"Luonnollisesti. Hi hi hi!"
"Entä vanha laivuri! Hän tietysti hyvin ihastuu, kun saa niin ylhäisen miniän! Ho ho ho!" nauraa röhötti matami ja sysäsi ystävyydessään Alvildaa niin kovasti, että hän vähällä oli kaatua nurin niskoin.
Kylvyn jälkeen käveli rouva Velker metsään päin tyttärensä kanssa.Juhana tuli juosten hänen jäljestänsä.
"Saan kiittää tuhannesti ystävyydestänne," sanoi hän. "Ette usko, miten tulin iloiseksi, kun sain jotakin tietoa tyttö-raukalta. Tätinsä vartioitsee häntä kuin lohikäärme."
"Ettekö voisi lähettää hänelle pari riviä vastaukseksi?"
"Kyllä, tässä on hänelle kirje, mutta me näette olemme molemmat hyvin huonot kirjoittajat, ja jospa vain saisitte laitetuksi niin, että me pääsisimme puhelemaan, niin tekisitte meidät molemmat onnellisiksi."
"Sepä ei ole niinkään helppoa."
"Iltapuolella lähdemme, isä ja minä, tuonne saareen. Ettekö te ja pikkuFanni ja Julia voisi tulla mukaan?"
"Kyllä koetan parastani."
"Tuhannet kiitokset. Hyvästi, rouva Velker!"
Samassa tuli tohtori kävelymatkaltaan. Hän tervehti kylmästi ja aikoi mennä ohitse.
"Mihinkä niin kiire, herra tohtori?"
"Kotiin."
"Ettekö edes pysähdy tai sano meille ystävällistä sanaa?"
"Minä pelkäsin häiritseväni, kun näin, ett'ette olleet yksin."
"Minä puhuin vain pari sanaa perimies Olsenin kanssa. Hän on hyvin kelpo mies."
"Hyvin kelpo mies."
"Tekeekö meressä uinti yhä vielä teille hyvää?" kysyi rouva.
"Kyllä, kiitoksia kysymästä. Minä lähden parin päivän perästä."
"Joko nyt?"
"Jo, sillä siitä taudista, jonka tähden tänne tulia, olen nyt ihan parantunut," sanoi hän omituisella äänenpainolla, kumarsi syvään ja läksi pois.
"Miten kylmä hän oli ja kummallinen!" ajatteli rouva, "Minä lienen varmaankin loukannut häntä."
Etempänä tapasi hän muutamia naisia, jotka myöskin olivat kylpyvieraita. He tervehtivät kylmästi ja ylpeästi.
"Miten kaikki ihmiset ovat tänään kylmiä ja epäkohteliaita! Vaan se luultavasti tulee vain siitä, että minä itse olen niin erittäin hyvällä mielellä. Onhan tuo tunne niin suloinen, kun tietää voivansa edistää toisten onnea, vaikka melkein häpeänkin itseäni, kun niin kavalasti petän matami Bombia."
Kun Juhana palasi kotiinsa, istui isä sohvassa hyvin juhlallisen näköisenä. Matami Olsen istui itkien.
"Mitä täällä on merrassa?"
"Ei mitään muuta," sanoi laivuri, "kuin että järjellinen ihminen voi menettää järkensä, kun on tuommoinen kelvoton narri poikana ja tuommoinen nuhjus vaimona, joka menee ja kihlaa köyhän ja ylhäisen lesken. Niin, ujella vain, äiti. Kyllä sinulla on syytäkin. Eihän koko Laurkullenissa ole muusta puhettakaan."
"Mutta, hyvä Isä, Olsen, enhän minä ole kihlannut rouva Velkeriä," nyyhkytti matami.
"En minäkään," sanoi Juhana, istuutuen kiikkutuoliin.
"Etkö?"
"E-en," sanoi Juhana, kiikkuen kovasti edestakaisin ja ylös katsomatta, "minulla — minulla on morsian jo ennestään. En minä useampia tarvitse."
"Ja kuka se sitte on, jos saan kysyä?"
"Julia Bomb."
"Matami Bombin sukulainen," huudahti äiti. "Minä en ikänäni anna siihen suostumustani."
"Ja kenenkä luulet sitä pyytävänkään?" sanoi isä Olsen. "Julia on sievä ja kelpo tyttö ja liian hyvä olemaan siinä talossa tuon vanhan noidan luona. Mutta mitenkä sen kirjejutun laita on?"
Juhana kertoi rouva Velkerin avun ja nyt aiotun veneretken.
"Oikein kelpo nainen tuo rouva Velker, oikein hyvä ja kelpo nainen! Saatpahan nähdä, että hän pettää matamin, niin että sujahtaa vain, ja toimittaa tytön sinulle ihan suoraan syliisi, poika. Ha ha ha!"
Alhaalla puutarhassa istuivat lääkäri ja molemmat neidet.
"Te olette niin synkkämielinen, tohtori," sanoi Alvilda. "Nyt minä näytän teille jotakin hauskaa."
Samalla juoksi hän matami Bombin puutarhaan.
"Saanko luvan?" huusi hän mennessään läävän ohitse.
"Olkaa niin hyvä."
Alvilda näytti tyhjää tynnyriä, joka vielä oli siinä, niinkuin seJulialta oli jäänyt.
"Tähän tynnyriin se historia liittyy. Se on tarina Pyramuksesta jaTisbestä uutena painoksena."
"Ja te olette varmaankin toimittaneet sen julaistuksi. Onko se hauskakin?"
"Hyvin hauska! Kuulkaahan vain: ennen muinoin, se oli muutamia päiviä sitte, asui täällä nuori nainen ja tuolla puolella nuori merimies. Ja he rakastivat toisiansa ja yhtyivät väliaidan luona joka ilta. Mutta kun heistä vihdoin alkoi tuntua liian väsyttävältä tuo pelkkä toistensa katseleminen, johtui Laurkullenin Tisben mieleen oivallinen ajatus, kiivetä tämän tynnyrin päälle — näin —."
"Alvilda, vallaton, mitä nyt teet?"
"Ja Pyramus otti portaat, joille hän nousi omalla puolellansa aitaa," jatkoi Alvilda yhä seisoen tynnyrin päällä ja kumartuen aidan yli. "Niin onnistui heidän syleillä ja suudella toisiansa. Portaat muuten näkyvät vielä olevan tuossa, jos teitä, herra Ravn, haluttaa koettaa."
"Kiitoksia, ei haluta," sanoi tohtori kylmäkiskoisesti. "Entä historian loppu? Saavatko rakastuneet toisensa?"
"Toivokaamme toki. Viimeinen nidos kertomusta ei vielä ole ilmestynyt."
"Mutta mitä sanovat vanhemmat?"
"Tytön vanhemmat ovat, mikäli tiedetään, kuolleet."
"Ehkäpä hän onkin leski?" sanoi Konstanse kavalasti.
"Siitä ei historia mitään kerro."
Tohtori istui kaivellen kepillänsä hiekkaa ja ylös katsomatta."Hävytöntä," supisi hän.
"No Alvilda, älä nyt enää seiso tuossa tynnyrin päällä, vaan mene ennemmin tuomaan se, mitä olet ommellut tohtorille."
Alvilda riensi hyppien sisään.
