"Ruoka oli hyvä."
"Entä puheet," sanoi rouva, "oivallisethan nekin olivat. Muistatko jumaluusopin kandidaattia, miten hän kertoi setän löytäneen rakkahansa vehreäin puiden varjosta, eikä koko likitienoilla ollut muita puita kuin ne kolme vanhaa omenapuun rahjusta, ja niistä todellakaan ei tullut varjoa. Rankkasateessa, vanhan sateenvarjon alla he kihloihin joutuivat."
"Ja siinä sateessa meidän perintömmekin hukkui. Se huvitus meille kävi vähän kalliiksi."
"Koko minun oloni siellä maalla oli vain lakkaamattomia vastuksia," sanoi rouva, nousten ylös. "Konkordia on minua hyvin kiusannut; mutta tottapahan kerran vielä tulee kostonkin hetki. Paras toivoni on, että hän ja hänen miehensä joutuisivat kesäksi maalle."
Niin, Kildenbauer tietysti oli kuollut; mutta hänen leskensä eli.
Kildenbauer oli nyt enkeli.
Niin sanoi pappi, joka piti ruumissaarnan, ja tottapa se on uskottava; sillä ainahan pitää uskoa, mitä pappi sanoo.
Kildenbauerin leski ei lainkaan ollut mikään enkeli. Asianajajan rouva sanoi hänen olevan jokin ihan päinvastainen olento; mutta sitä ei pidä uskoa. Sillä tiedättehän, miten pahaa naiset puhuvat toisistansa, varsinkin jos vielä ovat sukua.
Kildenbauerilla oli ollut pääkaupungissa suuri siirtomaan-tavarain kauppa ja sen lisäksi oli hän vähin autellut lähimäisiänsä pienillä rahalainoilla, joista otti vain 50 prosenttia korkoa.
Kildenbauerin kuoltua jatkoi rouva jonkun aikaa liikettä nimellä: Kildenbauerin leski; mutta sitte hän äkisti möi loppuun kaikki, mitä hänellä oli, ja luopui kokonaan kauppatoimista.
Hän oli niin hirveän rikas, ett'ei hänen enää tarvinnut kaupustella, sanoivat ihmiset.
Tosin kyllä toiset sanoivat Kildenbauerin viime aikoinaan menettäneen koko omaisuutensa eräässä hurjanrohkeassa yrityksessä, mutta se tietysti vain oli loruja.
Kuinka Kildenbauerin leski joutui tähän kaupunkiin?
Niin, se on kokonainen eri historia, joka alkaa kuin tuommoinen sanomalehti-novelli:
Oli pimeä syysilta. Myrsky vinkui, sade rapisi ikkunoita vasten, ja kaikki oli niinkuin tavallisesti romaanin ensimäisessä luvussa, milloin rakastavaiset eivät saa toisiansa sen lopulla.
Pitkin autiota katua pienessä kaupungissa vaelsi pitkä olento vaippaan kääriytyneenä. Se oli Kildenbauerin leski.
Pääkaupungissa liikkui kolera-rutto, sentähden oli Kildenbauerin leski paennut tänne pikkukaupunkiin, jossa hänellä oli sisar naimisissa asianajaja Bisbyllä.
Merkillistä kyllä muisti hän nyt äkisti sisartansa, vaikka muuten olisi saattanut luulla hänen jo kokonaan unhottaneen rouva Bisbyn osoitteen.
Ainakin oli Kildenbauerin leski jättänyt vastaamatta pariin kirjeesen, jotka sisar oli kirjoittanut hänelle parin pienen rahalainan tähden.
Asianajaja Bisbyllä oli suuri perhe ja pienet tulot, ja mitä hän ansaitsi, tuhlasi vaimo taloudessa.
Rouva Bisby oli noita taloudellisia naisia, jotka saattavat miehensä vararikkoon ainoastaan sillä, että asuskelevat liian paljon kyökissä.
Se voi monesti olla yhtä tyhmää kuin miehen käynti liian usein ravintoloissa.
Niinkuin pyhä neitsyt aina ilmestyy uskoville katolilaisille vaaleassa pilvessä, niin ilmestyi rouva Bisby aina kyökkihöyryjen pilvessä, ja hänen suurin ilonsa koko tässä maailmassa oli tehdä jäljisteeksi "makeaa laatikkoa".
Muuten hän oli hyväsydämminen vaimo, joka ei koskaan laskenut köyhää ravitsematta pois menemään, ja Bisby-perheen kasvavilla jäsenillä, kymmenellä luvultaan, oli aina suussa jotakin pureksittavaa.
Oli, kuten jo sanottiin, pimeä syysilta.
Ovikelloa soitettiin kovasti, ja kohta sen jälkeen riensi asianajaja hätäillen kyökkiin vaimonsa luo.
"Kildenbauerin leski tuli."
Rouva pyyhki toivottomana käsiään.
"Ei meillä onnettomilla ihmisillä koskaan pidä oleman muuta kuin surua ja vastuksia."
Keskellä lattiaa seisoi pitkäkasvuinen vaimo. Kaapun hän jo oli heittänyt yltänsä. Vanha, musta leninki verhosi hänen hoikkaa vartaloansa. Kasvot olivat kalpeat ja kulmikkaat, silmät mustat ja syvälle painuneet, ja valkoinen tukka näkyi pörröisenä huonohkon pitsimyssyn alta.
