykät luontokappaleet karttavat ihmisiä, joilla on niitä kohtaan vastenmieliset tai pahansuovat ajatukset, kun taas todellinen eläinten-ystävä voi voittaa ne puolelleen ilman ainoatakaan ääneen lausuttua sanaa. Rakastavat ja hyväntahtoiset ajatukset vaikuttavat niihin telepaattisesti, herättäen heti kohta luottamusta ja vastakaikua. Ja mekin puolestamme voimme, jos viitsimme nähdä sen vaivan, päästä suuressa määrin selville niiden ajatuksista samaa keinoa käyttäen."
"Merkillistä!" huudahti lady Ingleby. "Toivoisinpa että voisitte ajatuksenluvulla saada selville mikä Petteriä vaivaa. En tiedä miten uskallan odottaa Mikaelin paluuta, jos jotakin ikävää tapahtuu hänen rakkaalle koiralleen."
Tohtori nojautui taaksepäin nojatuolissaan, heitti polvensa ristiin toiselle polvelle ja pitäen kyynärpäänsä tuolin käsinojilla antoi sormenpäittensä laskeutua vastakkain hyvin täsmällisesti. Hän otti täten vaistomaisesti asennon, jossa hän tavallisesti istui kohdistaessaan huomionsa tarkkaavasti johonkin potilaaseen. Sitten hän kääntyi ja katsoi kiinteästi isossa nojatuolissa kyyröttävään valkoiseen kääryyn.
Huoneessa oli hyvin hiljaista.
"Petter!" sanoi tohtori äkkiä.
Petter nousi heti istumaan ja tuijotti tohtoriin kähäräinsä lomitse.
"Pikku Petter-parka", sanoi tohtori ystävällisesti. Petter siirtyi tuolin reunalle, istui hyvin pystyssä ja tähysti innokkaasti tohtoriin päin. Sitten se heilutti häntäänsä, koputtaen tuolia nopein, levottomin pikku koputuksin.
"Ensimäinen hännänheilutus viimeksikuluneen vuorokauden aikana", huomautti lady Ingleby, mutta ei tohtori enempää kuin Petterkään välittänyt huomautuksesta.
Pikku koiran huolestuneet silmät tähystivät tuskallisen kysyvinä miehen ystävällisiin, älykkäisiin silmiin.
Liikahtamatta tohtori sitten puhui.
"Kyllä, pikku Petter", sanoi hän.
Petterin pieni tupsukas häntä lakkasi koputtamasta. Se istui hetkisen hyvin hiljaa; sitten se siirtyi ääneti takaisin keskelle tuolia, kääntyi siinä ympäri kolme neljä kertaa ja paneutui sitten maata, laskien päänsä käpäliensä väliin ja päästäen pitkän, väräjävän huokauksen, kuten pieni lapsi, joka on nyyhkyttänyt itsensä uneen.
Tohtori kääntyi ja katsoi lady Inglebyhyn.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Myra hämmästyneenä.
"Pikku Petter teki kysymyksen", vastasi tohtori Deryck vakavasti, "ja minä vastasin siihen."
"Ihmeellistä! Ettekö tahtoisi puhua tästä telapatiasta Mikaelin kanssa, kun hän tulee kotiin? Se huvittaisi häntä suuresti."
Tohtori katseli tuleen.
"Se on suuri kysymys", sanoi hän. "Kun saan aikaa, ajattelen kirjottaa tutkielman eläinten älyllisestä ja henkisestä kehityksestä sellaisena kuin se ilmenee Raamatussa."
"Bileamin aasissako?" kysäisi lady Ingleby.
Tohtori hymyili. "Aivan niin", sanoi hän. "Mutta Bileamin aasi ei ole ainoa eläin Raamatussa eikä mielenkiintoisinkaan. Ettekö ole koskaan pannut merkille kuinka monessa tapauksessa eläimet välittömästi noudattivat Jumalan käskyjä, silloinkin kun nuo käskyt olivat kerrassaan vastakkaisia niiden voimakkaimmille vaistoille? Esimerkiksi jalopeura, joka kohtasi tottelemattoman jumalanmiehen Betelistä tulevalla tiellä. Eläimen vaisto olisi vaatinut sitä miehen tapettuaan raatelemaan ruumiin, raahaamaan sen pesäänsä ja syömään sen. Mutta Jumalan käsky oli, että sen tuli lyödä kuoliaaksi, mutta ei syödä ruumista eikä myöskään raadella aasia. Aasin vaisto olisi vaatinut sitä kauhistuneena pakenemaan jalopeuraa, mutta Jumalaan-luottamus epäilemättä voitti sen luonnollisen pelon, ja ohikulkevat ihmiset näkivät merkillisen näyn: jalopeuran ja aasin seisomassa vartiona jumalanmiehen kuolleen ruumiin kahden puolen; ja siinä ne pysyivät, kunnes vanha profeetta saapui Betelistä viedäkseen ruumiin pois haudattavaksi."
"Erinomaista!" sanoi lady Ingleby. "Niin ne tekivätkin. Ja kun kerran tulee sitä ajatelleeksi, niin huomaa joukottain samanlaisia esimerkkejä. Käärmeen, jonka Mooses kohotti merkiksi korvessa, olisi vaistoaan seuraten pitänyt luikerrella alas ja purra israelilaisia, sen sijaan että se jäi ylös tuottaakseen siihen katsoville parantumisen."
Tohtori hymyili. "Aivan niin", sanoi hän. "Mutta meidän ei kuitenkaan sovi mainita sitä esimerkkinä, koska käärme, ollen vaskesta, oli luullakseni vailla kaikkia vaistoja. Muuten se olisi ollut erinomaisen valaiseva kohta. Ja minä uskon että eläimillä on henkistä elämää paljon enemmän kuin luulemmekaan. Muistatteko erästä psalmien kohtaa, jossa sanotaan että jalopeurat 'etsivät Jumalalta elatustansa'? Ja vielä merkillisempää on, kun samassa psalmissa luemme koko elollisesta luomakunnasta, että kun Jumala peittää kasvonsa, niin se peljästyy? Herra nähköön!" jatkoi tohtori vakavasti; "toivoisinpa että meidänkin henkinen elämämme aina täyttäisi nämä kaksi vaatimusta: nimittäin että Jumalan tahto olisi ylempänä voimakkaimpiakin vaistojamme; ja että milloin tahansa jokin pilvi asettuisi meidän ja Hänen kasvojensa valkeuden väliin, me tuntisimme heti levottomuutta sieluissamme."
"Minä pidän tuosta lausetavasta 'henkinen elämä'", sanoi lady Ingleby. "Olen varma että te tarkotatte sillä samaa mitä muut ihmiset ilmaisevat toisinaan niin erilaisilla sanontatavoilla. Oletteko kuullut Meldrumin herttuattaren käynnistä siinä suuressa evankelisessa kokouksessa Albert-hallissa? En todellakaan oikein tiedä mikä kokous se oli. Olen saanut sen käsityksen, että se oli jokin yleiskristillinen lähetyskokous, jossa oli Amerikasta tullut saarnaaja; ja kokouksia kesti kaksi viikkoa. Minun mieleeni ei ikinä olisi pälkähtänyt mennä sinne. Mutta kelpo vanha herttuatar tahtoo aina olla selvillä 'ajan ilmiöistä' ja saada näytteitä niistä kaikista. Sitäpaitsi hänellä on vakinainen aitionsa Albert-hallissa. Ja niin hän purjehti sinne eräänä iltapäivänä hyvissä ajoin ennen kokouksen alkamista ja seurasi menoja loppuun asti. Hän nautti laulusta, ihmetteli kuuntelevan kansanjoukon ääretöntä paljoutta, liikuttui kyyneliin asti saarnaajan kaunopuheisuudesta ja oli lähtemässä hallista herkytetympänä kuin oli ollut vuosikausiin ja aikoen vahvasti tulla sinne toistekin ja tuoda muitakin mukanaan, kun muuan ovella hääräilevä imelänsiloinen henkilö puhutteli häntä sanoilla: 'Anteeksi, rouva, oletteko kristitty?' Herttuatar kohotti lornjettinsa sanattomana ällistyksestä ja katseli häntä päästä jalkoihin. Sangen todennäköisesti kyyneleet vielä kimaltelivat hänen vanhoilla, ylväillä kasvoillaan. Ainakin tuo mahdoton henkilö näyttää pitäneen häntä lupaavana sanankuulijana. Herttuattaren äänettömyyden rohkaisemana hän laski kätensä hänen käsivarrelleen ja toisti kysymyksensä: 'Oletteko kristitty?' Silloin herttuatar pääsi tilanteen tasalle eikä viivyttänyt kostoaan. 'Hyvä mies', sanoi hän niin selkeästi että jokainen etehisessä oleva voi kuulla, 'olisin luullut teidän hienosti kehittyneelle havaintokyvyllenne olevan kysymättäkin selvää, että olen miellyttävä sekotus juutalaista, turkkilaista, uskotonta ja kiinalais-pakanata! Siirtyisittekö nyt ystävällisesti syrjään, että pääsen vaunujeni luo'. — Eikä herttuatar sen koommin halunnut näytteitä evankelisista kokouksista!"
