Minua rupesi ihmetyttämään. Kuinka on tämä mahdollista, äskeinen valtiollinen karkoitettu, jolla ei vapaaksi päästyäänkään koskaan ole valtiollista luotettavaisuutta, yhtäkkiä valtion virassa. Venäjällähän otetaan urkkijoitten avulla tarkka selvä miehestä, ennenkuin hänelle virka annetaan. Minä en malttanut olla kysymättä tätä seikkaa maanmittarilta itseltään.
— Pian se meillä käy. Sattui olemaan tuttu maan mittari ja hän otti asian järjestääkseen. "Mikä pannaan nimeksi?" kysyi hän. — Pannaan vaikka Pljesunow. — Ammattitaidon vakuutti maanmittari ja asia oli valmis muutamassa päivässä. Tämä on rajattomien mahdollisuuksien maa, tämä Venäjä!
— Eikö kukaan epäile sinussa entistä karkoitettua?
— Johan nyt! Leonid Petrowitsh Serebrjakow, valtiollinen vanki, on toistaiseksi kuollut, apulaismaanmittari Ivan Ivanowitsh Pljesunow elää ja jakaa talonpojille maita. Pahinta vain, että näin kaupunkipaikoissa kohtaa entisiä tovereita, joista yksi huutaa Mihail Feodorowitshia, toinen Pavel Konstantinowitshia, kolmas Nikolai Stepanowitshia ja neljäs vielä jotain muuta. Sitä on pitänyt olla niin monena eläessään.
Hetken kuluttua lähti Leonid Petrowitsh Serebrjakow,aliasIvan Ivanowitsh Pljesunow siirtolaishallitukseen ja kuvernementtivirastoon tekemään selvää matkoistaan.
Olinpa aivan unohtaa sanomalehtimiesGrigori Filippowitsh Semeshkon. Hänet oli jokseenkin samanaikaisesti minun kanssani karkoitettu Kiewistä, missä oli ollut erään paikkakunnan lehden aputoimittajana. Hän oli vilkas, kekseliäs, oikea reportteri ja käytti puheessaan kotipuolensa Ukrainan murretta. Syntyperältään oli hän kasakka, eikä koskaan unohtanut liittää tätä kansallisuusmerkintää monilukuisten viranomaisille lähettelemiensä anomusten ja valitusten alle. Hän kirjoitteli paljon karkoitettujen elämästä puoleentoistakymmeneen venäläiseen sanomalehteen. Hänellä oli hyvä tietolähde, pristaw, jonka kanssa hän oli aluksi varsin hyvissä väleissä. Välit kuitenkin myöhemmin rikkoutuivat ja Semeshko kirjoitti Tomskin läänin kuvernöörille ja oikeushovin prokuraattorille aivan tolstoilaiseen malliin ”minä syytän” -kirjelmän, jossa sekä Tomskin kihlakunnan ipsrawnikkaa että Narymin pristawia vastaan esitettiin raskauttavia asianhaaroja lahjusten ottamisesta, kiristämisestä y.m.
V. 1916 kevättalvella sai Grigori Semeshko vastauksen pitkän aikaa varemmin silloiselle sisäasiainministerille ruhtinas Shtsherbatowille lähettämäänsä anomukseen, jossa hän pyysi lupaa matkustaa ulkomaille, koskapa hän kerran Venäjällä oli vaarallinen henkilö. Vastaus oli myöntävä, ja Semeshko ryhtyi valmistelemaan matkaa. Ennenkuin hän oli matkakunnossa, saapui Tomskin kuvernööriltä määräys hänen siirtämisestään Kainskin kihlakuntaan. Silloin tuli miehelle kiire, hän kokosi oitis tavaransa ja lähti Japanin kautta Amerikkaan, jossa lienee vieläkin.
Siinä muutamia Narymin aikaisesta ensimäisestä tuttavapiiristäni. Paljonhan niitä tulisi, jos kaikki luettelisi. Siinä joukossa oli sekä vanhaa että nuorta, vanhin valtiollinen karkoitettu oli jo yli viidenkymmenen ja nuorin siinä kahdeksantoista korvilla. Monella oli Narym jo toinen, muutamilla kolmaskin karkoituspaikka. Parhaimman miesikänsä olivat muutamat saaneet virua karkoituspaikoilla. Se oli heille jo totuttua elämää, ehkäpä he vapaudessa olisivat tunteneetkin itsensä oudoiksi ja saamattomiksi.
Toisen karkoitettujen ryhmän muodostivat rikolliset, etupäässä varkaat. Heitä oli verrattain paljon, useimmat kokeneita ammatissaan ja moneen otteeseen linnassa istuneita. Venäjän laissa on erityinen osasto, joka sisältää toimenpiteitä rikollisuuden torjumiseksi. Sitä on aina sovitettu varkaisiin, jotka ovat joutuneet epäluulonalaisiksi, mutta joita ei ole saatu syyllisiksi todistettua. Tämän lain mukaan varkaat, huligaanit ja irtolaiset karkoitetaan Siperiaan määräajaksi "parantumaan" aivan samoin kuin valtiollisesti epäluotettavatkin. Sotatilan aikana oli heidänkin joukkonsa tavallista runsaampi.
Sitten oli vielä epämääräinen aines, jonka keskuudessa oli vaikka mitä. Valtiolliset ja varsinaiset rikolliset tiesivät toki edes osapuilleen karkoituksensa syyn, mutta tuo kolmas karkoitettujen ryhmä, joka oli enemmistönä, ei tavallisesti aavistanutkaan mistä syystä oli näin käynyt. Useat heistä oli lähetetty karkoituspaikalle vakoilusta epäiltyinä, mutta sellaisen syytöksen täytyi olla joko keinotekoinen tai tavattoman typerä. Edellä on jo mainittu eräästä "vakoilijasta", joka ei voinut kävellä. Sellaisia oli useampiakin, senlisäksi vielä järjenlahjoiltaankin heikkoja.
Mainitunlainen syy oli saattanut Siperian kolkoille perille m.m. erään kahdeksanyhdeksättä vuoden vanhan ukon, joka oli melkein sokea ja umpikuuro. Ensimäisen hyökkäyksensä aikana Puolaan olivat saksalaiset majoittuneet väkisin hänen tölliinsä; minkäpä hän heikko vanhus oli voinut aseelliselle voimalle. Saksalaiset oli ajettu takaisin, venäläiset tulleet tilalle, vanginneet ukon ja karkoittaneet hänet vakoilusta epäiltynä Narymiin.
Samoin oli muuan kahdentoistias poikanen joutunut vakoojan kirjoihin siitä, että oli lapsellisuudessaan kokoillut luoteja taistelukentältä, jonka pakosalle ajetut saksalaiset olivat heittäneet. Saaliistaan oli poikanen valanut luoteja omaan pahanpäiväiseen luikkuunsa, ajatellen sodan loputtua ruveta metsänkävijäksi. Jonkun aikaa tapahtuman perästä oli hänen luokseen saapunut venäläinen sotilaskomennuskunta upseerin johdolla, vanginnut pojan ja lähettänyt vakoojan passilla Narymin alueelle. Lapsukainen ei koko puolentoista vuoden karkoitusaikanaan saanut mitään tietoa vanhemmistaan, jotka murheen murtamina olivat jääneet kotia.
Tällaisia "vakoilijoita" ne poikkeuksetta olivat, ne sadat, tuhannet, joiden nimeä tahraamaan moinen häpeällinen leima oli lyöty. Tuskinpa olisi koko suuresta joukosta löytynyt yhtään ainoata oikeaa vakoojaa; sellaiset oli hirtetty.
Narymissa sai kuulla niin monta kummallista kertomusta ja nähdä niin monta viranomaisille jätettyä anomusta, joissa esitettiin mitä omituisimpia karkoituksen syitä, että jo niistä yksistään voisi kirjoittaa kokonaisen kirjan. Kaikkia ei kuitenkaan tullut muistiin kirjoitetuksi ja muistiinpanoistanikin hävisi eräs vähemmän huolellisesti piiloitettu osa kerran santarmien toimeenpanemassa kotitarkastuksessa. Muutamia tapauksia sentään voin kertoa. Ehkä nekin osaltaan vakuuttavat, ettei karkoitusrangaistus ollut kohdannut kovin pahasti syyllisiä. Kaikki tietoni perustuvat näkemiini asiakirjoihin.
Erään rintamassa palvelevan upseerin rouva oli karkoitettu siitä syystä, että oli seurassa, jossa oli joukko ylhäisiä sisäministeriön virkamiehiä, haukkunut saksalaisia. Ehkä oli muuan herrasmies, joka turhaan oli koettanut rouvaa mielistellä, kostanut kääntämällä tämän puheet päinvastaisiksi, vai olisiko virkamiesten tunnettu saksalaisystävällisyys saanut kolahduksen?
Eräässä liettualaisessa kaupungissa oli santarmi yrittänyt vietellä muutaman leskirouvan seitsentoista-vuotiaan tyttären. Kun hän ei ollut tytön suhteen onnistunut, oli hän iskenyt silmänsä äitiin, joka vielä oli kukkea ja hyvin säilynyt nainen. Tältäkin taholta oli tullut rukkaset. Silloin teki santarmi ilmiannon ja molemmat vastahakoiset karkoitettiin.
