* * * * *
Sameli katsoi niin tiukasti että ikkuna oli puhjeta ja siruset lentää kauas meren jäälle, ja hänen oikea kätensä kouraisi monta arkkia ruskeaa käärepaperia, joka ratisten rutistui yhdeksi palleroksi hänen nyrkkinsä sisään.
* * * * *
Siitä on sinun, Piki-Juoseppi, ymmärrettävä, että pysy loitolla!
Syytä itseäsi, ellet siitä ymmärrä mikä sinua odottaa!
Että sinua odottaa kuolema suolaiseen meriveteen, että sinusta tulee kilkkien ruokaa, jos kerrankaan, jos kerrankaan astut varpailleni, jos kerrankaan Anna-Marja hymyilee sinulle samalla tavalla kuin minulle!
Ymmärrä ja pidä varasi!
Minä ostin sinulle veijarille vanhan jaalahaiskan. Vielä minä annan sinulle romurautaakin jaalan täyden toisensa perästä ja vaanin merellä sumussa, milloin voin karata kimppuusi.
Näin se käy:
Jumala lähettää sumua meren päällyksen täyteen ja sinulle vastatuulen.
Sumu on niin sakea, ettet sinä näe edes jaalasi keulapurjeita.
Silloin minä olen "Anna-Marjoineni" saapuvilla.
Muista se, ettet sinä yksin seilaa, vaikk'ei sumutorvesi ääneen kukaan vastaakaan.
Muista se, että minä itse tähystelen silloin laivani keulamaston huipussa, siellä ylhäällä, missä sumua ei ole ja näen missä sinun jaalasi kaksi mustaa mastonnokkaa piirtelee sumun ylempiä harsoja.
Sieltä ylhäältä, ymmärrätkö, minä annan ohjeita perämiehelleni ja annan"Anna-Marjani" syöksyä täysin purjein sinun mastojesi väliin.
Kuuletko, miten ryskää ja rutisee, suhisee ja kohisee ja tunnetko vauhtia, jolla putoat jaaloinesi pohjaan ja kenties pullahdat vielä kerran veden pinnalle, etkä näe enää mitään ja haukot vettä suuhusi ja vedät sieraimiisi ja painut vihoviimeisen kertasi!
Tiedä ettei minun tarvitse edes odottaa syksyä!
Kevät on matalain ja sakeain sumujen aika!
Niin!
Tänä iltana en sano sinulle kuin pari kolme kovaa sanaa ja ymmärrä loput itse!!
Jumal'aut! Älä pyri varpailleni, jos henkesi on kallis!
* * * * *
Samassa tuli apulainen sisään. Reestä he nostivat yhdessä säkit ja kulin puotiin ja sen päätyttyä sanoi Sameli apulaiselleen:
— Kuules, Riko?
— No?
— Eik' se olisi mukavaa, jos ihminen tietäisi, mitä tuleva vuosi tuo mukanaan?
— Miks'ei olisi! Olishan se!
— Tietäisi, mitenkä asiat ovat ensi laskiaisena.
— Saahan sen tietää.
— Saako!?
— Miksikäs ei? Elää vain rauhassa vuoden kaikki päivät ja niin on taas laskiainen ja sittepähän tietää, mitä se on. Eikö vain liene niinkuin tämäkin laskiainen: Myydään tavaraa ja kootaan rahaa. Lunta on, ja pakkasta tai lämmintä, lumituiskua tai poutaa, tyyntä tai tuulta. Tietäähän tämän nyt. Jos taas sitä ennen kuollaan, niin ei tiedetä, eikä ole sitte tarvis tietääkään. No?
— Sinä olet lysti poika!
— Tiedän minä muutakin.
— No?
— Monet ovat ensi vuonna naimisissa, jotka nyt eivät ole. Monta vainajana, joka nyt parsii tai kutoo verkkoa, sahaa tai halkoo puita, kulkee jäällä hylkeenpyynnissä ja niin edespäin. Moni uusi ihminen on syntynyt, jota nyt ei ole. Monella rahaa enemmän kuin nyt. Kaikki viisaampia kuin nyt…
— Niinhän sinulta tulee kuin papilta! Tuon kuitenkin tietää joka mies.En minä sitä tahdo tietää.
— No mitäs sitte?!
— Sitähän minä juuri sanoinkin, ettei sitä voi kukaan tietää, eikä sitä voi keneltäkään kysyä.
— No sitte minä tiedän mitä ainakin tänä laskiaisena on!
— No?
— Sinä olet — hunningolle menossa!
— Kuinka niin?
— Sellaista, mitä ei kukaan tiedä, ei kukaan kysy muulloin kuin vähää ennen hulluutta, tai muuta tapaturmaa. Setä-vainaja sanoi niin ja ettei laivassa kysytä, että mihinkähän tästä oikein mennään, ennenkuin eksyksissä ja vähää ennen matalalle tärähtämistä. Ja se oli viisas mies. Ota siis tarkka peilaus, missä olet ja heitä luoti mereen ja hiljennä vauhtia, ettet aja matalalle.
— Et sinä ymmärrä, mistä on kysymys! Ehkä joskus ymmärrät, jos satut samaan hätään, missä minä nyt olen.
— Hätään!? Onko jotain varastettu?
— Ei mitään. Ole huoletta! Ei puhuta tästä enää. Tänään on laskiainen, ja kun nyt on jo hämärä ja kukaan ei tulle enää puotiin, saat sinä mennä minne haluat.
Sameli itse päätti mennä Anna-Marjan luo, nyt heti, hänen kotiinsa.
Kun ei tilaisuutta hänen tapaamiseensa ja puhumiseen näy odottaen tulevan, niin se on ottaen otettava, päätteli Sameli.
Vaikeinta oli keksiä asia.
Jos nimittäin Anna-Marjan isä ja äiti tai jompikumpi sattuu myös olemaan kotona, on hänellä oltava jokin oikea asia.
Hän päätti mennä Anna-Marjan isältä pyytämään lainaksi — niin mitä hän sitten lainaisi?
Kirves, näveri, purjekinnas, höylä (minkälainen hyvänsä), vasara, hohtimet…
Ei sovi!
Tätä mietti Sameli mennessään, ja aika loppui kesken, sillä hän oli jo Anna-Marjan kodin portilla. Siinä pälkähti hänelle päähän sepittää seuraava juttu:
Jo tänään hän, Sameli, oli aikonut ruveta paikkaamaan "Anna-Marjan" huippupurjetta, mutta ei löytänyt purjekinnastaan — ei niin mistään. Aamulla olisi työhön viimeistään käytävä ja täytyy nyt naapurista pyytää lainaksi tuo kinnas.
Hyvä on.
Rohkeasti vain sisään!
Onneksi oli Anna-Marja yksin sisällä.
Samelin suuret ja laajat aikomukset puhua Anna-Marjalle kaikki asiat selviksi supistuivat sangen vähiin.
Hän vain kysyi:
— Kuules, Anna-Marja?
— No?
— Lähdetkö sinä tänä iltana laskiaistansseihin Esalle?
— Menetkö sinä?
— Menen.
— Minä en voi mennä.
— Miksi et, eivätkö vanhempasi laske?
— Ehkä niinkin, mutta minua ei itseänikään haluta lähteä mihinkään.
— Lähde vain. Mennään nyt jo ulos kävelemään. Olisi niin paljo puhuttavaa.
— Ei. Ei. Ei. — Puhu nyt vain tässä. En minä lähde. En minä lähde mihinkään — kuuletko?
— Miksi?
— Siksi, että en lähde. — Minun on pää kipeä. En jaksa. Käyn maata aikaisin. En välitä koko laskiaisista. Olkoot ja pitäkööt. Tyttöjä on käynyt ja juossut tässä koko päivän pyytämässä mukaansa laskiaispannukakkuja paistamaan ja leikkimään ja selittäneet, että nyt pidetään laskiaista tänä talvena monta päivää. — Pitäkööt — "Pitäkööt minun puolestani", — sanoin heille. — Jo sunnuntaina kävivät ensimäiset pyytäjät. Kehuivat jo alkaneensa laskiaista pitää sunnuntaista asti ja jatkavansa ainakin tämän viikon. Minä sanoin, että pitäkää vaikka helluntaihin asti, ei se minua liikuta. — En minä mene mihinkään.
— Et mihinkään!?
— En. Pysyn kotona, ja kun saan tämän sukan parsituksi, käyn maata. Älä sinäkään mene mihinkään. Mene sinäkin kotiisi ja käy maata. Niin on parempi. Antaa toisten pitää lystiä!