Tohtori huokasi. "Tahditonta", sanoi hän. "Oi kuinka surkeaa on, kun 'hupsut ryntäävät siihen mihin enkelitkin pelkäävät astua!'"
"Ihmiset nauravat täyttä kurkkua, kun herttuatar kertoo tätä", sanoi lady Ingleby; "mutta hän matkiikin tuota tekopyhää olentoa niin erinomaisesti; eikä hän mainitse mitään kyynelistä. Ne olen saanut eräältä silminnäkijältä. Mutta — kuten sanoin — minä pidän teidän sanontatavastanne 'henkinen elämä'. Siinä on todellakin sisällystä; ja vaikka olisikin velvollinen tunnustamaan, ettei itsellä ole sellaista, taikka että se mitä on, on kovasti laimentunutta, niin näkee kuitenkin sen täydellisemmässä muodossaan toisissa ihmisissä; ja onhan siinäkin jo jotain mihin uskoa. — Katsokaa kuinka rauhallisesti pikku Petter nyt nukkuu. Te olette nähtävästi saattanut sen mielen lepoon. Se on Mikaelin nojatuoli ja sen vuoksi Petterinkin. Nyt lähetämme pois teevehkeet; ja sitten — saanko tulla potilaaksenne?"
Kolmas luku.
"Eikö kelpo Groatleyni näytä hullunkuriselta?" sanoi lady Ingleby, kun ovi sulkeutui poistuvan kellarimestarin jälkeen. "Minä kutsun häntä Gryfoniksi, koska hän näyttää aina hämmästyneeltä. Hänen kulmakarvansa ovat kaarevat kuin mustat hevosenkengät, ja ne nousevat yhä ylemmäksi otsalle sitä mukaa kuin toisen puhetta jatkuu. Mutta hän on hyvin uskollinen ja tuntee tehtävänsä, ja Mikael on tyytyväinen häneen. Pidättekö tästä Mikaelin muotokuvasta? Garth Dalmain oli täällä joitakin kuukausia ennen kuin hän menetti näkönsä, poika parka, ja maalasi meidät molemmat. Luulen että minun kuvani oli itse asiassa hänen viimeinen muotokuvansa. Se on ruokasalissa."
Tohtori siirsi tuolinsa vastapäätä uunia, niin että hän saattoi katsella uuninreunuksen yläpuolella olevaa taulua ja samalla kääntyä vaivattomasti vasemmalla puolellaan istuvaan lady Inglebyhin päin. Hänen oikealla puolellaan nukkui pikku Petter sikeästi poissaolevan isäntänsä tuolilla, tuontuostakin nyyhkivästi huokaisten. Roihuvalkea leimusi kirkkaasti. Sähkövalo heijastui ambranvärisen lasin läpi auringonpaistetta muistuttavana kultaisena hohteena kautta huoneen. Syksyn kostealla, usvaisella pisaroimisella ei ollut pienintäkään sijaa tässä lämpöisessä ylellisyydessä. Uutimet olivat tarkoin suletut; ja mikä ei ole näkyvissä, sen pian unhottaa.
Tohtori vilkaisi kelloon. Minuuttiviisari osotti neljännestä vaille kuusi.
Hän kohotti katseensa tauluun.
"Minä tuskin tunnen riittävästi lordi Inglebytä voidakseni lausua mielipiteeni, mutta minusta tuntuu että näköisyys on erinomainen ja että sillä on suuressa määrin se kaikkien Dalmainin muotokuvien erikois-ominaisuus, että kuta kauemmin sitä katselee, sitä enemmän sisällystä siinä näkee. Hänen muotokuvansa ovat erinomaisia luonnetutkielmia. Mitä enemmän asianomaista henkilöä oppii tuntemaan, sitä suuremman arvon tulee antamaan muotokuvan älykkäälle suoritukselle."
"Niin", sanoi lady Ingleby nojautuen eteenpäin katsoakseen tarkasti kuvaa. "Minä usein hämmästyn tullessani huoneeseen, kun näen kasvoilla uuden ilmeen, sen mukaan millainen oma mielialani on tai mitä sattumalta olen juuri ollut tekemässä; ja minä saan selville Mikaelin ajatuksen asiasta helpommin tuosta kuvasta kuin siitä mitä itse hänestä tunnen. Garth Dalmain on nero!"
"Mutta sanokaa minulle", virkkoi tohtori hellävaroin, "minkätakia jätitte kaupungin ja monet siellä olevat ystävänne ja harrastuksenne hautautuaksenne tänne näitten kolkkojen syksysäitten aikana? Uutisten odottamisen aiheuttama jännitys olisi varmaankin ollut pienempi siellä, lähempänä sotatoimistoa ja iltalehtiä."
Lady Ingleby naurahti jokseenkin ilottomasti.
"Jätin kaupungin osaksi päästäkseni eroon äitikullasta; ja kun te ette tunne äiti-kultaa, on teidän melkein mahdotonta ymmärtää kuinka välttämätöntä oli päästä hänestä eroon. Kun Mikael on poissa, olen minä turvaton. Äiti tulla tohahtaa ja asettuu kodiksi talooni, saattaa talonväkeni heidän sukupuolensa ja luonteenlaatunsa mukaan joko raivoon, hermokohtauksiin tai epätoivoon, sanoo karvaita totuuksia ystävilleni, niin että kaikki — paitsi herttuatar — loukkautuneina kaikkoavat tiehensä. Sitten äiti ryhtyy 'saaliinjakoon'! Toisin sanoin: hän asettuu väijymään sähkösanomiani ja avaa ne itse, sanoen että jos sisältävät hyviä uutisia, niin kuuliaisen tyttären tulisi olla iloinen saadessaan heti jakaa ne hänen kanssaan; jos ne taas sisältävät pahoja uutisia, josta taivas varjelkoon! — ja kun äiti korskahtaa taivaaseen päin, niin ei se varmaankaan uskalla olla varjelematta! — niinhänon juuri sopivin henkilö hellävaroin ilmottamaan ne minulle. Minä kestin sitä kuusi viikkoa; sitten pakenin tänne, tietäen hyvin ettei edes nautinto saada pidellä minua lujilla voisi houkutella äitiä lähtemään Shenstoneen syksyllä."
