The Project Gutenberg eBook ofSilkkilaiva: KertomusThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Silkkilaiva: KertomusAuthor: Emil EleniusRelease date: December 12, 2020 [eBook #64025]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SILKKILAIVA: KERTOMUS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Silkkilaiva: KertomusAuthor: Emil EleniusRelease date: December 12, 2020 [eBook #64025]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Silkkilaiva: Kertomus
Author: Emil Elenius
Author: Emil Elenius
Release date: December 12, 2020 [eBook #64025]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SILKKILAIVA: KERTOMUS ***
Kertomus
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.
I. Anna Marja.II. Vanhoja papereita.III. Hampuria.IV. Juudaksen epistola.V. Havukkavuoren ukko.VI. Laskiainen kirkkotarhassa.VII. Kosinta.VIII. Piki-Juosepin onnellinen laivarikko.IX. Saaren uusi puoti.X. Ylös herraa vastaan tuuliin.XI. "Anna-Marjan" tuho.XII. Hullu-Juoseppi.XIII. Sameli ja Havukanvuoren ukko.XIV. Jauhokuli rannalla.XV. Piki-Juosepin loppu.
I luku.
Laivan nimi ei alunperin ollut "Silkkilaiva", vaanAnna Marja.
Vasta kuoltuaan sai se nimen "Silkkilaiva".
Niinhän muuttuvat kaikkien tuhoutuneiden laivojen nimet. — "Turskalaiva", "Talilaiva", "Vaskilaiva", "Nahkalaiva" ja monet muut ovat veistämöiltä lähteneet toisen nimisinä.
Saarelaiset eivät uskalla käyttää näitä laivavainajien oikeita nimiä, sillä muuten ne kummittelisivat ja olisivat elävien laivojen ja saarelaisten alinomaisena kauhuna ja tuottaisivat paljo onnettomuutta.
Kummittelevathan niistä monet nytkin, mitä sitte jos niitä kutsuttaisiin omilla nimillään!
Yhdenkö kerran sitä on kuultu, kuinka niiden miehet pimeinä ja sumuisina myrskyävinä syysöinä nousevat maihin ja tekevät jos mitä!
"Silkkilaiva" on niistä pahin.
Monta kertaa on sen perämies käynyt Pohjoisrivillä, mennyt sumukellotapuliin, ajanut soittajan tiehensä ja johtanut väärällä soitolla laivoja harhaan ja tuhoon, toisen toisensa perästä.
Saari päättyy nimittäin pohjoisessa pitkään, matalaan ja vaaralliseen särkkään eli sääreen, jonka nimi on Pohjoisrivi, ja että laivat osaisivat sitä karttaa, on siihen rannalle rakennettu loisto ja sumukellotapuli. Molemmat tornit ovat erikseen. Ne ovat kivestä ja kalkitut valkeiksi ja niissä on molemmissa punainen rautakatto.
Kun on sumu tai lumipyry, jolloin ei loiston tuli tai maa itse näy, soittaa yksi loiston vartijoista, se, jolla sillä kertaa on vartiovuoro, sumukelloa.
Kun merellä soi muitakin sumukelloja, on Pohjoisrivin kellon soitava määrättyjen sääntöjen mukaan, kahdeksan lyöntiä minuutissa, että se tunnettaisiin ja että merenkulkijat tietäisivät, mitä paikkaa lähestyvät.
Mutta "Silkkilaivan" perämies viis välittää säännöistä — tahallaan se soittaa väärin tai ei soita ensinkään.
Jumala varjelkoon niitä laivoja, jotka silloin joutuvat Pohjoisrivin sumukellon piiriin!
Ne ottaa tuho omikseen armotta, säälimättä, eikä ole ketään tuhon näkijää eikä avun hankkijaa, sillä sitä loiston vartijaa ei ole vielä syntynytkään, eikä synny, joka pysyisi vahtipaikallaan sumukellon palan nuorassa, kun yön pimeydestä sumuiselta ja möyryävältä mereltä alkaa kuulua airon kolketta ja "Silkkilaivan" perämies sieltä maihin soutaa ja kysyy soittajalta: "Miksi sinä sumukelloa soitat?"
Ei semmoisena yönä kukaan pysy vahtipaikallaan!
Ei sitä kyennyt tekemään yksin Samelin Pennakaan!
Mitenkäs kävikään hänelle kerran. Senhän muistavat vielä kaikki minua vanhemmat.
* * * * *
Oli pimeä syysyö.
Kello lähenteli kahtatoista.
Penna oli Pohjoisrivillä loistonvartijana ja hänellä oli vartiovuoro.
Heikko tuuli puhalteli lännestä.
Sakea sumu peitti taivaan, meren ja saaren.
Niin sakea, että loiston tuli ei näkynyt kuin kivenheiton päähän, siis puolimatkaan rantaan, ja sinnekin kuin vanha vaskinappi.
Näki, kuinka sumu miljoonine pienine vesipisaroineen kiisi ohi loistotulen. Muualle katsoessa tuntui, kuin sumu makaisi paikallaan raskaana taakkana maan ja meren päällä ja tuuli vain lentäisi.
Meressä kävi vanha ummikas, joka mourusi rantaan.
Penna seisoi matalan sumukellotapulin vieressä maassa, tapulin tuulensuojaisella puolella.
Kellon palasta lähtevän nuoran pää oli hänellä kädessään.
Kello on suurempi kuin saaren isoin kirkonkello ja on siinä kumeampi ja kantavampi ääni kuin siinä.
Penna seisoi viluisena ja rasvattuihin hylkeennahkavaatteisiin puettuna — öljyvaatteita ei siihen aikaan vielä ollut — tapulin vieressä.
Hän piteli nuoraa käsissään ja veteli siitä molemmin käsin aika ajoin.
Hän löi palalla voimiensa takaa aina kahdeksan kertaa ja jätti sitten palan taas tyhjää heilumaan. Kun kellon ääni alkoi miltei kokonaan vaieta, löi hän taas kahdeksan kertaa. Lyönteihin ja kellon kuminan vähitellen hiljenemiseen ja sen kokonaan vaikenemiseen kului minuutti ja taas seurasi uuden minuutin kahdeksan harvaa, raskasta ja kauas vyöryvää kumeaa lyöntiä.
Näin oli Penna tehnyt jo vartionsa alusta, kello kahdeksasta illalla, sillä sumu oli tullut jo edellisen vartion aikana.
Syys oli jo pitkällä.
Oli jo marraskuun loppuviikko käsissä.
Ilma oli kostea ja kolea.
Pennan nahkavaatteissa vieri ja tippui suuria vesipisaroita.
Isoina karpaloina lenteli niitä myös tapulin rautaisesta räystäästä ja sattuivat useat niistä Pennan kasvoihin ja lisäsivät hänen viluaan.
Penna hakkasi käsiään hartioihinsa soiton väliajalla.
Hän ei ajatellut mitään — ei ainakaan tiennyt ajattelevansa, eikä tarkannut ajatuksiaan jos niitä olikin.
Hän kuunteli kellon kumeaa ja yhä hiljenevää hyrinää ja hakkasi käsiä hartioihinsa tai tupakoi.
Kellon hyrinä sammui sammumistaan ja juuri kun se kokonaan loppui, vetiPenna taas nuorasta ja antoi palan iskeä kahdeksan lyöntiä.
Pala jäi taas vapaana heilumaan ja vingahteli ruostuneessa kantimessaan kerran — pari — kolme.
Kello soi itsekseen hyristen.
Tuuli lisääntyi ja puhalteli humisten tapulin holveissa.
Kellon ääni oli jälleen sammumaisillaan, kun pimeältä, sumuiselta ja möyryävältä mereltä alkoi kuulua lähenevää airon kolketta.
Ei saanut oikein selvää, soutiko se pitkin rantaa, vai lähestyikö se suoraan selältä.
Joka tapauksessa se läheni lähenemistään.
Penna, niin kuulu rohkeudestaan kuin olikin, pelkäsi kuulevansa sellaista, jota ei ole kuulumassakaan, että muka hänen omissa aivoissaan se vain sillä tavalla kolkkaa eikä missään merellä, ja herättääkseen itsensä ja karkoittaakseen nuo harhaäänet hän veti voimiensa takaa nuorasta kellon soimaan entistä kovemmin.
Kahdeksannen lyönnin perästä hän taas tarkkasi kuuloaan ja huomasi, että airojen kolke kuuluu yhä.
Se tuntuu olevan jo niin lähellä, että kuivain rantakivienkin pitäisi olla jo soutajaa kauempana.
Se soutaa jo kuivalla maalla!!
Se soutaa jo ihka tapulin juurella — kolke kuuluu tapulissa tai sen jalkakivissä!
— Hoi!, huusi Penna.
— Hoi, hoi!, vastasi ääni, nyt taas jo mereltä. Soutu lakkasi. Mitään ei voinut nähdä. Tuskin muuta näki kuin pimeän, mustan, raskaan sumun.
Penna kuunteli sydän kourassa ja suu ammollaan. Hänestä tuntui, kuin jo kuulisi sen tulijan hengityksen, mutta omaa hengitystään hän lienee vain peljännyt.
Penna huutaa rojautti taas hätäisenä: "Hei!" ja soutaja vastasi samalla tavalla: "Hei!"
— Kuka sinä olet? huusi Penna.
— Olenpahan vaan… Miksi sinä kelloa soitat?
