Penkillä Esasta oikealle istui ensin Anna-Marja ja sitten muita tyttöjä. Esan vasemmalle puolelle istuutui Sameli.
Esa vilkaisi Sameliin ja sanoi:
— Mikäs tuuli nyt puhaltaa, kun sinäkin tänne tulit?!
— Itätuuli, itätuuli!, selitteli Piki-Juoseppi ennen Samelia, ja lisäsi: — Tämä Sameli seilaa itätuulta!
Sitten silmäili Piki-Juoseppi ympäri tupaa, nyrpisteli nenäänsä muka inhosta ja saneli:
— Mutta niinhän täällä istutaan totisina kuin mustilaisen hautajaisissa!
Sananpartta ei oltu ennen kuultu ja herätti se paljon naurua. Joku kysyi:
— Oletko sinä mustilaisen hautajaisia itkemässä ollut!?
— Olen olen. Vai luuletteko etten muka olisi! Kerran Montevideossa meillä oli laivassa kokki — älä katsele vihaisena tänne päin Esa, en minä sinua tarkoita, sillä ethän sinä, Jumala paratkoon, kokki ole, vaikka sinua Kokiksi kutsutaan — musta kuin neekeri, sillä neekeripä hän olikin, ja kun se oli musta niin se oli mustalainen. Sitte me lähdettiin Montevideosta Hampuriin ja tiellä otti meidät kiinni hurrikaani, joka nosti meren pilviä kohti ja painoi pilvet merta kohti. Tuli suuri kertalaine, joka huuhtoi koko laivan ja vei kokin, sen mustalaisen, mukanaan. Kun ilma sitten asettui, antoi kapteeni meille ryypyt ja sanoi, että "Nämä ovat nyt sen mustalaisen hautajaiset". Ja sitten meillä oli lysti, sillä luulettekos olleen niinkään hauskaa syödä pakanan keittämää rokkaa! Jaa-a! Menkääpäs koettamaan, älkääkä siinä tirskuko, kuin mitkäkin — västäräkit.
— Ole nyt!
— Narraa meitä!!
— Vaipa tämä nyt osais narrata!!
— Niin, en minä teitä narraa. — Ja sitte seuraavana aamuna nousi musta aurinko taivaalle…
— Musta aurinko — ole nyt!
— Niin, niin! Musta kuin pikipallo ja siitä läksi mustaa valoa.
— Tuota en oikein ota minäkään uskoakseni, sanoi Esa. En minä ole milloinkaan nähnyt mustaa aurinkoa.
— Vai et! Sitte sinä et ole ennättänytkään nähdä taivasta joka kantilta.
Liittyi puheeseen jo muitakin merimiehiä:
— Antaa Piki-Juosepin puhua! Ehkä se on nähnytkin mustan auringon.Kukas sen tietää. Kuullaan nyt ensin!
— Minä sanon nyt teille, jotka ette ole koskaan näitä omia meriä etempänä kulkeneet, että on kolme aurinkoa. Yksi, joka paistaa etelästä. Se näkyy tännekin. Toinen, joka paistaa päänlaelta. Se ei näy tänne. Ja kolmas, joka paistaa pohjoisesta. Se vielä vähemmin näkyy tänne. Eikö ole niin?! Sanokoot ne, jotka ovat ulkomerillä olleet!
— On, on! Oikein Juoseppi haastaa, kuului monelta suunnalta.
Tytöt nauroivat.
— Älkää naurako, sanon minä!
Tytöt ratkesivat vieläkin hurjempaan nauruun, ei sille, että Piki-Juoseppi olisi jotain erikoista tai naurettavaa sanonut, vaan sille, että hän puhui niin vihaisena ja tärkeän näköisenä, ihan kuin pappi kinkereillä.
— Niin. Ne, jotka ovat käyneet tarpeeksi kaukana, ovat nähneet nämä kolme aurinkoa — yhden kerrallaan — ja tässä tuvassa on vähän monta poikaa, joka ne on nähnyt, mutta kukaan teistä ei ole käynyt niin kaukana kuin minä kerran "Meretär"-nimisellä fregattilaivalla, nimittäin maailman reunan tuolla puolen. Siellä se musta aurinko paistaa. Nousee ja laskee kuin muutkin auringot. Nousee lännestä ja laskee itään…
— Ooo!
— Niin, niin, en minä erehtynyt. Tahallani minä niin sanoin, sillä asia on sillä tavalla. Mitä minä tässä selvää asiaa väärentäisin. Kun se taivaanvärkki nousee lännestä näkyviin, niin paikalla kaikki muuttuu mustaksi — taivas — ilma — pilvet — ihmiset — laiva — purjeet — tähdet — kuu —
— No mitenkä siinä voi hengittää?!…
— Hengittää! Niinkuin päivänkin valossa. Ei se mitään sakeaa ole. Vai meinaattekos te, että se on sakeaa! No kyllä olette tuhmia! Se on ihka samanlaista hengittää kuin tämä auringonkin valo.
— Se on sitte vain tavallinen yö.
— Eikä ole! Ei se yötä ole. Älkää luulkokaan, että se yötä on! Ei sinne päinkään. Eri asia se yö on. Päivä se on, vaikka on musta. Kaikki näkyy niinkuin päivälläkin, se ero vain että kaikki on mustaa, pikimustaa. — Oikeastaan mustempaa kuin piki, sillä kun minä kerran suotta panin pikipallon riippumaan luotilankaan sen mustan auringon eteen, niin näytti pikipallo vaaleammalta. — Näkee, näkee! Näkeehän sitä vaikka neula putoaisi laivankannelle, niin näkee sen koko ajan ja tarkkaan näkeekin. Putoaa neulanen hyppysistä kuin pikitikku. Välistä näkyy kuu ja musta aurinko yht'aikaa taivaalla — niinkuin välistä täälläkin, milloin niin on allakkaan kirjoitettu — ja — ja — silloin on kuukin musta, niinkuin sanoin. Siellä nimittäin näkyy sekä kuu että aurinko nurjalta puoleltaan.
— Nurjalta puoleltaan!! Se on kaskua se!
Nauru ja hälinä tuli niin suureksi, että kenenkään puheesta ei saanut selvää. Piki-Juosepin ympärillä tunkeili väittelevä ja naurava poikajoukko.
Kun Esa, viulunsoittaja ja ulkovesien aliperämies, oli illan kuluessa ahkeran puoleisesti ryypiskellyt, tuli hän vähitellen tunteelliseksi ja alkoi puhua kuolemastaan.
Niin hän aina sellaiseksi tultuaan teki.
Niin oli hän tehnyt jo poikavuosiltaan, ensi humalastaan asti. Puhe alkoi aina: "Kun Esasta aika jättää…"
Piki-Juosepin kertomus mustasta kokista oli jouduttanut hänen mielialansa kehittymistä tälle asteelle. "Kukas tietää, ehkä se sittenkin tarkoitti minua sillä kokilla, tarkoitti, että jo olet, vanha merimiehen raato liian kauan maalla maleksinut. Mereen sinut olisi heitettävä, meren syvyyteen ajettava katselemaan kuuta ja päivää nurjalta puolelta!"
Niin ajatteli Esa Piki-Juosepin puheen jälkeen ja saneli ääneen:
— Älkää huoliko! Kyllä tästä vanhasta Esa-raiskastakin aika jättää…Ja kun Esasta aika jättää, ei sitä saa haudata niinkuin muita ihmisiä.Ei sitä saa haudata maahan — kirkkomaahan — tai muuhun maahan. Sepitää haudata mereen. Niin niin. Mereen. Mereen!
— Älä nyt, kuiskasi Anna-Marja ja nyhkäisi Esaa hihasta ikäänkuin herättäen häntä — älä nyt noin ikäviä haasta! Soita sinä Esa! Vai väsynytkö sinä olet. Sano, kyllä me mennään pois, että pääset lepäämään!
— En minä ole väsynyt enkä ole humalassakaan. Kuule sinä, Sameli, mitä minä sanon sinulle!
— No!?
— Sinulla on se "Anna-Marja". Se on hyvä laiva. Se oli jo vanha laiva silloin kun minä olin kasvava poikanen. Mutta se on hyvä laiva! Isäsi ei olisi sitä myynyt, vaikka nurkkakivetkin olisivat menneet. Hän uskoi, että onni asuu siinä laivassa. No, no! Mitä minä sinulle nyt sanon, niin ota siitä vaari ja pane mieleesi: Kun minusta aika jättää, niin ota sinä minun ruumiini "Anna-Marjaan" ja avaa purjeet, nosta ankkuri ja purjehdi kauas merelle ja nosta sinä siellä minut luukunkannella alipuolen varppeenpartaalle, köytä iso tykin kuula jalkoihini, lue kirjasta mitä lukeman pitää ja komenna sitte miehiäsi: "Antaa mennä!" — jolloinka ne kohottavat luukunkannen ylipäätä. Laiva keinuu kallellaan, kiitää eteenpäin ja puskee laineita, purjeet ja köydet tuulessa humisevat ja vinkuvat ja pidä sinä aikamoiset hautajaiset "Anna-Marjan" kannella!! Lupaatko sinä?!
— Lupaan, lupaan!
— Lupaatko sinä?!
— Lupaan, lupaan!
— Vielä kolmannen kerran minä kysyn sinulta, että lupaatko sinä?!
— Johan minä olen sanonut että lupaan…
— No hyvä on. Ja sitte minä soitan taas. — — Ei! Kuulehan vielä!
— No?
— Sinulla on "Anna-Marja"?