— Mutta olethan sinä aina ennen ollut — joka laskiainen.
— Mutta nyt en. En, vaikka tekisit mitä!
— Ja kun minä ajattelin näinikään, että kun minä en ole sinun kanssasi ollut koskaan samoja laskiaisia viettämässä…
— Et ole ollut?!
— Niin. En ole ollut, niin mentäisiin nyt.
— Sinulla on huono muisti! Viime vuonna Esalla. Sen edellisenä Liiva-Simolla. Sen edellisenä meillä. — — Sehän on kiertänyt kuin kinkeri, vuosi ja talo. Esalla sentään useimmin. — Mene nyt vain kotiisi. Älä sinäkään mene tänä vuonna. Ollaan molemmat pois. Minun kivistää päätäni. — Mitä tuijotat! Totta se on — ja on niin vilu ja aivastuttaa. — Taidan tulla sairaaksi.
Anna-Marja katseli Samelia kuin vierasta, tai korkeintaan kuin talon palvelijaa.
Samelia kummastutti tuo soinnuton ääni, hymyttömät huulet ja hymykuopattomat posket.
Anna-Marja nauroi kyllä, mutta se oli tyhjää ja vierasta.
Anna-Marja näytti tällä kertaa siltä, miltä hän oli näyttänyt Samelille aikaisempinakin aikoina, ei siltä, miltä tässä välillä, ja niinpä ei Samelilla ollutkaan mitään erikoista sanottavaa enää Anna-Marjalle, ei mitään, ei mitään varoituksia — esimerkiksi Piki-Juosepin suhteen, niinkuin oli tarkoitus ja aikomus. —
Mokomakin!
Menköön kenen kanssa haluaa ja mihin haluaa!!
Samelia harmitti ja hävetti, että tuli pyytäneeksi sitä kanssaan kävelemään, koska hänellä, Samelilla, on muka tärkeää haastettavaa.
Luulee vielä, että olen rakastunut!
Ylpeilee vielä sillä, että minä olisin nyt joutunut hänen tähtensä ikävöimään koko pitkäksi laskiaisillaksi!
Tulin mokomallekin sanoneeksi, että olisi kahdenkeskistä puhuttavaa!
Luulee vielä, että olisin aikonut kosia ja mitä luullee!
Parempi olisi ollut, etten olisi tullut ensinkään!
"Ota sinä tämä Anna-Marja", sanoi Esa, se yksi hölmö ja tolvana, ja minäkös siitä ja koko illasta Anna-Marjaan niin ihastuin, että olin pilata koko elämäni rauhan.
Onni että pääsin näin helpolla eroon.
Hyvä se sentään oli, että tulin. Olisin muuten tehnyt mitä hyvänsä — ainakin vaivannut itseäni turhilla kuvitteluilla.
— Mitä sinä nyt niin tiukasti tuijotat tähän sukkaan ja mietit?, kysyiAnna-Marja.
— Mietinpähän vain, että taidat parsia omaa sukkaasi.
— Ha, ha, ha! Voi voi kuitenkin sinun mietteitäsi! No onpas siinä nyt ja asia, jota kannattaa noin miettiä!
— Ja sitä, että jos tästä sitte lähtisi kotiin — illalliselle — ja maata — ja aamulla taas varhain virkeänä työhön. — Hyvää yötä sitten! Väsyttää ja nukuttaa tässä minuakin — eikä minulla oikeastaan sen enempää sanottavaa ollutkaan — eikä se kävely ja laskiaistanssi niin välttämätöntä ole. Onhan tässä haastettu jo se mitä pitikin haastaa — turhaa juttua. Isällesi minulla oikeastaan asiaa olisi ollutkin, mutta kun ei sattunut olemaan kotona ja kun näin sinut laskiaistasi viettävän sukanparsimisella ja yksin, niin vähän ihmettelin ja tulin kysyneeksi…
— Niin — niinhän se on. Mene nyt vain sinäkin maata. Hyvää yötä, hyvää yötä.
Sameli palasi kotiinsa rauhallisena ja ikäänkuin tyhjenneenä. Hänellä oli tunne, niinkuin olisi kauan purjehtinut merellä sumussa kohti merimerkkiä, jota ei määräaikanaan tullutkaan näkyviin ja sitten peljännyt purjehtineensa virran viemänä harhaan ja joutuvansa tuhoon ja asettaneensa kaikki vapaana olevat miehet kahdenpuolen keulakannelle vahtiin ja itse tähystelleensä kuin koko ihminen olisi ollut yhtenä ainoana silmänä tahtoen tunkeutua ulos ruumiistaan läpi sumun näkemään missä on se merimerkki, johon piti tultaman ja josta piti otettaman uusi suunta ja kuin hän olisi antanut heittää luodin mereen laivan tuskin ennätettyä yhtä pituuttaan kulkea edellisestä luotauspaikasta ja antanut puhaltaa sumutorveen yhtenään, saamatta mistään vastausta ja sitten — mikä ilo saanut näkyviin tuon merimerkin lopultakin ja hetki sen jälkeen antanut ankkurin pudota luotettavan hätäsataman pohjaan, jossa jäi odottamaan ilman selvenemistä ja matkan jatkumista.
Sameli luuli nyt saavuttaneensa sataman ja voivansa levollisena silmäillä tulevaisuuteen, mutta hän erehtyi täydellisesti.
Pahin oli menemättä.
Hänen tietämättään kulki hänen elämänsä laiva täysin purjein ja täyttä vauhtia.
Tuskin oli Sameli nimittäin istunut viittä minuuttia mukavassa keinutuolissaan puotikamarissaan, kun ikäänkuin joku olisi hänen korvaansa huutanut: "Mene ulos! Sinua narrataan!"
Sameli läksi ulos.
Oli jo pimeä.
Ikkunoista paistoivat tulet.
Lapsia juoksenteli parvissa tai yksitellen mitä kummallisimmissa puvuissa ja kamalat paperinaamiot kasvoilla. Useimmat niistä olivat tytön puvuissa — siis poikia. Ne juoksivat ja kirkuivat ja koettivat siepata naamareita toisiltaan.
Esalle päin kulki vanhempaa nuorisoa, myöhästyneitä poikia ja tyttöjä.Sieltä kuului viulun ääni ja tanssin töminä.
Sameli käveli ohi tanssipaikan ja kääntyi takaisin ja aikoi palata kotiinsa päin, kun eräässä kujan mutkassa, erään talon valoisan ikkunan kohdalla hänen vastaansa törmäsi pari: Anna-Marja ja Piki-Juoseppi, nähtävästi laskiaistansseihin menossa.
Sameli tunsi aivoissaan huminaa. Hänen ajatuksensa kuohuivat ryöppynä.
Hänen oli mahdoton hillitä itseään.
Hän pysähtyi Anna-Marjan tielle, hänen eteensä ja sähisi kuiskaavalla, mutta vihaisella äänellä:
— Anna-Marja, sinä et saa mennä tänä iltana Esalle!
— Sinäkö minua komennat!, kiljahti Anna-Marja ja yritti jatkaa matkaansa ohi Samelin.
Sameli siirtyi askeleen sivulle, Anna-Marjan tielle ja lisäsi:
— Minä en komenna sinua! Minä vain tahdon sinulle sanoa, että jos sinä nyt et seuraa minua, niin en sinua vaivaa ikinä enää millään pyynnöllä.
Piki-Juoseppi sysäsi silloin Samelia rintaan ja ärjäisi:
— Pois tieltä! ja tarttui Anna-Marjaa käteen ja yritti häntä ohjata seinää vasten horjahtaneen Samelin ohi, mutta Anna-Marja riuhtaisi kätensä irti Piki-Juosepin kädestä, meni Samelin eteen ja sanoi hiljaa:
— Mihin minun on sinua seurattava?
— Mihin hyvänsä!
Sameli alkoi ääneti kävellä pitkin kujaa länteenpäin, pois tanssitalosta ja lopulta poispäin koko kylästä Anna-Marjan kävellessä yhtä äänettömänä hänen rinnallaan.
Kirkon portti tuli heitä vastaan.
Se oli auki.
He kävelivät kirkkotarhaan, ohi pimeässä kuumoittavien hautaristien.
Sakastin portaat tulivat vastaan.
He nousivat portaita ylös.
Sakastin lukittu ovi tuli vastaan.
Siinä ne pysähtyivät.
Tuuli rumisutti kirkon peltikattoa.
Tuuli käänteli joskus kirkkotarhan rautaista porttia, joka vongahteli saranoissaan.
Tuuli lennätteli lunta ja pyöritteli sitä lentäviksi patsaiksi.
