The Project Gutenberg eBook ofSingoallaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: SingoallaAuthor: Viktor RydbergTranslator: Juhani AhoRelease date: October 13, 2015 [eBook #50202]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SINGOALLA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: SingoallaAuthor: Viktor RydbergTranslator: Juhani AhoRelease date: October 13, 2015 [eBook #50202]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Singoalla
Author: Viktor RydbergTranslator: Juhani Aho
Author: Viktor Rydberg
Translator: Juhani Aho
Release date: October 13, 2015 [eBook #50202]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SINGOALLA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Viktor Rydberg
Suomentanut Juhani Aho
Werner Söderström, Porvoo, 1921.
Metsälinna.Singoalla.Ikävä.Muukalaiset Egyptin maalta.Erland ja Singoalla.Hämyhetki metsäpuron rannalla.Kaksintaistelu.Leiri.Lähtö.Yö.Myrkkyjuoma.
Surun lapsi.Ritari ja pyhiinvaeltaja.Rotko.Salainen voima.Päivä ja yö.Viimeinen yövaellus.Päivän koitto.Rutto.Metsän erakot.
Muutaman Smålannin sisäjärven saarella oli linna, joka kauan oli ollut Månesköldin suvun omaisuutta. Siinä oli useita toisiinsa kiinni rakennettuja tammihirsistä salvettuja huoneita ja oli siinä pyöreä torni, suurista harmaakivilohkareista tehty. Tornin yksitoikkoista ulkoseinää elostuttivat muutamat sinne tänne puhkaistut ikkunareiät pyöreine kaarineen ja hietakivipatsaineen.
Nähtävästi olivat useat sukupolvet vetäneet rakennusaineita saarelle, liittäneet huoneen huoneeseen ja veistelleet niitä kukin aikansa rakennustavan ja oman mielensä mukaisesti.
Kolmannellatoista sataluvulla oli linna laaja rakennusryhmä, kattojen harjat olivat toiset matalampia, toiset korkeampia; kattojen ääriviivat kulkivat sikin sokin, seinät yhtyivät toisiinsa kaikenlaisissa kulmissa, ja vaikka niissä ikkunoita olikin vähän, oli niissä sitä enemmän ulkonevia nurkkia ja luhtia, käytäviä ja vertauskuvallisia rauta- ja puukoristeita. Porttikäytävän koreasti leikeltyjen pylväiden päällä seisoivat noiden kolmen veritodistajan Unamanin, Sunamanin ja Vinamanin kunnianarvoisat, vaikkei tosin aivan kauniit kuvat. Korkeuteen ojennettuine käsineen oli niiden määrä rukoilla Jumalan siunausta Ekön linnalle.
Saaren ympärillä oli paaluaita ja nostosilta yhdisti sen mantereeseen.
Aika oli maalannut linnan harmaaksi ja ruskeaksi. Näytti siltä kuin olisi se kätkenyt salaisuuksia, sekä muinaisia että tulevia. Hiljaisuus, joka siellä tavallisesti vallitsi, oli kuin käskystä syntynyt, jotteivät muistot ja aavistukset häiriintyisi.
Kuusia kasvavat jyrkät kalliorannat kuvastuivat järven pintaan. Tumma havumetsä ulottui loitolle joka puolelle. Eräällä paikalla laskeutui ranta aukeana järveen. Aukosta pilkotti laakson koivujen välitse rappu rapultaan ylenevä luostarin pääty.
Vielä tänä päivänä näkyy siinä sen kivijalka. Olen istunut siinä eräänä myöhäisenä syyspäivänä, kun raskasmieliset pilvet taivaalla vaeltivat ja kosteat tuulahdukset milloin kohisivat, milloin huokailivat kellastuneessa rannan ruohikossa. Kuolleita ja kuolevia heinänkorsia virui jalkojeni alla; harjaheinä ja keto-orvokki olivat säilyttäneet vielä viimeisen, myöhästyneen vihannuutensa. Kesän katoova kukoistus huokui alakuloisuutta yli maiden ja metsien. Kivien lomassa kasvavan pihlajan melkein lehdettömillä oksilla loisti vielä läpi samean päivänsalon muutamia yli kesäisen elämän säilyneitä veripisaroita. Linnan nimeä eivät muistane enää muut kuin kenties jotkut muinaistutkijat. Mutta taru kertoo, että musta rutto sen autioksi pani, ja siitä lähtien on se saanut kukistumistaan kukistua.
Noin vuonna 1340 oli ritari Pentti Månesköld Ekön isäntänä. Sananparsi, joka jo silloin oli vanha, kertoi, että linna oli äänettömyyteen vaipunut, ja sen omistajista, toisesta toisensa perästä, sanottiin, että sana oli heistä vaikeampi antaa kuin runsas almu. Månesköldit näyttivät tahtovan kulkea kulkuaan yhtä äänettöminä kuin kuu, joka tarun mukaan oli heidän pakanallisen esi-isänsä ystävä ja joka oli hänelle hopeaisen sirpin lahjoittanut. Noiden monien linnan seinissä olevien merkkien ja esi-isiä muistuttavien kuvien joukossa ei kuitenkaan kuun sirppiä näkynyt muualla kuin yrttitarhan portin päällä, mutta siinä se oli asetettu pyhän neitsyen jalkojen juureen ja siis ristin alaiseksi saatettu. Mutta jos joku ritari Pentiltä tuota kummallista tarinaa tiedusti, teki hän epäävän liikkeen kädellään, teki välistä ristinmerkinkin, ja vastasi vain: se tapahtui pakanuuden aikana. Taipuvaisempi sanoin selittämään asiata oli kuitenkin vanha palvelija, Rasmus metsästäjä.
Seudun kansa kyllä tiesi, miksi Ekön linnassa oltiin ääneti ja miksi Ekön miehet vaikenivat. Kun kristinuskon sanansaattajat — nuo kolme, joiden kuvat linnan portin päällä kohottivat katseensa ja kätensä taivasta kohti — olivat ilmaantuneet Smålannin maakuntaan ja sen jättikumpujen päältä alkaneet puhua valkeasta Kristuksesta ja pyhästä isästä Roomassa, oli Månesköldin esi-isistä se, joka siihen aikaan eli, alkanut heitä vastaan intoilla, koonnut väkensä pyhille kukkuloille ja uhrilehtoihin ja kehoittanut heitä pysymään uskollisina salaperäiselle Odinille, valkoiselle Balderille ja mahtavalle Torille. Näiden epäjumalain kunniaksi lauloi hän harpulla säestäen lauluja niin mahtavia, niin hurmaavia, että kansa luuli kaikkien luomakunnan äänien niihin säveliin sointuneen. Se paadutti sen vuoksi sydämensä evankeliumia kohtaan ja karkoitti sen sanansaattajat. Sentähden vallitsi nyt äänettömyys Ekön linnassa ja sentähden vaikenivat Ekön miehet. Mutta äänettömyys ei ollut pahan omantunnon painamaa, niinkuin ennen lienee ollut. Seitsemän hurskaan miespolven jäsenet olivat koettaneet sovittaa pakanallisen laulajan rikosta. Se kevensi omaatuntoa.
Kerrottiin, ettei yksikään kristitty Månesköld voinut eikä tahtonut laulaa ulkosalla taivaan alla — ei kukaan ennen Erlandia, ritari Pentin poikaa, joka vielä oli keskenkasvuinen. Hänen ääntänsä olivat ihmiset ihmetyksellä kuunnelleet, kun hän tuon tuostakin metsän peitossa lauleskeli, missä mielellään jousella ja keihäällä varustettuna kuljeskeli. Hän lauloi kummallisia säveliä, rajuja ja kauniita, lauloi varsinkin silloin kun kuuset ja hongat kovimmin kohisivat. Hän kulki yksin silloin kun ei tahtonut, että Rasmus metsästäjä häntä seuraisi.
Rasmus oli taitava metsänkävijä, hyvin perehtynyt petojen tapoihin ja elkeihin, ja ylen oppinut oli hän kaikessa, mikä koski metsähiisiä ja peikkoja. Useammin seurusteli Erland kuitenkin kahden koiransa kanssa, jotka olivat suuria ja pörröisiä, joiden silmät olivat verenpunaiset ja hampaat terävät. Naapurit pelkäsivät Hallia ja Hurttaa, ja sudetkin niitä nälkäisellä ja äkäisellä pelolla katselivat.
Rannan korkeimmalta kalliolta oli Erlandin tapana viskautua veteen. Kun tuuli kohotti laineet lakkapäiksi, silloin häntä huvitti uida. Ihmisten mielestä oli pojassa jotain levotonta ja rajua, jotain, joka pakanuuden aikoja muistutti; hänen luonteessaan oli jotain, jota ei kastevesi ollut kostuttanut.
Entäpä jos se vanha pakana, se muinoinen Månesköld, joka ei koskaan ollut antanut siunata itseään ja joka kuolinvuoteellaankin oli houraillut kilpineidoista ja kuolemattomuuden simasta — entäpä jos hän oli nyt palannut Erlandin hahmossa? Noin arvelivat keskenään talonpojat matalissa majoissaan. Mutta Ekön talonväki vakuutti, että Erland risti silmänsä hartaasti ja luki rukouksensa kädet ristissä; että hän totteli isää ja äitiä ja osoitti kunnioitusta opettajalleen isä Henrikille; että hän oli hyväsydäminen vaikkakin kiivas, antelias niinkuin kaikki Månesköldit, ja harras oikeutta noudattamaan, vaikkei se aina onnistunutkaan. Rasmus metsästäjä, joka luuli parhaiten tuntevansa Erlandin, vakuutti kaiken tämän todeksi, mutta pudisti kuitenkin päätänsä.