"Eikö hän ole sievä tyttö?"
"On."
"Aina iloinen ja reipas, ja sydän on hänellä puhdas kuin kulta.Onnellinen se mies, joka hänet vaimokseen saa!"
Tohtori piirusteli vain kepillään kuvia hiekkaan.
Alvilda palasi, virkattu rahakukkaro kädessä.
"Taasko lahja tohtorille?" kysyi isä Olsen, tullen vastaan porstuassa.
"Helmillä koristettuja kukkaroita ja pännänpyyhkeitä, piipunnauhoja ja matkalaukkuja. Te käytätte hyvin kauneita syöttejä kalastaessanne, neiti."
"Mitä tarkoitatte?"
"Vaan minä pelkään, että tohtori on tuommoinen kivikala, joka kyllä syö pois syötit, mutta ei itse koskaan tartu kiinni."
Alvilda pahastui ja meni tiehensä.
Kun hän kainosti tarjosi kukkaroa Ravnille, sanoi Ravn:
"Te hukutatte minut hyvyydellänne, neiti."
"Se on vain pieni muisti."
"Mutta johan te niitä olette antaneet minulle useampiakin."
"Nyt kun kohta eroamme, tahtoisin mielelläni, että te silloin tällöin muistelisitte minua ystävyydellä."
"En minä teitä koskaan unhota."
Konstanse nousi ja meni sisään.
"Ah, niinhän te miehet aina sanotte. Ja kuitenkin tiedän varmaan, että kun kerran pääsette matkaan, niin ette enää muistakaan pikku Alvildaa", sanoi neiti, istuutuen tohtorin viereen, silmät täynnä kyyneliä; sillä hän todellakin rakasti tohtoria ja ero tuntui hänestä katkeralta,
"Te olette suuri lapsi ja sinä pysytte", sanoi Ravn, kumartuen hänen ylitsensä ja ottaen häntä ystävällisesti kiinni kädestä.
"Herranen aika, tohtori, päästäkää minut. Jos joku sattuisi näkemään meidät!"
"Mitäpä vaaraa siinä sitte olisi?"
"Ei mitään, kyllä te oikeassa olette; mutta — mutta — minun — minun täytyy nyt mennä sisään," sanoi neiti hämillänsä ja irroitti hiljaa kätensä, luullen tohtorin vielä pidättävän häntä menemästä.
Mutta niin ei tapahtunut. Alvilda riensi sisään hehkuva puna kasvoilla.
"Tyttö parka, hän kyllä näkyy pitävän minusta," ajatteli tohtori. "Ehkäpä hän ansaitseekin minun rakkauttani enemmin kuin rouva Velker, enkä kuitenkaan saa häntä pois mielestäni. Niin ylevä, niin kaunis ja niin hienotunteinen, ja kuitenkin saattaa rakastua tuommoiseen poikaan, jolla ei ole muuta kuin punakat posket ja kähärä tukka! Ell'en itse olisi nähnyt, miten hän käyttäytyi perimiestä kohtaan, niin en koskaan olisi sitä uskonut. Tuo tynnyrijuttu kuitenkin pahin oli!"
Ja tohtori nousi ylös ja meni kammariinsa, pieksäen astuessaan joukottain matami Olsenin kukkia poikki kepillänsä.
Pikku Adolfiina oli särkenyt teekupin ja kaikki lapset saaneet sen johdosta vitsaa, niin että nyt kilpaa itkeä ulvoivat.
Matami Bomb juuri vahvisti sen ankaran työn perästä voimiansa kahvikupilla, kun rouva Velker astui kyökkiin.
"Minun todellakin täytyy tulla pyytämään teidän apuanne, matami. Julia tulee jo ihan sietämättömäksi."
"No, mitä se nyt taas?"
"Minä nyt iltapäivällä aioin mennä laivuri Olsenin ja hänen poikansa kanssa kalastelemaan, ja olisin ottanut Julian mukaani sekä kantamaan eväskoria ja katsomaan vähän Fannia että senkin tähden, kun luulin sen vähän huvittavan sitä kiittämätöntä."
"No, ja mitä hän niskoittelee?"
"Voisitteko uskoakaan, hän sanoo itsellään olevan muutakin tekemistä, minä muka voin itse kantaa korini, eikä hän tahdo tulla noiden kelvottomien Olsenien joukkoon. Minä luulin hänen pitävän nuoresta Olsenista, mutta heidän välilleen lienee nyt jotakin sotkosta sattunut."
"Niin, eihän se niin mahdotonta ole, se, ha ha ha!" nauroi matami.
"Uuh — huu — huu —" ulvoivat lapset.
"Sanotaan, ett'ei nuori Olsen enää huolisi Juliasta. Olisipa kuitenkin hauska nähdä, miten he kohtelisivat toisiansa."
"Kyllä, te olette hyvä, te rouva Velker," sanoi matami ja ystävyydessään sysäsi rouvaa kylkeen. "Kyllä Julian täytyy mukaan lähteä, vaikka minun pitäisi niskasta pitäin työntää hänet sillalle ja veneesen. Ha ha ha!"
"Uuh — huu — huu!"
"Vaiti, pennut, muuten pieksän teitä niin, että totta tukkeatte suunne.— Julia!"
"Mitä?"
"Tule tänne, sä kelvoton tyttö. Eikö siinä jo ole kyllin, että syöt minun leipääni, tekemättä äyrinkään edestä hyötyä. Vai vielä nyt rupeat ajamaan pois kylpyvieraitanikin kelvottomalla käytökselläsi?"
"Minäkö?"
"Niin, sinä juuri!"
"Ei se maksa vaivaa, että ollenkaan rupeatte puolustautumaan," sanoi rouva.
"Miksi et tahdo lähteä rouva Velkerin kanssa venematkalle?"
"Minä — minä luulin, että — että —" tavoitteli Julia, purren huultansa, ett'ei nauruun purskahtaisi.
"Mitä sinä luulit?"
"Että minun pitäisi pestä lasten vaatteita."
"Kyllä minä sinut pesen, minä, ell'et pian pukeudu ja joudu matkaan kinastelematta!"
Julia riensi pois kyökistä.
"Ha ha ha, kyllä te saatte oikein iloita, rouva Velker, kun näette, miten kylmästi merimies häntä kohtelee. Luonnollisesti hän juuri sentähden ei tahtonut lähteä mukaan, kun ei huolisi kärsiä tuota nöyryytystä. Ho ho ho!"
"Uuh — huu — huu —" valittivat pikku Bombit.
"Olkaas nyt kiltit, lapset, niin saatte kukin sokuripalan," sanoi äiti iloisimmalla äänellään.
"Hänen ilonsa minua melkein pelottaa," ajatteli rouva Velker pois mennessään. "Joko hänellä on jotakin pahaa mielessä taikka on hän juovuksissa. Se nainen näyttää kykenevän tekemään mitä tahansa."
Meri oli kirkas ja tyyni. Juhana sousi ja isä piti perää. Rouva jaFanni istuivat veneen kokassa ja Julia sulhonsa edessä.
Paljon he eivät puhelleet, mutta joka kerta, kun heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, loistivat myöskin kasvot ilosta, ja punaiset he olivat kuin ruusut.
