Kahvipöydälle ilmaantui myös siro konjakkipullo ja sikarilaatikko ja tulineuvot.
— No, tulepas kahville kapteeni!
Myöhemmin Manta käytti kapteenin asemesta sanoja: koira, lurjus, sika, porsas, vihollinen, ynnä muuta ja kapteeniakin joskus, kun kaikki muut haukkumasanat tuntuivat liian laimeilta.
Mutta nyt!
Sana kapteeni soi kuin linnun liverrys.
Tarkoitus oli, että Juoseppi lähtisi miehineen saarelta ensiksi lähtevällä aluksella, mutta myrskyjä piisasi koko siksi viikoksi.
Maissaoloajaksi hommasi Manta Piki-Juosepille ja hänen apulaisilleen, "matruuseille", niinkuin Manta sanoi, työtä.
Juoseppi sai auttaa puodissa, ja hyvin hän siinä suoriutuikin. Kauppa kävi kuin heinänniitto. Varsinkin saaren tytöillä oli entistä enemmän asiaa puotiin — tahtoivat nähdä hauskaa ja komeaa laivarikkoista.
Manta supautti kerran puodissa ohi kulkiessaan Juosepille, joka oli juuri naurattanut paria lystikästä neitosta ja myynyt heille silkkinauhaa ja nappeja:
— Älä viitsi vehtailla mokomien letukoiden kanssa!, ja nyrpisti varoittavasti nenäänsä.
Pojat pantiin talon omien poikien kanssa kuokkimaan talon perunamaata, vanha Hermanni mukanaan ja komennon pitäjänä.
Kaikki meni hyvin.
Uusi vauhti oli tullut talon kaikkiin töihin.
Kun myrsky — joka oli lopulta tuonut mukanaan rankkasateen — meni ohi, sai Piki-Juoseppi toimekseen mennä poikien kanssa kuivaamaan purjeita kauppias-vainajan kuuttoon, jonka mastojen nupit olivat kullatut ja ruoriratti mahonkia ja jonka nimi oli "ONNETAR".
Se oli kuin ruhtinaan huvialus, kaikki puhtaana ja kunnossa ja kaikki mestarin kädestä lähtenyttä, eikä kuuton ikä Piki-Juosepin arvion mukaan ollut yhtään päälle kymmenen vuoden.
Perällä oli ulkoa valkeaksi ja vaaleanviheriäksi sivelty kajuutta. Sen portaissa kiilsi vaskea. Se oli sisältä hieno kuin kapteenin hytti!
Keulassa oli valkoinen skanssi miehistöä varten — hm — ikäväähän tuo onkin asua miesten kanssa samassa kajuutassa, etenkin kaupunkipaikoissa, kun kutsuu toisia kauppiaita luokseen iltaa istumaan.
Täällä kuutossa nimittäin alkoi selvetä — missä ja milloin lieneekin sitten herännyt ja syntynyt — ajatus, että tämä laiva taitaakin olla oma. Ja talo kuin herraspytinki!
Viisi kamaria — valkeat kaakeliuunit! — ja tupa.
Pitkät rivit aittoja tavaraa täynnä.
Navetta lehmineen.
Hevostalli ja siellä kuopiva ja korskuva liinaharja.
Kellarit.
Pellot.
Niityt.
Metsät.
Ja Manta itse!
Niin pyöreä, pehmeä, tuores, terve ja nuori että ihan pyörryttää!
Piki-Juosepin unet eivät sillä kertaa olleet turhia.
Myrskyn jälkeen tuli kauniita ilmoja.
Laivoja läksi ja tuli, mutta ei lähtenyt Piki-Juoseppi.
Juhannus oli jo kokkoineen ohi, ja yhä oli Juoseppi Mantalla "puotipoikana".
Syyskesällä Manta ja Piki-Juoseppi — "nuorimies, merimies Juoseppi Matinpoika Kurki ja kauppiaan leski Amanda Hömpötti", kuulutettiin kristilliseen avioliittoon.
Se oli tapaus, joka vei kaikki saaren kahvimummot kolmeksi päiväksi sanattomiksi.
Sitten kokoonnuttiin siellä ja täällä kalastajatuvissa kahville.
Oli tunne, että nyt olisi kahvi katettava permannolle ja siinä istuen juotava.
Voi voi!
— Mokomakin pojannulikka! — Josta ei tiedä onko se kala vai lintu! Kastamaton ja rokottamaton pakana, meren ajo, mikä kummitus ja kuvatus lieneekään, joka tuli vanhalla jaalanhaiskalla märkänä ja tyhjin taskuin maalle ja on nyt kohta kauppias! Ei sukkaparia, ei paitaa, ei vaatetta muuta kuin sen minkä päällä oli kun merestä maalle ryömi. Näkihän tuon nyt jokahinen!
Neljän viikon perästä olivat häät.
Niin oli Juosepista tullut kuin tullutkin kauppias. Usein hän ihmetteli kohtalon johtoa: Jos hänestä itsestään olisi riippunut, olisi hän parhaillaan köyhä ja velkainen jaalamies, joka kituu ja köyhtyy veloista ja koroista, mutta se toinen tiesi paremmin, se lykkäsi hänet jaaloineen tuhoon, ja ilman sitä ei hänestä olisi tullut kauppiasta.
Syksymmällä hän teki matkan kotisaarelleen kuutollaan, jonka mastojen nupit olivat kullatut ja jossa oli uuden uutukaiset ruskealle vivahtavat purjeet ja kajuutta perällä ja skanssi keulassa, mahonkinen ruoriratti ja kolme matruusia kannella, joka hohti punertavalle hongalle ja tervalle.
Kotisaarellaan ei hän viipynyt kauan. Maksoi velkansa ja purjehti jälleen itään, omalle maallensa.
Maksettuaan velkansa Samelille sanoi Juoseppi nauraen:
— Nyt minä sitten voisin joskus tallata vaikkapa varpaillesikin!, ja sytytti palamaan hienotuoksuisen sikarinsa ennenkuin lähti.
Rannassa oli miehiä rantakäräjillä.
Niille tarjosi Juoseppi sikarin mieheen ja sanoi:
— Kohta sitä on tälläkin saarella kaksi puotia.
Juoseppi antoi soutaa itsensä laivaansa ja pian aukeni siellä purje toisensa perästä ja ankkurikela alkoi kilkattaa ja sittenhän se ennen iltaa painui idän alle.
IX luku.
Piki-Juoseppi ei jättänyt uhkaustaan toteuttamatta.
Jo seuraavana keväänä hän toi kuutollisen tavaraa ja avasi kotisaarellaan uuden puodin, entisessä kotitalossaan, jonka hän yksin omisti.
Hänen vaimonsa Manta hyväksyi mielihyvin tämän yrityksen. Tottuneena hoiteli Manta nuoremman poikansa kanssa vanhaa puotiansa. Vanhempi vietiin hoitamaan uutta.
Piki-Juoseppi itse purjehti "Onnettarella" kaiken kesää, kuljettaen tavaraa molempiin puoteihin. Samalla hän osteli kaikilta ulkosaarilta hylkeennahkoja, kuutinnahkoja, hylkeenrasvaa ja silakoita ja vei niitä myytäväksi kaupunkeihin, Viroon ja Venäjälle silakoita, Suomeen nahkoja ja rasvaa.
Juoseppi oli synnynnäinen kauppias ja hän ennätti kaikkialle. Laivarikoissakaan ei enää laivanhylkyjen huutajana rehennellyt Sameli yksin, vaan oli siellä nyt toisena Piki-Juoseppi, joka teki aina korkeimmat tarjoukset ja hyötyi sittenkin.
Talvet vietti Juoseppi vaimonsa luona ja teki hevosella jäätä pitkin kerran tai pari kertaa kuussa matkan entiselle kotisaarelleen tarkastamaan puotiansa. Siihen aikaan nimittäin olivat jäät meressä pysyvämpiä kuin nyt. Kerran tai pari miesmuistissa oli niin sanottu rikostalvi, jolloin jää oli liikkeellä ja rikkinäistä tai ei ollut jäätä ensinkään. Syksyisin viipyi Juoseppi kotisaarellaan viikkokaupoilla. Tuli lokakuun puolivälissä tuoden puodin talvivaraston viimeisen täydennyksen "Onnettarella" ja jäi saareen jäiden tuloon asti, ei kuitenkaan koskaan ohi joulun, sillä sen hän aina vietti kotonaan.
Juosepin ilmaantuminen puoteineen kotisaarelle tuotti paljon huoltaSamelille.
Kauppa hänen puodissaan hiljeni hiljenemistään, sillä tahallaankin halvensi Juoseppi hintojaan alemma Samelin hinnoista.