Ritari Pentti ei ollut tehnyt elämää Ekössä äänekkäämmäksi kuin hänen esi-isänsäkään, ja hänen vaimonsa, jalovartinen, solakka ja vaaleaverinen Elfrida, jolla oli Kristuksen vuorisaarna silmissään ja otsallaan Taborin vuoren loisto, toimitti monet tehtävänsä hiljaisella arvokkuudella.
Kaksi kertaa vuodessa oli Ekössä pidot, joihin tuttavia ja ystäviä saapui kaukaisista kartanoista. Pidot olivat loistavat: kullalla neulottuja verhoja riippui salin seinillä, pöydällä oli kallisarvoisia astioita ja kellarista kannettiin esille kalliita juomia. Mutta vaikka ilo silloin ei ollutkaan hillittyä, esiintyi se kuitenkin arvokkaasti: vieraat eivät siihen syytä tienneet, mutta heistä tuntui juhlalliselta vielä silloinkin, kun heidät tarpeeksi juovuksissa vuoteisiin talutettiin. Itse herra Gudmund Ulfsax, Ekön lähin naapuri, jonka tapana oli huutaa ja meluta silloin kun olisi puhua pitänyt, ja joka kiroili enemmän kuin siunaili, silloin kun oli saanut yllin kyllin olutta ja viiniä nauttia, oli Ekössä ollessaan kohtelias ja kohtuullinen, ja säyseä sanoissaan ja liikkeissään, ja lallatteli vielä vuoteessaankin lapsena oppimaansa, hänelle ymmärtämätöntä latinalaista iltarukousta, jos ei näet sattunut niin, että se oli jo aamurukoukseen vaihdettava.
Ritari Pentti oli monta kovaa kokenut mies. Matti Kettilmundinpojan kanssa oli hän taistellut onnettomien herttuoiden puolesta ja Skånessa oli hän käynyt sotaa holsteinilaisia herroja vastaan. Nyt oli hän vanha ja harmaantunut ja hoiti isällisesti ja älykkäästi talonisännän tehtäviä. Talvipäivinä pysytteli hän enimmäkseen käsityökammiossaan talonpojan Olavi Hallsteninpojan kanssa, joka oli tehnyt ja koristellut alttarin pitäjän kirkkoon. Siellä työskentelivät uutterasti nuo harvapuheiset miehet ja heidän käsistään ilmestyi puuhun veistettyjä enkeleitä, apostoleita ja pyhimyksiä: pyhiä Marioita ja Katariinoja, taivaallinen Gabriel kädessään lilja, Pyhä Pietari avaimineen, pyhä Paavali miekkoineen, pyhä Sigfrid sauvoineen, pyhä Gregorius haarniskaan puettuna ja pyhä Sebastian, jonka ruumista nuolet lävistivät. Olavi Hallsteninpoika teki tärkeimmän työn; mutta ei ritarikaan pelkkää roskatyötä tehnyt: hän vuoleskeli taitavasti vaippojen poimut ja maalaili ne tottuneella kädellä. Monet talvet oli ritari Pentti sillä tavalla viettänyt. Ei koskaan näyttänyt hän hurskaiden kuvien tekoon kyllästyvän. Linnan kappeli ja luostarin kappeli olivat kukin saaneet kuvansa. Sali ja makuukamari samoin. Myöskin pitkissä mustissa käytävissä häämötti pyhimyksiä joka nurkassa, ja rappujen käänteissä elustelivat ne pyhäisiin aatoksiinsa vaipuneina. Siinä osassa linnaa, jota luultiin pakanuuden aikana rakennetuksi, seisoi pyhä Sigfrid, ja hänen edessään oli polvillaan tuo pakana, joka oli pitänyt Balderia Kristusta parempana ja Odinia kolmi-yhteistä Jumalaa parempana. Hänen kuvansa, se näkyi selvästi, katui tuota suurta syntiä ja rukoili hartaasti, ettei tulevia sukupolvia sen vuoksi pahalla rangaistaisi. Harppu, joka oli salaperäisiä pakanalauluja soitellut, oli muserrettuna hänen vierellään. Monena yönä oli ritari Pentti herätessään ajatellut tuota kurjaa, joka kiirastulessa paloi, ja hän lohdutti itseään sillä, että sielumessut ja sukulaisten hyvät työt ehkä lievittävät hänen kipujaan ja tekevät hänen pelastuksensa mahdolliseksi.
Isä Henrikki, Erlandin opettaja, oli maita ja mantereita matkustellut, ennenkuin pysähtyi prioriksi syvällä Smålannin metsässä olevaan luostariin. Hänen munkkinsa kertoivat, että hänen arvonsa hengellisenä miehenä ja oppineena oli ollut suuri kaukaisissa maissa, ja se tiedettiin, että itse Maunu kuningas oli tämän priorin edessä päänsä taivuttanut yhtä syvälle kuin Upsalan arkkipiispan edessä. Ja harva se vuosi, ettei hänelle kaukamatkustajain mukana tullut kirjeitä, jotka oli kirjoittanut itse paavi Avignonissa tai joku Pariisin yliopiston korkeasti oppineista herroista. Korkeita kunniasijoja oli hänelle tarjottu. Mutta hänellä oli luostarissaan, mitä hän maailmassa oli saadakseen halannut: oli aikaa mietiskelyihin ja tutkimuksiin, oli aikaa pergamentille piirrellä toiveitaan pian tulevasta Jumalan valtakunnasta maan päällä. Hän luki mielellään vanhoja roomalaisia runoja, vaikka niiden tekijät olivatkin olleet pakanoita, ja vanhan Vergiliuksen säeMagnus ab integro saeclorum nascitus ordo[suurten vuosisatain aika on kerran vielä koittava] kaikui hänen korvissaan profeetallisena ennustuksena. Luki hän myöskin kirjoja, jotka olivat kummallisilla kirjaimilla kirjoitetut, ja joista munkit sanoivat:graeca sunt, non leguntur: se on kreikankieltä, sitä emme lue. Sillä isä Henrikki oli pari vuotta oleskellut kreikkalaisessa keisarikaupungissa.
Harva oli se viikko, ettei hän olisi jonain iltana istunut Ekön linnan mukavimmassa nojatuolissa, toisella puolellaan rouva Elfrida ja toisella ritari Pentti. Ritari oli harvasanainen, mutta kilisti tuon tuostakin isän kanssa, ja katse, jolla hän maljansa nosti, ilmaisi kunnioitusta, ystävyyttä ja viihtymystä. Rouva Elfrida kyseli, munkki vastaili ja kertoi. Ja mitäpä kaikkea hän tiesikään kertoa! Hänhän oli nähnyt sen maailman, joka nyt oli, ja tunsi kirjoistaan sen maailman, joka oli ollut. Liialti ei hän sanoja käyttänyt. Mutta kuinka olivatkaan sattuvia ne sanat, joita hän käytti! Rouva Elfrida piti huolta siitä, että Erland oli sellaisissa tilaisuuksissa läsnä. Ja poika oli mielellään läsnä. Hän kuunteli tarkkaavasti. Se pitää minun saada kokea, se ja vielä paljon enemmän, ajatteli hän.
Tapahtui kuitenkin, että hänen huomionsa harhaili poissa. Kun ilta oli kuutamoinen, oli hänen vaikea kuunnella, mitä isä Henrikki kertoi. Hän oli näkevinään kuun veripunaisena kohoavan metsän takaa; hän näki kuun kuin hopearenkaan uiskentelevan taivaan viileässä sinessä; hän näki kuun katselevan makuuhuoneen ikkunasta sisään; hän näki, miten se läpi ilmojen syvyyden pudotti kimmeltävän hopeasirpin hänen pakanalliselle esi-isälleen; näki neitosen Bilin ja nuorukaisen Hjuken onnellisina soutavan pois kuun venhossa; näki kuun säteiden välkkävän rouva Elfridan hameen poimuissa. Sellaiset näyt ne hänen mielessään harhailivat. Oliko Erland jollain tavalla kuun sukua?
Eikä ollut hänen helpompi seurata isä Henrikin sanoja, kun sisäjärven aallot kohisivat saaren rannoilla ja tuuli vinkui havumetsässä. Silloin kuuli Erland ääniä, jotka kutsuivat häntä ulos ja joilla oli käsittämättömän hämäriä totuuksia hänelle ilmaistavina. Silloin tapahtui, että hän kuvaili mielessään maailman kokoisen harpun, joka oli koristeltu tuikkivilla tähdillä ja jonka kielet kulkivat läpi sinisen tai sumean äärettömyyden — vavahdellen valoisien kätösten niitä koskettaessa tai synkkien myrskypilvien ja sinivalkoisten salamain niitä soittaessa. Ja tästä harpusta kiitivät hänen ajatuksensa tuohon särjettyyn pakanalliseen harppuun pyhän Sigfridin jalkojen juuressa. Miksi? Sitä hän ei tiennyt, eikä sitä edes ajatellutkaan.
Kun tämä kertomus alkaa, oli Erland seitsentoista vuotias, oli voimakas ja kaunis nuorukainen, taitava monenlaisissa urheiluissa, ja kirjatietoinen myös, usein iloinen, välistä mietteihinsä vaipunut, herkkä vihaan, sukkela sopimaan, nuorukainen tuolloin, lapsi tällöin.
Herra Gudmund Ulfsax oli leskimies ja hänellä oli sinisilmäinen tytär Helena. Ritari Pentti ja herra Gudmund arvelivat että nuoret olivat toisilleen määrätyt. Molemmat olivat vanhempainsa ainoat, ja tilukset olivat siinä niinkuin yhdistettäviksi aiotut. Ja kun rouva Elfrida oli samaa mieltä, päättivät vanhemmat, että Erlandista ja Helenasta oli muutamien vuosien kuluttua tuleva toistensa aviot. Vielä he toisiaan vierastivat. Mutta kaikella on aikansa. Rakkaudella on aikansa silläkin.
