Paavo ja Petter. — Herra Pentin vaimo.
On kylmän kolkko jouluyö, hiljainen kuin hauta, pääkaupungissa, kaikki elämä on kuin kuoliaaksi kylmettynyt, niin että tuulikin pysyy ihan hievahtamatta, tähdet vain välkkyvät ja värisevät kuin pienet kynttilät ainoina elämän merkkeinä. Yksinäinen yövartija melkein juoksee kadulla, ett'eivät jalat pääsisi paleltumaan; vanhain puutalojen nurkat paukkavat, kun hirretkin kutistuvat kuivasta pakkasesta.
Ylhäällä kauppias Paavo Hörningin asunnossa Drakatornin syrjäkadun varrella on emäntä jo noussut ylös, mutta ei uskalla vielä tehdä tulta kynttilään eikä takkaan, sillä ei ole vielä soitettu. Hän kuitenkin odottaa joka hetki kuulevansa pienen aamukellon ääntä kaupunginkirkosta, sillä hän ikäänkuin tuntee ajan olevan neljän seudussa ja koko perhe aikoo aamukirkkoon Spongaan, ja sitä ennenhän toki pitää saada jotakin lämmintä suuhunsa. Hän etsii haparoiden pyhävaatteensa, jotka iltasilla on asettanut tuolille, ja pukeutuu niin hyvin kuin voi pimeässä. Odotus kun kuitenkin rupee tuntumaan liian pitkältä ja pimeys vaivaloiselta, sytyttää hän salalyhdin, luottaen vartijan pitävän kunniassa joulurauhaa eikä tyhjästä melua nostavan. Niin puuhailee hän ja kuljeksii mataloissa, pienissä huoneissa.
Isäntä nukkuu vielä puolella silmällä ja pikku Sven on kaukana unien valtakunnassa, vaikka hänellä pään alusena onkin vain puuhevonen, ja pitää kädessään kimmoista pallia, Karen, joka kävi rippikoulunsa viime syksynä, makaa verhon takana. Hän on ripustanut uuden samettimekkonsa ja böömin-kristalliset helmensä sängyntolppaan. Joulupuu, oksissa punaisia omenia ja Espanjan pähkinöitä, tekee pitkiä varjokuvia kaikkialle, niin että puolihämärässä huone näyttää oikein kammottavalta.
Mutta emäntä menee kyökkiin ja herättää Liisan penkiltä, ja hän hypähtää ylös kuin tuulispää ja sytyttää kynttilän rautaisessa jalassaan, sillä hän ei pelkää, kun on näet hyvä tuttu yövartija Trullin kanssa, ja kyökki sitä paitsi onkin pihan puolella.
Samassa jo emäntä myöskin koputtaa luudanvarrella lakeen puotilas Ollille, joka makaa ylhäällä vinnikammarissa, ja Olli vastaa saappaallaan, joka kolmesti jymähtää lattiaan hyvän sanan sijasta.
Sitte menee emäntä jälleen makuuhuoneesen ja ompelee hakasen kiinni isän kovaksi tärkättyyn ja siistiksi silitettyyn, poimukauluksiseen pyhäpaitaan; ottaa niin suuresta tammikaapista pikku Svenin punaiset sukat ja tarkastelee niitä tulta vasten, parannellen sieltä täältä jonkun katkeamaisillaan olevan silmän. Jopa hän herättää Karenin, joka pistää pienet, äsken pestyt jalkansa olkitohveleihin, ja alkaa pukeutua verhon takana, sillä asunto on tässä hyvin pieni. Silloin herää Svenkin ja hänellä on punainen leima poskessa puuhevosesta. Hän alkaa heti viskellä palloansa; se lentää verhon taa ja tulee paikalla takaisin, mutta sattuukin isälle nenään, niin että hän herää ja karkealla äänellä toivottaa hyvää Jumalan rauhaa ja iloista joulua suuresta sängystänsä, joka on kuin pieni eri huone.
Pikku veli aikoo juosta verhon taa katsomaan siskon joululahjoja, mutta silloin huudahtaa sisko ja sanoo, että se ei käy päinsä, kun hän juuri pesee silmiään.
Nyt soi jo kirkon kello, aamukirkkoon kutsuen, ja kaikki toivottavat toisillensa Jumalan rauhaa. Äiti sytyttää haarakynttilät suuressa kammarissa, ja Sven tulee ulos ja istuutuu paitasillaan joulukuusen alle, tahtoen uskotella itselleen ja muille olevansa metsässä, ja yht'äkkiä purasee hän erään omenan takapuolta, ett'ei näet näkyisi, mutta omena pyörii rihmassaan ja äiti sattuu paraiksi tulemaan sisään, uhaten antaa koivurieskaa, ell'ei hän heti mene pukeutumaan.
Liisa sytyttää tulen lieteen, niin että liekki jyrisee savutorvissa, ja panee maitopadan tulelle; emäntä levittää liinan suurelle ruokapöydälle asuinkammariin ja asettelee siihen maljoja, mutta isännän paikalle panee hän kirkkaaksi puhdistetun hopeakannun; sitte koristelee hän voin pytyssänsä ja leikkaa joululeipää ja kinkkua, sillä onhan jotakin syötävä, ennenkuin lähdetään.
Olli on ollut jo hyvän aikaa liikkeellä ja käynyt tallissa, saanut rengin hereille ja sukinut rautiot; reki vedetään ulos ja vällyt tomutetaan. Kohta on ajopelit jo kadulla ja Olli sytyttää soihdut, jotka valasevat huoneiden seinät kuin tulipalo. Jöns läjäyttää piiskalla, ilmoittaen hevosten olevan valjaissa ja rautioiden korskuvan ja kuopivan kavioillaan, maltittomuutta osoitellen.
Sisällä huoneissa juoksennellaan päällysvaatteita etsien; turkit ja päähineet, lappalaispieksut ja käsineet saadaan tuota pikaa ylle, ja Karen, joka ensinnä ehtii valmiiksi, saa mennä alas viemään Ollille ja Jönsille lämmintä olutta. Kun isäntä on täysissä tamineissa, ottaa hän lasin lämmintä Ranskan viiniä ja lähtee. Emäntä lukkoaa ovet ja tulee jäljestä Svenin ja Liisan kanssa, ja kaikki ovat ulkona kadulla.
Mahtava on reki, tilava kuin vene, kolmi-istuiminen. Esimmäisinä istuvat isäntä ja emäntä ja pikku Sven, keskellä Karen ja Olli, takana Liisa ja Jöns. Isäntä asettuu viimeksi paikalleen, sillä ensin pitää hänen katsoa, ovatko hevoset terävässä kengässä ja päitset ja valjaat hyvässä kunnossa; sitte nousee hän ja istahtaa, niin että reenkori paukkaa. Hän tarttuu ohjaksiin ja kysyy vielä kerran, eikö mitään ole unohtunut, läjäyttää piiskalla, katsahtaa ylös vanhan puutalonsa ikkunoihin ja antaa mennä. Ensin käy matka Suurelle torille, jossa on määrä kokoutua: kaikki Tukholman porvarit, hyvät ystävät, joilla vain hevosta on. Ja siellä ne jo istuvatkin re'issänsä, lihavat oluenpanijat ja laihat leipurit, ja koko tori on valoisana heidän savuavista soihduistansa. Hei vaan! Kulkuset helähtävät ja koko jono lähtee liikkeelle mäkeä pitkin ja ulos kaupungin pohjoisesta portista.
"Mietiskelenpä tässä, mitenhän veli Petter meidät tänä vuonna ottaa vastaan!" sanoo isäntä Paavo vaimollensa, kun on ehditty päästä säännölliseen kulkuun.
"Kuinka niin sitte?" virkkaa emäntä vähän levottomasti.
"Niinpähän vain, tietysti ei hänellä ole syytä, mutta luulenpa ahdistaneeni häntä vähän liiaksi suolankaupassa viime keväänä, ja siitä asti hän ei liene oikein hyvillään, mikäli olen kuullut."
"No, vaikkapa tuo nyt niin olisikin, niin ei hän toki sitä nytkään osoittane; ettepä te juuri varsin usein tapaa toisianne, ja vaikk'ette olekaan oikeita veljiä, niin niiksihän te kuitenkin toisianne luette."
"Mutta Matti on hirveän pitkävihainen, ja jos jotakin selkkauksia sattuu, niin tuskin Matin ja Karenin liitosta silloin mitään tulee. Saammepahan nähdä!"
Pikku Sven laskeutuu reen pohjaan oljille ja pitää ohjasten periä, luullen muka ajavansa. Puotilas Olli koettaa saada Karenia puhelemaan, mutta hänen ajatuksensa ovat toisaalla, niin ett'ei hän vastaa mitään. Mutta Liisa antaa naapurinsa pistää hänen kätensä suureen rukkaseensa ja auttaa välistä häntä soihdun pidossa, kun Jönsin nyrkkiä rupee palelemaan.
Matka sujuu pitkin Brunkebergin harjua ja alas järvelle, sen yli ja edelleen Upsalan tietä. Kohta alkavatkin puiden välitse talviaamun pimeässä vilkkua tulet Solnan kirkosta. Siellä eroaa kauppias Paavo muista porvareista, jotka pysähtyvät sinne, sillä hänen on lähteminen Vesteroosin tielle Spongaan päin.
Kohta saa pikku Sven paljon ihmettelemistä, kun molemmin puolin tietä on niin monta suurta joulukuusta, jotka silloin tällöin välähtävät soihdun tulesta punaisiksi, mutta pian jälleen peittyvät pimeän syliin. Sven on näkevinään tonttujen seisovan puiden takana kurkistelemassa ja heiluttavan punaisia lakkejansa, mutta isä sanoo siellä olevan vain punaista tulen valoa lentelemässä, sillä hän on valistunut kaupunkilainen eikä enää usko tonttuja olevankaan. Svenistä näyttää suuret joulupuut juoksevan reen rinnalla ja tähdet tanssivan niiden latvoilla, ja ne tanssivat tänään siitä ilosta, että Jesus-lapsi on syntynyt, ja sen Sven kyllä käsittää.
