Viranomaiset ja me.
Päällikköjä meillä karkoitetuilla oli koko runsaasti.
Ensinnäkin läänin kuvernööri, jota me emme koskaan saaneet nähdä. Hän pysyi koreasti pääkaupungissaan, eikä hän sielläkään näyttäytynyt karkoitetuille, eikä juuri muillekaan lääninsä asukkaille. Kuvernööri olikin vanhan järjestelmän vallitessa Venäjällä niin suuri herra, että se, jonka onnistui päästä hänen puheilleen, voi huoleti merkitä ristin seinään.
Meidän karkoitettujen asioita hoiti varakuvernööri Wolodimirow, entinen mustasotnialaislehden "Semstshinan" toimittaja. Hänen puheilleen sattuivat väliin Tomskissa satunnaisesti majailevat karkoitetut pääsemään, mutta ”audienssista” ei tavallisesti ollut apua, sillä hän piti periaatteenaan suhtautua kaikkiin pyyntöihin ja anomuksiin kielteisesti.
Muistan, miten kerran erään Tomskin sairaalassa makaavan valtiollisen vaimo kävi pyytämässä samaiselta varakuvernööriltä, että hänen Kusnetskiin siirretty miehensä saisi matkustaa omalla kustannuksellaan määräpaikkaansa.
Vastaukseksi tuli tavanmukainen jyrkkä kielto.
— Niin, mutta onhan mieheni sairas ja onhan ollut tapana sallia…
— En voi mitään, sellainen on laki.
Vaimo lähti pois epätoivoissaan, sillä perheenisän tila oli siksi arveluttava, ettei häntä mitenkään olisi voinut lähettää jalkapatikassa Kusnetskiin taivaltamaan.
Silloin tuli odottamaton apu. Muuan tuttava tiesi kertoa, että Tomskissa asuu eräs Venäjän kansanliiton — tunnetuimman mustasotnialaisjärjestön — jäsen, jolle varakuvernööri on velkaa. Sopisi kääntyä tämän liittolaisen puoleen, ehkäpä hän tällaisessa tapauksessa haluaa auttaa, sillä hän on itsekin kymmeniä vuosia takaperin ollut karkoitettuna, vaikka sittemmin muuttanut mieltään.
Tuumasta toimeen. Eihän tuo ota, jos ei annakaan. Vaimo meni mustasotnialaisen puheille. Tämä asian kuultuaan lupasi sen järjestää. Pistäysi toiseen huoneeseen puhelimeen ja pyysi vaimon odottamaan.
Parissa minuutissa oli asia järjestyksessä. Kun vaimo auttajansa kehoituksesta meni uudestaan Wolodimirowin puheille, oli tämä pehmeä kuin karitsa ja käski kanslistinsa heti kirjoittaa matkatodistuksen.
"Laki" oli hyvin yksinkertaisella keinolla saatu vaikenemaan, sillä se laki oli varakuvernööri itse.
Kyllä piti olla jo totinen paikka, ennenkuin siltä herralta sai luvan Tomskiin matkustamiseen ja totisessakin paikassa se lupa seurasi vasta puolen vuoden kuluttua, ja silloin sitä hyvin monessa tapauksessa ei enää tarvittu, sillä luvanhakija makasi kolme kyynärää nurmen alla.
Seuraava aste kuvernööristä oli isprawnikka. Hänen puoleensa oli käännyttävä esim. silloin, kun haluttiin siirtoa johonkin toiseen paikkaan karkoitusalueella. Virallista kiirettä hänenkin kansliassaan pidettiin, paitsi Silloin kun hakijalla oli asiamies, joka voi hakupaperin alle pistää vähä muutakin. Mutta siitä myöhemmin.
Isprawnikka oli sentään niin armollinen, että suvaitsi kerran vuodessa matkustaa halki koko julman avaran piirinsä, jolla pituuttakin oli yli 600 virstaa. Tällä matkallaan otti hän vastaan anomuksia, sekä suullisia että kirjallisia, mutta jätti useimmiten niihin vastaamatta, tai vastasi kieltävästi, lukuunottamatta juuri edellämainitunlaista tapausta.
Lähimpänä päällikkönä oli pristaw, joka käyttäytyi kutakin karkoitettua kohtaan sen mukaan mimmoinen maksukyky tällä oli, tai mikäli tämä muuten osasi häntä peloitella.
Pristawin apulaisena oli suurimman osan Narymissa oloaikaani muuan urjadnikasta (maalaispoliisista) kohonnut mies, joka juovuspäissään kuului kerskuneen tappaneensa kahdeksan miestä yhdellä kertaa (talonpojat olivat kerran vahingossa ajaneet karjansa kielletylle alueelle ja silloin oli tämä herra toisten poliisien kanssa ampunut ajajat), eikä pelkäävänsä muita kuin jumalaa.
Narymissa sattui hänelle pieni "erehdys". Tuli myyneeksi ruunun ampumatarvevaraston, jota pidettiin alkuasukasten (ostjakkien y.m.) tarpeiksi, omaan laskuunsa. Tämän tempun johdosta hänet siirrettiin kolmensadanviidenkymmenen virstan päähän perustettuun uuteen karkoituspaikkaan, Moltshanowon alueelle, piirivartijaksi. Sielläkin oli tullut kommelluksia, joista myöhemmin lähemmin, ja hän sai siirron Irkutskiin pristawin apulaiseksi. Mutta rangaistuksen hän joka tapauksessa vältti.
Pristawin komennettavana oli suuri lauma poliisivartijoita. Nämä ne yhtämittaa olivat välittömässä tekemisessä karkoitettujen kanssa. He olivat melkein kaikki siveellisesti rappeutuneita miehiä, jotka antautuivat ala-arvoiseen tehtäväänsä välttääkseen sotapalveluksen ja rintamaan menon.
He olivat valmiita mihin tahansa, pieksämään karkoitettuja, ryöväämään heidän tavaroitaan, yleensä kaikellaisiin alhaisiin tekoihin.
Joku aika ennen minun tuloani Narymiin olivat siellä juopuneet vartijat ilman minkäänlaista syytä ampuneet neljä valtiollista karkoitettua. Asia oli jätetty sikseen, vartijat vain oli siirretty toiseen paikkaan. Ei ollut viitsinyt tutkintotuomari lähteä pirttinsä lämpimästä ajamaan viittäsataa virstaa noin joutavan asian kuin neljän valtiollisesti epäluotettavan henkilön murhan vuoksi.
Aluksi aikoivat vartijat käyttäytyä vanhaan tapaansa meitäkin kohtaan, pieksivät erään ylioppilaan puolikuolleeksi ja harjoittivat kaikellaista ilkivaltaa. Mutta asema muuttui pian toiseksi. Valtiollisesti karkoitettuja tulvi tulvimalla ja kohta oli meitä melkein yhtä paljon kuin vartijoitakin. Silloin nostettiin anarkia anarkiaa vastaan. Pieksäjät vedettiin tilille ja pantiin heidät itsensä pyytämään pristawin kautta hallinnollista rangaistusta. Sen he tekivätkin, istuivat arestinsa ja paransivat tapansa.
Sitten estettiin vartijat tulemasta karkoitettujen asuntoihin asiatta. Jollei heitä saatu näistä "tarkastusmatkoistaan" lakkaamaan hyvällä, niin käytettiin pahaa. Lähetettiin kerran nurinniskoin portaita alas; jollei se auttanut, niin tehtiin sama temppu niin monta kertaa, että halu läksi.
Sillä tavoin saatiin rauha maahan ja meille määräämisvalta. Joskus kyllä saattoi seurata karkoitetuille hallinnollisia rangaistuksia, mutta syy oli silloin päällystön, vartijat eivät uskaltaneet tehdä ilmiantoja. Aiheetkin olivat sellaiset, jotka päällystö suoraan tiesi, omavaltaiset poistumiset asuma-aloilta, vastalausujajoukkueitten saapuminen naapurikylistä muonarahojen viivyttelemisen tähden j.n.e. Eihän sitä nyt ihan joka paikassa jaksettu määräämisvaltaa pitää, mutta enimmäkseen kyllä.
Näin oli Narymissa, mutta Moltshanowossa oli asianlaita toinen. Siellä harjoitettiin pieksämistä vielä kauan sen jälkeenkin, kun Narymissa oli saatu välit selviksi.
Päästäkseni puhumasta omaan laskuuni otan tähän yhden monista ylemmille viranomaisille jätetyistä valituksista. Sen on jättänyt valtiollinen karkoitettu Minz 5. p:nä maalisk. (v.l.) 1916.
Maaliskuun 10. p:nä (v.l.) 1915 neljä päivää saapumiseni jälkeen karkoituspaikalleni Alatajewon kylään, anoin minä saatuani Narymin lääkäriltä sairaustodistuksen, Tomskin kihlakunnan isprawnikalta siirtoa Narymin kaupunkiin. Anomukseeni myönnyttiin. Kirjelmässään huhtik. 6 p:ltä 1915 isprawnikka lausui: 'Minz siirrettävä Narymiin, missä hän voi saada yhtämittaista lääkärinapua'. Lääkärintodistus oli liitetty papereihin, ja minä näin sen monta kertaa omin silmin.
Elokuun alussa, kun alkoi karkoitettujen siirtäminen Moltshanowon volostiin, pyysin minä 5:nnen (Narymin) piirin pristawilta siirtoa mainittuun paikkaan, koska pidin itselleni edullisempana asua verrattain paljo eteläisemmässä paikassa. Sen ohessa pyysin herra pristawia siirtämään minut vain siinä tapauksessa, että joudun itseensä Moltshanowon kirkonkylään, jossa on koko piirin ainoa sairaala ja lääkäri. Pristaw lupasi minulle tämän.