Toinen samansuuntainen tapaus oli sattunut Puolassa Brest-Litowskin kaupungissa. Siinä oli ollut päätekijänä santarmiratsumestari, joka samoin oli yrittänyt lähennellä erästä viidentoista vanhaa tyttöä. Epäonnistumista seurasi koko perheen — äidin ja kahden tyttären — karkoittaminen.
Muuan vanha talonpoika oli karkoitettu siitä syystä, että oli uskaltanut tahtoa hintaa hevosestaan, jonka muuan upseeri pakkoluovutti. Hevonen oli mies-paran ainoa.
Kolpashewon kirkonkylässä asui karkoitettuna muuan todellinen valtioneuvos. Hän oli upporikas mies ja eli komeasti. Posti oli melkein yksinomaan häntä varten, joka kerta sai hän kaikellaisia ylellisyystavaroita puutamäärin. Sanottiin kerran kelirikon jälkeen kertyneen hänelle osoitettuja paketteja nelisenkymmentä puutaa. Hänenkin karkoituksensa syy oli omituinen. Muutamia vuosia aikaisemmin oli muuan Saksan prinssi matkustanut Japaniin Wladiwostokin kautta, jossa valtioneuvos asui. Venäjän hallitus, jonka oli osoitettava kestiystävyyttä saksalaista prinssiä kohtaan tämän Venäjän läpi matkustaessa, oli tiennyt, että valtioneuvos Dattanilla oli Wladiwostokissa, missä prinssin piti päiväkaudeksi, pariksi pysähtyä, suuri huoneusto. Hallitus pyysi häntä panemaan kuntoon viitisen huonetta korkeaa vierasta varten. Toinen teki parastaan. Huoneusto oli komea ja prinssi mieltyi siihen kovin.
Aika kului. Jonkun aikaa ennen sotaa oli samainen prinssi tavannut valtioneuvoksen puolison jossain saksalaisessa kylpypaikassa ja palkinnut vieraanvaraisuuden vieraanvaraisuudella, kutsuen valtioneuvoksettaren luoksensa vieraskäynnille. Tästä harvinaisesta tilaisuudesta oli rouva kirjoittanut miehelleen. Sota oli kumminkin tullut väliin. Kirje oli joutunut venäläisen sensuurin käsiin, ja valtioneuvos, jolla oli mokomia suhteita saksalaisten kanssa, oli karkoitettu Wladiwostokista Tomskin lääniin, valtioneuvoksettaren istuessa koreasti panttivankina Saksassa.
Kolpashewosta kirjoitteli valtioneuvos anomuksen toisensa perästä pyytäen päästä vapaaksi karkoituksestaan. Turhaan vetosi hän kumminkin siihen, että hänellä oli parastaikaa kaksi poikaa upseereina Venäjän armeijassa ja että toinen heistä oli saanut Yrjönristin (toinen myöhemmin kaatui), samoinkuin siihenkin, että hän Japanin sodan aikana oli lahjoittanut kaksi miljoonaa ruplaa sotatarpeisiin; karkoitusta ei vaan peruutettu.
Minä en uskalla ruveta väittämään, minkäverran oli ollut syytä tämän henkilön karkoittamiseen, mutta eiköhän sentään tunnu ihmeelliseltä, että mies lennätetään Kaukaisesta Idästä läheisempään itään. Monta muutakin kummallisuutta sattui. Karkoitettiin esim. Tomskin läänistä Tobolskin lääniin, joka on europanpuolinen naapurikuvernementti, ja päinvastoin.
Kerran kesällä v. 1915 karkoitusvimman ollessa hurjimmillaan saapui Narymin pristawille kuvernööriltä kirjelmä, joka oli sisällöltään seuraavantapainen:
Tarkastaessani elatusapulistaa olen havainnut, että kolmelle henkilölle (seuraa nimet) on maksettu elatusapua jo useammilta kuukausilta. Minun kansliassani ei kuitenkaan mainituista henkilöistä ole mitään tietoja. Pyydän teidän korkea-arvoisuuttanne ottamaan selkoa, mistä mainitut henkilöt ovat karkoitetut, minkä syyn takia sekä milloin he ovat Narymin alueelle saapuneet.
Kuulusteltuna kertoi yksi heistä, talonpoika Koslowski, että hän oli jossain Venäjällä matkustanut junassa kotipaikalleen markkinoilta. Hänen vaunuunsa oli tullut sotilas, katsellut hetken ympärilleen, huomannut hänet penkiltä, astunut luokse ja ärjäissyt:
— Sobirai vestshi (kokoa tavarasi)!
Talonpoika oli koettanut selittää, että tämä on hänen paikkansa, eikä hänellä ole pienintäkään halua vaihtaa sitä toiseen. Mutta sotamies oli uudistanut vaatimuksensa niin monta kertaa ja niin uhkaavasti, että miehen oli täytynyt lopulta taipua.
— Minnekäs tästä sitten mennään?
— Sen saat pian nähdä.
Ja pian oli Koslowski saanutkin nähdä, että hänet vietiin saman junan mukana kulkevaan vankivaunuun.
— Sadjis (istu)! — sanottiin siellä ja matka jatkui Narymin alueelle.
Sotamiehet olivat kysyneet hänen nimensä, ikänsä y.m., kuten muiltakin vangituilta, ja kirjoittaneet ne ylös. Tämä paperi saapui miehen mukana Narymiin, mutta kuvernöörin virastossa ei ollutkaan vastaavia papereita. Koslowski oli siis "irtolainen". Lopulta erehdys korjattiin, mutta hän oli saanut olla matkalla likemmä vuoden.
Toisten kahden kohtalo lienee ollut jokseenkin samallainen.
Tähän päivään saakka pysyy sotamiehen omana asiana, miksi hän Koslowskin vangitsi. Aavistella kumminkin saattaa, että vankivaunusta oli joku karannut joko sotamiesten tieten tai tietämättä. Luvun piti olla täysi ja niin haettiin mies matkustajavaunusta joukon jatkoksi.
Kerrottakoon vielä toinen hiukan samankaltainen tapaus, joka kumminkin lienee asianomaiselle karkotetulle ollut vielä katkerampi.
Venäläisten sotajoukkojen hyökätessä Itä-Preussiin oli muuan rajalla asuva Venäjän juutalainen Otto Husqueller ollut venäläisten oppaana. Hän oli tuntenut hyvin koko itärajan ja loitolla seutuja vihollisvaltain puolellakin. Ehkä oli hän harjoittanut siellä kauppaa, ehkä salakuljetusta, samapa tuo, mutta hänen tietonsa, joita hän auliisti käytti venäläisten palvelukseen, olivat olleet monille joukko-osastoille varsin suuriarvoiset.
Olipa sitten tullut saksalaisten tietoon, että sen ja sen niminen siviilimies toimi venäläisten apuna. Hepä olivat heti liimanneet näkyviin paikkoihin julistuksia, joissa luvattiin suuri palkinto Husquellerin päästä. Tästä tiedon tultua rupesi maa polttamaan oppaan alla ja hän pyysi komentavalta upseerilta siirtoa toiseen paikkaan, jossa hän taaskin ryhtyisi harjoittamaan samaa ammattia. Upseeri oli myöntyväinen, mutta sanoi, että paikan voi lopullisesti määrätä ainoastaan esikunta, jonka puoleen hän pyysi miehen kääntymään, luvaten samalla antaa tiedon oppaan saapumisesta ja sen yhteydessä olevista asianhaaroista puhelimitse.
Esikunta majaili kolmenkymmenen virstan päässä paikalta eräässä pikkukaupungissa, jonne Husqueller lähti jalkaisin taivaltamaan upseerin antamalla revolverilla varustettuna. Matkalla kohtasi hän "etapin", viisi vangittua ja kaksi vartijasotilasta. Ajopeleissä näytti olevan liikaa tilaa ja matkamies pyysi sotilaita ottamaan hänetkin hevoskyytiin. Nämä suostuivat.
Kaupunkiin saavuttiin myöhään illalla. Husqueller kävi kolkuttamassa muutamille oville, mutta kukaan ei uskaltanut laskea sisälle tuntematonta miestä, semminkin kun sotatoimia suoritettiin verrattain lähellä. Väsynyt matkalainen oli vähällä jäädä yöksi kadulle, eihän toki voinut löytää esikuntaakaan öiseen aikaan. Silloin johtui mieleen pelastava ajatus. Hän meni samaan paikkaan, minne oli vangitut seuralaisensa vartijoineen jättänyt.
— Perenotshewatj moshno (saako olla yötä)?
— Moshno, loshis (saa kyllä, käy pitkällesi)! — vastasi entinen ystävällinen sotilas.
Ja Husqueller nukkui rauhallisesti yönsä.
Aamulla oli hän hyvissä ajoin valmiina lähtemään esikuntaan.
— Seis! — huudahti karski ääni hänen yrittäessään poistua.
Toinen pysähtyi hölmistyneenä. Hän katsahti sotamieheen. Tämä ei ollutkaan enää eilinen. Vartiosto oli yöllä vaihtunut, eivätkä poistuneet olleet muistaneet huomauttaa, että heillä oli vankien joukossa vapaakin mies. Hän koetti selittää:
— Täällähän on vain viisi vangittua ja minä olen kuudes.
— Piru ties, kuka teistä on kuudes.
Sotilas kutsui päällikkyyttä hoitavan aliupseerin. Tämä kirjoitti ylös Husquellerin nimen. Turhaan koetti hän saada aliupseeria uskomaan, että hän on aivan vapaa kansalainen ja vielä matkalla esikuntaan komentavan upseerin käskystä. Viimeisenä oljenkortena tarttui hän upseerin antamaan revolveriin.