Jo jymisee rautioin kavioiden alla, kun ajetaan sillan yli, metsä harvenee, tasanko leviää, pikku mäkiä on siellä täällä koivikkoineen, välkähtääpä jostakin tuvan ikkunasta tulikin ja tuolla kiitää soihtu eteenpäin. Kaukana tasangon reunan lähellä loistaa kointähti suurena ja kauniina, ja puotilas Olli kertoo Karenille juuri sen tähden johdattaneen paimenet Betlehemiin; mutta sen tietää Karen ennestään, sillä kaupungissa tiedetään kaikki, vaan Olli onkin maalta.
Tie tekee vielä viimeisen polven ja lehdettömäin lehmuksien pitkäin varpujen välitse näkyy kirkko koko loistossaan. Kirkkomäellä on viskattu soihdut suureksi rovioksi, jonka ääressä renkipojat lämmitteleivät, vietyään hevoset kirkolla oleviin talleihin. Paavo-isäntä läjäyttää piiskalla ja ajaa karauttaa komeassa kaaressa rovion ympäri ja antaa rautioiden tepastella ihmettelevien talonpoikain edessä.
Kirkon portilla tavataan Petter ja hänen vaimonsa sekä pitkä poikansa; syleillään toisiansa, toivotetaan hyvää joulua ja kysellään kuulumia. Kun on puheltu niitä näitä, soivat kellot jo toisen kerran ja kaikki lähtevät kirkkoon. Siellä on kylmä istua kuin järvessä, mutta eihän se tunnu, sillä hyvässä seurassa ei palele, ja muuten lämmitteleidään saarnalla ja veisuulla; lapsilla on paljo katselemista monista kynttilöistä.
Ja kun aamukirkko vihdoin loppuu ja kaikki tulevat ulos kirkkomäelle, ovat tähdet jo sammuneet, mutta idästä on taivas punaisenkellervä kuin kypsi kesäinen omena, ja nyt lähdetään ajaa karittelemaan veli Petterin kotiin.
Kivenheiton päässä kirkosta on verotalollisen Petter Matsonin suuri tupa leivin- ja vierashuoneineen ja makuuhuone ylhäällä vinnillä. Portin pielessä on puimaton otralyhde, johon varpuset jo ovat asettuneet pitämään joulua. Oven pielissä on kaksi kuusta, härmästä välkkyvinä. Petter asettuu ovelle ja toivottaa kasvatusveljeään ja kälyään ynnä muuta heidän väkeään tervetulleiksi; astutaan tupaan ja ruvetaan turkkeja päästelemään. Emäntä on jo tullut edeltä kotiin ja seisoo lieden luona olutta lämmittämässä; Matti poika auttelee Karenia riisuutumispuuhissa ja Sven vierittelekse jouluoljilla, joita on lattialla kyynärän paksulta.
Kauppias Paavo ja hänen vaimonsa talutetaan ylös pöydän sivupenkeille istumaan sinisten ja punaisten verhojen alle, jotka kuvaavat Kristuksen ratsastusta Jerusalemiin ja kolmea itämaan tietäjää, mutta Petter itse istuutuu pöydän päähän.
Pitkä pöytä on muhkean näköinen, sillä siinä ei ole kämmenenkään alaa tyhjänä, vaan joka paikka on täynnä vateja ja maljoja. Se onkin laitettu koko jouluksi; kaikki ruoka, mitä on talossa, on pantu esille. Kokonainen sianpää irvistelee punaiseksi maalatulta puuvadilta sylttyjen, kielien, paistien ja muiden herkkujen keskeltä. Siinä on suolakalaa ja kuivaa kalaa, voipyttyjä ja nisuleipiä, kakkuja ja makeisia; hyvänhajuisissa katajaisissa tuopeissa vaahtoista jouluolutta.
Aamurusko valasee jäätyneitä, viheriäisiä pikku ikkunoita; ulkona näyttää niistä katsoessa olevan kaunis kesä, mutta sisällä levittää suuri pystyvalkea suloista lämmintä.
Isäntä ottaa linkkuveitsensä, leikkaa palasia joululeivistä ja levittää peukalollaan suuren voileivän, kehoittaen vieraitansa tekemään samoin.
Lämpimän oluen juotua alkaa harvapuheinen isä Petter keskustelun, silläPaavo on ollut vähän neuvoton, mistä oikeastaan piti aljettaman.
"Hyvä kelikö oli tulla kaupungista vai miten?"
"Mainion hyvä," vastaa Paavo. "Rautiot ovat myöskin aika vekarat juoksemaan."
Mutta Petter ei suosi kaupungin rautioita eikä siis olekaan koskaan näkevinään, kun Paavo komeasti ajaa niillä pihaan.
"Hyvinkö kävi ohran kauppa jouluksi?" jatkoi Petter.
"Huonosti maksetaan, sillä noille lemmon liiviläisille tuli hyvä vuosi syksyllä."
"Ja sitä sinä heille et soisi! Älä moiti vuodentuloa, veli; et vielä tiedä, miten sinulle käy."
Mitä enemmin vuohta haukutaan, sitä paremmin se menestyy.
"Mutta tottahan minunkin pitää elää!"
"Kynnä, kuoki ja kylvä, niin saat niittää!"
"Joko taas olemme siinä kiinni?"
"Niin, siinä me aina olemme! Pappi lukee kirkossa ja rukoilee Jumalalta hyvää vuotta, mutta kaupunkilainen nurisee, kun Jumala sen antaa! Hyi semmoisia ihmisiä jotka hyötyvät toisten hädästä!"
Paavo olisi vastannut, mutta silloin rupesivat molemmat kälykset välittämään ja pyytämään taivaan tähden joulurauhaa.
Vastustajat olivat vaiti, mutta katselivat vihaisesti toisiinsa.
Matti ja Karen joivat samasta tuopista samalta laidalta ja molemmat emännät katsoivat hymyillen silmäkkäin.
"Annas tänne suolamalja!" sanoi Petter ojentaen kätensä. Matti ojensi astiaa isällensä, mutta kaatoi vahingossa pöydälle.
"Pitele tarkoin Jumalan lahjaa," torui Petter, "suola on hirmuisen kallista."
Paavo tunsi piston, mutta oli vaiti. Emännät keksivät uutta puheen aihetta ja myrsky oli poistettu.
Syötyä läksivät Paavo ja Petter ulos saamaan raitista ilmaa ja katselemaan peltoja ja karjaa. Ensin menivät he karjotalle.
"Mitä annat minulle tästä?" kysyi Petter, vetäen sonnia hännästä, niin että se peräytyi.
"Jos sen muutat harjaksi ja tuot keväällä kaupunkiin, niin saammepahan sitte nähdä."
"Eipä minun härkäni kaupunkiin tule."
"Perästä kuuluu," sanoi Paavo.
"Mitä kuuluu?" kysyi Petter, kallistaen päätänsä. "Kyllä minä teidän kujeenne tiedän, mutta vaikka sika saa kärsänsä aidanrakoon, ei silti niin paikalla saparo ole toisella puolella."
"Perästä kuuluu, perästä kuuluu!"
Petter ei huolinut kysellä enempää. He menivät tallin luo.
"Mitäs tästä minulle annat?" kysyi Petter, nostaen mustan oriin takajalkaa. "Kymmenen korttelia sään kohdalta."
"Minun oikeanpuolinen rautioni on yksitoista ja vasempi kymmenen ja puoli," sanoi Paavo.
Sitä Petter ei kuullut, vaan avasi oriin suun, näyttääkseen sen kauneita hampaita.
"Oikeapa lammas tuo hevonen," sanoi Paavo. "Jos noin tekisit rautiolle, et koskaan enää kuulisi käen ääntä.
"Vertaisilleenhan kukin puhuu, sanoi mylläri, kun sikaa puhutteli."
Keskustelu ei oikein ruvennut sujumaan. Katsottiin lampaita ja porsaita, mutta Paavon sanat kuuluivat niin konstikkailta taikka tulivat rautiot kirkon tallista ja häiritsivät sopua. Vihdoin päästiin jälleen ulkoilmaan ja lähdettiin pelloille. Lumi esti antamasta mitään lausuntoa laihosta, mutta Petter näytti, missä syyskylvö oli, mihin keväällä aiottiin kylvää ja mikä oli jäävä kesannoksi. Sitte oli tunnusteltava puupinoa, miten kuiva se oli, ja olkinärtettä, ett'ei se ollut vähääkään mädännyt, mettisiä, eikö niitä kylmänyt pesässään, ja hanhia, eikö niillä ehkä ollut liian lämmin asunnossaan.
Sill'aikaa ehtikin päivä puoleen ja kohta soitettiin puolipäivä-kirkkoon. Mentiin sinne uudestaan ja palattiin kotiin syömään. Ja ruokailtiin kolmekin tuntia ja pidettiin sitte hämärää. Isännät makasivat kumpikin penkillänsä puoli unessa; emännät, puhellen kankaista ja leipomisesta, istuivat takan edessä, jossa juuri sen verran hiilet hehkuivat, että huone pysyi hämäränä, tulematta kuitenkaan ihan pimeäksi. Matti ja Karen olivat istuutuneet arkille ja kuiskailivat omia asioitaan. Puotilas Olli oli löytänyt Liisan ja Jöns talon piian; he istuivat lattialla arvoituksia ladellen, ja Sven vaivasi miehen lailla päätään niiden selvittelemisellä.
Mutta takan hehku kävi yhä himmeämmäksi, keskustelut unisemmiksi. Isännät kuorsasivat kuin paarmat puutuopissa; emännät torkkuivat, Matti ja Karen siirtyivät likemmäksi toisiansa; rengit ja piiat myöskin vaikenivat, ja kohta oli koko talo päivällisunen helmoissa.
Emäntä heräsi ensin ja silloin oli jo ihan pimeä. Hän otti puhumalla tulen liedestä ja sytytti kynttilät. Isännätkin heräsivät vähitellen, ja kohta oli koko väki liikkeellä. Pojat, tytöt ja emännät istuutuivat jouluoljille takan eteen pähkinöitä syömään ja satuja kertomaan. Isäntä Paavo toi esiin purakon Espanjan viiniä, josta hänen ja Petterin piti saaman kielen voidetta keskustelun aikana. Pikarit täytettiin ja juotiin ja Petter arveli viiniä vähän liian imeläksi hänen laisellensa miehelle.
Silloin Paavo ryhtyi rohkeasti pakisemaan ja selvittelemään sotkeutuneita keskustelun lankoja.
"No, veli Petter, eiköhän nyt puhuttaisi vähän nuoristakin; jos tahdot, niin sanopa vain."