Syyskuun 1. p:nä minä yhdessä kymmenen muun henkilön kanssa saavuin Moltshanowon kirkonkylään. Seuraavana päivänä yhdeksän saapuneista lähetettiin Maikowon kylään. Minulle ei kukaan puhunut sanaakaan siitä, että olisin ollut määrätty johonkin toiseen paikkaan. Syysk. 20. p:nä minut kutsuttiin pristawin kansliaan erään vaatetusapua koskevan seikan vuoksi. Minut otti vastaan kirjuri Beljajew, pristaw oli juuri silloin Tomskissa. Haettuaan esille paperini, ilmoitti Beljajew, että minä olen määrätty Maikowoon, enkä saa asua Moltshanowossa, ja että minun täytyy viipymättä lähteä määräpaikkaani. Minä vastasin, ettei minulle ole kukaan tästä seikasta maininnut, ja että minua koskevien paperien joukossa on lääkärintodistus minun sairaudestani ja lupa asua siellä, missä on lääkäri, sekä että minä kaikessa tapauksessa odotan pristawin tuloa ja puhun hänen kanssaan. Beljajew syyti silloin minua kohtaan koko joukon uhkauksia: lupasi sulkea putkaan, tehdä pöytäkirjan omavaltaisesta poistumisesta määräpaikalta, käyttää minua kohtaan asevoimaa (sivumennen sanoen Beljajewin lempilause). Minä poistuin. Parin tunnin perästä saapui luokseni Moltshanowon vartijavanhin P. Greck ilmoittamaan, että kehoittavat minua matkustamaan Maikowoon, jonka karkoitettujen luettelossa minun nimeni löytyy. Kysymykseeni minne minä hänen käsityksensä mukaan olen määrätty, vastasi Greck, että hänen luetteloillensa mukaan minä olen Moltshanowossa, mutta kanslian luetteloissa kuulun Maikowoon. Greck oli yhtä mieltä minun kanssani siitä, että tämän väärinkäsityksen voi selvittää vain pristaw, ja neuvoi minua odottamaan hänen paluutaan.
Saatuani näin pristawin muodollisen sijaisen suostumuksen jäin oloilleni.
Syysk. 24. p:n aamuna minun vielä nukkuessani tuli asuntooni kolme poliisivartijaa, joista yksi, Obuhow, oli varusteltu kiväärillä. Viimemainittu heti lausui: 'valmistaudu matkalle Maikowoon'. Minä vastasin, että en suostu lähtemään, koska minulla on vartijavanhimman lupa jäädä Moltshanowoon pristawin tuloon saakka. Obuhow nosti silloin kiväärinsä aikoen lyödä minua pyssyntukilla päähän (en ollut ehtinyt vielä nousta vuoteesta), mutta toinen vartija ennätti tarttua Obuhowiin estäen iskun. Asuintoverini Mihail Leonowin huomauttaessa, ettei vartijalla ole oikeutta lyödä, latasi Obuhow samassa kiväärinsä, mutta toinen vartija käänsi syrjään pyssyn suun. Pukeutuessani yritti Obuhow vielä muutamia kertoja lyödä minua, mutta hänen toverinsa joka kerta torjui iskun. Koko ajan O. kiroili ja huudahteli: 'kaikki lyön mäsäksi, eikä minulle siitä mitään tule, kiittävät vain'.
Pristawin saavuttua juttelin hänen kanssaan ja sain luvan jäädä Moltshanowoon. Silloin selvisi, ettei lääkärintodistusta enää ollut papereilleni joukossa. Minne se oli joutunut ja millä tavoin? — en tiedä.
Pieksämisjärjestelmä on viime aikoina saavuttanut erinomaisen laajuuden. Kerron pari minulle tunnettua tapausta. Toinen niistä sattui aivan silmieni edessä.
Karkoitettu Gamshei Modlin saapui syyskuun ensimäisellä puoliskolla Moltshanowoon Narymin alueelta. Syysk. 22. p:nä mainittu kirjuri Beljajew ilmoitti hänelle, että hänen täytyy matkustaa Grishinskin kylään. Modlin juuri siihen aikaan hankkiutui sairaalaan. Kun hänelle ilmoitettiin siirrosta, meni hän sairashuoneelle ja Moltshanowon lääkitsemisaseman hoitaja antoi hänelle sairaustodistuksen liittäen siihen huomautuksen, ettei voi juuri sillä hetkellä sijoittaa M:ia sairaalaan sairaspaikkojen puutteen vuoksi ja pyysi jättämään M:n toistaiseksi Moltshanowoon. Tämän todistuksen kanssa ilmaantui M. kansliaan, mutta Beljajew siitä huolimatta käski hänet hankkiutumaan matkalle. M. toisti vielä, että hänen on välttämätöntä päästä sairaalaan terveytensä palauttamisen vuoksi. Silloin läsnäoleva vartija Obuhow tarttui nurkassa olevaan kivääriin ja löi pistimellä M:n käteen. Haavan kädessä olen nähnyt omin silmin. Jonkun ajan kuluttua näin asuntoni ikkunasta, kuinka M:n kortteeriin meni kolme vartijaa, niitten joukossa Obuhow kiväärillä asestettuna. Minä astuin kadulle. Hetken päästä syöksyi M. kadulle yltäänsä veressä; hänen oikeassa poskessaan ammotti suuri haava. Hänen jälessään tuli O. ja ajoi hänet edellään kansliaan. Sieltä tulivat he takaisin hevosella, kokosivat M:n tavarat ja veivät hänet Grishinskin kylään.
Modlin on jo vanhanpuoleinen mies, kauhean arka, eikä kykene vastustamaan vartijaa, ei edes sotkemaan tätä sanoilla.
Modlinin pieksemistilaisuudessa oli läsnä viisi todistajaa (seuraa nimet).
Katson tarpeelliseksi huomauttaa seuraavaa: joku aika takaperin Modlinia kuulusteli Tomskin kihlakunnassa matkustava kuvernementtihallituksen virkamies Sawadowski. Huoneeseen, jossa kuulustelu tapahtui, saapui jollekin asialle vartija Obuhow. Kertoessaan parhaillaan tapahtumasta ja nähdessään O:n pyörtyi M., niin suuri oli kokemansa vaikutus häneen.
Modlin osoitti Sawadowskille seuraavaa: kun häntä verta vuotavana vietiin hevosella, vaati häntä saattava O. häneltä viittäkymmentä kopeekkaa. Modlin ei voinut summaa luovuttaa, kun hänellä ei ollut rahaa. Obuhow vaati edes kolmeakymmentä kopeekkaa. M. uudisti kieltonsa. Huomatessaan M:n rinnassa merkin, joka annetaan ilmalaivaston hyväksi lahjoittaneille, haukkui O. M:ia sanoen: 'laivastolle sinulla riittää viisi ruplaa, mutta minulle ei kolmeakymmentä kopeekkaa'.
Lokak. 31. p:nä 1915 Magotshinon kylässä (Moltshanowon alueella) vartija Njemtshenko pieksi valtiollista karkoitettua Fischbeiniä sen johdosta, että viimemainittu pyysi lupakirjaa matkustaakseen Moltshanowoon. N. sulki asuntonsa oven ja ja pieksi F:iä, kunnes kyllästyi; ensin nyrkeillä, ja kun käsi väsyi — tuolilla. Magotshinon karkotettujen keskuudessa tämä tapaus herätti kiihtymystä. Sattumalta kylän läpi matkustava piirivartija Ishutenko, joka hoiti 6:nnen piirin pristawin apulaisen virkaa, rauhoitti karkotettuja ja lupasi laatia pöytäkirjan pahoinpitelystä. I. kutsui luokseen Fischbeinin ja laati pöytäkirjan — häntä vastaan omavaltaisesta poistumisetta karkoituspaikalta, joka muka oli tapahtunut joitakin viikkoja sitten. Ainoastaan pitkien keskustelujen jälkeen meidän, F:in toverien, onnistui taivuttaa itse pristaw Forlow laatimaan pöytäkirja pahoinpitelystä.
Karkoitettujen ampumista vartijain puolelta, joskin se on harvinaisempi ilmiö, on sentään tapahtunut useampia kertoja. Elok. 31. p:nä Snamenskajan kylässä vartija Sysonow ampui takaapäin levollisesti kulkevaa ja mitään aavistamatonta karkoitettu Serikowia. Laukauksen johdosta paikalle kiirehtineille toisille karkoitetuille tukkihumalainen vartija ei voinut selittää ampumisen syytä, mutisihan vain jotain.
Kolbinskin kirkonkylässä juopuneet vartijat joutuivat sanasotaan samallaisessa tilassa olevien rikollis-karkoitettujen kanssa. Tuloksena vakavasti ampuma-aseen haavoittama karkoitettu Kowtshinski.
Lopettaen katsaukseni muutamiin karkoitettujen oikeudellista asemaa Moltshanowon piirissä kuvaaviin tapauksiin tämän karkoituspaikan lyhyen olemassaolon aikana tahdon vain huomauttaa, että Tomskin kihlakunnan isprawnikan Pelioshewskin toimeenpanema järjestelmä — kuten eräs vartija lausui — antaa karkoitettujen kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa tuntea olevansa karkoituspaikoissa, lyömis-, väkivalta- ja ampumisjärjestelmä, johtaa luonnollisesti siihen, että parhaiten väkivallan harjoittamisessa kunnostautunut vartija saa joka kerralta ylennyksen. Tomskin kihlakunnassa selkäsaunoistaan tunnettu vartija Njemtshenko piestyään Ilinon kylässä, missä hän oli nuorempana vartijana, karkoitettua Tshetshko-Balakeria määrättiin Pashnjan kylään vanhimmaksi vartijaksi. Harjoiteltuaan mainitussa kylässä koko joukon selkäsaunojen jakelua, määrättiin Njemstshenko vanhimmaksi Magotshinon kylään (Moltshanowon alueella), missä karkotettuja on enemmän kuin Pashnjassa. Ei ole syytä huomauttaa, millaisen vaikutuksen tämä tämmöinen yleneminen tekee toisiin vartijoihin.
En tiedä, miten lääninhallitus suhtautuu tällaisiin asioihin, mutta kuvaavia ovat erään lääninhallituksen karkoitettujen tilaa tutkimaan komennetun virkamiehen Senkewitshin sanat: "vartijoita vastaan", sanoi hän, "te valitatte, pristawia vastaan samoin, isprawnikka ei teitä miellytä, kuvernööri on paha pitäisikö teille joka kylään ministeri sijoittaa. Meillä ei Venäjällä tosiaankaan riitä tähän tarkoitukseen ministereitä'."