Tohtorin kasvot olivat totiset. Hetken ajan hän katsoi äänettömänä tuleen. Hän oli mies, jolla oli paljon ihanteita; ja ensimäisiä niistä oli hänen ihanteensa siitä suhteesta, jonka tuli vallita vanhempien ja lasten välillä, kuuliaisuudesta äitiä kohtaan, mikä — vaikkakaan se ei estäisi myöntämästä vikoja tai virheitä — kuitenkin hellästi varoisi asettamasta niitä syrjäisten nähtäviksi ja arvosteltaviksi. Hänestä tuntui loukkaavalta, pyhyydenhalventamiselta, kuulla tyttären puhuvan tällä tavoin äidistään, vaikkakin hän yleisesti tunnettujen, seikkojen perusteella vallan hyvin tiesi, kuinka vähän tuolla hänen vieressään istuvalla miellyttävällä, herttaisella naisella oli syytä pitää tuota suhdetta enemmän pyhänä kuin hellänäkään. Mutta hän oli tullut auttamaan, ei vikoja etsimään. Minuuttiviisari läheni kiireesti kuutta, ja vanhan, hyväsydämisen Meldrumin herttuattaren viimeinen varotus heidän erotessaan sotatoimistossa oli ollut: "Muistakaa! Kello kuusi Lontoosta. Minävaadinpidättämään sen siihen saakka. Jos he osottautuvat vastahakoisiksi, niin leiriydyn sisäänkäytävään ja pidätän jokaisen sanomanviejän, joka koettaa mennä ulos. Mutta minä olen tottunut saamaan tahtoni läpi noitten ihmisten keskuudessa. En haikailisi soittaa tarpeen tullen suoraan Buckinghamin palatsiin, kuten he hyvin tietävät! Niin että voitte luottaa rauhassa siihen, ettei se lähde Lontoosta ennen kello kuutta. Teille jää niinollen runsaasti aikaa."
Siksi tohtori virkkoi: "Ymmärrän. En voi selittää sitä millään omilla kokemuksillani, mutta luulen kuitenkin ymmärtäväni. Mutta sanokaahan, lady Ingleby, — jos pahoja uutisia tulisi, ottaisitteko ne mieluummin vastaan suoraan sotatoimistolta siinä tylyssä sanamuodossa, jota noissa sähkösanomissa ei voi välttää, vai soisitteko ennemmin että joku ystävänne — joku muu kuin äitinne — ilmottaisi ne teille hellävaraisemmin?"
Myran silmissä välkähti. Hän suoristautui elostuen.
"Minä tahtoisin saada sen suoraan", sanoi hän, "Se tuntuisi paljon vähemmän musertavalta, jos se tulisi virallisesti. Voisin kuulla rumpujen pärinän ja nähdä lipun hulmuamisen. Isänmaan ja kunnian puolesta! Soturin tyttären ja soturin vaimon tulee kyetä kestämään mitä hyvänsä. Jos heillä olisi ilmoitettavana minulle että Mikael on suuressa vaarassa, niin minä jakaisin vaaran hänen kanssaan ottamalla uutisen vastaan hätkähtämättä. Jos hän olisi haavottunut, niin sähkösanoman lukiessani saisin itse haavan ja koettaisin olla yhtä urhoollinen kuin hänkin. Kaikki suoraan sodasta tuleva yhdistäisi minua Mikaeliin. Mutta syrjästä sekaantuvat ystävät, vaikka kuinkakin hyväätarkottavina, tulisivat väliin vain hämmentämään. Jolleihänole tullut varjelluksi kiväärinkuulalta tai miekanpistolta, minkätähden pitäisiminuavarjella tiedolta, että hän on saanut haavan?"
Tohtori varjosti kasvojaan kädellään.
"Ymmärrän", sanoi hän.
Kello löi kuusi.
"Mutta se ei ollut ainoa syy miksi kaupungista lähdin", jatkoi lady Ingleby silminnähtävästi pakottautuen. Sitten hän ojensi molemmat kätensä tohtoria kohti. "Oi, tohtori! Kunpa voisin kertoa teille erään asian, joka on ollut koko elämäni taakkana monet vuodet!"
Seurasi hetki jännittynyttä äänettömyyttä; mutta tohtori oli tottunut sellaisiin hetkiin, ja äänettömyyden kestäessä hän saattoi tavallisesti määrätä, oliko tarjoutuvaa luottamusta suvaittava vai kartettava. Hän kääntyi ja katsoi levollisesti noihin suloisiin, huolestuneihin kasvoihin.
Ne olivat harvinaisen kauniin, kolmeakymmentä lähestyvän naisen kasvot. Mutta niiden suloisissa silmissä oli vielä pienen lapsen silmien puhdas kirkkaus, hempeät huulet värähtelivät äkillisestä liikutuksesta eikä matalalla otsalla näkynyt mitään häpeän tai synnin merkkiä. Tohtori tiesi että hänen puhetoverinsa oli suosituimpia emäntiä, ihailluimpia naisia koko valtakunnassa. Kuitenkin hänen ammatillinen tarkkanäköisyytensä ilmaisi hänelle, että tässä naisessa oli jotain kehityksessään keskeytynyttä, täyttymättä jääneitä mahdollisuuksia, jokin vaja-arvoisuuden ja siitä johtuneen pettymyksen ongelma, johon hänellä ei ollut avainta. Mutta nuo ojennetut kädet tarjosivat sitä hänelle hartaasti. Saattaisiko hän auttaa, jos suostuisi kuulemaan ongelman selvityksen, vai — tulisiko apu liian myöhään?
"Rakas lady Ingleby", lausui hän tyynesti; "kertokaa minulle mitä vain haluatte; tarkotin sanoa, että mistä vain varmasti luulette lordi Inglebyn sallivan teidän keskustella kolmannen henkilön kanssa."
Myra nojautui taapäin sohvan patjoihin ja naurahti — iloista pikku naurua, puolittain huvitettuna, puolittain keventyneenä.
"Oi, Mikael ei siitä välittäisi!" hän sanoi. "Kaiken, mistä Mikael saattaisi välittää, olen aina kertonut suoraan hänelle itselleen; ja ne ovat olleet typeriä pikku asioita, sellaisia kuin esimerkiksi joistakin hupakoista, jotka koettivat hakkailla minua, tai eräästä ulkomaalaisesta ruhtinaasta, jolla oli viikset kuin Saksan keisarilla ja joka tarjoutui ampumaan Mikaelin, jos lupaisin mennä naimisiin hänen kanssaan sitten kun hän olisi kärsinyt loppuun hänelle siitä seuraavan vankeusrangaistuksen. En ole koskaan peitellyt halveksimistani niitä hourupäitä kohtaan, jotka rohkenivat hakkailla minua, ja minä vakuutin tuolle ulkomaalaiselle ruhtinaalle, että surmaisin itse ihan varmasti hänet, jos hän vahingoittaisi hiuskarvaakaan Mikaelin päästä! Ei, hyvä tohtori. Elämäni on puhdas kaikista tuonlaisista selkkauksista. Minun huoleni on raskaampaa laatua, siihen sisältyy kokonainen elämän-ongelma. Ja se ongelma on vajakuntoisuuden ja vaja-arvoisuuden ongelma — ei maailmaan nähden; siitä minä en välittäisi hituistakaan; vaan siihen ihmiseen nähden, jolle olen kaikkein suurimmassa velassa: Mikaeliin — mieheeni nähden."
Tohtori liikahti levottomasti tuolissaan ja vilkaisi kelloon.
"Oi, vaiti!" sanoi hän. "Älkää…"
"Ei!" huudahti Myra. "Ette saa pysäyttää minua. Antakaa minun vihdoinkin puhumalla keventää mieltäni. Hyvä ystävä, minä olen kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, olen ollut kymmenen vuotta naimisissa, ja kuitenkin uskon etten ole vielä tullut todella täysikasvuiseksi! Sydämeltäni ja aivoiltani olen kehittymätön lapsi, ja minä tiedän sen; ja, mikä vielä pahempi, Mikael tietää sen myös, ja —Mikael ei siitä välitä. Kuulkaa! Se johtuu ammoin menneiltä ajoilta. Äiti ei koskaan sallinut yhdenkään tyttärensä tulla täysikasvuiseksi. Meille ei sallittu mitään omaa yksilöllisyyttä, ei mielipiteitä, ei itsenäisyyttä. Meitä vaadittiin ainoastaan 'tekemään hänen käskynsä ja seuraamaan häntä'. Suokaa anteeksi tämä virheellinen sitaatti. Me olimme äidin silmissä aina lapsia. Me kasvoimme isoiksi ja kasvoimme hyvännäköisiksi, mutta emme tulleet täysikasvuisiksi. Me pysyimme lapsina, joita nenästettiin, pidettiin vallan alla ja nöyryytettiin. Sisareni, jotka olivat kilttejä lapsia, saivat yllinkyllin hilloa ja kakkua, ja aikanaan he joutuivat avioliittoon miesten kanssa, jotka olivat äidin mielen mukaisia. Olette ehkä kuullut millaisiksi nuo avioliitot ovat muodostuneet?"