— Soitanpahan vaan, etteivät laivat aja maalle…
— Eipäs soitettu silloin kun minä tähän Rivinsäärelle ajoin ja laivoineni upposin. Minä olen sen "Silkkilaivan" perämies ja tahdon tietää, miksi sinä nyt kelloa soitat…
Tuskin lienee Penna itse siinä hätäännyksissään omia jalkojaan liioin muistanut, mutta jalat muistivat itsensä ja tehtävänsä sitäkin selvemmin ja käsittivät heti, että nyt on paha nuotassa ja tästä on tavallista vikkelämmin pois jouduttava.
Päästyään sisään herätti Penna toiset loistonvartijat ja kertoi niille, mitä oli kuullut ja lisäsi: "Tuli laivoja maalle jos tuli ja meni leipä jos meni, mutta minä en tänä yönä vahtiin mene."
Kun tiedettiin "Silkkilaivan" perämiehen harva se syksy käyvän kummittelemassa Rivin kellotapulin luona, ei ollut kenelläkään halua lähteä vahtiin.
Jokaiselle muistui mieleen samanlainen tapaus kolme vuotta sitte, jolloin niinikään "Silkkilaivan" perämies nousi maalle sumukellotapulin luona, teki samat kysymykset ja vaati soittajaa tilille laivaan. Soittajana oli silloin Jyrin Tuomas vainaja, mies rohkea kuin tammitukki. Hän vitkasteli hetken ja vastasi röyhkeästi kysyjälle ja palasi niinikään sydänyön pahimmalla tunnilla kesken vartionsa vahtitupaan henkensä säilyttäneenä kuten Pennakin, mutta järkensä menettäneenä ikiajoiksi. — —
Pennan tullessa sisään palaa kärysi vahtituvan pöydällä vanha rasvalamppu. Ikkunat olivat visusti luukuilla suljetut, sillä merelle ei saanut näkyä mitään muuta valoa, kuin loiston.
Rasvalampun liekki lekutti rauhattomana sillä luukkujen ja harvan ikkunan läpi pääsi tuuli silloin tällöin puhaltamaan sisään.
Luukut kolahtelivat ja tuuli suhisi ja vongahteli uunin savupiipussa.
Miehet istuivat vuoteittensa reunoilla.
Kello löi kaksitoista.
— Kyllähän sinun Anttu on nyt lähdettävä. Ei siinä auta, sanoi vartiovanhin.
— Kyllähän minä menen. Mutta niinkuin pää on kallis maan matosellakin niin se on ihmiselläkin ja tietäkäät se, etten minä sinne sitä varten mene, että panisin pääni senkaltaiseen reikään, josta en sitä saisi takaisin. Sellainen mies minä olen ja se on minun käsitykseni ja tapani. Jokaisen on katsottava eteensä. Minä menen kotiini minä, enkä tälle loistolle enää tule.
Niin puheli Anttu ja alkoi pukeutua lähtöä varten. Jalkaansa veti hän vahvat rasvanahkaiset merisaappaat, puki ylleen lyhyen turkin ja painoi karvalakin päähänsä ja työntäytyi ulos ovesta.
Toiset panivat tupakaksi.
Tuskin olisi ennättänyt isämeitää lukea — ja totta puhuen sitä Penna yrittikin — kun Anttu palasi.
Syntyi väittelyä ja naurua Antun pikaisen paluun johdosta ja sen jälkeen vaitiolo, jolloin miesten kauhuksi ovi hiljaa aukeni ja sisään astui loistonpäällikkö — eikä "Silkkilaivan" perämies, niinkuin miehet ensin luulivat.
Päällikkö oli vanha kyyryharteinen, kaljupäinen valkopartainen herra, jonka omallatunnolla oli yhtä ja toista. Hän oli ahkera ryyppymies, ja kun palkka oli pieni oli hän lyöttäytynyt yhteen neuvoon monen sangen epäselvissä asioissa hommailevan kanssa.
— Mitä täällä riidellään ja miksi kaikki miehet ovat sisällä?, kysyi hän tupaan tultuaan.
— "Silkkilaivan" perämies soutelee Rivinsäärellä ja Penna tuli pakoon, eikä kukaan muukaan uskalla mennä vahtiin, selitti vartiovanhin.
— Höö — vai kummituksia, hörähti päällikkö virnistäen, vai kummituksia ne papat taas pelkäävät! Ei siellä ole vielä henki keltään mennyt…
— Ei henki. No ei juuri henki, mutta ymmärrys kyllä ja se on melkein sama kuin henki. Ne, jotka muistavat Jyrin Tuomaan aikoja — ja vastahan tuo oli kuin eilen, kolmas syksy takaperin — antavat kellon olla tänä yönä hiljaa. Minä sanon mitä tässä jo sanoivat Penna ja Anttu, että menköön leipä kunhan järki jää.
Päällikkö nauraa hörähti ivallisesti ja sanoi:
— Vai menninkäisiä ja kummituksia ne miehet taas pelkäävät! Tulkaahan kuuntelemaan kun minä soitan "Silkkilaivalle"!
Miehet saattoivat päällikköään ulos asti, porrasten eteen, sen etemmäksi ne eivät uskaltaneet seurata päämiestään, joka läksi rohkeasti harppomaan loistoa ja kellotapulia kohti.
Kuului kun kari sorahteli sen saappaiden alla ja alkoi se hyräillä jotain laulua, jolloin joku sanoi: "Nyt se pelkää, koska laulaa." — Lopulta lakkasi laulu. Sitten kuului vihellystä — jotain marssia se vihelsi. Sitten loppui sekin, sitten ei kuulunut askeleitakaan eikä mitään.
Lopulta alkoi jälleen kuulua lähestyviä askeleita. Ukko itse sieltä tuli peljästyneenä ja hiljaisena takaisin eikä kukaan ole tähän päivään asti saanut tietää, mitä se siellä oli nähnyt ja kuullut.
Äänettömänä kompuroi ukko omia portaitaan sisään kehoittamatta sinä yönä ketään vahtiin.
Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin ukko heläytti oman ulko-ovensa lukkoon, kumahti sumukello.
Kumahti kerran.
Kumahti toisen ja kolmannen ja alkoi leivottaa minkä malmi sieti.
Oven kiersi päällikkö kahdesti lukkoon ja painoi vielä haankin kiinni.Miehet myös olivat tulleet sisälle, eikä kukaan puhunut sanaakaan.
Se oli kamala yö.
Kamalin, mitä Pohjoisrivillä on vietetty.
Se yö, jolloin Jyrin Tuomas menetti järkensä, ei ollut mitään tähän nähden.
Kukaan ei tiennyt kuka sumukelloa soitti, mutta kukaan ei myös epäillyt etteikö se olisi "Silkkilaivan" perämies.
Koko yön se soitti, herkeämättä.
Se ei pitänyt mitään säännön mukaisia väliaikoja, vaan leivotti yhtä mittaa aamunkoittoon asti, vaikka sumu hälveni jo kello kolmelta.
Kello ei soinut vaan se ulvoi.
Seinäkellon minuuttiennäyttäjä tuntui kiertävän niin hitaasti kuin tuntiennäyttäjä muulloin.
Koko vahtitupa, sen seinät, permanto, laipio, katto, ovet ja ikkunat, koko saari, pilvet, ilma, sumu ja koko maailma tuntui värisevän, hyrräävän ja ulvovan sumukellon mukana.
Se oli vasta soittoa!
Miehet lukivat ääneen mikä isämeitää, mitä Herran siunausta ja mitä mikäkin muisti. He polttivat tulta tuvassa koko yön.
Kukaan ei rohjennut käydä maata.
Eikä se kuulunut uni maistaneen loiston päälliköllekään.
Omassa kamarissaan oli istunut koko yön ja lukenut korkealla äänelläUutta testamenttia.
Aamupuolella yötä oli sumukello alkanut rämistä kuin rikkinäinen pata, ja kun päivä valkeni ja miehet uskalsivat mennä sitä katsomaan, oli sen reunassa noin kolmen vaaksan pituinen halkeama.
Niin oli vihoissaan iskenyt, että kellon halkaisi!
Päivä paistoi kelmeänä ja viluisena kaukana ja alhaalla kaakossa.
Meri oli tyyntynyt. Heikko ummikas lotisi rantakiviin ja huuhtoi pitkää vihreää limakasvia, jota niiden kupeissa kasvoi ja joka alkoi jo siellä ja täällä muuttua valkeaksi, niinkuin syksyllä aina.
"Silkkilaivan" perämiehen yöllisestä maissakäynnistä ei ollut enää näkyvissä mitään ja ellei sumukellon laita olisi ollut halki, olisikin kuka hyvänsä ollut halukas uskomaan, että koko juttu hänen maissakäynnistään oli vain tavallinen loistonvartijain sepittämä kummitusjuttu.
Mutta siinähän sen nyt näki jokikinen, kenellä silmät päässä oli, että kellon se oli käynyt rikki soittamassa.
Nähtiin sinä aamuna vielä pahempaakin.
Vanha loistonpäällikkö nimittäin löydettiin kuoliaana huoneestaan.
Kului monta päivää, ennenkuin Pohjoisrivin loistonvartijat pääsivät entiselleen. Kammo asusti heidän mielessään monta aikaa.
He sitoivat sumukellon köyden jatkoksi niin pitkän ohuen nuoran, että se ulottui aina vahtituvalle asti.