— On, on…
— Tässä minun oikealla puolellani on toinen Anna-Marja. — Ota sinä se myös!
Kaikki lähellä olevat remahtivat nauramaan, Anna-Marja ja Samelikin.
— Älkää naurako, tuhmat! En minä mikään Piki-Juoseppi ole! Minä haastan oikeaa asiaa. Et sinä Sameli mistään sen parempaa emäntää saa!
— Ethän sinä vain liene puhemies, nauroi Anna-Marja.
— Kyllä, miks'ei. Mutta en nyt. Jos tämä Sameli vain tahtoo, tullaan me toisen kerran sinun kotiisi oikeina sulhasina. Ja nyt minä soitan teille hampuria ja sen päälle en mitään!
Esa asetti viritetyn viulunsa polvelleen — tai oikeastaan vasemmalle käsivarrelleen, joka nojasi polveen — ja alkoi soittaa hampuria. Notkeina juoksivat vanhat sormet ja heleästi lauloi vanha viulu!
Tanssijat alkoivat järjestäytyä.
Anna-Marja ja Sameli nousivat yht'aikaa soittajan molemmilta puolilta ja joutuivat he ilman muuta seisomaan rinnakkain ja ikäänkuin sattuman määräämänä pariksi.
Piki-Juoseppi tuli myös Anna-Marjaa kohti, mutta Samelin käsi oli jo löytänyt Anna-Marjan käden ja he olivat ennättäneet vaihtaa hyväksyvän silmäyksen.
Piki-Juoseppi valikoi toverikseen tytön, joka oli koko illan katsellut syrjässä: Anttu-Suutarin tylsämielisen, kierosilmän tyttären.
Pian oli tanssi täydessä käynnissä.
Tyttöjen laajat, viisilevyiset koreaväriset leningit liehuivat ja hulmusivat ja levisivät väliin pyörähtäessä komeaksi kuvuksi, jota peukalo ja pikkusormi hypistelivät ja ohjaelivat.
Keltaisen, sinisen, valkean ja vihreän kirjavat, kukalliset silkkiliinat huiskahtelivat ja heilahtelivat tyttöjen hartioilla ja silmät paloivat iloa ja kasvot hymyilivät.
Esa haltioitui soitostaan ja nuorten tanssista.
Hän nousi seisoalleen.
Viulu nousi leuan alle.
Viulu lauloi ja Esan kasvot loistivat innostuksesta.
Hänen silmiinsä ilmaantui kyyneleitä.
Hän tiesi soittavansa viimeistä tanssia sinä iltana.
Muuta hän ei ajatellut, eikä oikeastaan sitäkään.
Hän vain kuunteli tanssia ja viuluaan.
Hän ei ajatellut mitään, mutta tunsi mielessään liikutusta, sillä hän näki ohitseen kulkevan paljon elämän kauniita kuvia — elettyjä merimiestansseja ja kauniita tyttöjä — siellä ja täällä.
Hän soitti, antaen viululleen äänen, jota sillä ei aina ollut, eikä tanssikaan aina niin kaunista ollut kuin nyt.
Silloin ja tällöin kumahteli tupa raskaan merisaappaan lyödessä permantoa — muulloin oli ylinnä pehmeäpohjaisten kalastajalapikkaiden sutina ja mäiskinä ja tyttöjen kautokenkien kapina.
* * * * *
Yö oli jo pitkällä, kun Sameli käveli autiota kyläkujaa pitkinAnna-Marja vierellään.
He kävelivät käsitysten.
He eivät puhuneet mitään. Kuu paistoi kylmällä taivaalla, joka oli tähtiä täynnä, pilviä siellä täällä, joita myrsky kiidätti.
Tuuli ravisteli lehdettömiä omenapuita ja saarneja.
Jossain haukkui koira.
Meri jymisi ja pauhasi kylän edessä.
Sameli saattoi Anna-Marjaa kotiin.
Jossain kauempana kulki isompi parvi nuoria. Sieltä kuului naurua, joka oli yhtä raakaa kuin meren pauhu, ja kovaäänistä puhetta.
Sieltä kuului myös Piki-Juosepin ääni.
Hän lauloi:
Sant Tuomaasta hurrikaani lens kuohuissa Atlannin. Se turmaa laivan vaani — söi meiltä jo mesaanin. — Ohoi, ohoi, ohoi!
Viiskymmentä kynttä raastoi mersseiliä kokoon päin. "Ohoi!" — se nuorin haastoi — alas vierisi syrjittäin. — Ohoi, ohoi, ohoi!
IV luku.
Ennenkuin lopen pitkälle etäännymme Esasta, ulkovesien entisestä aliperämiehestä ja saaren parhaasta pelimannista, luomme silmäyksen hänen muistiinpanovihkoonsa, jota hän jostain syystä nimitti "Juudaksen epistolaksi".
Esa istuu pitkän pöytänsä päässä ja tutkii kirjaansa. Hän ei tällä kertaa kirjoita — hänellä ei ole ollut tänään siihen mitään kirjoitettavaa — tarkasteleehan vain, mitä siihen on ennen merkitty.
Vihko on toista vaaksaa pitkä ja saman verran leveä. Se on tehty kirjoituspaperista, jossa oli vesileimat ja vesiviivat, jotka näkyivät vain paperin läpi katsottaessa. Toisessa arkin puoliskossa, josta taivutettuna tuli kaksi vihon lehteä, oli vesileimana mehiläispesä, jota ympäröi alhaalla ja sivuilla laakerin ja palmun lehvät, alhaalla yhtyivät niiden kannat ristiin ja latvat taipuivat somasti kaareutuen molemmin puolin mehiläispesää, laakerinoksa oikealla ja palmunlehvä vasemmalla. Toisessa arkin puoliskossa oli vesileimana kirjaimet:
Viivoja kulki pitkin arkkia, yhdeksän yhdensuuntaista, toisistaan yhtä kaukana olevaa selvää vesileimaviivaa. Niiden kanssa ristiin, siis poikki arkin, kulki vieri vieressä toisia vesileimaviivoja. Niitä oli lukematon määrä. Näistä vesileimaviivoista ei ollut kirjoittajalle mitään apua, koska Esa ei niitä nähnyt kirjoittaessaan. Tästä johtui, että isokirjaimiset ja vahvaviivaiset rivit Esan vihossa olivat vinoja ja käyriä. Eri asiain väliin veti Esa aina vieläkin paksumman viivan, yli vihon lehden, reunasta reunaan, ja kun Esa ei käyttänyt viivoitinta, olivat nämäkin viivat käyriä ja epätasaisia — mutta selviä, ja sehän oli pääasia. Näin sopi yhdelle lehden sivulle vain seitsemäntoista riviä ja toisille vieläkin vähemmän, hiilellä kirjoittaen puolta vähemmän. Vihko oli lujasti kokoon ommeltu purjelangalla ja purjeneulalla, käyttäen apuna purjekinnasta eli pirunhanskaa, niinkuin purjeenompelussa ainakin. Vihossa oli kahdeksan lehteä, ja kanteen oli merkitty:
Vihko oli nimittäin yhdeskolmatta, ja kukin vihko muodosti yhden luvun.
Paperin oli Esa tuonut muutama vuosi takaperin ulkomailta merimiesarkussaan.
Vihot ja tähteenä oleva paperi säilytettiin kamarin kaapissa, missä rahatkin.
Paperin arveli Esa riittävän loppuelämäkseen ja me, jälkimaailma, tiedämme kyllä kuinka kävi, nimittäin että paperi riitti täsmälleen viimeiseen vihkoon asti, joka oli kolmaskolmatta, ja jäi siitä vihosta neljä lehteä tyhjäksikin. Viimeinen merkintä on tehty hiilellä ja niin epävarmalla ja vapisevalla kädellä, että lehden sivulle on sopinut vain yksitoista sanaa:
"Sepän Jaanille kolme nelikkoa rukiita velkaa.Vita-Martille puolikko ohria velkaa."
Esa oli nimittäin kuollut suuressa puutteessa ja köyhyydessä. Ennättikö hän virolaisille maksaa nuo viimeiset velkansa, sen yksin Jumala tietää, sillä sekä velalliset että velkojat ovat molemmat jo vuosikymmeniä sitten lähteneet "pitkälle reisulle", eikä Esa-vainajan muistiinpanot asiaa liioin selvitä, sillä Esalla ei ollut tapana merkitä kuka velkansa maksoi hänelle ja kenelle hän itse velan maksoi. Silmäillessään vihkojansa hän kyllä muisti, mikä saatava tai velka on suorittamatta mikä ei.
Asiat merkittiin vihkoon siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat, velat ja saatavat sekaisin. Niinpä siinä vihossa, joka parhaillaan Esalla on edessään, hänen istuessaan pitkän pöytänsä päässä paitahihasillaan eräänä kelmeänä syyspäivänä, on merkitty:
"Vuonna 1836:
Moisan Jyrille annoin kax tynnyriä silakoita velkaa.
Reinon Hantsulle annoin nelikon silakoita velkaa ja yx pytty silakoita velkaa Eskon Mihkelille."
ja heti sen jälkeen, paksu viiva vain välillä:
"Piki-Juosepille annoin sata markkaa velkaa."
Asiansa virolaisten kanssa (ja niitä etupäässä vihot sisälsivät — jokakeväisten ja syksyisten markkinoiden muistiinpanoja) Esa merkitsi viroksi ja suomalaisten kanssa suomeksi, aina sillä kielellä, millä asia oli puhuttukin. Esasta tuntui niin luonnollisemmalta ja vahvemmalta.