Lady Ingleby pysähtyi, ja tohtori nyökkäsi miltei huomaamattomasti myönnytykseksi. Toinen kysymyksessäolevista sisaruksista, mitä onnettomin nainen, oli parastaikaa hoidettavana hänen mielisairaalassaan; mutta hän epäili tiesikö lady Ingleby siitä.
"Minä olin musta lammas", jatkoi Myra, kun ei mitään huomautusta kuulunut. "Minä en tehnyt koskaan mitään oikein; minä tein aina kaikki väärin. Kun Mikael kohtasi minut, olin lähes kahdeksantoista-vuotias, yhtä pitkä kuin nytkin, mutta älylliseen kehitykseen ja maailmantuntemukseen nähden lastenkamariin kuuluva, ja luonteeseen katsoen mitä onnettomin, välinpitämättömin pikku lapsi. Mikaelin rakkaus, kun vihdoinkin sen tajusin, oli minulle kuin ihme. Hellyys, arvonanto ja hienotunteisuus olivat minulle niin uutukaisia kokemuksia, että ne olisivat panneet pääni pyörälle, jollei niiden herättämän ylpeyden vastapainona olisi ollut rajaton kiitollisuuden tunne sekä pelko joutua takaisin äidin käsiin, mitkä seikat olisivat saaneet minut taipumaan vaikka mihin. Vuosien kuluttua Mikael kertoi minulle, että se mikä minussa ensiksi veti häntä puoleensa, oli minun silmieni katse, joka oli ihan samanlainen kuin eräällä hänen lemmikki-lintukoirallaan, jota kaikki toiset aina sortivat ja jonka eräs metsänvartia oli vast'ikään tapaturmassa ampunut. Mikael kertoi tämän minulle itse ja ajatteli täydellä todella että se oli minulle mieleen! Se antoi minulle valaisevan selityksen suhteestani häneen — minä olin hänelle samaa kuin hellästi rakastettu lemmikkikoira. Sanoin ei voi ilmaista, kuinka hyvä hän on aina ollut minulle. Jos kadottaisin hänet, kadottaisin kaikkeni — kaiken mikä tekee kodin kodiksi ja elämän turvalliseksi ja varmaksi. Mutta joshänkadottaisi pikku Petterin, olisi se hänelle tähdellisempi menetys kuin jos hän kadottaisi minut, koska Petter on älykkäämpi asemassaan ja todella enemmän varsinainen toveri Mikaelille kuin minä. Monta kertaa, kun hän on käynyt huoneeseensa minun huoneeni läpi, Petter turvallisesti kainaloon pistettynä ja lausuen minulle 'hyvää yötä, kultaseni' mennyt sisään ja sulkenut oven perästään, olen tuntenut että saattaisin lyödä pikku Petteriä siksi että sillä oli parempi sija ja että se pois vietäessä katsoi minuun kähäräinsä läpi ikäänkuin sanoakseen: 'Sinulla ei ole tähän mitään asiaa!' Tiesin kuitenkin että minulla oli kaikki mitä olin ansainnut; ja Mikaelin lempeys ja hyvyys ja kärsivällisyys olivat sanoin kuvaamattomat. Mutta — mutta — oi,voittekoymmärtää? Minusta olisi ollut mieluisempaa, jos hän olisi minua moittinut ja torunut; olisin mieluummin suonut että hän olisi ravistellut minua ja kutsunut minua hupsuksi, kuin hymyillyt minulle ja jättänyt minut yksin. Olin lastenkamarissa silloin kun hän meni naimisiin kanssani; siitä saakka olen ollut kouluhuoneessa, koettaen oppia elämän läksyä yksinäni, ilman opettajaa. Ei mikään ole auttanut minua tulemaan täysikasvuiseksi. Mikael on aina sanonut minulle että olen täydellinen, ja ettei hän halua minua toisenlaiseksi. Mutta minulla ei ole koskaan ollut todella osaa hänen elämäänsä ja harrastuksiinsa. Jos teen typeriä erehdyksiä, ei hän minua oikaise. Minä saan huomata ne itse, kerratessani niitä muitten läsnäollessa. Kun äsken tein tuon tyhmän erehdyksen vaskikäärmeestä, oikaisitte te sen niin ystävällisesti. Mikael olisi vain hymyillyt, sivuuttaen sen liian vähäpätöisenä oikaistavaksi; sitten minä olisin toistanut sen huoneen ollessa täynnä väkeä ja ihmetellyt miksi he näyttivät niin huvitetuilta! Oh, mutta mitä minä välitän ihmisistä taikka maailmasta! Minä en tahdo muuta kuin päästä oikealle sijalleni Mikaelin rinnalle. Minä tahdon 'tulla hänen kaltaisekseen kaikessa'. Niin, tiedän kyllä että se on raamatunlause. Minä olen kuuluisa väärästä lainaamisesta, taikka oikeammin lainausten väärinsijottamisesta. Mutta se ilmaisee ajatukseni — kuten herttuatar huomauttaa sanottuaan ärsytettynä jotain lievää ja kun hänen papukaijansa kiroaa! — Ja sanokaa nyt minulle, rakas viisas hyvä tohtori, te, joka olette ollut tuon suurenmoisen Jane Dalmainin elinaikainen ystävä, te, joka olette tehnyt niin paljon kymmenille minunkin tuntemilleni naisille, sanokaa minulle kuinka voin lakata olemasta vaja-arvoinen mieheni rinnalla."
Tuo kiihkeä sanavirta pysähtyi äkkiä. Lady Ingleby nojautui taaksepäin tyynyjä vasten.
Petter huokasi unissaan.
Hallissa löi kello neljänneksen yli kuuden.
Tohtori katsoi yhä vain tuleen. Näytti siltä kuin hänen olisi ollut vaikeata löytää sanoja.
Vihdoin hän virkkoi hieman värähtävällä äänellä: "Rakas lady Ingleby, hän ei pitänyt — ei pidä — teitä sellaisena".
"Ei, ei!" huudahti Myra kohoutuen jälleen pystyyn. "Hän ei ajattele minusta mitään mikä ei olisi ystävällistä tai oikeudenmukaista. Mutta hän ei ole koskaan odottanutkaan minun olevan muuta kuin kiltti, hellä, sievä koira; ja minä — minä en ole osannut olla parempi kuin hän on odottanut. Mutta vaikka hän on niin kärsivällinen, kyllästyttää minun seurassani oleminen häntä toisinaan sanomattomasti. Kaikki muut lemmikkiolennot ovat mykkiä, mutta minä pidän puhelemisesta ja sanon lakkaamatta tyhmyyksiä, jotka eivättunnutyhmiltä ennenkuin olen ne sanonut. Hän lähtee Norjaan kalastelemaan, Engadineen vuorille kiipeilemään, tuohon kauheaan sotaan panemaan kalliin henkensä vaaraan. Vaikka minne, päästäkseen olemaan yksin, vaikka minne…"
"Vaietkaa", sanoi tohtori laskien lujan, ruskean käden hetkiseksi valkoisille, levottomille sormille. "Te olette kiihottunut näitten viime viikkojen aiheuttamasta jännityksestä. Te tiedätte varsin hyvin että lordi Ingleby lähti vapaaehtoisena tähän rajasotaan siksi, että hän halusi niin innokkaasti kokeilla uusilla räjähdysaineillaan ja toteuttaa käytännössä aatteitaan sähkön käyttämisestä nykyaikaisessa sodankäynnissä, jotka olivat häntä niin kauan askarruttaneet."