Kylläksi pieksämisistä.
Tässä yhteydessä on vielä puhuttava lahjomisjärjestelmästä. Sehän on yleinen pahe Venäjällä, mitenkäpä karkoitusalue olisi voinut olla ilman sitä. Sangen runsaan veron Tomskin kihlakunnan viranomaiset kantoivatkin. Heillä ei ollut mitään taksaa, ottivat vain kultakin varallisuutensa mukaan. Valtiolliset karkoitetut eivät veroa suostuneet maksamaan ja siitä syystä ei heillä ollut mitään etujakaan, vaikka kyllä varsin usein sattui sellaisiakin tapauksia, ettei maksettu lahjuskaan tuottanut vastaavaa hyötyä.
Niinpä johtuu mieleeni seuraava tapaus:
V. 1915 pristaw Walterin aikana sairastui muuan karkoitettu Tunkewitsh ankaraan hermotautiin, jonka vuoksi Narymin lääkäri antoi hänelle määräyksen siirtyä Kolpashewoon (noin 150 virstaa Narymista etelään), jossa hänet voitaisiin sähköhoidolla parantaa. Pristaw ei täyttänyt määräystä, luultavasti siksi, ettei saanut rahaa. Silloin läksi T. omin lupinsa. Hänet tuotiin takaisin Narymiin, josta pristaw karkoitti hänet omavaltaisen poistumisensa vuoksi Kalgujakiin, Narymin piirin pohjoisimpaan ja kurjimpaan kolkkaan. Lääkäri antoi uuden todistuksen, jonka mukaan T:n täytyi ehdottomasti asua semmoisessa paikassa, jossa keskeytymätön lääkärinapu oli saatavissa. T:n vaimo meni todistuksen kanssa pristawin kansliaan, jossa sattui olemaan pristawin apulainen Ishutenko. Tämä vastasi, että pyyntöön voidaan suostua sillä ehdolla, että rouva T. luovuttaa Punaisen Ristin (!) hyväksi kymmenen ruplaa. Rouva maksoi rahat, mutta mitään kuittia ei I. antanut. Maksaja kyllä arvasi, mihin kymmenruplanen joutui, mutta ei siitä välittänyt, olipa vielä iloinenkin, että niin vähillä lunnailla pääsi.
Nyt olisi luullut asian olevan selvä ja miehen vapautuvan Kalgujakin rangaistussiirtolasta. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta Kalgujakin vartijavanhin kieltäytyi antamasta lupakirjaa matkaa varten. Silloin T. luottaen pristawin apulaisen lupaan läksi omin luvin Narymiin. Siellä kohtasi häntä uusi yllätys. Pristaw Walter, joka nyt oli itse paikalla, vangitsi T:n ja lähetti hänet Tomskin vankilaan kärsimään 3 kk. vankeusrangaistusta omavaltaisen poistumisensa tähden Narymista Kolpashewoon. Pristaw oli näet tehnyt kuvernöörille ilmiannon T:ia vastaan ja saanut jo sillä välin tuomion käsiinsä.
Palattuaan vankilasta vangittiin T. uudestaan ja lähetettiin toistamiseen kärsimään 3 kk. vankeusrangaistusta toisen omavaltaisen matkansa vuoksi Kalgujakista Narymiin.
Nämä kaksi hermokuuria vaikuttivat T:iin niin, että hän menetti järkensä.
Mutta antakaamme puheenvuoro äskenmainitulle Minzille, joka valituskirjelmässään sisäasiainministeriön karkoitettujen asioita hoitavalle virkamiehelle M. Sofronoville lausui m.m. seuraavaa:
"Siirryn nyt kaikkein hämmästyttävimpään — teidän ylhäisyytenne näkökannalta — ilmiöön Tomskin kihlakunnan karkoitettujen elämässä, kaikkialle levinneeseen lahjusten ottamiseen. Olen päättänyt puhua, vaikka hyvin tiedän, mikä seuraus minulle saattaa olla alempana seuraavien rivien johdosta.
"Tiedän myöskin, ettei mikään hallinnollinen tutkimus tässä tapauksessa auta. Peloitetut karkoitetut, jotka voisivat todistaa lukemattomia tosiasioita, mitä lahjusten ottamiseen ja kiristykseen tulee, hallinnollisen tutkimuksen tapahtuessa, ehdottomasti pelkäävät sanoa totuutta. Ainoana suotavana pidän sitä, että Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaiset haastavat minut oikeuteen herjauksesta. Ainoastaan valansa nojalla oikeudessa karkoitetut puhuvat totta. (Selitykseksi tähän kohtaan sopinee mainita, että Venäjällä ei virkamiestä ole voitu saada oikeuteen vastaamaan muuta kuin esimiestensä suostumuksella. Valittaja näkyy uskovan, ettei 'koira koiran hännälle polje', minkävuoksi ehdottaa toista mutkattomampaa keinoa.)
"Minä jo puhuin teidän ylhäisyydellenne, etten tiedä, kenen keksintöä oli juridisessa suhteessa typerä ja avuton sekä inhimillisessä suhteessa julma selitys, että karkoitettujen juutalaisten vaimoilla ei ole asunto-oikeutta miestensä luona Narymin alueella. Sitä vastoin tiedän sangen hyvin, että tuo samainen selitys aiheutti kokonaisen kultasateen Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisille. Lahjuksia otti isprawnikka Pelioshewski, otti pristaw Walter siitä, etteivät karkoittaneet vaimoja miestensä luota, ottivat vanhimmat vartijat karkoituksen lykkäämisestä, kun se jo oli määrätty tapahtuvaksi.
"Matkustaessaan kesäkuussa 1915 ympäri Narymin aluetta kokosi Tomskin kihlakunnan isprawnikka Pelioshewski runsaan veron. Samoin keräsi veroa pristaw Walter. Yhtenä tapauksena mainitsen karkoitettu Burschsteinin Moltshanowosta. Häneltä Walter otti 25 rpl., mutta karkoitti silti hänen vaimonsa.
"Sangen oudolta kuulostaa seuraava tapaus: 16. p. jouluk. 1915 ilmoitti 6:nnen piirin pristaw karkotetulle juutalaiselle Sudarskille isprawnikka Pelioshewskin määräyksen, että hänen vaimonsa kahden alaikäisen lapsensa kanssa ollen asunto-oikeutta vailla täytyi heti matkustaa Moltshanowosta. Sangen usein meidän poliisiviranomaisemme vielä senkin jälkeen, kun joku kiertokirje on menettänyt voimansa, sovittavat sitä yhä edelleen puolustellen itseään sillä, että heille ei ole muutoksesta virallisesti ilmoitettu — vaikka asian tietää jo koko maailma. Tässä tapauksessa uskallan vakuuttaa, että Pelioshewskille oli tunnettu uusi selitys karkoitettujen juutalaisten vaimojen asumaoikeudesta miestensä luona. Sen päätän seuraavasta: yli kaksi viikkoa ennen jouluk. 16. p:nä M:wossa kävi kaksi kuvernöörin kanslian virkamiestä, herrat Sawadowski ja Senkewitsh. Juutalaisten valituksiin, ettei heidän vaimoilleen anneta elatusapua, huomautti Senkewitsh, että siitä saakka kuin karkoitettujen juutalaisten vaimoille on annettu asumaoikeus miestensä luona, heille on annettava myöskin muonarahaa. Pari päivää sen jälkeen M:woon saapunut isprawnikan apulainen Wishnjewski samallaisten valitusten johdosta määräsi heti annettavaksi elatusrahat niille karkoitettujen juutalaisten vaimoille, jotka eivät vielä olleet niitä saaneet.
"Kun kerran mainitusta selityksestä tiesivät kuvernööriviraston virkamiehet, ja isprawnikan apulainen, niin ei isprawnikkakaan voinut olla siitä tietämätön.
"Mutta miksi sitten isprawnikka karkoitti Sudarskin perheen? Eiköhän vain hän mahtanut hetkeksi unohtaa selityksen olemassaolon sen vuoksi, että Sudarski oli varakas mies?
"Karkoitettujen siirto Narymin alueelta Moltshanowoon antoi myös poliisiviranomaisille mahdollisuuden tukevan veron kokoamiseen.
"Kun ei ollut suorastaan määrätty, kenet piti siirtää, sai 5:nnen piirin pristaw (Walter) täyden vapauden lähettää kenet tahtoi. Monet siirrettävien luetteloon merkityistä eivät erinäisistä syistä halunneet lähteä matkalle. Sitävastoin oli paljon sellaisia, joita ei ollut siirrettävien luetteloissa, multa jotka kumminkin halusivat siirtyä. Walter otti lahjuksia kaikilta — toisia hän pyyhki pois luetteloista, toisia lisäsi niihin. Taksa vaihteli 20—50 ruplaan.
"Karkoitettujen määrääminen Kolpashewoon ja osaksi Toguriin (sijaitsee K:sta 8 virstan päässä), Narymin alueen parhaimpiin paikkoihin, tuotti myös poliisiviranomaisille tuntuvan tulon. Jotta mainituissa kylissä saataisiin paikkoja vapaiksi, siirrettiin niistä kaikki valtiolliset karkoitetut pois.
"Toukokuussa 1915 istui Tomskin kihlakunnan poliisivankilassa odottelemassa lähetystä Narymin alueelle kuusi verrattain varakasta miestä. Heidän joukossaan olivat m.m. Schaz, Prezisa ja Liebenbaum. Erään isprawnikka Pelioshewskin apurin, Fuksmannin, kautta heille ilmoiteltiin, että he määrättyä lahjusta vastaan voivat saada määräyksen Kolpashewoon. Schaz antoi 550 rpl. ja sai määräyksen. Muut eivät suostuneet maksamaan niin suurta summaa ja heidät määrättiin Parabeliin, 120 virstaa pohjoisemmaksi Obin varrelle. Laivalla saivat karkoitetut kuulla, että samaan laivaan astuu Kolpashewon laiturista pristaw Walter. Pidettiin neuvottelu ja päätettiin vaikuttaa pristawiin, että hän siirtäisi loputkin Kolpashewoon. Asian otti hoitaakseen Liebenbaum. Kolpashewosta lähdettyä meni hän pristawin hyttiin ja muutaman hetken kuluttua oli asia järjestetty, vieläpä verrattain halvalla — 150 ruplaa kaikilta viideltä. Tietysti oltiin iloisia, olihan jokainen Schaziin verraten voittanut 520 rpl. Rahat maksettiin heti ja pristaw neuvoi heille seuraavaa: Parabelissa ei pidä poistua laivalta, vaan ostaa sieltä lippu (Parabeliin saakka heille kuului ruununkyyti) laivan matkan päätekohtaan, Kargasokin kirkonkylään sekä sieltä samalla laivalla paluupiletti Kolpashewoon. Niin tehtiinkin. Yhdessä heidän kanssaan, vaikkakin ruunun kustannuksella, matkusti heitä Tomskista saattamassa ollut poliisivartija.