Asiat suomalaisten kanssa olivat pelkästään raha-asioita, rahasaatavia, niinkuin Piki-Juosepille lainattu summa.
Esa oli pysähtynyt tuohon Piki-Juosepin asian kohdalle ja vaipunut mietteisiinsä. Hän ei katsonut enää mihinkään kirjaimeen erikseen, ja messinkisankaiset silmälasinsakin hän oli sysännyt ylös ryppyiselle otsalleen, lähelle harmaata hiusrajaansa ja istui vasen käsi silmillä ja oikea viholla ja mietti, lieneekö tuo Piki-Juosepille lainattu raha langennut ensinkään hyvään maahan. Tuskin!
Piki-Juoseppi oli Esan kaukaisen sukulaisen poika, ja Esa ei niin paljon välittänyt siitä kykeneekö Juoseppi maksamaan lainan takaisin, kuin siitä, onko Juoseppi osannut rahat käyttää viisaasti ja niin, että hänen taloutensa siitä edistyisi, vai onko hän kaivanut leiviskänsä maahan, se on juonut sen.
Juoseppi oli heti meriltä tultuaan tullut pyytämään Esalta, jota hän sellaisissa tapauksissa nimitti enokseen, apua, päästäkseen alkuun, hankkiakseen muka tarpeita — nuoraa, nauloja, rautoja ynnä muuta pieneen jaalaan, jota hän muka rupeaa rakentamaan ja johonka eivät muka omat merimiessäästöt riitä. Nyt oli kulunut jo lähes kymmenen vuotta ja Piki-Juoseppi näyttää olevan yhtä etäällä jaalanteosta kuin ennenkin. Esa oli viikko, pari takaperin käynyt Juoseppia siitä ahdistelemassa — ei velkomassa rahojaan takaisin, vaan vaatimassa selvää siitä jaalahommasta. Juoseppi oli ladellut pitkän sarjan suunnitelmiaan ja näyttänyt kuinka huono onni hänellä on kaikessa. Hän oli vakuuttanut, että kyllä siitä vielä tosi tulee, jolloinka Esa oli sanellut suorat kysymykset Piki-Juosepille: Paljonko hänellä oli säästöjä mereltä tultuaan ja paljonko niitä lainarahan kanssa yhteensä on nyt, ja kun Juoseppi oli annellut epätyydyttäviä vastauksia ja selittänyt, että ne asiat eivät kuulu syrjäisille, oli Esa sanonut: "Syrjäisille! Vai syrjäisille!! Vai olen minä syrjäinen senkin satamarkkasen suhteen, jonka sinulle hyvän hyvyyttäni lainasin! Kylläpäs olet kopea. En minä olisi kysynyt sitä enkä tätä, jos kaikki olisi mennyt niinkuin puhe oli, mutta nyt on asia toinen ja jo senkin vuoksi minä alkaisin tarvita rahani itse. Näethän ja ymmärrät, että en minäkään tyhjällä elä ja että ansiot alkavat pienetä. Luuletko sinä, että tämä on hauskaa, tämä uteleminen! Jo sainkin satoja kertoja lykätä tänne luoksesi tuloa huomisesta huomiseen ja syksystä syksyyn. Johan tuota olen sentään niinkin pitkälle päässyt usean kerran, että sain itseni liikkeelle ja tänne asti, mutta vasta yli kynnyksesi päästyäni ajattelin, että jääköön nyt vielä. Ei puhuta miehelle nyt vielä rahoista, ellei itse ota puheeksi. Jätetään vielä toiseen kertaan. — Nyt tänään päätin, että asiaa ei enää siirretä; ja nyt se on sanottu mikä sanottu ja mikä piti sanoa. Vai syrjäisille! On alettu kuiskia kylällä, että sinulla on velkaa melkein joka kolmanteen taloon, mihin minkäkin verran. Parasta olisi, ettet puhuisi mitään syrjäisistä! Kuka lieneekin sinulle velkaa antanut, on ajatellut luultavasti niinkuin minäkin, että onhan sillä talo. Tiedätkö sinä, paljoko tämän näköisen talon katto ja seinähirret jaksavat velkaa päällään kannattaa? Sitä et sinä ole tainnut laskea! Mutta minä olen laskenut ja luulen, että se taitaa pian romahtaa ja että jos asia sanotaan niinkuin se onkin, lienet sinä itse tässä tuvassa syrjäinen, ja ellet vielä olisi, niin voit jonain päivänä siksi tulla. Pidä siis vähän pienempää suuta ja kiitä, ettei sinua enemmän hätyytetä! Vai syrjäinen! No no — odotetaan nyt vain vielä tuleeko sinusta miestä vai ei."
Piki-Juoseppi ei ollut ainoa, jolle Esa oli lainannut. Niitä oli monta muuta. Esa oli hyvä mies, joka ei voinut olla auttamatta toista. Ilmankos hän humalapäissään kehuikin: "Kun Esasta aika jättää, niin mihin joutuvatkaan köyhät tälläkin saarella!"
Silloin tällöin Esa otti esille yhden tai useamman muistikirjoistaan silmäilläkseen niitä ja muistellakseen niiden varassa ihmisten monivaiheista elämää. Hän näki siellä velallisen kirjoissa useita niitäkin, joita pidettiin rikkaina!
Sangen usein oli myös otettava kirja esille uuden asian merkitsemistä varten. Tämä tapahtui useimmin Virosta tultua.
Esa oli leikillinen ja iloinen. Mistä lieneekään hänelle pistänyt päähän nimittää muistikirjojaan "Juudaksen epistolaksi!"
Kuka hänen tietää — eikä syrjäisen sitä tarvitse tietääkään.
Ehkä se johtui samasta syystä, mistä Samelin isä-vainaja kirjoitutti oman muistikirjansa kanteen:
"Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta."
Siihen aikaan osattiin katsella liikeasioita ja "tämän maailman surkeutta" leikilliseltä kannalta!
Seuraava sukupolvi, Sameli ja Piki-Juoseppi eivät sitä osanneet!
V luku.
Syksy oli jo ohi.
Satama oli jäässä, mutta meri vielä vapaana.
Satamassa oli vasta ensimmäinen jää. Tavallisesti laskettiin vasta kolmannen jäävän seisovaksi.
Jaalat ja muut pienemmät alukset olivat vedetyt maalle, tervatuille teloille. Lumi peitti niiden kantta, partaita, puomeja, luukkuja, kajuutan kantta ja kaikkea.
Viimeksi oli puhaltanut itätuuli ja sen mukana oli tullut lunta. Koko saari oli ollut viikon päivät kuin jauhosalvossa. Sylen korkuisia kinoksia oli kujilla. Rakennusten itäseinät olivat valkeat niihin tarttuneesta lumesta. Samoin laivojen mastot, niidenkin itäkylkiin oli tarttunut paksu lumikuori. Lumi oli tullut kosteana ja veden sekaisena ja nyt pakkasen tultua jäätynyt lujasti kiinni.
"Anna-Marja" yksin makasi satamassa, kiinni jäätyneenä.
Heti sataman suulta alkoi sula meri.
Lumen peittämän maan rinnalla ja lyijynharmaan matalan taivaan alla näytti meri synkältä, harmaan vihertävältä, miltei mustalta.
Meren aaltoilu oli vielä korkea, ja jäätyvät tyrskyt muodostivat saaren itärannoille korkeita ja sokkeloisia jäävuoria.
Kun molemmat kylät ovat saaren itärannalla, tapahtui kaikki liike kylien välillä maisin — koska niissä oloissa vesitse liikkuminen oli vaikeaa ja mahdotontakin — yli vuorien johtavaa niin kutsuttua ylitietä pitkin. Korkeimmillaan kulki tämä tie ohi Havukkavuoren nokan, noin sata metriä korkealla. Se sivuutti siinä kohdalla eräät suuret ja salaperäiset luolat ja louhikot, joita ei kukaan ihminen hamaan tähän päivään asti ole kyennyt eikä uskaltanut lähemmin tutkia. Niissä asui ja asuu vieläkin Havukkavuoren Ukko väkineen. Sateisina syysiltoina, jolloin niitäkään ei huvita liikkua ulkosalla, kuullaan luolista tielle asti, ja vieläkin kauemmaksi, omituista läiskettä ja lotinaa, joka muistuttaa kultaseppien työhuoneesta kuuluvaa kultavasarain pehmeäsointuisia iskuja, ja sitähän se onkin. Tuhansin vasaroin siellä Ukko apulaisineen takoo kultaa.
Mikä lätinä ja loiskina!!
Ukon kultapaja tuntuu olevan etäällä vuoren sisällä.
Tarinain mukaan siellä on paljon rikkauksia: kultaa ja kultarahoja kaikkien aikojen tuhansista laivarikoista.
Usein unelmoivat saarelaiset, että kuivuisipa meri tunniksikaan saaren ympäriltä, niin kelpaisi kulkea laivanraadolta laivanraadolle kultaa kokoamassa!
Turha toivo!
Unelma toivoton, joka toteutuessaan ei tuottaisi ihmisille kultaropoakaan, sillä ovatko ne kullat enää siellä meren pohjassa!