Ne kiitivät pimeässä ohi heidän olinpaikkansa ja hautausmaan istutusten kuin laskiaiskisailuun heränneet kalpeat, kylmät vainajain haamut.
Ylempää — jostain avonaiseksi tai vaikka vain jonkun verran höllälle jääneestä ikkunasta kuului aika-ajoittain koputusta — kaksi kolme tai neljä koputusta ja taas hiljaa — vai kuuluiko se ylhäältä kellotapulista, jossa joku luukku pääsee heilahtelemaan, vai kuuluuko se kirkon sisästä, jossa kenties kirkon Haltija lyö nyrkkejään hartioihinsa — lämmetäkseen, tai muuten iloissaan. Jumala hänen tietää mistä se kuuluu!
— Miksi me tultiin näin kamalaan paikkaan, supatteli Anna-Marja liikutettuna ja nojautui lähemmä.
— Pakoon, vastasi Sameli tuskin kuuluvasti.
— Mitä pakoon, ketä pakoon, — rakas ystävä mitä pakoon?
— Itseämme.
— Itseämmekö? Miksi sinä haastat noin synkästi. Älä ole murheellinen — rakkaani.
— Enhän minä murheellinen olekaan.
— Sitte en ole minäkään. — Minä olen niin onnellinen.
— Niin minäkin. Eihän tämä ole kamala paikka?
— Ei. Tämä on niin rauhallinen!
— Niin on. Täällä on hyvä olla.
— Ja tänne ei tule ketään muita.
— Mistäs tiedät?
— Älä kysy! Voi kun täällä on hyvä olla!
— Oletko ennen ollut täällä?
— Olen. Tuhma, kun sitä kysyt!
— Milloin?
— Kesällä tietysti. Kun horsmat kukkivat, tai sireenit — tai kun täällä on kypsiä vattuja — lapsena — ennen vanhaan — istuttiin tässä portailla — laiteltiin kukkavihkoja tai syötiin marjoja tai annettiin päivän muuten vain paistaa lekotella…
— Entä näin talvella — yöllä — myrskyssä ja laskiaispyryssä tai muuten…
— E-e-en! Kuka tänne yöllä uskaltaa — ei kesäyönäkään! Herra Jumala, kun minä olen peljännyt jo ajatusta että kulkisin yöllä ohi kirkkotarhan — vielä vähemmin tulisin tänne ja nyt, kun tänne pääsin, olen kuin turvassa. — Katsos noita lumipilviä, kuinka ne tanssivat tuuliaispäissä!! Katso, miten ne pyörivät ja levittävät leninkejään! Ne tanssivat hampuria! —
VII luku.
Tuvassa oli kangaspuut.
Anna-Marja kutoi kangasta.
Oli keskipäivä ja kevät.
Aurinko paistoi sisään Anna-Marjan vasemmalla olevasta ikkunasta. Hän kutoi nimittäin ikkunan vieressä. Hänen oikealla puolellaan, läheisellä tuolilla, istui Sameli.
Sameli oli puheliaalla tuulella.
Häh tunsi olevansa onnellinen.
Hänen teki mielensä sanoa Anna-Marjalle, että hän on onnellinen.
Että hänellä ei ole nyt enää mitään peljättävää, eikä epäselvää asiaa.
Ettei mikään paha ajatus häntä vaivaa.
Että hän tuntee varmuutta kaikessa ja ennen kaikkea siinä että — että — että — Anna-Marja on hänen, eikä kenenkään muun — jos nimittäin ihminen voi toisesta ihmisestä niin sanoa — niinkuin laivasta, talosta, tavarasta, rahasta ynnä muusta jota koi syö ja ruoste raiskaa ja varkaat varastavat. Sama se! Mikä sanottu se sanottu! Anna-Marja, olet minun!
Sinä olet minun!
Sinä olet minun!
Ja jos pahaa tykkäät, niin sano sinä minusta samalla tavalla!
Ei sitä muutenkaan voi sanoa.
Ja asiahan onkin tärkeä, eikä sana.
Samelilta jäi kuitenkin tämä kaikki sanomatta ja koko hänen puheliaisuutensa olikin vain sisäistä laatua. Siellä, päänsä sisällä, hän haastaa paukutti Anna-Marjalle, ettei loppuakaan tullut.
Sameli pani tupakaksi.
Silmin hän seurasi Anna-Marjan sukkulan lentoa, käämin hyrinää, pirran pauketta, niisilokkien rasahtelua, niisien huisketta, jalkojen polkua suksilla, Anna-Marjan käsivarsien notkeita ja voimakkaita liikkeitä, kasvoja ja kullalle hohtavia hiuksia, joissa päivänpaiste välähteli ja Anna-Marjan sinikukkaista pukua ja punaruusuista silkkihuivia, joka oli hänen harteillaan ja jonka Sameli oli juuri tuonut tuliaisiksi Saksan matkaltaan vanhalla "Anna-Marjalla".
Samelillakos oli puhetta!
Töin tuskin kykeni hän itse seuraamaan sen vauhtia!
Sameli pani tupakaksi.
Hän latasi valkean savipiippunsa, sytytti sen ja veteli hyvätuoksuisia ihania savuja.
Anna-Marja kysyi:
— Miksi et sinä haasta, Sameli?
— Haastako?
— Niin.
— Minä vain ajattelen. Ensin ajattelen, mitä haastaisin.
— Mitä sinä sitte oikein ajattelet? Sinulla taitaa olla jotain pahaa mielessäsi, vaikka toitkin tämän silkkihuivin ja muuta. Sano, mitä sinä ajattelet!
— Sitä vain, että eipäs tuo sukkula lennä sinulta koskaan permannolle.
Ja Anna-Marjakos siitä nauramaan.
Hänen naurunsa soi ja helisi.
Se miltei pyörrytti Samelia.
Samassa helähti ja paukahti. Sukkula lensi ikkunaan ja kirposi siitä kolisten permannolle, josta Anna-Marja sen sieppasi käteensä niin että Sameli töintuskin ennätti nähdä mitä tapahtui.
— No meni se sinne nyt kuitenkin — lopultakin, sanoi Sameli.
— Oli onni, ettei särkynyt ikkuna!, huudahti Anna-Marja. — Se meni sinun toivotuksestasi! Kaikkea sinun pitää siinä odottaakin ja toivoa!
— Ei tuo mitään ollut!
— Vai ei mitään! Läpi ikkunanko minun olisi pitänyt viskata?!
— Niin, niinkuin se entinen morsian.
— Mikä morsian?
— Kerrotaan vain, että kerran jossain mantereella istui morsian niinikään kangasta kutomassa, kun tuli sulhaset taloon.
Emäntä istui ja kehräsi.
Tytär kutoi kangasta.
Kuului ulkoa koiran haukunta.
Kuului kulkusten helinä ja reen jalasten ratina ja narina pakkaslumessa.
Tulivat kosijat sisään, sulhanen ja puhemies.
Emäntä tunsi kyllä tulijat ja mitä varten ne tulivat.
Tytär arvasi myös ja pani parastaan, mutta sattui kuin sattuikin hänelle onnettomuus. Sukkula kirposi kädestä kauas permannolle, melkein sulhasten jalkoihin, yli tuvan.
Iski siitä silmää puhemies sulhaselle ja sanoi: "Katsos, katsos, miten kutoo!", jonka kuuli tytön äiti ja sanoi: "Mitäs tämä nyt on, mutta olisittepas nähneet eilen, kun tämä kutoi ja sukkula lensi ikkunasta aina tuonne noin sikopahnan katolle astikka! Vieläkin on ruutu rikki, niinkuin näette. Ei ole ennätetty sitä paikata."
— Voi voi! Sepä oli vasta morsian!, sanoi Anna-Marja nauraen.
— Oli se! Ja sinä et saanut edes ikkunaa rikki!
— Jaa jaa! Mutta minäpä en morsian olekaan, enkä morsiameksi pyri!
— Niin — no — enkä minäkään sulhanen, eikä tässä ole puhemiestäkään.
— Ottaisitko sinä puhemiehen, kun tulisit kosimaan?
— Kun tulisin kosimaan!
— Tulisit tai menisit?
— En.
— Et ottaisi!?
— En.
— No miten sitte?
— Ilman kosimista sanoisin sille vain, että koska minä olen sinut valinnut vaimokseni ja koska sinä olet valinnut minut mieheksesi, niin anna kätesi tänne niin pannaan sormus sormeen ja mennään pappilaan. Niin minä tekisin ja teen.