"No, herranen aika, Tea, mitä varten nyt tänne olet tullut?"
"Olipa tuokin tapa tervehtiä sisartansa. Etkö ole iloinenkaan, kun näet minut?"
"Kyllä, tietysti, mutta tämä oli niin odottamatonta."
"Minua alkoi väsyttää pääkaupungissa eläminen. Ja nyt olen päättänyt elää lopun ikäni rauhassa teidän luonanne."
Rouva Bisby ihan peljästyi.
"Meillä — meillä on niin vähä tilaa —."
"Oh, ei minulla ole suuria vaatimuksia. Voithan muuttaa vain sängyn tähän saliin, niin kyllä minä tähän yhteen huoneesen tyydyn."
"Mutta mitenkä, jos vieraita tulee?"
"Vieraitako? Teidän asemassanne ei toki koskaan pidettäne syönti- eikä juontikemuja?Minullakyllä on varaa käyttää luonani vieraita, muttaminäen sitä koskaan tee."
"Lapset, tulkaapa nyt sisään ja tervehtikää kauniisti täti Teaa."
Asianajaja Bisbyn jälkeläiset, kymmenen luvultaan, tottelivat kehoitusta.
"Ovatko nämä lapset kaikki sinun omiasi?"
Rouva Bisbyn se täytyi myöntää.
"Eipä sitte olekaan kumma, että täällä on vähän tiukkaa elämä.Minullaon varaa siksi, että voisi lapsiakin olla, muttaminullaei ole niitä koskaan ollut."
"Tässä on vanhin tyttäreni Andrea. Hän on kelpo tyttö, joka ei ole oppinut kieliä, ei musiikkia eikä muuta semmoista roskaa, vaan hänet on kasvatettu tulemaan kelvolliseksi emännäksi."
"Hauskaa kuulla", sanoi Kildenbauerin leski. "Pidähän vain käytöksesi hyvänä, niin että voin olla sinuun tyytyväinen. Minulla kyllä on muutamia ropoja, eikä kukaan ole lähempi perimään niitä kuin omat sukulaiseni."
Rouva Bisbyn muoto vähän kirkastui.
"Koska meille nyt on tullut niin harvinainen vieras, niin luulenpa, että minun on parasta mennä tekemään jäljisteeksi vähän 'makeaa laatikkoa'", sanoi hän.
Niin tuli Kildenbauerin leski taloon.
Tämäpä leski ei ollut mikään hauska talossa pidettävä.
Hänellä oli aina sanomaton, muille kiusallinen halu tarkastella asianajajan asiapapereita ja samalla hän käyttihen talossa jonkilaisena poliisina, niin että kasvavat Bisbyt, kymmenen luvultaan, pakenivat mihin vain pääsivät ja söivät voileipiänsä pimeimmissä nurkissa, kun vilahdukseltakaan näkivät tätin hoikan olennon.
Andrea-raukkaa, joka oli valittu hänen onnelliseksi perillisekseen, piti hän ihan orjanansa, eikä rouva Bisby saanut, niinkuin ennen, rauhassa lukea lakia piioilleen. Kildenbauerin leski epäili kaikkia ihmisiä yleensä ja sisartansa erittäin.
Ei päivää kulunut, jona hän ei olisi onnettoman rouva Bisbyn syyttänyt näpistäneen hansikat, steariinikynttilän, lankakerän tai muuta semmoista, jotka aarteet Kildenbauerin leski sitte tavallisesti aina löysi omista laatikoistansa tai kätköistänsä.
Hän ei koskaan käynyt missään ja harvoin hänellä oli vieraita luonansa; asianajajan siistin salin, jossa oli ompeluksilla koristellut matot ja sohvatyynyt, muutti hän yht'äkkiä rojuhuoneeksi, johon kokosi vanhoja arkkuja, koreja ynnä muuta semmoista.
Oli oikein merkillistä, että kaikki pikkukaupungin ihmiset tulivat erittäin kohteliaiksi Bisbyille siitä asti, kun Kildenbauerin leski muutti heille asumaan.
Sekä leipuri että teurastaja heille nyt mielellään antoivat tavaroitansa tuota tuonemmaksi rahatta, ja kauppias pyysi heitä kiven kovaan ottamaan rihkamia vain häneltä kirjalla, ja kaikki asianajajan ystävät tarjosivat hänelle hyvin kohteliaasti pikkulainoja määrättömäksi ajaksi.
Ja Andrea sitte, "rikas neiti Bisby, joka pääsee Kildenbauerin lesken perilliseksi!" Tuli ihan muotiasiaksi kaupungin nuorilla herroilla mielistellä ja ihailla häntä; mitä enemmän hyviä ominaisuuksia herrat hänessä huomasivat, sitä useampia vikoja löysivät rouvat, varsinkin ne, joilla jo oli naimakelpoisia tyttäriä.