Noustiin maalle pienelle saarelle ja asetuttiin suuren puun alle. Julia keitti kahvia. Pikku Fanni ja Juhana olivat autellessaan perin onnelliset; kilvan juoksentelivat he kuivia risuja ja oksia etsimässä. Olsen ja rouva Velker katselivat valmista.
Syötyä ja juotua läksivät nuoret yhdessä astumaan pitkin rantaa ja kävivät sitte istumaan pienelle kalliolle, josta voivat katsella pitkin meren selkää.
Rouva otti esiin ompeluksensa ja istui paikallansa puun alla; laivuri Olsen oikasihe hyvillä mielin nurmikolle hänen lähellensä ja poltti piippuansa aika tavalla. Pikku Fanni juoksenteli rannalle, kokoillen raakun kuoria ja kirjavia kiviä.
"Kaunis pari, lemmon kaunis pari! Eikö ole, rouva Velker?"
"On. Ja miten onnelliset he ovat!"
"Olipa se teillä hyvä aate, että saatoitte heidät yhteen."
"En minä olisi uskonut matamin niin vähällä suostuvan, mutta minä sanoin, ett'ei Julia tahtonut lähteä mukaan, ja se tietysti pakotti hänet ihan käskemään tyttö-parkaa tänne."
"Ihan hänen tapaistansa, sen noidan; jos hän olisi luullut tuottavansa iloa Julialle, ei hän koskaan olisi laskenut häntä."
"Ei, hän mainitsi, että merimiehen kylmyys häntä oikein nöyryyttäisi."
"Ha ha ha, hän on tietysti myöskin kuullut tuon tyhmän jutun teidän jaJuhanan kihlauksesta."
"Minunko ja teidän poikanne?"
"Niin. Eihän nyt muusta puhutakaan."
"No mutta, enhän minä ole koskaan —." Rouva keskeytti äkisti lauseensa ja nousi peljästyneenä.
"Fanni!" huusi hän. "Älä juoksentele siellä kalliolla, voit pudota mereen! Tule tänne, lapseni!"
Tyttönen käänsi päätänsä. Hänen jalkansa luiskahti; hän kaatui takaperin ja vesi peitti hänet silmänräpäyksessä.
"Auttakaa, auttakaa!" huusi äiti hädissänsä ja juoksi rantaan.
Juhana hypähti ylös, riisui nopeasti nuttunsa, syöksyi veteen ja toi hetkisen kuluttua Fannin rantaan; mutta tyttö oli jo kylmä ja tunnoton.
"Mene heti veneellä tohtoria tuomaan, niin me sill'aikaa koetamme saada lasta henkiin," käski laivuri, ja Juhana sousi pois.
Fanni riisuttiin ja käärittiin rouvan saaliin ja Olsenin nuttuun. Kotvasen kun oli puuhaeltu hänen kanssansa, alkoi hänessä näkyä elämän merkkejä. Juhana oli äkisti muuttanut kotonaan kuivat vaatteet yllensä ja palasi jo tohtorin kanssa sekä suuri joukko peitteitä veneessä. Heidän tullessansa tuli lapsi tuntoihinsa.
"Olenko minä nyt taas sairas, hyvä tohtori?" kysyi hän, kun Ravn kumartui hänen ylitsensä ja antoi hänelle vähän lämmintä viiniä.
"Nyt sinun pitää vain maata vähäsen, niin olet jo huomenna terve," sanoi Ravn, hiljaa ja lempeästi työntäen märjän tukan pois otsalta ja istuutuen hänen viereensä.
Lapsi ummisti silmänsä ja nukkui. Äiti istui ääneti hänen päänsä pohjissa. Juhana ja Julia olivat jälleen menneet kalliolle, ja Olsen makasi muutamien pensaiden alla nukkuen tai ollen nukkuvinaan, ett'ei häiritsisi nuoria.
Tohtori istui ajatuksissansa, nyhtäen silloin tällöin jonkun heinänkorren. Rouva Velker keskeytti ensin vait'olon.
"Nyt istumme taaskin lapseni vuoteen vieressä," sanoi hän. "Tuntuu ihan, kuin olisitte te lähetetty minulle suojelevaksi enkeliksi. En tiedä, miten sitte tulenkaan toimeen, kun te lähdette pois. Minä olen aina niin rauhallinen, kun te vain olette lähellä."
"Minulta on se lohdutuksena, että on toinen suojeleva enkeli lähellä," sanoi Ravn, repien ruohoa levottomasti.
"Toinenko, mikä toinen?"
"Ja hän kyllä ensi viittauksestanne hyppää väliaidan yli, sillä vaikk'ei hänellä olekaan siipiä, niin on hänellä ainakin portaat," jatkoi Ravn katkerasti.
"En minä käsitä tarkoitustanne."
"Ettekö? Vai ette!"
"Yhtä vähän kuin teidän käytöstänne yleensäkään. Ennen olitte ystävällinen ja sydämmellinen. Nyt kohtelette minua kylmällä ja pilkallisella ylenkatseella. Mitä minä sitte olen tehnyt?"
"Mitäkö olette tehnyt?" vastasi Ravn kiivaasti. "Te olette kukistaneet onneni ja hajoittaneet kauneimmat tulevaisuus-unelmani."
"Minäkö?"
"Juuri te. Minä olen rakastanut teitä, niinkuin en koskaan ennen ketään naista. Minä näin teidät kotonanne, lapsenne sairasvuoteen vieressä. Te näytitte minusta niin puhtaalta, niin hellältä ja hyvältä, että itsekseni ajattelin: tämä vaimo voi tehdä sinut onnelliseksi. Kun te läksitte tänne, tulin minäkin pyytämään teitä vaimokseni, ja nyt olenkin tullut vain näkemään —"
Ravn keskeytti äkisti puheensa ja nousi kiivaasti.
"Kuinka, mitä näkemään?"
"Vieläkö minun pitää jatkaa?"
"Enhän vielä ole saanut kuulla syytöstänne."
"No niin, näkemään, miten te heittäydytte parrattoman pojan syliin ja teette tyhmyyksiä, joita tuskin pahatapainen koulutyttökään voisi tehdä."
"Ravn," sanoi rouva nousten seisomaan. "Te sanoitte rakastavanne minua. Minä uskon sananne ja kärsin teiltä puhetapaa, jota en koskaan kärsisi keltään muulta, enkä myöskään alentuisi kellekään muulle vastaamaan. Mutta arvaanhan minä, että tekin olette kuulleet tuon tyhjän jutun, että minä muka ja perimies Olsen olemme kihloissa. Olsen mainitsi sen minulle juur'ikään; mutta se unhottui peljästyksessäni."
"Ei minun olekaan tarvinnut mitään kuulla, näinhän ihan omilla silmilläni —"
"Ettäkö minä annoin hänelle kirjeen?"
"Niin juuri."
"Kuljettavatkohan sitte rakastavaiset itse kirjeitänsä? Romaaneissa on aina semmoisena postiljoonina jokin kammarineitsyt tai muu. Katsokaahan," lisäsi hän hymyillen, "ei se näy kovinkaan uskollinen olevan, tuo minun rakastajani."
Tohtori käänsi päänsä osoitetulle suunnalle.
Juhana ja Julia istuivat vielä vierekkäin. Juhana oli kiertänyt käsivartensa Julian ympäri ja Julian käsi leikitteli Juhanan kähärässä tukassa.