Porstuan oveen kaivettiin reikä ja vartiovuorolla oleva seisoi valaistussa porstuassa, jossa veteli nuorasta aina kahdeksan lyöntiä ja piti väliä niin paljon että ennätti lukea isämeidän tai Herran siunauksen, johon kului viisi viidettä sekunttia, muu osa minuuttia meni kahdeksaan lyöntiin.
Niin, niin! Totta se on!
Muistaahan tämän jokainen, mitenkä Pohjoisrivin sumukelloa soitettiin pitkästä nuorasta ja kuinka kellon ääni rämisi surkeasti ja kuului tuskin puolen kilometrin päähän!
Kului kuukausia, ennenkuin olot pääsivät siellä ennalleen.
Talvella ei sumukelloa soitettu, paitsi pahimpina pyryinä ja sumuina, kun hylkeenpyytäjiä oli jäällä.
Sitte keväällä tuli uusi loistonpäällikkö, joka leikkasi nuoran poikki sylen päästä palaa, siis entisestäänkin lyhemmäksi ja komensi miehet tapuliin soittamaan eikä "Silkkilaivan" perämies sittemmin ole enää maissa käynytkään, lienee saanut, mitä toivoikin, saadessaan Jyrin Tuomaan ja vanhan loistonpäällikön, joilla molemmilla ja varsinkin viimemainitulla oli paljon selvitettävää "Silkkilaivan" peräkajuutassa. Heistä ja heidän osuudestaan "Silkkilaivan" tuhoon kierteli aikanaan juttuja, toinen toistaan kummempia, ja päästäksemme perille tapahtumain oikeista vaiheista on meidän siirryttävä asian alkuun, muutamia vuosikymmeniä takaperin, tarkemmin sanoen vuoteen kahdeksantoistasataa ja neljä neljättä.
II luku.
Siihen aikaan oli Heikkilän Sameli, Pennan isä, parhaissa voimissaan.
Hänen talonsa oli kylän reunassa, pohjoisimpana, meren rannalla. Talosta pohjoiseen alkoi metsä ja kalliot. Idän ja etelänpuolella asuinrakennusta oli iso puutarha, isoin koko saaressa. Siinä oli viisikolmatta omenapuuta, kuusi luumupuuta, neljä päärynäpuuta ja puutarhan aitaa vasten kirsikkapuurivi, joka ympäröi muita. Puutarhan aidasta alkoi rantakarikko ja kivikko.
Puutarhan merenpuoleisesta aidasta johti kaunis portti ja kivikkoon raivattu tie, noin parikymmentä syltä pitkä, rantaan.
Talo oli ulkopuolella varsinaista saaren satamaa, jonka rannalla useimpien talojen valkamat olivat, mutta oli sen kohdalla pyöreä lammikko, pikku satama, läpimitaten noin kolmekymmentä syltä. Tämä pieni satama oli osaksi luonnon muodostama: sen etelä-, kaakko- ja itäsivua kaarsi kivisärkkä, joka toimi aallonmurtajana. Paljon rahaa oli Sameli uhrannut sen korottamiseksi ja tiivistämiseksi samoin kuin sataman raivaamiseksi kivistä. Särkkä päättyi isoon kiveen, jonka ohi kävi syvä sisääntuloportti, noin kaksi syltä leveä, tuskin sitäkään. Portin toisella puolella oli samoin iso kivi ja siihen päättyi maalta tuleva kallionkieleke, Venekallio, joka suojasi satamaa pohjoiseenpäin.
Tämä Samelin oma, hänelle yksinään kuuluva satama-allas oli siksi syvä, että meren matalimmillaankin ollessa voi soutaa valkamaan täyteen kuormatulla jollalla tai haapiolla. Sen kautta tuotiin kotiin kaikki kauppatavarat isommista aluksista, jotka kelluivat tyhjentämisen ajan ankkurissa sataman edessä.
Sameli oli nimittäin kauppias.
Jo hänen isänsä, Riko, oli hankkinut niin sanotut porvarioikeudet, vaikkei hän osannutkaan laskea eikä kirjoittaa. Hän oli hankkinut oikeutensa rahalla, oli ostanut siihen tarvittavat paperit ja laski tarvittavat laskunsa hyvässä päässään, jossa myös sijaitsi koko hänen kirjanpitonsa ja kaikki muistiinpanonsa. Siellä ei ollut ainoatakaan väärää vientiä tai hukkaantunutta muistiinpanoa.
Sameli sen sijaan oli hankkinut kauppias- eli porvarioikeutensa rehellisesti, nimittäin sillä tavalla rehellisesti, että osasi sekä laskea että kirjoittaa — rehellistä peliä Samelin mielestä oli ollut hänen isä-vainajansakin menettely, koska hän oli kunniallisesti hankkimillaan rahoilla paperinsa ostanut. Jos mitä epärehellistä oli tapahtunut, olivat siihen syypäitä paperin antajat, eikä ottaja. Niin päätteli Sameli.
Sameli istui puotikamarissaan.
Hänen edessään pienellä pöydällä oli avattu muistikirja, toista vaaksaa pitkä ja kämmenen levyinen "MATMORS HUSHÅLLSBOK" niinkuin sen kanteen oli painettu syvillä kullatuilla kirjaimilla. Kannet olivat tummanvihreät ja selkä musta. Siihen merkitsi Sameli laivojensa rahalliset tulot ja menot. Kannen sisäpuolelle hän oli mahdollisimman kauniilla kirjaimilla piirtänyt mietelmän:
"Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta."
Viivoittamattomalle ensi lehdelle oli kirjoitettu kirjan nimi "Laivojeni tilikirja" sitten omistajan nimi: Sameli Heikkilä ja viimeisenä — aakkoset, a, b, c, d j.n.e., kaikki, oikeassa järjestyksessä ja koristeltuina. Niillä tietysti ei ollut mitään suoranaista tekemistä laivatilien kanssa, olivathan siinä vain kuin suvun ensimäisen kirjoitustaitoisen riemulauluna, osoituksena taidon ylivuotavasta runsaudesta. Kaikki seuraavat lehdet, paitsi viimeinen, olivat kauniita, sinisellä ja punaisella viivattuja debet- ja kreditlehtiä.
Milloin hyvänsä Sameli ottikin esille tämän tilikirjansa oikealla olevan ison mustan kaapin rahakomerosta, pysähtyivät hänen silmänsä ensin hetkiseksi — ja tällä kertaa pitkäksi aikaa — noihin ensi lehdellä oleviin aakkosiin. Niiden silmäily oli muuttunut hänelle kuin tiedottomaksi rukoukseksi.
Niitä katsellessaan hän muisteli isäänsä.
Hänen suurta voimaansa.
Hänen viisauttaan.
Hänen jalomielisyyttään ja rehellisyyttään.
Hänen rikkauttaan, joka oli hankittu viisikymmenvuotisella kaupankäynnillä tässä samassa talossa. Ennen häntä, Samelia, oli isä tullut naapurikylästä vävyksi tähän taloon, joka siihen aikaan oli matala ja pieni kalastajamökki, pari omenapuuta pihalla, satama kiviä täynnä, valkama rappeutunut ja mätä, kaikki muu rumaa ja vanhettunutta paitsi talon nuori, kaunis, toimelias ja viisas tytär, Anna Marja, josta sittemmin tuli Samelin äiti ja joka nyt on kuollut, samoin kuin Samelin isäkin, ja ovat haudattuina saaren kirkkoa ympäröivään hautuumaahan, jossa koivut, pihlajat, kastanjat ja sireenit humisevat tuulessa.
Sitten johtui Samelille mieleen vielä isästään se kumma seikka, ettei hän osannut kirjoittaa, ei edes nimeään, vaikka oli nuorena tehnyt pitkiä merimatkoja ja hoitanut puoli vuosisataa isoa kauppapuotia.
No, auttelihan hän, Sameli, isäänsä loppuaikoina — noin kymmenenä viimeisenä vuotena, kirjoitteli muistiin isänsä sanelun mukaan "tämän maailman surkeudesta."
Juuri silloin, lapsettavana poikasena, hän oli piirrellyt tuon mietelmän ja aakkoset.
Siitä on siis kymmenen vuotta!
Kymmenen vuotta, jotka ovat huvenneet kuin kymmenen kirjoitusta rantahiekassa!
Paljon kauempana oli eräs tapaus Samelin lapsuudessa, silloin, jolloin talossa ei ollut ainuttakaan kirjoitusmiestä. Kirkkaimpana kangasteli sieltä tapaus, joka johtui aina mieleen katsellessa näitä isävainajan aikuisia muistiinpanoja ja isävainajan puuttuvaa kirjoitustaitoa, sillä se tapauspa muodosti isävainajan elämässä merkkikohdan, huippuhetken, joka osoitti, kuinka poikkeava hän oli aikalaisistaan ja kuinka hän oli kekseliäs ja sitä ihmeteltävämpi, kun hän ei koskaan opetellut oikeaa kirjoitustaitoa.
Sameli muisteli, että isävainaja oli siihen aikaan niin vanha, kuin Sameli itse oli nyt, siis noin viidenkolmatta. Minkä ikäinen Sameli itse lienee ollut, Jumala sen muistaa, ehkä kolmen tai neljän.