— Upseeri antoi tämän revolverinkin ja käski…
— Ahaa, sinulla on aseitakin! Anna tänne.
Todistuskappale solahti aliupseerin housuntaskuun. Asia oli selvä. Lopulta tapasi Husqueller itsensä Narymin alueella. Hän oli yrittänyt jokaisessa vankilassa pitkällä matkallaan selittää viattomuuttaan, mutta mikään ei auttanut.
Tämän kaiken kertoi Otto Husqueller anomuksessaan sotajoukkojen komentajalle ja sisäasiainministerille. Lopuksi hänet vapautettiin, mutta vankikyyti mukaan luettuna oli hän ehtinyt olla matkallaan kaksitoista ja puoli kuukautta.
Ei ollut hullumpi erään toisenkaan juutalaisen asia. Hän oli joutunutNarymiin omenoittensa takia. Juttu oli näin:
Mainittu henkilö oli vuokrannut ruhtinas Radsiwililtä Puolassa hedelmäpuutarhan. Syksyllä v. 1914 oli hän kokeeksi korjannut osan satoa, satakaksikymmentä puutaa omenia. Olivat tulleet saksalaiset paikalle. Sotamiehet eivät malttaneet olla maistamatta punaposkisia hedelmiä, mutta kun heitä oli paljon, menikin koko korjattu määrä maistiaisiksi. Seuraavana päivänä käskettiin juutalainen saksalaisen joukko-osaston komentajan luo. Tämä kävi suoraan asiaan ja kysyi:
— Ovatko meidän sotamiehemme syöneet sinun omenasi?
Miehen housut rupesivat tutisemaan, vihollinen vielä, kuka ties, minkä tekee. Hän koetti kierrellä.
— Mitä vielä, teidän ylhäisyytenne, muutaman omenan…
— Minulle on kerrottu, että niitä oli satakaksikymmentä puutaa.
— No, vaikka olisi ollutkin, terveydekseen ovat syöneet, mitäpä tuosta, mokomasta määrästä, minä korjasinkin ne vain kokeeksi…
— Mikä niitten hinta on?
— Mitä te nyt, teidän ylhäisyytenne, enhän minä niistä maksua, en toki…
— Sanokaa pois vaan!
Mies yhä epäili. Hän ei ollut lainkaan selvillä, mitä toinen tarkoittaa. Ehkä vielä aikoo virittää ansan. Hän kierteli ja kaarteli, ainoastaan vaivoin sai upseeri lypsetyksi häneltä hinnan.
— Tässä on rahat! Ilmoittakaa heti minulle, jos omaisuuteenne vasta kosketaan.
Juutalainen korjasi koko sadon, kuusituhatta puntaa, hänen vuotuisen työnsä tulos. Kukaan ei omenoihin kajonnut.
Yhtäkkiä saapuivat venäläiset, ajoivat saksalaiset pois kylästä ja ryhtyivät isännyyttä pitämään. Ensi töikseen ottivat he haltuunsa kaikki omenat, kuusituhatta puntaa. Juutalainen odotti kutsua päällikön luokse. Kaipa toki omat, kun kerran vieraatkin.
Kutsua ei tullut. Lopuksi rohkaisi hän mielensä ja meni käskemättä johtavan upseerin luo. Olihan sentään kysymyksessä koko vuoden ansio. Jos se menee noin vaan, niin millä eletään ensi syksyyn.
Upseeri kohteli ylimielisesti. Vielä tässä maksua, nyt on sota, isänmaan hyväksi täytyy jokaisen uhrata. Juutalainen näki pyyntönsä turhaksi ja anoi passia päästäkseen perheensä luo Warsowaan. Siihen sanoi upseeri:
— En voi antaa, menet valittamaan, tulee minulle vain ikävyyksiä, vaaditaan selityksiä j.n.e. Minä laitan sinut toistaiseksi varmempaan talteen.
Seurasi karkoitus Narymin alueelle.
Hyvin tämännäköisiä juttuja voisin kertoa kuinka paljon tahansa, mutta jääkööt, syyttävät vielä saksalaismielisyydestä.
Seuraava Abram Grigorjewitsh Plotkinin keväällä v. 1916 sisäasiainministerille jättämä anomus, joka haltuuni on jäänyt sananmukaisena, puhukoon itse puolestaan:
"Elok. 4. p:nä (v. 1.) 1914 sain minä ollessani Odessassa Kanskin kaupungista Jenisein kuvernementista sähkösanoman, jolla minulle ilmoitettiin, että veljeni Josef Plotkin ollen vakinaisessa sotapalveluksessa 32. siperialaisessa rykmentissä oli lähtenyt rykmenttinsä mukana sotanäyttämölle. Hyvin ymmärrettävästi halusin minä tavata veljeäni ja hyvästellä häntä hänen mahdollisesti käydessään kohti kuolemaa. Päätin matkustaa häntä vastaan Tsheljabinskiin, mutta asiani (olin saamassa lupaa toimia armeijan hankkijana) pidättivät minua Odessassa ja minä matkustin sieltä vasta elokuun 20. p:nä.
"Veljeni tapasin Gonenzin kauppalassa, joka sijaitsee muutamien virstojen päässä Ossowetsin linnoituksesta. Siellä keskustelin veljeni kanssa hänen päällystönsä luvalla.
"Rykmentti, jossa veljeni palveli, lähti edelleen, ja minä päätin samana iltana matkustaa takaisin. Istuessani rattaille tuli luokseni muuan sotamies ja kysyen, kuka minä olen, — vangitsi minut.
"Tavallisesti sellaisissa tapauksissa, että joku vangitaan sotatoiminnan alueella, seuraa vangitsemista välittömästi karkoitus Narymin alueelle tai johonkin muuhun sentapaiseen paikkaan. Minun kohtalonani oli ennen sinne joutumistani kärsiä joukko seikkailuja.
"Venäjä — sanotaan — on rajattomien mahdollisuuksien maa, mutta lieköhän kenellekään sattunut sellaista mahdollisuutta kuin minulle.
"Minut — toisen luokan venäläinen kauppias, jonka isä ja esi-isät ovat syntyneet ja eläneet Venäjällä ja olleet Venäjän alamaisia — vangittiin passi ja muut paperit kourassa, teljettiin yhteen saksalaisten sotavankien kanssa ja, aivankuin sotakentällä vangiksi otettu saksalainen, lähetettiin keskusleiriin Barnaulin kaupunkiin Tomskin läänissä. Eivät mitkään vakuuttelut Venäjän alamaisuudesta auttaneet, minä olin saksalaisten luettelossa. Ja pyrkiessäni asioille kaupungissa annettiin minulle sotavankeja varten määrätty lupakirja, jossa oli Barnaulin kaupungin komendantin nimi ja sinetti. Keskusleirissä vietin minä yli kaksi kuukautta, syysk. 14. p:stä marrask. 19. p:ään 1914.
"Vasta marrask. 10. p:n seuduilla minun onnistui taivuttaa Barnaulin kaupungin komendantti tekemään sähköteitse kysely Kanskin kaupunkihallitukselle. Tämä sähkösanomalla vastasi, että Abram Plotkin on hallitukselle henkilökohtaisesti tunnettu, että hän polveutuu Kanskin kihlakunnan Tansowskin volostin talonpojista ja on toisen luokan kauppiaana Kanskissa.
"Tämä vastaus saattoi Barnaulin sotilasviranomaiset pulaan, eivätkä he tienneet mitä tehdä minun kanssani. He päättivät jättää minut siviiliviranomaisten käsiin. Marraskuun 19. p:nä 1914 minut siirrettiin Barnaulin isprawnikan haltuun ja samana päivänä lähetettiin etappikyydillä Tomskiin. Ja sieltä — Narymin aluehan on onneksi samassa kuvernementissa — toimitettiin minut Narymin kaupunkiin, jossa olen ollut jo puolitoista vuotta karkoitetun ominaisuudessa poliisivalvonnan alla.
"Mistä syystä minut tänne lähetettiin ja kenen käskystä — en tähän saakka ole saanut tietooni. Minkäänlaista kuulustelua ei vangittaessa pidetty. Pieninkin kuulustelu olisi selvittänyt, etten minä ole Saksan alamainen. Vangittaessa otettiin passia lukuunottamatta seuraavat asiapaperit: 1) Siperian rautatiehallituksen antama todistus siitä, että minä, Plotkin, toimitin hankintoja tämän rautatien rakennukselle; 2) Itäkiinalaisten rautateitten päällikön apulaisen, ruhtinas Hilkowin antama todistus samasta asiasta; 3) ja 4) kaksi samallaista Itä-Kiinan rautatien insinöörin Levensonin antamaa todistusta; 5) Kanskin sotilasmuonitusaseman päällikön todistus lihan hankinnasta sopimuksen mukaan. — Kaikki nämä asiakirjat olisivat voineet todentaa minun henkilöllisyyteni, vieläpä antaa tietoja minun luotettavaisuudestani.
"Pyydän nöyrimmästi teidän ylhäisyyttänne määräämään asiani tutkittavaksi ja sallimaan minun matkustaa Europan Venäjälle Poltawan kaupunkiin ja asumaan siellä vaikka poliisivalvonnan alla."
Vastausta anomukseensa ei Plotkin tietääkseni koskaan saanut.