Eräänä päivänä palasi Erland metsästysretkeltään.
Kukkulan huipulla metsässä kasvoi kuusi, nuori ja solakka, mutta korkeampi kaikkia muita puita ympärillään. Sen latva näkyi linnan ikkunasta yli metsän, ja kun se kuvastui punaista iltataivasta vasten, oli niinkuin se ikävöiden olisi katsellut ulos maailmaan ja toivonut olevansa kaukana palmujen maassa.
Kukkulan alla lirisi hiekka- ja kivipohjainen puro pyrkien järveä kohti. Purolla oli metsässä vaivaloinen matka kuljettavana sammalisien kivien ja satavuotisten puunjuurien välissä, mutta täällä laajenivat sen rannat nurmikoiksi, joilla sinisiä, valkoisia ja punaisia kukkasia hohti. Täällä istui Erland usein iloiten honkien huminasta ja yksinäisyydestään; tänne tuli hän nytkin juodakseen puron raitista vettä. Hänen koiransa Hurtta ja Halli seurasivat häntä.
Saavuttuaan kukkulan laelle pysähtyi hän ihmeissään, sillä alhaalla näki hän jotain erikoista. Puron reunalla istui tyttö. Erland ei nähnyt hänen kasvojaan, sillä tyttö ei häneen päin katsellut, mutta hän näki mustain hapsien valuvan yli paljaiden olkapäiden ja yli kirjavilla nauhoilla koristellun mustan puvun. Tyttö pisteli paljaita jalkojaan vuorotellen veteen. Hän varmaankin iloitsi viileydestä, ehkä myöskin vesikuplista, jotka syntyivät hänen veden kanssa leikkiessään. Ja nyt alkoi hän laulaa heleällä ja kauniilla äänellä, joka kajahteli kaukana metsässä.
Ken oli hän? Seudun tyttöjä hän ei ollut, sen näki Erland hänen liikkeistään, puvustaan ja laulustaan, joka soi aivan toiselta kuin ne laulut, joita sen puolen tytöt lauloivat karjaa metsästä ajaessaan. Kuka hän sitten oli? Ehkä sinipiika tai loihdittu prinsessa? Hiljaa ja ihmetellen seisoi Erland kukkulalla, ja hän tunsi sydämessään jotain salaperäistä, selittämätöntä, kamalaa, mutta samalla kuitenkin houkuttelevaa.
Mutta Halli ja Hurtta seivästivät tuikeat silmänsä tyttöön ja murisivat vihaisesti. Ja kun Erland yhä seisoi siinä katselemiseensa ja ajatuksiinsa vaipuneena, hyökkäsi Halli kukkulalta alas niinkuin olisi tahtonut repiä palasiksi tuon tuntemattoman.
Silloin huomasi Erland mikä vaara tyttöä uhkasi, ja kutsui koiraa takaisin. Mutta ennenkuin se ehti tapahtua oli tyttö nopeasti käännähtänyt päin, noussut seisoalleen, ja juuri kun koira iski terävät hampaansa hänen hameeseensa, upottanut tikarin sen kaulaan. Palanen hametta hampaissaan kaatui Halli kuolleena hänen jalkojensa juureen.
Erlandin silmät säihkyivät vihasta, kun hän näki uskollisen Hallinsa surman, ja hän huusi, juosten nopein askelin tyttöä kohden:
"Kuka sinä olet, joka uskalsit tuon tehdä?"
Mutta tyttö katseli suurilla, mustilla, säihkyvillä silmillään tuota vaaleaveristä herraspoikaa, hänen ruskeat poskensa hehkuivat tummanpunaisina, huulet vapisivat ja hän heilutti verta vuotavaa tikaria, niin että punaiset helminauhat hänen paljailla käsivarsillaan kalisivat:
"Tahdotko ehkä tappaa minut?" kysyi hän kiivaalla äänellä murtaen jollekin vieraalle kielelle.
Ja hän kohotti tikarinsa puolustukseksi toista koiraa vastaan, joka aikoi hyökätä hänen kimppuunsa.
Erland komensi Hurtan paneutumaan pitkäkseen, ja kun tämä ei kohta paikalla totellut isäntänsä ääntä, löi hän petoa jousellaan, niin että se ulvahtaen vetäytyi syrjään.
Pojan ja tytön silmät kohtasivat toisensa. Uhkaavia olivat kumpaisenkin katseet. Mutta miten lienee käynytkään, niin vetäytyivät tytön huulet hymyyn.
"En pelkää sinua", virkkoi hän ja heitti pois tikarinsa, niin että se lensi vinkuen ilmassa, ja tarttui kärjestään puuhun.
Erlandin viha muuttui ihmettelyksi ja uteliaisuudeksi.
"Sinä olet kummallinen tyttö, — mutta huono olisin mies, ellen miesten otteluissa voisi naisen kanssa kilpailla."
Hän veti metsästyspuukkonsa tupestaan, ja heitti sen samaan puuhun. Puukko tunki tikarin viereen, mutta niin syvälle, että puolet terästä upposi kaarnaan.
Hän meni puun luo ja vetäsi irti aseet, huuhtoi tikarin purossa ja antoi sen takaisin omistajalleen.
"Sinä olet kaunis tyttö", sanoi hän, "mutta hyvin kummallinen… tahdotko", lisäsi hän arvellen, "että minä tapan tuon toisenkin koiran, koska se on sinulle vihainen?"
"En", sanoi tyttö, ja pisti tikarin tuppeen, joka riippui vyössä hänen kupeellaan; "koira on viaton, sillä nuo eläimet ovat sellaisia kuin heidän isäntänsä tahtovat. Mutta sinä itse mahtanet olla ilkeä poika."
Ja tuo tuntematon houkutteli luokseen Hurttaa, joka isäntänsä merkkiä totellen lähestyi tyttöä maassa madellen. Tyttö silitteli sen pörröistä päätä.
"Suo anteeksi minulle", sanoi Erland; "olet oikeassa: minä olen kovasydäminen ja ilkeä, mutta älä luule, että minä koiraa usutin. En tahtonut sinulle mitään pahaa tehdä."
"Minä uskon mitä sanot." Hän katseli Erlandia syvälle silmiin. "Asutko täällä läheisyydessä?"
"Asun."
"Hyvästi", sanoi tyttö, "me emme varmaankaan enää toisiamme tapaa." Hän oli valmis kiitämään metsään, kun Erland ikäänkuin unesta heräten, kohotti päänsä ja huudahti:
"Ei, ei, älä mene!"
Hän sanoi sen sellaisella äänellä, että tuntematon katsahti taakseen.
"Sano minulle nimesi", sanoi poika ja tarttui häntä käteen.
"Olet utelias."
"Ei, en minä nimestäsi välitä, kun vain tahdot sanoa, mistä olet ja miksi emme enää koskaan saa nähdä toisiamme."
"Nimeni on Singoalla, olen tullut tänne kaukaa, enkä pysähdy mihinkään paikkaan."
"Emmekö siis koskaan enää tapaa toisiamme?"
"Mitä sinä minusta huolit? Huomenna olet minut unohtanut."
Singoalla kumartui maahan, taittoi punaisen kukan, heitti sen puroon ja juoksi metsään.
Erland jäi yksin seisomaan. Hänen katseensa harhaili kadonneen jälkeen. Hän seisoi sillä tavalla hetken, ääneti, liikkumatta ja uinaillen. Vihdoin heräsi hän, kun Hurtta alkoi ulvoa. Koira katseli isäntäänsä levottomasti, sillä se ei ollut tottunut häntä sellaisena näkemään. Mutta Erland heitti jousen olalleen ja lähti hitaasti nousemaan kukkulan rinnettä.
Seuraavana päivänä palasi Erland kukkulalle puron luona. Jousi oli hänellä kädessään, ja Hurtta seurasi häntä, mutta metsästystä hän ei ajatellut. Hän ajatteli Singoallaa, tuota ruskeata tyttöä. Hän oli yöllä nähnyt unta Singoallasta, että tämä tarttui hänen käteensä ja puristi sitä, että hän vuorostaan puristi tytön kättä, että he katsoivat syvälle toistensa silmiin ja tunsivat olonsa omituisen onnelliseksi. Sellaista unta ei Erland ollut nähnyt koskaan ennen; ennen uneksi hän vain taisteluita metsän karvaisten asukkaitten kanssa, uneksi urosten otteluita ja halaistuja saraseenien turbaaneja.
Hän tuli purolle, mutta Singoalla ei ollut siellä. Ehkä hän tulee, ajatteli Erland ja istuutui nurmelle, jossa tyttö oli ennen istunut, ja kuunteli kauan puron lorinaa. Mutta Singoalla ei tullut. Silloin ikäänkuin puro olisi kuiskannut hänelle: etsi tuolta metsästä, sieltä, mistä minä tulen. Ja Erland nousi ylös ja lähti seuraamaan puroa metsään. Hän vaelsi kuusien siimeksessä, kiipeili kivien ja kallioiden yli ja tuli lopulta paikkaan, jonka metsänhakkaajan kirves oli raivannut, mutta joka vielä oli asumaton. Ainoastaan hiilenpolttajain risumaja oli siinä vanhan hiilihaudan luona; kanervia, sieniä ja kuolleenkouria kasvoi sen ympärillä. Oli isketty seipäitä maahan, ja kun hän ihmetteli, mitä varten ne siinä olivat, tuli Rasmus metsästäjä tietä pitkin astellen ja kertoi nuorelle herralle, että joukko outoja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, jotka olivat kummasti puetut ja jotka oudosti puhuivat, joiden iho oli ruskea ja hiukset ja silmät mustat, joilla oli hevosia, vaunuja ja paljon kuormastoa, oli tehnyt aholle majansa, viipynyt siinä päivän ja sitten matkaansa jatkanut pohjoiseen päin. Enempää ei tiennyt Rasmus kertoa, mutta hän näytti, mistä vaunut olivat kulkeneet mutkitellen puiden lomitse. Ja kun Erland katseli pyöräin jälkiä ja ajatteli, että varmaankin oli Singoalla yksi noista ihmisistä, löysi hän maasta punaisen helmen, samanlaisen kuin ne, jotka olivat tytön käsivarsia ja nilkkoja koristaneet. Hän otti helmen ja kätki sen sydämelleen, joka kuiskasi: hän on poissa, et koskaan enää saa häntä nähdä. Silloin virkkoi Rasmus, joka huomasi, että Erland oli synkkä: "Näin juuri äsken miehen, joka vei Hallin kaulanauhaa Eköhön. Halli on metsässä, puoleksi susien raatelemana. Suretteko hyvää metsäkoiraanne?"