Tohtori oli kuin pilvistä pudonnut.
"Mitä tämä kaikki merkitsee?"
"Että nuo nuoret ovat kauan rakastaneet toisiansa ja minä olin tuommoisena postiljoonina."
"Entä se juttu Pyramuksesta ja Tisbestä, joka seisoi tynnyrillä?"
"Sanottiinko minun siinäkin olleen."
"Ei ihan suoraan, mutta että se oli nainen teidän talosta."
"Ja te heti arvasitte siksi minut. Kiitoksia siitä, että ajattelitte niin hyvää minusta."
"Antakaa anteeksi, minä olen hirveästi tehnyt väärin teitä kohtaan," sanoi Ravn, ottaen rouvaa kiinni kädestä. "Te olette nyt myöskin kuulleet tunnustukseni eikä minulla ole muuta sanottavaa kuin kysyä, tahdotteko tulla vaimokseni."
"Ravn," vastasi rouva lempeästi, "minä olen jo kauan luullut, ett'en ollut teistä arvoton, enkä häpeä tunnustaa, että minun tunteeni ovat samanlaiset, ja jos luulette vanhan, köyhän lesken voivan tehdä teidät onnelliseksi, niin on vakavin pyrintöni oleva, tulla teille hyväksi vaimoksi."
"Mamma, mamma," huusi pikku Fanni heräten. "Missä on tohtori."
"Tässä minä olen, Fanni."
"Älkää lähtekö pois mamman ja minun luotani, hyvä tohtori."
"Ei, lapseni," sanoi rouva, suudellen Fannia otsalle. "Nyt hän aina pysyy meidän luonamme."
Päivä laski ja levitti viimeiset säteensä kahden ilosta säteilevän parin yli, jotka soutivat kotiin Laurkulleniin.
Sinä iltana ei Olsen pauhannut millekään, ei vaimolleenkaan. Matami sanoi hänellä olleen pari kyyneltäkin silmissä, kun hän jäähyväisiksi puristi Julian kättä, mutta itse hän arveli sen olleen vain merivettä.
Matami Bomb seisoi kyökissä, kun ovelta kuului koputusta.
"Astukaa sisään!"
Ja sisään astui laivuri Olsen pyhäpuvussa. Matami seisoi kuin kivettyneenä ja näytti niin kummastuneelta, kuin olisi edessänsä seisonut itse enkeli Gabriel tai keisari. Hän veti alas röijynsä hihat, joka aina merkitsi jotakin tärkeää olevan tulossa. Sitte avasi hän oven viereiseen huoneesen.
Olsen astui matamin kaikkein pyhimpään, joka oli koristettu laivuri Bombin, hänen laivansa, vaimonsa ja lastensa kuvilla. Hän istuutui tuolille ja katseli hämillänsä ympärilleen, ja viimein kiintyivät hänen silmänsä matamin sohvaan, joka vaksivaate-päällyksineen ja paksuine toppauksineen kyllä olikin komea katsella, mutta arvattavasti ei istuttavaksi aiottu. Pari kuolevaista, jotka olivat rohjenneet sen mukavuutta koettaa, olivat liian myöhään saaneet pöydän alla katua uskaliaisuuttansa.
"Teillähän on erinomaisen sievä asunto, matami Bomb," sanoi Olsen, saadakseen edes jotakin sanotuksi.
"Te olette ensi kertaa täällä," sanoi matami.
"Mehän emme ole olleet varsin hyviä ystäviä."
"Emme oikein."
"Mutta oikeastaan on tyhmää naapurien elää riidassa."
"En minä ole kuljettanut eläviä rottia muiden ihmisten pihoihin."
"Ette, mutta te olette kaataneet pesuvesiänne juoksemaan toisten ihmisten portille. Mutta jättäkäämme ne nyt sikseen. Minä tulinkin tekemään sovintoa."
"Se minullekin hyvin mieleen olisi."
"Näettekös, minun poikani pitää Juliasta."
"Hän kyllä pitää monestakin, hän. Onpa mainittu hänen pitävän myöskin rouva Velkeristä."
"Se on vain joutavaa, neiti Knegtien keksimää lorua, rouva kun kuljetteli kirjeitä rakastuneiden välillä. Rouvahan se myöskin niin laittoi, että he tapasivat toisensa eilen."
"Minua on siis kavalasti petetty ja narrinansa pidetty! Minua on hirveästi peijattu. Minä en koskaan suostu tähän tuumaan enkä naimiseen."
"Siinä teette tyhmästi, matami Bomb, sillä jos ette suostu, menevät he naimisiin ilman teidän suostumustanne."
"Minä ajan sen kelvottoman tytön pois talostani."
"Niin, ajaa teidän juuri pitääkin hänet, sillä sitte minä otan hänet talooni."
Matami kallisti päänsä käsiinsä ja alkoi ulvoa kuin marraskuun myrsky.
"Kylläpä minulla on hyvät naapurit! Hyökätä noin turvattoman vaimo-paran kimppuun, jonka ainoa turva on maalla Lontoossa ja kuinka kauan siellä viipyneekään!"
"Älkää nyt vain jättäytykö noin kiukkunne valtaan, matami, vaan koettakaa olla vähän vähemmin paha kuin tavallisesti. Minä teidän sijassanne suostuisin mielelläni, ja sitte voisimme jonakin iltana vähän iloita minun luonani, pitää pienet kihlajaiskemut. Muuten nuoret pitävät kihlajaisensa ja häänsä ilman teitä ja teiltä kysymättä, ja silloin sanottaisiin vain teitä samaksi noidaksi, kuin aina olette olleetkin, joka ei osaa elää sovinnossa sukulaistensa eikä naapuriensa kanssa."
Matami yhä makasi, pää ja kädet pöydällä, ja itki kiukusta.
"Toivoakseni pidätte koossa järkenne, jääkää hyvästi!"
Laivuri läksi ja matami jäi liikahtamatta paikalleen.
Tohtori Ravn käveli tietä myöten, rouva Velkerin käsi kainalossansa, ja toisella kädellään taluttaen pikku Fannia.
Alvilda seisoi ikkunan luona, joka oli auki, ja kaatoi pari kukkaruukkua kiireessään, kun näki heistä vilahduksen ja syöksähti tarkemmin katsomaan.
Portilla he erosivat kätellen, ja tohtori astui sisään.
"Olitteko kävelemässä?" kysyi neiti.
"Olin, minä kävelin vähän aikaa morsiameni kanssa", sanoi Ravn. "RouvaVelker ja minä olemme kihloissa eilisestä asti."
"Vai niin, te — olette — ki-kihloissa. Toivotan onnea!"
Alvilda oli hyvin kalpea ja nieleksi itkua sekä läksi hyvin äkisti kammariinsa.
Kahdeksan päivän kuluttua oli tulinen kiire Olsenin talossa. Hänen kylpyvieraansa aikoivat lähteä seuraavana päivänä, ja siitä syystä oli nyt tekeillä suuret kemut, joissa myöskin Julian ja Juhanan kihlaus oli julaistava.
Matami Bomb oli näet huomannut viisaimmaksi suostua tuumaan. Oli myöskin sovittu, että Julia oli saava viettää seuraavan talven tohtori Ravnin kotona.