Jenisein lääni on kauempana idässä kuin Tomskin kuvernementti, mutta siitä huolimatta piti Plotkin varmuuden vuoksi siirtää varsinaiselle karkoituspaikalle. Tutkimattomat ovat Venäjän viranomaisten aivoitukset joka suhteessa.
Lopetan jo, vaikkakin näitä esimerkkejä voisin luetella loppumattomiin. Sangen kirjava oli Narymin alueen yleisö sodan aikana. Tuskinpa lienee ennen Inkinon kirkonkylän raiteilla kahissut varieteenaisen silkkihame, eikäpä liene karkoitettu santarmiupseeri ennen tallannut Kusjminon pikkuisen kylärähjän kujia. Epäilenpä myös, onko joskus ennen tätä sotaa parooni-eversti tähystellyt kiikarillaan Kolpashewon "mamselleja".
Nyt oli kaikkea. Oli Yrjönritareita, upseereja, kerran vähän aikaa varakuvernööri ja ylioikeuden prokuraattori Galitsiasta sekä kaiken kukkana muutamia santarmikätyreitä. Jälkimäisistä muistan ennen muita erään Siegelberg-nimisen, joka kirjoitteli yhtämittaa anomuksia melkein kaikille ministereille ja luetteli ansioitaan, jotka eivät lainkaan olleet vähäiset, vaikka eivät näkyneet enää auttavan. Mies oli joutunut entisten käskijäinsä auttamattomaan epäsuosioon.
Miten karkoitetut Narymissa elivät.
Karkoitusalue on jonkunlainen vapaus vankilan ja etappiajan jälkeen, mutta varsin rajoitettu. Kaupunki on pinta-alaltaan mitättömän pieni, kuten edellä on kerrottu, siinä on karkoitetuille vapautta noin neljänneskilometri joka suuntaan. Käytä se vapautesi sitten pitkin tai poikin, mutta elä uskalla lähteä kauemmaksi, siitä voi seurata kolme kuukautta vankeutta.
Sehän se juuri on se yhden pienen ympyrän kiertäminen, joka vuosikausia kestettyään lopulta vie kärsivällisyyden ja pilaa tyyten hermot. Siinä johtuu monasti mieleen, että jotain tällaista mahtaa tuntea häkkiin suljettu eläin.
Melkein aina olisin ollut valmis vaihtamaan tämän vapauden sodan loppuun saakka kestävään vankeusrangaistukseen jossain Suomen vankilassa, vaikka hyvin tiesin omasta kokemuksestani, että meikäläisten rangaistuslaitosten komento on varsin tiukka. Mutta tietäisihän olevansa edes omalla maaperällä.
Sanotaan, että venäläiset ovat herkkiä koti-ikävälle. En minä sitä ainakaan huomannut, mutta ehkä he Siperiassa ollessaan tunsivat olevansa omalla kamaralla, venäläisellä maaperällä. Kaikuihan siellä oma kieli ja olivathan siellä tavatkin monessa suhteessa samanmukaiset kuin "Äiti Venäjällä".
Ainakin aluksi näyttivät venäläiset valtiolliset jaksavan pitää yllä hyvää tuultansa ja työnhaluansa.
Narym on vanha karkoitusalue ja varsinkin viime aikoina, jolloin karkoitettujen tulva oli suurempi kuin ehkä milloinkaan ennen, oli suorastaan pakko järjestää jollain tavoin taloudellista asemaansa, kellään kun ei ollut määrättömiä rahavaroja käytettävänään.
Asuntokomitea oli toiminnassa allekirjoittaneen saapuessa Narymiin. Sen tehtävänä oli puuhata kaikille uusille Narymiin saapuville valtiollisille karkoitetuille siedettävä asunto, samalla kun se arvosteli hinnat, ettei talonpoikien rahanhimo pääsisi liiaksi nousemaan.
Asuntokomitea sangen pian, kun Narymiin alkoi saapua suuria joukkoja ei-valtiollisia karkoitettuja, menetti merkityksensä, sillä asunnoista syntyi kovin voimakas kilpailu ja epämääräiset ainekset "söivät" monta kertaa rotevammilla maksuillaan valtiollisten kortteerin.
Yhteistoiminta vallitsi myös ruokapuolen alalla. Erinäiset ryhmät, noin 8—12 henkeen, olivat muodostaneet jonkunlaisia "osuusruokaloita" eli "kommuuneja", kuten niitä Narymissa nimitettiin. Näissä tosin syötiin vain päivällinen, mutta muutahan sitä ei juuri ollut varaa syödäkään, ryypättiin teetä paljaan leivän kanssa aamiaiseksi ja illalliseksi. Päivällisen valmistus oli jonkun palkatun henkilön huolena, mutta tuotteitten oston ja hankinnan suoritti aina päivystäjä, jollaisena kunkin ruokailijan oli velvollisuus vuorollaan toimia. Sama päivystäjä toimitti myös "ylöspassaajan" tehtäviä.
Myöhemmin, kun elintarvekysymys alkoi Narymissakin kärjistyä, hinnat suunnattomasti kohosivat ja saanti kohtasi vaikeuksia, laajennettiin toimintaa ja alettiin toimittaa suuria yhteisostoja. Kymmenien, välistä satojenkin virstojen päästä kulettivat yhteisoston lähetit elintarpeita Narymiin, jossa niitä koetettiin myydä valtiollisille karkoitetuille niin kohtuhintaan kuin suinkin mahdollista. Karkoitettujen rajoitetun talousarvion vuoksi oli tällainen yhteistoiminta välttämätön, eivätkä viranomaisetkaan sille panneet esteitä.
Valtiollisten kesken löytyi myöskin apukassa josta sai kerrallaan kolme ruplaa apurahaa, tietysti takaisinmaksuvelvoituksella. Summa tosin ei ollut suuruudella pilattu, mutta parempi sekin hädässä kuin ihan ilman, eikähän valtiollisilla ollut mahdollisuuksia kovin rikkaitten kassojen luomiseen. Useimmiten on ensimäinen apu paras apu ja juuri sen avun antoi valtiollisten kassa vastatulleille, joista useimmat kyllä muutaman ajan kuluttua alkoivat saada avustusta kotipuolestaan.
Harvoin on karkoitetuille työtä tarjolla, sillä viranomaiset eivät salli siirtyä ulommaksi asuma-alueelta, ja itsessään Narymissa ei työpaikkoja löydy. Mutta joskus, varsinkin viime aikoina, erinäisiä lupia myönnettiin, sillä puute alkoi käydä kovin uhkaavaksi, ja silloin taas muodostettiin työkuntia ja painuttiin ikimetsiin halon pilkontaan tai sedripuun pähkinäin keruuseen. "Kommuuni" siis siinäkin, "murehet, riemut jaettiin".
Henkisestä ravinnosta pidettiin myös huolta. Aikojen kuluessa oli karkoitetuille paisunut tavallisen kookas kirjasto, jota innolla käytettiin. Monet paremmassa asemassa olevat aatetoverit olivat sitä muistaneet lahjoituksillaan. Useita arvokkaitakin teoksia kirjastossa löytyi. Allekirjoittaneen Narymissa ollessa lähetti tunnettu venäläinen sosialistiteoretikko G. W. Plehanaw Sveitsistä verrattain suuren kirjakokoelman, samoin saapui tunnetulta taloustieteilijä A. Bogdanowilta parikin sangen kunnioitettavaa lähetystä.
Mutta jo vuonna 1915 alkoivat santarmit tehdä hyvin tiheitä "visiittejä" kirjastoon, joka sitä ennen oli tunnustettu aivan lailliseksi, ja heidän mukaansa hävisi kirjakokoelmista milloin mikin nide. Vaikka täten takavarikoidut kirjat tavallisesti palautettuakin, tuotti santarmien menettely suuria haittoja säännölliselle lainaustoiminnalle. Senpävuoksi karkoitetut ehdottivatkin Narymin kaupungille, että tämä ottaisi kirjaston haltuunsa. Karkoitettujen kirjastokomitea lupasi vielä kirjaston järjestääkin, kaupungin velvollisuus oli vain ottaa haltuunsa valmis laitos ja pitää huolta kirjastonhoitajan palkkaamisesta sekä laitoksen mahdollisesta laajentamisesta. Ainoana ehtona oli, että karkoitetutkin mahdollisimman pienestä maksusta saisivat sitä käyttää. — Sillä keinoin sai Narym ensimäisen kirjastonsa. Ehkäpä se levittää tiedon hedelmiä toistaiseksi vielä ylen karuun ympäristöönsä.
Lukusali oli sentään aivan loppuun saakka karkoitettujen itsensä hallussa. Lukusalilla ei kumminkaan Narymissa ollut aivan samaa merkitystä kuin yleensä muualla. Narymin karkoitetuilla ei nimittäin ollut käytettävänään sellaista huoneustoa, jossa sopisi oleskella lukemistarkoituksessa. Sanomalehdet saapuivat yksityisten karkoitettujen nimiin ja niitä annettiin, samoinkuin ennen kirjoja, lainaksi määräajaksi.
V. 1915 tuli karkoitettujen lukusaliin kuusi suurempaa sanomalehteä ja niitten lisäksi vielä koko joukko muita pienempiä paikallislehtiä eri seuduilta. "Sibirskaja Shisnj" tomskilaisena lehtenä saavutti suurimman lukijakunnan, siinä kun oli tuoreimmat — joskin hiukan niukat — tiedot maailman menosta. "Novoje Vremjaa", joka sekin oli saapuvien lehtien joukossa, lukivat etupäässä "strateegit", jotka kehuivat sen sotatietojen olevan tarkimpia.