"Oh, kyllä tiedän", sanoi Myra hymyillen alakuloisesti. "Väsyttäviä asioita, jotka pidättävät häntä tuntikausia laboratoriossaan. Ja hänellä on jokin hyvin nerokas suunnitelma merkkipuhelua varten pitkillä matkoilla linnakkeesta linnakkeeseen — hieroglyyfejä pilvissä, eikö niin? Tiedättehän mitä tarkotan. Mutta se seikka että hän vapaaehtoisesti tarjoutui kaikkiin noihin vaaroihin, ainoastaan kokeillakseen, tekee sen raskaammaksi kantaa kuin jos hän olisi ollut vanhan rykmenttinsä komentajana ja lähtenyt velvollisuuden vääjäämättömästä kutsusta. Mutta oli miten oli — kaikki on samantekevää, kun hän vain saapuu terveenä kotiin. Ja nyt teidän — teidän, sir Deryck — täytyy auttaa minua tulemaan todelliseksi avuksi Mikaelille. Kertokaa minulle kuinka te autoitte — oh, aivan niin, älkäämme mainitko nimiä. Mutta antakaa minulle viisas neuvo. Antakaa minulle toivoa, antakaa minulle rohkeutta. Tehkää minut voimakkaaksi."
Tohtori katsoi kelloon, ja juuri hänen katsoessaan heläytti hallin kello puoli tuntia yli kuuden.
"Te ette ole vielä kertonut minulle", lausui hän, puhuen hyvin hitaasti, ikäänkuin kuunnellen jotain toista ääntä; "te ette ole vielä kertonut minulle toista syytä, minkä vuoksi poistuitte kaupungista."
"Ah, niin", sanoi lady Ingleby, ja hänen äänessään oli syvempi, vanhanomaisempi sävy — murhenäytelmään vivahtava sointu. "Niin, sir Deryck, minä lähdin kaupungista, koska toiset ihmiset opettivat minulle rakkaudenläksyjä enkä minä tahtonut oppia niitä erilläni Mikaelista. Minä olin Jane Dalmainin ja hänen sokean miehensä luona ennenkuin he palasivat Gleneeshiin. Muistattehan, että he olivat kaupungissa Dalmainin uuden sinfonian esityksen takia. Minä näin tuon ihanteellisen avioelämän ja oivalsin johonkin määrin, mitä täydellinen sielujen toveruus saattoi merkitä. Ja sitten — niin, siellä oli muitakin; ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet kuinka kokonaan minä kuulun Mikaelille; ei mitään varsinaisesti pahaa, mutta ei myöskään sellaista raitista ja nuorekasta kuin Billyn viaton ihailu; ja minä pelkäsin että voisin sattumalta oppia sen mitä ainoastaan Mikael saa opettaa. Sentähden minä pakenin pois. Oi, tohtori, jos jolloinkin oppisin toiselta mieheltä sen, mitä en ole onnistunut oppimaan omalta mieheltäni, niin heittäytyisin Mikaelin jalkoihin ja rukoilisin häntä tappamaan minut!"
Tohtori nosti katseensa uuninreunustan yläpuolella olevaan tauluun. Tyvenet, kiihkottomat kasvot hymyilivät leppeästi pienelle koiralle. Hienopiirteinen käsi, valkoinen ja siro kuin naisen, oli kohotettuna etusormi pystyssä, pitäen pikku eläimen innokasta katsetta tarkkaavasti itseensä kiinnitettynä. Taiteilijan taikamainen taito antoi tohtorille ongelman selityksen.Nainen— toverina, vaimona, osana hänestä itsestään — ei ollut mikään tarve tämän ajattelijan, keksijän, tiedemiehen, pyhimyksen elämässä. Hän saattoi pitää arvossa mykkää kiintymystä, hän kykeni osottamaan rajatonta ystävällisyyttä, lempeyttä, kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta. Mutta niin nainen kuin koirakin jäivät hänen sisimmän olemuksensa muurin ulkopuolelle. Jolleivät Myran silmät olisi muistuttaneet hänen lemmikkikoiransa silmiä, ei hän arvattavasti olisi mennyt naimisiin tämän rakastettavan naisen kanssa, joka nyt kymmenen vuotta oli kantanut hänen nimeään; ja sittenkään ei hän vielä olisi sitä tehnyt, jollei äidin tyrannius olisi herättänyt hänessä heikkojen ja sorrettujen suojelemisen vaistoa ja kypsyttänyt hänessä päätöksen nousta tuota tyranniutta vastaan ja viedä riemulla sorrettu mukanaan vapauteen.
Mitä kauemmin tohtori katsoi, sitä itsepintaisemmin kuva sanoi: "Me kaksi; ja mitä tekemistähänelläon siinä?" Pyhä viha heräsi Deryck Brandin sydämessä; sillä hänen ihanteensa siitä palvomisesta, jota miehen tulee naiselle osottaa, oli hyvin korkea. Kun hän ajatteli suljettua ovea sekä yksinäistä vaimoa, joka kadehti sylikoiraa, mutta syytti yksinäisyydestään nöyrästi ainoastaan itseään, niin hänen hampaansa pusertuivat yhteen ja otsansa synkkeni. Ja kaiken aikaa hän odotti sitä ääntä ulkomaailmasta, joka oli pian tuleva.
Lady Ingleby huomasi hänen hellittämättömän katseensa, ja eteenpäin nojautuen kohotti hänkin katseensa tauluun. Tulen valo hohti hänen viehättävillä kasvoillaan ja säihkyvän pehmeällä tukallaan. Hänen huulensa raottuivat hellään hymyyn; hänen silmänsä sädehtivät puhdasta loistetta.
"Oi, hän on niin hyvä!" lausui hän. "Kaikkina näinä vuosina hän ei ole kertaakaan puhutellut minua tylysti. Ja katsokaa kuinka hellästi hän katsoo Petteriin, joka todellisuudessa on mitä vastenmielisin koirapahanen. Oletteko koskaan kuullut herttuattaren 'sutkausta' Mikaelista? Hän ja minä olimme kerran yhdessä Overdenessä, mutta herttuatar ei kutsunut meitä sinne toistamiseen, ennenkuin mieheni mentyä Norjaan kalastamaan; ja silloin minä tietysti menin yksin. Herttuatar menettelee tällaisissa asioissa aina avoimesti ja selittää ne. Niinpä hän sanoi silloin minulle: 'Kultaseni, minä olen iloinen saadessani teidät vieraakseni; mutta teidän ei pidä tulla muulloin kuin voidessanne tulla yksin. Minä en halua enää toista kertaa elää teidän kelpo Mikaelinne mallin mukaan. Meistä saattoi todellakin käyttää sanaa Pyhä Mikael ja kaikki hänen enkelinsä.Hänoli Pyhä Mikael, jameidänoli kaikkien oltava enkeleitä! Eikö se ollut aivan herttuattaren tapaista ja samalla kaunis todistus Mikaelin järkähtämättömästä hyvyydestä? Oi, minä toivoisin teidän tuntevan hänet paremmin. Ja muuten toivoisin itsekin tuntevani hänet paremmin! Mutta joka tapauksessa minä olen hänen vaimonsa. Sitä asemaa ei minulta mikään voi riistää. Ja ettekö tekin arvele, että kun Mikael tulee kotiin tällä kertaa, niin kaikki tulee jollakin tavoin toisenlaiseksi — paremmaksi kuin koskaan ennen?"
Hallin kello löi kolme neljännestä yli kuuden.
Ovikellon heläys kajahti läpi hiljaisen talon.
Petter kohosi istualleen ja haukahti kerran terävästi.
Tohtori nousi ylös ja seisoi selin tuleen, kasvot oveen päin.
Myran kysymys jäi vastauksetta.
Kiireisiä askelia lähestyi.
Sisään astui lakeija tuoden sähkösanoman lady Inglebylle.
Myra otti sen levollisin sormin, ilman tuota tavallista äkillisen aavistuksen aiheuttamaa sydämen herpautumista. Hetken keskustelu täytti kokonaan hänen mielensä, ja tohtorin läsnäolo synnytti hänessä niin voimakkaan ja turvallisen tunteen — ikäänkuin varmuuden ettei mitään pahoja sanomia voinut olla tulossa.