Pihalta muutettiin uusien suurien puotitavara-aittojen tieltä rantaan kahta vanhaa aittaa. Isävainaja itse oli alkanut numeroida seinähirsiä. Sen piti ensin käydä vanhaan tapaan siten, että kirveen kasalla lyötiin alimpaan hirteen yksi pykälä, seuraavaan kaksi, seuraavaan kolme ja niin edespäin. Isävainaja oli jo neljännessä hirressä ja iski siihen neljä pykälää. Seuraavaan piti tulla viisi, mutta sitten isävainaja keskeytti — antoi kirveensä levätä paikallaan hiljaa vasten seinää ja näytti jotain miettivän. Hän, Sameli, seisoi siinä nurmella valkeissa karkeissa liinaisissa housuissaan kädet aikamiesten tapaan housunkauluksen alla ja katseli.
Isävainaja asetti kirveensä nurkanrakoon ja läksi sisään.
Sameli perässä.
Sisällä isävainaja asettui ison kaappikellon eteen ja kysyi pojaltaan:
— Sameli, paljonko kello on.
— Kohta viisi.
— Näetkös, mitenkä viisi on merkitty kellon taulussa?
— Miksen minä näe — näenhän minä. Se on kuin kaatuva kirkon torni.
— Niin on poikaseni. Ja sen kanssa on tehty kuusi, seitsemän ja kahdeksan. Kymmenen on kapea vino risti ja sen kanssa on tehty yhdeksän, yksitoista ja kaksitoista ja luultavasti kolmekintoista ja ne muut, jos olisi tarvittu. No, mennääs taas merkkaamaan seinähirsiä. Sinä olet viisas poika, minä panen sinut kouluun.
Tultiin jälleen seinän luo ja rivakasti löi isä viidenteen hirteen kaksi piirua, jotka yläpäistään yhtyivät. Se oli kellon viitonen, ja oikeapa se siis lienee ollut. Kuudenteen hirteen lyötiin myös kellontaulun mukainen kuuden merkki: suippokärkinen viitonen, kärki ylöspäin, ja sen viereen vasemmalle ykkönen. Viidenteentoista hirteen lyötiin kapea pysty vinoristi ja sen oikealle puolelle suippokärkinen viitonen. Kaikki muut siihen asti löivät viidenteentoista hirteen viisitoista piirua. Näkeehän sen vielä missä vanhassa ranta-aitassa hyvänsä!
Seuraavana syksynä pantiin hänet, Sameli, Loviisaan erääseen ruotsalaiseen alkeiskouluun, jossa eräs vanha, laiha, vihainen herra opetti kirjoittamaan, laskemaan ja lukemaan. Niin tuli Samelista saaren ensimäinen kirjoitusmies ja ensimäinen kaikki lain vaatimat ehdot täyttävä porvari eli kauppamies, mutta isävainajan kirjoitusopinnot päättyivät noihin seinähirsien piirunumeroihin, jotka olivat ensimäiset laatuaan tällä saarella ja näkyvät vielä paraikaa tuolla vanhan tuohikattoisen ranta-aitan kussakin neljässä seinässä — niin — paremmin muistellessa vain kolmessa, sillä yhteen seinään oli isävainaja jo ennättänyt lyödä merkit vanhaan tapaan — ylin numero siellä on kolme vaaksaa pitkä rivi rinnakkaisia piiruja!
Näkeehän ne siellä kuka hyvänsä vielä tänäpäivänä, kun viitsii vain mennä katselemaan tuon harmaan, niin pehmeän harmaan, kuin ison ampiaispesän, tuon ikivanhan ristinurkkaisen, tuohikattoisen ranta-aitan seiniä! Kaikki on muuttunut siinä harmaaksi, nuo silloin kirkkaat piirtopykälätkin, mutta erottaahan ne toki selvästi pyöreässä seinähirressä.
Sameli siirtyi seuraavalle lehdelle. Siitä alkoivat puna- ja siniviivaiset tiliaukeamat. Koko kirja oli pyhitetty laivoille. Ensimäisen aukeaman päälle oli kirjoitettu:
Kuunari "Aina".
Debet-puolella näkyi, että se oli rakennettu Pyttisten pitäjän Lastensaaren veistämöllä sinä ja sinä vuonna ja tullut maksamaan kaksikymmentäseitsemän tuhatta kaksi sataa seitsemänkymmentä kaksi markkaa.
Kredit-puolella näkyivät kuunari "Ainan" tulot.
Näkyi, että se kolmessa vuodessa oli purjehtinut hintansa selväksi ja lisäksi kaikki muut menot ja myytiin neljäntenä kesänään Rotterdamissa tuhat markkaa kalliimmasta kuin minkä se veistämöltä lähtiessään maksoi.
Sitten seurasi kuunari "Lintu".
Sitten priki "Rakkaus".
Se purjehtii vieläkin.
Sitten kuunari "Anna-Marja", josta Sameli oli isävainajaltaan kuullut, että sen pohja olisi yli sata vuotta vanha, päältä rakennettu uudestaan kolme kertaa täydellisesti, lukuunottamatta monia pienempiä korjauksia.
Se oli rakennettu tammesta vaskipulteilla.
Se oli kaunein laiva, mitä Sameli oli elinikänään nähnyt. Sitä ihaili Sameli jo lapsesta alkaen. Omalle leikkilaivalleen, Ristian-enon valmistamalle, hän pani nimeksi "Anna-Marja".
"Anna-Marja" oli onnellinen alus. Se ei ollut tehnyt ainoatakaan laivarikkoa, eikä menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ollut kulkenut ainoatakaan pitempää matkaa tyhjänä; se oli ennättänyt useamman matkan Valtiasmeren ja Pohjanmerenkin takaisiin maihin, kuin ainoakaan vertaisistaan. Se oli lisännyt Samelin isävainajan ja sitä tietä Samelin rikkautta enemmän kuin "Aina", "Lintu" ja "Rakkaus" yhteensä. Varsinkin "Lintu" niistä oli kovanonnen haaksi: jo ensi retkellään se menetti kansikuormansa ja purjeensa, toisella ajautui maihin Ristnaotsaan Virossa, kolmannella, palatessaan kivihiililastissa Englannista, rupesi kovassa aallokossa Pohjanmerellä vuotamaan päältä ja oli upota, ja kun se neljännellä retkellään joutui tekemään matkan tyhjänä, pohjakivikuormassa, oli se purjehtia kumoon ja myytiin sitten virolaisille polkuhinnasta.
Toista oli "Anna-Marja!"
Ostajia sillä olisi ollut kaikkialla, missä se vain näyttäytyi, mutta oli Samelin isävainaja sanonut jokaiselle kosijalle: "Ennenhän minä myyn itseni sikopaimeneksi, kuin luovun 'Anna-Marjasta'. Ei sitä rahaa ole vielä maailmaan lyötykään, eikä lyödä, jolla minä möisin 'Anna-Marjan'!"
Niihin sanoihin sisältyi vihjaus Samelin äitivainajaan, ja kukapa sen tietää, vaikka sanoja olisi tarkoittanut, että laiva on hänelle yhtä rakas kuin vaimo, jonka nimi myös oli Anna-Marja.
Saaren pappi oli eräillä joulukesteillä Samelin kotona ennen hyvinä aikoina, jolloin perhe oli vielä koossa ja kaikki elossa ja talossa oli paljon muitakin vieraita, sanonut juhla-aterian aikana: "Ei tämä hyvä isäntämme pidä emännästäänkään niin hyvää huolta kuin tuosta kauniista kauniin emäntänsä kaimasta, joka kelluu tuolla ulkona satamassa talvilepoon asettuneena!"
Vanha pastori, se oli vain jäänyt Samelille mieleen, oli istunut lasi koholla isä-vainajan vieressä pöydän yläpäässä ja puhunut muutakin, joka ei ollut jäänyt mieleen. Mitä lienevätkin olleet täysikäisten asioita!!
Siellä on nyt juhlijoista suurin osa, missä kaikki muutkin entisten aikojen ihmiset!
Hän itse on nyt täysikäinen ja hallitsee omaisuuttaan täysikäisten tavalla ja ymmärtää täysikäisten asioita.
Numerot ja merkinnät kirjassa kuunari "Ainan" ajoilta ovat nyt hänelle yhtä selviä kuin "Anna-Marjan" kuluneen kesän purjehdukset, jotka hän on tähän samaan kirjaan merkinnyt, mihin nuo isä-vainajansa sanelematkin.
Syksy on jo pitkällä.
Purjehduskausi on lopussa.
Sameli iloitsee silmäillessään laivojensa tilikirjaa. Rahaa on kerääntynyt hänen kaappiinsa.
Kauppapuoti on tuottanut vielä runsaammin.
Hän tuntee olevansa rikas, rikkain mies koko saarella.
Niin niin…
Mitenkä olikaan isä-vainajan laita, silloin kun hän aloitti oman elämänsä?
Usein oli isä-vainaja sanonut, että kun hän naapurikylästä tähän taloon vävyksi tuli, oli hänellä vanhan haapiohaiskan pohjalla muutama vanha hailiverkko, joita oli niin paljo parsittu, että lieneekö niissä alkuperäistä rihmaa ollut enää silmääkään, ja talo, johon hän tuli, oli yhtä tyhjä.
Isä-vainaja oli lisäksi, Samelille opetukseksi, usein sanonut, tuosta hailiverkostaan puhuessaan, että "joka sillä tavalla verkkonsa tai purjeensa hoitaa, hän ei kuole köyhänä".
Isä-vainajalla oli tapana häntä, Samelia, opettaa yhtenään, joka paikassa, joka asiassa ja huokaili vieraidenkin kuullen: "Tästä meidän Sameli-pojasta sitten ei taida miestä tullakaan!" ja että "Kun minusta aika jättää ja talo ja tavarat joutuvat tämän Samelin huostaan, menevät ne sitä tietään!"