Mutta ei yksin sanomalehdillä lukusali ravinnut lainaajiaan. Melkein kaikki huomattavimmat aikakauskirjat y.m. julkaisut olivat myös saatavissa.
Mistäkö rahat näitten monien sanomalehtien ja aikakautisten julkaisujen tilaamiseen?
Mistäpä ne rahat olisi saatu, jos rahoja olisi tarvittu. Mutta toimitukset ymmärsivät aseman ja lähettivät julkaisunsa suuresta kiitoksesta.
Karkoituspaikalla kävi sivistystyö kuumeisella kiireellä. Vankila ja karkoitus — siinä Venäjän työläisten korkeakoulut. Niissä saa hän levähtää ja tietojansa kartuttaa. Kehittyneemmät opastavat vähätietoisempia, yhteisvoimin pyritään yhteiseen päämäärään.
Mutta valtiollisetkin karkoitetut väsyivät ja heidän henkiset harrastuksensa herpoutuivat. Ihminen ei jaksa ijänkaiken työskennelläkään erämaassa. Henki ei pysy joustavana ja tahtokin jo lopulta tylsistyy. Jo v. 1916 alkoivat opintorenkaitten saumat ratkeilla, syntyi henkilökohtaisia kinasteluja, sitten lopulta ilmiriitoja. Kaikki järjestetty toiminta, niin henkinen kuin taloudellinenkin, joutui täydelliseen hajaannustilaan.
Kaivattiin elämän hyörinää. Sitä vaati sekä silmä että henki. Mutta viidensadan virstan päähän ei kuulu elämän humu. Aina samat ihmiset kiertämässä samaa ympyrää. Jospa edes kerran kuussa tai vaikkapa vain kerran vuodessa näkisi tuntemattomat kasvot! Mutta ei… ei… Tulee lopulta villiksi ja alkaa karttaa vähiäkin tuttaviaan. Sielussa syntyy elävältä haudatun kamala tunne. Eläviä ruumiita olivat ne kärsiväkasvoiset haamut, jotka likaisia katuja ilman päämäärää edestakaisin kuljeskelivat.
Ja se, mikä elämää oli, oli keinotekoista ja kummallista.
Kuten ennen on kerrottu, tuli posti kerran viikossa, kesällä pitemmänkin väliajan perästä. Mutta postin väliaikoina levisi aina mitä oudoimpia huhuja. Kukaan ei voinut tietää, mistä ja miten ne olivat saaneet alkunsa, mutta jokainen niitä ahmi ja näytti ikäänkuin niistä elävän. Ja päivän kuluessa ne kasvoivat kuin vuorelta alas vyöryvä lumimöhkäle. Kaikkien aiheena oli sota tai karkoitettujen vapautus. Milloin olivat saksalaiset vallanneet Pietarin tai Moskovan, milloin olivat venäläiset tunkeutuneet Berliniin ja tämän riemusanoman saatua oli heti annettu karkoitettujen vapautuskäsky. Saapui sitten posti ja toi sanomalehden. Asema ennallaan, laukausten vaihtoa, tiedustelijain retkeilyjä ja siellä täällä tykkien jyskettä, eikä sanaakaan vapautuksesta. Kukaan ei sentään ihmetellyt. Ehkä ei kukaan ollut uskonutkaan siivekästä huhua, vaikka oli ollut valmis sitä levittämään joka taholle. Pitihän toki olla puheenaihetta sellaisissa oloissa.
Kaksi kertaa vuodessa oltiin ilman postia ja ilman sähkölennätintä kaksi kuukautta kummallakin kertaa. Silloin ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada tietoja muusta maailmasta ja kuitenkin oli juuri silloin huhuja mitä hurjimpia liikkeellä. Niitä kertoi toinen toiselleen lukemattomia. Mistä ne olivat tulleet? Kukaan ei tainnut tulla kysyneeksi. Langatonta sähkölennätintä ei Narymiin ainakaan ollut ja ilmapurjehduskin on siellä tuntematon.
Ja huhujen pyörteessä huoattiin: oh, kunpa pääsisi edes Tomskiin, siellä kai tiedetään paljon, onhan niin tärkeä aika elettävänä. Palasi joku Tomskista. Kohta oli hänen ympärillään sankka parvi: — mitä, mitä uutta? Nähtävästi ei mitään. Tulija tiesi vähemmän kuin narymilaiset, sillä hän oli tullut maailmasta, jossa ei ole elämää janoavia ihmisiä eikä huhuja.
Kaikesta huolimatta voi syyllä sanoa, että valtiollisten karkoitettujen asema oli helpompi. Heille voi tulla tylsyyden hetkiä, mutta joskus ainakin saattoivat he tarttua kirjaan, joskus ainakin pysyi kynä kädessä ja voi kirjoittaa kirjeen ystävälleen tai sanomalehdelle. Mutta kauheampi oli suuren ei-valtiollisten karkoitettujen lauman laita. Varkaista en puhu, sillä he löytävät aina ja joka paikassa toiminta-alan, mutta entä ne sadat muut, jotka sattumalta olivat joutuneet karkoituspaikalle: kauppiaat, talonpojat, käsityöläiset, työmiehet y.m. He eivät olleet ennenkään kirjoja viljelleet, eivätkä liioin kynätöitä tehneet, — monet, ehkä useimmat heistä, olivat tuskin lukutaitoisia. Millä he aikaansa kuluttivat?
Siinä kysymys, johon en osaa vastata. Sen vain tiedän, että monet juuri sen joukon keskuudesta menettivät järkensä. Toiset heistä tulivat aivan pelottaviksi, ja monta kertaa muistan istuneeni veitsi jalkojen välissä ja paksu sedripuukeppi vierellä sellaisen kutsumattoman vieraan huoneeseeni tunkeuduttua.
Mutta puhukoon tästä seikasta virallinen asiakirja. Monien valitusten johdosta oli muuan "hänen ylhäisyytensä", todellinen valtioneuvos, sisäasiainministeriön virkamies lähetetty Narymiin tutkimaan sikäläisiä tapahtumia. Hänelle osoitettiin joukko valituksia, joista yhdestä otan tähän seuraavaa:
"Mielisairas Korolewin, jonka jäätyneen ruumiin teidän ylhäisyytenne itse näki, kohtasin minä Nowo-Ilinskissä jouluk. 22. p:nä (v.l.) 1915, missä hän ja valtiollinen karkoitettu Wegman saavuttivat minut matkallani Narymin alueelle." (Asian kertoja oli ollut siirrettynä Moltshanowon alueelle Narymista, mutta palautettu sieltä taas takaisin entiselle asuinpaikalleen.)
He olivat lähteneet Tomskista julmaan 45° (Reaumuria, siis noin 56° C) pakkaseen. Korolewille ei oltu annettu lämpimiä vaatteita eikä hänelle kuuluvaa vaatetusrahaa (18 rpl. 43 kop.). Hänet oli sullottu rekeen lyhyeen takkiin ja rikkinäisiin jalkineihin puettuna. Jo ensimäisellä asemapaikalla, 12 virstan päässä Tomskista, hänen oli täytynyt hieroa lumella paleltuneita käsiään. Satunnainen matkatoverinsa Wegman oli antanut hänelle parin huopasaappaita ja kyytimiehet säälistä peittäneet hänet turkeillaan. Ja mies oli sanan täydessä merkityksessä hullu. Matkalla hypähteli hän reestä, tanssi, lauloi, repi vaatteitaan.
Igodshinskin jurtilla, missä muutimme hevosia, astuimme sisälle lämmittelemään. Jonkun ajan kuluttua Korolew pukeutui ja meni ulos. Hän oli usein ennenkin lähtenyt samalla tavalla, mutta säännöllisesti palannut, eikä tälläkään kertaa, vaikka hänen lähtönsä huomattiin, meitä saattamassa ollut vartija lähtenyt hänen perässään. Jonkun ajan perästä vartija lähetti kyytimiehen pojan etsimään Korolewia. Poika palasi yksin. Silloin lähdimme kaikin etsimään, haettiin koko kylä, mutta ei löydetty. Aamun tullen hänen jäätynyt ruumiinsa löytyi puolen virstan päässä kylästä sijaitsevasta viidakosta.
Samaan aikaan Ilinon kylässä paleltui toinen mielisairas M. Bock. Paleltui senvuoksi, että vartijavanhin Ursulenko, jonka huostaan pristaw Walter oli jättänyt sairaan, ei hankkinut hänelle asuntoa, vaan ainoastaan yösijan talonpoikien luona vuoron perään. Ja kun työssään oleva talonisäntä, jonka luona Bockin piti olla yötä, ilmoitti tämän katoamisesta Ursulenkolle, ei viimemainittu kiinnittänyt ilmoitukseen mitään huomiota, eikä toimeenpannut minkäänlaisia etsiskelyjä. Aamulla taas jäätynyt ruumis. Bock paleltui aivan kylän keskelle tielle.
Kuusikuukautisen Narymissa oloni aikana näin minä kymmenkunta mielisairasta. Jos sairaalla sattuu olemaan raivokohtauksia, suljetaan hänet poliisiputkaan, pidetään siellä useampia viikkoja ja sitten lähetetään Tomskiin, mutta Tomskin mielisairaala jostain syystä hyvin pian päästää pois sairaansa ja heidät täytyy kohta lähettää sinne takaisin, tietysti taas sitä ennen maistettuaan Narymin poliisivankeutta. — Jos hulluus on lievempää laatua, maleksii mielisairas pitkin Narymin katuja, hän ei koske kehenkään, eikä kukaan häneen.