"Saapihan puhua," sanoi Petter, "mutta minä olen aina arvellut, että kun oikea Abraham tulee, niin tanssii Saara. No niin! Mitä annat sinä pojasta?"
"Yhtä paljon kuin sinä tytöstä."
Petter raapi korvallistansa.
"Riippuu siitä, mimmoinen vuosi nyt tulee. Varustuksiin menee rahaa, ja jos tulee huono vuosi, ei tule mitään rahaa, eikä tuota tiedä, mitenkä käy; lumi tuli syksyllä viljoille, kun maa oli vielä märkä."
"Ihan, ihan kuin minullakin," sanoi Paavo. "Annetaan sen asian sitte olla syksyyn, ja kun me vanhat vain jaksamme panna yhtä paljon kumpikin, niin silloin olkoon menneeksi."
"Hyvä, hyvä! Ja nyt se asia jääköön; poika ja tyttö saavat odottaa, kunnes pelto tähkälle joutuu."
He istuivat juomaan, mutta nuoret olivat työntäneet oljet läjään ja asettuivat rinkileikkiin.
Paavo ja Petter istuivat hetkisen hiljaa katsellen leikkiä. Vihdoin sai Paavo rohkeutta viinistä ja hyvin hänen alkoi mieli tehdä vilkkaampaa sananvaihtoa; kylläpä hän tiesikin, mistä silloin oli aljettava.
"No, Petter, sinä," alkoi hän, "tuletko sinä tänä talvena ollenkaan kaupunkiin?"
Petter irvisti kuin äkäinen koira, katsoa muljautti Paavoon, puhuiko hän totta vai mitä, ja sanoi:
"E-en, sitä minä toki en tee!"
"Yhtäkö vihainen yhä vieläkin kaupungille kuin ennen, kymmenen vuotta sitte? Hä! Etkö siedä nähdä sitä seitsemän vanhan aidankaan läpi?"
"Minä en huoli siitä lahjaksikaan, vaikka sen viskaisit minulle! Minä en sitä ollenkaan tarvitse, mutta se ei eläisi minutta."
"Niin, sanopas muuta!"
"Enkö sanoisi! Lihaa ja heiniä on minulla itselläni; olutta ja leipää on myöskin, puita ja hirsiä, talo ja vaatetta. Mitä minä sitte sinulla tekisin? Minä teen taloni, kynnän peltoni, hakkaan halkoni; eukkoni kehrää langat, kutoo nutut, leipoo leivät ja panee oluet. Mitä teet sinä? Otat veroa minun viljastani, metsästäni ja aitastani. Asetut kivelle, joka on yhtä paljas kuin tämä kämmeneni; et kynnä etkä kylvä, mutta niität kuitenkin ja kokoot aittoihin. Syöt minun leipääni, juot minun oluttani, poltat minun puitani ja kehräät minun villojani. Istut kuin laiska munkki ja otat kymmenyksiä; vaan mitä annat minulle sijaan?"
"Kuulehan, maltahan!" änkytti Paavo. "Etkö saa minulta suolaa?"
"Vai suolaa! Et sinä suolaa tee, ja ell'et olisi tunkeutunut ja anastanut sen kauppaa, ett'emme tarvitsisi sinun välitystäsi, niin et saisi meitä nylkeäkään! Ja sokurisiko? Minä en tarvitse sinun sokuriasi; minulla on mettisiä!
"Etkö saa minulta rautaa?"
"Vai rautaa! Mistäpä sinä sitä murtaisit? Katuojistako? Hä!"
"Saathan minulta viiniä."
"Missä sitä kasvatat! Katoilla ehkä? Hä!"
"Entä hopeaa ja kultaa, minultahan niitä saat?"
"Mitä minä niillä tekisin, jos sinulla edes olisikaan niitä? Voinko tehdä veitsen, auran, lapion, karhin tai loukun kullasta tai hopeasta? Loruja! En minä huoli kuulla semmoista! Kaikkea joutavaa sinä vain puuhaat, ja ell'ei olisi niin monta hullua, jotka ostavat sinun rihkamiasi, niin kuolisitpa nälkään. Ajattelepas, jos kaikki talonpojan moukat, joiksi te meitä sanotte, äkisti tulisivat jälleen järkeviksi, ett'eivät vaihtaisi viljaansa sinun rihkamiisi; mitäpä silloin söisit? Hä!"
"Söisinkö? Eipä sitä eletäkään vain syödäkseen."
"Ei, mutta syömättä ei elä. Joka syö toisen leipää, sillä on myöskin varaa pitää kilparatoja ja joutavia huvihuoneita, jossa oppii niin paljon hyvää muka; sillä on varaa painattaa kirjoja, joista saa tietää, että kaikki, mitä laiska tekee, on hyvin, että varastaminen on kunniallista, kun vain ottaa keihään käteensä ja panee vaaterievun seipään nenään ja menee toisten maahan ja sanoo: nyt on sota!"
"Aina sinä vain jauhat tuota vanhaa kilparataa! Itsehän me siitä maksamme kuninkaalle, niin tottahan sen saamme rauhassa pitääkin!"
"Vai itse maksatte! Kyllä tiedän, miten siinä kävi. Kun se tehtiin, piti kaupungin se maksaa; mutta te nuuruitte ja sanoitte aikoja huonoiksi, kun talonpoika ei ostanut teidän romujanne. Ja mitä sitte teitte? Kyllä osasitte korottaa meiltä suolan hinnan! Kyllä sen muistan ja mielessä pidän, ja saat sen kuulla suusta suuhun. Niin sai talonpoika maksaa teidän kilparatanne ja muut huvittelunne, joita teillä pitää olla kaikenlaisia, kun olette asettuneet yhteen kuin mettiset pesään, ettekä saa nähdä kuuta ettekä aurinkoa."
Viini alkoi jo vaikuttaa, ja Petter oli näkevinään silmäinsä edessä nuo vihatut rautiot, kaupunkilaisturhuuden ilmeiset esikuvat.
"Ja vaikk'ei sinulla ole yhtään enempää heiniä, kuin minun leuallanikaan niitä kasvaa, on sinulla kuitenkin varaa elättää kaksi rautiota, sinulla; ja mitä syövät ne? Sokuria ja suoloja ehkä? Hä! Taikka rusinoita ja manteleja? Ja mitä tekevät sinun rautiosi? Vetävätkö auraa vai hirsiä? tai muuta kuormaa? Ei, siihen ne eivät kelpaa! Kyllä minä tiedän, mitä ne vetävät, mutta en sano, mutta kyllä tiedän, ett'eivät kadut ole pitemmät minun naurismaatani! Niin, heillä on kyllä varaa, noilla laiskoilla! Minulla on, tontti ollen, halu hyvä ruveta laiskaksi! Kuules eukko, eikö sinunkin mielesi tee ruveta laiskaksi, niin saamme punaiset rautiot, joiden päälle puetaan harsokangasta ja valjaihin pannaan hopeanapit. Eukko, ruvetaanko laiskoiksi, niin saamme ajaa sinisessä reessä piikain ja renkien kanssa ja pistää kengät majavannahka-pussiin ja maata päivällisunemme samettimyssyt päässä ja juoda Espanjan viiniä sokurin kanssa! Hei, eukko, tule pois, ruvetaan laiskoiksi!"
Paavo vihastui.
"Luulenpa Espanjan viinin kylläkin maistuvan, vaikk'et sitä itse ole kasvattanut etkä tehnyt," sanoi hän.
Petter tunsi kuulleensa jotakin rumaa, mutta ajatus oli hänellä niin sekaisin, ett'ei kohta älynnyt, mitä se oli.
"Viinikö, sanoit! Kuulepas, minä luulen, että rupeat kopeilemaan. Muista, että ken pitää suunsa kiinni, sen selkä säilyy; Jos toinen niistää nenäänsä silkkiliinaan, toinen mäelle vain, niin voivat he kuitenkin syödä samasta maljasta. Ja vaikka pidetäänkin röyhykaulusta ja muita koruja, niin sietääpä kuitenkin olla suulta kohtelias! On parempaakin nähty ja tanssia voi pienemmänkin kepin kuin korennon mukaan! — Mitä sinä viinistä lorusit? Olenko minä sinun suutasi tarkastellut? Etkö luule minulla olevan juomaa itselläni? Luulenpa, että lempo vei viinisi! Tulepas ulos, niin saat koetella!"
Petter viskasi lasistaan viime tilkan kauas ja nousi ylös, mennäkseen ulos. Emännät pidättivät Paavon paikoillaan, pyytäen, ett'ei hänen nyt millään ehdolla pitänyt menemän ulos. Petter kyllä oli kohta leppyvä eikä joulurauhaa sopinut häiritä. Hän oli kateellinen eikä olisi sietänyt kenenkään muun olevan missään arvossa. Paavo tahtoi heti lähteä kotiin kaupunkiin, mutta leppyi vähitellen ja rupesi leikkiin sill'aikaa, kun Petter oli ulkona jäähdytteleimässä.
Kohta kuului koputusta ikkunaan ja vähän ajan päästä oveen, ja kun se avattiin, tuli sisään Petter lammasnahkapuvussa ja hyppeli joulupukkina ympäri tuvan, niin että oljet lentelivät ja tuvassa olijat nousivat pakoon penkeille ja pöydille; ilo oli ylimmillään. Syötiin ja juotiin rauhassa ja ilossa, kunnes yö tuli ja ruvettiin levolle.
Joulupyhien kuluttua läksi Paavo väkinensä kotiin ja silloin olivatMatti ja Karen kihloissa. Häät oli pidettävä seuraavana syksynä, josPetterille tuli hyvä vuosi ja Paavolla kauppa menestyi. Niin alkoi uusivuosi, tuoden nuorille uutta toivoa ja vanhoille uusia puuhia.
Ensi lumen tultua marraskuussa valjasti Petter mustan oriinsa reen eteen ja otti Matin mukaansa kaupunkiin sopimaan häistä. Vuosi oli tullut parempi, kuin oli osattu toivoakaan, niin että Petter voi antaa myötäjäisiksi melkoisen summan. Keli oli hyvä maantiellä ja Petter hyvällä tuulella, vaikka kyllä vähän levoton, kun nyt oli matka tuonne kaupunkiin, jossa hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen, ja silloiseltakin matkaltaan muisti hän vielä koko joukon onnettomuuksia. Sentähden ei Mattiakaan ollut koskaan laskettu sinne, niin että hän nyt oli ensi kertaa matkalla näkemään niin paljoja ihmeitä, joita kaupungissa käyneet talonpojat olivat hänelle kuvailleet paraan taitonsa mukaan, että kaikki oli hänestä ollut kuin satua.