Kilpaveljet eivät kohdanneet toisiaan silmästä silmään missään, ja jos sattumalta kohtasivatkin, eivät edes tervehtineet toisiaan. Keskustelu heidän välillään oli kuitenkin vilkasta. Sitä käytiin jo aikaisemmin alkaneella tavalla: molemmat pommittivat toisiaan laskemalla kyliin liikkeelle juorujen kuljettamia pistopuheita ja loukkauksia toisistaan.
Sameli oli siinä etevämpi kilpailijaansa. Hänen lausuntonsa olivat jo lähtiessään pisteliäitä, mutta matkalla Samelin suusta Juosepin korviin oli niihin kerääntynyt hyvä annos suolaa kärkiin. Ne pistivät ja kirvelivät päämaaliin jouduttuaan. Juoseppi oli kuitenkin etevämpi tekojensa häikäilemättömyydessä ja vei surkeilematta päätökseen kaikki aikomuksensa. Juosepilla oli omantunnon asettamat tekojen rajat hämärät ja sangen liikkuvaiset laajuuteen nähden. Piki-Juoseppi tunsi heikommuutensa sanan käytössä ja käytteli sitäkin häikäilemättömämmin omia keinojaan.
Kerran kuitenkin sattuivat Sameli ja Piki-Juoseppi samaan huoneeseen.
Se tapahtui sinä syksynä, jolloin Piki-Juosepin kotisaarella oleva puoti oli toiminnassa ensimmäistä vuottaan.
Oli kuntakokous.
Kunnantuvalla oli jo useita miehiä odottamassa kokouksen alkua, kun sisään astui parvi naapurikyläläisiä, joukossa Piki-Juoseppi, joka irvisti pahasti nähdessään Samelin istuvan vastapuolella tupaa. Juoseppi istuutui penkille tovereineen. Tuvassa oltiin miltei vaiti. Lopulta alkoi Juoseppi sanomalla vierustoverilleen:
— Kuulin tuolla rannassa, että täällä kylässä ovat suolan hinnat lopultakin halvenneet.
Se oli tarkoitettu Samelille.
Sameli sanoi vierustoverilleen:
— Oletkos sinä kuullut, kuinka rotat naapurikylässä ovat viimeaikoina lihoneet?
— En. Mikäs siihen olisi syynä?
— No kun siellä jauhot ovat niin halpoja, niin ei köyhimmänkään tarvitse olla nälässä.
Se oli tarkoitettu Juosepille.
Koko tupa nauroi.
Juoseppi sanoi toverilleen:
— Minä tässä mennä yönä näin vähän kummallista unta. —
— No?!
— Olin olevinani eräällä pihalla. — Maltas — en taidakaan muistaa minkälainen se oli. — Siinä oli olevinaan vihreä portti — pihalla kivitystä kuin kaupungin kadulla. (Juoseppi kuvaili Samelin pihaa.) — Heti oikealla jauhoaitta ja sen molemmat ovenpielet jauhoissa siitä, että niihin oli lyöty tyhjennettyjä jauhosäkkejä. — Ovessa alhaalla kissanovi — ja minä katselin ja katselin, että mikäs sieltä kissanovesta itseään vetää ulos. Katsoin lähempää ja näin että se oli rotanluuranko, jolla oli nahka päällä ja vähän vielä henkeä sisässä. Se pääsi yli kynnyksen ja raahasi itseään portaille, eikä eteenpäin päässytkään. Kumarruin lähemmä ja kuulin, että se vikisi surkeasti. Niinkuin usein käy, että eläimet minulle unessa haastavat ja minä niille, niin nytkin. Minä kysyin: "Mikä sinulla on, kun olet noin laiha?" — "Nälkä", sanoi se, "en ole saanut enää en niin suurusta suuhuni sen jälkeen, kun sinne toiseen kylään tuli se uusi puoti." Heti ne läksivät sinne — kaikki toiset rotat. — Pyysivät minuakin. En tuhma osannut mennä. Sanoin toisille: "Kyllä tännekin vielä jauhoja tuodaan, kyllä tännekin vielä jauhoja tuodaan kunhan Juoseppi tännekin puotinsa laittaa! — En ole suurustakaan saanut kuuteen viikkoon." — Sitte se kuoli ja minä heräsin.
— Vai niin. Mitähän tuo merkinnee.
— Hitto hänen ties, mutta jotain se merkitsee — ihan varmasti."Perästä kuuluu", sanoi torventekijä.
Sameli sanoi vieruskumppanilieen:
— Kuulehan!
— No?
— Saaren paras kuppaaja ja hieroja, tämä Eljaksen Ieva, kävi tässä eräänä päivänä meillä puodissa ja oli niin hyvillään. Kysyin Ievalta, että: "No?! Mitäs nyt, kun Ieva on noin hyvillään?!" — Ieva vastasi että: "Mikäs on olla hyvillään, kun saaressa on nyt toinenkin hieroja ja parempi kuin minä." — "Vai niin", sanoin minä, "vai on jo ilmaantunut toinen hieroja. No eihän siitä luulisi Ievalle iloa olevan", sanoin minä, "kun leipä menee." "Eipäs menekään", kehui Ieva, "kun se toinen hieroja ei hierokaan ihmisiä, vaan se hieroo kauppaa siellä puusniekan puodissa."
— Puusniekan puodissa? Missä se on?
— Ei suostunut ilmoittamaan Ieva, enkä minä häneltä sitä viitsinyt sen enempää udella.
Siitäkös seurasi naurun röhinä!
Monet läksivät oikein ulos nauramaan, kun kokouksen puheenjohtaja ja vallesmanni olivat saapuneet, eikä tuntunut oikein luvalliselta niin kovaääninen röhönauru sisällä. Ulkona monet vääntelehtivät naurussaan, niin että sydänalaan koski vielä seuraavana päivänä.
Siitä päivästä alkaen sanottiin Piki-Juosepin uutta puotia "puusniekan puodiksi".
Piki-Juoseppi ei voinut vastata Samelille samalla mitalla takaisin, mutta kun joka tapauksessa mitata piti, mittasi hän toisilla mitoilla ja myöhemmin. Mittaustilaisuutta hän sai vaania kauan, mutta sillä välillä tapahtui jotain muuta, ja hauskempaa, jota emme voi sivuuttaa.
X luku.
Oli kevät, toinen kevät siitä lukien, kun Piki Juosepin puoti ilmaantui naapurikylään.
Sameli oli tehnyt paljon haittaa Piki-Juosepin kaupankäynnille nimittämällä hänen puotiaan "puusniekan puodiksi". Se nimi jäi nimittäin käytäntöön molemmissa kylissä ja sitä nimeä seurasi vastenmielisyys koko Piki-Juosepin puotia kohtaan. Juoseppi alensi hintoja miltei joka viikko. Hän itse pysytteli paikalla koko kesän ja syksyn. Vain muutaman retken teki sinä kesänä "Onnetar", kuutto, jossa oli kullatut mastojen nupit.
Juhannuksen tienoissa olivat jauhojen ja suolojen hinnat pudonneet siihen, mitä Juoseppi itse oli niistä maksanut. Pari viikkoa myöhemmin hän alensi kaiken muunkin tavaran hinnat puotiinostohintoihin tai lähelle niitä.
Puoti alkoi tuottaa tappiota ja pysyi enää pystyssä sillä, mikä saatiin vanhasta paikasta naapurisaarelta.
Manta suostui tähän sillä kaupalla, että uusi puoti alkaa pysyä omilla jaloillaan juhannuksen jälkeen.
Kun näin ei käynyt, nimitettiin kotona Piki-Juoseppia ensi kerran kapteeniksi samalla äänellä kuin siaksi, eläimeksi, ihmiseksi ynnä muuksi.
Uudessa puodissaan seisoi Juoseppi itse myymässä. "Helpotetaan, helpotetaan!", sanoi hän ostajalle, jos ostaja oli haluton ostamaan tai kainostelematta sanoi: "Siellä naapurikylässä kuuluu saavan halvemmalla."
Piki-Juoseppi kehui ostajilleen, että kaikkea hän helpottaa, paitsi kilpailua Samelin kanssa, että sitä ei hän ennen helpota, ennenkuin vasara paukkuu Samelin huoneissa ja pihalla ja että vielä hän lupaa ryypyt ostajalle, jos Sameli alentaa siitä alemma, mitä hänen hintansa nyt ovat.
Ne olivat hyviä aikoja saarelaisille, koska he saivat halpaa tavaraa.
Halpaa oluttakin!
Sitä myytiin molemmissa puodeissa kilpailuhinnoilla.
Salaa myytiin molemmissa lisäksi rommia, riianpalssamia ja viinaa.
Samelin täytyi kuluttaa vanhoja varoja — hintoja hän alensi kuitenkin sangen varovaisesti ja käytti enemmän sanaa — teräviä pilalauseita naapuristaan. Se oli halpa ase. Se tuotti paljon tuhoa naapurille ja kiihdytti häntä kevytmielisiin tekoihin, jotka häntä kuluttivat kuluttamistaan henkisestikin.