Sameli näki päivän selvänä nuo harmittavat vuodet, jotka hän kasvoi isä-vainajansa huolen alaisena.
Ne vuodet olivat ajallaan täynnä harmia, mutta nyt taampaa kangastivat ne leppoisina ja kauniina kuin tyven kevätmeri, jonka yllä kirkas päivä täytenä paistaa.
Kuusivuotiaasta asti oli Sameli ollut mukana laivoissa, ensin isänsä mukana "Anna-Marjassa" huvikseen ja oppimassa, sitten samassa laivassa isänsä apulaisena ja kahdeksantoistavuotiaasta "Anna-Marjan" päämiehenä.
Hänen ensimäinen retkensä Memeliin kesti kuusi viikkoa.
Hän toimitti omasta mielestään kaikki asiat nuhteettomasti ja säntillisesti — omasta mielestään yhtä hyvin kuin isä-vainajakin, jopa hän paluumatkalla kuvitteli saavansa lopultakin isänsä kiitokset. Mutta siinä hän pettyi surkeasti. "Anna-Marjan" kannella ei ole riehunut koskaan niin vaikeaa myrskyä kuin silloin, kun hän siltä matkalta palattuaan oli laskenut ankkurin kotisaaren satamaan ja isäukko souti laivaan ja heti kupeelle päästyään silmäili tuikeasti ylös takilaan. Sinne menivät Samelinkin silmät, ja eikös ollutkin vokan piikvalli ristissä ja keulamaston huipussa liehui virkeässä tuulessa lippuliinan avonaiseksi jäänyt pää kuin mikäkin jättiläispitkä ohut viiri.
Harmitti se Sameliakin ja hän olisi suonut silloin olevansa toisella puolen maapalloa.
Mikä pitikin nyt juuri kotiin tullessa tuoda tuon onnettomuuden!
Ja hänhän oli erikoisen tarkasti luullut valvoneensa, että joka kohta on niin paikallaan ja järjestyksessä, ettei edes isäukon silmä näe pienintäkään vikaa ja vilppiä missään!
Kun hän oli juuri tällä kertaa tahtonut ansaita isältään tunnustukseksi edes vaikenevan hyväksymisen!
Mutta jo jollastaan saneli ukkovainaja puoliääneen: "Tuollako tavalla mies on seilannut koko matkan?!"
Sitten kannelle päästyään hän jatkoi: "Ethän sinä miesparka taida osata vielä piikvallia kiinni panna, vaikka olet olevinasi merimies!"
Päällepäätteeksi hän omakätisesti avasi piikvallin lokin auki, käänsi vallin oikeinpäin ja pani lokin jälleen kiinni kahveliin. Joku miehistä ennätti kiivetä ylös mastoon ja ottaa kiinni lippuliinan irtonaisen pään ja tuoda sen alas omaan kiinnityspaikkaansa.
Sameli itse seisoi kädet taskussa koko ajan laivan perällä ja katseli merelle. Hän miltei itki.
Koko ajan kulki ukko-vainaja ympäri laivaa etsien vikoja, ja niitä hän löysi toisen toisensa perästä: missä oli purje huolimattomasti kääritty, missä raaka vinossa, missä köysi liian tiukalla, missä liian höllällä tai väärässä paikassa.
Ukon puoliääniset ivalliset huomautukset ja naurun hörähdykset kuuluivat siellä ja täällä. Muun muassa hän sanoi, katsoessaan isostaluukusta ruumaan, kun se hänen mielestään oli likainen: "Niin on laiva sisältäkin likainen kuin olisivat maamiehet sillä purjehtineet koko kesän sontaa pelloilleen!"
Sitten hän pani miehet työhön ja laivaa pestiin koko sen päivän sisältä ja ulkoa.
Kyllä Sameli tiesi, mitkä vaatimukset laivan puhtauteen nähden hänen isällään oli.
Hän muisti senkin kerran, kun oltiin Loviisasta kotiin lähdössä ja laivaan tuli eräs kotisaarelainen, joka oli monta vuotta purjehtinut ulkovesillä ja oli nyt paluussa kotiinsa ja pyysi mukaan. Isä-vainaja alkoi puhua muista asioista pyrkijän kanssa ja tarjosi tupakkaa, kyseli ulkomaan kuulumisia ja muuta ja kun sitte pyrkijä sylkäisi laivan kannelle, sanoi isävainaja: "Niin — olisihan tässä meidänkin veneessä päässyt, olisihan tässä tilaa ollut ja ainahan merimiehestä apua on, mutta me ei itsekään vielä tiedetä, mihin mennään. Luultavasti ei tule matkaa kotiin vielä. Varmimmin sinä luotsien mukana pääset." — Mies meni, ja heti sen jälkeen nosti isä-ukko merestä viisi ämpärillistä vettä siihen syljen kohdalle, ja koko ajan sai hän, Sameli, joka siihen aikaan oli vielä pieni pojan nallikka, harjalla sysätä sitä kohtaa, jossa sylki oli ollut.
Niin!
Sellainen oli isä!
Samelilta jäi hänen kiitoksensa ja tunnustuksensa saamatta niiksi päiviksi.
Setä-vainaja oli ainoa, jonka hän kuuli kerran häntä puolustavan.
Se oli isä-vainajan viimeinen talvi.
Oli joulujen väliviikot.
Setä istui iltaa isä-vainajan luona.
Isä-vainaja taas alkoi tapansa mukaan soimata ainoaa poikaansa Samelia hokien tapansa mukaan: "Tämä meidän Sameli, se ei osaa hoitaa rahaa, eikä se osaa hoitaa tavaraa. Miten käyneekään, kun kerran kaikki joutuu sen hoitoon!" johon setä-vainaja oli painavasti sanonut: "Sameli on vielä nuori. Hän on varsa ja länget eivät ole vielä hänen kaulassaan. Annahan ajan kulua, ehkä hän hoitaa asiansa paremmin kuin sinä. Nyt hän tietää, että sinä pidät kaikesta huolta ja että valta on sinulla ja että kaikki mitä on, on sinun eikä hänen, mutta annahan olla kun kaikki jää hänen niskoilleen ja hänen omakseen ja hänen vallittavakseen, niin eiköhän Herra anna hänelle uutta sydäntä kuin ennen Iisraelin Taavetti-kuninkaalle." — Isä-vainajakin oli silloin hymähdellyt tyytyväisenä, täyttänyt lasit uudestaan kuumalla teellä, johon sekoitettiin molempiin laseihin pari isoa palaa sokeria ja hyvä kulaus konjakkia molempiin, ja kehoittanut setä-vainaata ryyppäämään ja sanellut: "Ei tästä Sameli-pojasta mitään tule! Kallesta olisi tullut mies, jos olisi elänyt! Sameli on tullut äitiinsä ja on liian ujo, hitainen ja saamaton — ei siitä miestä tule, älä luulekaan!"
Sameli istui yksin pienessä puotikamarissaan. Pöydällä sihisi pieni koreajalkainen ja valkeakupuinen öljylamppu ja seinällä naksahteli vanha kello. Avonaisesta laivojen tilikirjasta heijasteli kellertävänpunaista valoa Samelin hymyileville kasvoille. Hän painoi nyrkillään tilikirjaa, jonka juuri oli sulkenut, ja hymähti ääneen: "Samelista tulee kuin tuleekin mies ja on jo tullutkin", kun hänestä tuntui kuin isä-vainaja olisi seisonut siinä juuri hänen takanaan ja pudistanut epäilevästi harmaata päätään. Sameli kääntyi sitä katsomaan ja näki samassa oven aukenevan ja sisään astuvan naapurin pojan, ikätoverinsa, joka oli neljä vuotta ollut ulkomerillä, purjehtinut ympäri maapallon pariin kolmeen kertaan ja äskettäin tullut kotiin.
Hän oli Piki-Juoseppi, köyhä kalastajan poika.
— Iltaa Sameli.
— Iltaa, iltaa.
— Mitäs sinä täällä yksin istut kuin tonttu nurkassa.
— Enhän minä yksin ole. Keittiössä laittaa täti illallista ja…
— Mikä täti?
— Hele-täti, joka hoitaa täällä emännyyttä.
— Hele-täti?
— Niin niin. Entä sitte?
— Ei sitte niin mitään. Hoitakoon vain — jonkunhan täällä on emäntänä oltava, kun et sinä kykene akkaa ottamaan. Lähde tansseihin! Esulla on tanssit. Siellä on paljon tyttöjä ja poikia.
— En viitsi lähteä.
— Et viitsi!?
— Niin. Aamulla on noustava varhain ylös riisumaan "Anna-Marjaa" talviasuun, jos on kaunis ilma, että voi kuivata ja tuulettaa purjeita, ennenkuin korjaa ne pois.
— Niin sinä olet kuin isä-vainajasikin: aina vain "Anna-Marja" ja "Anna-Marja"! Ei mitään suussa ja mielessä kuin se ainainen ja iankaikkinen "Anna-Marja"! Joutaisi upota jo koko laiva, vai seuraako sitä kirous, että aina kolmanteen ja neljänteen polveen on sinun sitä palveltava! —
Sameli istui kämmenet otsalla ja sormet hiuksissa ja tuijotti lampun liekkiin, joka punaisena kuulsi kuvun läpi. Piki-Juoseppi ravisti Samelia olkapäästä ja sanoi:
— Kuule, mies. Esulla on tanssit ja siellä on ainakin yksi"Anna-Marja"! Tule pois! Saat sinä ainakin katsella sitäkinAnna-Marjaa! Kerkeät sinä istua puotikamarissa vanhanakin — älä sitäpelkää! Ehkä tarpeeksikin! Tule pois!