Rasmus puhui totta. Sudet olivat yöllä löytäneet Hallin ruumiin puron varrelta, kulettaneet sen kauaksi metsään ja ilolla nauttineet vanhan vihamiehensä lihaa.
Erland vastasi lyhyesti Rasmuksen kysymykseen, että metsäkoiria on paljon, mutta harvassa niin hyviä kuin Halli. Hän sanoi hyvästi Rasmukselle, joka lähti matkaansa jatkamaan; itse palasi hän linnaan.
Joka päivä palasi hän kukkulalle puron luona. Luuliko hän, että Singoalla palaisi? Mutta kesä kului; syksy tuli; puronvarren punaiset, siniset ja valkeat kukkaset kuihtuivat, niinkuin kuihtui Erlandin raju mieli; tammet, joita kasvoi siellä täällä kuusien keskessä, kellastuivat ja varistelivat terhonsa maahan; päivä lyheni ja taivas synkkeni; muuttolinnut lensivät etelään; vettä satoi kaatamalla; puro tulvehti sen paikan yli, jossa Singoalla kerran oli istunut ja Erland niin monta kertaa hänen jälkeensä.
Mutta vielä sittenkin kun lumi peitti kukkulan, tuli Erland Hurtan seuraamana purolle, ei kuitenkaan niin usein kuin ennen. Ei hän enää odottanut Singoallaa tapaavansa, mutta hän rakasti tuota paikkaa, ja hän lauloi omia laulujaan ja kuunteli niiden kaikua, sillä Singoallan nimeä hän lauloi.
Ritari Pentti ihmetteli pojan vaihtelevaa mieltä ja kysyi monta kertaa, joko kaikki sudet ja ketut olivat tapetut metsistä ja joko kaikki petolinnut olivat vieraille maille menneet, koskapa Erland ei tuonut mitään riistaa kotiin. Toista tietävät kuitenkin paimeneni, sanoi hän, sillä usein kertovat he, että karvaiset ryövärit ovat hävittäneet karjaani. Sellaisiin puheisiin ei Erland paljoa vastannut. Mutta Elfrida rouva iloitsi poikansa käytöksestä, joka oli nyt lempeämpää kuin ennen; toisinaan luuli hän kuitenkin huomaavansa raskasmielisyyttä ja kyseli painoiko mikä hänen mieltään. Mutta Erland vastasi, ettei hänen mieltään mikään painanut ja katseli ulos salin ikkunasta tuota korkeata kuusta, joka kukkulalla kasvoi.
Talvella oli Erland ahkerammin isä Henrikin opissa kuin muulloin. Joka päivä ohjasi hän askeleensa luostariin. Portinvartija, veli Johannes, joka tunsi hänen soittonsa, pisti silloin sileäksi ajellun päänsä portin luukusta, tervehti nuorta herraa ja avasi hänelle portin. Munkkien kammioiden välitse vievän käytävän läpi kulki Erland kirjastoon, missä priori tavallisesti oleskeli. Se oli keskikokoinen huone, katto oli kupera ja ikkuna korkea ja suippokaarinen. Ikkunaruudut olivat pienet ja lyijypuitteiset, ja aurinko oli polttanut ne niin, että ulkona olevat koivut näyttivät tuulessa heiluessaan vihreiltä varjoilta. Seinät olivat kuvakoristeisia kirjakaappeja täynnä; vasikannahkaisiin kansiin sidotut kirjat olivat ketjuilla ja lukoilla seiniin kytketyt. Lukkojen avaimet olivat priorin tallessa. Varokeinolla oli kahdenlainen tarkoitus: suojella kalliita aarteita rosvoilta, mutta myöskin estää munkkeja ottamasta alas ja lukemasta kirjoja priorin tietämättä, sillä monet näistä kirjoista olivat, niinkuin hän sanoi, roomalaisten pakanain kirjoittamia ja saattoivat olla vaarallisia kokemattomien lukea.
Oppilas sai päivä päivältä yhä suurempaa suosiota opettajaltaan. Ja niin tapahtui eräänä talvi-iltana, kun Erland istui hänen vieressään kirjastossa, että priori paiskasi kiinni sen "kirkkoisän", jota oli lukenut, ja merkitsevä ilme kasvoillaan meni kirjahyllylle, vapautti erään toisen kirjan vankeudestaan ja asetti sen oppilaansa eteen.
Hän ei ole enää lapsi, sanoi priori itsekseen; hänen ymmärryksensä kehittyy huomattavasti; en epäile antaa hänen lukea tätä kirjaa johdollani. Se on vaarallinen. Ja se on juuri tämä vaara, joka uhkaa hänen ikäisiään, mutta vanhemman ystävän opastamana on siihen tutustuminen vaarattomampaa.
Se oli Ovidiuksen teos "Muuntumiset." Huolellisesti valitsi priori ne paikat, jotka katsoi hyödyllisiksi lukea.
Ja niin lukivat he Heron ja Leanderin rakkaudesta, ja Erland antoi mielessään Herolle Singoallan kasvot; he lukivat Pyramuksen ja Tisben rakkaudesta ja Erland antoi mielessään Tisbelle Singoallan säteilevät silmät, ruskean ihon ja punahuulet.
Hän luki heidän rakkaudestaan, ei, heidän rakkaudestaan hän ei lukenut, vaan heidän onnettomasta kohtalostaan, ja tarina oli vähällä saada hänen silmänsä kyyneltymään.
Samoin kuin rouva Elfrida iloitsi isä Henrikkikin Erlandin muuttuneesta mielestä. Usein istui hän pojan kädet omiinsa suljettuina ja kertoi jotain oman elämänsä runsaista kokemuksista. Usein ajoivat muistot pilven hänen otsalleen, ja hän katseli tarkkaavasti Erlandia. Oli kuin olisi hän mielellään tahtonut jotain tälle virkkaa, mutta ei kuitenkaan virkkanut. Suuria ajatuksia liikkui isän aivoissa, mutta hän pelkäsi, ettei Erlandin mieli vielä ollut tarpeeksi valmistunut ottamaan vastaan niitä siemeniä, joita hän tahtoi kylvää.
Eräänä iltana kevättalvesta tapahtui, sittenkun opettaja ja oppilas olivat yhdessä lukeneet, että vanhus laski kätensä nuorukaisen olkapäille, ja hänen silmänsä säihkyivät innostuksen tulta. Puoleksi kuiskaavalla äänellä, joka kuului juhlalliselta ja salaperäiseltä lampun laimeasti valaisemassa holvissa, puhui hän siitä, miten henki aineen voittaa, miten näkymätön sana hallitsee jäntevät kädet ja uhkaavat mielet, ruhtinaat ja herrat ja kaiken maailman sotajoukot, vaikka ne olisivat niin lukuisat kuin meren hiekka. Rakennetaan suuri rakennus, jonka perustus on maassa ja jonka torni taivasta tavoittelee (niin puhui hän), ja kun se valmistuu, silloin ei maa ole enää maa, vaan maallinen taivas, taivaallisen taivaan heijastus; perustus on jo pantu, pylväät pystytetyt, jotkut niistä kohoavat jo pilviin; mutta pahat jättiläiset, jotka aavistavat, että tuosta rakennuksesta on tuleva vankila johon heidät timanttikahleilla ikuiseksi kytketään, ovat tarttuneet pilareihin kukistaaksensa ne; mutta työ on valmistuva, sillä hyvän voima on suurempi kuin pahan, koska Jumala on suurempi kuin perkele. Mutta ajassa ajallisessa elää Jumala vain puhtaissa ihmissydämissä, ja jokainen sydän, joka hänelle aukenee, antaa tukea hänen vallalleen täällä maan päällä. Tahdotko sinä (niin puhui ukko pojalle) tulla Jumalan liittolaiseksi? Tahdotko kantaa kivesi tähän rakennukseen? Se ei ole helppoa, sillä miehen voima ei siihen riitä eikä miehen rohkeus; siihen vaaditaan kieltäymystä kaikesta maallisesta. Onko sinulla voimaa uhrata elämäsi ruusu Jumalalle ja pitää elämän orjantappura itseäsi varten? Enempää en nyt voi sanoa.
Niin puhui isä Henrikki, ja Erland, joka tosin ei oikein hänen sanojansa ymmärtänyt, tunsi ne kuitenkin sydämessään ja sanoi tahtovansa olla Jumalan liittolainen. Silloin asetti vanhus kätensä siunaten hänen päänsä päälle.
Kevät on tullut, järvellä uiskennelleet jäälohkareet ovat sulaneet auringon paisteessa, puut tekevät urpuja ja metsä tuoksuu.