Samelin isä-vainaja oli perustanut varallisuutensa salakuljetukseen. "Anna-Marja" oli rakennettu nopeakulkuiseksi. Sillä oli kapea ja terävä runko ja ylpeät, taaksepäin vinot mastot ja isommat purjeet kuin samankokoisissa varsinaisissa kuormalaivoissa. Huhuillaan, että se olisi alunperin ollut kotoisin Välimereltä, sikäläisiä merirosvojen pikakulkijoita. Sitä ei varmuudella tiedetä, varmaa on ainoastaan, että "Anna-Marja" oli rakennettu pikakulkijaksi, joko sotalaivaksi tai muuksi. Se oli siis kuin luotu syksyisiä retkiä varten Memeliin, Lyypekkiin ja muihin sikäläisiin satamiin, joista sillä tuotiin yhä vieläkin, nyt Samelin aikana, silkkiä, sokeria, tupakkaa, viinaa, rommia, erilaisia viinejä ynnä muuta.
Sameli, nuoruudestaan huolimatta, toimi itse "Anna-Marjan" päämiehenä.
Kun nyt kilpailu Piki-Juosepin kanssa nieli kaupan tuottamia varoja, täytyi "Anna-Marjan" ruveta entistä ahkerammin tekemään retkiä Valtiasmeren takaisiin satamiin, kesän valoisana aikana yhtä hyvin kuin syksyn pimeinä ja myrskyisinä öinä.
Juhannuksen tienoissa varustettiin "Anna-Marjaa" ensi kertaa pitemmälle matkalle ilman Samelia.
Sameli päätti jäädä kotiin.
Hänen mielensä oli niin kiintynyt nuoreen Anna-Marjaan, että vanha"Anna-Marja" sai lähteä vieraan päämiehen johtamana matkalle.
Sameli itse jäi kotiin.
Se herätti huomiota koko saarella ja kauempanakin.
Toiset selittivät, että Sameli rupeaa pitämään häitä, toiset että hän pelkää Piki-Juosepin juonia ja vehkeitä eikä uskalla siitä syystä jättää saarta sinä kesänä.
Pian nähtiin, että oikeassa olivat ne, jotka sanoivat syyn olevan siinä, että Sameli rupeaa pitämään häitä.
Niin se oli.
Hääpäivää tosin ei oltu vielä määrätty, ei pariskuntaa kertaakaan kuulutettu — ei edes julkista kosintaa ollut toimitettu.
Siitä asti, kun Sameli oli ollut istumassa ja katselemassa Anna-Marjan kankaankutomista, ei hän ollut puhunut hänelle edes kaukaisemmilla viittauksillakaan kosimisesta tai sellaisesta. Mutta Anna-Marja oli aina hänen mielessään.
Toisinaan tapahtui kummallisia asioita.
Eräänkin kerran, kun Sameli illalla kynttilän valossa kokoili päivän kuluessa kertyneitä rahoja puodissa rahalaatikosta, tuntui kuin Anna-Marja olisi seisonut siinä ja kurkistellut hänen olkansa yli ja sanonut: "Voi voi! Vähenee päivä päivältä!" — Ihan selvänä kuului Anna-Marjan oma ääni. Sameli kääntyi äkkiä hämmästyen, mutta ei nähnyt mitään, ei muuta kuin takanaan olevat tavaralaudat ja niillä lankavyyhtiä, nappilaatikoita, kangaspakkoja ja muuta.
Missään ei näkynyt Anna-Marjaa.
Sameli oli hajamielinen, toisinaan siinä määrässä, että hän näki asiainsa tulevan päivä päivältä yhä huonommin hoidetuksi.
Siitä oli hän itsekin selvillä. Eräänä iltana, kun hän mietti, lähteäkö vai ei merimatkalle, joka parhaassakin tapauksessa vie kolme viikkoa, hän ihmetellen kysyi itseltään, mikä mahtoi olla perimmäisenä syynä hänen vastenmielisyyteensä lähtöä kohtaan.
Vastaus kuului: Anna-Marja, mutta se vastaus ei tuntunut tyydyttävän.
Sameli tiesi, että vastaus on vaillinainen, että se sisältää asian kylläkin, mutta ei sano, millä tavalla Anna-Marja voi olla esteenä, ja kun hän rupesi muokkaamaan vastausta ehdottomasti rehelliseen muotoon, alkoi hänen silmissään pyöriä kuvia Anna-Marjasta, Piki-Juosepista, eräistä laskiaistansseista, luulotteluja — päteviä hänen mielestään — Juosepin löysistä aviosuhteista ja Juosepin venyvästä ja sangen rotevasta omastatunnosta rakkausasioissa — vieläpä nyt naineenakin miehenä. — Kuvat alkoivat ihan ryöpytä! Ne veivät hänen aivojaan kuin merenpyörre uppoavaa laivaa. Kuvissa näkyi yhä selvemmin mahdollisuus, että jos hän, Sameli, jättää saaren vaikkapa viikoksi, puoleksi viikoksi, päiväksi, on Piki-Juoseppi paikalla Anna-Marjan luona, ja ellei mitään pahempaa tekisikään, syöttäisi hän Anna-Marjalle juttuja, joilla pilaa heidän välinsä, kylmentää hänet ja erottaa heidät. "Anna-Marja on nainen!", huusi joku hänen mielikuvissaan. "Muista laskiaista, jolloin Anna-Marjan pää oli kipeä, kun sinä häntä pyysit! Voisihan käydä, että palatessasi matkalta löytäisit Anna-Marjan Piki-Juosepin seurassa! Pidä varasi! Pidä varasi! Pidä varasi!!"
Samelin nyrkit puristuivat. Hän olisi suonut, että Piki-Juoseppi olisi joutunut hänen kynsiinsä ja hän olisi voinut hänet tuhota, hävittää hänet elävien joukosta niin, ettei kuu kuule, eikä päivä näe!
Näin oli asiat ja Sameli päätti päästä entisiin säännöllisiin elintapoihinsa "pappilan kautta", niinkuin hän itselleen sanoi.
Häät, ja sitten pois kaikki huoli ja harmi ja levottomuus ja sitten tarmolla ruorirattiin, jalusnuoriin ja halseihin ja anna sitten tuulen soittaa, veden pauhata!
* * * * *
Oli lauantai-ilta kesäkuun puolivälissä.
Hailin kutu ja sen mukana kevätkalastus oli miltei lopussa.
Parhaana pyyntiaikana mentiin verkoille ja nuotille joka ilta, milloin ilmat sen sietivät.
Kalaa soudettiin kotiin, ruokittiin ja suolattiin pitkin päivää. Apajat tuottivat useina öinä enemmän kuin mitä ennätettiin korjata.
Pari viikkoa oli nytkin mennyt yhtämittaisessa soutamisessa — oli ollut pelkkää tyyntä — nuotan tai verkkojen vetämisessä, kalan ruokkimisessa ja verkon parsimisessa niin tarkkaan, että nukkumiseen ei riittänyt kuin tunti tai pari yösydännä rantakallioilla nuotion ääressä.
Nyt oli kalastus loppunut ja saapunut lauantai-ilta, ensimmäinen pitkistä ajoista, jolloin taas saa viettää yönsä rauhassa, omassa vuoteessaan.
Anna-Marjan isä oli purjehtija, laivuri, mutta parhaina pyyntiaikoina hän oli kalastaja, ja silloin sai Anna-Marja seurata isäänsä nuotalle, oli ilma mikä hyvänsä — ellei myrsky ollut.
Kirkontornissa soivat lauantaikellot.
Silloin juuri Sameli kävi sisään portista Anna-Marjan kodin pihalle.
Anna-Marja itse oli vaatehuonettaan siistimässä, järjestelemässä sitä kesäasunnokseen.
Hän pesi parhaillaan sen permantoa.
Sameli tervehti ja jäi seisomaan ovelle, nojaten ovenpieleen ja katsellen Anna-Marjan hommailua.
— Voi kun on hauskaa!, sanoi Anna-Marja.
— No mitenkä niin?, kysyi Sameli.
— Kun ei tarvitse mennä ensi yöksi verkoille! Saa käydä maata omaan vuoteeseensa! Mutta sen arvoahan et ymmärrä sinä, jonka ei ole tarvinnut venyttää käsivarsiaan nuottahaapion airontyvessä viikkoa toisensa jälkeen!
— Etkö sinä haluaisi tulla sitten meille, koska olet minulle kateellinen.
— Teille!?
— Niin.
— Hui hai! Onko tuo olevinaan kosimista!?
— On.
— Kosimista?!
— Niin, niin, kuulithan.
— Minun ymmärtääkseni se on asia, josta ei saa tehdä pilkkaa, ja kalastajan elämästä vielä vähemmän. Pane se mieleesi!
— Ei tämä sitä olekaan. Läksin varta vasten sinua kosimaan. Nyt se on päätettävä.
— Ettäkö me menisimme nyt yht'äkkiä naimisiin?!