Heti laivan upottua tai tuhouduttua, jo samana myrsky-yönä lähtee Ukko apulaisineen sumun, lumipyryn tai sateen ja yön turvissa vaeltamaan turmapaikalle. Marssivat juhlallisesti kuin kuninkaat ja hyrisevät lauluaan, jonka jos ihminen kuulee on kuoleman oma. Kävelevät kuivalla maalla ja meren pohjassa yhtä helposti. Hengittävät ilmaa ja vettä yhtä virkeinä! Meren pohjalimassa ja hatuissa ja savessa eivät heidän jalkansa lipeä, sillä heille on yhdentekevää kävelevätkö auringonpaisteista rantahietikkoa, kallion rinteitä ja jyrkänteitä, soita, pohjattomia mutalampien liejuja, kanervakankaita, vedenpintaa tyynellä merellä tai myrskyn kuohuja ja ärjyaaltoja vai pelkkää ilmaa myöten ja onko pimeä yö vai kirkas päivä. Kaikki heille on yhdentekevää. Ei ainoakaan laiva uppoa heidän tietämättään. He ovat heti siellä, missä laiva pohjaan painuu tai särkyy ja murenee kappaleiksi rantakallioihin, ja ottavat kaiken kullan ja hopean. Muu ei heille kelpaa! He kääntävät nurin joka ainoan rahakukkaron ja taskun laivassa, kuului se sitten laivan päämiehelle tai kokille, tai kenelle hyvänsä siltä väliltä.
Mitkä aarteet ovatkaan näin kokoontuneet Havukkavuoren Ukon aarrekammioihin, vuoren sisimpiin onkaloihin, joihin ei ole kyennyt yksikään elävä ihminen tunkeutumaan, silmin näkemään, vaikka korvin saakin sitä, nimittäin takomisen läiskettä ja kulta- ja hopearahain lukemisesta syntyvää helinää kuunnella.
Yön pimeydessä ei kukaan uskalla kulkea ohi Havukkavuoren nokan, varsinkaan yksin.
Niin, yksin ei ensinkään.
Ukko tekee nimittäin usein ilkeitä kepposia ohikulkevalle yksinäiselle ihmiselle — toisinaan toisen kanssa kulkevallekin, niinkuin esimerkiksi Piki-Juosepille ja Samelille mainittuina jouluviikkoina heidän palatessaan naapurikylästä, jossa olivat käyneet tekemässä sen Piki-Juosepin jaalan oston.
Vanha joulu oli ohi, tapaninpäivineen ja muineen.
Oli joulujen väliin sattunut sunnuntai.
Jo aamulla oli Piki-Juoseppi tullut puhumaan siitä Samelin lupaamasta jaalarahasta, josta oli puhuttu silloin tanssi-iltana syksyllä.
Piki-Juoseppi toivoi, ettei Samelin silloinen puhe olisi ollut leikkiä ja että Sameli nyt antaisi lupaamansa rahat.
— Ei se leikkiä ollutkaan, kunhan sinä puolestasi vain täytät ehdot, jotka rahain saantiin sisältyivät.
Sameli antoi rahat Juosepille, ilman velkakirjaa, sillä he luottivat toisiinsa.
— Se on selvä se! Siitä on miehen sana takuussa!
— Mutta minulla olisi vielä eräitä lisäehtoja…
— No annahan kuulua.
— Minun on itseni saatava olla mukana sitä jaalaa ostettaessa.
— Tee kuinka tahdot. Tuo ei ole ehto eikä mikään. Päinvastoin minusta on hyvä, että tulet. Myyjällä on kuitenkin siellä varmasti kolme miestä, ja olisi yksin vähän turvatonta, varsinkin jaalan tarkastelu ja hinnan määrääminen. Kyllä se koettaa veivittää minulta niin suuren hinnan kuin ikinä osaa. Hyvä on, että tulet mukaan. Meinasin jo sinua niinkuin pyytääkin, kun sinä olet kauppias ja rohkeampi ostettavaa haukkumaan ja hintaa polkemaan kuin minä, mutta en kehdannut. Hyvä on. Milloin sinä joutaisit.
— Vaikka heti.
— Sitä parempi. Minäkin olen valmis.
— Mennään hevosella, kyllä kai nyt jo niin paljo lunta on että voi ajaa.
— Onhan tätä nyt lunta tänä talvena! Vaikk'ei muuta mitään olisikaan, niin onhan lunta. Lunta on — älä pelkää, että reen jalas missään kiveen kirahtaa.
— No ei muualla kuin jos Havukkavuoren nenän alla…
— Ajetaan hiljemmin siinä.
Samelilla oli hyvä hevonen.
Kesällä sillä ei ollut sanottavasti työtä. Talvella sitä enemmän, silläSameli harjoitti Virosta viinan ajoa niinkuin muutkin. Se oli tuottavaa!
Pian oli hevonen valjaissa ja miehet istumassa reessä heinäkulilla, jonka yli oli levitetty musta, punanukkainen loimi. Miehillä oli edessään kuuden kilometrin taival, josta suurin osa oli jyrkkiä ylä- ja alamäkiä yli vuorien. Täyteen juoksuun voi hevosen laskea vain parin järven jäällä, joita oli puolimatkan tienoilla saaren sisäosissa.
Juhlallista oli ajaa läpi lumisten metsien ja yli korkeiden vuorien.
Kului lähes tunti, ennenkuin oltiin naapurikylässä, Eerolan Markun pihalla, sillä suurin osa matkasta oli ajettava käyden ja varovasti, varsinkin tuo monessa suhteessa vaarallinen ja päivälläkin kammottava Havukkavuoren nokan alus.
Hevonen köytettiin tallin seinässä olevaan renkaaseen, heitettiin loimi selkään ja heiniä eteen ja käytiin sisään Markun opastellessa ja parin peräti äreän turrikarvaisen hyljekoiran haukkuessa, jopa näykkiessä vieraiden kantapäitä.
Markku potkaisi koiriaan ja ärjäisi niille: "Huuti, tuhmat! Ootteko hiljaa!" ja vieraille ystävällisesti: "Käykää sisään, käykää sisään!" ja sisään päästyä: "Heittäkää turkit naulaan", ja sen perästä: "Käykää peremmälle miehet, tänne näin pöydän luo istumaan ja juttelemaan!" ja sitten emännälleen: "Mamma hoi! Laitas vieraille kuumaa, että lämpiävät!" ja vieraille, näiden istuuduttua:
— Mitäs sitä nyt kuuluu sinne kirkonkylään, saaren pääkaupunkiin — he he! Oikeinhan tämä itse saaren kuningas, tämä Sameli on lähtenyt jaloittelemaan orittaan! Mitäs sitä nyt kuuluu? Terveenä ollaan?
— Terveenä, terveenä. Mitäpä tässä muuta kuuluu kuin että loppui tuo lumen tulo viimeinkin.
— Loppuihan se! Mutta kyllä sitä osasi tulla lunta täksi jouluksi!
— Paljon sitä tuli! Ei ole tiensivuun ajamista. Taitaa jäädä metsätyöt tekemättä tänä talvena, jos tätä jatkuu, etenkin niiltä, joilla ei ole hevosta, vaan täytyy vetää puut kotiin metsästä kelkalla.
— Liikaa on lunta, liikaa, puuttui puheeseen Juoseppi. Kyllä se tänä talvena sen tekee meille hevosettomille mitä sanoit: jättää puut metsään.
— Liikaa lunta — he he, sanoi Markku. Vai on liikaa lunta, he he! Minä olen tässä katsellut jo liki kuuttakymmentä sellaista talvea, mitkä muistan, mutta en ole nähnyt vielä sitä talvea, mitä ei olisi moitittu lumentulon suhteen. Milloin lunta liian paljon, milloin liian vähän! He he! Ei sitä ole parahiksi milloinkaan! En kertaakaan ole kuullut kenenkään sanovan: Vot! Nyt on hyvä talvi! Lunta ihan parahiksi, ei tuumaakaan liikaa eikä liian vähän. Sellaista se on — he he! Vanha Moos-Ville-vainaja — kadonnut jo minun nuoruudessani — sanoi aina, että "Jumala se kaikkein tuhmin maailmassa on: Antaa kesällä tuulta milloin liikaa ja milloin liian vähän eikä koskaan sellaista tuulta, joka olisi jokaisen myötätuuli ja talvella lunta milloin liikaa ja milloin liian vähän, mutta ei parhaiksi koskaan!" — Se oli viisas mies se Moos-Ville-vainaja! Kyllä se osasi sanoa! No — mitä minun pitikään sanoa — poltattehan te tupakkaa?
— Poltetaan, poltetaan ja pidetään suussa ja miten vain, vastasivatSameli ja Juoseppi.
— No se on hyvä se!
Markku toi tupakkalaatikkonsa ja piippuja.
— Meillä on piiput!
— Sitä parempi — he he. Poikamiehinä sitä ollaan vielä pysytty?
— Poikamiehinä, poikamiehinä.
— Ja merille ei ole tehnyt enää mieli tällä Juosepilla, Piki-Juosepiksihan ne taitaa sinua kutsua — he he! — ja kutsun minäkin, jos et pahaa tykkää. Taidat ruveta akottumaan, koska et enää yritä merille?
— Sano, sano miksi hyvänsä! Akkahommista ei ole tietoa, eikä kannattaisi puhua tyttärettömässä talossa, mutta merelle kyllä on mieli, vaikk'ei tällä kertaa ulkovesille eikä toisen laivaan. Jaalan kosintareisuhan tämä olisi ja tämä Sameli tuli puhemieheksi, ja sillä olisi kihlat mukanaan, jos niinkuin sinulla se jaala enää on myytävänä.