Näetkö, Erland, nuo muuttolintuparvet, jotka ylhäisissä ilmoissa liitelevät? Ne palaavat etelästä. Tunnetko raikkaat tuulahdukset, jotka käyvät avoimista ikkunoista läpi ritarisalin? Ne tuovat tervehdyksiä kaukaisilta mailta. Eikö nyt palaa hänkin, hän, jonka muistoa talvi ei ole saanut unhon nietoksiin upotetuksi. Kuule! Metsistä kuuluu ihmisten ääniä, kavioiden kopsetta, vaunujen pyörien kolinaa ja piiskojen läiskettä. Kuuluu kuin olisi suuri seurue tulossa. Ja metsän reunasta tulee esille kirjava joukko: miehiä pitkissä kauhtanoissa, naisia kirjavissa hameissa, puolialastomia lapsia, jotka meluavat, nauravat ja itkevät, hevosia, vaunuja ja koiria. He lähestyvät linnaa. Kaikki rientävät ikkunoihin, palvelijat, jotka pihamaalla työskentelevät, levähtävät ja katselevat ihmetellen tulevia; vartija katselee kysyvästi ritaria ja tämä antaa merkin sillan laskemiseen. Muukalaiset kulkevat sillan poikki, mutta jättävät hevosensa ja vaununsa ulkopuolelle. He järjestyvät puoliympyrään; miehet ottavat viittansa alta esille huiluja ja harppuja; mustasilmäiset ja mustatukkaiset nuoret tytöt, joiden paljailla käsivarsilla helmiä hohtaa ja tummien ja punaisten hameiden saumoissa tekokultaa kimmeltää, astuvat esiin naisten joukosta; huilut ja harput äännähtelevät, ja tytöt tanssivat outoja tansseja. Hurjina kuin räiskyvän tulen kipinät, keveinä kuin tuulonen vihreällä niityllä pyörivät he toistensa ympärillä kimakan soiton sävelien mukaan, kunnes huilut ja harput vaikenevat, tanssi taukoo ja tytöt kiiruhtavat takaisin vanhempien naisten luo. Silloin ilmaantuu isä Henrikki nostosillalle; hän tulee luostarista, jossa muukalaiset äsken olivat olleet. Ja muukalaisista muuan, roteva mies, kaikkia muita komeammin puettu, astuu häntä vastaan ja syvään kumartaa. Isä viittaa häntä itseään seuraamaan. He lähestyvät linnan rappuja, jonne ritari Pentti on laskeutunut kuullakseen, keitä vieraat ovat ja mitä he tahtovat.
Tuo roteva mies kumartaa nöyrästi Ekön herran edessä ja panee molemmat kätensä otsalleen. Musta on hänen pitkä tukkansa, sinisen musta tuo kähärä parta hänen huuliensa ympärillä, musta, ylpeä ja kuitenkin arka se katse, jonka hän ritariin luo.
Hän vaikenee, mutta isä Henrikki puhuu hänen puolestaan:
"Nämä ihmiset pyytävät armoanne, jalo herra, ja lupaa saadakseen asettaa majansa metsäänne, sillä he aikovat viipyä täällä muutamia päiviä, jonka jälkeen taas jatkavat matkaansa. Sillä tietäkää, jalo herra, että nämä ihmiset ovat kansaa, jolta Jumala kieltää levon ja rauhan, tuomittuaan heidät polvi polvelta vaeltamaan maasta maahan. Merkillinen on heidän kohtalonsa, ja otollista on sitä ajatella, sillä se todistaa Jumalan kaikkivaltiutta ja ankaraa vanhurskautta ja meidän pyhän oppimme ijäti pysyvää totuutta.
"Näiden kierteleväin ihmisten esi-isät asuivat, niinkuin tämä mies, joka on heidän päällikkönsä, minulle on sanonut, tuhatta kolme sataa ja enempi kuin neljäkymmentä vuotta sitten Egyptin maassa. He olivat arvossa pidetty kansa, Ismaelin, Abrahamin ja Hagarin pojan heimoa, ja heillä oli omat asuinsijansa siunatuissa seuduissa, jotka olivat yhtä hedelmälliset kuin Gosenin maa. Silloin saapui eräänä päivänä heidän maansa ääriin matkamies, naisen seuraamana ja käsivarrellaan pienoinen lapsi. Itsellensä ja perheellensä pyysi matkamies yön ja raju-ilman suojaa heidän kattonsa alla. Kaikkialla kieltäydyttiin sitä antamasta ja osoitettiin heitä talosta toiseen. Mutta matkamiehet, jotka he oveltansa käännyttivät, olivat pyhä Jooseppi, taivaallinen kuningatar Maria ja maailman vapahtaja. Ja rangaistukseksi tästä synnistä tuomitsi Jumala heidät ja heidän lapsensa kaksi tuhatta vuotta kodittomina harhailemaan, ilman muuta toivoa henkensä elättämiseksi kuin minkä ihmiset armostansa antaisivat. Enempi kuin puolet heidän vaivaloisesta matkastaan on jo päättynyt, mutta vielä tulee 23 sukupolvea, kolmen vuosisadan aikana, kuolemaan sille tielle, joka on heidän kuljettavanaan, ennenkuin he ovat päässeet siihen päämäärään, mihin pyrkivät: isänmaahan ja sovintoon Jumalan kanssa. Jalo herra, tämä kansa, joka pyytää vierasvaraisuuttanne muutamiksi päiviksi, on harhaillut monissa maissa, eikä ole turhaan anonut tätä samaa armoa ruhtinailtakaan. Katuvina pyhiinvaeltajina on heitä pidettävä; pilkatuita, ylenkatsotuita, pois sysätyitä ja vainotuita ovat he monin paikoin, sillä kärsimyksen malja on heidän käteensä pantu, mutta Rooman valtakunnan keisari on heille kuitenkin suojeluskirjan antanut ja ovat he myöskin saaneet armon esiintyä pyhän isämme edessä Roomassa."
Kun isä Henrikki oli näin puhunut, otti päällikkö viittansa taskusta moniin nauhoihin käärityn pergamentin, kiersi sen auki ja jätti sen uudella kumarruksella ritari Pentille.
Ritarin olisi ollut vaikea lukea sanoja mitkä olivat pergamentille kirjoitetut, mutta sen alla olevasta suuresta sinetistä, jossa oli Rooman valtakunnan vaakuna, ymmärsi hän, että tämä oli se suojeluskirje, josta isä Henrikki oli puhunut. Ritari silmäili kunnioittavasti pergamenttia, jätti sen takaisin päällikölle ja virkkoi hänelle, keskeyttäen priorin, joka aikoi puhettansa jatkaa:
"Ylen merkillistä on se, mitä olen teistä kuullut, ja minusta näyttää, että tekisin synnin, samanlaisen kuin se, mistä itse rangaistusta kärsitte, ellen sallisi teidän muutamia päiviä viipyä maallani. Ruokaa ja juomaa ei ole teiltä sillä aikaa puuttuva, ja mitä teihin tulee, päällikkö, kutsun teidät kattoni alle vierailemaan."
Päällikkö kiitti nöyrin sanoin, mutta selitti, että esi-isiltä peritty lupaus kielsi häntä samoinkuin hänen heimoaan hakemasta yösijaa huoneessa, olkoon se sitten kivestä tai puusta, ennenkuin heidän rangaistuksensa on loppuun kulunut. Vielä sanoi hän syyksi siihen, että oli muutamain päiväin vierasvaraisuutta pyytänyt, sen, että hänen täällä piti tavata heimolaisjoukko, joka joksikin ajaksi oli hänestä eronnut muita seutuja kulkeakseen, mutta joka nyt taas tulisi häneen yhtymään.
Kun ritari Pentti ja kiertolaisten päällikkö vielä olivat vaihtaneet muutamia lauseita, poistuivat vieraat sille aukealle metsään, mihin kerran ennenkin olivat majansa pystyttäneet. Sinne antoi ritari Pentti viedä ruokaa ja juomaa yltäkyllin, niin että heillä oli runsaasti ravintoa kokonaiseksi viikoksi.
Mutta mustatukkaisten tyttöjen joukossa, jotka olivat kartanolla tanssineet huilujen ja kielisoittimien tahdissa, oli Erland tuntenut Singoallan. Hän se oli tanssia johtanut, sillä hän oli päällikön tytär ja kaikista kaunein.
Isä Henrikki viipyi linnassa sen illan, keskustellakseen ritari Pentin kanssa noista merkillisistä vieraista ja antaakseen hänelle niitä lisätietoja, joita oli saanut päälliköltä kuulla, kun tämä äsken oli käynyt hänen puheillaan luostarissa ja pyytänyt häneltä puoltolausetta ritarin luo mennäkseen.