— Niin.
— Mutta minä olen sitä mieltä, että siitä ei tule mitään.
— Ei mitään!
— Niin.
— Miksi?
— Siksi että ei tule. Ei sitä niin vain yhteen mennä — kenen kanssa hyvänsä, ja minä tahdon olla vielä nuori.
— Minulla ei ole muita. Ja kun ajattelen, mitä kaikkea meidän välillämme — on — tapahtunut — emme voi olla yhteenkään menemättä.
— Tapahtunut?! Herra Jumala! — Mitä sinä tarkoitat…?!
— Silloin laskiaisiltana — kirkon-sakastin portailla — ja monta kertaa — sinä talvena — ja seuraavana keväänä ja kesänä — sylissä istumisia — suutelemisia — ja hiukan puheitakin. —
— Voi, voi, — kuinka sinä olet lapsellinen, vaikka olet vanhempi minua!
— Lapsellinen?!
— Niin kun luulet, että kaikista sylissäoloista ja suutelemisista mennään naimisiin. Eihän sitä sitten muuta ennättäisikään!
— Niin minä luulen — enkä jätä sinua muille.
— Muille!?
— Niin.
— Eihän sinun ole tarviskaan jättää!
— Eikö!
— Ei — jos se minusta riippuu — enkä minäkään halua jäädä toisten vietäväksi. — Sinä teet pilkkaa minusta! Minua eivät vie muut, etkä sinä. Usko se!
— Minä en usko sitä. Joko minä vien sinut, tai muut.
— Minä en mene kenenkään kanssa. Minä en ole koskaan ajatellutkaan mennä kenenkään kanssa. Siinä sen kuulit. Nyt on lauantai-ilta. Viime yönä olin viimeksi nuotalla ja ajattelin, käydessäni tulen ääreen isän luo maata, että voi kun isä eläisi, ja äiti, minun kuolemaani asti, ettei minun tarvisi turvautua koskaan — vieraaseen ihmiseen.
— Olenko minä sinun mielestäsi niin vieras?
— Et — niin vieras kuin muut, mutta et niin omainen kuin isä ja äiti.
— Jos minä nyt siis läksisin viimeisen kerran, eikö sinun olisi ikävä?
— Ei. — Ei vähääkään.
— Sinun on nyt päätettävä. Minä en tule uudestaan kysymään.
— Nyt päätettävä!
— Niin.
— Mutta enhän minä ole osannut edes valmistaa vastaustani ja miettiä ja päättää.
— Kyllä sinä olet. — Sinun silmäsi puhuvat toista ja hymysi ja koko kasvosi — kaikki muu paitsi kielesi. "Naisen kieleen ei saa luottaa", sanoo aina Esa.
Anna-Marja istui vuoteensa laidalle permantoräsy kourassa ja nauroi ääneen.
— Esako sinun oppi-isäsi on kaikessa?!, sanoi hän.
— Esa on viisas mies!
— Esa! Joka läksi, sanoo isä, nuorena poikana kotoaan merille ja palasi vanhana suuripartaisena kaljupäänä ukkona kotiin takaisin. Esa ei tiedä niin mitään! Esa ei ole ollut kertaakaan naimisissa! Esa ei ole kertaakaan rakastanut! Esa ei tiedä kerrassa mitään! Esa osaa soittaa viulua ja suutaan ja ommella purjeita, mutta ei mitään muuta.
— Esa ei ole rakastanut?!
— Niin, niin — tai jos on, niin ei enää tiedä siitä mitään!
— Esa on viisas mies. Hän sanoi minulle: "Ota sinä tämä Anna-Marja!"— Etkö muka muista?
— Humalaisen juttuja! Jos Piki-Juoseppi olisi istunut sinun paikallasi, olisi hän sanonut sille samalla tavalla.
— Piki-Juoseppi!
— Niin, niin.
— Piki-Juoseppi!! Olisiko sinusta ollut parempi, että minun asemestani olisi siinä istunut Piki-Juoseppi!?
— Älä nyt turhasta suutu. Piki-Juoseppi tai Terva-Juoseppi — kuka hyvänsä, tarkoitan minä.
— Vai Piki-Juoseppia sinä odotit, ja kun se otti toisen, niin nyt et mene kellekään! Hyvä juttu! Nyt minä ymmärrän! Hyvä on, että sain kerrankin sen tietää! — Hyvästi sitten!
Sameli alkoi poistua.
— Älä nyt ainakaan vihoissasi lähde! — Tule sisään niin istutaan ja jutellaan rauhassa. Voi kun sinä olet narri…
Anna-Marja nauroi.
Sameli tuli hyvälle tuulelle jälleen.
Anna-Marja tuli ulos, otti Samelia kädestä ja saattoi hänet sisään.
— Sinähän olit ihan ruveta itkemään! Voi, voi — ei minua ole koskaan näin naurattanut. — Iso mies ja antaa leukansa mennä kurttuun ja räpyttelee silmiään! Voi rakas ystävä! Ihan minä nauran itseni kuoliaaksi! — No — haasta nyt.
— Minä haastoin jo.
— Haastoit! Mitä puhetta se on! Kyllä sinä haastoit — liikaakin. Ota vain takaisin ne piki-juoseppi-juttusi, niin saadaan alkaa oikea asia jälleen alusta. — No! Joko peruutat vai?!
— Sinähän Piki-Juosepista aloit.
— Minä sanoin vain että "kuka Terva- tai Piki-Juoseppi hyvänsä"! — En mitään muuta.
— Ja minä taas sanon, että Esa ei olisi niin sanonut, jos siinä olisi istunut joku muu, kuka hyvänsä.
— Sinä olet ylpeä ja itserakas!
— Olin se kuin olin.
— Etkä tunnusta olleesi väärässä?
— En.
— Ei puhuta sitten mitään.
— Ei puhuta.
— Sinua minä ajattelin jo vuosia sitten, kun isäni kanssa soutelin verkoille kasvavana tytön heitukkana pitkin tyyntä merta ohi sinun isäsi "Anna-Marjan", joka veltoin purjein seisoi Pohjoissalmella. Sousimme likeltä "Anna-Marjaa", sen perän takaa. Sinä seisoit laivan perällä hakkilautaa vasten ryntäilläsi ja tupakoit. Takanasi näkyi jonkun selkä, joka seisoi ruoriratissa. Minä katsoin sinua silmiin ja päätin, että minä, Anna-Marja Juhontytär — en koskaan — en koskaan — en koskaan…
— Mitä "en koskaan"! — Johan sinä taas haastat, vaikka päätettiin juuri että ei haasteta mitään.
— En minä haasta.
— Mitä sinä teet?
— Annan vain senaikuisen Anna-Marjan haastaa. — En koskaan katsele toista poikaa tällä tavalla enkä mene koskaan naimisiin. Minä unohdin soutaa. Isä myös, ja ne toisetkin unohtivat soutaa ja isä sanoi: "Siinä se on kaunis laiva!" ja ne muut sanoivat samalla tavalla, mutta silloisen Anna-Marjan sydän sanoi: "Voi kuinka kaunis on tuo poika!" — kuitenkaan ei se poika ollut sen kauniimpi kuin sinäkään ja — sinähän — olet — ruma — hah — hahhah. —
— Nykyinenkö Anna-Marja niin sanoo?
— Sanoo — sanoo! — Sehän se sanookin, että sinä et ole mikään kaunis!
— Kyllä muistan minäkin sen illan. — Minä katselin sitä tyttöä haapiossa…
— Katselit — katselithan sinä! Katselit ja puhalsit tupakan savua sieraimistasi, sylkäisit mereen, miltei meidän haapioomme asti, käännyit laiskasti sen peränpitäjän puoleen ja sanoit: "Saatana kun ei tule tuulta mistään!" — Hahhahhah — kyllä minä muistan — älä luulekaan…!
— Luuletko sinä sitten, etten minä olisi sinua ajatellut… En minä muita ole koskaan ajatellutkaan.
— Mutta täytyy sinun toki puhua minun isällenikin ja äidille. Eihän siitä muuten mitä tule. Minä olen alaikäinen! Sinun on puhuttava jo tänä iltana.
— Puhu sinä itse äidillesi.
— No puhun — mutta isälle en. Sille saat puhua sinä.
— Jätetään huomiseen.
— Eikä jätetä. Päivä on korkealla, ennättää vielä tehdä mitä hyvänsä. Mene nyt heti isän puheille. Hän on rannassa omassa valkamassa tervaamassa haapiota, jonka tänään raappasi.
— Minä menen.
Samelin vaikein matka alkoi.
Hän käveli hitaasti.
Hän tahtoi antaa itselleen mahdollisimman kauan aikaa valmistaa ja miettiä, miten ihmeen tavalla hän voi asian toimittaa Anna-Marjan isän edessä.