Jos herrat puhuivat hänen ystävällisistä sinisilmistään, sanoivat rouvat niitä kieroiksi; jos herrat ylistelivät hänen vartaloansa, oli hän rouvien mielestä vääräselkäinen, ja jos herroja miellytti hänen suloinen, naisellinen käytöksensä, moittivat kaikki naiset häntä sydämmettömäksi keikailijaksi.
"Rikas neiti Bisby" itse istui vain tätinsä huoneessa ja kuunteli kärsivällisesti toruja, joita Kildenbauerin lesken suusta hänelle sateli, eikä vähääkään aavistanut olevansa niin suuren ja vilkkaan huomion esineenä.
Hän vain ahkerasti istui työnsä yli kumartuneena ja lohdutteli mieltänsä suloisilla rakkauden-unelmilla.
Jokaisellahan nuorella tytöllä on ihanteensa, ja niin oli AndreaBisbylläkin. Hän rakasti, mutta toivottomasti.
Hänen rakkautensa esine asui toisella puolen katua ja oli asioitsijaOskar Rurik.
Kun ei ken tässä maailmassa pääse miksikään muuksi, niin rupeaa asioitsijaksi. Sentähden niitä asioitsijoita tässä maailmassa onkin niin paljo.
Asioitsija Rurikilla oli musta kähärätukka, eikä koko kaupungissa kellään muulla mustaa kähärätukkaa ollut; ja sitte oli hän niin murhenäytelmän-omainen, eikä koko kaupungissa ollut ketään muuta, joka olisi niin murhenäytelmän-omainen ollut; sentähden kaikki nuoret neidet häntä oikein jumaloitsivat.
Sillä viime jouluna oli näytetty "Aksel ja Valborg" tuomarin salissa, joka oli koristettu puhtailla lakanoilla ja vehreillä seppeleillä, niin että sen muka piti olla Trondhjemin tuomiokirkko, ja silloin näytteli tuomarin tytär Valborgina Telemarkin kansallispuvussa ja asioitsija Rurik esitti Akselia porvarinpuvussa, valkoiset hansikat käsissä, ja oli niin hirveän suloinen ja murhenäytelmän-omainen; ja siitä asti kerrottiin hänen olevan salaa kihloissa tuomarin tyttären kanssa.
Ihmekö siis, että Andrea Bisby piti rakkauttansa toivottomana. Kuinka hän, niin mitätön tyttönen, voi yrittääkään kilpailla tuomarin ylpeän ja kauniin tyttären kanssa.
Rurik varmaankin tuskin oli häntä edes huomannutkaan. Hän ei ainakaan aavistanut, että pari ystävällistä tytönsilmää tarkasteli häntä, kartiinien takaa sill'aikaa, kun hän istui huoneessansa jouten, ja kun he toisilleen sattuivat tulemaan vastaan kadulla, ei ollenkaan Rurikkia kummastuttanut, että hänen välinpitämätön tervehdyksensä kohotti purpurapilvet tytön kasvoille. Andrea tietysti on rakastunut, lapsiparka, ajatteli hän ehkä. Sehän oli niin tavallista, että semmoista aina sai nähdä.
Mutta nyt näytti siltä, kuin olisi Kildenbauerin leski koskenut asioitsija Rurikkiinkin taikasauvallaan.
Hänen tervehdyksensä rupesivat viime aikoina muuttumaan yhä ystävällisemmiksi, kaksi kertaa hän jo oli kävellyt Andrean kanssa kadulla ja ollut oikein miellyttävä, ja viime sunnuntaina hän lähetti Andrealle kauniin kukkavihkon.
Olipa sitte tulossa suuret tanssiaiset, ja hyvin voi kuvitella mielessään Andrean ihastuksen, kun asioitsija Rurik eräänä päivänä kävi vieraisilla asianajajan talossa pyytämässä kunniaa saada olla neiti Andrean huvikumppani.
Myöhemmin samana päivänä tuli vielä viisi nuorta herraa pyytämään samaa kunniaa, ja sillä välin tuli asianajaja itse kotiin iloissansa kertoen saaneensa kolme uutta asiaa ajettavaksensa ja yhden konkurssipesän selvittääksensä.
Rouva Bisby tuli melkein hulluksi kaikesta tuosta onnesta. Hän meni liikutettuna kyökkiin ja laittoi jäljisteeksi vähän makeaa laatikkoa, huolimatta ollenkaan Kildenbauerin leskestä, joka hyvin ankarasti syytteli häntä hävinneen 25-äyrisen tähden.
Niin tuli tanssiaisilta.
Miten Andrea oli kaunis uudessa valkoisessa leningissään, sinisilmät säteilevinä viattomuudesta ja ilosta!
Ja miten ihmeen hyviä kaikki ihmiset olivat!
Rouvat ja neidet näyttivät hammasta, ihan kuin olisivat tahtoneet syödä hänet elävältä vanilji-hyytelön kanssa, ja herrat melkein tappelemalla riitelivät, ken heistä kulloinkin oli saava kunnian tanssia hänen kanssansa.
Entä Andrea itse?
Hän tanssi ja nautti huvia, niinkuin ainoastaan nuori, kaunis tyttö voi huvitella ensimäisissä tansseissa.