Erland oli alussa kuunnellut isä Henrikin kertomusta, joka tuntui hänestä kummalliselta ja koski sitä kansaa, johon Singoalla kuului; mutta kohta ajoi levottomuutensa hänet salista pois: hän vaelsi huoneesta huoneeseen, juoksi kiertoportaita myöten ylös korkeimpaan tornikammioon, katseli yli metsän ja järven ja kuunteli vierasten hevosten tiukujen kilinää, kiiruhti taas rappuja alas linnan puutarhaan, joka oli hyvin hoidettu, mutta pieni ja muurien ympäröimä, ja sijaitsi linnan eteläisellä puolella, missä ilta-aurinko nyt valoi punaisen keltaista valoaan yli Elfrida rouvan kukkasten ja ruokakasvien. Mutta sielläkään ei hän viipynyt kauaa, vaan riensi neitosten kammioon, jossa hän muutoin kävi harvoin. Täällä säilytti Elfrida rouva kiilloitetussa kaapissa poikansa juhlavaatteita, ja täällä oli kuvastin hiotusta teräksestä, jossa neitoset kernaasti kasvojaan katselivat. Erland avasi kaapin, otti esille kallisarvoisen ulkomaalaisesta kankaasta tehdyn ja koreilla hopeahakasilla varustetun puvun, ja pukeutui siihen. Hän suki vaaleanruskean tukkansa niin, että kiharat levisivät pitkin lainein hänen hartioittensa yli. Ketä varten hän koristelihe, sen tiesi hän, mutta ei kukaan muu. Kun hän oli valmiiksi puettu, heitti hän jousen olalleen, vihelsi mukaansa Hurtan, satuloi hevosensa ja ratsasti pois yli nostosillan metsään päin. Elfrida rouvan ja neitosten silmät seurasivat häntä, sillä hän oli kaunis katsella ajaessaan keikailevan heponsa selässä, jota kaunisti korea loimi. Mutta Elfrida rouva meni saliin ja ilmoitti ritarille, että Erland oli ratsastanut pois eikä luultavasti palaisi ennen kuin seuraavana päivänä; aivan varmaan oli hän Ulfåsaan ajanut, Gudmund Ulfsax'in taloon, sillä minkä vuoksi olisi hän itsensä koristanut noin, ellei ihanan Helena neidon, tulevan morsiamensa vuoksi.
Mutta kaikkein vähimmin ajatteli Erland Helena Ulfsaxia, vaikkei ollutkaan hienompaa hipiää eikä kirkkaampia sinisiä silmiä kenelläkään koko Virdalannissa. Se hipiä, jota Erland ajatteli, oli ruskea; silmät, jotka hänen mielessään loistivat, olivat tummanruskeat, ja tyttö, jota varten hän oli koristautunut, ei ollut nimeltään Helena, vaan Singoalla.
Elfrida rouvan aavistus ei toteutunut, sillä vähää ennen auringon laskua nähtiin Erlandin ajavan takaisin yli nostosillan. Hän oli harhaillut metsässä ja ollut ahon läheisyydessä ja puitten välitse nähnyt vieraiden majojaan pystyttävän, hevosiaan ruokkivan ja ruokaansa keittävän. Mutta esille hän ei ollut ratsastanut. Singoallaa ajatellen oli hän sinne tullut, mutta nyt pelkäsi hän häntä nähdä. Siitä syystä käänsi hän kauan epäröityään ratsunsa kotiin päin. Mutta Hurtta, joka ei epäröimisistä mitään tiennyt, oli juossut leiriin, ehkä haluten tutustua niihin heimolaisiinsa, jotka seurasivat muukalaisia, ehkä myöskin tulessa paistuvain lihain houkuttelemana. Ja kun Erland linnan pihalla hyppäsi alas satulasta, tuli Hurtta metsästä ja hyppäsi isäntäänsä vasten, ikäänkuin olisi hänellä ollut tälle tervehdys noilta oudoilta vierailta. Niin saattoi ollakin, sillä hänen pörröisen kaulansa ympärillä riippui seppele metsän kukkia. Oudoissa ajatuksissa loistivat Erlandin silmät, kun hän seppeleen keksi; ehkä se oli Singoallalta, ajatteli hän. Hän irroitti sen Hurtan kaulasta ja pani sen päänaluisensa alle vuoteeseensa. Silloin saisi hän ehkä nähdä unta hänestä, joka oli kukkaset sitonut.
Epävarmaa on, toteutuiko tämä toive; mutta seuraavana aamuna pukeutui Erland taas juhlapukuunsa, kiinnitti takkinsa ympärille komean vyön, jossa riippui metsästyspuukko tuppineen, ja meni metsään, kukkulalle puron luo. Kaunista ja yksinäistä oli siellä rannalla kukkulan juurella. Kuuset kuiskailivat, puro lirisi, vuokot ja orvokit pilkistivät esille vihreästä nurmesta. Erland istuutui tavalliselle paikalleen puron reunalle; Hurtta laski päänsä hänen polvelleen. Silloin näkyi toisella rannalla — ihan kuin olisivat he keskenään sopineet yht'aikaa tänne tulevansa — Singoalla. Tuuli heilutteli hänen lyhyen hameensa poimuja. Hänen käyntinsä oli kevyttä, eikä hän pysähtynyt, nähdessään komeasti puetun nuorukaisen. Ei, hän hymyili tuttavallisesti, nyökäytti päätänsä iloisesti, nosti ensin toisen jalkansa ja sitten toisen, kenkiänsä riisuakseen, ja kahlasi yli puron suoraan Erlandin luo. Puro oli matala, ja ainoastaan muutamia hopeankirkkaita pisaroita pärskyi punaisille helmille, jotka olivat kiedotut tytön nilkkojen ympäri. Ei Erlandkaan ollut hämillään, vaan oli iloinen. Se oli raitis tunne, vaikkei juuri juhlallinen, sillä ei hän edes noussut seisoalleen Singoallaa tervehtimään, niinkuin oli oppinut muita tyttöjä tervehtimään. Mutta hän hymyili sydämensä pohjasta, kun Singoalla tultuaan toiselle rannalle, laski kätensä hänen olkapäilleen ja virkkoi:
"Näetkö, etten ennustanutkaan oikein. Me tapaamme taas. Sinulla on hyvä isä, joka osoittaa minun isälleni vieraanvaraisuutta. Sentähden olkaamme mekin ystäviä."
"Olkaamme. Tiedätkö, Singoalla, että olen sinua ikävöinyt aina siitä päivästä jona ensi kerran täällä näimme toisemme. Olen sinusta monta kertaa untakin nähnyt, ja jos unet totta puhuvat, ei ole mielesi minua kohtaan ynseä."
"Ei ole", vastasi Singoalla ja istuutui rannalle Erlandin viereen; "kun erosin sinusta, en ollut enää sinulle vihainen; ajattelin päinvastoin, että sinä olit kaunein poika maailmassa; ei edes vihasikaan sinua rumentanut. Ei koko meidän joukossamme ole ainoatakaan, joka olisi niin kaunis kuin sinä olet. Assimia, joka sanoo tahtovansa minut vaimokseen, ei voi verratakaan sinuun."
"Kuka on Assim?"
"Hän on sen miehen poika, joka oli päällikkönä ennen isääni…"
"Ja Assim tahtoo ottaa sinut vaimokseen?"
"Tahtoo, mutta älkäämme enää puhuko Assimista. Sanoit nähneesi minusta unta; minä olen uneksinut tapaavani sinut täällä. Sentähden tulin tänne. Uneni ovat varmemmat kuin ennustukset, joka on harmillista, sillä oikein ennustaminen on kunniaksi meille naisille. Mutta oikea ennustustaito tulee vasta vanhoilla päivillä. Annahan minun kuitenkin tarkastaa kätesi poimuja… tai ei, en tahdo nähdä niitä… jos tulisit onnettomaksi, surettaisi se minua. Oi, kuinka tukkasi on kaunis" — Singoalla hiveli kädellään Erlandin kiharoita — "se ei ole musta niinkuin minun heimolaisillani."
Niin hän puhui ja hänen puheensa lensi yhdestä toiseen. Hän puhui kansansa retkistä, ja kuinka iloinen hän oli, kun hänen isänsä ja hänen heimonsa miehet olivat sopineet siitä että tapaisivat Erlandin isän tiluksilla ne, jotka olivat heistä eronneet. Oikeastaan oli se Assim, joka oli tätä miesten neuvostossa ehdottanut, ja tehnyt sen Singoallan kehoituksesta. Ei hän kuitenkaan aavistanut, että Singoalla tahtoi tänne Erlandin vuoksi; muuten ei Assim varmaankaan olisi Singoallan pyyntöön suostunut. Ja tätä kertoessaan hyväili tyttö Hurttaa, joka oli ystävällinen, sillä iltaa ennen oli se saanut syödäkseen Singoallan ateriasta, ja Singoallahan oli pistänyt sen kaulaan seppeleen, vaikkei se suinkaan ollut osannut antaa arvoa koristeelle.
Erland näytti nyt Singoallalle punaisen pienen helmen ja kuihtuneen kukkasen, toisen sanoi hän löytäneensä aholta, jossa hänen kansansa nytkin majaili; toisen sanoi hän ottaneensa purosta, joka oli saanut sen Singoallalta.
Mutta tyttö tempasi kuihtuneen kukkasen hänen kädestään ja heitti sen takaisin puroon.
"Minä tahdon antaa sinulle tuoreita kukkia", sanoi hän, "poimikaamme kilpaa!"
Erland suostui leikkiin ja kilpaillen poimivat he kukkasia puron rannalta. Sitten vertailivat he niitä nähdäkseen, kuka oli enemmän poiminut, ja Erlandin kimppu oli suurempi, sillä hän oli riipinyt molemmin käsin, valikoimatta, mutta Singoallan kukat olivat kauniimmat.
He istuutuivat kukkulan rinteelle järjestääkseen ja taipuvilla ruohoilla kiinni sitoakseen kukkaset kimpuiksi. Erland sitoi huonosti ja hitaasti, mutta Singoallalla oli oma tapansa sitoa kukkasia, niin että niiden eri värit kauniisti sointuivat. Sitä taitoa ei ollut kukaan hänelle opettanut, mutta hän taisi sen kuitenkin. Kun kukkaskimput olivat valmiit, vaihtoivat Erland ja Singoalla niitä, ja tyttö ei ollut tyytymätön Erlandin kimppuun, vaikka se oli epätasainen, resuinen ja huonosti tehty. Viimein sanoi Singoalla palaavansa leiriin, sillä muutoin alkaisivat hänen isänsä, Assim ja naiset ihmetellä, minne hän oli joutunut, ja etsiä häntä. Sitä hän ei tahtoisi.