Ripeästi sujui matka, sillä orit oli hyvänlainen juoksija; kohta kuultiin Pohjoissillan jymisevän hevon kavioin alla. Matti ihan huumautui kaikesta, mitä näki. Semmoisia taloja, suuria kuin vuoret, ja niin tiheässä!
"Ajatelkaahan vain," sanoi hän, "miten hyviä naapuruksia he ovat, ja me maalla tuskin voimme pysyä rauhassa neljänneksenkään päässä. Ja noin paljo kirkkoja; miten jumalisia he ovat! Ja raastupa keskellä kylää; sieltähän saa oikeutta hakea koko päivän!"
Mutta Petter irvisti vain eikä vastannut mitään.
Saavuttiin tulliportille, joka kohteliaasti avattiin ja suljettiin, niin ett'ei tarvinnut nousta pois reestä. Matista se oli hyvin kaunis tapa; hän näet tiesi kokemuksesta, miten kiusallista monien porttien avaaminen oli; mutta Petter läjäytti orittansa piiskalla, että se läksi rivakasti juoksemaan, sillä pitihän kylään toki tulla ihmisiksi.
Vaan silloin syntyi takana huuto ja vastaan tulla lennätti kaksi sotamiestä, aseet ojossa, ja kolmas tarttui hevosen suupieleen ja pysäytti reen.
"Aiotko paeta, perhanan talonpoika-moukka!" tiuskasi portinvartia, ehdittyänsä reen luo.
"Paetako?" kysyi Petter nöyrästi, muistaen äkisti muinaiset onnettomuutensa.
"Suu kiinni ja tule vain tänne!" Ja orit talutettiin porttituvalle, jossa matkamiehet saivat odotella puolisen tuntia, ennenkuin reki oli kaikin puolin tarkastettu ja heidän nimensä muistiin kirjoitettu. Vihdoin päästettiin heidät menemään, mutta kovasti heidän ei pitänyt ajaman.
Kun he pääsivät Sepänkadulle, alkoivat jalakset kiviä hangata, sillä lumi oli poissa. Orit veti kaikin voimin, mutta jalka jalalta vain matka kulki, eivätkä ajajat voineet ymmärtää, mitenkä reki oli niin raskas. Petter löi hepoa, mutta se veti vain ihan suorana ja hokit iskivät tulta kivistä.
Matti istui katsellen korkeita talorivejä ja ihmetellen kaikkia merkillisiä esineitä, mitä riippui talojen seinillä. Missä oli hevosenkenkiä ja vaununpyöriä, missä kaikenlaisia soittimia, missä vaatteita, harniskoita ja pyssyjä, leipuri oli ripustanut ulos rinkelin, nikkari pöydän, teurastaja lampaan! Heillä oli varmaankin niin ahdasta sisällä, sanoi hän isälleen; mutta silloin tuli takaapäin lumipallo ja nakkasi häneltä lakin pois päästä.
Petter ja Matti katsahtivat taapäin ja näkivät koko takapuolen rekeä ja ja jalakset täynnä poikia.
"Laittautukaapa pois siitä!" sanoi Petter.
Pojat näyttivät vain kieltään. Silloin nosti hän piiskansa ja löi sivalsi poikajoukkoon, mutta niin taitamattomasti, että siiman latva sattui silmään eräälle leipurinpojalle, jolla oli astia leipäsiä käsivarrella. Poika pudotti kannettavansa ja alkoi hirveästi huutaa. Samassa tulvasi siihen väkeä ja joku suuttunut seppä nousi rekeen ja löi Petteriä vasten naamaa, niin että silmissä auringot vilkkuivat.
"Vai lyöt sinä poikaa, talonpojan töllikkä!" tiuskasi hän.
Matti aikoi ruveta välittäjäksi ja antaa takaisin sepälle koron kanssa, mutta ihmiset pitivät sepän puolta. Tappelu kiihtyi ja Matti ja Petter olivat jo saaneet aika löylyn, kun vihdoin kaupungin vartijoita saapui hälinään. Pauhu lakkasi, molempain rauhanhäiritsijäin nimet kirjoitettiin muistiin ja käskettiin heidän saapumaan raastupaan.
"Onpa täällä pahempi kuin vihollisen maassa", sanoi Petter, "kun täällä ei saa puolustautuakaan."
"Mitä sinulla sitte täällä oli tekemistä, härjänajaja", sanoi seppä.
"Minä vain ajan sinulle leipää, ett'et kuole nälkään", vastasi Petter.
"Kuulkaahan tuota lemmon moukkaa!" sanoi seppä. "Ei niillä ole häpyä niin yhtään, noilla lannanluojilla, kun tulevat ihmisten ilmoille! Mutta kyllä heidän pitää vielä tietämän!"
Orit päästettiin liikkeelle; koko takapuoli rekeä täynnä poikia, jotka olivat siihen istahtaneet toinen toiseensa kiinni kuin varikset raadon päälle, täytyi hevon ponnistella ylämäkeen.
"Oikeinpa on ihme ja kumma", sanoi Matti, "että pojannassakoiden pitää saamaan ajaa ilmaiseksi."
"Niin, se on kaupunginlaki se, näetkös", mutisi Petter.
"Mutta maanlaki ei anna semmoista oikeutta."
"Maanlailla ei täällä ole mitään sanomista."
Niin saapuivat he suurelle torille. Petter pysäytti ja nousi pois reestä. Pojat murisivat, kun eivät saaneet ajaa etemmäksi, mutta Petter pyysi nöyrimmästi armoa. Hän etsi jotakin, mihin voisi sitoa kiinni hevosensa siksi aikaa, kun meni kyselemään veljeänsä Paavoa, jonka asuntoa hän ei muistanut. Viimein näki hän keskellä toria patsaan, johon oli lyötynä paljo renkaita, ja se oli hänestä hyvin mukava. Siihen sitoi Petter oriinsa katsojain pilkatessa ja lasketellessa sukkeluuksia, joita hän ei ymmärtänyt.
Sen tehtyään kääntyi hän vähimmin irvistelevien puoleen ja kysyi kauppias Paavoa. Mutta kauppias Paavoja oli ainakin puoli sataa ja yhtä monta kauppias Petteriä, niin että oli mahdoton selkoa saada.
Petterillä ja Matilla alkoi jo olla nälkä, jonkatähden he läksivät kapakkaa etsimään; ainahan tuon nyt ehti tiedustella Paavon asunnon, hän kun oli niin suuri kauppias.
Kävellessään ja harhaillessaan joutuivat he Rautatorille. Siellä oli hevosmarkkinat ja paljo katsottavaa.
"Katsoppas vain!" huudahti Matti. "Totta tosiaan, rautiot ovat tuolla!"
Petterin silmät suurenivat. Ne olivat todellakin veli Paavon rautiot, jotka häntä olivat aina niin pahasti harmittaneet. Synnillinen halu saada ne heräsi hänessä ja hintaa kysyttiin. Kyllä se oli runsaaksi pantu, mutta mitenkä olikaan hänen sydämmensä iloitseva, jos sai niillä ajaa veljensä portille ja sitte huutaa ajajalle: riisu rautiot! vie rautiot talliin! anna kauroja rautioille! Ja miten suuriksi oli talonpoikien silmät repeävät, kun hän kotiin palasi niillä ajaen ja musta orit irrallisena jäljessä.
Hän löi kättä ja tuli iloiseksi. Lupasi noutaa ne päivemmällä. Kauppa vahvistettiin ruoalla ja oluella Rautatorin kapakassa ja hevoskauppiaalta saatiin kuulla kasvatusveljenkin asunto: seitsemäs poikkikatu vasemmalla puolella Saksanmäestä lukien.
Petter ja Matti alkoivat lukea pitkin Läntistä Pitkääkatua, mutta eivät päässeet puolitiehenkään seitsemää, kun heidän täytyi seisattua kurkistelemaan puotien ikkunoista kaikkia outoja esineitä, mitä oli nähtävänä. Muutenkin oli kadulla kovin ahdasta ja vaikeata päästä läpi, niin että he poksahtelivat vastaan sekä astujille että ajajille ja saivat sysäyksiä milloin selkään, milloin rintaan. Niin oli heidän ihan mahdoton pitää mielessä katujen lukua, vaan oli kääntyminen takaisin Rautatorille ja alkaminen uudestaan.
Muutamia kertoja sillä lailla astuttuaan alkoivat he tuntea väsymystä ja janoa, jonkatähden menivät kapakkaan. Mutta ulos tullessaan eivät he enää oikein tienneet, mikä oli oikea puoli, mikä vasen; sitä paitsi oli jo päiväkin hämärtynyt.
Silloin johtui Petterille mieleen oma oriinsa, joka ei koko päivään ollut saanut ruokaa eikä juomaa; paljon kysellen pääsivät he Suurelle torille. Mutta oriin ja reen sijassa, jotka olivat kadonneet, odotteli siinä kaksi kaupunginpalvelijaa, jotka, kirjoitettuaan muistiin heidän nimensä, ottivat heidät kiinni kauluksesta ja kuljettivat yöksi säiliöön vankilaan.
Petter aikoi puolustaa vapauttansa tuota, kuten hän sanoi, väkivaltaa vastaan, mutta hänet kaadettiin maahan ja kädet köytettiin seljän taa. Sitte pyysi hän selitystä, mutta se luvattiin antaa hänelle seuraavana päivänä ja niin että tuntui.
Molemmat vangit vietiin pitkään, holvikattoiseen huoneesen raastuvan alle, joka jo oli täynnä kaiken-ikäisiä ja -laatuisia ihmisiä. Pienoinen lyhti levitti niukkaa valoa vangituille, jotka istuivat tai makasivat penkeillä sein'vierissä. Eivät he vielä koskaan ennen olleet nähneet sennäköisiä ihmisiä eikä siinä tilassa. Heidän vaatteensa olivat repaleina, kasvot kuihtuneet ja liikkeet hurjat. Mutta vaikka he olivatkin niin kurjat ja nöyryytetyt, yksi puoli heissä kuitenkin kaikissa oli yhteinen, ylönkatse ja suuttumus viimeksi tulleita kohtaan. Haukkumisia alkoi kuulua ja kaikki renkuttivat turmeltuneella kielellä kaikenmoista pilkkaa, kuin talonpoika vain suunsakin avasi.