Hän pysähtyi tiellä usein hyvin turhan asian vuoksi, niinkuin nytkin juuri ottamaan tieltä erästä peukalonpään kokoista pyöreää ja tavallista punaisempaa kiveä, jota hän tarkasteli aivan aiheetta ja heitti jälleen, tai parin askeleen päässä erästä tien ohessa kasvavaa takiaispensasta, joka työnsi niin reheviä lehtiä varrestaan. Sameli olisi mielellään mennyt mihin muuhun suuntaan hyvänsä, mutta ei Anna-Marjan isän valkamaa kohti. Jalat kuitenkin kuljettivat häntä sinne, kuten palvelevaiset ja typerät orjat ainakin, jotka tekevät sokeasti käskyn mukaan, vaikka asia näyttäisi menevän päin honkia.
Anna-Marjan isällä oli kuumaa tervaa padassa. Sitä hän tervasutilla siveli haapion laitoihin, jotka olivat puhtaaksi raapatut.
Haapio oli kumoon käännetty. Vaikka olikin jo ilta, kello seitsemän tienoilla, paistoi päivä vielä lämpimänä ja kuumaksi keitetty terva painui puuhun miltei sitä mukaa kuin sitä siveltiin.
Anna-Marjan isä vilkaisi tulijaan ja jatkoi työtään.
— Joutua työlle, sanoi Sameli.
— Jumal'antakoon, vastasi isä.
— Nyt onkin hyvä tervausilma, sanoi Sameli.
— Onhan se tavallinen, sanoi isä.
Pitkä vaitiolo.
Sameli tupakoi.
Isä tupakoi ja tervaa.
Sameli pelkää vaitiolon pituutta, mutta ei saa kokoon lausetta, jolla ilmaisisi asiansa.
Kumpikaan ei virka mitään.
Tuli, jossa tervapataa oli kuumennettu, loimuaa ja risahtelee.
Jossain sataman ulkopuolella tirrailee tiira ja roksahtaa kovaäänisesti jossakin satamassa ankkurissa olevassa aluksessa, kun kuivamaan nostettu isopurje keveän tuulen puhaltaessa siirtyy toiselle puolelle ja vie mukaan jalusnuoran lokin kytkinraudassa.
Sameli alkaa puhua.
Hänestä tuntuu kuin ei hän oikeastaan itse puhuisi. Tuntuu kuin joku muu hänen kauttaan puhuisi ja käyttäisi hänen suutaan. Hän kuulee lausuvansa änkyttäen ja vavisten ja pakollisesti.
— Me on sen teidän Anna-Marjan kanssa puhuttu vähän — niinkuin yhteen — menosta. —
Siinä se nyt oli sanottu kuitenkin. Isä ei virka mitään. Tervaa vain haapiota ihan rauhallisena. Siirtää pataansa ja tervaa.
— Päätettiin mennä naimisiin…
Sillä hetkellä Anna-Marja hänestä tuntui hyvin etäiseltä ja vieraalta ja yritys kokonaan harkitsemattomalta. Hän pakotti itsensä vielä kuitenkin puhumaan.
— Anna-Marjan kanssa oli puhe, että mitähän sinä sanoisit tästä yrityksestä.
Isä puhuu tervatessaan:
— Mitäpä minä siihen sanoisin! Enhän minä mitä sano, kun kerran kauppa on jo tehty.
Koko jäljellä olevan tervauksen aikana, jota onneksi ei ollut enää paljon, ei puhuttu mitään.
Sitten sammutti isä tulen jolla tervaa oli kuumennettu, pani tervapadan saraimeen, saraimen oven lukkoon, avaimen otti pois ja sanoi:
— No olihan se hyvä asia, että tuli tuo haapio tervatuksi. Nyt sillä on siinä aikaa kuivata. Tein työtä sen raappaamisessa koko päivän, aamuvarhaisesta asti. — No, lähdetäänpäs sitten ylös.
Isä vei Samelin kamariinsa.
Siellä istuivat he pöydän ääreen, jolle hetkisen perästä Anna-Marja toi teetä.
Isä ja Sameli puhelivat yhtä ja toista, muun muassa:
Isä: No, Sameli. Otetaanpas teetä. — Ei mutta, pitihän minulla täällä kaapissa olla — vähän. — Enkös arvannutkin — vähän konjakkia pullon pohjassa vielä. — Kaadapas tästä vähän sekaan. Pane enemmän sokeria. — Kaada rohkeammin vain! Kyllä se meille täksi illaksi riittää. No, no — anna mennä vain!
Sameli: Kiitos! Riittää jo!
Isä: (Matkien leikillisenä.) Riittää! Kaada kaada vain runsaasti. —Kuinkahan kauan tuo pitää näitä itätuulia.
Sameli: Saa nyt nähdä.
Isä: Se voi ruveta sieltä tuulemaan kauemminkin — eikä se lakkaa, ennenkuin sataa.
Sameli: Niinhän sitä sanotaan.
Isä: Ja eilen meni sumu itään. Se ei jää koskaan sinne, vaan tulee sateena takaisin. (Isä koputteli ilmapuntariaan, joka oli ikkunalla.) Ilmapuntarikin laskee. Etkös ole aikonut Saksaan mennä?
Sameli: Kyllähän sinne pitäisi mennä.
Isä: Taitaa olla jo kuorma tiedossa tännepäin.
Sameli: Ainahan niistä selviää. Vanhat seprat. —
Isä: Taitaa olla jo ikää sillä "Anna-Marjallakin".
Sameli: Kyllähän sillä taitaa olla.
Niin kului ilta.
Iltainen syötiin keittiössä neljän kesken: Anna-Marjan äiti ja isä,Anna-Marja itse ja Sameli.
* * * * *
Myöhemmin illalla juttelivat Sameli ja Anna-Marja kauan aikaa aitan portailla istuen, mutta kun alkoi tulla vilu, siirtyivät he sisään.
* * * * *
Häät vietettiin samana kesänä, heti kuulutusten jälkeen.
Niin meni kesä.
Sameli jäi kotiin, joka kerta kun "Anna-Marja" sinä kesänä läksi matkalle.
Sijaisekseen laivaan oli hän saanut appensa, luotettavimman miehen, varmimman mitä ajatella voi.
Vielä puuttui laivasta perämies, sillä entinen oli edellisenä syksynä eronnut ja lähtenyt ulkomaille.
Asiaa pohdittiin Samelin puotikamarissa.
— Olisi minulla tiedossani eräs mies, sanoi isä, — mutta hän on ollut jo niin kauan maissa, että ei tiedä haluaako hän enää lähteäkään — on nainut ja asettunut venemestariksi.
— Tämä Simen Anttuko?
— Niin.
— Sehän on liian ryyppyihin menevä, epävarma.
— Hyvä merimies! Olen minä purjehtinut hänen kanssaan ennen.
Kun Anttu asui ihan naapurissa, antoi Sameli kutsua hänet puheilleen. Hetken perästä hän istui kolmantena pienessä matalassa kamarissa, joka oli kuin isonpuoleinen kajuutta. Anttu oli hienossa humalassa — tapansa mukaan.
Sameli sanoi:
— Mitäs sanot Anttu siihen, jos läksisit perämieheksi "Anna-Marjaan"?
— "Anna-Marjaan".
— Niin.
— Perämieheksi?
— Niin. Mutta ryyppimistä olisi sitten vähennettävä.
— No se taittuu kuin tupakka! Tämä sinun appiukkosiko se tulee kapteeniksi?
— Tämä.