Hän ei huomannut lainkaan ihmettelyä, jolla kaikki katselivat häntä. Hän näki vain yhdet kauniit tummat silmät, jotka ystävällisesti katsoivat häneen, kertaakaan kääntymättä tuomarin tyttäreen päin, joka oli ihan keltainen kiukusta keltaisessa silkkileningissään, joka oli koristeltu tulipunaisilla ruusuköynnös-kuvilla.
Seuraavana päivänä tiesi koko kaupunki, että asioitsija Rurik ja neitiBisby olivat kihloissa, ja kuukauden kuluttua jaettiin kihlakortit.
Kildenbauerin leskellä ei ollut mitään sitä vastaan.
"Mitä useampia lapsia vain saat toimitetuksi talosta, sitä parempi", sanoi hän. "Vielä sinulle niitä kylliksi jääkin. Tosinhan tulen suuresti kaipaamaan Andreaa, mutta onneksi on jo Henriette niin suuri, että hän kykenee minua auttelemaan ja pitämään huolta vaatteistani."
Häät olivat hyvin oivalliset, ja kaikki vieraat antoivat kalleita morsiuslahjoja.
Kildenbauerin leski antoi kaksi vanhaa hopealusikkaa.
"Narrimaista se on vain, tuo kallisten morsiuslahjojen toimittaminen", sanoi hän. "Minulla on varaa antaa kalleita lahjoja, mutta minä niitä en anna."
Ja se oli kaikkien mielestä hyvin älykkäästi ja ymmärtäväisesti tehty.
Kildenbauerin leski ei tahtonut näytellä rikkauttansa.
Tiesiväthän sitä paitsi kaikki Andrean saaneen myötäjäisiksi 50,000 kruunua.
Sen kertoi yliopettajan rouva, ja silloin se oli varmaa; sillä hän oli jäsenenä sekä pakanain lähetys- että sunnuntain oikein käyttämisen seuroissa, joissa ei koskaan puhuttu muusta kuin kanssaihmisistänsä.
Asioitsija Rurik sitä ei myöskään suoraan kieltänyt. Hän hymyili vain ja sanoi itse paraiten tietävänsä, miten paljon oli saanut; mutta varmaankaan summa ei liene varsin pieni ollut, sillä hänen liikkeensä vaurastui lyhyessä ajassa hyvin kukoistavaksi.
Kaikki sekä tukku- että pikku-kauppiaat rupesivat yht'äkkiä kilvan pyrkimään asioihin hänen kanssansa, ja kohta oli Rurikin asioimistoimisto kuuluisin koko kaupungissa, jopa ympäristölläkin.
Andrea oli rakastettava vaimo ja toimellinen emäntä.
Kildenbauerin leski oli jo kantanut kaksi pientä asioitsija Rurikkia kasteelle, ja ihmiset kuiskailivat oikein satumaisen suurista kumminlahjoista.
Mutta Kildenbauerin leski alkoi jo vähitellen tulla hyvin vanhaksi, ja ijän mukana kasvoi hänessä yhä pahanilkisyyskin.
Hän juoksenteli kadun poikki edestakaisin, vaivaten molempia perheitä parhaan kykynsä mukaan ja koettaen kylvää eripuraisuutta ja riitaa äitin ja tyttären, vävyn ja apen välille.
Ei mikään ollut hänelle mieleen. Häntä muka kaikin tavoin vain rääkättiin ja loukattiin, pidettiin näljällä ja hyljeksittiin.
Asianajajaa hän sanoi petturiksi, sisartansa syytteli rumimmista rikoksista, pikku Rurikkeja näpisteli, leikkiessään muka, mustelmille, ja Bisby-perheen kasvavat jäsenet, kymmenen luvultansa, elivät kauniin nuoruutensa ajan alinomaisessa tuskassa ja pelossa, ett'ei vain korilot tai tohvelit sattuisi päähän lentämään.
Vihdoin tuli Kildenbauerin leski kipeäksi, ja luonnollisesti haettiin pappi hänen luoksensa.
Niinkuin monet muutkin ihmiset piti myöskin Kildenbauerin leski pappia jonakin sielunlääkärinä, joka on haettava vasta ihan viimeisessä tiukassa.
Eletään koko ikä ilkeänä ja töissä, jotka kaikki ovat enemmin tai vähemmin pahoja, ja kun tunnetaan kuoleman olevan tulossa, silloin pappi tulkoon.
Se on mieluista ja turvallista perheelle. Sielunpaimen silloin kirjoittaa reseptin, jonka mukaan voi uskontoa nauttia sopivin annoksin, ja siten luullaan olevansa ihan parattu kaikista synneistä ja jälkeenjääneet voivat huoletta ilmoittaa sanomissa sen tai sen nyt saaneen edullisen viran paremmassa maailmassa.
Kildenbauerin leski makasi siinä, lähimmät sukulaiset ympärillänsä.Kuivettuneella, vapisevalla kädellä osoitti hän ympäri huonetta.
"Tuolla ylimmässä piironginlaatikossa on raha-arkkunen ja siinä puhtaat rahani. Minä en ole koskaan huolinut panna mitään pankkeihin. Ei siinä paljoa olekaan, mutta aina toki vähä. Se jaettakoon kahteen yhtä suureen osaan sisarelleni ja Andrealle. Mutta arkku avattakoon vasta hautajaisten seuraavana päivänä."