Hän ei kuullut Deryck Brandin levollista ääntä tämän virkkaessa palvelijalle: "Ei tarvitse odottaa."
Oven sulkeuduttua tohtori kääntyi poispäin ja seisoi tuijottaen tuleen.
Huoneessa oli hyvin hiljaista.
Lady Ingleby aukaisi sähkösanomakotelon, levitti paperin hitaasti ja luki sen läpi kahteen kertaan.
Sen jälkeen hän istui paikallaan niin hievahtamattoman äänettömänä, että tohtori vihdoin kääntyi ja katsoi häneen.
Myran katse kohtasi levollisena hänen katseensa.
"Sir Deryck", lausui hän, "se on sotavirastosta. Ne ilmottavat minulle että Mikael on kaatunut. Luuletteko että se on totta?"
Hän ojensi sähkösanoman sir Deryckille, joka otti sen ja luki sen äänettömänä. "Hyvä lady Ingleby", virkkoi hän sitten hyvin lempeästi, "pelkään ettei tässä ole epäilemistä. Hän on antanut henkensä synnyinmaansa puolesta. Teidän on oltava niin urhoollinen antaessanne hänet, kuin hän olisi halunnut vaimonsa olevan."
Myra hymyili, mutta tohtori näki hänen kasvojensa vähitellen vaalenevan.
"Kyllä", sanoi hän; "kyllä olen! En tahdo olla häntä heikompi. Tahdon olla samanarvoinen — vihdoinkin." Sitten, ikäänkuin äkillisen mielijohteen saaneena, hän kysyi: "Tiesittekö tästä? Senkö vuoksi te tulitte?"
"Niin", vastasi tohtori verkkaisesti. "Herttuatar lähetti minut. Hän oli sota virastossa tänä aamuna uutisien saapuessa, kysymässä tietoja Ronald Ingramista, joka on haavottunut ja makaa kuumeessa. Hän soitti minulle pyytäen minua tulemaan ja vaati, että sähkösanoman lähettäminen pidätettäisiin kello kuuteen saakka tänä iltana, jotta minulla olisi aikaa matkustaa tänne ja ilmottaa uutinen teille ensin varovasti, jos se näyttäytyisi tarpeelliseksi."
Myra tuijotti häneen suurin silmin. "Ja te annoitte minun sanoa kaiken tuon Mikaelista ja itsestäni?"
"Rakas lady", sanoi tohtori, ja harvat ihmiset olivat milloinkaan kuulleet tuon syvän, lujan äänen olevan niin värisemäisillään, "en voinut estää teitä. Mutta te ette sanonut yhtäkään sanaa, joka olisi lähtenyt muusta kuin ehdottoman rakkauden ja uskollisuuden tunteesta."
"Kuinka olisin muuta voinutkaan?" kysyi Myra, kasvojensa tullessa yhä valkeammiksi ja silmien suuremmiksi ja kirkkaammiksi. "Minulla ei ole koskaan ollut edes ajatustakaan, joka olisi ollut muuta kuin rakkautta ja uskollisuutta."
"Tiedän sen", sanoi tohtori. "Poloinen, urhea sielu, — minä tiedän sen."
Myra otti sähkösanoman ja luki sen uudelleen. "Kaatunut", sanoi hän; "kaatunut. Tahtoisin mielelläni tietää miten."
"Herttuatar on valmis tulemaan heti luoksenne, jos vain haluatte hänen tulevan", esitti tohtori.
"Ei", sanoi Myra, hymyillen heikosti. "Ei; sitä tuskin haluan. Paitsi jos äiti-kulta tulee. Siinä tapauksessa meidän on heti sähkötettävä herttuattarelle, koska nyt — nyt kun Mikael on poissa — hän on ainoa ihminen, joka voi pitää puoliaan äitiä vastaan. Mutta muussa tapauksessa pyydän että se jätettäisiin tekemättä, koska ymmärrättehän — hän sanoi ettei hän voinut elää Mikaelin mallin mukaan, eikä tuo sukkeluus huvita tällä haavaa."
"Onko ketään, jota haluaisitte kutsuttavaksi heti?" kysyi tohtori, ihmetellen itsekseen kuinka paljon suuremmiksi ja kirkkaammiksi nuo suuret harmaat silmät saattoivat tulla, ja olivatko yhdenkään elävän ihmisen kasvot koskaan olleet niin täydelleen värittömät.
"Ketään, jota haluaisin tulemaan heti? En tiedä. Tai kyllä sentään — yksi henkilö on, jos hän vain voisi tulla. Jane — tiedättehän? Jane Dalmain. Minä sanon aina että hän on niinkuin bassoääni laulussa — niin tukeva ja täydentävä ja turvaava. Ei mitään aivan pahaa voisi tapahtua, jos Jane olisi läsnä. Mutta tämä tietystiontapahtunut — eikö olekin?"
Tohtori istuutui.
"Minä sähkötin Gleneeshiin aamulla", sanoi hän. "Jane on täällä varhain huomis-aamuna."
"Monet ihmiset tiesivät sen siis ennen minua?" sanoi lady Ingleby.
Tohtori ei vastannut.
Myra nousi ylös ja seisoi katsoen alas tuleen; kookas, sulava vartalo ojennettuna täyteen pituuteensa, selkä tohtoriin päin, jonka valppaat silmät eivät hetkeksikään lakanneet häntä vaarinottamasta.
Äkkiä Myra katsahti toiselle puolen huonetta lordi Inglebyn nojatuoliin.
"Ja minä uskon ettäPetterkintiesi sen", sanoi hän kovalla, korkealla äänellä. "Hyvät ihmiset! Petter tiesi eikä huolinut ruoasta sen vuoksi että Mikael oli kuollut. Ja minä sanoin että sillä oli vatsahäiriöitä! Mikael, oi Mikael! Sinun vaimosi ei tiennyt että olit kuollut, mutta koirasi tiesi! Oi Mikael, Mikael! Pikku Petter tiesi!"
Hän kohotti käsivartensa suurta miestä ja pientä koiraa esittävää taulua kohti.
Sitten hän horjahti taaksepäin.
Tohtori otti hänet vastaan, kun hän kaatui.
Neljäs luku.
Koko yön lady Ingleby makasi tuijottaen eteensä kiiltävin silmin, jotka eivät nähneet mitään.
Puistomajan hiljainen vaimo, joka ennen naimisiin menoaan oli ollut lady Inglebyllä uskollisena seuraneitinä, saapui sanattoman murheen vallassa ja auttoi tohtoria lempeästi tekemään kaikkea mitä oli tehtävissä.
Mutta kun tajunta ja todellisuuden tieto palasivat, ei niitä seurannut mitään luonnollisia murheen ilmauksia; ainoastaan herkeämätön, kivettynyt äänettömyys, liikahtamaton, synkkä ilme kalpeilla kasvoilla ja luonnoton kirkkaus silmissä, jotka eivät mitään nähneet.
Margaret O'Mara oli polvillaan ja itki ja rukoili, suudellensilkkisellä peitteellä lepääviä yhteenliitettyjä käsiä. Mutta ladyIngleby hymyili vain heikosti; ja yhden kerran hän virkkoi: "Hiljaa,Maggie kulta. Vihdoinkin me olemme samanarvoisia."
Tohtori tuli useita kertoja yön kuluessa, istuutuen hiljaa vuoteen viereen, tarkkaavin katsein ja levollisin kosketuksin. Myra tuskin huomasi häntä, ja tohtori ihmetteli taaskin, kuinka paljon suuremmiksi nuo suuret, harmaat silmät saattoivat tulla noissa kalpeissa, tuskan jäykistämissä suloisissa kasvoissa.
Kerran hän viittasi toista valvojaa seuraamaan häntä käytävään. Suljettuaan oven hän kääntyi jääden seisomaan hänen eteensä. Hän piti tuosta hiljaisesta naisesta, joka oli puettu mustaan merino-hameeseen, valkoisin liinakauluksin ja hihustimin ja sirosti palmikoiduin hiuksin. Hänen olemuksensa teki hienostuneen ja hiljaisen itsehillinnän vaikutuksen, mikä miellytti tohtoria.