Ei ole mikään harvinaisuus, että poliisiviranomaiset maksusta auttavat karkoitettuja pakoon.
"Viimeisen edellisellä laivalla — tämä tapahtui 22—24. p:nä syysk. useinmainittuna vuonna — pakeni Moltshanowosta kuusi miestä.
"Viidelle heistä 6:nnen piirin pristawin kirjuri Beljajew 275 ruplan hinnasta antoi lupatodistuksen Tomskiin. Olkoon huomautettu, että juuri samaan aikaan Beljajew minulta ja kokonaiselta joukolta muita karkoitettuja kielsi henkilötodistuksen sisäänkirjoitetun postilähetyksen saantia varten, vedoten siihen, että pristawin poissaollessa hänen leimasimensa on lukon takana. En voi ymmärtää, mistä ihmeestä Beljajew sai leimasimen leimatakseen pakoa varten antamansa todistuksen. Seuraavana päivänä B. asianhaarojen pakoituksesta sähköitti isprawnikalle mainittujen karkureitten pidättämisestä. Parin kuukauden päästä tuli isprawnikalta vastaus, että mainittuja henkilöitä laivalla ei tavattu.
"Näitten kuuden joukossa oli myöskin yllämainittu Blind.
"Eikö tämä kaikki teistä, teidän ylhäisyytenne, tunnu elävienkuvien rikosromaanilta?
"Kas tässä vielä hauska juttu:
"Karkoitettu Tshishewski, asuva Kolominon kylässä, päätti siirtyä Moltshanowoon, jossa kääntyi kirjuri Beljajewin puoleen — muuten pristaw Forlowin läheinen sukulainen. Beljajewin kanssa karkoitetut sellaisista asioista puhuivat aivan vapaasti, niinpä Tsheshimskikin esitti pyyntönsä ja kysyi: paljonko? B. vaati 10 rpl., minkä heti saikin. Muutaman tunnin kuluttua B. antoi suojatilleen Kolominon kylän vanhimmalle vartijalle seuraavanlaisen lapun: 'Katsoen siihen, että 6:nnen piirin pristaw siirtää karkoitettu T:n Moltshanowon kirkonkylään, annettakoon hänelle heti esteittä lupakirja M:oon'. Alla oli 6:nnen piirin pristawin sinetti ja allekirjoitus: '6:nnen piirin pristaw, puolesta Beljajew'.
"T. matkusti Kolominoon, esitti kirjelmän, sai lupakirjan ja palasi M:oon. Lupakirjan jätti hän B:lle, joka kehoitti häntä seuraavana päivänä tulemaan vaatetusrahaa hakemaan. Samana päivänä T. tapasi piirivartija Ishutenkon, jonka kysymykseen, miten hän on tullut M:oon, vastasi, että pristaw siirsi.
"Saavuttuaan aamulla vaatetusapua hakemaan sai hän pristawilta itseltään kuulla saman kysymyksen: 'mitenkä te olette tänne joutunut?' T:lle tuo kysymys oli vallan odottamaton. Hän oli täydellisesti valtuutettu, että pristaw oli suostunut hänet siirtämään, eikä tiennyt mitä vastata. Läsnäoleva Ishutenko haukkui T:iä syyttäen häntä tietoisesta valheesta. Sekä pristaw että I. käskivät T:n mennä heti takaisin Kolominoon. Koko kohtauksen ajan oli läsnä myös B., hän vuoroon punastui, vuoroon kalpeni, eikä puhunut sanaakaan.
"Kohta tämän perästä onnistui T:n tavata Beljajew. Sensijasta, että olisi vastannut T:n moitteisiin, vaati hän vielä 5 ruplaa, ja saatuaan rahat käski olemaan kiinnittämättä huomiota pristawin sanoihin ja asumaan edelleen M:ssa.
Pari "päivää näitten tapahtumien jälkeen pristaw ollessaan Kolominossa kysyi vanhimmalla vartijalta, kuka oli antanut T:lle luvan siirtyä M:oon. Vartija esitti saamansa lapun. Pristaw luki sen, pisti taskuunsa, eikä T:stä puhuttu sen enempää.
"Ei ole tiedossani, mitä tämän jälkeen tapahtui pristawin ja B:n välillä, mutta kerran eräs vartija ilmoitti pristawille, että T. ei vieläkään ole matkustanut pois M:osta; pristaw viittasi vain kädellään. Yksin Ishutenko ei antanut T:lle rauhaa. Vihdoin lähetti tämä I:n luokse asiamiehen ja asia järjestettiin. En tiedä, millä ehdoilla, mutta kaikki ainakin päättyi yleiseen sovintoon.
"Eikö olekin, teidän ylhäisyytenne, elävien kuvien näytelmä?
"Alemmat poliisiviranomaiset eivät suinkaan jää jälelle ylemmästä päällystöstä. Tuloksekkainta aikaa heille oli kesä 1915, jolloin oli kielletty antamasta lupatodistuksia matkaa varten toisille paikkakunnille. Määrättyä maksua vastaan vanhimmat vartijat lupatodistuksia sentään joillekin antoivat. Enemmän kuin muut on ansainnut Kolpashewon vanhin vartija Isajew. Hän ottaa maksun kaikesta. Hänelle maksetaan siitä, etteivät vartijat tule tarkastuskierroksilleen liian aikaisin aamulla, maksetaan matkaluvista, maksetaan 'muuten vaan'. Isajew käytti myös aikanaan hyväkseen tulkintaa karkotettujen juutalaisten vaimojen asumaoikeudesta, ottaen pienempiä summia karkoituspäivien lykkäämisestä.
"Tomskin kihlakunnan poliisiviranomaisten häpeämätön käytös on kehittynyt sellaiseen mittaan, ettei sitä voi nimittää muuksi kuin selväksi ryöstöksi.
"Tuhanteen nousevalle karkotettujen joukolle, joka v. 1915 helmikuun toisella, puoliskolla ja maaliskuun ajalla lähti Tomskista, anneltiin isprawnikan konttorissa vaatetusapua 18 rpl. 18 rpl. 43 l/2 kop. asemesta. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla: se sareke, jossa piti olla kopeekat, jätettiin tyhjäksi. Siihen sarekkeeseen, johon saajat kuittaavat, tavallisesti kirjoitetaan: 'niin ja niin monta (kirjaimilla) ruplaa, niin ja niin monta (numeroilla) kop. olen saanut', tämän jälkeen seuraa saajan nimikirjoitus. Mainituissa tapauksissa ei kirjoitettu kopeekoita osoittavia numeroita lainkaan. Myöhemmin nekin sinne olivat ilmestyneet, koskapa karkoitettu L. Schmidt pyyntöönsä saada puuttuvat kopeekat sai isprawnikalta vastauksen: 'kuten luettelosta näkyy, on Schmidt saanut täyden summan.'
(Valittaja mainitsee sitten suuren joukon karkoitettuja, joita näin tietämättömyytensä takia oli 'jymäytetty'.)
"Nämä minun esiintuomani seikat ovat vain vähäinen osa poliisin väärinkäytöksistä ja kiristyksistä. Esirippua on täten vain vähän raoitettu.
"Ainoastaan laaja oikeudellinen tutkimus voisi tuoda päivänvaloon kaikki Pelioshewski & C:o kolttoset, heti määrättävä oikeudellinen tutkimus, ennenkuin karkoitetut ovat ehtineet hajaantua, ennenkuin 'tuntemattomien' henkilöiden avulla ovat päässeet pakoon välttämättömät todistajat, jotka voivat paljastaa koko sakin. Ja tutkimuksen ajaksi ovat heti poistettavat virantoimituksesta isprawnikka Pelioshewski, pristaw Walter ja piirivartija Ishutenko."
Sellaisia juttuja!
Minäkin voisin jatkaa niitä vielä sangen pitkälle, mutta pääseehän noistakin jo vähän perille siitä komennosta, joka meillä karkoituspaikalla vallitsi.
Yhtä tapausta en sentään malta olla Pelioshewskin ansioluetteloon liittämättä.
V. 1915 syksyllä oli Tomskiin saapunut omalla kustannuksellaan karkoitettu nuori mies. Odotellessaan Tomskissa lähtöä Narymin alueelle, oli hän saanut vaimoltaan Pietarista sähkösanoman, jossa ilmoitettiin, että siellä olisi suuri afääri tekeillä ja sen lisäksi saattaisi olla mahdollista hänen karkoituksenalaisuudesta vapautumisensakin, jos hän itse voisi saapua Pietariin edes päiväksi tai pariksi.
Tilanne näytti vähän pimeältä, mutta yritteliäs nuori mies päätti koettaa. Hän meni isprawnikan luo ja selitti tälle avoimesti asian.
— Onko teillä rahaa?
— On kyllä, paljonko pitäisi olla?
— Kuusisataa ruplaa.
— Tässä on, olkaa hyvä!
— Onko passia?
— Ei ole, teidän jalosukuisuutenne, se lienee teidän hallussanne olevien papereiden joukossa.
Isprawnikka käski tuoda paperit. Aivan oikein, sieltä löytyi passi.
— Tässä on passi, mutta luvatkaa kunniasanallanne tulla kahden viikon perästä takaisin.
— Sen lupaan!
Tämäkin juttu tuli ylempien viranomaisten tietoon.
Mitä luulette ylläesitetyille herrasmiehille kaikista kolttosistaan seuranneen?