— Entä pitäähän puhua rakkaudesta ja sanoa rakastavansa, vannoa uskollisuutta ja luvata olla aina hyvä — jo ennen sitä.
— Se sisältyy jo kaikki siihen mitä sanoin.
— Ee-i! Ei ensinkään! Voi kuinka pitkä matka siitä on vielä rakastamiseen!
— Minä tarkoitan, että se pitkä matka on ensin mennyt menojaan, joko ääneti tai meluten, ja sitten vasta minä sanon niin. Ei sitä kenelle hyvänsä niin sanotakaan!
— Sinä olet kauppias. Sinä katsot vain tavaran, ja jos se sinua miellyttää, sanot sinä: "Hyvä. Minä ostan tämän. Tässä on rahat." — Hyi, mikä sinä olet!
— Olisiko minun pikemmin jätettävä kauppa tekemättä, vaikka tavara miellyttäisi ja vaikka kaupan hylkääminen tuottaisi minulle vahinkoa?
— Hyi, sanon minä vielä kerran!! Sinä et ymmärrä mitään!
— No — voinhan minä tuoda puhemiehenkin, jos niin tahdot.
— Tuoda!?
— Niin niin!
— Sinäpä olet varma, kun puhut jo puhemiehen tuomisesta!
— Itsehän kysyit, ottaisinko puhemiehen, jos tulisin kosimaan.
— Ai ai ai! Sinun kanssasi täytyy puhua varovasti!
He nauroivat molemmat.
Anna-Marjan äiti tuli tupaan.
He istuivat vielä kolmin ääneti, ja sitten Sameli läksi.
Kangaspuut paukkuivat säännöllisesti ja rauhallisesti. Sukkula lensi puoleen ja toiseen. Pirta löi kuteen toisensa jälkeen edelliseen kiinni, ja kangas kasvoi.
Anna-Marjan äiti parsi verkkoa.
Anna-Marjan isä oli Virossa.
Kissa istui lattialla Anna-Marjan äidin helmoissa.
Ikkunasta paistoi päivä lattialle ja äidin hameelle.
Kissalla oli siinä lämmin ja hyvä olla.
Anna-Marja keskeytti kutomisensa.
Hän katseli onnellisena ulos ikkunasta.
Ikkunalaudalla kukki punainen verenpisara.
Valkoiset matalat ikkunaverhot olivat syrjään lykätyt.
Ikkunan takana kukki omenapuu.
Anna-Marja työnsi ikkunan auki.
Lämmin kevättuuli henkäili sieltä sisään.
Ikkunan takana, miltei käden ulottuvilla keinui tuulessa auringon huikaisevasti valaisema valkean punertavia kukkia täynnä oleva omenapuun oksa, ja kauempana ja toinen toisiaan ylempänä ja edempänä toisia ja toisia, kaikki täynnä kukkia, joista silloin tällöin irtaantui iso terälehti, joka alkoi leijailla alas nurmelle, jossa niitä jo oli kirjavanaan.
Pihan takana oli rakennuksia. Niiden yli näkyi naapurin kukkivia omenapuita, kattoja ja savupiippuja ja niiden takana vihertävälle kimalteleva meri ja lakea, syvä taivas, jolla vaelsi idästä länteen kulkeva valkea yksinäinen pilvi.
VIII luku.
Keväällä teki Piki-Juoseppi jaalassaan vain välttämättömimmät korjaukset: Pani muutamia uusia kaaria, raappasi aluksen puhtaaksi ulkopuolelta ja tervasi. Talven kuluessa hän jo oli paikkaillut purjeet. Talvella oli hän ollut hylkeenpyynnissä, onnistunut hyvin ja hänellä oli siis runsaasti keitettyä hylkeenrasvaa, jolla voiteli purjepuut. Nekin hän ensin raappasi puhtaaksi.
Vapunpäivänä hän nosti ankkurin ja läksi ensimäiselle merimatkalle omalla aluksellaan.
Apulaisekseen palkkasi hän pari alaikäistä poikaa, joille lupasi palkaksi ruuan ja viisitoista markkaa rahaa kuussa.
Piki-Juosepin retket omalla jaalalla eivät menneet ohjelman mukaan.
Sen mukaan hänellä olisi ollut raskaita velvollisuuksia velanantajaansaSamelia kohtaan, mutta hänen puheilleen ei hän voinut mennä.
Kohtaus kylän kujalla laskiais-iltana oli ollut lyhyt, mutta sen seuraukset olivat vaikeat ja pitkäaikaiset.
Sen jälkeen ei nimittäin ollut Piki-Juoseppi puhutellut Samelia eikäAnna-Marjaa.
Piki-Juoseppi ei voinut mennä Samelin puheille.
Kun jaala alkoi olla lähtövalmiina ja meri vapautui jäistä, oliJuoseppi lykännyt menoaan Samelin luo huomisesta huomiseen.
Samoin lähtöään.
Lähtöä olikin helppo lykätä aamusta toiseen, koska koko viikon piti tyyniä.
Sen ajan vietti Juoseppi miltei joutilaana.
Kerran pari päivässä kävi Juoseppi jaalassaan, jossa kaikki oli valmiina, yksin eväätkin ja apulaisten vaatteet, merisaappaat ynnä muu.
Myös kävi hän ahkerasti kalliolla tähystelemässä tuulta.
Kun hän läksi kotoaan, läksi hän oikeastaan joka kerta mennäkseen Samelin puheille, kysymään niistä lainan ehtoina olevista purjehduksista Samelin hyväksi, mutta jalat veivätkin rantaan tai kalliolle.
Sydänalassa tuntui tyhjältä ja kipeältä, eikä koko jaala tuntunut omalta.
Hän ei saanut rauhaa missään.
Rannassa kysyivät miehet, että milloin ja mihin se Juoseppi aikoo lähteä ja hän vastasi kysymyksen ensimäiseen osaan, että "Näettehän, että on tyyni! Mihinkäs tällä pääsee!" ja toiseen osaan: "Enhän minäkään utele mihinkä muut menevät."
Eräänä iltapäivänä alkoi tuntua tuulen vilua lännestä ja meri nousi kello kahdesta alkaen pitkin iltapäivää.
Näytti tulevan länsituuli.
Piki-Juosepin sydän löi rauhattomasti.
Näytti siltä kuin Samelin luo puheille menoa ei voisi siirtää enää tuntiakaan.
Hän loikoili ja koetti miettiä, millä sanoilla Samelia puhuttelisi ja asian selvittäisi.
Ei tullut ajatuksia loikomalla.
Hän istui tunnin keinutuolissa.
Sama tulos.
Siihen kului pari tuntia.
Hän toivoi, että kun hän rutosti lähtee kävelemään Samelin taloa kohti, niin eiköhän pää selviä.
Hän teki niin, mutta minkä lähemmä hän pääsi, sen sekavammaksi kävi pää.
Hän palasi ja päätti armahtaa itseään vielä huomiseen, puhalsi sitten tänään ja huomenna mikä tuuli hyvänsä.
Jos romurautakuorman ottaa Samelilta, niin pianhan se on alukseen pantu, ennättää sen huomennakin.
Tämä armahtava päätös, ratkaisun siirto huomiseen, tuotti Juosepille vilpitöntä iloa.
Hän jopa viheltelikin lierutellessaan jollaansa vielä kerran sinä iltana jaalalle.
Laskiais-illan tapaus oli synnyttänyt Juosepissa Samelia kohtaan leppymättömän vihan ja kateuden (kateutta oikeastaan oli jo ennenkin) ja lisäksi häpeäntunteen, jota ei voinut pois puhaltaa, jos nuo toiset voisikin hillitä.
Samelin laita oli miltei sama — se ero vain, ettei hän tuntenut mitään velvollisuuksia lähetä Juoseppia.
Hänen ei ollut pakko mennä Juoseppia muistuttamaan romuraudan kuljettamisesta. Hän mieluummin uhrasi nuo tuhat markkaansa ja niiden korot, kuin meni — meni — puhuttelemaan — miestä joka oli ärjäissyt hänelle: "Pois tieltä!" ja sysännyt häntä nyrkillään sydänalaan, että henki oli mennä.
Ei!
Ei sinä ilmoisna ikinä!!
Lähettäköön Juoseppi hänelle sanan, että hän tahtoo sata markkaa kuussa hyvitystä siitä, ettei tule vastaan kujilla ja ettei tule toisen kauttakaan tarjoamaan palvelustaan jaalallaan tai muuten ja ettei tule tyrkyttämään rahaa velan maksuun ja yleensä antaa hänen, Samelin olla rauhassa, eli, ettei pyri tallaamaan hänen varpailleen.