"Älä puhukaan kuolemasta", sanoi rouva Bisby, "vielähän sinä saatat elää kauankin."
"Kyllä kaiketihan sinä muka pahoillasi olet, että minut aika jättää", sanoi Kildenbauerin leski katkerasti "Etpä tuota ole ollut, niinkuin sisaren tulee olla, Helena, ja paljon pahaa minä myöskin olen kärsinyt sekä mieheltäsi että lapsiltasi. Ell'en olisi ollut niin kärsivällinen ja tyytyväinen, niin en koskaan olisi näin kauan saanut olleeksi sinun talossasi; mutta olkoon se kaikki nyt anteeksi annettu ja unhotettu. Vaikka kyllähän sinun pitää myöntää, että mitä niihin vanhoihin mustiin hansikkaihin tulee, jotka hävisivät viime viikolla, niin niistä tosin jo olivat sormenpäät rikki, vaan kyllä niitä vielä olisi sopinut käyttää, ja se ei lainkaan ollut sisarellisesti tehty — mutta älkäämme nyt enää siitä puhuko."
Rouva Bisby ei katsonut maksavan vaivaa ruveta puolustelemaan itseänsä syytöstä vastaan.
"Kulta- ja hopeakaluni jaettakoon tasan sinun ja Rurikin lapsille, mutta annettakoon heille vasta sitte, kun tulevat täysikasvuisiksi, muuten ne turmelevat ne. Ne elävät turmelevat kaikki, mitä vain käsiinsä saavat."
Hän oli vähän aikaa vaiti ja huoahti syvään.
"Mitä hautajaisiin tulee, niin pitää niiden olla hyvät, vaan yksinkertaiset. Minulla on varaa toimittaa komeatkin hautajaiset, mutta minä en huoli semmoisesta narripelistä. Saattojoukolle voit tarjota viiniä ja torttua — 1:50:n portviini kelpaa kyllin — ja lähimmät sukulaiset saatat kutsua päivällisellekin. Mutta ei mitään ylellisyyttä! Kalaa ja paistia; enempää ei tarvitse."
"Eikö mielestäsi pitäisi laittaa vähän makeaa laatikkoa jäljisteeksi?" sanoi rouva Bisby nyyhkien.
"Kyllä, hyvin minusta nähden. Yhden asian vielä sanon sinulle, Helena. Minä tahdon maata arkussani hyvästi, alle pane pari uusia paraita palttinalakanoitani. Minä kyllä tiedän, se olisi hyvin sinun tapaistasi, että panisit minulle vanhat lakanat ja itse pitäisit uudet, sillä sehän aina on ollut suurin vikasi, että olet ollut niin hirveän itsekäs."
Hänen äänensä heikkoni heikkonemistaan.
"Ja itsekkäisyys — se — on — suuri — suuri pahe."
Hänen päänsä vaipui tyynylle, ja Kildenbauerin leskeä ei enää ollut elävien luvussa.
Hautajaiset olivat erinomaisen kauniit ja juhlalliset, kuusista oli tehty kunniaportti, ja kukilla koristellun arkun edessä astuivat kasvavat Bisbyt, kymmenen luvultaan, uusissa mustissa vaatteissa, seppeleitä käsivarsilla, ja heistä oli niin hauskaa olla hautajaisissa.
Sekä tuomari että kaikki kaupungin ylhäisö olivat mukana saatossa; muuan virastaan erotettu tullimies, jossa piili epäilemätön runoilijakyky, oli kirjoittanut kauniin ruumisvirren, joka oli painettu mustalaitaiselle paperille, ja kun pappi lopetti puheensa, astui porvarikoulun yliopettaja esiin lausumaan vainajalle jäähyväiset kaupungin porvareilta.
"Tosin hän ei varsin monta vuotta elänyt keskellämme, mutta kuitenkin siksi kauan, että me kaikki olemme oppineet kunnioittamaan häntä vaatimattomasta ja kerskailemattomasta toimeliaisuudestaan, ja paljon hyvää hän on hiljaisuudessa tehnyt", lopetti hän, lempeästi ja nuhtelevaisesti katsahtaen asioitsija Rurikkiin, joka seisoi hartaana, alla päin ja koneentapaisesti lukien hattunsa sisusta.
Seuraavana päivänä avattiin raha-arkkunen. Siinä oli 400 kruunua hopeaa ja vanhoja, arvottomia papereja.
"400 kruunua vain!" huudahti rouva Bisby. "Siinä siis palkinto kaikesta, mitä meillä hänestä näinä vuosina on ollut vastusta ja kiusaa! Ilman meitä olisi hän nähnyt nälkää, ja kuitenkin kohteli hän meitä, kuin me oli olisimme hänen armoleipäänsä syöneet."
"Onneksi olemme nyt niin jaloillamme, ett'emme perintöä tarvitsekaan", sanoi asianajaja. "Vaikka hyvähän tuo sittekin olisi ollut."
Andrea meni sivuhuoneesen ja Rurik jäljestä. Siellä kiersi Andrea itkien hänelle kätensä kaulaan.