Hän ja rouva Velker aikoivat kohta viettää häänsä, jota vastoin Juhanan ja Julian piti odottaman kevääsen asti, kunnes perimies pääsisi laivuriksi.
Kemut olivat loistavat, vieraat oikein loistivat ilosta ja huvista ja matami Bomb oli loistavin kaikista.
Hänen muotonsa oli punaisempi ja kirjavampi kuin tavallisesti, tukka sileämpi ja hänen pulleaa vartaloansa verhosi suurikirjainen silkkileninki, josta välkkyi kaikkia taivaankaaren värejä. Se kumminkin oli ommeltu jo ennen muinoin, jolloin matami arvattavasti oli ollut paljoa solakampi; sentähden moni nainen pelkäsi joko matamin saavan halvauksen taikka hänen vartalonsa puristavan halki tuon ohuen verhon ja paisuvan luonnolliseen kokoonsa. Onneksi ei toki kumpikaan pelko toteutunut.
Julia oli sievä onnessansa ja uudessa sinisessä hameessansa, ja kun rouva Velker kuljeksi vierasten seassa, solakka vartalo vaaleanharmaan, röyhyisen silkkileningin peitossa, näytti hän kuningattarelta alamaistensa keskellä.
Alvilda oli koko illan hirveän vallaton ja sievä ja niin levottoman iloinen, että se oikein häiritsi muiden iloa.
Ilta kului hyvin hauskasti, vieraat vihdoin poistuivat ja neidit Knegt siirtyivät huoneihinsa.
Alvilda laitteli kapsäkkiä kuntoon. Konstanse selaili tilikirjaa.
"Helmiä piipunnauhaan, villalankaa henkseleihin, silkkiä kukkaroon — tarpeettomia menoja," mutisi hän.
"Minä suostun Pedersenin tarjoukseen," sanoi Alvilda. "Kaunis hän ei ole, eikä kansakoulun-opettaja muutenkaan ole niin ikävöitävä, mutta —"
"Mies on kuitenkin aina mies," jatkoi sisar. "Ota vain hänet, lapsi, niin pääset siitä huolesta, ett'et tulisi naimisiin. Montahan huolta tässä maailmassa on, mutta se se on pahin kaikista."
Molemmat sulhaset olivat tällä välin saattaneet morsiamensa heidän ovellensa asti. Kuu paistoi suurena ja kauniina ja väliaita teki pitkän varjon matami Bombin pihalle.
Juhana suuteli jäähyväisiksi morsiantansa.
"Nyt ei minun enää tarvitse kiivetä väliaidan päälle sinua suudellakseni," sanoi hän.
"Ei," sanoi Ravn, "pikku rakkauden-jumala se veitikka, on repinyt aidan rikki. Hän kyllä auttaa rakastavia, kun oikein hätä tulee, vaikka hän alussa laitteleekin monia mutkia."
"Ja oikein se siinä tekeekin," sanoi rouva Velker. "Rakkaus aina vahvistuu vastuksista, ja kaksi lemmen taimea menestyy aina paraiten, jos ne istutetaan kumpikin omalle puolellensa väliaitaa."
Tuvassa istui kolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi poikaansa Kaarle ja Kristian, hiljaa puhellen. Vähäväliä katsahtivat he Söreniin, kolmanteen veljekseen, joka suurilla sormillaan sovitteli hyvin pieniä esineitä paikoilleen pikku laivaan.
He ylpeilivät tuosta laivasta, ylpeilivät niin, että puhekin kävi vain kuiskaamalla. Mutta jos kuka hyvänsä olisi heiltä mitään kysynyt siitä, olisivat he ihan varmaan vastanneet niin välinpitämättömästi, kuin laiva olisi ollut aivan mitättömin asia, kuin ajatella saattaa.
Sören istui, puujalkansa suorakulmaisesti ulos ojennettuna toisesta jalasta. Asento oli jotenkin mukavan näköinen mutta toisinhan se ei voinut olla. Sill'aikaa kun hänen "varamastonsa" itsepäisesti ojentui sivulle ja laiha, partainen ja tuskien uurtelema muotonsa varovaisesti kumartui raakapuiden ja muiden kapulain väliin, poimiskelivat suuret, köhmyiset kädet keveästi kuin nukenompelijatytön sormet laivan kannelta ja nuorista pois ruuhkia; suurien, levollisten silmäin pohjalla eli sydämmellinen ilo, jota ne eivät kuitenkaan huolineet ilmaista ainoallakaan räpäytyksellä.
"Kohtahan se nyt kaiketi jo on kunnossa?" kysyi vanhus Ole Bertelsen varovasti ja kunnioittavasti.
Sören ei, syystä kyllä, saanut vastatuksi. Hänellä näet oli suussa kahden nuoran päät ja sormien välissä pienen pieni kolmikulmainen väkipyörä; joulukuun illan hämärässä haparoi hän silmukoita, joiden läpi nuoran piti juosta.
Hän päästi nuorat hampaistaan ja vastasi toiseen kysymykseen, joka jo oli lausuttu viisi minuuttia ennemmin.
"En ole löytänyt muuta kuin yhden kolon pohjasta. Sitäpä täytyy sanoa hyväksi purjehdukseksi, kun matka oli jo kestänyt kaksikymmentä vuotta."
"Hyvin suoritettu matka se on ollut," virkkoi Kaarle.
"Niin Sören," huomautti Kristian, "mutta silloin kaadoitkin siihen korttelin pullon öljyä ja tärpättiä pohjaan."
"Ja nyt pannaan toinen pullollinen lisäksi," sanoi Sören, "ja kun laiva taas kahdenkymmenen vuoden kuluttua vedetään teloille ja me silloin ehkä itse olemme madonsyömät ja muut ihmiset saavat sen käsiinsä, niin he toki nähkööt, että me olemme tehneet kunnon työtä."
"Oh," sanoi vanha Ole, "me kyllä silloin vielä hyvin saatamme elää.Meidän sukumme on pitkäikäistä väkeä."
Ole oli nyt kahdeksannella- ja pojat viidennelläkymmenellä.
He olivat kaksikymmentä vuotta sitte päättäneet tuon laivan teon yhdessä muiden sen kyläkunnan asujanten kanssa. Kaikillahan muillakin rantalaisilla oli laivat riippumassa kirkoissansa; miksi piti sitte Vangon olla muita huonompi?
Juuri siihen aikaan oli Sören palannut kotiin pitkältä merimatkalta, puujalka vain sen "liha- ja luujalan" sijassa, joka hänellä oli ollut lähtiessänsä. Tuskat olivat olleet hirveät kaukana vieraan maan sairashuoneessa ja vakava merimies oli jo lakannut toivomasta. Lahkolaisuus kukoisti siihen aikaan sairashuoneissa vuoteiden ympärillä, erilaiset kääntäjät riitelivät sairaista, ja Sören joutui erään ahneen miehen uhriksi, jolla oli lyhyt tukka ja yhteen puserretut huulet.
Tulta, tulikiveä, pihkaa ja kaikkea muuta palavaa ainetta oli satamalla satanut heikon vaivaisen korville, ja Sören oli palannut kotiin sekä toisjalkaisena että mieleltään ilottomana.