"Ottakaa tuoli ja käykää istumaan, talonpojat!" huusi eräs puolijuopunut kantaja tulijoille.
Kun Matti, mitään pahaa aavistamatta, ystävällisesti kiitti ja alkoi katsella tarjottua kalua, jota ei lainkaan ollut, purskahtivat kaikki vankilan asukkaat nauraa hohottamaan.
Kantaja, joka melkoisten ruumiinvoimainsa ja liukkaan kielensä tähden oli itsensä valinnut puheenjohtajaksi, alkoi tuomarin tapaisella äänellä tutkia äsken tulleita.
"No, mitä te, talonpojat, olette tehneet, kun olette saaneet kunnian päästä tähän korkeasukuiseen seuraan?"
"Me emme ole tehneet niin mitään", vastasi Matti, huolimatta isänsä viittauksista, jotka kehoittivat olemaan vaiti.
"Ihan niinkuin mekin", sanoi kantaja. "Mutta me emme teekään mitään, niin se on meidän oikeutemme, vaan te, talonpojat, te olette luodut tekemään työtä! Mutta te ette tee työtä! Vähän raavitte vain maanpintaa kevätpuolla, viskaatte siihen muutamia kourallisia ohraa ja sitte vain katsotte, miten se kasvaa. Onko se työntekoa? Ja sitte tulee kesä: te tanssimalla toimitatte heinät latoon ja juotte huvin lisäksi! Ja sitte tulee syksy: silloin te painaudutte sänkyyn ja nukutte koko talven. Ja se muka on työntekoa! Jospa istuisitte Elfsborgilla kiveä hakkaamassa, niin tietäisitte, miltä työ tuntuu!"
"Jos mielesi kateellinen on, niin rupea talonpojaksi", virkkoi Petter.
"Minäkö talonpojaksi? Oh, hyi; ennen sitte rupeaisin pyöveliksi tai yövartijaksi! Kateelliseksiko sinä sanoit? Olenko minä kade? Voiko sitä kukaan sanoa? — Tiedättekö, minkätähden minä täällä nyt istun? Saatte kuulla, niin sitte voitte sanoa, olenko kade vai en!"
"No, sanopa sitte!" vastasi Petter. "Sanohan toki!"
"Sanonko sen sinulle, talonpoika! Hih, sinua ohrasäkkinesi! Sinun syysi se on, sanon minä, että minä istun täällä! Tunnetko kauppias Paavo Hörningin, sinä? Et, vai et; mistäpä hänet tuntisit. No, hänellä oli ohrankauppa. Ja kun hän viime keväänä uskoi erästä talonpojan-lurjusta, joka sanoi tulevan huonon viljavuoden, jopa kadonkin, niin osti hän kaikki, mitä vain sai, niin että aitat olivat täynnä. Mutta sitte tuli talonpoika ja valehteli tulleenkin hyvän vuoden, ja viljan hinta huononi, niin että Paavo joutui pulaan, sai myödä rautiot ja laittaa pois palvelijat. Niin jäin minä paikatta ja toimiskelin, mitä voin, ja istun nyt tässä. Kas kaikki se on noiden talonpojanlurjusten kujeita!"
Matin silmät olivat melkoisesti suurenneet ja Petter pahastui.
"Ikävää minusta kuulla, mitä sanoit", virkkoi Petter, "mutta ei se minun vikani ole, jos Jumala vuoden antaa."
"Älä lörpötäkään! En minä sitä kuulla tahdo kuuden kuivan puuseinän sisällä! Eikö se ole sinun vikasi, ett'et ole tyytyväinen, vaan viljelet niin tuhottomasti viljaa, että kauppias joutuu pulaan? Sinun pitää tyytyä siihen, mitä sinulla on, niin saavat muutkin elää. Minua todellakin haluttaa antaa sinulle selkään vähän, kun oikein asiaa ajattelen. Enkö anna hänelle vähän selkään? Hä! Mitä sanotte?"
Seuran ajatukset olivat vähän ristiriitaiset. Suutarinsälli vastusti ehdotusta, kun oli huomannut leivän huojistuvan, milloin talonpojille tuli paljo viljaa. Rihkamakauppiaan saksalaisella puotilaalla ei ollut mitään vihaa hyviä vuosia vastaan, sillä silloin talonpojat niin halukkaasti ostelivat hänen romuansa. Soittaja, jolla oli apina olkapäällä, ei puolestaan vastustellut talonpojalle selkäsaunan antamista, koska heillä ei koskaan ollut antaa äyriäkään, mutta hyviä vuosia vastaan hänellä ei ollut muistuttamista, sillä silloin oli vilkasta markkinoilla. Teurastaja mielellään suostui pieksämään talonpoikaa, sillä kun he saivat paljon eloa, pitivät he härkänsä kovin kalliina. Puunkauppias ei tahtonut lyödä ketään ihmistä, mutta kun talonpoika sai viljaa, tuli hän niin ylpeäksi, ett'ei huolinut hakata puita; toista oli katovuosina: silloin sai syödä lihaa joka päivä, eivätkä puut maksaneet juuri mitään. Suutarikin muutti entisen lausuntonsa puunkauppiaan sanain johdosta, sillä hänkin oli huomannut nahkan huojistuvan, kun talonpojan täytyi teurastaa karjaansa. Rihkamakauppias peruutti sanansa, sillä kaupunkilaiset, hänen varsinaiset ostajansa, ostivat yhtä hyvin hyvinä kuin huonoinakin vuosina, sillä he aina korvasivat vahinkonsa toisella tavalla.
Kantaja ei saanut mitään selvää niin monista ristiriitaisista ajatuksista, mutta omasta puolestaan hän arveli, että talonpojan piti kuitenkin saaman turkkiinsa perusaatteen tähden, eikä selkäsauna ollut koskaan tehnyt pahaa. Mutta kun hän hoiperrellen lähestyi Petteriä panemaan tuomiota toimeen, löi hänet heti maahan Matti, joka oli väliin astunut. Kantaja olikin oikeastaan halunnut laskea raskaan päänsä lepoon ja käytti nyt tilaisuutta hyväkseen, jääden makaamaan. Kellään muulla kun ei ollut halua käydä samaa kokemaan, syntyi kohta täydellinen hiljaisuus huoneessa.
Petter ja Matti riisuivat turkkinsa ja laittoivat tilan niin hyvin, kuin voivat, ja asettuivat levolle.
"Ihanhan täällä on kuin vihollisen seassa", sanoi Petter, kun rauhaan pääsivät, "ja kuitenkin pitäisi nämä olla maanmiehiä. Mutta tottapahan huomenna tapahtuu oikeus."
Matti ei enää ollenkaan luottanut kaupunginlakiin eikä sen oikeuteen, vaan oli hyvin pahoillansa. Hän rukoili tapansa mukaan iltarukouksensa kovalla äänellä, rukoili isän ja äitin ja morsiamen puolesta, pyysi Jumalaa heitä suojelemaan tulelta, tulipalolta ja kaikilta vaaroilta, rukoili hyvää vuotta ja hyvää esivaltaa ja viimeksi Jumalan suojelusta kaikille ihmisille, sekä hyville että pahoille.
Se outo tapaus sai taaskin hereille riitaisia mietteitä näissä kuulijoissa, jotka jo ammoin olivat hyljänneet moiset joutavuudet. Teurastaja sanoi ulkokultaisuudeksi tuota vihollisten edestä rukoilemista, sillä vihollistahan vastaan oli jokaisen velvollisuus puolustautua. Suutarin mielestä oli hyvän vuoden rukous sama kuin kanssaihmistensä perikadon toivominen, ja hän valasi ajatustansa äskeisellä kauppiaan onnettomuudella. Soittaja arveli, ett'ei sovi rukoilla esivallan edestä, sillä sehän se rakenteli vankiloita, jotka olivat vain kalliit, vaikka ihan tarpeettomat; hän ei ollenkaan voinut käsittää, mitä vankiloilla tehtiin, kun vapaus on kuitenkin ihmisen riistämätön oikeus ja suurin hyvä. Hänellä ja hänen apinallaan ei ollut koskaan ollut mitään asuntoa, ja he menestyivät vallan hyvin, kun vain saivat olla vapaina. Puunkauppias ei katsonut olevan soveliasta pyytää Jumalaa sekautumaan palonsammutuslaitokseen, koska vartijoille kerran maksettiin niin runsas palkka; luulikin muuten talonpoikien lorunneen tuosta vain sentähden, että hän oli puunkauppias ja oli hyvillään, jos aina oli tuli liedessä; piti sitä paitsi esivaltaa ihan tarpeettomana, sillä ell'eivät ihmiset pitäneet huolta omista asioistaan ja itsestään, niin saivathan jättää pitämättä; esivalta vain sekautui toisten toimiin ja tekoihin.
Petter ja Matti kun olivat väsyksissä päivän vaivoista ja huolista, nukkuivat he pian kesken moista keskustelua, ja kohta koko seurakin. Vähän ajan perästä kuului vain nukkuvien huokauksia ja henkäyksiä. Mutta apinaa ei nukuttanut; se hypähti kävelylle, etsi kaikki taskut, mihin suinkin pääsi, löytääkseen edes jonkun leipäpalan, vaan turha vaiva; sitte se kopeloi oljet ja tukisti erästä nukkujaa, joka siitä unissaan huusi ja nukkui jälleen; kiipesi ylös ja sammutti lyhdin; alkoi peljätä pimeässä ja etsi soittimen, josta rupesi ääniä vääntelemään, vaan sai isännältänsä korvapuustin; silloin näytti hänessä uusi ajatus heräävän; hän etsi juopuneen kantajan; puri irti kaikki napit hänen nutustansa, viskeli ne ilmaan, niin että putoilivat nukkujain päälle. Kun rapina ja siitä hetkiseksi syntynyt levottomuus asettui, alkoi apina repiä kantajan nuttua kapeiksi viilekkeiksi ja keri ne kerälle. Sen hyvin valmiiksi saatuaan laskeutui hän polvilleen ja pani kätensä ristiin, niinkuin oli nähnyt talonpojan tekevän, asetti sitte kerän päänsä alle ja vihdoinkin nukkui.