— Ka, miks'ei olisi! Sinua varten olen säästänyt, kun kerran tulin sinulle luvanneeksi. On sillä kosijoita kulkenut sekä puhemiesten kanssa että ilman — he he — mutta minä olen aina sanonut, että "vasta sitten ruvetaan juttelemaan toisten kanssa, jos Piki-Juoseppi perii sanansa". — Teloillahan se on jaala rannassa, mihin ennen joulua vedettiin. Mihinkäs se sieltä on mennyt! Ja saahan sitä käydä nyt päivänvalossa katsomassa. Tämä joulunaikuinen päivä onkin niin lyhyt. Mennään katsomaan. Mennään katsomaan jaalaa sillä aikaa, kun mamma keittää kahvia.
Rantaan ei pitkältä ollutkaan. Markun piha liittyi välittömästi omaan valkamaan. Jaala oli vedetty melkein ikkunan alle. Sen keulapuomi oli vain muutaman sylen päässä ikkunasta. Kahden puolen valkamaa ja osaksi pihassa oli verkkovapeita. Ranta-aitta, sarain, vaatehuone ja muut aitat olivat kaikki miltei samassa rykelmässä asuinrakennuksen ja valkaman kanssa. Markun talo olikin rannimmainen talo koko kylässä.
Jaalan tarkastukseen läksi myös pari Markun täysikäistä poikaa.
Sameli ja Juoseppi olivat varustettuina puukolla ja vasaralla. Pisteltiin ja koputeltiin kaikki epäilyttävät paikat, etenkin sisällä ruomassa ja kajuutan lattian alla. Muutamissa kaarissa, kahdessa kaaressa keulassa ja perällä, upposi puukko mätään puuhun ja neljässä kaaressa ilmoittivat vasaran ontot iskut olevan mätää kaaren sisällä, laitaa vasten ja samoin sisusmätää perämastossa kannen rajassa ja vantinsilmissä ja keskipaikoilla keulapuuta.
Tarkastuksen jälkeen johdatti Markku vieraansa kamariinsa, jossa istutti heidät pöytänsä ääreen ja tarjosi ryypyt.
Ryypyistä oli seurauksena se, että Piki-Juoseppi lausui tuomionsa aluksen suhteen paljon lievemmässä muodossa kuin miksi hän sen valmiiksi mietti jo tarkastuksen aikana. Hän sanoi vain:
— Siinä on tavallisen paljo mätää!
— Se ei meinaa mitään! huudahti Markku, täyttäen ryyppylasit uudestaan viinalla ja Riian palssamilla. Joku mätä kaari siellä ja täällä, ei meinaa mitään. Tehdäänhän niitä kokonaan uusia aluksia, mitäs tämä nyt sitte on, jos muutaman kaaren paikkaa! He he! Ottakaapas toisellekin jalalle, ettette onnu — puoleen ja toiseen — vaan kävelette miesten tavalla. — Pahinta on — sanon sen suoraan ja peittelemättä niinkuin meillä tässä talossa ruukataan tehdä — että mätää on hiukan mastossakin. Minä en tahdo koreilla asiaa ja kiittää jaalassa sitä, mikä ei ole kiitoksen väärtti, mutta en minä anna moittiakaan sitä, missä ei moitittavaa ole. — No niin — kippis vaan ja terveeksi — Mastossa on mätää, ja se on paha asia. Hyvin paha, mutta juuri siitä syystä, että siinä on mätää, minä myynkin sen niin halvalla, kahdella ja puolella tuhannella, kaikkineen, jollakin tulee mukaan, ihan uusi jolla! Jos ei mastossa olisi mätää ja joka kaari olisi kova ja jos purjeet olisivat uudet ja köydet myös, ei jaala lähtisikään sillä hinnalla. Jaala maksaa sen sellaisena kuin se nyt on — ei sen hyvempänä, eikä sen parempana. Teillä on silmät päässänne yhtä suuret kuin minullakin ja itsehän tarkastitte joka paikan. Minä en käske enkä kiellä. Minä en kehoita enkä varoita! Niinkuin jo rannassa sanoin, ei minulla ole mitään pakkoa jaalan myyntiin. Kun viimeksi olin Pietarissa, ihantelivat ryssät tätä jaalaa ja tarjosivat huimia hintoja, mutta minä sanoin, että ennen oman saaren miehelle tuhannella kuin ryssälle viidellä! (Erikseen Samelille.) Tämä Juoseppi kun nimittäin jo tässä kerran kesällä kosiskeli tätä jaalaa, mutta valitti rahan puutetta, muuten olisikin jo silloin kaupat syntyneet.
— Liikaa minustakin kaksi ja puoli tuhatta on tästä jaalasta. Sillähän saa jo puolet uutta, ja tämä kun on jo kolmannellakymmenellä, ei vastaa enää neljättä osaa uudesta, vaikka kuinka korjaisi ja hoitaisi. Kahdessa tuhannessa minun mielestäni pitäisi olla hintaa ihan tarpeeksi asti!
Miehet tupakoivat ääneti jonkun aikaa katsellen saappaittensa kärkiin tai lattiaan. Viimein sanoi Markku:
— Mitäpäs siitä. Ei puhuta siitä sitte sen enempää. Antaa jaalan olla niinikään. Saa se vaikka mädätä niille teloilleen sitte. Enhän minä nyt siitä viidestä sadasta köyhtyisi, vaikka sen lahjoittaisinkin, mutta olkoon vain jaala niinikään teloillaan.
Juoseppi katsoi Sameliin.
Sameli katseli saappaansa kärkeen, jota hän keinutteli polvi heitettynä toisen polven päälle.
Taas pitkähkö vaitiolo.
Ulkona tavisteli hevonen aisanperiä. "Hevosella lienee vilu", ajatteliSameli ja sanoi Juosepille:
— Kun kaupasta ei tainnut tulla mitään, niin jos sitte vaikka lähdettäisiin ajamaan kotiin, että ennätetään ennen pimeää.
— He he! Vaikka kauppa jäisi tekemättä, niin ei saa kahvi jäädä juomatta, sanoi Markku nauraen. — Missä se mamma viipyneekin. Johan nyt olisi ennättänyt kasvattaa sikurit ja kuivata ja paahtaa ja jauhaa ja keittää ja tehdä mitä hyvänsä.
Markku meni emäntää kiirehtimään.
Vai lieneekö vanhana ja viisaana ja viekkaana ja kokeneena kaupan hierojana tahallaan antanut nuorille miehille tilaisuuden keskustella kahden kesken.
Ne sitä tilaisuutta käyttivätkin ja päättivät, että pahimmassa tapauksessa sopii ukolle luvata kaksi ja puolikin tuhatta, mutta vasta keväämmällä, jos ei sitä ennen itse tule tarjoamaan jaalaansa kahdella.
Markku palasi.
— Ne akat ovat aina niin hitaita sen kahvin kanssa — vai tarkkuuttako se lienee — he he — pitää niin monet konstit tehdä, ennenkuin sen tuo pöytään. Toista se on kun miehet kajuutassa pyöräyttävät sajun. Yks kaks se höyryää miesten nokkien alla, ja kun siihen vielä tipauttaa suuruksen verran konjakkia tai viinaa, tai pirtua — niin — vot sulle kelpaa ryypätä! No sitä kahta ja puolta tuhattakos ne miehet surevat, kun ovat niin haikeita kuin haili verkon silmässä?! Älkää surko turhaa! Jättäkää pois mielestänne koko roska. Niin minäkin! Sanoin tuolla tuvassa meidän pojille, että "Keväällä pojat kirves käteen ja lyökää uutta kaarta 'Markettaan' sisään ja hakekaa uusi masto ja uusi keulapuomi metsästä — onhan näitä — niin seilataan vanhalla 'Marketalla' vielä toinen kolmaskymmenes vuosi niin että helisee!" He he — paljo helpompi on korjata ja paikkailla vanhaa kuin tehdä uusi!!
Emäntä toi kahvit pöytään.
— Niin isänsä näköinen on tämä Sameli!, sanoi vanha emäntä hymyillen. — Ja minkä vanhemmaksi tulee, sen enemmän tulee isävainajansa näköiseksi. Muistanhan minä sen vainaan. Ja vanhemmalla puolella ikäänsähän se naimaankin meni — sieltä toisesta kylästä ja perusti sen kauppapuodin ja rikastui rikastumistaan.
— Kuulehan, mamma, sanoi Markku, kun nämä vieraat ottaisivat ihan ilmaiseksi tuon meidän "Marketan". Tarjoavat kahta tuhatta.
— Minä antaisin kahdesta sadasta, että pääsisin jokasyksyisestä pelosta että upotat itsesi tuon vanhan lotkan kanssa! Ei unta saa silmiinsä koko ajalla, minkä jaala ei ole kotona. Viekööt minusta nähden vaikka ilmaiseksi!, päätti emäntä ja meni matkoihinsa.
— He he — nauroi Markku. Piikaväki se on aina piikaväki! Eivät ne ymmärrä muun kuin kahvin päälle! No juodaanpas sitte ennenkuin jäähtyy. Pankaa sokeria sekaan ja valakaa vähän rohtoa pullosta sekaan. Teillä on kylmä matka edessänne. Siellä pakastaa yhä ja tuuli vetää koilliseen ja vielä se on ennen iltaa pohjoisessa. Pakastaa ja selvittää taivasta ja tyyntyy. Rupeaa tekemään jäätä mereen…
— Ei se pysy vielä!, sanoivat Sameli ja Juoseppi.