Ishutenkosta on jo tämän luvun alussa mainittu, että hän pääsi pristawin apulaiseksi Irkutskiin, Siperian pääkaupunkiin. Siis parempaan virkaan.
Pelioshewski meni upseerikouluun ja palvelee kai vieläkin Venäjän kunniakkaassa armeijassa.
Samassa armeijassa palvelee myös pristaw Walter, mutta lienee vain aliupseerina. Vänrikkikouluun hänkin sentään tenäsi menevänsä, kun hänet viime syksynä Tomskissa tapasin.
Mitään oikeudellista tutkintoa ei tullut. Tomskin kihlakunnan uusi isprawnikka, joka virka-aikanaan ehti hankina itselleen ainakin yhtä hyvän ansioluettelon kuin edeltäjänsäkin, oli pitävinään jonkunlaista hallinnollista tutkimusta, jota olisi riittänyt kaiketi tuomiopäivään asti, ellei vallankumous olisi tullut väliin. Uuden isprawnikan tutkimuksissa oli muuten pääpontena lahjuksia antaneitten ja kiristyksen alaisiksi joutuneiden karkoitettujen uhkaileminen rangaistuksella.
Ehkä ei haittaa huomauttaa, että Pelioshewski ja Walter, jotka mahdollisesti pelkäsivät pahempaakin, olivat ennen virasta eroamistaan toimittaneet kaikessa hiljaisuudessa pahimmat todistajat paremmille markkinoille, s. t s. antaneet heille tilaisuuden paeta.
Narymista Tomskiin.
Vihdoinkin, vihdoinkin pois tuosta onnettomasta loukosta! Vihdoinkin koitti se onnen päivä, että minä voin pudistaa Narymin tomut jaloistani. Niin, onnen — onnen sittenkin, vaikka minä olin raihnainen ja sairas.
Mutta saisihan toki hetkeksi vuoden ja kahdeksan kuukautta niillä mailla majailtuaan jättää silmistään poliisivartijain univormut ja ainaista ympyräänsä kiertävien karkoitettujen alakuloiset kasvot ja tuntea aloittavansa matkan vapaaseen maailmaan, työn ja toimen maailmaan — elämään. Yksi vartija sentään mukanani seurasi, mutta hän ei ollut tungetteleva ja pysyttelihe omassa hytissään.
Viimeinen höyrypillin puhallus, viimeinen kädenpuristus harvojen ystävien kanssa, ja jokilaiva liukuu keveästi kohti Obia — alkaa ensimäinen matkani Narymista höyrylaivalla, erämaasta kulttuurin tuotteella kulttuuria kohti.
Kuvitellessani edeltäpäin matkaani, olin luullut jo vieroittuneeni pitkäaikaisessa yksinäisyydessäni niin tyyten kaikista kulttuuri-ihmisten mukavuuksista, että tuntisin itseni kokonaan oudoksi uudessa ympäristössäni. Mutta eikö mitä! Nykyajan ihminen on sentään kaltaisensa. Kun laivan kapteenin apulainen johtaa minut suoraan ensimäiseen luokkaan ja minulle käsittämättömällä ystävyydellä selittää, että vaihdetaan nyt ruunun "transportti" hiukan mukavampaan komentoon, olen minä tosin aluksi ymmällä, mutta en niin paljon komean ympäristöni kuin tämän minulle tuntemattoman henkilön ystävyyden johdosta. Mutta saattajani pujahtaa ovesta ulos, ja kohta istun minä pehmeillä penkeillä tottuneesti kuin joku matkatarkastaja, joka ei eläessään ole muuta tehnytkään kuin matkustellut.
Vasta illalla selviää minulle, miksi tämä ystävyys minua karkoitettua kohtaan. Kapteenin apulainen pistäytyy luokseni ja kertoo olleensa ennen karkoitettuna valtiollisten mielipiteittensä takia samaiselle Narymin alueelle, matkustaneensa sittemmin kotipaikalleen Venäjällä, mutta kun ei saanut todistusta "valtiollisesta luotettavaisuudestaan" oli palannut Siperiaan, päässyt sitten siellä "luotettavien" kirjoihin ja alkanut jo harjoittaa opintoja yliopistossa, kunnes sotapalvelusta välttääkseen siirtyi appiukkonsa omistaman laivan palvelukseen. Hänellä oli siis täysi selko karkoitettujen oloista ja elämästä, ja hän soi minun matkustavan "ihmisten tavoin".
Kun hän illan pimetessä halusi lähtiessään sytyttää sähkön hyttiin, tartuin minä kuin hädissäni hänen käteensä huudahtaen: "ei, odottakaa, sallikaa minun, siitä on jo niin kauan, kun minä olen tällaisia vehkeitä edes nähnytkään". Hän hymyili ja luulenpa, että hänellä poistuessaan oli jotain kosteata silmänurkassaan. Ehkä muistuivat hänen mieleensä omat eletyt kokemukset.
Niin, Narymin olin jättänyt, mutta Narymin aluetta riitti vielä kokonaiseksi vuorokaudeksi. Narymin pristaw-piirin eteläiseen rajaan on nimittäin Narymista vielä yli 150 virstaa.
Mitään luonnonihanuuksia ei matkustajalle ole tarjona. Koko matkan on Ob sama yksitoikkoinen, keltainen uoma. Kaikkialla on toinen ranta jyrkkä, tulvaveden syömä, toinen loiva ja matala, tulvaveden kuivuttua ylt’yleensä hiekkasärkkien peitossa. Kummallakin rannalla kasvaa pientä lehtimetsää, joka välistä muodostaa aivan läpipääsemättömän aidan. Narymin alueen kesä on unelias ja väritön. Päivänkakkara on ainoa kukka; ja sekin on jo nyt elokuun loppupuolella valkoiset teriönsä varistanut. Lehtikin on puusta putoamassa merkkinä siitä, että lyhyt suvi on mennyt. Alkaa kuukautinen syksy, sitten sataa lumen, joka ei enää lähde. Narymin alue on talven maa.
Suuremmat kylät ovat verrattain kaukana rannasta. Pienempiä asuntoryhmiä sangen harvassa. Kuolleen luonnon povella ei ihmiselämä viihdy.
Kolpashewon kirkonkylään saavuimme siksi varhain aamulla, ettei minulla ollut tilaisuutta nähdä tämän kylän "kermaa". Tämä nyt sitten on se Narymin alueen "keidas", johon pääsee vain rahapussin nyörejä hellittämällä. Kaikkialle onkin painanut rikas väestö leimansa. Leipänaulasta alkaen on kaikilla tavaroilla satumaiset hinnat. Tuskinpa itse Tomsk enää vetää vertoja hintojen kohtuuttomuudessa Kolpashewolle.
Harhaillessani Kolpashewon yksinäisiä raitteja näin minä siellä suureksi ihmeekseni — kaksi sikaa! Jahah, siis sittenkin siirtymässä kulttuuria kohti! Aivan kuin tuulahdus elävästä elämästä. Pohjoisempana Narymin alueella ei sellaisia eläimiä tapaa.
Sanovat Kolpashewossa jo löytyvän hiukan maanviljelystäkin, mikä ylempänä on jokseenkin tuntematon elinkeino. Hyvin paljon mahdollista, sillä Kolpashewon kirkonkylä sijaitsee korkealla töyränteellä, missä tulvavesi ei seutuja hukuta, kuten on laita alavassa Narymissa ja useimmissa muissa Narymin alueen kylissä.
Vielä puolisentoistakymmentä virstaa Kolpashewosta ja Narymin alue, tuo "jumalan hylkäämä maakunta", loppuu. Viimeisenä on kukoistava Nowo-Ilinskin kylä, joka sekin nykyään on karkoitettujen asuttama.
Ja kohta Narymin alueelta päästyä alkaa luontokin vaihtua eloisammaksi. Savi ja sora loppuu, tai ainakin vähenee. Ilmenee mustamultaisia rantoja, kukkuloita ja harjanteita, siellä täällä jo oikeata metsääkin. Rannoilla näkyy kyliä tiheämmässä, vilahtelee viheriöitä peltoja, pysähdyspaikoissa saattaa jo nähdä niittokoneita ja hevosharavia rehevää heinää kasvavien niittyjen vierellä. On saavuttu erämaasta, luonnontalouden valtakunnasta, rehevämmille alueille, missä konetyö jo korvaa ihmisvoiman.
Moltshanowon kirkonkylä on suuri ja tiheäasutuksinen. Siellä harjoitetaan maanviljelystä ja järjestettyä karjanhoitoa. Uutisasukasvirta Venäjältä — eritoten Ukrainasta — on sinne näihin saakka vuolaana vyörynyt. Karkoitetut toivat myös tullessaan uutta elämää ja uutta työvoimaa. Muuan karkoitettu perusti kylään meijerin, ja Moltshanowon voi on avannut itselleen tien sekä etelään että pohjoiseen. Ympäristössä on varsin tiheässä uutisasutuksia, jotka ovat vähitellen muodostumassa kukoistaviksi kyliksi.
Moltshanowosta eteenpäin muuttuvat rannat yhä tiheämmin asutuiksi, penikulmaiset talottomat taipaleet tyyten loppuvat. Moltshanowoon saakka (noin 175 virstaa) on Tomskista maantie, joten liike sillä välillä kelirikostakin huolimatta on melkein keskeytymätön. Luonto on myös rikkaampi tarjoten silmälle sangen vilkasta vaihtelua. Siellä täällä vilahtaa jo tuuhea koivikkokin, jollaista ylempänä tuskin havaitsee. Ainakaan Narymin alueella ei kunnon koivua näe missään, välistä vain jonkun käppyräisen vaivaiskoivun.
Noin viidenkymmenen virstan päässä Tomskista pistäytyy näkyviin tehtaan piippu ja vähän ajan kuluttua itse tehdas. Kuuluu olleen aikoinaan lasitehdas, mutta isännän kuoleman johdosta jääneen kylmille. Se seisoo nyt ikäänkuin tehdaskapitalismin väsähtäneenä, vartijapaikalleen nukkuneena etuvartijana osoittamassa matkamiehelle, että ollaan lähestymässä suuren maailman liikekeskuksia. Ylempänä Obin varrella ei minkäänlaisia tehdaslaitoksia tapaa. Narymiin perusti joku juutalainen tiilitehtaan, mutta "nukkui sekin nahkoihinsa", ennenkuin pääsi edes kunnolliseen alkuun.