Ja ellei sata riitä, ottakoon kaksi!
Sameli oli siis siinä onnellisessa asemassa, ettei tarvinnut tuntea velvollisuutta ja pakkoa mennä toisen luo.
Tämän ymmärsi kyllä hyvin Juoseppi, ja se harmitti, suututti ja hävetti häntä vielä enemmän.
Kokonaan eristettyjä toisistaan he eivät olleet. Heidän välilleen oli muodostunut omituinen ajatusten vaihtamismuoto.
Samelille käytiin miltei joka päivä puodissa kertomassa, mitä Juoseppi on sanonut Samelista ja Juoseppi taas tutustui Samelin lausuntoihin rantakäräjillä.
Se ei ollut rauhan hieromista vaan sodankäyntiä, sen ymmärsi etenkin Sameli, jolla oli synnynnäinen kauppiaan ja valtiomiehen äly käyttää hyväkseen tämänlaista asetta.
Tahallaan hän lennätti liikkeelle huhun toinen toistaan myrkyllisemmän.
Puotiin tuli kerran saaren paras hieroja ja kuppaaja, Eljaksen Ieva.
Hän osti hiukan sikuria, kahvia ja sokeria, ja kun sattui jäämään kahden kesken Samelin kanssa puotiin, alkoi hän jutella Samelille:
— On se Piki-Juoseppikin aika elävä! Että Herra hoija varjel, mitä se lurjus pitääkin suustaan päästää — toisista ihmisistä — niinkuin sinustakin — sinustakin, joka olet häntä auttanut rahalla ja neuvolla, neuvolla ja rahalla, kuin omaa veljeäsi! Ilmankos se jo nanna-vainaja sanoi että "Auta koiraa maalle: puree kinttuasi!" — Että kaikennäköisiä niitä pitää ihmisiäkin olla, että jo niiden kanssa saa pulassa olla ja hävetä, kuka niiden kanssa asioihin joutuu!
— No — mitä nyt sitten!?
— On näes sanonut — vaikkenhan minä sitä kuulemassa ole ollut — eikä näiden vanhojen tarvitse nuorten asioita tietääkään, mutta kuuleehan nämä vanhatkin paljon, mihinkäs ne korvansa panisi, kun Luoja on kaikessa laupeudessaan ja viisaudessaan tälle vanhallekin ihmiselle silmät, korvat ja kaikki muut jäsenet antanut, niin minkä sille tekee, että yhtä ja toista kuulee, mitä ei pitäisikään kuulla. — On näes sanonut rannassa toisille nuorille miehille, että jos sinä otat sen Anna-Marjan, niin hän ei maksa sinulle velkaansa — että pitää sen palkkana siitä, että on pidellyt sitä Anna-Marjaa ja koulinut sopivaksi aviosäädyn jäseneksi. — Hyi mikä onkaan! Lurjus se on eikä ihminen, joka niin sanoo! — Mutta älä sinä sano, keltä kuulit, ettei minulle mitään pahennusta tule… Eläähän minunkin täytyy niin kauan kuin Herra laupeudessaan ja ylenpalttisessa armossaan elonpäiviä antaa ja lahjoittaa. Kiitos vain Hänelle kaiken hyvän antajalle!
Sameli koetti nauraa.
— Sano sinä Piki-Juosepille, virkkoi Sameli Ievalle, että minulle onkin hauskempaa, ettei hän tule tuomaan vaivaisia rahojaan tänne. Pitäköön vain! Oma asiansahan se on, pitääkö hän ne palkkana vai lahjana vai kerjäläisapuna. Sano sille, että vielä minä maksan hänelle sata tai pari kuukaudessa niin kauan kuin pysyy minusta erillään ja kaukana.
— Niin! Mitäs tämä nyt sata tai pari on sinun rahoissasi. Poltit sinä nyt tämän yhden satamarkkasen tupakassa tai ryyppäsit viinassa tai haistoit nuuskassa, niin eihän se mitään ole! Mitä tämä nyt on sinun rahoissasi!
Sameli ymmärsi yskän ja antoi hierojan ostokset ilmaiseksi, mistä oli seurauksena se, että Sameli sai monet vakuutukset siitä, että hän on maailman rikkain ja parhain mies ja Anna-Marja ainakin saaren kaunein ja parhain tyttö ja että tähän päivään asti ei ole nähty niin kaunista paria, mikä heistä tulisi.
Samelin ja Piki-Juosepin keskustelu oli siis kehittynyt omituiseksi ilmaisukeinoiltaan.
Täysi sota oli heidän välillään käymässä, vaikka syrjäisen oli vaikea sitä älytä. Syrjäisethän olivat vain aseita ja mistä ase tietäisi, että sillä parhaillaan isketään sodassa!!
Sotaa oli ilman aselepoja laskiaisesta aina niihin keväisiin päiviin, jolloin Piki-Juoseppi siirsi päivästä päivään menoaan Samelin luo.
Piki-Juoseppi oli saanut Samelin viimeiset terveiset sinä iltana, jolloin hän viimeksi yritti mennä Samelin kotiin. Se ratkaisi asian.
Piki-Juoseppi souti apulaisineen illalla kello yhdeksän jaalaansa, nosti kaikki purjeet tuuleen — tai oikeastaan tyyneen — ja ankkurinsa ja antoi poikien ruveta hinaamaan alusta ulos satamasta ja ohjasi suoraan itään — ilman päämäärää.
Nähköön Sameli, että hän lähti, ajatteli Juoseppi. Ja miks'ei Sameli sitä olisi nähnyt! Olihan koko Suomenlahden Itäselkä avoinna hänen silmilleen mistä talonsa itäikkunasta hyvänsä.
Ulompana selällä tapasi Juosepin jaalan vilkas länsituuli, joka kiihtyi tunti tunnilta. Puolen yön tienoissa se jo oli myrsky. Meri kuohui korkeissa aalloissa. Jaala kulki hurjia ylä- ja alamäkiä. Vähän väliä oli purjeita vähennettävä, kello yksi aamuyöstä pantiin isopurje kokonaan kiinni. Jaala kulki nyt ainoastaan pohjaan reivatun nokan ja lyyverin vetämänä, mutta vauhti oli sittenkin suuri. Vesi ryöppysi ja sihisi keulan alla. Kansi oli veden vallassa miltei aina — vain laineen harjalle noustessa kohosi alus ylös vaahdosta ja yli syöksyvästä vedestä. Vantit vihelsivät lakkaamatta. Piki-Juoseppi itse piti perää koko ajan. Pojat nukkuivat lämpimässä ja kuivassa kajuutassa. Viimeksi oli heidän apuaan tarvittu isonpurjeen kokoonkäärimisessä. Siitä oli kulunut jo pari tuntia.
Erään valtavan aallon päältä alkoi jaala syöksyä alamäkeä vinottain. Itsepäisesti pyrki se kääntämään kylkensä juuri kaatuvalle kertalaineelle, joka olisi ollut tuhoisa liike koko alukselle. Juoseppi lykkäsi helmaria vasemmalle vastustaakseen peräsimellä aluksensa luvatonta liikettä.
Ihme ja kumma!
Helmari ei liiku!
Juoseppi pani liikkeelle kaikki voimansa.
Helmari liikkui jälleen, mutta nyt liian helposti.
Piki-Juoseppi käänsi päänsä hätäisenä perälle päin ja näki peräsimen kelluvan jo kaukana.
Pitkin matkaa oli Juoseppi tuntenut outoa vastustelua peräsimen liikkeissä, mutta ei osannut pelätä näin hullusti käyvän.
Alusta ei voitu enää ohjata.
Iso jaala kovassa aallokossa ei paljoa välittänyt airosta, jollaJuoseppi koetti ohjata.
Pojat olivat heränneet Juosepin kolistessa airoineen, ja nousseet kannelle.
Yö oli kulunut.
Päivä nousi kirvailevien aaltojen takaa.
Jaalan noustessa väliin tavallista korkeammalle aallolle nähtiin, että idässä alkaa kohota näkyviin maa — iso asuttu saari meren keskellä, Juosepin kotisaaren tavalla eristetty muusta maailmasta ja oikeastaan naapurisaari.
Hidastuttaakseen jaalansa ajettumista laski Juoseppi molemmat ankkurit mereen ja niiden jälkeen ankkuriketjut päätään myöden.