"Anna anteeksi, Oskar, älä suutu minuun, enhän minä sille mitä voi!"
"Mitä minun pitäisi antaa anteeksi?"
"Ett'et saanutkaan perintöä Kildenbauerin leskeltä. Ah, Oskar, kyllähän tiedän, ett'et koskaan olisi huolinut minusta, mitättömästä pikku tytöstä, jos perintöä ei olisi ollut toivossa."
Rurik otti häntä ystävällisesti kädestä.
"Myönnän kyllä, että se toivo se alussa vähän vaikutti, mutta kohtapa opin sinua rakastamaan oman itsesi tähden, ja olen nyt iloinen, että vast'edes saat nähdä, ett'ei minun rakkauteni perustu mihinkään rahallisiin toivoihin."
"Mutta petyithän kuitenkin tätin perinnössä."
"En pettynyt. Häntähän minun on kiittäminen, että nyt olen varakas mies, johon kaikki rajattomasti luottavat, ja ennen kaikkea olenhan saanut kunnollisen ja uskollisen pikku vaimon, ja se olikin paras perintö, mitä Kildenbauerin leskeltä olisin voinut saada. Yliopettaja oli oikeassa. Vainaja teki paljon hyvää salassa."
Niin, lohduttakaamme sillä mieltämme, että joka ihminen tekee edes jotakin hyvää tässä maailmassa, vaikka olkoonkin muuten paha niinkuin Kildenbauerin leski.
Tiedättehän varmaankin, minkä näköinen Norjan lippu on?
Siinä on punainen pohja, sininen ja valkoinen risti, ja yhdessä nurkassa unionin-merkki, jossa on Ruotsin värit, keltainen ja sininen.
Mutta se lippu ei ole puhdas lippu, sanovat muutamat. Me emme tahdo mitään tuommoista merkkiä, että muka olemme yhtä Ruotsin kanssa, sillä me olemme itsenäiset, me norjalaiset, hirveän itsenäiset. Unioni-merkki on saatava pois lipusta, sitte se vasta on puhdas.
Nämä nyt olivat vain pari valasevaa huomautusta, ja ne saattavat olla hyödylliset, vaikka yleensä kaikki tuommoiset muistutukset ovat hyvin ikävät, kuten moni muukin hyödyllinen tässä maailmassa.
Nyt alkaa itse kertomus, ja se on lyhyt ja yksinkertainen.
Eräästä esikaupungista ei rakennusinnon ylhäishenki monine rikkaine seuralaisineen vielä ollut saanut työnnetyksi kaikkia alhaismuotoisia huoneita pois tieltänsä. Kaksi kartanoa oli siellä vierekkäin. Toinen oli suuri ja komea, siinä oli kiviportaat, kipsikoristukset ja rautapalkongit; toinen vanha ja rappeutunut, ikkunat vinossa ja puiset käsipuut mädänneet.
Hupaiset talot ne muuten molemmat olivat, eikä rikkaan näköinen talo siltä ollenkaan ollut ylpeä, vaikka siinä ikkunat olivat peililasista ja tornit katolla, joka huoneessa merkitsee samaa kuin korulasit silmillä ja korkea hattu päässä ihmisellä, ja kuten tietty, on moni semmoinen mies hyvinkin ylpeä.
Köyhä talo nojautui tutunomaisesti rikasta taloa vasten, ja aurinko pistäytyi esiin paksun pilven takaa, hymyili ystävällisesti, ikäänkuin olisi sanonut:
Niin, se on oikein, olkaa vain hyvät toisianne kohtaan, ei mitään säätyerotusta! Eläköön vapaus ja tasa-arvoisuus, sillä tänäänhän on vapauden päivä!
Ja niin olikin, sillä nyt oli toukokuun 17 päivä ja toinen pääsiäispäivä.
Suuressa talossa oli hyvin iloista.
Toisessa kerrassa asui nuori mies, joka äsken oli tullut täys'ikäiseksi, ja nyt ryhtyi todenteolla tuhlaamaan varoja, jotka hänen isänsä oli säästänyt. Sentähden hän nyt aluksi piti remuavat sampanjakemut.
Alakerrassa asui kapteeni, jonka tytär harrasti soittoa ja laulua — kaikkihan tytöt nykyään ovatkin musiikin harrastajia — ja hän lauloi kurkun täydeltä kohti taivasta, kuten aina muulloinkin, milloin toisessa kerrassa oli vieraita.
Kolmannen kerran leskirouvalla oli tuttuja teenjuonnissa, ja siellä kulki keskustelu kymmenen hevosen voimalla yleisen ilon kestäessä.
Viereisessä talossa oli kaikki kuin kuollutta.
Kaikki olivat lähteneet katsomaan lippuretkeä ja juhlakulkua, niin panttikauppiaan leski ja ranskalaiset silitystytöt, jotka talossa olivat ylhäisönä, kuin myöskin nuohojakisälli ja hevosrautatien puhdistaja perheinensä.
Piha, tavallisesti ihan täynnä kuivavia vaatteita ja rähiseviä lapsia, oli nyt tyhjä. Lapset, kaikki puhtaiksi pestyinä ja päivän kunniaksi lakritsia suussa, olivat kävelemässä vanhempainsa kanssa, ja kaikilla lapsilla liput kädessä.