Mielisairasten prosenttimäärä — Narymista päättäen — ei ole lainkaan vähäpätöinen.”
Niin valituksen kirjoittaja. Hän puhuu kuuden kuukauden kokemuksista, minä voin puhua melkein kahden vuoden ja yhtyä täydellisesti häneen.
Ja kyllä kai niitä paljon täytyi mielipuolia olla, koskapa väliin lähetettiin heidän mukanaan selvä mieskin hullujenhuoneeseen. Erityisesti muistan erään sangen sivistyneen ja miellyttävän puolalaisen — nimi on haihtunut muististani, vaikka tunsinkin miehen hyvin — kohtalon. Häntä pidettiin mielisairaalassa monta viikkoa, ja kun hän myöhemmin, tavatessani hänet Tomskissa, kertoi muistelmiaan, en minä voinut olla ihmettelemättä, kuinka hän niinkin hyvällä hermostolla oli palannut laitoksen yleishuoneesta, jossa oli saanut pitkän aikaa suorastaan taistella henkensä puolesta.
Entä aineellinen toimeentulo? Narymin hökkelit, joissa kovalla pakkasella saattoi palelluttaa nenänsä, tietäisivät varmaan kertoa monta pöyristyttävää historiaa kurjuudesta ja kärsimyksestä, puutteesta ja sairaudesta. Monta katkeraa kyyneltä lienee siellä heinätyyny saanut kätkeä yksinäisten, unetonten yönhetkien vieriessä. Monen kotiseutu oli sodan jaloissa, eivätkä he voineet saada avustusta mistään päin. Useampi taas oli lähtenyt rahattomana matkalle varattomista oloista, joten yleinen puute vallitsi. Valtion myöntämä apuraha oli aluksi 7 rpl. 70 kop. kuussa. Sittemmin se ylennettiin 9 rplaan 50 kop., mutta oli sittenkin riittämätön. Työnansiosta alkuaikoina ei myöskään voi vakavasti puhua. Viranomaiset eivät suostuneet antamaan lupaa poistua asuntopaikalta, eikä Narymin alueella juuri ollut työtä saatavissa. Vasta viime aikoina, kuten yllä on jo huomautettu, yleisen nälkäkuoleman ollessa ovella, tunsivat viranomaiset olevansa pakoitettuja lupia antamaan.
Puutteellisesta ravinnosta johtuivat monet sairaudet, jotka leikkasivat runsaan sadon. Useita kertoja vuodessa raivosivat myös kulkutaudit kaataen sekä paikallista väestöä että karkoitettuja joukottain.
Monta tuntematonta osatoveria korjattiin haudan poveen. Monta tuttua samoin.
Johtuupa tässä mieleeni toukokuun puolivälissä 1915 kuolleen lättiläisen sosialidemokratin Cristop Mazkarin surullinen kohtalo. Hän oli kuolinhetkellään ainoastaan kahdenkolmatta vanha. Oli saapunut Libausta karkoitettuna sotatilan ajaksi Parabelin kylään, kolmekymmentä virstaa Narymista etelään, helmikuun lopulla terveenä ja toivorikkain mielin. Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa oli hän sairastunut suolikuumeeseen. Paikallinen välskäri — Parabelin kylässä sellainen on, muissa kylissä ei juuri löydy — oli sanonut taudin olevan kotimaista koleeraa ja menevän pian ohitse. Kylästä toiseen ei ollut helppo saada lupakirjaa, mutta sairaan tilan yhä huonontuessa oli vartijavanhin kumminkin suostunut sellaisen Narymiin pääsyä varten antamaan. Mutta välskäri teki tenän, hän oli kerran sanonut, että tauti ei ole vakavaa laatua, eikähän toki sopinut hänen lääketieteelliselle oppineisuudelleen noin vaan joittenkin karkotettujen edessä taipua. Vasta aivan viime tingassa, kun sairaan tila jo oli toivoton ja hänelle vielä ilmestyi suuri ajos kaulaan, perääntyi itsetietoinen välskäri ja lähetti potilaan Narymin sairaalaan. Valtiolliset karkoitetut järjestivät täällä toverinsa sairasvuoteelle päivystyksen, että aina oli kaksi henkeä hänen tarpeitaan tyydyttämässä. Toverien huolenpitokaan ei enää voinut auttaa, vaan kuoli Mazkar muutamien päivien kuluttua kiroten koko vallitsevan järjestelmän ja ne, jotka hänet olivat nuoruutensa keväässä temmanneet kotioloistaan ja syösseet kurjuuteen kuolemaan.
Harvinaisissa olosuhteissa sattuivat kaikkikin kuolemantapaukset. Aina niihin oli syynä puutteellinen lääkärinhoito ja viranomaisten ylimielisyys. Erikoisen järkyttävä oli muuan tapaus, jolloin pristawin ja paikallisen lääkärin huolimattomuus saattoi hautaan erään valtiollisen karkoitetun juuri samana päivänä, jolloin hänen piti vapautua neljä vuotta kestäneen karkoituksensa jälkeen.
Eivätkä itsemurhatkaan olleet harvinaisia. Moni oli pakoitettu käyttämään oman käden oikeutta hädän ja puutteen ahdistamana. Erityisesti muistan hyvien tuttavieni Goldsteinin ja Jermolajewin kaksoisitsemurhan. Tarkasti olivat he tekonsa edeltäpäin harkinneet, koskapa Jermolajew, joka vielä ehkä olisi voitu strykniini-myrkyn vaikutukselta pelastaa, voimakkaasti torjui kaikki auttamisyritykset. Molemmat nämä nuoret miehet — Goldstein 22 vuotias, Jermolajew 25 — olivat vanhoja karkoituspaikan kasvatteja. Iloton elämä oli heidät siihen määrin lamauttanut, etteivät he jaksaneet odottaa muutamien kuukausien perästä tapahtuvaa vapauttamistaan. Heidän toiveensa täytettiin, ainoa toiveensa: heidät haudattiin vierekkäin ulkopuolelle hautuumaan.
Tahdon lopettaa tämän luvun lainaamalla edellämainitusta sisäasiainministeristön lähettämälle tutkijalle jätetystä valituskirjelmästä vielä erään kohdan. Näin se kuului:
"Otan vapauden huomauttaa teidän ylhäisyydellenne jo kertomistani muista tapauksista, jotka kuvaavat karkoitetuille osoitettua lääkärinapua sekä samalla karkoitettujen vaatetusavun saantia.
"Sarafanowkan kylässä (Moltshanowon alueella) kuoli syyskuun puolivälissä 1915 tuntemattomaan tautiin muuan vapaaehtoisesti karkoitetun vaimonsa luokse saapunut Henrik Mats. Parin viikon perästä sairastui itse vaimo Mats kolmen lapsensa kera. Samoin sairastui heitä hoitava karkoitettu nainen Golz. Jonkun ajan perästä sai kuudennen piirin pristaw mainitun kylän vanhimmalta vartijalta ilmoituksen, jonka liitän melkein sananmukaisesti: 'Ilmoitan teidän korkeudellenne, että karkoitettu vaimo Mats ja hänen kolme lastaan (seuraa lasten nimet) sekä heidän luonaan asuva karkoitettu nainen Golz ovat sairastuneet tuntemattomaan tautiin, eivätkä kolmeen viikkoon ole nousseet vuoteesta. En voi heitä lähettää sairaalaan, kun ei heillä ole minkäänlaista vaatetusta'. — Pristaw lähetti tämän tiedonannon Moltshanowon sairaalan välskärille pyytäen häntä matkustamaan Sarafanowkaan sairaita katsomaan. Välskäri ei tavannut itseään vaimo Matsia enää elävien joukossa ja totesi lapsilla sekä Golzilla olevan lavantaudin. Välskäri ei voinut heitä heti lähettää sairaalaan. Sairaat kieriskelivät riepukasassa, lapsilla ei ollut edes paitoja päällään. Välskärin täytyi matkustaa takaisin Moltshanowoon, lähettää sieltä vartijan mukana sairasviittoja ja peitteitä, ja ainoastaan sillä tavoin saatiin sairaat sairashuoneeseen. Onneksi, tai pikemmin ehkä onnettomuudeksi, saatiin pelastetuiksi orvot, joista vanhin oli 13-ja nuorin 7-vuotias. Minne he nyt isättöminä ja äidittöminä joutuvat! Vaatetusapua vaimo Mats ei saanut; hän saapui Narymin alueelta kesällä, ja kesävaatetusapua ei annettu yhdellekään karkoitetulle. Pristaw Walter oli ilmoittanut, että hänen mielestään kukaan karkoitetuista ei kesävaatetusapua kaipaa.
"Tomskin läänissä sijaitsee pieni kihlakuntakaupunki Kusnetsk. Lukemattomien anomusten jälkeen tavallisesti kuvernöörin erityisellä luvalla siirretään vaikeasti sairaita sinne. Siirtämistavasta mainitsen tositapauksen.