— Hyvä on. Kyllä me pojat seilata osataan. Pitkiä matkoja tehtiin ennenkin yhdessä. — Molemmat kerran seilattiin samassa espanjalaisessa fregatissa Kalkutasta tyhjänä Melbourniin ja sieltä vehnäkuormassa Hampuriin. Muistatkos sitä Herran ilmaa Indian merellä? Se oli ilma! Kuulehan — sinä Sameli, sinä et tiedä sellaisesta ilmasta mitään: Se on sellainen ilma, oikea hurrikaani, joka sateen — ei se mitään oikeaa sadetta ole, se on ryöppy, vesisuihku koko taivaan täydeltä — sateen ja tuulen ja ukkosen kanssa näyttää hävittävän koko luonnon. Ukkonen jyrisee lakkaamatta, myötänsä. Valkeata iskee alinomaa ristiin rastiin joka puolella. Meri lykätään kauhealla voimalla ja pauhinalla eteenpäin ja ylöspäin ja alaspäin eikä synny oikeaa aaltoakaan: Meri vain hurjina vesiharjuina syöksyy ylös ja kaatuu tuulen mukana. Suurikin laiva on kuin mitätön lastu. Purjeet menivät sitä tietään, mitä ei ennätetty korjata. Sitten lakkasi tuuli, mutta jumalattoman korkeat aallot kävivät ja laiva, kun sitä ei voitu enää ohjata, kääntyi syrjin lainetta ja heilui puoleen ja toiseen niin, että vain raa'annokat vettä hipoivat. Laiva oli kaatua ja sen se olisi tehnytkin, jos kuorma laivan sisällä olisi siirtynyt ja jos ei mastoja olisi kaadettu. Niin niin! An' roikaa vain mastot alas! Viikon päivät sitten puhalsi uudelta suunnalta. Me laitettiin mastoista, raaoista ja mukana olevista varapuuhirsistä iso myrskyankkuri, johon laiva kiinnitettiin miehen käsivarren paksuisella teräsvaierilla. Jaa-a! Se oli aikaa ja elävänä siitäkin, Jumalan kiitos, päästiin! Siitä myrskyankkurista oli suuri etu. Laiva ei maannut enää syrjin lainetta ja heilunut niin pahasti, vaan otti laineen keulasta päin ja myrskyankkuri taas murti laineen voiman. Kerran laiva luisui aika kyytiä alamäkeä, nokka alhaalla, myrskyankkuria kohti. Vaieri hölleni. Sitten nosti taas laine selkäänsä laivan keulan alla, kohotti sen ylös ilmaan ja laiva alkoi luisua jälleen perä edeltä takaisinpäin huimaa vauhtia ja — piuuu! — katkesi vaieri! Miehen käsivarren paksuinen kaabeli meni poikki, että naukui — ja se oli ihka tuliuutta teräsvaieria!! Sinä Sameli, joka olet seilannut vain tällä "Anna-Marjalla", et tiedäkään niistä asioista mitään, mutta tämä appiukkosi tietää. Se on hyvä ukko! Minä olen sen kanssa paljon yhdessä ollut. Ja jos minä kelpaan…
— Kelpaamisesta ei kysymistä, kunhan vain suostut tulemaan. Palkasta kyllä sovitaan.
— Kyllä palkasta sovitaan. Kyllähän me sinun kanssasi aina palkasta sovitaan! No tuohon käteen. Minä lähden!
— Hyvä on. Se on sitten päätetty?
— Päätetty kuin päätetty. Kelpaakin taas lähteä! Olenkin jo maissa kuivanut ja haristunut yli kaksikymmentä vuotta. Kannattaa taas vähän katsella ympärilleen.
Anttu oli liikutettu omista puheistaan. Kotioloissaan, selvänä ollessaan, sunnuntaisin, hän harrasti Raamatun lukua ja saneli aina lauseita sieltä, milloin enemmän, milloin vähemmän toiseen muotoon muuttuneina. Niin nytkin. Lyötyään kättä kaupan päälle Samelin kanssa tarttui hän tulevan päämiehensä käteen ja sanoi:
— Ei me vielä vanhoja olla — vai mitä! Me ollaan oltu maissa parikymmentä vuotta ja nyt me taas lähdetään ylös Herraa vastaan tuuliin!! — Ylös Herraa vastaan tuuliin!! Niin!
XI luku.
Oli jo syysmyöhä, eräs joulukuun iltayö, yö joulukuun kolmatta vasten.
"Anna-Marja" seisoi ankkurissa Lyypekin satamassa lähtövalmiina.
Se oli selvitetty tullissa Suomeen, Haminan kaupunkiin lähteväksi tyhjänä, pohjakuormassa.
Tullipapereista ei kuitenkaan selvinnyt, mitä laatua se "pohjakuorma" oli.
Se näkyi laivan päämiehen povitaskussa olevasta erikoisluettelosta, jossa mainittiin minkä verran laivassa oli samppanjaa, minkä verran likööriä, ja minkä verran silkkiä — naisten silkkihuiveja ja silkkimyssyjä, joissa oli erivärisiä ja erimuotoisia kullalle ja hopealle, rubiineille ja smaragdeille hohtavia lasihelmiä. Sitä tavaraa oli paljon. Mikään tavaralaji ei ollut merkitty tavallisilla nimillään, vaan muuten. Luettelen lopussa oli muun muassa tämän näköinen merkintä:
"10 ankkuria märkää, 65 mk. ankkuri, yhtiö 650 mk."
Siten olivat muistiin merkityt kaikki tavarat, kukin laatu hintoineen erikseen, että voi tehdä niistä tiliä kotiin palattua laivan isännälle, Samelille, mutta ettei niistä mitään hyötyisi syrjäinen, nimittäin tullimies, jos paperi jollain edeltäpäin arvaamattomalla tavalla joutuisi jonkun heikäläisen käsiin. Tavara oli sijoitettu taitavasti pohjakuormahiekan alle, joten se ei ollut päivällä käyneen tullin nähtävissä. Hiekkaa oli tullin mielestä epäillyttävän runsaasti, mutta kun heille selitettiin, että alus on kapea ja teräväpohjainen, mastot korkeat ja purjeet isot, syksymyrskyt ja kumoon menemisen vaara suuri, olivat tullimiehet tyytyväisiä ja sanoivat: "Es kan schon sein", ja menivät matkaansa. — Kuormaus oli tapahtunut osaksi edellisenä yönä ja osaksi edellisenä päivänä.
Yö oli pimeä.
Leuto joulukuinen länsituuli puhalteli.
Taivas oli tähdetön, pilvessä.
Satamassa oli paljon laivoja, toisia vasta tulleita, kaukaakin, toisia lähtövalmiina kuin "Anna-Marja".
Laivojen ankkuritulia kiilui kaikkialla kuin tähtiä taivaalla. "Anna-Marjan" keulataakissa paloi myöskin kahdeksankulmainen vaskikehäinen ankkurilyhty, joka valaisi himmeästi keulakantta.
"Anna-Marja" oli ankkurissa lähellä laituria. Kaupungin iltayön humu kuului laivaan. Erilaisia ajoneuvoja oli vielä liikkeellä. Niiden pyörät tärisivät katukivitykseen. Rantakapakoista kuului laulua ja soittoa ja niiden ikkunoista loisti häikäisevä valo. Tulet lyhtypylväiden päistä loistivat rauhallisemmin, uneksuen.
"Anna-Marjan" miehistö oli kokonaan kannella ryhmittyneenä keulakannelle, paitsi päämiestä, joka istui kajuutassaan, jota lamppu valaisi, ja laski rahojaan, tutki muistiinpanojaan ja järjesteli omia pikku ostoksiaan: tuomisia kotiin, vaimolleen ja tyttärelleen.
Luotsi on jo laivassa. Hänen on määrä opastaa laiva aamunkoitossa ulos satamasta, Lyypekin lahdelle, josta väljemmät Valtiasmeren ulapat alkavat.
Luotsin vene on laivan kupeella.
Laivan omat veneet ovat jo illalla päivänvalossa nostetut ylös ja asetetut paikoilleen.
Luotsi makaa sikeässä unessa skanssissa.
Hän onkin ainoa, joka laivassa nukkuu.
Kaikki muut valvovat.
Päämies aikoo myös nukkua muutaman tunnin ennen laivan lähtöä.
Hän on juuri maata käymässä, heittänyt jo kaulastaan paksun villahuivin ja alkamassa riisua takkiaan, kun kajuuttaan laskeutuu laivan perämies, Anttu.
— Lähdöstä ei taidakaan tulla mitään — ainakaan huomenaamuna.
— No?
— Asia on sillä tavalla, että miehissä on kapinan henki ja ne ovat päättäneet, ettei lähdetä.
— Sano sinä miehille, että lähtö tapahtuu heti aamunkoitossa, ellei sumua tule.
— Ei se auta. Ne ovat kivenkovaan päättäneet, että nyt ei lähdetä. Laivan rotat uivat kaikki peräkanaa maalle, alkoivat juuri uida, ja se tietää tuhoa laivalle.
— Taikauskoa.
— Olkoon vain taikauskoa! Olkoon se sinun mielestäsi taikauskoa, mutta minun mielestäni ei! Minä tiedän, ja sen tietää jokainen, joka on maailmaa nähnyt, että jos rotat laivan jättävät satamassa, ei se laiva ikinä sen jälkeen ole ilmaantunut missään ihmisten ilmoille — eikä ainoakaan mies siitä.
— Uskotko sinäkin, ikämies, tuollaisia lapsellisia juttuja.
— Uskon. Ja minä olen myös sitä mieltä, että nyt olisi matka jätettävä sikseen tai otettava uusi päämaali, Voionmaalle tai Riikaan tai mihin hyvänsä. Parasta jäädä tähän. — Tulehan itse katsomaan niin näet, mitenkä rotat menevät.
Päämies sitaisi jälleen huivin kaulaansa, napitti takkinsa, pani lakin päähänsä ja molemmat miehet nousivat kannelle.
Keulassa olivat laivan kaikki miehet, kokkia myöten, kumartuneina yli laivan varpepartaan ja katselemassa kuinka rotat jättivät laivan. Läheisissä laivoissa ja laiturilla palavien lyhtyjen valossa näkyi tuo kaamea majanmuutto.