"Rouva O'Mara", sanoi hän; "hänen täytyy itkeä ja hänen täytyy nukkua."
"Hän ei itke helposti, sir", vastasi Margaret O'Mara; "ja minä tiedän hänen maanneen valveilla ilman unen rahtuakaan kokonaisen yön pienemmästäkin surun syystä kuin tämä."
"Vai niin," sanoi tohtori, katsoen kiinteästi Puistomajan vaimoon. "Ihmettelenpä mitä muuta te tiedätte?" ajatteli hän. Mutta hän ei lausunut luuloaan ääneen. Deryck Brand teki harvoin tiedusteluja kolmannelta henkilöltä. Hänen potilaittensa ei tarvinnut koskaan huomata hänen saaneen tietoja heistä toisten ihmisten juoruilun tai luottamuksen rikkomisen kautta.
Viimein hän ei voinut sallia tuon herkeämättömän tuijotuksen enää jatkuvan. Hän päätti tehdä mikä oli tarpeellista, nyökäyttäen levollisesti päätään vastaukseksi Margaret O'Maran rukoilevaan katseeseen. Hän siirsi syrjään silkkisen yöpuvun väljää hihaa, tarttui toisella lujalla kädellään sen alla olevaan hentoon käsivarteen, tehden toisella ihoa vastaan taitavasti nopean, pusertavan liikkeen. Margaretinkaan levottomasti tähystävä katse ei nähnyt sen enempää; ja jälkeenpäin Myra usein ihmetteli, mistä tuo pieni naarmu oli voinut tulla hänen valkohipiäiseen käsivarteensa.
Pian hän oli vaipunut levolliseen uneen. Tohtori seisoi katsellen häntä. Tuossa täydellisessä kauneudessa oli hänen mielestään jotain traagillista. Nyt, kun harmaitten silmien selkeä puhtaus oli verhottuna, ei kasvoissa enää ollut entistä lapsimaista ilmettä. Ne olivat naisen kasvot — ja naisen, joka oli elänyt ja kärsinyt.
Niitä katsellessaan tohtori muisteli tuon kymmenen vuotta kestäneen avioelämän historiaa, liittäen yhteen Myran hänelle kertomia piirteitä, omia teräviä päätelmiään ja yleisesti tunnettuja tosiseikkoja.
Sen verran menneisyydestä. Nykyhetki oli, ainakin muutamiksi tunneiksi eteenpäin, armeliasta unohdusta. Mitä oli tulevaisuus tuova? Myra Ingleby oli urheasti ja uskollisesti torjunut luotaan kaikki kiusaukset tulla tuntemaan elämän riemuja ja rakkauden täydellisyyttä keneltäkään muulta kuin omalta mieheltään. Eikä tämä ollut häntä opettanut niitä tuntemaan. Voiko kuuro opettaa sävelten sointuja tahi sokea selittää värisekotuksien ihanuuksia?
Mutta tulevaisuus ei ollut enää kärsivä noista rajotuksista. "Suljettu puutarha" ei ollut enää lukittu kaikilta muilta paitse sen omistajalta, joka ei ollut välittänyt sen kukoistuksesta. Portti oli ainoastaan säpissä, vaikkakin vain siksi kunnes halajava käsi sitä painaltaisi, kokonaan tiedottomana siitä että sen salvat ja teljet olivat poissa ja se saattoi revähtää apoauki.
"Ah", mietti tohtori. "Sattuukohan oikea mies kulkemaan ohi? Nuoruus oppii helposti nuoruudelta; mutta onko joukossamme miestä, joka olisi kyllin voimakas, kyllin vilpitön ja kyllin puhdas opettamaan tälle kolmeakymmentä lähestyvälle naiselle sitä, mikä hänen olisi ollut opittava kultaisina immenpäivinään? Varmaankin tuo ainokainen mies, jolle hän on oleva ainokainen nainen, liikkuu ja toimii ja odottaa jossain maan päällä tälläkin hetkellä. Jumala suokoon hänen kohdata tämän naisen, kun aika on täytetty."
* * * * *
Ja juuri sillä hetkellä — Myran nukkuessa ja tohtorin valvoessa vieressä miettien ja aprikoiden — juuri sillä hetkellä eräs voimakas mies kaukana Idän taivaan alla, elämään kyllästyneenä, uupuneena ja toiveissaan pettyneenä, taistellessaan ankaran kuumeen kourissa sotilasteltan tukahduttavassa ilmassa, huusi nääntyneen sielunsa katkeruudesta: "Oi Jumala, anna minun kuolla!" Lisäten sitten tuon "kuitenkin"-ehdon, joka aina liittyy uljaan sielun rukoukseen hänen anoessaan vapahdusta tuskista: "Jollei — jollei, oi Jumala, tämän maan päällä ole vielä jotain tehtävää, jonka ainoastaan minä voin tehdä."
Ja tohtori oli juuri sanonut: "Oi Jumala, suo hänen kohdata tämä nainen, kun aika on täytetty."
Nuo kaksi rukousta saapuivat yhdessä Kaikkitietävän istuimen luo.
* * * * *
Kun Deryck Brand katsahti ylös, näki hän Margaret O'Maran levollisten silmien katsovan häneen kiitollisina vuoteen toiselta puolen. "Kiitos", kuiskasi hän.
Tohtori hymyili. "Sitä ei ole koskaan tehtävä harkitsematta, rouva O'Mara", sanoi hän. "Kaikkia muita keinoja on koetettava ensin. Mutta tärkeimmistäkin säännöistä on poikkeuksia, ja on turmiollista heikkoutta empiä tuollaisen poikkeuksen eteen sattuessa. Lähettäkää hakemaan minua, kun hän herää; mutta sitä odottaessanne laskeutukaa tuohon sohvalle ja nukkukaa vähän itsekin. Te olette uupunut."
Tohtori kääntyi poispäin, mutta ehti sitä ennen kuitenkin huomata äkillisen mykän tuskan ilmeen, joka häivähti noihin levollisiin silmiin. Hän saapui ovelle, pysähtyi silmänräpäykseksi ja palasi sitten takaisin.
"Rouva O'Mara", sanoi hän laskien käden hänen olalleen, "teillä on surua itsellännekin?"
Margaret O'Mara astahti takaperin säikähtyneenä. "Oi, vaiti!" kuiskasi hän. "Älkää kysykö! Älkää herpauttako minua, sir. Auttakaa minua ajattelemaan ainoastaan häntä." Sitten hän lisäsi rauhallisemmin: "Mutta tietystikään minä en ajattele muuta kuin häntä, niin kauan kuin hän minua tarvitsee. Mutta — mutta, sir — koska te olette niin ystävällinen —" hän veti poveltaan rutistuneen sähkösanoman ja ojensi sen tohtorille. "Tämä saapui yhtaikaa kuin hänenkin", virkkoi hän vaatimattomasti.
Tohtori levitti auki sotaviraston sanoman.
Ikäväksemme ilmotamme että kersantti O'Mara kaatui eilenhyökkäyksessä Targaita vastaan.
"Hän oli hyvä mies", sanoi Margaret O'Mara vaatimattomasti, "ja me olimme hyvin onnelliset."
Tohtori ojensi kätensä. "Olen ylpeä että olen tavannut teidät, rouva O'Mara. Tämä on mielestäni urhoollisin teko, minkä tiedän yhdenkään naisen koskaan tehneen."
Margaret O'Mara hymyili kyyneltensä läpi. "Kiitos, sir", virkkoi hän väräjävin äänin. "Mutta minun on helpompi kantaa omaa suruani, kun saan tehdä jotakin hänen puolestaan."
"Jumala itse lohduttakoon teitä, ystäväni", sanoi Deryck Brand, ja enempää ei hän uskaltanut sanoa, jottei äänensä pettäisi; eikä hän hävennyt sitä, että hänen oli haparoitava umpimähkään ovenripaa.
* * * * *
Tohtori oli syönyt aamiaisensa ja pyysi juuri Groatleylta aikataulua, kun hänelle tuotiin sana että lady Ingleby oli valveilla. Hän läksi heti ylös hänen luokseen.