— Ketäs muita tyttöjä siellä on kuin Sipin Anna-Marja?
— Onhan siellä — kuka niitä suittaa luetella. Lukkarin Ranssiina, ja…
— Entä onko Anttilan Leena?
— On, on. Ja Jaakkolan Marjastiina, ja Kiiskin Loviisa, ja TommilanLiisa ja…
— Tanssittaakos sitä Anna-Marjaa kuka?
— Kysy, että puhaltaako se tuuli koskaan sen sinun "Anna-Marjasi" purjeisiin!
— Kuka sitä tanssittaa?
— Kuka ennättää. Minä enimmäkseen — ei se kaikille menekään. Ylpeä kuin joutava, vaikka on köyhä kuin kirkon rotta.
— Mitä minä siellä. — Syön ja käyn maata niin olen aamulla virkeä.
— Oma asiasi! Oma asiasi. Ajattelin vaan, kun näin täältä sinun puotikamaristasi tulta, että siellä se mies lukee rahojaan ja raamustelee tilikirjojaan kuin mikäkin vanha kitupiikki koronkiskuri. Ajattelin, että täytyy mennä ja nykäistä miestä olkapäästä ja temmata muiden nuorten joukkoon, ettei ennen aikojaan pääse homeeseen käymään. — No — avaa mustakirja jälleen auki ja ala sinne raapustella ihmisten kurjuutta ja köyhyyttä ja omaa rikkauttasi! Piirtele sinne joka sivun päälle että: "Minun isä-vainajani kuritti tätä kansaa pehmeillä nuoran pätkillä, mutta minä kuritan heitä skorpioneilla", niinkuin pappi sanoi ennen rippikoulussa, jos muistat. — Ja eikä minulla ole aikaa sinua enempää narrata, eikä sinulla näytä olevan aikaa minua tämän enempää kuunnella. Mieti nyt kuitenkin asiaa, ennenkuin maata käyt.
Sameli, kyllästyneenä Piki-Juosepin laverteluihin, avasi kirjansa jälleen ja otti kynän käteensä.
Piki-Juoseppi oli jo ovella poismenossa, pysähtyi vielä käsi ovenrivassa ja silmäili pilkallisesti Samelia ja sanoi:
— Jaaha! — Nyt minä näen, että sinusta on tullut herra, joka et enää kelpaa toisten joukkoon! Ylpeä — teiskailija — sinusta — on tullut — kuin isäsi. — Höö — muistan minä, kun rannassa poikana Anttulan saraimen seinustalla nappia pelattiin ja isäsi tuli rantaan hartiat hiukan kumarassa, niska kenossa, leuka pitkällä ja pää vähän kallellaan ja kädet työnnettyinä takin taskuihin ja kun joku huudahti kuiskaten: "Herra tulee!", katosi jok'ainoa poika kipit kapit mikä minnekin. Isäsi oli herra ja saaren kuningas! No niin. Hyvää yötä vain!
Sameli viskasi kirjansa menemään ja nousi äkkiä.
— Älähän mene! Minä tulen!
Hän pani lyhyen kuutinnahkaturkin päällensä, karvalakin päähänsä, ja seurasi Piki-Juoseppia.
Parikymmentä askelta kävelivät miehet ääneti.
Kuu paistoi tummalla syystaivaalla, joka oli tähtiä täynnä. Kova itätuuli puhalsi. Meren jyminä, sihinä ja kohina kuului ja tuuli humahteli ja vongahteli nurkissa ja ryöpytti kujan pölyä ylös ilmaan ja miesten silmiin. Samelin kotitalon tuuliviiri, jonka he juuri sivuuttivat, vinkui ja parkui ja sen salko huojui. Maa oli kovassa roudassa ja rapsahtelivat siihen heidän saappaansa kuin kallioon. Kauempana kiilsi eräs syyssateista muodostunut jäätynyt lammikko kirkkaana kuun valossa. Meren tyrskyävillä aalloilla, niin kauas kuin silmä kantoi, välkkyivät kultaiset kuun läikät. Sieltä ja täältä taloista loisti tulet ikkunoista. He kulkivat juuri ohi vanhan Tapanin Ristianin mökin. Kuului ulos asti Ristianin pitkäveteinen, veisuumainen ja saarnaava ääni. Ristian luki Raamattua usein arki-iltoinakin saatikka nyt sunnuntai-iltana. Eroitti selvästi joka sanan. Ristian luki mielikohtaansa Raamatusta: "— — ettäs kuulit emändäs ääntä —— ööö-ööö — ettäs kuulit — — öö — — Ja Aadamille sanoi hän: ettäs kuulit emändäs ääntä — — ja söit — — kirottu olkoon — —". Ristian oli nimittäin sitä mieltä, ettei ihmisen ole hyvä olla yksinänsä, mutta myös, ettei mies saa kuulla emäntänsä ääntä, että se on Raamatussa ankarasti kielletty, että Jumala kiroaa sellaiset miehet. — — "Niin näes", selitteli keppiinsä nojaten kerran rantakäräjillä Ristian nuoremmille, "Jumala kirosi maailman ensimäisen miehen siitä syystä, että se oli totellut emäntänsä ääntä — tuot' noin — oli ollut kuuliainen tottelemaan emäntänsä ääntä. Ei se kelpaa, pojat! Ei se kelpaa, pojat!! Jos milloin emännän otatte, niin varokaa itseänne, sillä Jumala on kiivas Jumala, joka ei anna itseänsä pilkata!"
Kujalla tuli vastaan milloin supattelevia ja nauraa kikattelevia tyttöparvia, milloin hoilaavia ja meluavia poikajoukkoja.
Koirat tappelivat kujan risteyksellä ja täyttivät ilman haukkumisellaan ja ulvomisellaan.
Jossain paukahti pistooli.
Tanssipaikan luona joku iloikseen ja toisten iloksi ampui kerran ja ampui toisenkin.
Tuli leimahti ja laukaukset kaikuivat vuorissa kylän ympärillä.
Melkein kaikilta, paitsi meren puolelta, ympäröi kylää nimittäin lähes sata metriä korkeat vuoret.
Kylä oli itään ja etelään viettävän mäen rinteellä — satama oli viimemainitulla suunnalla.
Sameli ja Piki-Juoseppi, jotka olivat lähteneet Samelin kotoa, siis kylän pohjoisimmasta päästä ja miltei rannasta, olivat vähitellen kohonneet ylemmä ja ylemmä. He lähestyivät kylän korkeinta kohtaa, jossa tanssitalo oli. Sieltä oli laaja näköala yli tuulisen ja kuohuvan ja kuun loisteessa välkkyvän meren, joka näkyi reunimmaisten talojen kattojen yli.
Siinä pysähtyivät miehet katselemaan hetkiseksi merelle. He olivat kävelleet ääneti siihen asti. Sameli oli yrmeällä tuulella. Sikäli kuin kuun heikossa valossa voi nähdä vavahteli hänen leukansa, kun hän, kädet tiukasti lyhyen turkkitakkinsa taskuun työnnettyinä, hartiat ja niska eteenpäin ojennettuina, puoliääneen, miltei sähisten, sanoi Piki-Juosepille, kumppanilleen:
— Jumal'auta, jos sinä vielä kerran sanot minua herraksi, niin — —
— No mitä sitte!
— Sitä että silloin en takaa mitä teen. Varo sanojasi mies!
— No mikäs sinä muuta olet kuin herra! Sinulla on laivoja ja sinulla on puoti! Sinä olet kauppias ja kauppiaat ovat herroja! Toistahan tässä muut…
— Sinä olet kateellinen…
— Jos olenkin, niin on syytäkin!
— Minä en kärsi kateellisia — etenkin entisissä hyvissä ystävissäni.Sinun on tultava rikkaaksi. Minä autan sinua. Minä otan sinut "AnnaMarjan" päämieheksi. Saat keväällä alottaa. Sinähän olet kokenutmerimies.
— Sinun palvelukseesi?
— Niin.
— Kiitos paljon! Ohho! Vai sinun palveluksessasi minun pitäisi rikastua. Sanos, kuka rikastui isäsi palveluksessa. Isäsi laitokset ja viritökset olivat kuin hämähäkin kinoja ja hän itse iso hämähäkki, joka imi kuiviin sen onnettoman, joka hänen verkkoihinsa kiinni sotkeutui. Ensin otti rahat ja laivarikkosaaliit, sitte hopealusikat, sitte kultaiset tai hopeaiset kihla- ja vihkisormukset, sitte vaskikattilat ja niin edespäin, minkä irti sai ja viskasi kuivan miehen tunkiolle. Sellaisia te Heikkilät olette, niin monta kuin teitä onkin.
— No jos isäni on jonkun köyhdyttänyt, teen minä hänet jälleen rikkaaksi. Saat hyvän palkan. Pääasia on, että lopetat tuon herroittelemisesi, kun teen sinusta itsestäsi herran.
— Suostun kauppoihin sinun kanssasi vain yhdellä ehdolla.
— No!
— Lainaa minulle rahaa niin paljon, että saan oman jaalan.
— Oman jaalan!
— Niin.
— Paljollako sinä sen saisit?