Sitten Tomsk! Laivoja, moottoreita, ajureita, ihmisiä. Kaikki outoa erämaan matkustajan silmään. Kadun melu vaivaa korvia, ne ovat jo ehtineet tottua kuoleman hiljaisuuteen. Melkein juoksen kadun yli, sillä pelkään moottoripyörän ajavan päälleni. Koko ajan on sellainen tunne, että ihmiset katsovat minua erityisen pitkään, vainuavat minussa kaukaisten erämaitten asukkaan, viidensadan virstan päästä tulleen villin.
Ja kaupungin suuri-ikkunaiset myymälät, komeat kivitalot, minä katselen niitä kuin outoja ilmiöitä.
Mutta se on vain hetken ohimenevä vaikutelma. Sitä kestää ehkä parahiksi niin kauan, kuin minä vartijani seurassa olen ehtinyt tehdä matkan läpi kaupungin isprawnikan konttoriin ja päässyt sieltä "vapaalle jalalle". Kohta kuljen minä pääkadun tasaisia käytäviä kuin tottunut kaupungin asukas. Villi veri tasoittuu ja välinpitämätön kaupunkilainen ottaa oikeutensa.
Siinä oli vielä senkin seitsemät mutkat, ennenkuin asemani tuli niin turvatuksi, että saatoin vastuksitta, milloin ikinä itse halusin, lähteä kaupunkia katselemaan. Kuljetettiin lääkäri- ja vähän muissakin komiteoissa, virastoissa ja hallituksissa, uhattiin sijoittaa klinikkaan kovennetun vartioston (mikä merkitsisi: asestettu sotamies sairasvuoteen kummallakin puolella) valvonnan alle, mutta lopulta sentään päästettiin menemään niine hyvineen.
Ja niin pääsin minä ilman vartijoita vilkasliikkeisen kaupungin kaduille unohtamaan hetkeksi karkoituksen vaivat ja vastukset, pääsin elämään, jota minä niin olin janonnut.
Koetanpa tähän piirtää pienen pikakuvan Tomskista, laajan Tomskin kuvernementin pääkaupungista.
Se on jo koko iäkäs kaupunki, perustettu 22. p:nä syysk. 1604 Tom-joen varrelle noin 50 virstan päähän mahtavasta Obista. Kaupunki sijaitsee kahden puolen Usheika-jokea, joka nyttemmin vuolaamman Tomin rinnalla on menettänyt niin kokonaan merkityksensä, että se hädintuskin kelpaa kylpypaikaksi monilukuisille hanhi- ja ankkalaumoille. Ilman näitä kesyjä vesilintuja ja kanoja, joita myös näkee sangen usein tepastelemassa tuon suuren siperialaisen sivistyskeskuksen kaduilla, ei edes kaupunkilaistunut siperialainenkaan voi toimeentulla. Ainoastaan keväisin yrittelee Usheika tavoitella muinaista loistoaan ja paisuu hetkeksi yli äyräittensä alavilla sijaitsevien kaupunginosien kiusaksi. Mutta se loistokausi on lyhyt, paljon lyhempi kuin runsasvetisen Obin tulva ja jokipahainen vaipuu taas pitkään uneliaisuuteensa hanhiansa uittelemaan.
Tomsk ei ole Siperian pääradan varrella, siitä sen eroittaa 80-virstainen haararata. Tomskin tietä kulkee päivässä kaksi junaa edestakaisin, toinen kuljettaen matkustajia Europaan päin ja toinen Kaukaiseen Itään.
Kaupungin pinta-ala on 13 1/2 neliövirstaa. Se sijaitsee Tomskin kuvernementin kukkula- ja lakeusalueen rajamailla, ollen kaupungin korkeus merenpinnasta 343 jalkaa. Asukkaita on viimevuotisten laskelmien mukaan 105 tuhatta.
Matkustaja, joka laivateitse saapuu kaupunkiin, joutuu heti ensi askeleillaan kaupungin ydinkohtaan. Satama tosin itsessään ei tarjoa kovin komeaa näkyä, sillä siinä ei ole muuta satamaa muistuttavaa kuin ehkä suuret halkopinot. Siperian matalassa kulkevat jokilaivat eivät kaipaakaan mitään laitureja, ne ohjataan suoraan rantaan, eivätkä Tomskin kaupunginisätkään ole katsoneet tarpeelliseksi rasittaa kaupungin kulunkiarviota rakennuspuuhilla. Muutenkin on Tom-joki juuri kaupungin sataman kohdalla tavallista kapeampi, joten tuo laivojen pysähdyspaikka niin suuren kaupungin satamaksi ei tee kovinkaan edullista vaikutusta. Mutta kohta satamasta lähdettyä aukeaa vilkas, joskaan ei liialla puhtaudella pilattu "basaari" eli kauppatori. Siellä komeilevat runsaat hedelmävarastot syksyisin, sillä Siperian lauhkeailmanalainen eteläosa tuottaa rehevän hedelmäsadon, joka toistaiseksi muutetaan rahaksi etupäässä Siperian suurissa kaupungeissa. Sitten seuraa komeita katuja: miljoonakatu, maistraatinkatu, postikatu, aatelistonkatu — niin, siinäpä ne ovatkin. Näiden katujen varrella sijaitsevat kaupungin suurimmat liikkeet ja tärkeimmät virastot. Kivitaloja siellä täällä, liikehuoneustojen suuria akkunoita, aivan suuren mailman malliin, ja puhtauskin koko joukon tavallista siperialaista järjestyksenpitoa parempaa. Mutta yksi omituisuus pistää heti silmään: ei ainoatakaan kaksikerroksista taloa korkeampaa. En ole sattunut näkemään kaupungin rakennusjärjestystä, joten en voi mennä sanomaan, onko tämä ilmiö joistakin säännöksistä riippuvainen — tai ehkä on se yleinen tomskilainen "muoti".
Nämä pääkadut (paitsi "aatelistonkatu", joka järjestelynsä puolesta hyvin vähän vastaa komeata nimeään) ovat kivetyt ja asfalttikäytäväiset. Mutta se ylellisyys loppuu pian ja kulkija joutuu harhailemaan kapeita, likaisia raitteja pitkin, jotka eivät missään suhteessa eroa Siperian kylien kujista.
Siellä täällä vain puinen silta katukäytävän virkaa tekemässä, sillä pahimmissa notkopaikoissa olisi syys- ja kevätkausina aivan mahdotonta rämpiä eteenpäin polvenkorkuisessa liassa. Talot ovat sen mukaiset. Pahanpäiväisiä puuröttelöitä, ajan hampaan ja huonon hoidon kalvamia, maalaamattomia, vuoraamattomia — lieneekö Tomskissa yhtä ainoata laudoilla päällystettyä asumusta. Luulisi tulleensa köyhien kaupunginosaan, mutta niin ei suinkaan ole asianlaita. Nuo ulospäin niin onnettomilta näyttävät talot kätkevät monasti sisälleen suuren ylellisyyden ja loiston. Niissä asuu varakkaita ihmisiä ja talon isäntä saattaa omistaa miljoonia. Mutta hänellä on kerta kaikkiaan sellainen käsitys, ettei taloa kannata korjata, sen vähemmin uudestaan rakentaa, niin kauan kuin se edes pönkkien varassa pystyssä pysyy, kun ei sellaiseen kaupungin hallinnon puolesta pakoteta, eikä talo muutenkaan ole kaupungin keskustassa. Keskustaksi lasketaan tomskilaisen käsityskannan mukaan ainoastaan yllämainittujen katujen alue, vaikka se itse asiassa käsittää vain korkeintaan viidennen osan Tomskin pinta-alasta.
Mainittujen pääkatujen ja harvojen muittenkin varsilla on puuistutuksia, jotka luovat edes hiukan viileyttä tähän kesäisin ja vieläpä syksyisinkin aurinkoisten ilmojen vallitessa hirmuiseen tomupesään. Puistoja on kaikkiaan vain kolme, jotka nekin ovat vailla asianmukaista hoitoa ja järjestelyä. Ainoastaan laaja yliopiston puisto tekee tässä suhteessa miellyttävän poikkeuksen. Siellä näkyy ymmärtävän käden jälki selvästi ja sinne piilee kaupungin väestö mielellään kesän pölyjä.
Edellä jo huomautin, että valtakatujen varrella on verrattain pulskia kivirakennuksia ja kauppahuoneita. Monet niistä ovat viime vuosien tuotteita ja rakennetut uuteen siroon tyyliin. Liikehuoneita on niinkin rikkaita, että monet asiantuntijat väittävät Venäjän suurkaupungeissakaan tuskin sellaisia tavattavan. Viime vuosina on sinne tänne muittenkin katujen varsille alkanut ilmestyä useampia kivitaloja, joskaan ei juuri yksityisten toimesta. Erityistä huomiota kiinnittävät yliopiston ja teknologisen laitoksen rakennusrivit, jotka ovat aivan eri kulmallaan yliopiston puiston keskellä, sekä kirkot, joita on kaikkiaan yli 80 oikeauskoista, neljä juutalaista synagogaa, luterilainen kirkko sekä kaksi muhamettilaista moskeaa — kaupungissa näet asuu paljon tatareja. — Kaupungissa on myös sekä mies että naisluostari.
Viimeisinä 25 vuotena on Tomsk muodostunut Siperian ainoaksi suureksi sivistyskeskukseksi, josta syystä se on saanut kajahtavan lisänimen "Siperian Athena". Nykyään on siinä neljä korkeinta sivistystä edustavaa oppilaitosta: Keisarillinen Tomskin Yliopisto (kaksi tiedekuntaa: lainopillinen ja lääketieteellinen, 1,120 ylioppilasta; lähitulevaisuudessa aiotaan tiedekuntien lukua lisätä kahdella: historialliskielitieteellisellä ja fysismatemaattisella); Keisari Nikolai II:n (ehkä nyttemmin nämä keisarilliset nimitykset on muutettu) Teknologinen opisto (neljä osastoa: kone-, vuori-, rakennus- ja kemiallinen osasto, 1,200 ylioppilasta) sekä korkeimmat siperialaiset naiskurssit (kaksi osastoa: luonnontieteellinen ja matemaattinen, 300 oppilasta). Sitäpaitsi alkaa piakkoin toimintansa erään tunnetun tomskilaisen yhteiskunnallisen toimihenkilön ja lahjoittajan perustama "Kansan yliopisto".