Hän, ollen jo ihan nuoruudestansa asti hyvin puhdas tavoiltaan, kuljeksi nyt nuristen lakkaamatta valittaen maailman syntisyyttä. Jalantynkän pakotuksiin ja koviin tuskiin, että hänen nyt paraassa ijässään täytyi jäädä muille ristiksi, liittyivät sairashuoneessa herätetyt oman tunnon epäilyt ja arvelut. Hän tietysti oli syntinen ja sentähden hän innolla ryhtyi työhön, kun tilaisuus tarjoutui maksaa "laivan" teolla edes osan suuresta syntivelastansa sinne, jossa kaikki mitättömätkin asiat kirjoitetaan kirjaan.
Muut kokosivat rahaa raaka-aineiksi, vaan Sören otti suurimman uhrauksen niskoillensa: puolivuotisen ahkeran ja väsymättömän työn, joka meni tuon fregatti-rungon sisustamiseen ja laittamiseen täydelliseksi. Fregatti ristittiin "Merimiehen muistoksi", ja oli se ainakin seitsemän jalkaa pitkä perästä kokkapuun nenään mitaten.
Kun se valmistui, kannettiin se hyvin juhlallisesti kirkkoon ja ripustettiin kumuun. Vanha pastori vihki sen puheella, jolla ainakin oli pituutta kylliksi. Sören niisti lakkaamatta nenäänsä pummulisella liinallaan, jossa oli kuvattuna Sevastopolin kukistus.
Kumppanien poikettua juhlallisuuden jälkeen olutmyymälään läksi Sören puujalkansa ja keppinsä avulla käydä nilkuttamaan kotiin päin, taistellen koko sen puolen peninkulman matkan sydämmessänsä vanhaa vihollista vastaan, s.o. ajatuksia, jotka toisiaan milloin puolustivat, milloin syyttivät. Olihan hän ehkä liian usein katsellut kaunista laivaansa, peljäten sen ehkä rupeavan pyörimään vitjoissa ympäri. Ja sen turhamaisen pelkonsa tähden ei hän ollut niin tarkkaan kuunnellut papin sanoja, kuin Sanan julistajaa kuunneltava olisi, vaikkapa hänen puheensa tarkoittikin vain tuommoista laivaa.
Sitte levisi ruma huhu vanhasta pastorista, eivätkä Sörenin ajatukset siitä lainkaan valistuneet. Huono esimerkki se on, jos jokin virkamies hukkaa hänen haltuunsa uskottuja varoja; mutta vielä pahempi on, jos pappi on pahennukseksi seurakunnallensa.
Sillä tosinhan on suurin osa seurakuntalaisia paatuneita, mutta aina kuitenkin on tunteellisiakin sieluja, niinkuin Sörenin, jotka kärsivät siitä, ett'ei heillä ole kykyä inhimillisistä himoista johtaa ainiaan pysyvää siveysohjetta.
Sörenin muoto synkistyi päivä päivältä, sillä eihän hän voinut toisten veljien tavalla haudata verkkojen mukana kysymyksen onkeansa järven pohjaan eikä sitte vetää niitä jälleen ylös välkkyvinä kaloina.
Muutamat sattumalta lausutut isän sanat hänet vihdoin saivat jälleen työhön ryhtymään.
"Niin kauan," sanoi näet isä kerran, "kun on vielä yksi kelvollinen jalka ja kaksi nyrkkiä käsivarsien päissä, niin ei tuolla lailla kuljeksita haavehtien eikä olla muille vaivaksi."
Söreniä vähän hävetti ja hän ryhtyi toimeen. Alkuun oli hän päässyt "kirkon laivan" teolla. Hän teki uuden laivan, joka joutui näyttelyyn, ja siellä sen itse amiraali osti mallivarastoon. Toisia valmistui vähitellen; muutamat joutuivat kirkkoihin, toiset leikkikalu-puoteihin. Muutamat purjehtivat mielenylennyksen, toiset huvin ja ilon vesiä. Ja Sörenin ajatukset purjehtivat mukana, eivätkä enää olleet kotona kalvamassa hänen voimiansa.
Ne laivat näyttivät hänelle maailman kaikenlaiset, ristiriitaiset muodot, joiden kaikkien takaa alkoi hänelle kajastaa suuri, yhteinen, inhimillinen laki, elämän ja siveyden laki. Heränneestä miehestä muuttui Sören ajattelijaksi, ja kun sen havaitsemisesta syntynyt ensi suru ja ahdistus oli ohitse, oli hän vaihtoon tyytyväinen.
Niin kuluivat nuo kaksikymmentä vuotta. Veljet olivat kumpikin löytäneet itselleen vaimon. Sören oli tehnyt itselleen uuden jalan vanhan englantilaisen sijaan, joka oli maksanut seitsemän puntaa. Hän harjoitteli ajattelua ja teki laivoja, sai vähin kokoon rahaakin ja auttoi veljiänsä. Hän melkein oli kaikista arvokkain mies sillä kulmalla, ja se on hyvä kiitos miehestä, joka ei harjoitellut kalastusta.
Vanhan pastorin ajoista oli pikku kirkossa, jonka piiriin tämä kylä kuului, ollut koko joukko pappeja. Pitäjä näet oli papeille vain tuommoinen väliaikainen odotuspaikka, kunnes paremman sattui saamaan.
Nykyinen nuori pastori oli lapsi sekä uskoltaan että töiltään. Hän, oppineen miehen kivuloinen poika, oli kouluajaltaan säilyttänyt rakkauden, joka hänellä aina pysyi kumppanina. Hän näet rakasti merta ja aikomus olikin ollut laskea hänet merelle. Huono terveys kuitenkin teki sen mahdottomaksi, ja niin tuli hänestä pappi.
Hän oli rehellinen ihannemaailman lapsi, hajamielinen, kaino ja näöltäänkin kuin tyttö. Hengellisessä virassaan hänellä ei ollut mitään ristiriitaisuuksia; tosi elämää hän ei tuntenut eikä tahtonut oppiakaan tuntemaan; jos elämä semmoisenaan, kuin se inhimillisessä maailmassa esiytyy, olisi tullut hänelle silmäin eteen, olisi hän väistynyt syrjään sen tieltä ja paennut lukuhuoneensa turviin. Siellä oli hänellä kirjahyllyllä seisomassa pienoinen leikkilaiva, joka jo kouluaikana oli ollut hänellä hyvänä kumppanina. Lisäksi oli hänellä myöskin vaimo ja hiljainen, pieni poika.
Pellolla pappilan takana oli turvesuon haudassa kirkasta vettä. Siellä pastori vietti monta hetkeä pikku poikansa ja pikku laivansa kanssa; vaikea on arvata, kumpikohan enemmin iloitsi laivan purjehduksesta, isäkö vai poika; sattuipa välistä niinkin, että isä otti pojan mukaansa vain sentähden, ett'ei häntä tavattaisi yksin niin lapsellisessa puuhassa.
Joka päivä hän astuskeli puolen peninkulman matkan alas kalastajain kylään. Hän seisoi pitkät ajat uneksien meren rannalla ja katsella tuijottaen kalastajia ynnä heidän venheitänsä.