— Niin, ei se pysyvää jäätä tee ennenkuin Matinpäiväksi — jos sittekään, että hyljemies pääsee pyytöön. Pankaa sekaan, pankaa sekaan. Palssamia ja, ei se muuten miltään maista! Piikaväen juomaahan se kahvi ja kerma on! Mies juo tahvia, pirtua ja palsamia ja muuta vähän vahvempaa, mitä milloinkin saa. Harvoinpa niitäkään joka miehen nenän alla on joka päivä, mutta näin jouluna passaa köyhänkin herrastella — he he!
— Jos sitte haastettaisiin vielä vähän siitä "Marketastakin", sanoiJuoseppi juonnin ajalla.
— Jaa — haastetaan vain! Haastetaan vain minun puolestani"Marketasta"!
— Se on nimittäin sillä tavalla sen jutun kanssa, että jos minä nyt sen kaksi ja puoli lupaisinkin, niin en minä ainakaan tällä kertaa voisi maksaa kuin tuhat. Mitäs siitä tuumaat?
— Jaa että mitä tuumaan! Minä tuumaan mistä hyvänsä aina niin päin, miten hyvä tulee! Pannaan velkakirjalle se loppu ja vähän prosentteja tykö.
— Paljoko sitä pitäisi?…
— No! Minkä nyt jaksat seilata! He he! Pannaan osan päälle! Mitäs sanot kolmannesta osasta?
— Se olisi vähän liian raskas vero, kun tässä on tullut luvatuksi jo yhtä ja toista muutakin…
Markku näki kuin lasissa nuo Juosepin "muut lupaukset". "Arvasinhan minä sen heti, kun näin Samelin samassa asiassa, että isänsä poika on Sameli: pistää nokkansa joka reikään." — Ääneen sanoi Markku:
— Niin sitä on täytynyt jokaisen alkaa. Maksa vain ja tee työtä että silmät tulta lyövät ja älä anna perään, niin kyllä lopulta markat heltiävät! Jos kovalla rahalla maksat koko summan, niin olkoon riitaraha puoleksi, mutta velkakauppaan en minä rupea mielelläni ensinkään kenenkään muun kanssa, mutta sinulle, Piki-Juoseppi, minä annan kahdella ja puolella, jos maksat tuhat nyt heti käteen rahassa ja teet velkakirjan lopusta ja maksat kolmannen osan purjehdustulostasi minulle niin kauan kuin velka on maksamatta. Tuoss' on käsi! Päätä kauppa kuin mies ja älä itke perästä! Sameli eroittaa! No — mitä mietit! Lyö kauppa kiinni!!
Juoseppi katsahti Sameliin.
Sameli sanoi:
— Tee ihan kuin itse tahdot. Oma asiasi. Päätä itse. Minä en käske enkä kiellä.
Piki-Juoseppi löi kätensä Markun käteen.
— Oli menneeksi! Pirulle tässä nyt sielunsa möi, mutta ei sille auta!
Sameli eroitti kädet ja sanoi: "Onneksi olkoon!"
Markku laittoi viinasta ja palssamista ryypyt kaupan päättäjäisiksi ja sanoi:
— No — lykkyä nyt vain sinulle ja "Marketalle"!
— Sitä olisi tarvis, sanoi Juoseppi ja miehet kilistivät ja kaatoivat ryypyt menemään.
Markku pyysi Samelia velkakirjan kirjoittajaksi, mutta tapansa mukaan katsoi tämä varovaisemmaksi pysyä siitä kunniasta erossa ja esitti:
— Täällähän taitaa olla kylässä koulumestari. Antaa sen kirjoittaa.
— Niin onkin, sanoi Markku. Kiertokoulunopettaja onkin ihan naapurissa. Maltas, minä käsken jonkun meidän pojista sitä hakemaan. Kyllä se mies kirjoittaa, eikä se ota maksua eikä mitään — hölmö miesparka siinä asiassa, vaikka tytöt täällä meidän kylässä kuuluvat laulavan että:
Viisas niinkuin ruusunnuppu, kaunis niinkuin koulumestar…
He he — ne tytöt osaavat aina laulaa!
Koulumestari haettiin, ja pian hän oli velkakirjan kirjoittanut, jonka jälkeen Juoseppi vierasmiesten läsnäollessa piirsi siihen puumerkkinsä. Vierasmiehet piirsivät myös puumerkkinsä, ja velkakirja oli valmis. Markku asetti sen ja Juosepilta saamansa rahat kaappiinsa, ja sitten otettiin vielä ryypyt. Koulumestarille ja vierasmiehille annettiin ryypyt myös, ja hetkisen miehet juttelivat ilmoista ja siitä sai Piki-Juoseppi aiheen sanoa näin:
— Vielä siitä tulee lounattuulet ja lämpöiset ilmat. Kunhan se ottaa tuulen tänne meren puolelle, lounaaseen, ja tulee iso meri ja käy ummikas, lohkoo se jäät vielä satamastakin ja vie putipuhtaaksi. Silloin minä tulen tänne ja lykkään "Marketan" mereen ja vien kotiin ja vedän omille teloille kotirantaan, jossa sitä saan kevätpuoleen ruveta korjaamaan ja putsaamaan, niin että kun sinä, Markku, ensi kesänä näet tämän jossain, niin et tunnekaan ja kysyt, että "Kenenkäs jaala tämä on, joka on näin komia ja vähän entisen meidän 'Marketan' näköinen, ja samanhan tämä näkyy olevan niminenkin?!" Jaa, jaa! Älkää epäilkökään, niin minä teen!
Vielä kerran mentiin miehissä, koulumestarikin mukana, tarkastamaan "Markettaa", jota Juoseppi nyt kiitteli kiittämästä päästyään niin, että jo alkoi vanhasta ja viekkaasta Markusta pahalta tuntua ja hän mietti: "Taisivat pojanpahalaiset minua pettää.", mutta kun hän muisti, kuinka pehmeitä kaikki nuorat ovat, kuinka harvoina ja harmaina purjeet, kuinka kulunut ankkuriketju ja että kaarissa on mätää enemmän kuin ostajat luulivat, tuli hän jälleen miltei entiselle tuulelle.
Alkoi jo hämärtää, ennenkuin Sameli ja Juoseppi pääsivät lähtemään. Useat ryypyt pitkin päivää olivat vaikuttaneet sen, että elleivät he olleetkaan sanottavasti humalassa, eivät he olleet aivan selviäkään. He olivat rikkaita, nuoria, voimakkaita ja älykkäitä kauppiaita ja merimiehiä, laivanpäämiehiä, jotka olivat eräässä köyhässä kalastajakylässä, jota kutsutaan Ruokolahdeksi, käyneet jaalanostossa ja läksivät nyt komealla orhilla ajamaan kotiinsa että kaviot vain kapsahtavat, reen partaat rusahtelevat tupien, aittojen tai saunojen nurkkiin ahtaissa kujasten käänteissä ja orhin harja vain hulmuaa ja rekiloimen liepeet liehuvat pohjatuulen puhaltaessa vastaan. Koiratkin ymmärtävät, että herroja lähtee kylästä, ja saattavat kilpaa haukkuen ja ulvoen parikymmenlukuisena laumana. "Tytöt — katsos Sameli — tirkistelevät ikkunoista!!" —
Hevonen juoksi rivakasti ylös kilometrin pitkää, loivaa ja mutkikasta ylämäkeä, rinnettä, joka vietti etelään ja kaakkoon ja jossa oli niittyjä — nyt lumilakeuksia. Sitten saavuttiin metsään. Sitten tuli taas niittyjä ja sen jälkeen Vetel-järvi, sitten niittyjä ja sitten painuttiin korpeen. Jylhiä honkia kasvoi kahden puolen tietä. Tie oli niin kapea — sehän ei paljon muuta ollut kuin karjanpolku — että oli vaara ajaa reki puuhun, sillä täällä syvällä metsän sisällä oli pimeämpi kuin lakealla. Ajettiin hiljemmin.
Siihen asti olivat molemmat istuneet reessä vaiti. Sitten sanoi Sameli, nykäisten jälleen hevosen parempaan juoksuun:
— Sen minä sanon sinulle, Juoseppi, että kun minä olen nyt sinua auttanut, niin minä vaadin, minä voin sinulta vaatia, että sinä pidät silmäsi auki etkä pyri tallaamaan minun varpailleni, muuttui sitten elämä miksi hyvänsä.
— Mitäs sinä oikein tarkoitat?
— Ymmärrä itse. Pidä silmäsi auki, sanon minä vielä kerran. Pidä silmäsi auki, ja kyllähän sitte näet milloin olet tallaamaisillasi minun varpailleni ja väistä silloin ajoissa. Jumal'auta, jos et niin tee!
— Sinä olet humalassa. Älä huuda!
— En minä huuda, enkä minä ole humalassa. Minä vain varoitan sinua ajoissa, ettei sinun tarvitse katua. Ymmärrätkö sinä?! Niin sinä olet tuhma kuin ryssän mahlikas, mutta sitä vartenhan minun sinua on varoitettavakin. Minun nokalleni älä yritäkään hypätä, mies! Pane se mieleesi!!
— Sinä haastat riitaa. Kuulehan! Minä viskaan sinut reestä, niin isäntä kuin oletkin, ellet ole hiljaa!
— Piki-Juoseppi! — Piki-Juoseppi! — Älä anna käsien valtaa — älä anna käsien valtaa! Ystäviähän me sentään ollaan! Eikös niin!