Yllämainittujen korkeimpien oppilaitoksien lisäksi on Tomskissa vielä suuri joukko keski- ja alkeiskouluja. Alkuopetus m.m. on siellä niin hyvin järjestetty, että usea kaupungin nuoremmista kansalaisista on saanut päästötodistuksen ainakin vaatimattomammasta kansanoppilaitoksesta, mikä Siperian valistusoloihin katsoen on suuri edistys sekin.
Erinäisten julkisten laitosten kirjastoja lukuunottamatta on Tomskissa viisi yleistä kansankirjastoa ja lukuhalu väestön kesken koko lailla vilkkaampaa kuin Venäjällä. Edistysseuroja on myös runsaasti. Monissa Siperian kaupungeissa pyritään sangen toimeliaasti kansan sivistystasoa kohottamaan.
Muukalainen tekee Tomskissa heti aluksi sen huomion, että kaupunki on varakas ja hyvinvoipa. Kaduilla vilisee hienoa väkeä, naiset ovat hyvin, joskaan ei ehkä aivan muodin viimeisen "kirkaisun" mukaan, puetut ja köyhyys ei pistä silmään. Vanhat tomskilaiset kehuvat kaupunkiaan rikkaaksi, vaikkei outo tahdo käsittää, millä keinoin rikkauksia oikein kootaan Näyttää siltä, ettei kukaan tee mitään, mutta sentään elää kuin parooni — ehkä paremmin: gulashiparooni, sillä "kauppa se on, joka kannattaa" Tomskissakin, joka sota-aikana on vaipunut saman keinottelun pyörteisiin kuin kaikki muutkin kaupungit.
Taas uusilla asuinsijoilla.
"Ei ole ihmisellä pysyväistä asuinsijaa", karkoitetulla liioinkaan. Olin parisen kuukautta ehtinyt tapella rottien kanssa erään tomskilaisen matkustajakodin alakertahuoneessa, kun yhtäkkiä sain käskyn saapua kaupungin poliisimestarin puheille.
Itse poliisimestari ei tietysti ottanut vastaan — hänkin oli suuri herra —, vaan apulainen.
— Täällä on kuvernöörin määräys lähettää teidät heti Kainskin kaupunkiin, — sanoi apulaismestari. — Jos tänään lähdette, pääsette matkustamaan omalla kustannuksellanne, mutta huomenna me jo lähetämme.
Selvä juttu! Ei siinä auttanut vetoaminen keskenjääneeseen lääkärinhoitoon, eikä mihinkään muuhunkaan, täytyi lähteä kokoilemaan tavaroitaan ja valmistautumaan matkalle.
Jälkeenpäin sain minä tietää, mistä tämä äkillinen karkoitus oli johtunut. Kuvernööri oli selaillut papereitaan ja huomannut, että sellainen vaarallinen henkilö, kuin allekirjoittanut asuu hänen kaupungissaan — ja on asunut jo kaksi kuukautta. Hänet pitää lähettää pois. Mutta minne lähettää?
Narym on kelirikon takana ja täytyy varrota vielä hyvän aikaa, ennenkuin sinne tie aukee. Lähetetään Kainskiin! Annetaan helpoitus, kun on kerran sairas.
Ja niin minä jouduin matkalle Kainskiin, vuorokauden matkalle ensimäisen kerran ilman vartijaa kahden vuoden ja neljän kuukauden kuluessa. Lupakirjassani tosin oli sangen tarkat tuntomerkit ja täydellinen "tittelini", mutta matkan varrella ei sitä tarvinnut näyttää kenellekään ja perillä kyllä muutenkin tiesivät, mikä mies minä olin.
Jouduin hyvän matkan päähän Narymista, toista tuhatta virstaa lähemmäksi Europaa. Siis jo vähä niinkuin kotiin päin.
Tämän kolmannen siperialaisen asuinpaikkani merkitys alkaa vuodelta 1772, vaikka se sai kaupungin oikeudet vasta kymmentä vuotta myöhemmin. Kun rautatietä Siperiaan suunniteltiin, kyseltiin kaupunkien hallinnoilta, haluavatko he saada radan kulkemaan kaupunkiensa kautta. Monet silloin, ymmärtämättä höyryhevon merkitystä, kieltäytyivät saastuttamasta kaupunkiaan mokomilla vehkeillä. Kieltäytyneitten joukossa olivat m.m. Tomsk, joka jo silloin oli sangen kookas kaupunki, ja Kainsk. Tomsk myöhemmin korvasi typeryytensä anomalla ja saamalla haararadan, mutta Kainsk on näihin saakka jäänyt siitä onnesta osattomaksi. Kainskilaiset olivat niin tottuneet siperialaiseen hevoskyytiin, etteivät he isompaan aikaan kyenneet muuta kulkuneuvoa ajattelemaankaan. Kulkihan heidän kaupunkinsa kautta suuri siperialainen valtatie, jolla "troikien" ja "dvoikien" tiu’ut iloisesti soivat; mitäpä heille valtion masinoista.
Näin jäi kaupunki typeryydessään ainoastaan 10 virstan päähän Siperian pääradasta. Vasta nyt, kun samannimisen rautatieaseman ympärille on muodostunut asutus, joka uhkaa voittaa itsensä kaupungin, on virhettä ryhdytty korjaamaan, ja rakennustarpeitten puutteen johdosta viivähtänyt haararadan pökäle allekirjoittaneen lähtöpäivänä vihdoinkin valmistui.
Juuri siitä syystä, että Kainsk aikoinaan jäi syrjään pääradasta, on sen kohtalo ollut sama kuin monen muunkin siperialaisen kaupungin, se ei ole jaksanut kehittyä ja kasvaa. Sen väkiluku ei sentään juuri ole alentunut, vaikkakin kasvu on kovin työläs. Viimeisten kymmenen vuoden kuluessa on lisäys ollut vain noin pari tuhatta henkeä, nousten väkiluku nykyjään 7,000 korville.
Kainsk on tavallista siperialaista kaupunkityyppiä, josta suuretkin kaupungit ainoastaan aivan vähän eroavat. Kadut siinä sentään ovat paljon leveämmät ja suoremmat kuin esim. Tomskin vanhoissa kaupunginosissa. Ja niitä pitkin, kävipä tuuli mistä päin hyvänsä, puhaltaa talvella jäinen viima. Kaupunki nimittäin sijaitsee aavalla arolla, Barabinskin määrättömän aron laiteilla, eikä silmänkantaman matkalla ole ainoatakaan suojaavaa metsätöyrännettä, vuorista tai kukkuloista puhumattakaan. Kaupunki itse vain on jonkunlaisessa keitaassa ja melkein joka talon ikkunan alla kasvaa muutamia yksinäisiä puita, minkä lisäksi kaupungissa vielä on pari puistoa.
Minkäänlaisia nähtävyyksiä ei ole. Talot melkein kauttaaltaan puisia, muutamien liikelaitosten keltaisia tiilitaloja lukuunottamatta. Talojen akkunat suljetaan ulkoapäin kohta pimeän tultua ja kello kuuden ajoissa illalla on liikenne, joka päivälläkään ei ole kovin vilkas, kokonaan kuollut. Kaduilla on olevinaan sähkövalaistus, mutta pienet muutaman kynttilän lamput siellä täällä antavat tyhjille kaduille ehkä vieläkin aavemaisemman näön.
Henkinen elämä on niinikään sangen kituvaa. Kirjasto kaupungissa on, mutta lainaajia ei tahdo löytyä. Tämä onkin varsin käsitettävää, sillä kaupungin väestö polveutuu sellaisista aineksista, joitten lukuhalu ei ole erinomaisen virkeä. Kainskiin on nimittäin ennen vanhaan — eikä niin kovin vanhaankaan, vielä noin puolisentoistakymmentä vuotta takaperin — karkoitettu kaikennäköisiä yhteiskunnalle vaarallisia aineksia Venäjältä. Hevosvarkaat, ryövärit, murhamiehet, kaikenlaiset suurpahantekijät ja veijarit, joita kaupunki- ja maalaisyhteiskunnat ovat kieltäytyneet tunnustamasta jäsenikseen, karkoitettiin hallintoviranomaisten tai itsensä yhteiskuntien toimesta Siperiaan, missä paikalliset viranomaiset, sikäli kuin tällainen aines joutui Tomskin kuvernementtiin, sijoittivat heidät Kainskin ja Marinskin kaupunkeihin. Täällä ovat monet sitten kaikenlaisilla konsteilla keränneet itselleen sievoisen omaisuuden ja elävät nyt mahtavina kaupungin porvareina, joskin komean kuoren alta hyvin helposti pistää esiin entinen rikollinen. — Huomattava osa kaupungin asujamistosta on juutalaisia, sillä Kainsk on yksi niitä harvoja Siperian kaupunkeja, joissa juutalaisilla on asumaoikeus.
Nykyään on kaupungissa nais- ja mieskymnaasi, molemmat aivan viime aikoina saaneet täydellisten kymnaasien oikeudet, sekä esikymnaasi ja muutamia alkeiskouluja, mutta siitä huolimatta ei kaupunki lainkaan kanna koulukaupungin leimaa, opiskelevan nuorison lukumäärä kun toistaiseksi on hyvin vähäinen.
Maanviljelystä Kainskin ympäristössä harjoitetaan sangen vähän, mutta karjanhoidon tuotteista on alue rikas. Sota-aika on kuitenkin tällekin elinkeinolle tehnyt tuntuvaa haittaa, talousaskareet kun enimmäkseen ovat jääneet naisväen hoidettaviksi. Karjaa on runsaasti teurastettu ja teurastetaan edelleen. Liha myydään Europan Venäjälle tai luovutetaan armeijan hankkijoille. Maitotalous on runsaan nautakarjan teurastuksen vuoksi kärsinyt tuntuvasti. Ennen oli juuri Kainsk Länsi-Siperian huomattavimpia voikeskuksia, mutta nyt on tuotanto heikentynyt.