Kerran hän oli jo ihan ottamaisillaan omaa laivaansa kainaloonsa, nähdäkseen sen purjehtivan "oikeassa" vedessä. Viimeisessä silmänräpäyksessä hän kuitenkin malttoi mielensä, mutta sitte sitä sydämmessään katui. Tieteellisesti tunsi hän perinpohjin koko laivaliikkeen ynnä laivanteko- ja -varustustaidon. Hän oli tutkinut paljon semmoisia teoksia ja hänellä oli ollut vanha merimies-setä, joka huviksensa oli istuttanut hänen muistiinsa kaikki siihen kuuluvat oppisanat. Mutta jos hän yritti puhumaan kalastajien kanssa, joutui hän aina hämilleen ja hajamieliseksi. Hän oli tähän asti paennut elämää; nyt pakeni elämä häntä.
Eipä monta kalastajaa näkynyt pyhinä pikku kirkossa. Vangossa kyllä ei ollut ihan puute jumalanpelosta, mutta vähitellen oli tullut tavaksi mennä sinne vain kaikkein juhlallisimmissa ja ihan välttämättömissä tiloissa. Ja nekin jotkut kalastajat, jotka siellä alussa kävivät, lakkasivat vähitellen. He eivät ymmärtäneet pappiansa. Muuten heillä ei ollut mitään moitetta pappia vastaan; päin vastoin levisi kohta huhu, että hän vähilläkin varoillaan hyvin mielellään autteli tarvitsevaisia ja että häntä varsinkin oli hyvin helppo pettää kaikenlaisilla loruilla. Huonotapaiset kalastajat häntä todella ahkeraan tuolla lailla verottivatkin, mutta kirkkoon he eivät tulleet.
Pappi ei sitä jaksanut käsittää. Hän valmisteli saarnansa suurimmalla huolella ja tarkkuudella; hän oli oppineen miehen ainoa lapsi ja tarkkuuteen tottunut. Välistä olivat varsinkin alussa hänen silmänsä, turhaan haeskeltuaan kalastajia maasta, kohonneet ylös laivaan, joka riippui vitjoissaan katosta hänen edessänsä. Ja hän oli sitä katsellut lapsen ilolla, mutta samalla tullut hajamieliseksi keskellä saarnaansa, niin että hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ett'ei kadottaisi hienosti ja taitavasti punottua selityksen lankaa. Laiva oli liian kaunis.
Mutta viime aikoina oli hän huomannut laivan raakojen, nuorien ynnä muiden pikku kohtien vähän olevan rappiolla. Hän mainitsi sen koulumestarille ja suntiolle sekä muille kirkonkyläläisille. He eivät osanneet antaa hänelle mitään neuvoa, tuskinpa tiesivät koko laivaa olevankaan, vaikka se seitsemän jalan pituisena riippui siinä kaikkien nähtävänä, pölyiset miehet nuorissa, lippu perässä ja toinen suurempi maston latvassa.
Sitte syksyllä saapui pastorin luo lähetystö Vangosta.
Sören, puheenjohtaja, kömpi keppineen ja puujalkoineen ovesta pastorin lukuhuoneesen. Veli Kaarle ja eräs toinen kalastaja tulivat jäljestä.
Pastori oli hyvin hämillänsä ja punastui sekä kysyi tavoitellen syytä vierasten tuloon, ja kun pastori oli hämillään, hämmentyi Sörenkin. Hän änkytti ja tavoitteli ja Kaarle tahtoi ryhtyä puhumaan, mutta se aie estettiin.
Vihdoin saatiin selville, että joulun edellisenä sunnuntaina nyt tuli täyteen kaksikymmentä vuotta siitä, kun laiva ripustettiin ylös kirkkoon, ja nyt tahtoivat kalastajat mielellään ottaa sen alas ja näinä kahtena viime kuukautena tutkia ja tarkastaa kaikkea, mitä siinä oli, ja sitte se taas joulun edellisenä sunnuntaina ripustettaisiin ylös. Ja nyt pyydettiin pastoria sitte jumalanpalveluksen päätyttyä pitämään pieni puhe ja siunaamaan uudistettu laiva.
"Näettekös, herra pastori", lopetti puheenjohtaja selityksensä, "alustenhan laita on ihan sama kuin ihmistenkin; ne nuoriltaan löyhtyvät, raaoiltaan köyristyvät ja tulevat pölyisiksi joka nurkasta, kun ovat olleet toimessa vuosikausia, mitäpä sitte kaksikymmentä vuotta. Ihmisen puhdistusta sisältä ja ulkoa, sitä taitoa me kalastajat emme osaa; mutta toisin on laivan laita, johon me kaikki yhteisesti olemme koonneet tarpeet ja jonka minä Sören Olsen, ilman kaikkea kehumista puhuen, itse olen tehnyt ja kuntoon laittanut."
Nuori pastori punastui uudestaan, katsahti Söreniin ja sanoi:
"Minä — minä olen todellakin itsekin huomannut laivan tarvitsevan korjausta. Vasemmalta puolelta on eturaa'an nokka katkennut ja … niin, paljo muutakin on rikki."
Sören katsahti kummastuen hoikkaan pastoriin ja kääntyi sitte kumppaneihinsa päin, ikäänkuin sanoen: "kuulitteko, hän ymmärtää laiva-asioitakin!"
Ja todellakin kaikuivat pastorin sanat yhtä kummallisilta näiden kunnon ihmisten korvissa, kuin olisivat kalastajat äkisti ruvenneet puhumaan hänelle hebreankieltä. Sören kuitenkin malttoi mielensä ja sanoi: "no siis, herra pastori, jos sallitte…"
Pastori nyykäytti päätänsä. "Tehkää te vain osanne, minä kyllä osani suoritan."
Ja sitte kolmesti ojennettiin suuri, karkea käsi, ja pastorin pikku käsi katosi niihin kolmesti, ja kaikki kalastajat sanoivat: "me kiitämme paljon, herra pastori."
Lähetystö läksi. Mutta ovessa vielä kääntyi Sören, osoitti pastorin leikkilaivaa ja sanoi:
"Antakaa anteeksi uskaliaisuuteni, mutta tuon minä tässä heti huomasin. Luulenpa, että sekin olisi vedettävä teloille, ja ell'ei teillä, herra pastori, ole mitään sitä vastaan, niin minä mielelläni tekisin sen jouluviikolla!"
"Tahtoisitteko todellakin?" kysyi pastori iloisesti, "te olette oikein hyvä ihminen."
"Oh en", vastasi Sören tyynesti. "Minussa on vasta kolme neljättäosaa oikeasta ihmisestä. Ja yksi vain on ollut oikein hyvä."
"Se oli kristillisesti puhuttu", sanoi pastori.
"Se oli inhimillisesti puhuttu", virkkoi Sören, mutta ihan hiljaa.
Oli joulun edellinen sunnuntai. Päivä valkesi vasta noin kello yhdeksän seudussa aamupuolella. Mutta himmeässä hämärässä katseli Sören käsiensä työtä. Siinä seisoi fregattilaiva suurella jakkarallansa ja alle saattoi pistää kantokanget. Purjeet olivat kunnossa, kannella loisti kaksitoista malmikanuunaa, pikku miehet sinisissä paidoissaan kiipeilivät nuorissa ja oikein sievä kapteeni, kultareunus hatussa, seisoi peräkannella; perässä häilyi lippu ja suuren maston nenässä toinen, valkoinen, josta selvästi näkyivät sanat: "Merimiehen muisto."