Silloin sanoi Erland:
"Mene vaan Singoalla, mutta minä tahdon, että joka päivä tulet tänne, niin että saan sinut nähdä."
Singoalla mietti hetkisen ja vastasi:
"Tavatkaamme vaan joka päivä; mutta parasta on, että tapaamme vasta auringon laskettua. Meidän kansallamme on tapa semmoinen, että nuoret tytöt vaeltavat yksikseen illoilla hetkisen, sillä siitä saavat he ennustustaidon. Sanon isälleni huomenna: tahdon mennä metsään tulevaisuuden näkyjä oppimaan. Silloin sanoo hän: mene… ja minä hiivin tänne. Näetkö hämärä on hyvä senkin vuoksi, että jos Assim tai naiset ovat läheisyydessä, he eivät meitä näe. Assim tahtoo kernaasti minua seurailla."
"Onko Assim suuri ja voimakas?" kysyi Erland.
"On hän suurempi kuin sinä ja on hänellä parta, jota sinulla ei ole, ja hän on notkein nuorista miehistämme. Hän on useimmittain säyseä luonnoltaan, mutta helposti pikaistuva, ja jos hän suuttuu, niin karttavat häntä kaikki. Verta on usein hänen veitsestään vuotanut."
"Jos Assim tulee tänne, opetan minä häntä jälkiäsi karttamaan. Katso käsivarsiani, Singoalla", sanoi Erland ja kääri hihansa; "olen vain seitsentoistavuotias, mutta etkö luule, että syleilyni rutistaisi Assimin? Tulkoon hän vaan? Minä heitän hänet maahan ja painan kantapääni hänen rintaansa."
"Sitä älä tee. Miksi puhut noin ankarasti Assimista? Mitä pahaa hän on sinulle tehnyt? Jos uhkaat häntä noin, en tahdo koskaan tulla tänne."
"En siedä häntä. Toivon kuitenkin, ettei hän tule tänne silloin kun me olemme täällä. Paikka on loitolla ja metsä on suuri. Miksi tulisi hän juuri tänne? Minä lupaan sinulle, Singoalla, etten taistele Assimin kanssa enkä sano hänelle edes pahaa sanaa, jollei hän ärsytä minua. Oletko tyytyväinen nyt, ja lupaatko tulla tänne huomenna, sittenkun aurinko on laskenut järven rantakallioiden taa?"
"Sen lupaan, sillä sinä et tiedä, kuinka minä rakastan katsella kasvojasi. Illallahan voit tulla leiriämme katsomaan. Isäni odottaa, että ritarin poika on tuleva hänen luokseen, joskaan ei hyvyydestä, niin ainakin uteliaisuudesta."
"Minä tulen, mutta parasta on tavata sinut yksin, Singoalla."
Nyt ojensi Singoalla kätensä Erlandille ja heitti hänelle hyvästit huomiseksi. He puristivat kauan toistensa käsiä ja katselivat toisiaan silmiin; se miellytti heitä. Mutta vihdoin huudahtivat he: huomenna! — niin, huomenna! ja nyökäyttivät iloisesti päätään toisilleen. Mutta ennenkuin Erland oli ehtinyt kukkulalle ja Singoalla metsään kadonnut, kääntyivät he molemmat taakseen katsomaan ja heiluttivat toisilleen vielä viimeiset hyvästit.
Aurinko laskee järven rantakallioiden taa; puitten latvat hohtavat illan ruskossa; linnut asettuvat levolle; luostarin kello, joka kutsuu munkit iltarukoukseen, soi yli seudun; Erland lähtee linnasta ja kiiruhtaa yhtymäpaikkaan.
Niin tapaa hän Singoallan joka ilta tuon suuren kuusen alla kukkulan laella, kun hämärä hiipii puitten runkojen välitse. He puhelevat alussa paljon ja leikkivät kuin lapset viheriällä rannalla; "ei ole toista niin kaunista tyttöä kuin sinä", sanoo Erland Singoallalle, ja tämä vastaa iloisesti: "oi niinkö luulet? Ennenkuin tulin tänne, katsoin kuvaani lähteestä, nähdäkseni, pitäisitkö minua kauniina."
Mutta vähitellen vaikenevat he molemmat; kernaammin kuin puhuvat, he toisiaan silmiin katselevat, ja he voivat tehdä sen hämärästä huolimatta, sillä he ovat toisiaan lähellä ja kietovat kätensä toinen toisensa kaulaan. Kun katseensa noin yhtyvät, ikävöivät myöskin huulet huulia, ja pian vaihtavat he pitkiä suuteloita, jotka samalla lämmittävät ja jäähdyttävät — jotka samalla sammuttavat ja sytyttävät kainoja haluja.
Joka kerta kun Erland kukkulalle kulkee, soipi hänen sielussaan laulu, johon hänen huulensa eivät osaa luoda säveliä. Laulu on tämä:
"Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin kun hämärä maita peittää. Lähestyn kukkulaa, jossa illan tuuli kuusessa kuiskailee. Oletko siellä, Singoalla? En sinua näe, mutta minä aavistan, että sinä olet siellä, sillä tuuli tuoksuu kukkasia, sillä metsässä on hiiskumattoman hiljaista, sillä rinnassani asuu niin outo mieli. Tuolla liikkuu joku kukkulan laella; onko se kuusi, joka mustia oksiaan heiluttaa? Onko se ruusupensas, joka taipuu, kun tuuli noukkii sen vaaleanpunaisia kukkia? Vai onko se Singoallan hame, joka liehuu tuulessa, kun hän rakkaintansa vartoo? En tiedä, mutta minä aavistelen ja olen onnellinen. Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin, kun hämärä peittää maita." —
Muukalaiset viipyivät aholla kauemmin kuin heidän päällikkönsä alussa oli aikonut, sillä se joukko, jota hän odotti, viipyi. Mutta ei Erland eroa ajatellut, eikä sitä ajatellut Singoalla. Heistä oli kuin he aina saisivat olla yhdessä.
Kahdeksan päivää kului; kahdeksan kertaa oli Singoalla sanonut isälleen: minä tahdon mennä tulevaisuuden näkyjä yksinäisyydessä oppimaan, ja isä oli vastannut: mene! Ja hän oli tehnyt pitkän eksyttävän kierroksen metsään, haihduttaakseen Assimia ja saattaakseen hänet harhaan kukkulalta puron luona, jos hän Singoallan askelia väijyisi. Kahdeksan kertaa olivat Erland ja Singoalla tavanneet toisensa kukkulalla, jossa ei kukaan muu paitse uskollinen Hurtta saanut heidän onneaan nähdä, sillä harvoin eksyivät tänne metsästäjät, ei ainakaan hämärän aikana, ja muukalaisten vaimot kantoivat veden ja kylvettivät lapsensa kaukana täältä, missä puro juoksi lähempänä ahoa.
Mutta yhä enemmän muuttui Singoalla näinä päivinä. Hän vapisi yhtymäpaikkaan hiipiessään, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä sieltä poissa, sillä hänen sydäntään kirveli, milloin hän ei saanut ritarin uljasta poikaa nähdä, yöllä hän näki hänestä unta, päivällä häntä ajatteli, ja oikein onnellinen ei hän ollut, ellei tuntenut solakan pojan käsivartta vyötäistensä ympärillä. Ja kuitenkin oli hän arka tietämättä miksi, kuitenkin kaikui hänen rinnassaan äänettömiä hätähuutoja, kun nuorukainen häntä läheni. Tuskin voi hän puhua, kun he vierekkäin istuivat, sillä pelko ja toivo pusertivat vuorotellen huokauksia hänen rinnastaan; ei voinut hän enää Erlandia silmiin katsoa, sillä Erlandin silmät ikäänkuin polttivat häntä; hän loi silmänsä, joita pitkät ripset varjostivat, puron lorisevaan veteen, tai kohotti ne äänettöminä vaeltaviin tähtösiin, Silläaikaa kun Erland häntä vain katselemistaan katseli. Ja kuitenkin tunsi hän hänen katseensa, voimatta niitä kohdata, niinkuin suloisen kivun sielunsa syvyydessä.
Silloin sanoi Erland eräänä iltana, kun he istuivat poski vasten poskea, niin että toisen vaalean ruskeat hiukset sekaantuivat toisen mustiin kihariin:
"Laula Singoalla! Laula joku kansasi lauluista!"
Mutta Singoalla vastasi tuskin kuuluvasti:
"En voi enää laulaa."
"Mutta kuulinhan sinun laulavan silloin kun ensi kerran toisemme tapasimme, kun Halli tahtoi sinua purra, ja minä olin sinulle ilkeä. Miksi et enää tahdo laulaa? Onko mielesi murheinen?"
"On."
"Miksi on mielesi murheinen? Olenko sinua pahoittanut?"
"Sinäkö! Et, Erland! En tiedä miksi mieleni on murheinen… Ehkä se on siksi että meidän kerran täytyy erota."..
"Erota!" huudahti Erland kalveten. "Etkö tahdo ainiaaksi jäädä tänne?"
"Tahtoisin aina olla luonasi, mutta minun täytyy seurata isääni. Kun sitä ajattelen… katsos, en ole sitä ennen ajatellut… mutta nyt luulen minä, että minä kuolen kun sinusta eroan. Minä vaellan kauas, kauas pois, yhä kauemmaksi sinun luotasi, Erland. Kun sinä tulet tänne iltasilla, ei Singoalla enää olekaan täällä; mutta hän ikävöi tänne ja on ikäväänsä kuoleva. Ehkä itket, Erland, ja nimeäni huudat, enkä minä voi sittenkään tulla…"
Singoallan silmät täyttyivät kyynelillä, ja nyyhkytykset repivät hänen rintaansa.