Saavuttiin äkkiä Liivalahdenjärven jäälle. Punakeltainen kuu nousi sinipunaisella, tähtikirkkaalla tummalla taivaalla näkyviin itäisten vuorten takaa. Edessä oli järven lakea jää. Sen takaa kohosi Havukkavuoren metsäinen rinne, ja jylhä, huimaavan korkea Havukkavuoren nenä, huippu, jonka ohi tie metsän läpi kulki. Lännessä kuulsi vielä yhä himmenevän ja sammuvan iltaruskon loisto.
Jäällä päästettiin hevonen täyteen raviin. Pian alettiin nousta rinnettä ylöspäin, läpi synkän metsän, jossa tie pujoitteleikse ohi ja välitse aitan suuruisten kivien ja suurten kuusten, joiden oksat tapasivat milloin ylhäällä hevosen luokkaan, joka kaatoi niistä lunta alas hevosen selkään ja miesten päälle, milloin aisoihin ja rekeenkin, kun sattuivat olemaan alempana. Hevosta täytyi ajaa kävellen yhä pahenevan nousun ja epätasaisuuksien vuoksi.
— Kuulehan, Juoseppi, sanoi Sameli ja pysäytti hevosen kokonaan.
— No?
— Meille tulee tästä hyvin paha kohta vastaan. Mitenkähän päästään siitä ohi.
— Jaa tämä Havukkavuoren pykälä?
— Niin.
— Mikäs siitä on mennessä, kun on näin paljon lunta ja kivet ovat peitossa.
— Ei se mitään…
— Ja voidaanhan pahimmassa paikassa nousta reestä pois ja…
— Mutta kun se pahin paikka on juuri siinä Ukon luolien suulla, siinä, mihin kuuluu se kultaseppien vasarain läiske ja miltä paikalta kesällä nähdään savun nousevan, kun tänne mereltä katselee — kun Havukkavuoren Ukko leipiä paistaa — ymmärrätkö sinä.
— Ole joutavoimatta!
— Ole itse!
— Ei se ole henkeä keitään vienyt.
— Vai ei! Etkö sinä ole kuullutkaan, miten kävi ennen sille suurelle tietäjälle — kuului olleen minun isä-vainajani äidin sukua — joka yritti loitsurunoillaan ja taioillaan manata aarteet itselleen Havukkavuoren Ukolta. Oli asettunut siihen vastakkaiselle vuorelle, Tervakalliolle, johon oli sytyttänyt pienen uhritulen ja sen ääressä luki lukujaan ja loihti loihtimisiaan. Luki niinikään että:
Luolehetar luonnon tyttö, Manun eukon palkkalainen, joka oot vuoren vartijana, rahapurnun paimenena,
ja sillä tavalla, ja kun ei sitte muistanutkaan koko lukua, järähti kallio, Havukkavuoren nenä suitsi savua, ja se ei enään ollutkaan mitään leivinuunin savua, ja tietäjä oli tukehtua ja kiitti onneaan, kun pääsi vähissä hengin ja juosten alas rantaan Liivalahteen omalle haapiolleen, jolla alkoi soutaa kotiin päin. Kaiken aikaa oli Havukkavuoren Ukko syytänyt savua hänen päällensä, että oli eksyä selvälle meren selälle, kun ei ollut kompassiakaan mukana — ja lieneekö noita ollut silloin vielä kompasseja olemassakaan. — Soutamalla niin likellä rantaa, että airot kolkki kaiken aikaa rantakallioihin, osasi hän tulla kotiin. Vasta lähellä kylää pääsi siitä savupilvestä kirkkaaseen ilmaan ja sai jälleen hengähtää. Kun sitte tuli kotiin, oli siellä ryskänyt ja reistaillut koko ajan joku näkymätön ja vienyt kaikki kullat ja hopeat — yksin tietäjän vaimon sormista kultasormukset ja korvista kultaiset korvarenkaat oli siepponut ja niin oli tietäjä entistäänkin tullut köyhemmäksi eikä uskaltanut enää toista kertaa yrittää Ukon aarteita etsimään. Isä-vainaja toi aina jouluaattoiltoina Ukolle siankinkun ja juhannusaattona maitoa uhriksi ja ohikulkiessaan aina vuoli tähän hopeaa ja sanoi:
Pysy siellä, kun pysytän! Ole siellä, kun oletan!
ja pysyi Ukon kanssa loppuun asti hyvänä miehenä. — So, Polle! Seisopas vähän!
Sameli pysäytti hevosen kokonaan.
Pahimpaan paikkaan oli enää tuskin viittäkymmentä syltä. Ohi suurten, oksaisten kuusten tyvien ja suurien kivien näkyi se kirkkaassa kuun paisteessa.
Kuului kultavasarain läiske.
— Sattuuko sinulla olemaan yhtään hopearahaa mukanasi?, kysyi Sameli.
— Eikä ole, ja pakanaako sinä sillä tekisit?
— Eikö sinulla ole yhtään hopearahaa?!
— No ei kun ei. Päästäneen tästä nyt ilman tulliakin!
Kuu pistäytyi välillä pohjatuulen ajamaan pilveen ja valaisi taas sen perästä sitäkin kirkkaammin.
Kammottavina seisoivat tummat kuuset ja aavemaisina lepäsivät niiden varjot lumella, ja vielä kammottavampana kohosi puiden takaa louhikko ja Havukkavuoren jyrkkä rinne ja huippu.
— No, koetetaan, sanoi Sameli ja ajoi hevosen jälleen kävelemään. —Ei tästä ilkeä takaisinkaan ajaa, eikä kiertää voi.
Äänettöminä alkoivat miehet jatkaa matkaansa.
Sameli tuskin uskalsi hengittää, kun olivat pahimmalla kohdalla, missä päivän aikana näkyvät vuoren sisään johtavien luolien kymmenet isommat ja pienemmät suut, joista ei tiedä kukaan, mikä niistä on oikea ja mikä valereikä, sillä kukaan ei ole uskaltanut niitä tutkia ja uuria, ja joista tie aukenee vuoren sisällä oleviin aarrekammioihin.
Piki-Juoseppia oli peloittanut koko ajan pahemmin kuin Samelia, vaikka hän sanoin koetti esiintyä rohkeana.
— Soo Polle, kävelepäs rivakammin!, sai Sameli hevoselleen juuri kuiskatuksi, kun hän tunsi, että joku vetää hänen altaan hevoslointa ja heinäkulia.
Se raastoi voimiensa perästä.
Sen huomasi Piki-Juoseppikin, ja taakseen katsomatta ja vaistomaisesti, kuten vaarassa aina, hän mitään ennättämättä harkita tai ajatella, sillä hänen ajatuksensa olivat kauhun vallassa, sieppasi reen keulapuolelta hevosruoskan ja löi sillä hevosta voimiensa takaa kerran, löi toisen, kolmannen ja neljännen ja viidennen että siima vinkui ja hevosen lautaset läiskyivät. Samaa teki Sameli oikealla puolella anteli ohjaksen perillä hevosta kupeisiin minkä jaksoi. Miehet olivat nousseet tätä varten polvilleen rekeen. Hevonen laukkasi, se miltei lensi ylös rinnettä ja reki heittelehti kuin jolla aallokossa. Töin tuskin pysyi reki pystyssä ja miehet reessä ja puiden oksat raapivat heidän kasvojaan.
Lopulta olivat he jälleen tasaisella maalla, eräällä suolla, joka on ylhäällä vuoristossa, Ylitiensuolla.
Hevonen juoksi tasaista ravia.
Näytti, kuin joku jalkamies tulisi vastaan.
Sameli pysäytti hevosen.
Mies näytti pysähtyneen.
Hevonen huohotti ja puhalsi höyryä sieraimistaan, kuin hopeapilvi se leijaili kuun kirkkaassa valossa.
Miehet istuivat tyhjän rekensä partailla ja katselivat, että mikäs mies sieltä oikein tulee.
Mies käveli jälleen ja sanoi kohdalle päästyään: "Hyvää iltaa", johonSameli ja Juoseppi vastasivat.
Mies oli Jyrin Tuomas.
Tunsivathan he nyt jo miehen, vaikka ensin pelkäsivät, että tämä olisiHavukkavuoren Ukon metkuja.
— Mihinkäs Tuomas näin myöhään menee, kysyi Sameli varmuuden vuoksi.
— Naapurikylään ja sieltä Lounatriviin, loistolle, kahdeksalta alkaa minulla siellä vartiovuoro, loistolla nimittäin. Kun on näin kirkas kuunpaiste, niin en välittänyt lähteä aikaisemmin.
Jyrin Tuomas palveli siihen aikaan Lounatrivissä loistonvartijana.
Hän jatkoi matkaansa.
Sameli antoi hevosensa vielä seistä ja levätä.
Suon itäsivulla kohosi tasainen mänty- ja kuusimetsä ja länsisivulla korkea Havukkavuoren seljänne.
Suolla itsessään kasvoi mataloita vaivaismäntyjä ja varpukasvullisuutta, joka oli lumen peitossa.
— Jokos nyt uskot, sanoi Sameli Juosepille.
— Täytyyhän minun uskoa, kun omin silmin näin.
— Näitkö sinä sen itsensä?!
— No vaikken ihan sitä itseään, niin näen kuitenkin, että tässä ei ole lointa eikä heinäkulia. Ne se vei kuin veikin, paholainen! Vei ihan sulin käsin ja elävien miesten alta. Ei ole turhaa se puhe siitä Haukkavuoren Ukosta!
— Ei ole. Sen minä olen aina uskonut!