Ulkona seisoi koko seudun nuoriso, tirkistäen ikkunoista sisään, niin että nenät olivat litteinä ruutuja vasten, mutta eivät kuitenkaan nähneet mitään.
Kello yksitoista kantoivat miehet laivan varovasti, kuin olisi se lasista ollut, ulos tuvasta sekä edelleen tietä myöten kirkolle päin. Koko kyläkunta oli liikkeellä. Edellä astui torvensoittaja, kaksi huilunpuhaltajaa ja käsiharmonikka. Viimeisinä kulkivat vaimot ja tytöt, mutta nuoret juoksivat hyvän matkaa edeltä hurraten ja kääntyivät välistä taakseen katselemaan komeata laivaa.
Varsinainen jumalanpalvelus oli lopussa, mutta ihmiset yhä pysyivät paikoillansa, tulipa vielä lisääkin. Saarnatuolin ympäristö oli koristettu kuusilla ja muulla vehreällä, mitä talvella tapaa. Oikea jouluhenki vallitsi kirkossa.
Ja kalastajat astuivat tahdissa laivaa kantaen keskelle kirkkoa. Vitjat vedettiin katosta alas; Sören ja hänen isänsä kiinnittivät ne keskelle kantta koukkuun, joka oli lujasti kiinni kierretty.
"Oikeastaan olisikin tässä pitänyt olla rautakanki", kuiskasi Sören vanhukselle.
"Onko vitjoissa pidätintä?" kysyi Ole.
"Ei, en luule", vastasi Sören, "mutta jos se rupeaakin pyörimään."
"Tottapahan joskus asettuu", sanoi Ole.
Jo riippui laiva katossa, ja jokainen voi huomata pohjavarukset, kullatun peräkuvan ja kanuunat, jotka ojensivat suitansa ulos luukuista. Se kaikki ei keltäkään jäänyt näkemättä.
Pastori seisoi saarnatuolissa hyvin kalpeana. Hän oli puolen yötäkin kuluttanut puheensa valmistukseen, mutta nyt hänestä siinä seisoessaan tuntui niin vieraalta kaikki se, mitä hän oli oppineen tarkkuudella yöllä kokoon suunninnut. Tuossa riippui kaunis laiva; hän tuskin uskalsi katsoa siihen, ett'ei näkisi liiaksi. Ja tuossa katsoa tuijottivat häneen kaikki nuo ihan uudet muodot, kaikki kalastajat vaimoineen ja lapsineen. Kirkko ei ollut koskaan ennen ollut niin täynnä; pastori joutui ihan hämillensä, kun ajatteli, että hänen nyt oli puhuminen näille ihmisille, jotka eivät ennen olleet käyneet tässä huoneessa ja ehkä eivät myöskään aikoneet toiste tulla.
Kuusien tuoksu levisi hänelle vastaan; se oli joulutuoksua ja siitähän pappi aina kotiutuu.
Hän pani kätensä ristiin, katsahti alas ja sitte ylös sekä alkoi.
Hän puhui armosta, joka tulee ylhäältä, kirkon armokeinoista, meidän omasta syntisyydestämme, varmasta esivallasta, kuninkaasta, joka ohjaa valtion kulkua, ja suurimmasta kuninkaasta, joka pitää perää maailma-laivassa. Ja kun hän nyt tahtoi tästä peränpidosta johtua tavallisen laivan ohjaamiseen, eksyi hän ajatellusta suunnasta ja alkoi uudestaan puhua armosta.
Syntyi vähäsen levottomuutta kirkon penkissä. Pastori katsahti alas ja sitte ylös laivaan: se hiljakseen pyöri, seisattui ja alkoi pyöriä toisaalle. Pastori vaikeni ja käytti nenäliinaansa.
Niin sai hän kiinni toisen langan.
Hän selitti, mitä rakennustaiteessa tarkoitettiin kirkkolaivalla. Ja siitä olivat oppineet erimieliset. Luultavasti oli väärin käsitetty kreikkalainen sananaosja luultu sitä samaksi kuinnaus. Ja pastori rupesi tulemaan hyvin laajapuheiseksi. Silloin taas laiva alkoi pyöriä.
Pastori joutui ihan hämillensä ja levottomuus kirkon penkissä kasvoi kasvamistaan.
Hän katsoa tirkisti laivaa, joka taaskin oli pysähtynyt, ja luki maston lipusta sanat: "Merimiehen muisto."
Äkisti silloin kirkastui hänen muotonsa, hänelle oli ilmestynyt oikea joulun valo.
Kas tuossa istuivat kaikki nuo ihmiset, kysyväisesti katsellen häneen. Hehän eivät lainkaan olleet tänne tulleet kuulemaan kirkon armokeinoista tai omasta syntisyydestänsä tai kreikkalaisista sanoista ja puheenparsista. He olivat köyhiä ihmisraukkoja, jotka saivat kokea kovaa sekä maalla että merellä. Niin vanhat kuin nuoretkin olivat kuin suuria lapsia. He olivat tuoneet lapsellisen lahjansa ja heidän mielensä riippui kiinni tuossa laivassa, sillä kuvasihan se heidän omaa elämäänsä, omia purjehduksiansa sotalaivoissa ja kalastusveneissä milloin minnekin, myrskyssä ja tyynellä säällä, tuulisina öinä ja kirkkaina päivinä.
Hehän olivat tuoneet sydämmestä annetun lahjan kirkolle. Kuinkapa kirkko olisi muuten voinut lausua heille kiitoksensa kuin puhumalla heille kirkon paraat sanat, neuvomalla heitä pysymään keskinäisessä rakkaudessa ja veljellisessä sovussa elämän kovan taistelun ja Luojan tutkimattomain lakien mukaan.
Semmoisia sanoja muodostui itsestänsä papin huulille. Koko tuo oppinut selitys, koko tuo ulkoa opittu puhe unhottui kerrassaan. Ensi kertaa hän nyt puhui suoraan, ilman valmistelua, käyttipä myöskin omituisia kalastajan sanoja ja lopetti melkein näin: "Kun suuri kapteeni huutaa: joka mies kannelle." Ja siihen lausui Amen.
Kun pastori katsahti alas maahan, kiilsi melkein joka silmässä kyynel, ja ylhäällä riippui laiva paikoillansa muhkeana, niinkuin ei koskaan olisi tarvittukaan pyörimisen estimiä.
Sören odotteli ulkona pastoria.
"Kiitoksia, herra pastori, kiitoksia!" sanoi filosofi.
"Oletteko tyytyväinen?" kysyi pastori ihan hiljaa.
"Kyllä — siitä asti, kun viimein saitte myötätuulen. Alussa oli vähän niin ja näin; mutta niinhän se meille muillekin useimmiten käy alussa. Nyt me teitä täällä jo ymmärrämme!"
Joulupäivänä oli taaskin koko kalastajain kylä kirkossa. Tosinhan he sanoivat tulleensa vain katsomaan laivaa, vaan … niin vaan… Kalastajat ne nyt kerran ovat semmoista väkeä.
* * * * *
Toisena joulupäivänä noudatti Sören pastorin leikkilaivan korjattavaksi.