Erland oli kalpea ja vaikeni. Hän ei ollut ennen ajatellut eron mahdollisuutta. Hän päästi Singoallan käden ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään, sillä salaperäinen rakkaus oli heidän sydämensä yhdistänyt niin, että ilo ja suru ja valtimon liike oli molemmilla sama. Mutta kun Singoalla näki Erlandin silmien kosteina kiiluvan, tahtoi hän hymyillä, ilahuttaakseen hänen mieltään, ja virkkoi:
"Elä ole pahoillasi! Kun Singoalla on poissa, unohdat sinä hänet pian ja olet taas onnellinen."
"Unohtaisinko sinut!" virkkoi Erland ja nousi ylös. "Ei, minä en sinua koskaan unohda, en sinusta koskaan eroa, vaan seuraan sinua minne ikinä menetkin."
"Teetkö sen?" huudahti Singoalla säteilevin silmin. "Tahdotko erota isästäsi ja äidistäsi ja kauniista linnastasi ja kaikesta muusta mitä rakastat, ja seurata minua?"
"Tahdon", vastasi poika.
"Silloin olemme me mies ja vaimo; sinä olet oleva herrani ja minä sinun orjattaresi, matkoillamme kannan minä sinun kuormasi, illoilla jäähdyttelen sinun jalkojasi kylmällä vedellä, levätessämme paistan minä riistan, ojennan sinulle maljasi, kun janoat, laulan sinulle, kun mielesi on raskas, ja kärsin kaikki mitä sinäkin kärsit. Sen teen minä mielelläni, sillä minä tiedän, että sinä minua rakastat."
"Ei", sanoi Erland, "niin ei saa olla, vaan minä kannan sinun kuormasi, sillä hartiani ovat voimakkaammat kuin sinun; minä ammun sen riistan ja poimin ne marjat, jotka sinulle parhaiten maistavat; sinä et saa olla orjattareni, sillä sitä en minä tahdo, eikä se käy päinsä. Mutta olkaamme mies ja vaimo."
"Etkö tahdo heti olla mieheni?" sanoi Singoalla. "Tahdon tehdä sinut siksi siten, kuin kansallani on tapana."
Ja Singoalla otti esille pienen litteän kiven, jota käätyihin kiinnitettynä kaulassaan kantoi. Kiveen oli piirretty kuun sirppi — vertauskuvaksi hänen kansansa JumalastaAlakosta.
Tämän kiven painoi hän Erlandin oikeaan käteen ja kysyi, tahtoiko hän rakastaa häntä ainoana naisenaan kuolemaansa saakka ja vannoa hänelle uskollisuutta, jota vastaan tehty pieninkin rikos oikeuttaisi hänen ottamaan hänen maallisen elämänsä ja sulkemaan häneltä rukouksillaan taivaankin oven. Tähän vastasi Erland myöntyvästi. Silloin pani Singoalla saman kiven oikeaan käteensä teki saman valan ja lisäsi kansansa tavan mukaisesti, että hän tahtoisi olla uskollisen miehensä uskollinen orjatar ja kärsiä kaikki hänen vihansa, mutta ei vähääkään hänen uskottomuuttaan.
Tämän tehtyään sanoi Singoalla: "Nyt olet sinä mieheni, Erland, ja minä olen kaikessa tahdollesi kuuliainen." Ja kun hän oli sen sanonut, heittihe hän polvilleen nurmikolle, kohotti kätensä kuuta kohden ja puhui sanoja kielellä, jota Erland ei ymmärtänyt:
"Hän on mieheni, se ainoa jota rakastan! Tietäkää se naiset kaikki, älkääkä häntä katselko, sillä hän on minun ja ylenkatsoo teitä muita, kiitos sinulle, hyvä Alako taivaassa, sillä hän on minun, ainoa, jota rakastan!"
Toisissa oloissa olisi Erland ihmetellyt, että Singoalla kutsui häntä nyt miehekseen, vaikkei sormuksia oltu vaihdettu, ei häitä tavalliseen tapaan pidetty eikä mitään siunausta heille Herran palvelija antanut. Mutta nyt ei hän mitään sellaista ajatellut; ei tuntunut hänestä vaikealta pitää sitä valaa, jonka hän oli vannonut, sillä Singoallaa yksin hänen mielensä halusi; hän ajatteli vain miten suudella Singoallan suuta, miten levätä hänen rinnoillaan ja seurata häntä maailman ääriin.
"Istuhan vierelleni", sanoi tyttö, "ja kuuntele tarinaa, jota isäni kansan keskuudessa kerrotaan. Ne sanovat, että se mies ja se nainen, jotka ovat toistensa verta juoneet, tuntevat elämän surut ja ilot, taudit ja terveyden samalla aikaa ja samalla tavalla; että he voivat toisilleen ajatustensa kautta puhella, vaikka ovatkin kaukana toisistaan, ja että heidän sydämensä eivät koskaan erkane. Uskotko sen?"
"En tiedä, mutta minä olen kuullut, että ystävät, jotka tahtovat ikuisen liiton rakentaa, sekoittavat verensä. Singoalla", jatkoi Erland, "minä tahdon juoda vertasi; tahdotko sinä juoda minun vertani?"
"Tahdon, vielä kernaammin kuin vettä erämaan lähteestä", vastasiSingoalla.
Erland paljasti vasemman käsivartensa, sillä vasen käsi oli lähempänä sydäntä; mutta kun hän veti puukkonsa haavoittaaksensa ihoansa, pyysi Singoalla saadaksensa sen tehdä. Siihen suostui Erland. Tyttö veti tikarinsa, pisti sen hienon kärjen rakastettunsa käsivarteen ja imasi huulillaan sen pienen verihelmen, joka nuorukaisen ihosta kihosi.
Sen jälkeen paljasti hän itse vasemman kätensä. Tikarin kärellä loihti hän esille pisaran suontensa mehua, jonka Erland innokkaasti siitä suuteli pois; niin, hän peitti käsivarren loppumattomilla suuteloilla ja kietoi sen sitten kaulansa ympärille.
Mutta mikä on se haamu, joka tulee esiin kalpeassa kuutamossa ja aavemaisella läsnäolollaan uhkaa rakastavien rauhaa?
Singoalla säpsähtää ja huutaa: "Assim!"
Synkkä tuskallinen nauru vastaa hänen huutoonsa.
Erland hyppäsi ylös ja paljasti metsästyspuukkonsa mennäkseen tulijaa vastaan. Singoalla tarttui hänen käteensä, mutta hän riuhtaisihe irti. Musta Assim näki veitsen kimmeltävän kuutamossa; hän heitti pois viittansa, hypähti taapäin samalla kun kouransa haki vyössä riippuvan tikarin kahvaa, ja virkkoi:
"Päällikön tytär ja linnan herran poika! Singoalla parka! Naiset tulevat sinua aina pilkkaamaan ja miehet sinua ylenkatsomaan!"
Ja näin puhuessaan heitti hän tikarinsa Erlandin päätä kohti. Mutta Assimin heitto ei sattunut; kiukku ja hämärä saattoivat taitavan tikarin heittäjän häpeään. Erland astui häntä vastaan veitsi kohona. Assim teki hyppäyksen taaksepäin, vikkelän hyppäyksen: hän ojensi kätensä, hänen mustat silmänsä seurasivat uhkaavan aseen liikkeitä, sormet aukenivat tarttuakseen sopivana hetkenä Erlandin ranteeseen ja tuo notkea ruumis kumartui väistääkseen odottamattomalla syrjähyppäyksellä iskua, jos ei käsi voisi sitä torjua.
"Assim on aseeton, armoa Assimille!" huusi Singoalla ja repi raivoisasti tukkaansa.
"Oletko aseeton?" kysyi Erland ja laski kätensä.
"Olen", vastasi Assim, "mutta minä olen mies."
Erland heitti metsästyspuukkonsa nurmikolle, taistellakseen pohjoismaalaisten tavoin aseetonna aseetonta vastaan.
Erland, vaalea gootti, oli seitsentoistavuotias, parraton ja keskenkasvuinen vielä; Assim, Ganges virran kansan musta jälkeläinen, oli vaeltanut kuusikolmatta kesää, lukuunottamatta niitä kahta, jotka hänen äitinsä oli häntä selässään kantanut.
He käyvät toisiansa vastaan, levittävät kätensä, painavat rinnan vasten rintaa; heidän suonensa paisuvat, heidän jänteensä ojentuvat, heidän lihaksensa jännittyvät kiireestä kantapäähän.
Mutta nyt on voitto ratkaistu. Vaalea gootti on heittänyt mustan muukalaisen maahan; hänen polvensa painaa kovasti kaatuneen rintaa, ja käsi tarttuu hänen kurkkuunsa.
Silloin rientää tyttö taistelevien luo, voittajaa hellyttääkseen, rukoillakseen voitetun puolesta. Erland kuuntelee, päästää vastustajansa ja nousee ylös.
Assim nousee ylös hänkin, mutta maahan hän tuijottaa. Hän ottaa viittansa, kääriytyy siihen ja hiipii pois.
"Voi minua!" huutaa Singoalla. "Hän on kertova leirissä kaikki. Isäni on minua lyövä, miehet ylenkatsovat minua ja naiset minua piikkaavat."
"Ei", sanoi Erland, "niin ei ole käyvä."
"Ei", huudahti Singoalla, "niin ei saa käydä, sillä me olemme mies ja vaimo."
"Tule", sanoi Erland, "minä seuraan sinua leiriin, puhuakseni isäsi kanssa. Kun minä olen vierelläsi, ei Singoallan tarvitse mitään pelätä."
"Mieheni", sanoi tyttö.
"Vaimoni!" virkkoi poika, nosti hänet syliinsä, kantoi hänet puron yli ja katosi hänen kanssaan metsän peittoon.