Petterin ja Matin herätessä seuraavana aamuna oli vartija jo valmis viemään heitä ylös oikeussaliin. Matti luotti lujasti oikeuteen, mutta Petter sitä kovasti epäili. Tuomarilla, jonka eteen saavuttiin, oli hyvin kiire, niin että hän vain luki tuomion Spongan Petterille, jota syytettiin 1:ksi että hän oli koettanut paeta kaupunginportilla tarkastuksesta, 2:ksi että hän oli lyönyt poikaa ja 3:ksi että hän oli sitonut hevosensa Suurella torilla kaakkipuuhun; josta kaikesta oli sakkoa. Petter pyysi saada selittää asiaansa; tuomari käski hänen olemaan vaiti, sillä ei omassa asiassa saanut puhua. Petter kysyi, kuka sitte puhua sai, vaan hänet vain talutettiin ulos, jossa hänen oli suoritettava sakkonsa.
"Täm' on kaupunginlakia, näetkös!" sanoi hän Matille, kun oli kunnialla päästy ulos ja heille hevonen annettu rekineen. "Mutta nyt mennäänkin kotiin. Rautioita noutamaan saatamme lähettää toiste; veli Paavo saa odottaa ja sinä myöskin, rakas Matti. Pianhan vuosi kuluu, kun ollaan nuori!"
Matti pyysi saada käydä edes Karenia tervehtimässä, mutta Petter oli taipumaton; ja kotiin lähdettiin. Päästyä ulos kaupungin portista, katsahti Petter taaksensa ja puristi nyrkkiä.
"Ähä, sinä", sanoi hän, "jos minä enää astun tänne jalkaani, niin lempo minut periköön. Jos teillä on minulle asiaa, niin tulkaa meille."
Vähän matkan päässä Solnan tiellä tuli Petter äkisti hyvin uteliaaksi, istui ja kurkisteli hevosensa pään sivutse eteenpäin.
"No totta tosiaan, luulenpa näkeväni näkyjä keskellä päivää! Kuulepas,Matti, näetkö sinä mitään punaista tuolla edelläpäin?"'
Matti myöskin näki punaista, ja kun isä vähän näytteli ruoskaa oriille, saatiin pian kiinni hevoskauppias, joka turhaan oli odotellut ostajaansa.
Nyt tehtiin kauppa ja ylpeänä kuin itse kauppias Paavo valjasti Petter rautionsa reen eteen ja sitoi oman oriinsa jäljestä juoksemaan. Sitte ajettiin aika huimasti kotiin, ja kun pihaan saavuttiin, seisoi emäntä porstuan ovella ja luuli langon kaupungista tulevan, mutta kun kuuli, mitenkä oikein oli, pahastui hän ja arveli:
"Enkö mä jo sulle sanonut, että kun vain pääset kaupunkiin, rupeat kohta ylvästelemään."
Mutta Petter oli niin iloinen, kun oli jälleen kotona ett'ei kuunnellut emännän muistutuksia ollenkaan; rautiot tekivät hänet vielä iloisemmaksi ja ajatus, että Paavo nyt oli saanut vähän nenällensä, saattoi hänet oikein hyvälle tuulelle, niin että hän, rautioita talliin taluttaesssaan itseksensä pititteli: sen hän sai, kun porsasta potkasi:
Vaan Matti ei iloinen ollut, sillä vuosi on pitkä aika, ja hän tiesi, että kun asiat kerran rupeaa sotkeutumaan, niin sotkeutuu ihan kokonaan.
Sinä jouluna ei Paavo tullut Spongaan vaikka Petter oli luvannut noutaa hänet rautioilla; hänellä oli niin paljo puuhaa, hänellä.
Tuli sitte kevät ja vilja kasvoi kauniina pelloilla. Vaan syksymmällä rupesi korjuun aikana satamaan ja satoi yöt päivät, niin että jyvät alkoivat itää tähkissä, olki mätäni ja tuli täydellinen kato.
Petterin täytyi lähettää rautiot kaupunkiin ja myödä. Mutta vähäpä siitäkin apua oli, sillä kun hänellä ei ollut olkia, täytyi hänen myödä muutamia raavaitakin. Renkipä toikin härjät takaisin kaupungista, sillä niiden hinta siellä oli niin huono, koska kaikki, joille kato oli tullut, olivat lähettäneet härkänsä kaupaksi. Silloin Petter alkoi käydä levottomaksi, sillä hän odotteli Paavoa maalle Mikonpäiväksi. Hän sentähden ajatti härjät Dannemoraan, jossa tiesi niistä saatavan paremman hinnan.
Tuli Mikonpäivä eli 29 päivä syyskuuta. Emäntä seisoi lieden luona makkaroita keittämässä. Matti oli vierashuoneessa pukeutumassa pyhävaatteihin. Petter juoksenteli levottomasti milloin ulos milloin takaisin sisään ja milloin maantielle katsomaan, eikö jo renki kohta tuo rahoja, sillä tänään oli Paavo tuleva ja silloin summan oleman pöydällä. Hän oli nähnyt joitakuita vastoinkäymisen merkkejä viime vuonna, niin että hän hämärästi aavisti tämän päivän ei tulevan iloiseksi.
Oli kirkas syysaamu, mutta pohjatuuli puhalteli, että toisella puolella tuntui lämmintä, toisella kylmää, samaa tuntui Petterin ruumiissakin. Hän ihan varmaan tunsi mielessään rengin saaneen härjät myödyksi, mutta levoton hän kuitenkin oli hänen viipymisestänsä. Hän toivoi Paavon tulevan, että vihdoinkin saisi asia loppuun, mutta samalla pelkäsi hänen tuloansa. Sentähden hän käveli edestakaisin tiellä: tirkisteli pohjasta päin renkiä, tirkisteli etelästä Paavoa; milloin pohjatuuli puhui selkään, milloin rintaan.
Viimein kuulee hän, miten vaunut kaukana etelän puolella jymisevät sillalla ja sitte on vähän aikaa hiljaa. Petter seisoi ihan hievahtamatta, katsoa tuijottaen kaupunkiin päin; pani käden silmiensä päälle varjoksi ja tähysteli. Se, mitä hän pelkäsi, tuli. Sen täytyi nyt selvitä. Kaksi punaista hevosenpäätä kohosi näkyviin ja niiden takaa rupesi kohta näkymään liikkuva huoneenkatto. Paavo se siinä ajoi molemmilla rautioilla ja vaunuilla. Hänelläkö oli vaunut! Ne hän oli ansainnut toisten katovuonna; näljänhätä oli hänelle toimittanut takaisin entiset rautiot.
Petter olisi mielellään mennyt tupaan piiloon uunin taa, mutta Paavo ja hänen väkensä olivat jo huomanneet hänet ja huiskuttivat hänelle käsineitänsä. Petter nosti lakkia ja oli irvistävinään auringolle. Matti juoksi ulos ja avasi vaununovet. Emäntä seisoi tapansa mukaan porstuan ovella ja alkoi niiailla, kun näki vaunut.
Päästiin siitä tupaan, jossa emäntä jo oli varustanut syötävää ja juotavaa vieraille. Paavo puheli kelistä ja viimeisestä sodasta ja Petter selitteli kirkonkymmenyksiä, mutta emännällä oli hoidettavana makkarakattilansa ja lampaansa ja Matilla Kareninsa, niin ett'ei tullut puhetta ollenkaan kadosta, rautioista tai mistään, joka olisi voinut rauhaa häiritä.
Syötyä menivät miehet ulos; mutta Petterillä ei lainkaan ollut halua näytellä karjottaa eikä vilja-aittoja; Paavo ei myöskään huolinut puhua rautioista. Vihdoin tuli puheiksi tuokin toinen asia, jota Petter enimmin pelkäsi. Paavo sanoi:
"No, Petter, oletko nyt valmis panemaan puolestasi? Lapset ikävystyvät ja aika vain kuluu."
Petter katsahti pohjaan päin, ikäänkuin olisi vastausta sieltä etsinyt.
"Tottahan nyt olet meillä päivällisellä", sanoi hän, "ehdimmepähän siitä sitte puhua."
"Ehkä et nyt voikaan panna lautaan?" sanoi Paavo. "Se olisi vahinko, sillä nyt on tarjouksia useampiakin!"
"Minäkö en panna pöytään? Ohoh! Minun rahani ei niin pian ruostu kuin muiden, ja vaikk'en katovuosista rikastu, niin enpä toki köyhdykään. Toinen toistansa auttaa."
"Ehkä sitte, veli, olet hyvä ja panet näkösälle summan, sillä minun pitää joutua päivälliselle kotiin."
Petter tuli vähän levottomaksi.
"Päivällisen jälkeen", vastasi hän tyynesti. "Kun on näin kauan odotettu, niin voipihan toki vähän nyt vieläkin odotella, eikä minun luullakseni sinulla mitään hengenhätää ole."
Samassa kuului hevosen kopinaa pohjasta päin. Petter säpsähti ja tarkasteli. Siellä ratsasti renki ilman härkiä; siispä rahat olivat käsissä. Hän kohta tuli pöyhkeämmäksi ja sanoi;
"Mutta jos niin on, ett' olet pulassa, niin saathan tuota samalla apuakin!"
Renki saapui likemmäksi, mutta ei ollut yksin. Hänen vieressänsä ratsasti aseellinen mies, pitäen kädessään nuoran päätä, jonka toinen pää oli solmittu rengin käsien ympäri.
Hevoset juoksivat esiin tien liassa ja seisattuivat.
Petter mykistyi.
"Kuulkaapas te siellä!" huusi asemies. "Verotalollinen Petter on lähettänyt renkinsä luvattomille markkinoille. Mitäs siihen vastaat?"
"Missä minun härkäni ovat?" kysyi Petter.
"Menetetyt!" vastasi asemies. "Toisesta kerrasta sakkoa 400 markkaa, kolmannesta kuolema."
"Kuka sen lain sääsi?"
"Kuningas tietysti."
"Ennen me itse sääsimme lakimme! Milloinka luovuimme siitä oikeudesta?"
"Kun neuvoskunta ja herrat luopuivat."
"Heitä ei koskaan ole käsketty antamaan kuninkaalle lupaa varastaa meidän härkiämme."
"Punnitse herran tähden sanojasi, Petter!" varoitti Paavo.