Se oli tarpeellista myös siksi, että alus asettuisi keula laineisiin ja tuuleen päin. Ankkurit eivät ylettäneet edes puoliväliin pohjaan, mutta ne vastustivat vedessäkin ketjuineen niin paljon vauhtia, että alus ei päässyt kääntymään syrjittäin laineisiin. Keulasta laskettiin alas nokka ja lyyveri ja käärittiin. Sitten nostettiin ylös pohjaan reivattu isopurje ja sen jalustin vedettiin kireälle. Näin menetellen alus tuskin yhtään ajettui myötätuuleen, sillä perällä oleva purje veti alusta joskus pitkän matkan ylös tuuleen. Miehille aluksessa alkoi joutilas aika. Keitettiin perunoita ja niiden päällä silakoita. Pannulla paistettiin sianlihaa. Rasvassa kastettiin keitetyitä silakoita, perunoita ja leipää ja hyvää oli ruoka. Sitten juotiin teetä ja käytiin maata.
Ulkona möyrysi myrsky ja suurina ropsauksina, rapinana, sihinänä ja kohinana pieksi meri alusta pitkin pituuttaan ja solisi laitojen alla lähellä makaavien miesten korvia. Yksi miehistä piti kajuutan luukulla vahtia, kaksi tuntia kerrallaan. Luukulla ei tarvinnut aina olla. Kerran pari puolessa tunnissa vain tähysteli, onko muita purjehtijoita näkyvissä — ettei yhteentörmäystä tulisi. Apua ei aijottu toistaiseksi pyytää. Alushan ei vuotanut, eikä rikki ollut mennyt muuta kuin peräsin.
Juosepilla olisi ollut nyt paljon aikaa miettiä, mutta hän oli väsynyt ja nukahti sikeään uneen heti, kun koijaansa ojentautui. Hän näki unta.
Hän oli auringonpaisteessa purjehtivinaan tuntemattomaan saareen ja laskevinaan ankkuriin sen ihanaan pyöreään satamaan, jota reunusti hohtava hiekkaranta. Hiekkarannan takaa nousi vihreä metsä ja vihreän metsän takaa korkeat vuoret.
Se oli kuin Juosepin oma kotisaari. Se se ei kuitenkaan ollut.
Paidanhihat ylös käärittyinä Piki-Juoseppi soudatti itsensä rantaan.
Jolla suhahti rantahiekkaan, joka oli ihmeen valkeaa.
Pojat, paljasjalat, hyppäsivät jollasta ja vetivät sen ylös maalle.
Juoseppi itsekin hyppäsi maalle ja vasta nyt hän näki, että hänellä oli kullanhuuhtojan vati kädessään.
Hän koukkasi vadin puolilleen hiekkaa siitä rannasta, vesirajasta, valikoimatta, ja alkoi huuhtoa.
Huuhtoi ja huuhtoi.
Vettä ja hiekkaa läikkyi ulos vadista.
Hiekka väheni vähenemistään ja Piki-Juosepin silmissä alkoi vadin pohjassa yhä enemmän ja enemmän hohtaa.
Vadissa oli kultaa!
Päivä paistoi.
Vesi oli lämmintä.
Päivä paistoi ja kulta kiilsi.
Juoseppi alkoi sormillaan kyntää sitä kultaa.
Minkä enemmän hän sitä pöyhötteli, sen enemmän se kirkastui, ja kunJuoseppi alkoi siihen hämmästyneenä tuijottaa, olikin se muuttunut.
Vadissa ei ollut enää kultaa.
Siinä oli jalokiviä.
Juoseppi heräsi.
Hän oli maannut ohi oman vahtivuoronsa.
Kumpikaan pojista ei uskaltanut herättää päämiestänsä ja isäntäänsä.
— Mitenkä on asiat ulkona?, oli Juosepin ensimäinen kysymys.
— Entisellään. Myrsky vain on kiihtynyt. On jo täysi pillamus.
— Onko näkynyt muita aluksia.
— Pari laivaa meni ohi. Toinen kulki hyvin likeltä ja sieltä jotain viittoivat.
Juoseppi nousi kannelle.
Tuuli oli niin kova, että oli kaataa hänet.
Peräpurje oli parista paikkaa revennyt.
Vanha ja mätä purje ei jaksanut kestää niin vaikeaa palvelusta, vaikka olikin pieneksi reivattu. Se otettiin kokonaan pois, ennenkuin ennätti mennä kelvottomaksi.
Saari idässä näkyi jo selvemmin. Erotti jo sen sataman ja mastoja siellä, talot ja metsät ja matalat rantakalliot. Oltiin arveluttavan lähellä ja ajetuttiin kohti alastonta kivikkorantaa. Mitään mahdollisuutta ei ollut ohjata alusta sen verran, että päästäisiin satamaan, joka jää vain muutamia satoja syliä pohjoisemmaksi.
Jaalan pelastumisesta ei ole enää mitään toivoa — välimatka rantaan on jo niin lyhyt, että myrsky ei ennätä vähääkään laimeta ennen maalle ajettumista — ja päinvastoin myrsky voi olla pitkällinen, koska se vasta viime yönä alkoi.
Jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan.
Ankkurien pohjaan tarttumisesta ei olisi mitään hyötyä.
Päinvastoin voisi alus hajota aaltojen lyödessä sitä vastaan — vanha, puolimätä alus ruostuneine nauloineen — mitä se kestäisi!
Juoseppi kelasi siis apulaispoikineen ylös toisen ankkurin ja lyhensivät toistakin ketjua paljon. Sen verran jätettiin ketjua vain laahaamaan pienemmän ankkurin kanssa, että alus pysyi keuloittain laineisiin.
Kylästä ei näytty yritettävän lähteä luovimaan laivarikkoisia vastaan, sillä se yritys olisi ollut turha ja mahdoton, sen tiesi jokainen saarelainen. —
Sen myönsi Piki-Juoseppi.
Erään kerran, jossain laivalla, ulkovesillä, pasaadissa purjehdittaessa, jolloin miehillä on runsaasti vapaata aikaa istuskella kansiluukuilla ja väitellä maailman asioista, muisti Juoseppi jonkun sanoneen, että jonkinlaisia pelastamismahdollisuuksia on olemassa, jos yritetään pelastaa ja tehdään jotain, mutta että mitään pelastamismahdollisuuksia ei ole, jos ei yritetäkään pelastaa. Juosepista tämä tuntui silloin viisaalta ja siltä, ettei kolmatta mahdollisuutta olisi, mutta nyt hän näki sen kolmannenkin, nimittäin että tässä tapauksessa oli tulos sama, läksivät nuo saarelaiset veneillään tänne tai eivät.
Saarelaisia oli jo kauan nähty kerääntyvän sille paikalle, missä jaalan ja maan yhteentörmäys näytti tapahtuvan.
Heidät oli siis jo maalta huomattu.
Juoseppi nousi kajuutan katolle seisomaan, paremmin nähdäkseen, mitä rannalla hommaillaan.
Siellä muun muassa asetellaan rakettikonetta liinoineen kuntoon.
Hyvä on!
Vastaanotto näyttää olevan peräti juhlallinen.
Raketti tämänmoisen purtilon vuoksi, jonka laine viskaa kuiville kiville, ennenkuin se pohjaa!
Rannalla oli koolla monta sataa henkeä, sylilapsesta vanhuksiin asti.Useimmat olivat tulleet vain katsomaan.
Joku mies maalla näytti seisovan isolla kivellä ja viittovan. Sitten se huusi jotain torvella. Sanoja ei vielä erottanut.
Mies huusi uudestaan.
Erotti jo sanat:
— Kaatakaa mastot ja viskokaa pohjakivet mereen!
Kirves esille!
Juoseppi itse omakätisesti hakkasi vantit poikki ja antoi mastojen mennä. Toinen pojista meni ruomaan ja anteli kiviä ylös ja toinen otteli niitä vastaan ja viskeli mereen. Juoseppi, saatuaan mastot nurin, meni alas ruomaan. Hän yksin anteli kiviä ylös ja molemmat pojat saivat viskellä niitä mereen.
Kivet ennätettiin saada kaikki mereen ennen maalle törmäämistä, mutta jaala törmäsi sitä ennen eräille vedenalaisille kiville, joiden yli se ei kevenneenäkään uinut, pohja puhkesi ja vettä syöksyi koskena sisään.
Joka laine kohotti jaalaa, lennätti sitä muutaman sylen maalle päin ja paiskasi taas aika jysähdyksellä sen pohjakiviin. Useasta paikasta kupeista paistoi jo läpi. Vesi huljui aluksen sisällä kulkien avonaisista kupeista ja pohjasta sisään ja ulos, laineen mukaan.
Jaala jäi noin kymmenen sylen päähän rannasta.