— Mitähän tuo tuolla heinäkulilla ja loimella on tekevinään?! —
— Älä luulekaan että se kulia ja lointa ajaa! Minua se pakana tarkoitti! Minut se olisi siepannut, koska täältä minun puoleltani kuli ja loimi ensin alkoivat kulkea. Se tietysti yritti siepata minua turkin liepeestä ja luuli sen jo saaneensa, hyvänkin saaliin, kun kouraisikin erehdyksessä kyntensä loimeen ja heinäkuliin. Pettyipäs kerran sekin, itse vanha pejuoni ja konstimestari! Pettyi kuin pettyikin, ja nyt tässä kokonaan toiset miehet nauravat partaansa. Mutta helkkarin varovainen saa tästä lähin olla tätä tietä kulkiessaan. Ei tiedä, mitä voi tapahtua, kun ei edes osaa loihtia.
Sameli veti ohjaksista.
— Soo hevonen! Alas taas ravata!
* * * * *
Seuraava päivä oli leuto, kirkas ja auringonpaisteinen.
Puhalteli lounattuuli.
Sameli ja Piki-Juoseppi olivat taas matkalla ylitietä. Juoseppi matkalla naapurikylään hakemaan jaalaansa, kun nyt on nousumeri ja ummikas lohkonut jäitä rannoilta ja satamasta ja on siis hyvä tilaisuus ajaa jaala mereen, panna siihen purjeet päälle ja tuoda se kotiin ja vetää omille teloille kotirantaan.
Sameli oli lähtenyt kyytiin, ainakin Havukkavuoren pykälään asti, nähdäkseen ja tarkastaakseen, onko eileniltaisesta tapauksesta jäänyt lumeen mitään merkkejä, Ukon jalanjälkiä, tai ainakin kulin ja loimen jälki, kun se niitä perässään luolaan raahasi ja — tärkein seikka kaikesta — mistä luolan suusta se on mennyt sisään.
Suuri oli molempien miesten ällistys, kun he paikalle saavuttuaan näkivät sekä loimen että kulin riippuvan aivan tien vieressä olevan kuusen oksassa.
Siinä oli kasvanut useissa kuusissa oksia, jotka olivat salvanneet tien, ja joku oli niitä kirveellä rapsinut poikki, raivannut niitä pois tieltä. Kuusten runkoihin, tien puolelle, oli näin jäänyt pitempiä ja lyhempiä teräväpäisiä oksantynkiä, niinkuin esimerkiksi tuokin, jossa riippui kuli ja loimi. Se oksa oli reen partaan korkuisella ja se kuusi aivan tiessä kiinni. Siinä oksassa oli kiinni kuli ja loimi.
— No tähänhän ne ovat tarttuneet!, huudahti Juoseppi.
— Älä sano vielä mitään, virkkoi Sameli. — Ajattele ensin mitä sanot! Olisihan me toki nähty ne, ja tuo kuusi ja huomattu, jos kuli ja loimi olisivat siihen tarttuneet. Älä luule, että asia niin yksinkertainen on! Ei ensinkään! Se oli vain niin viekas ukko, että kun se huomasi pettyneensä, ja siepanneensa väärästä liepeestä ja saaneensa toista kuin pyysi, tahtoo se johtaa meidät harhaan ja ripusti tavarat — kun huomasi ne arvottomiksi — tähän oksaan, meille silmän lumeiksi ja oman erehdyksensä peittämiseksi. Viisas olet olevinasi, mutta kyllä elkeesi älytään!
Sellainen oli Samelin ensimäinen omakohtainen kokemus HavukkavuorenUkosta!
VI luku.
Talvi oli kulunut laskiaiseen.
Samelin elämään oli tullut kokonainen uusi maailma tänä talvena.
Se maailma piti hallussaan hänen ajatuksiaan aina.
Kun hän heräsi aamulla, oli se maailma hänen edessään: Anna-Marja hymyilevine kasvoineen.
Se seurasi häntä pitkin päivää kauppoja tehdessä, jutellessa ihmisten kanssa ja illalla rahoja lukiessa — venäläisissä paperirahoissa hän tarkasti erästä rouvan kuvaa nähdäkseen, olisiko siinä Anna-Marjan näköä: Ei ollut. Anna-Marja ei ole noin lihava ja noin vanha, eikä Anna-Marjalla ole noin monta leukaa, eikä hänen katseensa ole noin röyhkeä ja lihallinen — se sana ei Samelia miellyttänyt, mutta parempaa ei löytynyt — eikä Anna-Marjasta vanhetessaankaan tulle tuon näköistä leveää rouvasihmistä.
Rahoja laskiessaan ajatteli Sameli: "Jos olisi minun vallassani, toisin puotiin kerääntyneet rahat joka ilta sinulle, Anna-Marja, ja sanoisin: Nämä ovat sinun!" —
Kun puoti tyhjeni hetkiseksi ostajista ja apulainen oli mennyt hakemaanjauhosäkkiä, tupakkakulia, tai muuta alhaalta ranta-aitoista, jäiSameli yksin puotiinsa tuijottamaan ulos ikkunasta merelle ja ajatteliAnna-Marjaa ja ihmetteli usein, miksi hän vasta viime syksynä löysiAnna-Marjan, jonka hän on nähnyt lapsesta asti.
Hän koetti etsiä muistinsa jo miltei sammuneista komeroista löytääkseen edes yhden tapauksen, jolloin — jo muka vuosia sitte, jo rippikoulussa — olisi huomannut Anna-Marjan ja sanonut hänelle hyvän sanan ja auttanut häntä ja ollut hänelle hyvä ja jolloin Anna-Marja olisi hymyillyt hänelle samalla tavalla kuin viime syksynä tansseissa Esalla, kun hän, Sameli, Jumala ties mistä onnenpotkauksesta, joutui viemään Anna-Marjaa tanssimaan hampuria. Sameli olisi toivonut, että sellaisia tapauksia olisi löytynyt paljon, loppumattomasti, että he ensi kerran taas kohdatessaan olisivat voineet toinen toisilleen niistä kertoa.
Ei ainoaakaan löytynyt!
Sameli koetti usein tekaista sellaisen jutun, jutun jossa ulkopiirteet olisivat totta ja johon hän, Sameli, puhaltaisi hengen.
— — Esimerkiksi — — keväällä monta vuotta sitte — — verkkorannalla — — hailinkutuaikana maan takana, länsirannalla Simonapajalla, nuotiolla, valoisan keskiyön aikaan, aamuapajan vetoa odotellessa, — — toiset pojat pilkkasivat sinua ja minä puolustin sinua ja sinä otit minua kädestä ja katsoit minua silmiin — — muistatko —. Minä olen sen aina muistanut ja olen pitänyt sinua aina mielessäni, enkä nyt vasta…
Sameli oli pitkin syksyä ja alkutalvea ja joulukisojen aikana ja niiden jälkeen aina tähän asti etsinyt tilaisuutta päästä Anna-Marjan kanssa kahdenkesken ja haastaa hänelle sillä tavalla ja vielä kysyä Anna-Marjalta, "ajatteleeko hänkin samalla tavalla minusta, eikä voi minua mielestään pois ajaa — eikä tahdokaan sitä tehdä." —
Sameli tahtoi päästä varmuuteen.
Viis siitä jos hänen omaisuutensa karttuu ja hänellä on varmuus siitä mitä syö ja juo ja millä itsensä vaatettaa, kun hänellä ei ole varmuutta, mitä Anna-Marja ajattelee ja ketä ajattelee — niin, niin — ketä ajattelee.
Hän katui tuhmuuttaan, ettei puhunut suutaan puhtaaksi silloin kunAnna-Marjan kanssa kahden joutui.
Joulunaikoina hän saattoi Anna-Marjaa kotiin kaksikin kertaa, eikä kummallakaan kerralla puhunut sanaakaan.
Tänään on laskiainen ja Esalla on laskiaistanssit.
Tänä iltana pitää kaiken tulla selväksi.
Näin ei saa jatkua!
Vuoden päästä on luultavasti kaikki jo ohi.
Jospa nyt jo tietäisin, mitä tiedän vasta vuoden päästä!!
Viime laskiaisena en tietänyt mitään siitä, mitä nyt tiedän.
Viime laskiaisena ja kaikkina aikoina ennen viime syksyä, oli minulle yhdentekevää, kenen kanssa Anna-Marja tanssii, kenen kanssa hän juttelee, kenelle hymyilee ja kuka häntä kotiin saattaa — vaikka se olisi sitte itse Piki-Juoseppi!
Niin, niin!
Piki-Juoseppi saisi pysyä loitolla Anna-Marjasta.
Hän saisi ruvetakin kulkemaan toisen kylän tansseissa ja kisoissa!
Parasta olisi, että hän purjehtisi meren pohjaan heti ensi matkallaan jaalalla, jonka hänelle ostin.
Sitävarten sen hänelle ostinkin!
Tänä iltana, se olkoon sanottu, minä kiellän Anna-Marjaa sanomasta sanaakaan enää Piki-Juosepille, hymyilemästä hänelle samalla tavalla kuin minulle, tanssimasta hänen kanssaan, vielä vähemmin suostumasta hänen saatettavakseen.
Tänä iltana minä käsken Anna-Marjan sanomaan Piki-Juosepille, mokomallekin naisten viettelijälle, että: "En tule sinun kanssasi! Sameli saattaa minut kotiin!"
Niin, siitä sait! — Mokomakin Piki-Juoseppi!
Ja Piki-Juosepille minä sanon myös selvät sanat!
Sille en sano muuta kuin: "Jumal'aut! Älä pyri varpailleni!!" —Ymmärtäköön siitä itse lopun!