— Minulla on tiedossa naapurikylässä hyvä jaala, jonka saan neljällä ja puolella. Kun itselläni on hiukan säästöä, riittää kun saan sinulta kolme.
— Hyvä on. Tule huomenna meille lukkarin kanssa, niin tehdään velkakirja. Ja nyt kait ollaan sitte selvät? Vai mitä?
— Selvä, selvä, — Et sinä sentään niin ylpeä ole kuin luulisi. Minä ensin ajattelin, että sinä tarjoat minulle puotiapulaisen paikkaa. Jos niin olisit tehnyt ja puheesi ei olisi maistunut leikille, niin sitte olisi kävelty vähän tuonne syrjemmä tästä valtakadulta ja sitte olisit saanut varmasti viimeisen selkäsaunasi.
Sameli nauroi.
— Jaa, jaa, ei se ole mitään naurettavaa! Sinä et ymmärrä! Sinä et olekaan saanut kokea sitä mitä minä.
— Minä nauran vain sitä, että olisikohan se jaala luionnut teloiltaan naapurikylästä tuon uhkaamasi selkäsaunan jälkeen — paremmin.
— Ei se luionnut ole vieläkään.
— Ei, ei, mutta minkä minä kerran olen tullut sanoneeksi, vaikka näin kylän raitillakin, niin se niin myös on. Kuulehan nyt mitä sanon: Jos huomenna on kirkas ilma, niin kuivataan ja riisutaan "Anna-Marjasta" purjeet. Siihen menee koko päivä. Minä tahtoisin olla itse mukana sitä jaalaa ostamassa, kun se kerran minun rahoillani ostetaan. Koputellaan ja tarkastetaan se miehissä. Täytyy katsoa, minkämoiseen asuun rahansa panee.
Piki-Juoseppi yritti puhua.
— Älähän nyt, jatkoi Sameli melkein kuiskaamalla ja hypisteli Juosepin takin lievettä. Annahan kun puhun loppuun, sano sitte vasta, mitä sinulla on vielä sanottavaa. — Niin — ja kun minä kerran annan rahat, niin minun on katsottava, että minä niistä rahoistani saan hiukan hyötyäkin. Sitä vartenhan niitä rahoja onkin, ja jokaisen on katsottava eteensä. Maksathan sinä niistä korkoa?
— No se on tietty. Sano vain mitä pyydät.
— Minä en pyydä enempää kuin muutkaan, päin vastoin vähemmän. Eihän sitä moni voi rahaa toiselle lainata, ja se, joka lainaa, ottaa puolet aluksen kesätuloista. Eikä se paljo olekaan. Niin teki isänikin ja köyhänä olisi kuollut, ellei rahoistaan huolta olisi pitänyt. "Täytyy katsoa kenelle antaa ja mitä siltä saa", sanoi isä-vainaja. Sinä olet alkava mies ja sinua pitää auttaa. Ei kukaan pääse alkuun, jos ei kukaan auta. Ei paraskaan. Mitä sinä meinaat, olisiko sinun mielestäsi liikaa, jos maksaisit joka kolmannen jaalakuorman tulot minulle niin kauan kuin minun rahani ovat kiinni sinun jaalassasi? Minä kyllä hommaan sinulle purjehdittavaa ja katson, ettei sun tarvitse purjehtia tyhjänä. Minä annan sinulle työtä ainakin ensi kesäksi ja jos Jumala suo, seuraaviksikin. Saat ensi keväästä heti meren auettua ruveta kuljettamaan romurautaa ja muuta laivarikkotavaraa, jotka huusin viimeisessä tullin panemassa huutokaupassa. Maksan minä sen minkä muillekin. Älä pelkää, että minä tahdon sinua orjuuttaa ja pakottaa ilmaiseksi purjehtimaan, mutta ymmärräthän sinä, että jos minun rahani lähtevät seilaamaan, on minun saatava niistä nauttiakin. Jokainenhan tekee omalleen mitä tahtoo. Kun jaala on maksettu, saat sille tehdä mitä tahdot, mutta niin kauan on minullakin sanottavaa.
— Joka kolmas reisu koroista?
— Niin. Huomaa, että Markun-Aape ottaa joka toisen ja muut eivät sinulle rahoja voi antaa. Kun pääset jaloillesi, tee sinä samalla tavalla. Sitä tietä on jokainen mennyt. — No, mitäs tuumaat?
— Mitä hittoa tässä oikein tekisi?!
— Se on sinun asiasi.
— Sinä olet — sanon sen niin että kuulet — susi!
— Sano, sano mitä sanot, mutta hiukan hiljemmin.
— Sinä olet susi! Niin piru vie oletkin! Isäsi penikka! Hän nylki isä-vainajani putipuhtaaksi. Auttoi niinikään häntä jaalan kaupassa ja seilautti koko kesän laivarikkoromujaan mantereelle koroista ja myytti jaalan syksyllä huutokaupalla!
— Mikä eläin minä olen ja mikä sinä, se olisi jonkun kolmannen sanottava, eivätkä minua muistelosi ensinkään liikuta. Kukin aikanaan! Sinun isäsi oli jaalan helmarista luovuttava — katso eteesi sinä paremmin! Minä en sinua pakota mihinkään! Kuule ja ymmärrä se. Eivätkä isä-vainajamme liene pakottaneet toisiaan tähän tai tuohon kauppaan. Minä en myös pakota sinua mihinkään — etkä liioin voi sinä pakottaa minua. Sinä muistat yhtä vähän kuin minäkään isä-vainajaimme kauppoja, tai oikeastaan me emme niistä mitään tiedä. Sinä olit silloin lapsi ja minä myös. Molemmilla meillä oli omat leikkilaivamme, ja kun kylän muut pojat olivat meidän matruusejamme ja kuormaus- ja purkaustyöväkeämme, lienet sinä luotu herraksi yhtä hyvin kuin minä — jos minä mikään herra olen enemmän kuin sinäkään. Se pitkä mustanvihreä kirja, joka oli edessäni pöydällä, muistaa niitä vanhoja asioita paremmin kuin me molemmat yhteensä — joka onkin varma kuin tyhjä — mitä isiemme silloisiin asioihin tulee. Kirja on minun katkismukseni. Siellä ovat minun huoneentauluni. Isä-vainajani kirjoitutti minulla sen kirjan etukanteen että: "Kirjoittaa on minulla mieli tämän maailman surkeudesta", ja paljon surkeutta sinne onkin kirjoitettu, muun muassa se, että isä-vainajani kärsi lähes kaksisataa markkaa tappiota siinä jaalahommassa sinun isä-vainajasi kanssa. Huutokaupassa ei nimittäin isä-vainajani saanut edes omiaan takaisin, mutta sinun isä-vainajasi ei siitä tullut sen köyhemmäksi, jos ei rikkaammaksikaan. Älä syytä minua ja sukuani, jos jaalan helmari ei pysynyt isä-vainajasi kourissa. Koeta sinä paremmalla onnella! Minun isä-vainajani aloitti myös velkajaalalla ja lopetti prikeillä, kuunareilla ja kauppapuodilla. Sanon vielä kerran, että tie on auki sinulla niinkuin muillakin!
— Lieneeköhän isä-vainajasi niinkään tyhjällä aloittanut!
— Oli hänellä ainakin muutama matala vanha hailiverkon haiska isän perintöä, ja lisäksi hyvä pää ja avonaiset silmät näkemään mitä mistäkin laivarikosta saa irti. Osti laivarikkohuutokaupoista halvalla ja möi laiskemmille kalliilla. Keräsi merestä milloin talia, milloin viinitynnyreitä, milloin öljytynnyreitä, milloin liinapaaleja, milloin mitäkin ja möi mantereella kaupungin kauppiaille. Näin hän teki jaalansa vapaaksi velasta ensi kesänä ja sitte pyöri markka toisen markan viereen ja jaala muuttui laivaksi ja laiva kutsui luokseen toisen laivan ja niin edespäin.
— Huhuillaan isäsi alkaneen äiti-vainajasi rahoilla…
— Se on turhaa puhetta. Ja jos niin olisi, voit sinä tehdä samalla tavalla. Ei mikään estä sinua naimasta rikasta tyttöä. Jos täältä omalta saarelta et luule saavasi tarpeeksi rikasta, niin hae mantereelta. Ja onhan tässä omalla saarellakin ainakin yksi, jolla on yhden jaalan hinta, ellei enemmän.
— Rahoja naimaan!
— Minä en käske enkä kiellä.
— Täällähän ei ole ainoaakaan rikasta tyttöä.
— Sinä olet pohjaton! Sinulla pitäisi olla heti säkillinen rahaa! Tiedäthän tuon sinä yhtä hyvin kuin minä, että Sipin Anna-Marjalla on ainakin yhden jaalan hinta. Nai hänet, niin sinun ei tarvitse lainata ja maksaa korkoja! No!? Jos pelottaa ryhtyä kauppoihin minun kanssani, niin oma asiasi. En minä tyrkytä eikä koko asia olisi johtunut mieleenikään, ellet olisi ruvennut veisaamaan tuota iäistä virttäsi herrasta! Minä sanoin jo ja sanon vielä, että jos sinä itse tahdot yrittää, niin minä autan. Ei tätä nykyä rahaa tarjota kenelle hyvänsä. On noita pyytäjiä enemmän kuin antajia. Täytyy katsoa kenelle antaa! Minä en ole vielä antanut kenellekään, ja kiitä siis sinä Jumalaa siitä, että minä pidän sinua niin suuressa arvossa, että autan sinua alkuun! Ainakin puolitusinaa miehiä on käynyt pyytämässä minulta rahaa saman jaalan ostoon, vanhoja ja nuoria, naineita ja naimattomia. Lupasivat puolet purjehdustuloistaan koroista, mutta en antanut. Lupaus ei ole vielä mitään. Sen verran tätä puhumista osaa jokainen, että voi lupailla ja lupailuilla ei ole mitään rajaa, sillä se ei maksa mitään.