Ei ollut ajattelemistakaan hypätä mereen ja kahlata tai uida maalle. Se olisi ollut varma kuolema, sillä niin rajusti riehui meri, syöksyen ylös kivikkorannalle ja sieltä takaisin. Jaala heilui näiden hyökyjen mukana vuoroin maallepäin ja vuoroin maalta poispäin.
Ryskettä ja räiskinää ja veden solinaa kuului jaalan sisästä ja alta. Pohjapuu oli jo irtautunut ja ajettunut kuivalle maalle, nyt taittuili kaaria ja laitalankkuja. Puun rojua ajettui isommissa ja pienemmissä kappaleissa maalle, jossa ketterät saarelaiskädet niitä viskoivat kuivalle, ensin ongittuaan ne kiinni keksillä. Siitä kerääntyi polttopuuta!
Jaala mataloitui mataloitumistaan, mikäli se alaosistaan hajosi.
Rannalta koetettiin ensin käsin viskaamalla heittää köysi jaalaan, mutta kun se kovan tuulen vuoksi ei onnistunut, ammuttiin liina raketin mukana ja liinan mukana veti Juoseppi jaalaan köyden, jonka kiinnitti lujasti ankkurikelan postiin. Köysi vedettiin maalle kireälle ja köytettiin kiinni. Kun matka oli lyhyt, ei erikoista pelastuskoria katsottu tarpeelliseksi. Piki-Juoseppi siitä huusi maalle, ja siellä se hyväksyttiin.
Köysi ei ollut paljon yläpuolella vettä — aika ajoin laineet kävivät siitä yli.
Ensin menivät maalle pojat, sitten Juoseppi.
Maallemeno oli miltei vaaratonta:
Köydestä vain lujasti kiinni molemmin kourin ja sitten jalat yli jaalan partaan mereen. Käsiä vuorottelemalla köyttä pitkin vedä vaan itsesi miltei läpi veden maalle — varmasti, jos kohta hitaasti, varsinkin silloin kun suuri hyöky syöksyi maalle ja sitten takaisin mereen. Se oli väkisinkin viedä mukanaan. Silloin ei päässyt maallepäin kämmenenleveyttäkään. Hyvä, kun jaksoi pitää kiinni ja pysyä paikallaan joutumatta laineen mukaan. Täytyi vain odottaa, kun hyöky taas syöksyy maata kohti. Silloin se vei mukanaan — ei muuta kuin ennätä muuttaa käsiäsi ja älä koppaa kiinni tyhjästä ilmasta, vaan köydestä!
Kun tuli Piki-Juosepin vuoro, ei hän näyttänyt pitävän liikaa kiirettä lähtönsä suhteen.
Maalta täytyi kiirehtiä.
Se ei auttanut.
Mitä hän siellä oikein hommaili
— Mitä sinä siellä kuhnailet!? Tule pois, taikka jäätkin!
Juoseppi ei vastaa. Hommailee vain jotakin.
Jo näkyy.
Hän on irroittanut pelastusköyden jaalastaan ja köyttää sitä ylös kelatun ankkurin haaraan! Sitten hän laskee kaiken ketjun aluksen keulan eteen pohjaan — yhden silmukan pelastusköydestä on hän pitänyt aluksessa ja heittäytyy nyt se kädessä mereen.
Piki-Juoseppi vedetään maalle.
Hän selittää maalle päästessään:
— Kun tässä nyt kerran on näin paljon väkeä, niin jos vedettäisiin tämä jaala miehissä maalle.
Sitä varten hän oli pannut köyden pään kiinni ankkurin haaraan. Kivikosta huolimatta vedettiin miesvoimalla ankkuri ja sen mukana ketju maalle.
Ketju, jonka toinen pää oli kiinni aluksen keulassa, alkoi kiristyä.
Alus oli heti rantaan tultua kääntynyt syrjittäin rantaa vasten. Väkeä tarttui ketjuun yhä enemmän ja enemmän ja saatiin keulaa hiukan laineiden auttamana kääntymään maalle päin, mutta nähtiin myös, että voimat eivät riitä aluksen maallevetoon. Ketju kierrettiin erään ison kiven ympärille. Ilman taljoja ei voi yrittääkään jaalaa maalle vetää, ja ennenkuin taljat ovat kylästä tuodut, on jaala jo kokonaan hajalla.
Piki-Juoseppi oli itsekin jo menettänyt kaiken toivonsa jaalan pelastumisesta.
Läpimärkänä ja viluisena hän seisoi ja katseli.
Väkijoukko — miehet, naiset ja lapset sekaisin ja kaikki yhtä innokkaina häärivät aivan rannassa, osaksi vedessäkin, ottamassa vastaan jaalan kappaleita, joita sieltä tuli ja tuli.
Kuului huutoja ja yli kaiken ne huudot, joilla aina joku kuulutti löytämänsä saaliin nimen.
— Kaaren tykky!
— Siin'on sinulle! Kokonainen kylkimuru! Laitoja ja kaaria!
— Vesitynnyri — maavettä vielä sisässä!
— Hei! Silakkapytty!
— Leipäpussi tulee täällä!
— Kajuutan katto!
— Koija, tyyny, peite…
— Kompassi — kas kun ei ole laskenut vettä sisäänsä!
— Peräpeili nimilautoineen!
Ja niin edespäin.
Piki-Juoseppi itki, itki, tyrski ääneen, vaikka olikin mies, nähdessään ainoan omaisuutensa tuhoutuvan. Kellään ei ollut aikaa kiinnittää huomiotaan häneen.
Laivarikko oli saarelaisille peräti laiha, ja jos saalis olisi ollut määräämässä toiminta-intoa, ei juuri mitään toimintaa olisi ollutkaan, mutta innostus tuli muista lähteistä: Ei iloittu saaliin vuoksi, vaan sen vuoksi, että tämä oli kuitenkin oikea laivarikko, vaikka mitätönkin ja laivarikko on laivarikko — se on enemmän kuin häät, enemmän kuin talkoot, laskiaiset tai mitkä pidot ja juhlat hyvänsä — "eikähän sitä ihminen elä vain hyödystä ja saaliista, tarvitseehan hän henkisempääkin nautintoa kuin leipä", selitti saaren viisain mies, kun joku, vakava aikaihminen hörähti siinä joutilaana, että: "On siinäkin tuhmaa hommaa! Tyhjän vuoksi ei kannattaisi tuossa hikihatussa hääriä, kastella itseään, loukata sormiaan ja sääriään ja väsyttää itseään. — Sitä enemmän vain syö taas kotonaan, eikä hyötyä mitään. Saahan tämän tyhjän pyytämättäkin, eikä sen vuoksi tarvitse tuolla tavalla rehkiä!" —
Eräs mies tuli puhuttelemaan Piki-Juoseppia.
Tarjosi hänelle tupakkaa ja sanoi:
— No sinähän tulit maalle sillä tavalla kuin et aikoisi takaisin mennäkään!, ja nauroi.
* * * * *
Kävikin niin kummallisesti, että tuo leikillä lausuttu ennustus toteutui täsmälleen.
Piki-Juosepista tuli sen saaren asukas.
Se tapahtui näin.
Noin parissakymmenessä minuutissa oli meri piessyt hänen jaalansa leivinpuiksi ja kahvipuiksi, jotka kasattiin pinoihin rantaan.
Ei niitä pinoja niin pienestä aluksesta paljoa tullut.
Eivätkä ne edes olleet oikeita pinoja, vaivaisia kasoja vain, moni vei sylissään koko saaliinsa, sillä kylään ei ollut pitkä matka.
Juosepin apulaispojat olivat olleet pelastustyössä koko ajan. Heidän ansiotaan oli, että purjeet, köydet, lokit, mastot ja muut purjepuut tulivat pelastetuiksi Juosepin itsensä nimiin. Loppupuolella Juoseppi itsekin otti osaa pelastustyöhön.
Kun meressä ei näyttänyt enää olevan mitään, hajautui väki rannalta kukin kotiinsa.
Piki-Juoseppi ja hänen apulaisensa johdatettiin saaren arvokkaimpaan ja varakkaimpaan taloon, kauppiaalle.
Kaupan omisti nuori, iloinen ja hiukan lihavahko leski, entinen kalastajan tytär samalta saarelta.
Kauppias-vainaja oli niinikään ollut saarelaisia, ensin kalastaja, sitten purjehtija, sitten kauppias.