Ankkuriketjua pitkin laskeutuivat rotat mereen ja uivat yhtäjaksoisena peräkkäisenä virtana suoraan maalle. Niitä tuli aina uusia ja uusia. Se näytti aivan loppumattomalta. Viimein tuli ketjulyysistä ulos rotta, jota ei seurannut toista. Kului pitkä aika täydellisessä hiljaisuudessa, eikä enää ilmaantunut ainoaakaan uutta rottaa. Toiset olivat jo uineet näkymättömiin.
— No nyt se on laiva sitten tyhjä rotista kuin pullo.
— Paljon niitä olikin!
— Asia on selvä — sanoi joku miehistä, laiva on nyt kuolemaantuomittu väkineen.
— Näkisitte vielä Lentävän Hollantilaisen, niin sitten ei muuta kuin kädet ristiin ja aamen!, sanoi laivan päämies ja röhähti nauramaan ja pani tupakaksi.
Miehet katselivat synkeinä päämiestään.
— Leikki tästä on kaukana!, sanoi taas joku.
— Siltä näyttää, sanoi päämies. Mutta jos tästä leikistä tulee tosi, annan minä tästä — hän veti pistoolin taskustaan — ja tästä — vetäen pistoolin toisesta taskustaan — ensimmäiselle miehelle, joka yrittää lähteä maihin rottien jälkeen tai ei tottele. Oletteko te, partaiset miehet, ihan hupsuja kuin kummituksia näkevät akat, vai vieläkö maissa juomanne lähtöryypyt päätänne sekoittavat. Henki se on minullakin, yhtä kallis kuin teillä kenellä hyvänsä ja perhe kotona, mutta kyllä minä lähteä aion ja vien teidät jok'ikisen mukanani. Nyt on länsituuli. Sitä riittänee koko kotimatkaksi ja vie meidät tällä viikolla joka miehen kotiin lauantaisaunaan. Olkaa huoleti siitä! Ja jos myrsky tulee, niin onhan tässä hätäsatamia joka puolella merta ja paras hätäsatama on meren aava ulappa itse ja sitä jumalanlahjaahan on huomisesta alkaen sen minkä me tarvitsemme. Käykää maata vain, niin heräätte aamulla virkeinä.
Puhe teki vaikutuksensa.
Pian oli joka mies ryöminyt koijaansa. Tulet sammuivat kajuutasta ja skanssista ja kannella valvoi ainoastaan ankkurilyhty ja kansivahti.
* * * * *
Piki-Juoseppi seurasi Samelin kaikkia hommia. Hänellä oli tieto siitä, että "Anna-Marjaa" odotetaan tänään kotiin Lyypekistä ja että sillä on kallis kuorma mukanaan.
Molemmista kylistä oli kerääntynyt kansaa maan taakse odottamaan silkkilaivan tuloa. Sameli itse muutamien toisten kanssa oli ensin itse sinne mennyt ja oikein hevosella, sillä maassa oli jo vähän lunta, saaren järvet ja suot jäässä ja mereenkin alkoi jo jäätä tehdä.
Samelin laskujen mukaan olisi "Anna-Marjan" pitänyt tulla tänään näkyviin. Länsituulet olivat puhaltaneet jo monta päivää, eikä hänen laskujensa ja tietojensa mukaan "Anna-Marjalla" ole mitään asiaa viipyä Lyypekissä päivääkään sen jälkeen, kun sopiva tuuli oli alkanut puhaltaa.
Rannalla seisojien joukkoon ilmaantui myös Piki-Juoseppi.
Häntä harmitti se, että Sameli oli tullut hevosella, oriilla, jonka vertaa ei tunnettu. — "Mokomakin tyhmänylpeä herra! Odottaa luultavasti hyviä kauppoja tekevänsä laivallaan tulevilla tavaroilla, koska noin pöyhkeilee. Ei muka jalan päässyt, niinkuin muut, vaan piti hevonen valjastaa mokomaakin matkaa varten!", ajatteli Piki-Juoseppi. Jos hän olisi voinut ja jos ei muita ihmisiä olisi ollut, olisi hän ampunut Samelin hevosen ja Samelin itsensäkin.
Ilta hämärtyi.
Laivaa ei näkynyt.
Useilla oli näköputket mukanaan, mutta ei näkynyt merellä ainoaakaan purjetta.
Suuria lumihiutaleita alkoi lentää kiihtyvän länsituulen mukana.
Pian oli niin sakea lumipyry, että merelle päin näki tuskin pitemmälle kuin ensimmäiseen kaatuvaan hyökyaaltoon asti.
Piki-Juoseppi poistui muiden mukana kotiinsa, Ruokolahden kylään. Jo sitä ennen oli Sameli lähtenyt pois rannasta hevosellaan. Hän läksi heti, kun lumipyry tihentyi niin sakeaksi, ettei nähnyt enää näköpiiriin asti.
— Näkyikö mitään, kysyi Samelilta hänen vaimonsa.
— Ei näkynyt mitään.
— Herra Jumala kuitenkin, ja nyt tuli lumipyry! Mihin ne joutuvat, jos tulevat maan lähelle ennen aamua, kun loistojen tulet eivät pyryn läpi näy!
— Onhan Pohjoisrivillä sumukello ja Lounatrivissä puhaltaa sumutorvi. Niiden äänet peittävät koko länsiselän ja kyllä "Anna-Marja" sen mukaan tietää missä on ja osaa maata karttaa. Kun aamulla heräät, näet tästä omasta ikkunasta "Anna-Marjan" ankkurissa oman valkaman edessä.
Yöllä heräsi Sameli tavallista ankarampaan rytinään. Seinät rusahtelivat tuulen painosta ja ulkona vinkui tuuli nurkissa ja kohisi puutarhan puissa ja ulvotti tuuliviiriä. Itsekseen huokasi Sameli silloin: "Jumala armahda niitä, jotka ovat merellä!" —
* * * * *
Piki-Juoseppi tuli kylmään kotiinsa ja torui pojintimaansa, joka ei ollut lämmittänyt hänen kamariaan.
Juoseppi sytytti kynttilän palamaan pöydälleen, komensi pojintimansa keittämään ja tuomaan hänelle kuumaa vettä ja käski sitten pojan makaamaan tupaan.
Itse hän istui ryyppimään tavaksi tullutta iltajuomaansa: sekoitti kuumaan veteen runsaasti sokeria ja sitten konjakkia tai pirtua, tänä iltana konjakkia.
Hän istui keinutuolissa, antoi tuolin keinua, tupakoi ja välillä taas maisteli lasista.
Oli lämmin ja hyvä olla. "Kestäisi tätä vain loppumattomasti!", sanoi hän itselleen.
Piki-Juoseppi mietiskeli ja ryypiskeli.
Hän oli tottunut jo aikoja sitten tämänlaiseen yksikseen ryypiskelyyn.
Kerran hän otti luokseen erään naapurin miehen, Raannin Jutan, luokseen, että ilta kuluisi ratevammin, mutta kun hän sattui vähän torkahtamaan, otti Jutta kynttilän pöydältä, hiipi puotiin, josta ei oltu korjattu pois monien päivien kassaa, pani kynttilän tiskille ja veti rahalaatikon auki. Juoseppi heräsi pimeässä puotikamarissaan, hiipi salareiälleen, josta näki rahalaatikolle ja seurasi Jutan hommia. Jutta parhaillaan penkoi sormillaan laatikossa olevaa setelikasaa ja sähisi itsekseen: "Jutta! Jutta! Kuule Jutta, sinulla on paljon rahaa silmissäsi! Paljon sinulla on rahaa kotona omassa kaapissasikin, mutta ei näin paljon! Älä ota Jutta toisen rahaa! Olispas Simi-veikka tässä, niin kyllä se ottaisi! Mutt' Jutta ei ota toisen omaa! Ei muuta kuin sata markkaa!"
Piki-Juoseppi hiipi jälleen tuolilleen, mutta ei sen illan perästä ottanut luokseen ketään iltaa istumaan.
Kello läheni kymmentä.
Koko illan oli miettinyt Juoseppi vain yhtä asiaa: Jos Sameli saa nykyisen "Anna-Marjan" kuorman korjatuksi kätköihinsä talvella ajettavaksi hevosilla mantereelle myytäväksi, on hän turvattu ainakin vuodeksi.
"Turhaa tavaraa ei 'Anna-Marjalla' haeta meren takaa tähän aikaan vuotta", mietti hän.
Asia olisi saatava jotenkuten estetyksi.
Aika alkaa olla myöhä.
"Anna-Marja" voi olla jo turvassa ja talvella ei enää voi estää tavaran vientiä mantereelle, ja jos yhden kuorman saa ilmoitetuksi tullille, voi kymmenen jäädä. Ei! Yhdellä kertaa se on tuhottava koko määrä!
Juoseppi ei ollut tuhma!
Eihän toki!