Köyhän talon köyhimmässä huoneessa istui vaimo. Hän oli kerran ehkä ollut kauniskin. Kukapa sen niin tarkoin voi tietää. Sillä kun suru ja puute vain lyövät kasvoihin kylmällä kädellään, lakastuvat poskien ruusut ja silmän loisto sammuu ainiaaksi.
Vaimo istui kumarruksissa pienen sängyn luona, joka oli nostettu ikkunan eteen auringon paisteesen. Siinä lepäsi alusillansa kukoistava lapsen pää; mutta silmässä paloi kuumeen tuli ja poskien ruusut olivat niitä, joilla kuolema koristelee uhrejansa, ennenkuin lähtee heitä kuljettamaan pimeää tietä.
Riemuitsevain lasten ääniä kuului ulkoa. Joukko pikkupoikia, liput kädessä, kulki ohitse iloisesti hurraten.
"Mamma!"
"Mitä, lapseni?"
"Nosta minut ikkunalle; minä tahtoisin katsella ulos."
Äiti nosti hänet.
"Mamma, mintähden ovat kaikki pojat niin iloiset?"
"Sentähden että nyt on toukokuun 17 päivä, Norjan vapaudenpäivä. Tänä päivänä kulkevat aina kaikki siivot pikkupojat, liput kädessä, pitkissä riveissä pitkin katuja."
"Enkö minä sitte ole siivo poika?"
"Olet kyllä."
"Minä tahdon myöskin saada lipun ja lähteä joukkoon."
"Niin pääsetkin, kunhan tulet terveeksi."
"Milloinkas minä tulen terveeksi?"
"Milloin Jumala tahtoo"
Äiti kääri peitteen pojan ympärille, otti hänet käsivarrelleen ja istuutui avonaisen ikkunan eteen.
Täys'ikäisen nuorukaisen vieraat olivat menneet ulos palkongille, jokaisella sampanjalasi kädessä. Keskellä seisoi isäntä viskellen leivoksia ja appelsiineja pojille, jotka niistä keskenään riitelivät. Isännällä oli kädessä suuri lapsenlippu.
Hän oli pitkävartaloinen nuori mies, puettu ihan viimeisimmän muodin mukaan, kasvot kauniit ja kalpeat, ja silmien ympärillä tuo väsymyksen merkki, jota nykyajan nuoret herrat pitävät suurimpana loistona.
"Hurraa päivän kunniaksi, pojat!" Yleinen riemu.
Sairas lapsi kumartui ulos ikkunasta.
"Mamma, minä tahtoisin myöskin lipun, niin antaisi tuo siisti herra minullekin leivoksia ja appelsiineja."
"Minulla ei ole lippua."
"Pyydä sitte Jumalalta."
"Ei Jumala meille aina anna, mitä me pyydämme."
"Jumala on paha!" sanoi lapsi itkien.
"Vaiti, pikku Kalle, niin et saa sanoa."
"Minä tahdon lipun, minä tahdon lipun", riiteli Kalle itsepäisesti ja itkien.
Äiti laski hänet hiljaa vuoteelle. Poika peitti kasvonsa tyynyjen väliin, hänen pikku ruumiinsa oikein vapisi mielenliikutuksesta, hän yhä itki kiivaasti ja vaati lakkaamatta lippua.
Lapsijoukko oli mennyt edelleen; mutta avonaisesta ikkunasta kaikui naapuritalosta sampanjalasien kilinää, naurua ja mieltymyshuutoja; kapteenin musiikillinen tytär liritteli kuin kanarialintu.
"Anna lippu, anna lippu!"
"Ole nyt kiltti, lapseni, ja makaa aivan hiljaa, niin minä menen ulos katsomaan, eikö hyvä Jumala lähetä meille pienoista lippua."
"Älä viivy kauan, mamma!"
Äiti silitti tukkaansa peilin edessä ja järjesteli hiukan huonoa pukuansa. Hän näet oli nainen, eikä oikea nainen kadota koskaan kaunoaistiansa. Sitte läksi hän.
Lapsi makasi hiljaa, silmät vielä kosteina kyynelistä.
Sampanjassa on aina jotakin juhlallista, ja sen elähyttävää voimaa on paljon ylistelty sekä suorasanaisesti että runoissa, ja syystä kyllä. Sillä ei mikään ole ihanampaa kuin sampanjajuhla, kun komeasti valaistussa salissa pöytä on kokoon vajota hopeain ja kristallien, kukkain ja hedelmien painosta ja kun kauniit, juhlapukuiset naiset kohottavat tuota kuohuvaa juomaa ruusuhuulillensa. Mutta nuoren miehen talossa, vaikka se kuinka komea olisi, ei sampanjajuhla aina semmoiselta näytä. Sikarin savua pilvittäin, kalpeita, unisia tai viinistä hyvin hehkuvia kasvoja, rikotuita lasia, appelsiinin kuoria ja juustonmuruja pöydällä, tupakantuhkaa huonekalujen sametilla ja sammuneita tulitikkuja kaikkialla lattiamatoilla — semmoiselta näytti täys'ikäisen isännän juhlahuone.