Saaren köyhä pappi oli hänet kymmenestä olutpullosta opettanut kirjoittamaan ja hiukan laskemaan ja näiden taitojensa varassa hän oli aivan laillista tietä hankkinut porvarioikeudet ja harjoitti ensin kauppaa aitassaan, jossa möi kahvia, sokeria, sikuria, jauhoja, tupakkaa ja nuoraa. Vähä vähältä liike laajeni ja rakennuksia täytyi myös laajentaa. Viidessä vuodessa hänestä oli tullut täydellinen kauppias, jolla oli asuinrakennuksessaan oikea puoti ja pitkät aittarivit pihallaan. Kuudentena vuonna kuoli kauppias äkkiä, sairastelematta ja mitään valittelematta. "Kuoleman syy tuntematon", niin on merkitty hänestä kirkonkirjoihinkin. Hän jätti, paitsi yhtä kuunaria — tai oikeastaan se ei ollut täydellinen kuunari, vaan niinkutsuttu kuutto — suuren määrän omaa rahaa, velattoman puodin tavaroineen ja taloineen ja maineen ja nuoren lesken, joka suri kolme ja puoli viikkoa — tai oikeastaan vain kaksi päivää kovaa surua ("Sinä ihminenhän olisit arvokas kuin hyvä hyljekoira tai laiva, jos sinua kuoltuasi muistettaisiin vielä tulevanakin vuonna!", oli kauppias-vainajalla tapana huudahtaa ryyppytovereilleen iltaisin puotikamarissaan, kun joku sukulainen tai tuttava oli pari päivää sitten peitetty kirkkotarhan hietaan), viikon puolisurua ja loppuajan lievää ja yhä lieventyvää ja lopulta kokonaan haihtunutta surua — ja kaksi poikaa, jotka olivat jo isoja pojan kölkkejä ja auttoivat äitiään talon hoidossa ja kaupanpidossa.
Leski itse teki keväisin ja syksyin rannikkokaupunkeihin matkan tavaran ostoa varten. Hän osasi hyvin ostaa, ja kauppa menestyi ainakin yhtä hyvin kuin ennen mies-vainajan eläessä. Jotkin nuoremmat ja vanhemmat kosintaintoiset miehet — ymmärtäähän tuon! — sanoivat leskelle suoraan, ainakin suru-ajan loputtua, että: "Paljon paremmin — paljon paremmin!!" — unohtamatta sentään lisätä, että: "Miestä olisi sentään aina talossa tarvis ja kuluu vuosia, ennenkuin pojista tulee miehiä!", mihin leski lisäsi, että: "Pianhan ne vuodet menevät. Herra Jumala, kuinka ne menevät pian ja ihan tässä ennen aikojaan ja ihan käsiin vanhenee, eikä sille ruojaa mitään!"
Leski, jonka nimi oli Kauppiaan Manta, otti laivarikkoiset vastaan ystävällisesti, sillä hänellä oli hellä ja säälivä luonto, varsinkin tämänlaisia onnettomia kohtaan, jotka tulevat suoraa päätä kuin kuoleman kidasta ja ovat menettäneet kaikkensa, paitsi henkeään, terveyttään ja päällä olevia arkivaatteitaan.
Mantalla oli ennenkin ollut sellaisia vieraita. "Aina ne raahataan tänne meille!", sanoi hän hymyillen joka kerta kun senlaatuisia vieraita tuotiin ja niin nytkin.
Mantalla oli kamarinsa seinillä ja piironkinsa päällä kullatuissa pahvisissa soikeissa kehyksissä useita — voi kuinka monta! — norjalaisten tai muiden ulkomaalaisten pulskien meripoikien — perämiesten ja kapteenien — valokuvia.
Niistä ei kestään ollut pitempää iloa.
Yön tai kaksi viipyivät ja menivät.
Eikä niiden puhetta edes ymmärtänyt.
Toista oli Piki-Juosepin!
Hän tosin ei ollut kapteeni — ei edes perämies, mutta — oman laivansa päämies kuitenkin, joka komensi laivansa miehistöä — ja mikä oikeastaan pohjimmaltaan on kapteeni?
Mies.
Mies, joka komentaa laivaa, suurempaa tai pienempää — erotus vain laivan koossa.
Niin se on.
Kapteeni kuin kapteeni, oli sitten laiva suuri tai pieni, ja ajatuksissaan Manta nimittikin Juoseppia kapteeniksi ja kerran erehdyksessä jo julkisestikin, johon Juoseppi selitti, ettei hän ole kapteeni, vaikka onkin seilannut pitempiä reisuja kuin moni kapteenikaan, johon Manta selitti, että: "Se ei meinaa kerrassa mitään! Kapteeni kuin kapteeni, oli laiva suuri tai pieni!"
Ensi töikseen lämmitytti Manta saunan ja antoi laivarikkoisille konjakkiryypyt.
Saunassa oli onnettomille varattuna puolitusinaa olutpulloja ja kuivat vaatteet.
Juoseppi sai pukeutua kauppias-vainajan parhaisiin vaatteisiin, ja ne sopivat miltei kuin mitan mukaan tehdyt — housut ja takin hihat olisivat saaneet ehkä olla hiukan pitemmät.
Juosepin apulaisilla oli huonompi onni. Heille varatut vaatteet olivat liian isot — molemmat saivat ylleen täysikäisen vaatteet.
Kylvyn jälkeen oli vankka ateria — Juoseppi söi kamarissa ja pojat tuvassa.
Syönnin ajalla kysyi leski:
— Eihän ihmisen pitäisi kyllä udella toisen ihmisen asioita, mutta johtui tässä mieleeni vain, että mihinkä sinulla oli matka, joka päättyi näin onnettomasti?
— Pietariin, ostamaan tavaraa.
— Oletko sinäkin sitten kauppias?
— En vielä, mutta meinasin kauppiaaksi ruveta. Merillä ollessani säästin rahaa. Säästyyhän sitä, kun ei kapakoissa ja ilopaikoissa kulje. Kyllä sitä rahaa säästyy, ja oli minullekin kymmenessä vuodessa kerääntynyt tuhat jos toinenkin. Olen ollut nyt taas muutaman vuoden kotimiehenä ja katselin siellä omalla saarella vähän ympärilleni ja huomasin, että siellä on vain yksi kauppias. —
— Täällä meidän saarellahan niitä on kolme!
— Vai niin! — Siellä on vain yksi, ja minä katselin, että kun se saa yksin siellä heilua, saa se ottaa köyhiltä saarelaisilta kelvottomasta tavarastaan minkä hinnan vain ilkeää. Mätiä ja paakkuisia ruisjauhojakin möi pitkin viime talvea ja otti neljäkymmentä markkaa kulista. —
— Neljäkymmentä markkaa!!
Leski löi pehmeitä kämmeniään yhteen ja päätään kallistellen huudahti vieläkin kerran: — — Neljäkymmentä markkaa!!
— Niin. Ja sitä mukaa kaikki muu, niin minä olen tässä katsellut ja päässäni ajatellut, että etpä sinä enää saa mies noin menetellä, ja päätin ruveta köyhää kansaa auttamaan ja rupesin hommaamaan sinne toista puotia. On minulla siellä omat huoneet, ja talvella ostin tämän jaalan, ettei tarvitse olla toisista riippuvainen. —
— Se on oikein!
— Mutta näinhän se nyt piti käydä, että siinä meni sekä jaala että rahat.
— Rahatkinko?!
— Niin. Kun olin menossa tavaraa ostamaan, olin pannut kaikki rahat mukaani. Ne olivat siinä arkussa, joka kannettomana ajettui kajuutan kappaleiden mukana maihin. Eivät ne rahat olisi ennättäneet vielä piloille liota niin vähästä, mutta luultavasti joutuivat vääriin taskuihin. Omaani jäi vain muutama sata, jotka sattuivat olemaan kukkarossa. — Niin sitä tuli pojasta keppikerjäläinen vajaassa tunnissa! Täytyy tästä syötyä käväistä rannassa poikien kanssa etsimässä, ehkä kuitenkin sattuisi vielä jotain löytämään.
Loppuillan kuluttikin Juoseppi laivarikkorannalla — etsimässä olematonta, niinkuin hän tunnossaan tiesi.
Masentuneen näköisenä palasi hän kauppiaalle ja huokasi:
— Jaa-a! Ei se uni nyt maista ainakaan ensi yönä!
Toisin kuitenkin kävi.
Kylpeneenä, ryypiskelleenä ja hyvin syöneenä hän nukkui hyllyvällä höyhenvuoteellaan, johon hän vajosi kuin pilveen, odottamattoman hyvin.
Seuraavana aamuna Manta itse toi kamarin pöydälle kahvivehkeet hänen vielä loikoessa vuoteessaan.