Melkein koko Kainsk tekee kauppoja ja elää voitolla. Kauppaa harjoittamattoman kainskilaisen elämä on vaikea, sillä häntä nylkee jokainen sen kuin kerkeää. Sellaista väestöä sentään on vähän. Tuskinpa juuri muuta kuin puolitoista kymmentä viime aikoina sinne siirrettyä hallinnollisesti karkoitettua ja pienempi määrä pakolaisia sota-alueilta. Työväenluokkaa ei Kainskissa, enempää kuin useimmissa muissakaan Siperian kaupungeissa, ole. Siellähän on talousjärjestelmä vielä aivan toinen kuin Europassa.
Narymin talonpojasta jäi mieleen edullinen muisto. Vaikka hän asuukin liassa, on hän sentään suora, rehellinen ja avulias. Ennen, viinavirran vapaana vyöryessä, on venäjänmaalainen kauppias häntä vetänyt nenästä ja vihdoin vuosikautisesta "kulakkojen" (nyrkkien) ikeestä vapauduttuaan on hän käynyt hiukan umpimieliseksi ja epäileväksi. Mutta karkoitettuja hän ei pelkää, varsinkin valtiollisia pitää hän aivankuin joinakin ylevämpinä olentoina, joitten kanssa hän mielellään keskustelee ja pitää seuraa.
Aikoinaan oli kyllä talonpoikien ja karkoitettujen kesken ollut riitoja, väliin niin ankariakin, että ne ratkaistiin ase kädessä. Mutta ne sellaiset ovat vanhoja asioita, joita ei enää muistella.
Nyt ovat suhteet ystävälliset. Monta kertaa syntyy talonpoikien ja karkoitettujen kesken yhteisiä kalanpyynti- ja pähkinämatkueita, eikä ole kuulunut, että nämä matkat olisivat epäsopuun päättyneet.
Narymin talonpoika on valpas seuraamaan yleisiä asioita. Lukutaito on kehittyneempi kuin monissa muissa Siperian seuduissa. Tosin esim. sanomalehtien levikki Narymin alueella on vähäinen, mutta siitä huolimatta tietää narymilainen talonpoika usein hyvin paljon yleisiä asioita. Ja lapsensa panee hän kernaasti kouluun sanoen, ettei tee haittaa, vaikka perillisestä tulisi vähän joutuisampi lukumies kuin isästä. Narymin alueen jokaisessa kylässä alkaa jo olla alkeiskoulu. Tosin opetus ei aina liene varsin tehtävänsä tasalla joka paikassa, mutta ainakin Narymissa itsessään ei siinä suhteessa kuulunut moitteita.
Mistä tämä sivistysharrastus kaukaisessa kolkassa?
Epäilemättä ovat siihen tärkeimpänä vaikuttimena olleet karkoitetut. Valtiollisia karkoitettuja, hyvin usein korkeamman sivistyksen saaneita on Narymin alueella ollut yhtä mittaa toistakymmentä vuotta, he ovat pakostakin joutuneet talonpoikien kanssa kosketukseen ja kylväneet valistusharrastuksen siemenen. Aluksi ei uusia tulokkaita tahdottu ymmärtää ja yhteentörmäyksiä sattui, mutta vähitellen muuttui asema, ja nyt ovat karkoitetut Narymin alueella suosittuja vieraita.
Niin Narymissa.
Mutta siirtyäpä Narymista Kainskiin, ja kuva muuttuu.
Suurin osa väestöstä luku- ja kirjoitustaidotonta, raakaa ja pimeää. Mitä raaimmat murhat melkein jokapäiväisiä. Kainskilainen on valmis kahdeksan ruplaa maksavan hevoskaakin takia ottamaan naapuriltaan hengen ja muutamien kopeekkain saalista tavoitellessaan ei hän emmi lukkoja murtaa.
Pistäysin väliin piirioikeuden istunnoissa. Joka kerta kymmenittäin syytettyjä salapoltosta ja sittenkin joutuu syytettyjen penkille vain vaivainen prosentti näistä "tehtailijoista", sillä ovelammat ja varakkaammat pelastavat nahkansa lahjusten avulla. Murhat ja tappelut, murhapoltot ja sen semmoiset törkeät rikokset täyttävät samoin oikeuden kannelistat. Ja väestö suhtautuu niihin aivan kuin tavallisiin päiväntapahtumiin, jotka ovat melkein yhtä tärkeät kuin jokapäiväinen leipä.
Kuulin kerran erään kainskilaisen kääntyvän asianajajan puoleen pyytäen tätä poikansa puolustajaksi tulevassa oikeudenkäynnnissä.
— Mikä on poikanne rikos? — kysyi asianajaja.
— Pustjaki djelo (jonninjoutava juttu), — vastasi mies, — pistää sohasi puukolla muuatta vanhaa ukkoa.
— Pistikö pahastikin? Kuoliko ukko?
— Kuolihan se. Paljonko se niin vanha tarvitsee. Sydämeen sohasi…
— Mistä syystä pisti? Oliko riitaa?
— Ei siinä mitään riitaa. Meni vain ja mitään sanomatta pisti. Vieläpä tuossa riitaa…
Asianajaja tyytyi selittämään, ettei tässä ole isoja puolustettavia, selvä juttu. Mies tenäsi, ettei hän kahtasataa ruplaa säälisi, kun saisi poikansa vapaaksi, nuori on vielä, vasta 19 täytti, saisi tuo olla vapaanakin. Kehasi vielä, että jos vain hyväksyisivät hänet puolustamaan, niin menisi kyllä, sillä hän on itsekin miehen ennen tappanut ja tietää kyllä, miten sellaisessa asiassa on puhuttava. — Poika tuo ei taida vielä osata, kovin on nuori ja kokematon.
Joku aika takaperin käsiteltiin sikäläisessä piirioikeudessa paikkakunnalla sangen paljon huomiota herättänyttä juttua muuatta kaupungin pohattakauppiasta vastaan vekselinväärentämisestä. Edellä jo huomautin, että kainskilainen on muutamien kopeekkain vuoksi valmis murtamaan lukkoja, ja tämä rikas kauppias ei epäillyt väärentää köyhän juutalaisen nimeä 150 ruplan vekseliin. Hän haki tuomion vekselilleen ja ulosmittautti mainitun summan. Vasta pidemmän ajan kuluttua kääntyi asianomainen tuttaviensa kehoituksesta ymmärtävämpien henkilöitten puoleen, vekseli jätettiin tutkintotuomarille ja kauppias vangittiin. Piirioikeus tuomitsi hänet pariksi vuodeksi vankeuteen ja tuomio saavutti ylemmissä oikeusasteissa lain voiman. Lopulta kauppias kuitenkin armahdettiin.
Mutta niin pelästyi hän tämän tapauksen johdosta, että lopetti liikkeensä ja elää nyt koroillaan. Kerrotaan, ettei tämä ollut ainoa hänen väärentämänsä vekseli, joskin ainoa oikeuden käsiin joutunut. Muista olivat tunnustajat suorittaneet maksun ilman oikeudenkäyntiä. Kerrotaan vielä, että tämän oikeudenkäynnin jälkeen tuli paikkakunnan toisille kauppiaille kiire repimään samankaltaisia vekseleitä.
Kun tämä tapahtuu tuoreessa puussa, niin mitä sitten kuivassa. Kerran erään tuttavan kanssa kävellessäni kaupungin laidoilla, jossa on pahanpäiväisiä hökkeleitä, katottomia ja pahoin ränsistyneitä, kysäsin:
— Tämä kai on köyhien kaupunginosa?
— Tämäkö? Ei suinkaan. Tämä on pikkuvarkaiden kortteli. Nuo tuolla kivitaloissa varastavat suuremmissa erissä, nämä ottavat miten kulloinkin sopii. Mutta köyhyys ei näitäkään vaivaa. Meidän kaupungissamme ei ole köyhiä lainkaan. Erotus suur- ja pienvarkaiden välillä on pääasiassa siinä, että näistä pienistä silloin tällöin eksyy joku oikeuden käsiin, mutta suurista ei juuri milloinkaan.
Ja tuttavani puhui aivan varmasti totta, sen olen tullut myöhemmin huomaamaan. Köyhiä ei Kainskissa ole, kaikki liikuttelevat rahaa viljalti. Ja kukaan ei siellä halua tehdä työtä, kaikilla on omat salaperäiset elinkeinonsa.
Oikeussalissa kääntyy heti oudon huomio syytettyjen säätyyn. Melkein jokaisen nimen perästä lukee puheenjohtaja: syilno-paselenets (karkoitettu uudisasukas), s.o. ikipäiviksi Siperiaan karkoitettu. Ja tarkempi "ansioluettelo" kuuluu: tuomittu murhasta 12 vuodeksi pakkotyöhön, hevosenvarkaudesta niin ja niin pitkäksi aikaa vankeuteen, törkeästä varkaudesta kuritushuoneeseen, neljäskertaisesta törkeästä varkaudesta pakkotyöhön j.n.e., tai yhteiskunnan kieltäydyttyä lukemasta jäsenekseen karkoitettu, epäiltynä sellaisesta ja sellaisesta rikoksesta karkoitettu, huonon ja siveettömän elämänsä takia, samoin.
Entä kaupungin nimi sitten? Kauan aikaa vaivasin päätäni koetellessani selittää, mistä tuo omituinen Kainsk on johtunut. Useimmat Siperian kaupungit ovat saaneet nimensä niitten läpi virtaavien jokien mukaan, mutta Kainskin ohitse virtaava pieni puro kantaa aivan toista nimeä.
Vihdoin tuli asiantuntija avukseni selittäen, että nimi johtuu sanasta Kain, siis ensimäisestä murhamiehestä. Ja todellakin: Kain, siis kainskij gorod (Kainin kaupunki) eli lyhyemmin Kainsk…
Kainin kaupunki ja Kainin on sillä vielä tavatkin.