"Vaiti, sinä!" sanoi Petter. "Sinä ja sinun kaltaisesi juuri istutte kaupungissa kirjoittamassa lakeja omaksi eduksenne. Näin se tapahtuu! Kuningas tarvitsee rahaa kilparatoihin ja kunniaportteihin; silloin ottaa hän kauppiaan kukkarosta, ja kauppias ottaa takaisin talonpojalta. Kuka minua estää myömästä tavaraani, missä tahdon?"
"Laki!" vastasi asemies. "Mutta älä siinä seiso ja pauhaa, talonpoika, vaan päästä irti renkisi ja toimita hevosilleni ruokaa!"
Petter kiukustui. Hän juoksi tupaan kuin mieletön, otti uuninkoukun ja huuhtasi sillä pöydältä lattiaan vadit ja pytyt, särki ikkunat, ajoi ulos kaikki, rikkoi penkit ja pöydät; milloin hän hyppäsi uunille, milloin orsille, ja pauhasi koko ajan, niin että vaahto alkoi suusta valua; hän pureksi lasinpalasia, mursi rikki tinatalrikit ja potki voipyttyjä ja tuoppeja ympäri lattiaa. Sitte asettui hän oveen seisomaan ja huusi:
"Pois te, sen rosvot! Ennen maailmassa oli laki oikeutena, vaan nyt on vääryys lakina? Varkaat kirjoittavat lakia rehellisille ihmisille ja nyt varastetaan lain nojalla! Sinä, sen rihkamoitsija, joka et tee niin mitään, vaan syöt minun leipääni, tiedätkö sinä, että siis olet minun leivässäni? Minulla olisi oikeus antaa sinulle selkään, sillä kotikurin alle sinä kuulut! Sinä, varkaiden kätyri, kuninkaan virkamies, mitä sinä teet leipäsi edestä? Kirjoitat muistiin, niin! Minä teen työtä ja sinä kirjoitat muistiin. Sitä te teette kaikki! Kaikki te kirjoitatte ja peijaatte! Jos ajan tiellä tai käyn istumaan, sidon kiinni hevoseni, puolustan omaani, lyön jotakin lurjusta, kaikki te kirjoitatte muistiin, ja kaikesta minä saan maksaa. Hyvä Jumala ja kaikki pyhät suojelkoon järkeni! Ja ota nyt rautiosi ja akkaväkesi ja mene matkaasi, Paavo! Ja jos tulet minun maalleni, niin muista, mistä ja millaisena minut löydät! Osta sinä itsellesi vävy kaupungista, jos saat tytön työnnetyksi jollekin hyvälle ystävällesi! Jos olette saaneet minut köntälleni, niin en minä tähän jää mätänemään, niinkuin akka sanoi kaaduttuansa kirkkomaalle. Ja siihen minä sanon amen ja Jumalalle olkoon kiitos kaikesta hyvästä ja pahasta!"
Mutta Paavo ja hänen joukkonsa olivat jo laittautuneet talliin ja valjastaneet hevosensa. Portista ajaessa sanoi Paavo:
"Petter raukka, kun tuli hulluksi!"
Paavo ja Petter eivät koskaan enää tavanneet toisiansa. Matti ei koskaan saanut Karenia, eikä sitä kukaan voinut auttaa, koska se kerran niin oli asetettu; muuttaa muuksi sitä ei kukaan ihminen voinut ja muuttamatta se taitaa olla vieläkin.
"Rakkausko? Himoa vain tietysti!" vastasi nuori kreivi vanhalle opettajallensa ja ohjaajallensa, kun molemmat istuivat alhaalla laivankojussa ja keskustelulla kuluttivat aikaa odotellessaan Elfsnabbenin luona tuulta, päästäksensä lähtemään Pragin yliopistoon.
"Ei, nuori herra!" sanoi maisteri Frans Olavinpoika, "Kyllä se on jotakin muuta ja korkeampaa, sillä sitä ei vielä tähän asti ole ylevä jumaluusoppi eikä syvällinen viisaustiede osannut sanoa. Meidän liian viisas aikamme uskoo liian vähän, mutta se tulee vain siitä, että ennen uskottiin liian paljon. Minä olin mukana tämän aikakauden alussa ja revin yhdessä muiden kanssa vanhoja, kunnianarvoisia rakennuksia, vanhoja, rappeutuneita kopeuden ja omanvoiton-pyynnön temppelejä, lehtiä pyhistä kirjoista ja kuvia kirkon seinistä; olin mukana sulkemassa luostareja ja karkoittamassa vanhaa uskontoa. Mutta, herra, on asioita, jotka repimättäkin täytyy jättää. — Nyt olisi minun siis puhuminen Amorista eli rakkaudesta, tulesta, joka palaa koskaan sammumatta, jos se on oikealla pohjalla, mutta sammuu hyvinkin pian, jos väärälle pohjalle sattuu, voipa vihaksikin muuttua, jos oikein hullusti käy."
"Milloinka se sitte oikealla pohjalla on? Usein ei sitä ainakaan nähtäne!" virkkoi kreivi, asettuen mukavammin istumaan.
"Usein tai harvoin, samapa se; mutta rakkaus on kuin taivaan salama tullessaan, käy yli kaiken tahtomme ja järkemme, mutta eri lailla se eri ihmisissä on, ja sen mukaan se elää tai kuolee. Sillä ihmisillä on tässä synnynnästään asti eri luonteita niinkuin linnuillakin ja muilla eläimillä. Muutamat ovat kuin metsot ja teyrit, jotka pitävät koko parven kultasia kuin turkkilainen. Miksikä niin on, sitä emme tiedä, vaan niin se on, ja se on heidän luontonsa. Toiset linnut valitsevat puolison joka vuodeksi ja sitte vaihtavat. Mutta muutamat ovat hyvät kuin kyyhkyset ja elävät koko ikänsä yhdessä, ja kun toinen heistä kuolee, ei toinenkaan tahtoisi elää."
"Oletko sinä sitte milloinkaan nähnyt kyyhkysiä ihmislasten joukossa?" kysyi kreivi epäileväisesti.
"Olen minä nähnyt paljonkin ja kyyhkysiä myöskin, herra."
"Jotkako eivät koskaan tapelleet?"
"Kyllä, kyllä ne hyvinkin tappelivat, kun pesä kävi ahtaaksi eikä ruoka oikein tahtonut riittää, mutta yhtä hyvät ystävät he siltä olivat, ja se se juuri on rakkaus. Onhan yksi vesilintu, meriteyri, joista puolisot aina liikkuvat kahden kesken; jos niistä ampuu toisen, ei toinen pakoon lähde, vaan tulee ammutun luo, hänkin ammuttavaksi, ja sentähden sanotaan meriteyriä tyhmimmäksi kaikista linnuista."
"Se on vain leikin aikana, se, sä vanha narri!"
"Ei, nuori herra, vaan koko vuodet päästänsä. Keväällähän niiden leikin aika on, mutta talvellakin, jolloin ovat yksikseen, pojat kun jo ovat lähteneet omille teilleen, silloinkin ne aina pysyvät yhdessä, syövät yhdessä, pyytävät ruokaansa yhdessä ja nukkuvat yhdessä. Se ei ole leikkiä se, vaan rakkautta, ja kun sitä suloista tunnetta voi olla järjettömillä eläimillä, miksikä sitä ei olisi ihmisellä?"
"Kyllähän olen kuullut, että sitä on ihmiselläkin, mutta se haihtunee häiden jälkeen."
"Himo haihtuu, mutta silloin vasta rakkaus alkaa."
"Ystävyyttä se vain on, jos sitä on ollenkaan."
"Ihan niin, armollinen herra, mutta eri sukupuolisten ihmisten ystävyys on juuri rakkaus. Mutta siinä asiassa on hyvin monta puolta. Jos tahdotte, niin kerron tapauksen, jonka itse näin ja josta voitte oppia paljon. Se tapahtui minun nuoruudessani, neljäkymmentä vuotta sitte, mutta muistan kuitenkin jokaisen pikku seikankin, kuin kaikki olisi ollut eilen. Saanko kertoa sen?"
"Kerro vain, maisteri! Aika on niin pitkä tässä vastatuulta maatessa. Mutta hanki ensin tulta ja viiniä, sillä arvattavasti ei sinun historiasi yksin voi pitää minua valveilla.
"Mahdollisesti, herra, ei teitä; minua se on pitänyt valveilla liiankin monta yötä", vastasi Frans ja läksi hankkimaan, mitä oli pyydetty.
Kun maisteri palasi ja kumpikin sai paikoilleen asettuneeksi, alkoi maisteri:
"Tämmöinen on historia herra Pentin vaimosta:
"Hän oli syntynyt aatelisista vanhemmista tämän vuosisadan alulla. Kasvatus oli ankara, ja vanhempien kuoltua pani holhoja hänet luostariin. Siellä hän osoitti kiihkoista uskonnollista intoa, ruoski itseään perjantaina ja paastosi jokaisena vähänkin huomattavana pyhänä. Sittemmin tuli hänen tilansa yhä huonommaksi ja hän välistä koetti näljällä kuolettaa itseään, koska hänen mielestään kristityn velvollisuus oli kuolettaa lihansa ja elää Jumalan luona Kristuksessa.
"Niin sattui kaksi tapausta, jotka tulivat käännekohdiksi hänen elämässänsä.
"Hänen holhojansa karkasi maasta hävitettyään hänen omaisuutensa. Silloin luostarin johtokunta muutti käytöksensä häntä kohtaan, sillä luostari oli vain maallinen laitos, joka ei ollenkaan huolinut avata porttejansa murheellisille ja kurjille. Sen huomattuaan alkoi tyttönen epäillä. Epäilys oli silloisen ajan tauti ja kovasti se tyttöön tarttuikin. Hänen kumppaninsa eivät uskoneet mitään ja hyvinpä niukka se oli hänen esimiestensäkin usko.
"Eräänä päivänä lähetettiin hänet luostarista jonkun sairaan luo. Tiellä, kauniilla yksinäisellä metsätiellä tuli hänelle vastaan ritari, nuori, voimakas ja kaunis. Tyttö seisattui ja katsoi häntä kuin jotakin ilmestystä; sepä olikin ensimäinen mies, jonka nyt näki viiteen vuoteen, siitä asti kun tytöstä neidoksi oli vaurastunut. Ritari pysäytti hevosensa, tervehti ja ratsasti edelleen.
"Tästä päivästä asti häntä luostari alkoi inhottaa ja elämä viehättää. Kaunis elämä viekoitteli häntä pois Kristuksesta, niinkuin siihen aikaan yleinen usko oli, ja hän joutui ahdistukseen ja vietti enimmän aikansa kuritushuoneessa.