Ei hän lähtenyt Pohjoisriville jo iltahämärissä, eikä myöhemminkään illan kuluessa niin kauan kuin yksikään ihminen kylässä valvoo. Se herättäisi huomiota. Ruvettaisiin urkkimaan ja muistelemaan, kuka mahtoi sinä iltana olla liikkeellä ja pianhan jäljet johtaisivat hänen luokseen.
"Ole viisas, Juoseppi! Menköön yritys tällä kertaa mieluummin myttyyn kuin että pistät pääsi sellaiseen reikään, mistä et saa sitä takaisin. Odota vain rauhassa kuin hämähäkki saalistasi!", puheli Juoseppi itsekseen.
Kello löi kymmenen.
Juoseppi pukeutui lyhyeen turkkiinsa ja karvalakkiinsa ja meni ulos.
Koko kylä nukkui.
Ei kuulunut mitään missään eikä näkynyt ainoaakaan tulta.
Länsimyrsky riehui ja lunta tuli taivaan täydeltä.
Juoseppi huomasi, että sopiva hetki oli lyönyt.
Toimeen!
Hän meni jälleen kamariinsa.
Hän otti konjakkipullon molempiin turkin taskuihinsa, sammutti kynttilän, hiipi hiljaa rantaansa, lykkäsi siellä pienen haapionsa, keveäsoutuisen, äänettömästi vesille ja alkoi soutaa pohjoista kohti saaren tyyntä itäsivua.
Hän souti aivan maan sivua pitkin, airot miltei rantakallioihin kolkki.
Ei näkynyt tulia kirkonkylässäkään, joka on myös saaren itärannalla.Ei ollut ainoaakaan ankkuroinutta alusta kylän edessä, eikä ainakaan"Anna-Marjaa" satamassakaan, jonka Juoseppi souteli äänettömästiristiin rastiin.
"Hyvä on! En ole tullut liian myöhään" — riemuitsi Juoseppi, "mutta kiirettä tarvitaan että ennätän ennen 'Anna-Marjan' tuloa Pohjoisriville! — Lennäpäs nyt haapio, minkä jaksat! Voi sattua, että 'Anna-Marja' tulee vastaasi Pohjoisrivillä ja sitten on kaikki myöhäistä. Lennä, lennä, sillä vaikka en ennättäisi kuin kymmentä minuuttia ennen 'Anna-Marjaa', olen minä voittanut."
Niin hoputteli Juoseppi haapiotaan, joka meni keula ryöpyten, ja kuusiset airot notkuivat.
Koskaan ei ennen ollut Juoseppi tuntenut sellaista voimaa jänteissään.
Alkoi kuulua jo jytinä ja kumina.
Aallot, mahtavina kuin mäet vyöryivät Pohjoisrivin säärelle ja kaatuivat ukkosena jyristen sen yli. Juosepin jolla kiikkui jo ummikkaissa, joina aallot keinuivat saaren varjopuolella.
Aikaisemmin olivat Juosepin korviin jo kaikuneet sumukellon säännölliset kumahdukset.
"Saatanan sumukello! Annahan kun työnnän konjakkipullon kitaasi, niin etköhän vaikene!"
Juoseppi oli jo rannassa. Hän veti haapionsa maalle ja köytti pestin kiinni ja läksi sitten rauhallisena kuin ei mitään kiirettä maailmassa olisikaan astelemaan kellotapulia kohti.
Muutaman askeleen päässä kellotapulista on loisto. Molemmat seisovat vielä tänäkin päivänä.
Loiston voimakas tuli valaisi koko ympäristöään parin kolmenkymmenen askeleen laajuudelta. Siinä valopiirissä näkyi myös kellotapuli ja sen vieressä kellon soittaja, Jyrin Tuomas, joka pari viikkoa sitten oli muuttanut tänne Lounatrivin loistolta, jossa palveli aikaisemmin.
Juoseppi lähestyi Tuomasta reilusti, vasen käsi turkin taskussa ja oikea ojennettuna Tuomasta kohti, joka juuri oli saanut kahdeksan lyöntiänsä lyödyksi ja jätti kellon itsekseen hyrisemään.
— Joutua työlle, Tuomas, sanoi Juoseppi.
— Jumal'antakoon, vastasi Tuomas viluisena.
Hänellä oli suuret vartiomiehen turkit päällään, mutta hänellä oli sittenkin kylmä, sillä hänen vartiovuoronsa oli alkanut kello kahdeksan illalla ja nyt oli jo kello lähempänä kahtatoista, eikä hän ollut saanut käydä sisällä kertaakaan lämmittelemässä, kun lunta oli tullut koko ajan.
— Eikö sinulla ole kylmä, Tuomas?
— No mitäs tässä muuta on kuin kylmä, mutta kohtahan tästä taitaa päästä pois. Minulla ei ole kelloa mukana. Paljonkohan kauppiaan kello mahtaa olla? Taitaa jo tulla kaksitoista?
— Hoooo! Kello on vasta kymmenen paikkeilla! Et sinä vielä pois pääse.Ei tähän vielä toista miestä tule, ennenkuin parin tunnin perästä.
— Vai on se vasta niin vähän!
— Niin vähän se on.
— Hitaastihan se aika sitten on mennytkin. Minulla on kuusikymmentä kiveä taskussani ja minä muutan aina yhden kiven toiseen taskuun, kun olen soittanut. Siihen kuluu minuutti, kun kello on lakannut hyrisemästä ja täytyy uudestaan soittaa. Sitten muutan taas toisen kiven. Sillä tavalla kuluu aika paremmin, kun on jotain muutakin tekemistä, kuin tämä kellon soitto. Kun kaikki kivet on muutettu, on tunti kulunut. Tämän mukaan pitäisi viimeisen tunnin olla menossa iltavartiosta. Molemmissa taskuissa taitaa olla yhtä paljon kiviä, siis kello on puoli kaksitoista.
— Ei, hyvä Tuomas. Sinulla on huono ajanmittari! Ei se mihinkään kelpaa. Kyllä sinä saat seisoa tässä vielä pari tuntia ainakin.
— Sitten tässä tulee loppu väkisinkin, sillä minulla on vilu kuin saatanalla.
— Minulla on näin kylminä öinä kamiini mukanani, sanoi Juoseppi ja veti konjakkipullon taskustaan. — Maistas tästä, niin lämpenet!
— Kiitos. — No se teki hyvää!
— Ota, ota! Juo vain! Älä pelkää, että minut köyhäksi juot.
— Enhän minä sitä pelkää.
— No mitäs sitten! Ryyppää vain! Ja jos pullo rupeaa tyhjälle maistumaan, niin aletaan toinen!
— Kiitos vain. Hyvää se oli.
— Terveekses. Eikös ala jo vähän niinkuin lämmittää.
— No miks'ei se lämmitä. Ihmehän se on ettei sellainen aine lämmitä.Mitäs varten se kauppias nyt näin yöllä soutelee?
— Läksinhän vain ajankuluksi. Johtui mieleeni yht'äkkiä, että eiköhän vain siellä Pohjoisrivillä ole vanhalla Tuomaalla kylmä yö, niin heti pistin pari pulloa taskuuni ja läksin.
— No aina minä olen sitä sanonut, että Piki-Juoseppi on paras mies saarella ja että se mies kuolee suurena herrana ja rikkaana.
— Mitäs turhia haastat.
— Ja siinä ei sitten ole sanaakaan turhaa. Niin minä aina sanon meidänIeva-Liisalle…
— No, jätä joutavat ja ota ryyppy.
— Maltahan — soitetaan välillä! On unohtunut koko soittaminen pitkäksi aikaa. Sitä täytyy aina uudestaan soittaa, ennenkuin entinen ääni ennättää ihan kokonaan loppua, tai juuri silloin lyödä uudestaan, kun vanha ääni loppuu.
Tuomas veteli nuorasta edellisen puheensa aikana, mutta unohti laskea lyöntien lukua. Niitä tuli vain viisi ja olivat ne niin laimeita, etteivät ne olisi kuuluneet sadan sylen päähän.
Sitten ryypättiin taas.
Pian tuli siihen uusi vahtimies.
— No, mitäs sinä näin aikaiseen tulit?!, sanoi Tuomas.
— Tulinkos mielestäsi liian aikaiseen!? Kello löi kaksitoista jo.
— Kaksitoista!
— Niin niin.
— Älkää riidelkö turhaa kelloista! sanoi Juoseppi ja tarjosi pulloa tulijalle. — Ota ryyppy viluusi sinäkin.
— Kiitos vain — kyllä tätä menee.
Ryypittiin ja keskusteltiin, ja kello oli unohtunut kokonaan, sillä Juosepin esityksestä oli siirrytty loistotornin porstuaan, jossa oli parempi olla, ei tuullut eikä tuiskunnut ja vähän tuli valoakin, kun loistoon menevien porrasten ovi avattiin auki. "Saahan sieltä käydä välillä soittamassa. Käydään vuorotellen", oli Juoseppi sanonut, esittäessään kellotapulin vieressä loistotornin porstuaan lähtöä.