— Ja minä taas olen sitä mieltä, että lupaus on pahempi kuin velka.
— Pahempi se on.
— Minä en ole luvannut vielä mitään. Mietitään nyt asiaa huomiseen.Kylmä tässä tulee seisoessa. Mennään sinne minne menossa ollaan.
— Mennään vain. Paljonhan tässä on tullut puhutuksi, mutta eihän tuota monta kertaa eläissä näin perin juurin jutellakaan.
— Ei. Enkä minä olisi luullut, että sinustakin on tullut tuollainen — susi — noin nuorella iällä!
— Susia tarvitaan, muuten lampaat kuolisivat nälkään! Sano sinä minua sudeksi tai lampaaksi! Minä olen se mikä olen, enkä muutu siitä siksi enkä täksi.
— Eiköhän se ole paremmin niin, että lampaita tarvitaan, etteivät sudet kuolisi nälkään…
— Oli miten oli. Minä en ole paimentanut enemmän lampaita kuin susiakaan, enkä tiedä miten päin asia on. — Kas kas kuinka kirkas kuunpaiste. Kyllä onkin satanut koko syksyn, ettei ole saanut purjeita kuivata ja panna talvikorjuuseen. Huomenna on varmasti pouta, ja minä taidankin mennä kotiin maata. Uni tässä alkaa tulla.
— Tule pois vain mukaan, ellet pelkää arvosi alenevan…
— Saahan tuonne vähäksi aikaa tulla — katsomaan. Kaikkeen sitä pitää lähteäkin — hulluttelemaan — täys'ikäisen miehen.
— Täys'ikäisen — venytteli Piki-Juoseppi, ja molemmat lähtivät kävelemään tanssitaloa kohti.
III luku.
Kisatupa oli vanha ja iso — ainakin neljä syltä nurkkien väliä.
Permanto oli tehty leveistä palkeista. Palkit olivat — ja ovat vielä tänäänkin — kaikkialta naulan jälkiä täynnä, sillä hylkeennahat pingoitettiin aina siihen aikaan keväisin nauloilla kiinni permantoon, karvapuoli alaspäin, kuivamaan. Nahkojen päällä voitiin kävellä ja kului niistä siinä viimeinenkin rasva pois. Hyvinä hyljetalvina oli koko permanto nahkojen peitossa ja välistä kamarienkin ja keittiön permannot.
Nyt oli paljas, puhtaaksi pesty, punertava honka näkyvissä. Naulojen jäljet paistoivat tummempina. Niitä oli vieri vieressä, sillä tupa oli vanha ja vuosikymmenien kuluessa oli toinenkin hylkeennahka sen permannolla kuivanut kovaksi ja suoraksi.
Talossa oli aikanaan asunut suuri ja varakas perhe. Talon autioituminen oli jo hyvässä menossa, oli vain yksinäinen vanhapoika, Esa, sen ainoana asukkaana. Hänen kuoltuaan talo jäi vuosikymmeniksi kylmilleen, mätäni ja raunioitui — pystyssä oli enää sen läntisin osa, silloinen tanssitupa, luhistumistaan odottavana. Harmaat, pystyyn naulattujen leveiden vuorilautojen peittämät seinät vielä jotenkuten seisovat, mutta katto on niin harva, että linnut lentelevät siitä läpi. Ikkunalaudoissa näkyy vielä valkeaa maalia ja savupiipun tyngän muutamissa tiilissä kalkkia. Muu on kaikki harmaata. — Niin — olihan unohtua talon väririkkain osa: sen pienet ikkunaruudut, jotka ovat säilyneet ehjinä ulkonaisesti, mutta sisällisesti muuttuneet sikäli, että ovat himmenneet ja että niistä kiiltää ja hohtaa värejä kuin vesikaaresta toinen toistaan kummallisempia, vihreän, punertavan, sinertävän ja kellertävän sekoituksin.
Silloin, nimittäin kertomuksemme aikana, oli talo itse vielä täysin kunnossa, vaikka asukkaat "yksi toisensa perästä olivatkin lähteneet pitkälle matkalle", niinkuin Esa, talon yksinäinen vanhapoika, Samelin setä, entinen merimies, lähes kuusikymmenvuotias iloinen vanhus, sukulaistensa menoa nimitti ja hän vakuutti pian itsekin ottavansa "hyyryn pitkän matkan laivaan", mutta sitä ennen haluavansa nähdä hauskaa elämää ympärillään: nuoria ihmisiä, laulua, leikkiä, tanssia, hyvää tupakkaa ja Riian palsamia ja viinaa. Itse hän soitti viulua. Hän osasi soittaa kaikki purppurin osat, ulosajot, ja paljon muuta, mitä oli maailmalla oppinut ja koetti kotisaarelaisilleen nyt vanhoilla päivillään opettaa. Hän eli merimiessäästöillään, oli kirjoitustaitoinen ja kumma mies: kirjoitteli paljon, milloin musteella ja kynällä, milloin muulla, niinkuin teräväksi vuollulla hiilelläkin vihkoon, jonka hän oli itse ommellut valkeasta paperista. Kukaan ei koskaan saanut tietää mitä hän kirjoitti, sillä hän ei jättänyt vihkoaan muiden nähtäväksi — nimittäin niiden harvojen, jotka kirjoitusta osasivat lukea — eihän niitä koko saarella juuri muita ollutkaan kuin Sameli, lukuunottamatta pappia, loistonpäällikköä ja tullipäällysmiestä. Jotkut tytöt narrasivat Esaa ja pitivät lystiä hänen kanssaan ja kysäisivät että "Kuules Esa, mitä sinä oikein kirjoitat?", johon saivat vastaukseksi: "Juudas Iskariotin Epistolaa." — Esa sylkäisi aina ennen sitä vastaustaan kauas keskipermannolle asti ja otti sitä varten pitkävartisen valkean savipiippunsa pois hampaistaan. Niin teki Esa joka kerta, kysyivät tytöt vaikka kymmenen kertaa päivässä, ja yhtä monta kertaa päivässä tytöt ratkesivat nauruun niin rajuun että ihan katketa oli. Muutamat olivat saaneet niin rajuja naurunpuuskia Esan luona, etteivät uskaltaneet enää ottaa osaa pilaan, vaan juoksivat karkuun, kun joku kysyi Esalta, että "Mitäs sinä, Esa, oikein kirjoittelet? Kullallesi ulkomaille kirjettä, vai?"
Esaa sanottiin myös Kokiksi. Jumala sen tietää mistä kansa häntä Kokiksi rupesi hokemaan, sillä kokkina ei hän ollut palvellut ainoassakaan laivassa päivääkään. Oli kuusitoistavuotiaana mennyt merille ja oli alkanut suoraa päätä nuorempana matruusina ja kohonnut aste asteelta ja lopettanut aliperämiehenä laivoilla, jotka kulkivat kaukovesillä.
"Ek sä muista, kun Esan Kokki-vainaja aina ennen hampuria soitti?", sanovat vanhat miehet vielä nytkin toisinaan toisilleen, kun häissä syrjästä katselevat nykyisten nuorten tansseja.
"Muistaahan tuon nyt. Kukas sitä ei muistaisi, Esa-vainajan soittoa!" sanovat toiset vanhukset, keinutellen oikeaa jalkaansa, joka on heitetty vasemman polven yli. Sitte kilistetään lasia, silmät kiiluvat, toivotetaan onnea sanomalla: "Terveeksi", ryypätään ja taas sanoo joku: "Jaa-a! Sellaista soittajaa kuin Esa-vainaja ei tällä saarella ole ollutkaan — eikä tule olemaan!"
* * * * *
Tuvassa oli paljon tupakansavua ja miesten saappaista lähtevää hylkeenrasvanhajua ja lämpöä.
Tupa oli lämmin.
Liikaakin lämmin, ja siitä syystä ovi oli työnnetty auki.
Tupaan oli ripustettu kolme rasvalamppua, joissa palaa lekutti punertava tuli. Pöydällä paloi lisäksi kynttilä.
Esa, pelimanni, entinen "ulkovesien laivan aliperämies", niin piti häntä aina nimittää, istui peräpenkillä ja viritti viuluaan Samelin ja Piki-Juosepin astuessa sisään.
Esa pompotteli viulunsa kieliä, kierteli nappuloita ja veti jousella jonkun virityssoinnun.
Tytöt istuivat toisella ja pojat toisella puolen tupaa. Muutamat seisoivat.
Oli väliaika.
Näki että Piki-Juoseppi oli tanssituvan kuningas. Sen tunsi heti sisään tullessaan Samelikin, että täällä hän on keppikerjäläinen ja Juoseppi upporikas.
Heti sisään astuttuaan näkyi sen tuntevan Juoseppi itsekin, sillä kuin siivellä pyyhkäisten näkyivät hänen mielestään katoavan kaikki rahahuolet ja jaalamurheet, jotka häntä muuten kaikkialla olivat viime aikoina seuranneet.