"Muutamana päivänä hänelle talonvartija salaa toi kirjeen ritarilta. Ritari asui toisella puolen järveä, niin että neitonen voi nähdä hänen komean kartanonsa oman rangaistushuoneensa ikkunasta. Kirjeenvaihto jatkui.
"Heikkoja huhuja alkoi liikkua, että suuri muutos oli tapahtumaisillaan kirkon hallituksessa ja että luostaritkin suljettaisiin ja luostarilaiset päästettäisiin lupauksistaan.
"Silloin heräsi toivo tytön mielessä ja hän samalla sai tiedon, että valasta päästäminen oli mahdollinen. Mutta silloinpa hän ei myöskään enää voinut luottaa valan pyhyyteen, niin että kaikki siteet kerrassaan katkesivat. Hän uskoi nyt vain omien mielitekojensa ijankaikkista oikeutta eikä mitään yhteiskunnan tai kirkon lakeja.
"Vihdoin petti hänet kavala luostarisisar; kirjeenvaihto tuli ilmi ja tyttö tuomittiin ankaraan ruumiinrangaistukseen. Mutta toisin oli sallimus määrännyt. Juuri sinä päivänä, jolloin rangaistus oli kärsittävä, saapui kuninkaalta ja säädyiltä käsky, että luostari oli suljettava. Käskyn tuoja ei ollut kukaan muu kuin ritari, hänen ritarinsa. Ja hän avasi tytölle luostarin portit, tarjoten kaikille sen asujamille vapauden, vaan hänelle oman itsensä.
"Tähän loppuu ensimäinen taival hänen elämänsä tiellä."
"Ensimäinenkö?" kysyi kreivi, maistellen pikarista. "Eikö tarina lopu siihen? Saivathan he toisensa."
"Ei, herra, tarinat siihen kyllä loppuvat, mutta todellisuudessa se siitä vasta alkaa. Ja minä muistan häiden jälkeisen päivän; minähän heidät vihinkin ja olin sitte heidän kotipappinsa. Aamiaispöytä oli valmisna ja he tulivat morsiuskammarista niin loistavina, kuin olisi koko maailma tanssinut vain heidän tähtensä ja aurinko loistanut taivaalta yksistään heille. Ritarin mieli oli täynnä rohkeaa elinvoimaa, niin että hän luuli jaksavansa kantaa vaikka koko maailman hartioillaan, ja kaikki hänen ajatuksensa ja toimensa tarkoittivat vain elämän tekemistä heille niin hyväksi ja suloiseksi kuin mahdollista. Rouva oli myöskin niin onnellinen, ett'ei tahtonut syödä eikä juoda, vaan unhottaa ihan, että syntistä maailmaa oli olemassakaan.
"No niin! Rouvalla oli omat mietteensä, säilyneet vanhasta ajasta, jolloin taivas oli kaikki, vaan maa ei mitään; herra puolestaan oli uuden ajan lapsi, joka tiesi, että on eläminen maan päällä, että sitte vasta kuoltua taivaasen pääsisi."
"Ja siitäkö syntyi selkkauksia?" virkkoi kreivi.
"Niin selkkauksia juuri, kuten sanotte. Muistan varsin hyvin, mitenkä herra aamiaispöydässä söi, niinkuin nälkäinen mies syöpi, ja rouva istui vain häntä katsellen mutta kun rouva puheli linnunlaulusta, puheli herra vasikanpaistista! Ja sitte herra sattui näkemään, mitenkä rouva oli edellisenä iltana heittänyt vaatteitansa ruokahuoneesen tuoleille ja muistutti häntä, että piti noudattaa järjestystä talossa."
"Se tietysti vei päin mäntyyn, vai miten?"
"Eipä: se niin vaarallista ollut. Mutta pilvi nousi rouvan auringon eteen; hän tunsi juopia avautuvan heidän välillensä. Mutta hän ei ollut niitä näkevinään, vaan ummisti silmänsä, niinkuin vuoristoissa kiipeilijä, päästäkseen näkemästä rotkoja. Nousipa sitte toinen pilvi. Herralla oli raskaita, salaisia ajatuksia, sillä hänen elonsa oli kuhilaissa ja toimeentulo riippui niiden talteen saamisesta. Hän tahtoi lähteä rouvansa luota pellolle, mutta rouva pyysi häntä olemaan kotona eikä nyt tänäpäivänä puhumaan mullasta."
"Mullastako? Miten tyhmä!"
"No, no! Hän oli niin kasvatettu, luostari se oli hänet opettanut halveksimaan Jumalan luotua luontoa. Herra jäi kotiin ja ehdotti, että lähdettäisiin metsästämään, ja rouva suostui ilolla ehdotukseen."
"Teurastamaan! Se olisi ollut sopivampi sana!"
"Niin, aika oli semmoinen, herra; kullakin ajalla on ollut omat ajatuksensa. Mutta nousipa vielä uusi pilvi, sillä se päivä ei ollut mikään onnen päivä nuorelle ritarille. Kuninkaan vouti tuli vieraiksi ja pyysi saada puhua kahden kesken herran kanssa. Ritari suostui ja sai kuulla, että hän uuden lain mukaan menettää ritarisuutensa ja aatelisuutensa, ell'ei suorita ratsupalvelusta, joka on jo viisi vuotta rästinä. Ritari ei silloin juuri voinut maksaa, mutta vouti lupasi hankkia hänelle vuodeksi rahalainan, josta talo oli kiinnitettävä. Niin oli se asia selvillä. Mutta sitte joutui puheiksi, pitikö hänen tuosta asiasta virkkaman mitään vaimollensa. Hän kutsui minut neuvonantajaksi. Minua säälitti nuori rouva, että hänet noin heti piti herätettämän onnen ja autuuden unelmistansa, ja minä varomattomuudessani neuvoin, että oli parasta jättää hänelle ilmoittamatta talon tila vuoden loppuun asti."
"Ja siinä teitkin oikein. Mitä naisten tarvitsee sekautua raha-asioihin. Siitä olisi vain tullut itkua ja valitusta, niin ett'ei miesparka olisi saanut yhtään rauhaa."
"Ei, herra, siinä minä tein ihan väärin, sillä oikeassa avioliitossa pitää miehen ja vaimon täydellisesti luottaman toisiinsa ja oleman kaikin puolin yksi.
"Ja mitä nyt seurasi. Niin, he tänä vuonna vierastuivat toisistansa. Rouva eli ruusutarhassaan ja herra pellolla. Herralla oli asioita, joita hänen täytyi salata vaimoltansa, ja hän teki työtä kuin hevonen, voimatta ottaa vaimoaan neuvonantajaksi. Kumpikin elivät he omaa elämäänsä itsekseen. Kun he sattuivat yhteen, täytyi herran teeskennellä olevansa iloinen; niin muuttui koko heidän elämänsä valheeksi. Vihdoin herra väsyi ja tuli umpimieliseksi; samoin rouvakin."
"Ja silloinko oli rakkaus lopussa?"
"Ei, herra, se olisi voinut loppua, mutta oikea rakkaus kestää pahempiakin koetuksia. He yhä rakastivat toisiansa, niinkuin oli uusissa pulmissa näkyvä.
"Heille syntyi lapsi. Ja silloin alkoi uusi taival rouvan elämän tiellä. Herran läsnäolon kaipaus väheni, sillä menihän hänen koko aikansa lapsen hoitelemiseen, ja mies tunsi itsensä vapaammaksi, kun ei hänen hellyytensä osoituksia niin lakkaamatta tarvittu. Rouva antautui heti koko voimallaan uusiin toimiinsa, joita hänelle tuli; hän valvoi yöt ja päivät, eikä hetkeksikään tahtonut päästää lasta käsistänsä. Todellisuus ja elämä pikku oloineen näyttivät ensin hurmaavan hänen tyhjää sieluansa, jopa hän alkoi tuntea huviakin puhelemisesta miehensä kanssa pelloista ja kyntämisistä.
"Mutta eihän sitä kauan voinut kestää. Kasvatus on takanamme kuin rikkaruohon siemen, joka voi olla maan povessa kätkössä vuoden tai kaksi, mutta odottelee vain soveliasta aikaa, noustakseen jälleen näkyviin; eikä vanhoja puita hevillä ruveta uudestaan istuttamaan. Rouva katsahti kerran peiliin ja huomasi tulleensa kalpeaksi, laihaksi ja rumaksi, huomasi kukoistusaikansa loppuneen. Silloin hänessä heräsi naisellisuus, se puoli tästä salaperäisestä olennosta, joka juuri on nainen; ja sen mukana kehittyi halu olla kaunis, miellyttää, tuntea hallitsevansa kauneudellaan. Nyt hän ei enää niin innolla eikä yksinomaan puuhaillut lapsen hoidossa kuin ennen, vaan huolellisemmin hoiteli omaa itseänsä.
"Mies sen muutoksen ilolla huomasi; sillä kummalista todellakin, kun hän näki vaimonsa innon lapsen ja talouden hoidossa, tuli hän ensin iloiseksi, mutta kun sitte näki sydämmensä ruhtinattaren huolimattomassa puvussa, kalpeana ja kurjana, silloin karvasteli hänen sydäntänsä ja hän ikävöi viehättävää, keveätä olentoa, joka istui ikkunan luona kaihoten ja odotellen miehensä tuloa ja jonka jalkain juuressa hän niin mielellään istui. Niin kummallinen se ihmissydän on ja niin paljo vanhaa hapatusta oli tämänkin herran sydämmessä vanhasta ritariajasta, jolloin nainen ei ollut muuta kuin ulkonaisen ihailun esine ja kumppani.
"Mutta nyt tuli muutakin. Herra oli vähän väsynyt ja eksynyt omituisiin, vähän välinpitämättömiin tapoihin vaimonsa sairauden aikana. Hän kävi huoneissa hattu päässä, söi jollakin pöydän kulmalla eikä aina pitänyt niin tarkkaa huolta puvustansa. Vaan kun rouva alkoi palata entiseen elämään, ei herra muistanutkaan seurata mukana, muuttaa tapojansa. Vaimo, ollen mieleltään sairas, luuli noita epäkohteliaisuuksia rakkauden puutteeksi, ja onnettomuus satutti juuri niin, että rouva sai käsiinsä näennäisiä todistuksia miehensä ikävystymisestä häneen.