"Narymissa asui karkoitettu V. J. Lukin. Sairastaen munuaistautia anoi hän siirtoa Kusnetskiin. Lupa tapasi hänet sairaalassa, missä hän poti vaikeanlaatuista munuaistulehdusta. Ystävät neuvottelivat Lukinin kanssa ja päättivät kaikesta huolimatta lähettää hänet toivoen, että hän jossain Tomskin sairaalassa pian paranee. Narymin lääkäri antoi luvan vaikeasti sairaan lähettämiseen. Tunnottomassa tilassa saatettiin Lukin laivaan. Sairaanhoitajattarena matkusti hänen mukanaan erään karkoitetun vaimo.
"Venäjän karkoituspaikoilla on sellainen tapa, että toiseen paikkaan siirrettyjen karkoitettujen, jollei karkoitus tapahdu rangaistuksen muodossa, sallitaan matkustaa omalla kustannuksellaan, eikä 'etapilla'. Erityisesti sovellutetaan tätä tapaa sairaisiin. Kaikkialla muualla, paitsi Tomskin läänissä, on tämä tapa käytännössä. Lukin tuotiin syysk. 3. p:nä Tomskin sairaalaan ja jo 23. p:nä samaa kuuta hänet vangittiin ja teljetyin siirtovankilaan kuljetettavaksi 'etapilla' Kusnetskiin, jonne hän saapui vasta joulukuun 3. p:nä. Terveisiinkin ihmisiin vaikuttaa 'etappi' sangen turmiollisesti. Koko elämän ajaksi jää joku 'etapilla' saatu vaiva. Mutta Lukin, joka kolme viikkoa ennen ei kyennyt kättäänkään liikuttamaan, työnnettiin 2l 1/2 kuukautiselle etappitielle jalkaisin (melkein koko matkan Tomskista Kusnetskiin kulkee 'etappi' jalkapolkuja).
"Sillä tavoin Tomskin läänissä helpoitetaan sairaitten karkoitettujen kohtaloa — lähetetään heitä parempiin paikkoihin.
"Minkäänlaisesta lääkärinavusta karkoitetuille Tomskin kihlakunnassa ei kannata puhuakaan. Nyt jo kolmatta kuukautta raivoaa lavantauti Tshigoran kylässä Narymin alueella. Kymmenkunta henkeä on jo kuollut. Ensi aikoina ei ollut minkäänlaista apua. Nyt juuri on sinne lähetetty välskäri Panow. Osoitukseksi siitä, mitä lajia tämä välskäri on, tulkoon kerrotuksi keskustelu, joka tapahtui hänen ja Kazorbakin kylän postiaseman pitäjän välillä. Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne, että otan vapauden toistaa tämän keskustelun sanasta sanaan:
"— Paljonko otat ajosta, mies?
"— Niin ja niin paljo.
"— Vähä, mies hyvä, ylen vähä, kaura kallistuu, kaikki kallistuu. Minäkin tässä tähän saakka postiasemaa pidin, mutta ei kannattanut, välskäriksi kirjoittauduin.
"Hevosmies välskärin ominaisuudessa taistelemassa lavantautia vastaan!
"Tilanne vielä huononee sen kautta, että joka paikassa kieltäydytään antamasta sairaille lupakirjaa lääkärin luokse matkaamista varten. Valtiollisesti karkoitetun Mazkarin ja karkoitetun Frischin kuolema tapahtui yksinomaan siitä syystä, kuten lääkäri itse ilmoitti, että liian myöhään tuotiin sairaat sairashuoneeseen. Ja kuinka paljon saivat ponnistella Mazkarin toverit, ennenkuin heidän onnistui saada lupa hänen siirtämiseensä Narymiin!
"Hautoja, hautoja, kokonainen rivi hautoja!"
"Naapurissa" kylässä.
Kun on istunut parikin kuukautta sellaisessa "kulttuurikeskuksessa" kuin on edelläkuvailtu Narym, niin eipä tunnu pahalta, jos sattuu tulemaan tuttava, joka ehdottaa pientä huvimatkaa erämaahan, omia kotinurkkia kauemmaksi.
Helmikuun lopulla 1915 teki edellä tässä kirjassa mainittu sanomalehtimies Semeshko minulle sellaisen ehdotuksen, että pistäytyisimme naapuriin kyläilemään. Niin — tosiaankin — naapuriin, vaikka kylä, jota ehdotus koski, sijaitsi noin 120 virstan päässä Narymista. Mutta Siperiassa ei pistäydytäkään naapurissa päiväsiltään, vielä vähemmän tuntisiltaan, kuten meillä, vaikkei meidänkään maamme juuri tiheäänasutun maineessa ole. Naapurikylän nimi oli Tymskoje ja siellä asuskeli siihen aikaan Suomen Eduskunnan entinen puhemies P. E. Svinhufvud samassa ominaisuudessa kuin mekin, kyläilemään hankkiutujat.
Mutta meidän matkallelähtömme ei käynyt päinsä noin vain muitta mutkitta. Edellä on jo tainnut tulla huomautetuksi, että sellaisesta mutkattomasta matkallelähdöstä seuraa kolmen kuukauden matka erääseen tiettyyn paikkaan, jossa on vielä hiukan vähemmän kävelyalaa kuin karkoituspaikalla.
Se mutka, joka tässä oli muistettava, oli pristawin lupalappu. Sellaisen hän kyllä antoikin, tosin hiukan epäillen, sillä eihän hän muka voinut tietää, minkälaisissa aikeissa me taipaleelle puuhauduimme. Mutta meidän onnistui selittää, että kyllä meillä on aivan "reilu meininki", tavata vain osatoveria, joka kaiken lisäksi on tämän kirjoittajan maanmies.
Epäilyttihän se hiukan lähteä tuollaista hevosmatkaa ajamaan, sillä ei ollut vielä ehtinyt täysin mielestä häipyä juoksu kovassa pakkasessa hevosten perässä Narymiin tultaessa. Mutta nyt saattoi toisilta varakkaammilta lainata turkit ja pääsisihän toki muutamaksi päiväksi pois onnettomasta Narymista. Entä sitten se seikka, että saisi pitkästä aikaa kuulla omaa kieltään.
Mitäpä siis muuta kuin lainaturkit niskaan, rekeen ja taipaleelle!
Kun me päivällä lähdimme, paukkui vielä ankara pakkanen, mutta iltasella tuhutteli jo lumiräntää. Tavallinen taksa, ilmanmuutos tapahtuu melkein huomaamattomalla nopeudella. Luulisinpa, ettei "taivaan merkeistä" ennustajilla olisi Siperiassa menestystä, sillä tuskinpa tietäjä kunnolleen kerkiäisi laskelmiaan kotiväelleen ilmoittaa, kun jo taas olisi tehtävä uudet "riitingit".
Olen jo ennemmin kertonut, ettei hevosella matkanteko Siperiassa käy yhtä hissupäiten kuin Suomessa, vaan kuski meluaa muitten helyjen puutteessa sekä aisakellon että kulkusten edestä. Varsinkin jos sattuu useampia hevosia ajamaan yhtä perää, käy siinä sellainen meteli, että tottumaton koettaa aivan väkistenkin korviaan tukkoilla. Sillä kertaa sattui meidän kuskimme kuitenkin olemaan toista maata. Hän vain hiljakseen hoputteli koniaan (lukijan ei pidä suinkaan käsittää, että meillä olisi ollut varsin koni suomalaisessa merkityksessä, sillä venäjänkielessäkonjmerkitsee hyvää hevosta) ja "lönkkäravia" me mennä hyssyteltiin kukin enimmäkseen omissa ajatuksissamme.
Ei tunnu Siperiassakaan matkan pituuden määritteleminen olevan kovin varmalla kannalla. Yhtä venyvät ovat siellä merkitsemättömät virstat kuin Suomessakin. Savossa ennen vastattiin aina matkan pituutta utelevalle: "tulloohan tästä hyvväi kolome vanahoo ruotinvirstoo". Ja hyvä siitä tulikin, sillä väliin sai astua päiväkauden, ennenkuin ehti perille tuon kolmevirstaisen taipaleen.
Siperiassa näkyivät olevan hyvin tavallisia kahdeksan virstan matkat, koskapa kohta Narymista lähtiessämme vakuutti kyytimies, että tässä on taloja aina kahdeksan virstan päässä, jos niinkuin haluttaisi teetä hörpätä lämpimikseen. Meitä ei kuitenkaan haluttanut, vaan päätimme ajaa suoraan Ilinon kirkonkylään, jonne kyytimiehen vakuutuksen mukaan oli täsmälleen kolmekymmentä virstaa eli neljä kahdeksan virstan mittaista talonväliä. Minä kyllä en ollut kyytimiehen kanssa aivan samaa mieltä, minusta kun hänen laskutapansa näytti hiukan epätäsmälliseltä, mutta hän pysyi jyrkästi mielipiteessään ja lopulta minunkin täytyi uskoa häntä. Minkäs sille teet, maassa maan tavalla. Matkatoverini, joka nähtävästi oli perehtyneempi siperialaisiin laskutapoihin, hyväksyi tinkimättä kuskin mielipiteen.
Maisemat eivät Narymista pohjoiseen päin lainkaan eroa siitä yleisestä tyypistä, jonka huomaa kohta Tomskin kaupungista lähtiessään. Tie puikkelehtii välistä pienessä pensasmetsässä, laskeutuu joelle ja taas nousee metsään, joka kaikkialla on yhtä vaivaista. Väliin taas joutuu arolle, joka leviää lumiaavana silmänkantamattomiin. Silloin on erämaatunnelma täydellinen, turhaan hakee silmä korkeampaa paikkaa levähtääkseen. Sitä ei löydy, ainoastaan jossain silmän saavuttamattomissa häämöittää ikäänkuin sininen sauhu, saatat helposti arvata, että siellä alkavat ikimetsät kymmenien virstojen päässä.