Myra istui vuoteessa, tyynyjen varaan tuettuna. Hänen poskillaan oli heleä puna, ja silmissä oli kuiva kiilto.
Hän ojensi kätensä tohtorille.
"Kuinka hyvä te olette ollut", sanoi hän, puhuen hyvin nopeaan korkealla, luonnottomalla äänellä. "Olen tainnut aiheuttaa teille kovin paljon vaivaa. En muista juuri paljoa eilis-illasta, paitsi että Mikaelin ilmotettiin kaatuneen. Onko Mikael todella kaatunut, mitä luulette? Ja ilmotetaanko minulle yksityiskohtia? Varmasti minulla on oikeus tietää yksityiskohdat. Ei mikään voi muuttaa sitä tosiasiaa että minä olin Mikaelin vaimo, eihän? Mene syömään aamiaista, Maggie. Ei sinun auta seisoa siinä ja hymyillä ja sanoa ettet tarvitse aamiaista. Jokainen tarvitsee aamiaista kello yhdeksältä aamulla. Minäkin tarvitsisin aamiaista, jollei Mikael olisi kaatunut. Sanokaa hänelle että hänen täytyy syödä aamiaista, sir Deryck. Minä luulen että hän on ollut ylhäällä koko yön. On niin lohdullista kun hän on täällä. Hän on niin uljas ja tyyni ja niin osanottavainen."
"Hän on hyvin uljas", sanoi tohtori; "ja te olette aivan oikeassa sanoessanne hänen tarvitsevan aamiaista. Menkää alas hetkiseksi, rouva O'Mara. Minä olen sen aikaa lady Inglebyn luona."
Margaret O'Mara meni tottelevaisesti ovea kohti, mutta Deryck Brand ennätti sen luokse ennen häntä. Ja kuuluisa lontoolainen erikoislääkäri piti ovea auki nuorelle kersantin leskelle, ilmaisten niin suurta kunnioitusta käytöksessään, että tuskin olisi osottanut sellaista kuningattarellekaan.
Sitten hän palasi lady Inglebyn luokse. Juna, jolla hänen oli matkustettava, lähti kolmen neljänneksen perästä. Mutta hänen tehtävänsä täällä ei ollut vielä täytetty. Lady Ingleby oli nukkunut, mutta ennenkuin tohtori Deryck uskalsi jättää hänet, täytyi hänen itkeä.
"Missä Petter on?" tiedusti kiihtynyt ääni vuoteelta. "Se haukkuu aina aamusin pyrkien ulos, mutta minä en ole vielä kuullut sen ääntävänkään."
"Se oli kovin uuvuksissa eilen illalla, pikku ressu raukka", sanoi tohtori. "Se jaksoi tuskin kävellä. Minä kannoin sen ylös itse ja panin sen vuoteelle viereiseen huoneeesen. Takki oli vielä paikoillaan. Minä kiedoin Petterin siihen. Se nuoli kättäni ja paneutui maata tyytyväisenä."
"Minä tahdon nähdä sen", sanoi lady Ingleby. "Mikael rakasti sitä.Tuntuu kuin se olisi kaikki, mitä minulla on jälellä Mikaelista."
"Minä noudan sen", sanoi tohtori.
Hän meni viereiseen huoneeseen, jättäen oven raolleen. Myra kuuli hänen saapuvan vuoteen ääreen. Sitten seurasi pitkä äänettömyys.
"Mikä siellä on?" huusi Myra vihdoin. "Eikö se ole siellä? Miksi viivytte niin kauan?"
Silloin tohtori tuli takaisin. Hän kantoi jotakin myttyä sylissään, vanhaan metsästystakkiin kiedottuna.
"Rakas lady Ingleby", sanoi hän, "pikku Petter on kuollut. Se on varmaan kuollut yöllä nukkuessaan. Se makasi juuri samassa asennossa, mihin se jäi illalla lähtiessäni, takkiin käpertyneenä; mutta se on aivan kylmä ja kankea. Uskollinen pikku olento!" lisäsi tohtori liikutettuna, pidellen hellävaroin kantamustaan.
"Mitä!" huusi Myra, ojentaen molemmat käsivartensa. "Petter on kuollut, koska Mikael on kuollut, ja minä — minä en ole vuodattanut kyyneltäkään!" Hän hervahti taaksepäin tyynyjen varaan valtavan itkunpuuskan puistattamana.
Tohtori seisoi vieressä äänettömänä, tietämättä mitä tehdä. Myran nyyhkytykset yltyivät yhä, vavahutellen vuodetta suonenvedontapaisella voimallaan. Sitten hän alkoi huudahdella katkonaisin parahduksin Mikaelia ja Petteriä ja nyyhkyttää uudelleen kasvavalla kiihkeydellä.
Silloin tohtori kuuli automobiilin törähdyksen puistokujalta; sitten, melkein heti sen jälkeen, ovikellon kilinää ja vieraitten saapumisen synnyttämää liikehtimistä alhaalta. Rajattoman helpotuksen ilme tuli hänen kasvoilleen. Hän meni leveitten portaitten yläpäähän ja katsoi kaiteen yli.
Jalosukuinen rouva Dalmain oli saapunut. Tohtori näki hänen kookkaan, tummanvihreään matkaviittaan verhotun vartalonsa kulkevan nopeasti hallin poikki.
"Jane!" sanoi hän. "Jeanette! Ah, tiesinhän ettette tuottaisi meille pettymystä! Tulkaa suoraan tänne ylös. Saavuitte parhaaseen aikaan."
Jane katsahti ylös ja näki tohtorin seisovan portaitten yläpäässä, pidellen vanhaan takkiin käärittyä myttyä varovaisesti sylissään. Hän lähetti hänelle tervehtivän ja vakuuttavan hymyn ja riisui sitten kiiruusti yltään, tuhlaamatta aikaa puheisiin, viitan, hatun ja hansikkaat, viskaten ne nopeasti yhden toisensa jälkeen ällistyneelle lakeijalle. Tohtori odotti vain siksi että näki hänen todella alkavan nousta ylös portaita. Sitten hän meni lady Inglebyn huoneen läpi ja laski Petterin pienen ruumiin takaisin isäntävainajan vuoteelle, yhä vanhaan villanuttuun käärittynä.
Kun hän astui takaisin lady Inglebyn huoneeseen, sulkien välillä olevan oven, näki hän Jane Dalmainin polvistuvan vuoteen viereen ja sulkevan itkevän olennon syliinsä rajattoman suojelevaista hellyyttä ilmaisevalla liikkeellä.
"Oi Jane", nyyhkytti lady Ingleby, kätkiessään kasvonsa tuon jalon rinnan suomaan lohtuun, "oi, Jane! Mikael on kaatunut! Ja pikku Petter kuoli, koska Mikael on kuollut. Pikku Petterkuoli, ja minä en ollut vuodattanut kyyneltäkään!"
Tohtori meni nopeasti ulos, sulkien oven jälkeensä. Hän ei odottanut kuullakseen vastausta. Hän tiesi että se oli viisas ja lempeä ja oikeaan osuva. Hän jätti hoidokkaansa varmoihin käsiin. Jane oli vihdoinkin saapunut. Kaikki oli käyvä hyvin.
Viides luku.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin Cornwallin pikajuna verkalleen mutta peruuttamattomasti oli lähtenyt vierimään Paddingtonin asemalta, ja hän oli heittänyt viimeisen silmäyksen Margaret O'Maran helliin, huolekkaisiin, yksinkertaisen leskenpäähineen kehystämiin kasvoihin, todeten että hänen jonkunverran omituinen virkistysleponsa oli todellakin menestyksellisesti alkanut ja että hän jätti jälkeensä ei ainoastaan vaivojaan ja vastuksiaan, vaan itse oman henkilöllisyytensäkin — siitä hetkestä lähtien lady Ingleby oli istunut taaksepäin nojautuneena suljetuin silmin oman eristetyn vaunuosastonsa kulmassa ja antautunut levollisesti muistelemaan menneisyyttä.