Mutta ihmisasunnot Narymin pohjoispuolella ovat erilaiset kuin etelämpänä ja itsessään Narymissa. Rakennustyyliltään ne kyllä eivät eroa lainkaan, mutta karjarakennukset ovat ihmisasunnoista kauempana, joten pihan puhtaus on silmäänpistävä. Jo Ilinon kirkonkylässä huomaa eroituksen. Muutamissa taloissa on sangen siisti pihamaa ja karjapihatto eri ryhmässä pihan perällä. Sisäänastuessakin huomaa heti, että siisteydelle annetaan täällä enemmän arvoa. Huoneet ovat ylipäänsä suuret ja valoisat, kalustus parempi ja todistaa suurempaa huolellisuutta. Ilinon kylässä on kuutisenkymmentä karkoitettua, joista kymmenkunta valtiollista, loput hyvin epämääräistä väkeä: salakuljettajia, varkaita sekä joukossa muutamia vakoilusta epäiltyjä ja turkkilaisia sotavankeja. Ilinossa ei vielä osata kiskoa hintoja sellaisia kuin Narymissa, joten karkoitettujen toimeentulo siellä on helpompaa kuin "pääkaupungissa".
Kylässä on noin 900 asukasta, jotka, kuten yleensä Pohjois-Siperiassa, elävät jokikalastuksella. Eräs Ob-joen haara johtaa uomansa kylän lävitse ja päivät päästään näkee siellä miehiä kuokkimassa kala-avantojen äärellä. Valittivat vain Ilinon pakolliset asujamet, että kalaruokaan kyllästyy pian ja väliin saavat he kuitata monia aikoja laihanlaisella ravinnolla, kun kala ei maita, eikä lihaa saa ostaa. Paikalliset asujamet eivät näet teurasta paaston aikana. Kun eivät kerran itse syö, pakoittavat karkoitetutkin paastoamaan.
Ilinosta illansuussa lähdettyämme ajaa kituuttelimme taas tavanmukaista kahdeksan virstan taivalta minun mielestäni liian kauan. Jopa niin, että yllätti säkkipimeä ja senlisäksi vielä sakea lumipyry. Kadotimme oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäteille, jotka veivät meidät yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran näimme, mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa harhailla sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla. Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista. Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö, hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän sekin paremman puutteessa.
Vihdoin parin tunnin harhailun perästä löysimme saman tien, jota olimme tulleet ja sitä myöten osauduimme Mesjurkinin jurtille, jotka ennen ovat olleet ostjakkien hallussa, mutta sittemmin joutuneet terveemmän ja voimakkaamman venäläisen väestön asuttaviksi. Nimi jurtat on jäänyt ostjakki-aikakaudelta, nyt voisi paikkaa paremmin nimittää kyläksi. Siinä ei ole kuin kolme taloa. Sellaisia pieniä asuttuja paikkoja ei Narymin eteläpuolella monasti tapaa. Pohjoiseen Narymista ne sensijaan ovat hyvin tavallisia. Niitten asujamisto on nähtävästi köyhempää, mutta puhtaus heidän majoissaan on mallikelpoinen. Ihmeekseni huomasin, että yösijaksemme valitsemamme talon naisväki kohta meidän saavuttuamme vetäytyi viereiseen huoneeseen ja palasi hetken kuluttua puhtaissa pukimissa. Sinne oli siis kulttuuri ehtinyt lennättää sytyttävän kipinänsä.
Uskonnollisuus on Siperian kansan keskuudessa sangen harrasta, mitä ulkonaisten menojen noudattamiseen tulee. Jumalankuvia on kaikkialla, yksin puodeissakin, joihin tullessaan ostaja aina ristii silmänsä, multa kohta sen tehtyään tinkii kauppamiehen kanssa aivan toisen herran nimeen. Kaikki toimitukset jumalankuvan edessä suorittavat siperialaiset moitteettoman perusteellisesti, joskin pian taas puheeseen livahtaa sangen usein kirosana, joka tosin ei heidän suustaan lähde niin mojovana kuin suomalaisten hyvin tunnetut voimasanat.
Meitä pitivät talon asukkaat suorastaan pakanoina huomatessaan meidän hyvällä halulla pistelevän poskeemme paistettuja metsäkanoja, jotka toverini emäntä oli matkaeväiksemme säälinyt. Minä kyllä selvisin selittämällä, etten ole oikeauskoinen, mutta toverini jäi sitä huonompaan valoon, koska hän oikeauskoisuudestaan huolimatta popsi lihaa paaston aikana. Muuten voin huomauttaa, että toverini on hengellisen seminaarin käynyt, joten hän ei ainakaan pysty tietämättömyyttään syyttämään.
Siellä Mesjurkinin jurtilla minä myös tapasin Siperian ”valistuneen” maaseudun edustajan. Meidän matkalaisten piti nimittäin sangen tarkoin selittää kotiseutumme ja sukujuuremme ja tulin siinä minäkin maininneeksi olevani kotoisin Suomesta. Talonväki joutui ymmälle, mutta silloin riensi apuun perheen Ilinon kirkkokoulua käynyt poika. Hän sanoi topakasti, että kyllä tiedetään sellainen maa ja kansa. Maa on jossain Jäämeren rannikolla ja kansa tunguusien läheinen sukulainen. Sitä hän vain ei voinut käsittää, miksi minä en ollut puettu poronnahkoihin, kuten tunguusit, joita niillä mailla usein näkee. Muutenkaan en minä, kuulemma, tehnyt lähimainkaan niin villiä vaikutusta, kuin pitkätukkaiset ja kulmikaskasvoiset tunguusit. Itse hän sentään keksi selityksenkin. Arveli, että minä kaiken todennäköisyyden mukaan olin asunut paljon Venäjällä, josta olin saanut europalaisuutta ulkonäkööni.
Minä yritin selittää, että sinne meidän kaukaiseen Suomeemmekin on eksynyt joitakin sivistyksen rippeitä, niin ettei meidän tarvitse Venäjälle sivistysmatkoja tehdä, ja että me jo kauan sitten olemme hylänneet poronnahat. Nähtävästi luuli hän minun kuitenkin aikovan häntä pettää ja jäi kun jäikin siihen uskoon, että minä olin ainoa poikkeus, muut suomalaiset olivat kuin olivatkin tunguuseja. Enkä minä tainnut mitään, minun oli mahdotonta järkyttää Ilinon koulumestarin laskemaa valistuksen perustusta.
Seuraavana päivänä me taas aluksi ajelimme muutamia hyvin pitkiä kahdeksan virstan taipaleita, kunnes kyytimiehemmekin lopulta jo katsoi parhaaksi määritellä pisimmät välit viideksitoista virstaksi, sillä vähitellen oli toverinikin ruvennut ihmettelemään aasialaisten virstojen pituutta.
Illalla saavuttiin Tymskojeen. Jo aikoja ennen olivat maat alkaneet muuttua. Siellä täällä näyttäytyi jo melkein tien varrella upeita sedripuumetsiä ja tiekin muutamia kertoja kohosi kummulle. Tuntui kaikesta, että olimme lähenemässä Siperian metsävyöhykettä.
Tymskojen kirkonkylä itse on harvinaisen kauniilla paikalla joen rannasta kohoavalla kummulla, jonka reunustaa erinomaisen komea sedrimetsä. Ilma siellä on vallan toisellainen kuin alhaalla jokilaaksossa suon päällä sijaitsevassa Narymissa tai alastomassa Ilinossa. Kirkonkylässä on liki neljäkymmentä taloa ja kolme sataa asukasta, kaikki varakasta väkeä. Sisustus muutamissa taloissa on vallan ylellinen verrattuna muitten paikkakuntien taloihin. Löytyypä muutamissa taloissa sellaisia "nykyajan mukavuuksiakin", joita muualla saa turhaan hakea.
Paikkakunnalla oli siihen aikaan 42 karkoitettua, joista 7 valtiollista. Asessori Svinhufvud asui hyvin hauskasti sisustetussa yläkerrassa, johon tullessani luulin todellakin astuneeni parisilaiseen salonkiin. Mutta olihan siellä ollutkin naiskäsi — asessorinrouva Svinhufvudin —järjestystä valvomassa.
Siellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin keskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä sitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen Siperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut ja sangen tarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville venäjänsä, vaikkei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua.
Kalapaikat olivat Tymskojessa niin lähellä, ettei pyynti karkoitetuillekaan tuottanut hankaluuksia. Ahkerasti he kalastusta kuuluivat harjoittaneenkin. Kalasta oli itse asessorikin tulossa meidän saapuessamme.
Yleensä tuntuivat Tymskojen karkoitetut olleen tyytyväisiä karkoituspaikkaansa. Siperian asukkaatkin pitävät Tymskojen kirkonkylää parhaimpina siperialaisina siirtoloina ja samallaisen vaikutuksen se meihinkin teki.
Kaksi vuorokautta Tymskojessa vietettyämme lähdimme paluumatkalle. Puolisentoista vuorokautta ajaa nujuutettuamme olimme taas Narymissa entistä ympyrää kiertämässä. Mutta tuuletuttaa olimme hiukan itseämme saaneet ja ajaa vartioimattomina 240 virstaa.
Sekin on onni onnettomuudessa.