Hän itse seisoi peilipöydällä, pieni lippu kädessä; vieraat joivat hänen maljaansa, ken tietää, kuinka monetta kertaa.
Koputusta kuului ovelta. Leski seisoi avonaisessa ovessa vavisten ja hämillänsä. Muuan herroista juoksi heti hänen luoksensa.
"Kas tyttö; annas kun syleilen sinua, enkeliseni!"
Leski peräytyi askeleen.
"Oh, antakaa anteeksi, minä luulin teitä nuoreksi ja kauniiksi."
"Niin, ammoin sitte," sanoi hän hymyillen väsyneesti.
"Mitä te tahdotte?"
"Minä — minä tahtoisin — minä — antakaa tuo lippu minulle!" sanoi hän, rohkaisten mielensä ja mennen isännän luo, joka yhä seisoi pöydällä.
"Oletteko hullu?"
"Minulla on lapsi, pikku poika; hän on kuolemaisillaan ja tahtoo saada toukokuun 17 päivän lipun. Ei hänellä enää ole pitkältä aikaa jäljellä, minä tahtoisin niin mielelläni ilahuttaa häntä vähän viime hetkillänsä. Hänellä raukalla on ollutkin niin vähä iloa tässä elossa!"
Isäntä oli laskeutunut maahan peilipöydältä, lippu yhä vielä kädessä.
Muut vieraat olivat panneet lasinsa pöydälle ja asettuneet piiriin isännän ja lesken ympärille.
"Antakaa se minulle. Olettehan te ylioppilas, eikö totta? Poikakin on ylioppilaan lapsi, hänen isänsä oli ylioppilas niinkuin tekin.
"Vai niin!"
"Minä olin hänen vihitty vaimonsa," sanoi leski, vähänen ylevyyden loistoa väsyneissä silmissä. "Hän kuoli vuoden kuluttua häistämme. Hänkin oli nuori, kaunis ja rikas herra, mutta hän joi liian paljon sampanjaa ja hänellä oli liian paljo ystäviä, ja kun jouduimme naimisiin, oli hänen terveytensä jo turmiolla. Mutta kulutanhan tässä hukkaan aikaa. Antakaa minulle lippu, hyvä herra ylioppilas, pienokainen odottaa."
"Minä itse tuon sen. Missä te asutte?"
"Tässä vieressä. Toinen ovi, kun tulette portaita myöten."
"Hyvä."
"Ettehän ole pahastuneet minuun."
"En suinkaan. Minä tulen paikalla."
"Kiitoksia paljon." Ja leski läksi.
Isäntä pyysi hiljaisuutta.
"Fredrik aikoo puhua!" huusivat vieraat ja vaikenivat.
"Hyvät ystävät — niin, sillä olettehan ystäviäni, ainakin niin kauan, kun voin tarjota teille sampanjaa?"
"Rupeatko katkeramieliseksi?"
"Hyvät ystävät siis, kuinka olemme käyttäneet tämän päivän? Olemme tuhlanneet rahaa. Kuinka käytämme lopun päivästä?"
"Tuhlaamme rahaa!"
"No, emmekö voisi juoda vähän vähemmin viiniä tänä iltana ja huviksemme ja vaihteeksi olla hyväntekeväiset; onhan sekin nyt ihan uusimuotista. Tässä on hattu, ken antaa roposen köyhälle leskelle?"
"Hyvä, hyvä!"
"Tässä on viisi kruunua."
"Minä annan kymmenen."
"Minulla on vain kaksi."
"Annahan otan teaatterilippuun ja olutpulloon, niin saa hän kaikki, mitä jää."
"Minä annan viisi kruunua, mutta pane minun edestäni huomeiseen asti,Fredrik."
"Enköhän pane kerrassaan kymmenen; etpähän sinä koskaan maksa sitä kuitenkaan takaisin."
Ja isäntä pani paperirahan hattuun.
"Nyt lähden. Juokaa minun sampanjaani niin paljon, kuin haluttaa. Ehkä tämä onkin viimeinen kerta," mutisi hän itsekseen ja otti vähän jälkiruokaa tuomisiksi.
Sairas lapsi makasi, silmät oveen käännettynä. Iloinen hymyily valasi hänen kasvonsa, kun Fredrik astui sisään, lippu kädessä.
"Oletko sinä Jumala?"
"En, poikaseni, minä olen vain ihminen ja hyvin huono ihminen. Mutta katsos, hyvä Jumala lähetti minut tänne ja sanoi: tuossa viereisessä talossa on pieni sairas poika. Hänelle sinun pitää antaa tämä lippu minulta ja sanoa, että jos hän on hyvin kiltti, niin saa hän kerran tulla minun luokseni taivaasen."
"Onko siellä hauskaa taivaassa?"
"Hyvin hauskaa. Siellä kaikki pienet enkelipoikaset astuskelevat koko päivän juhlasaatossa, punaiset silkkiliput kultakeppien päissä, ja syövät manteleja ja rusinoita, eivät juo muuta kuin samp…"
Hän vaikeni äkisti hämillänsä, mutta jatkoi heti rohkeasti:
"Ja juovat vain seltterivettä vaapukanmehun kanssa."
Sen miedompaa juomaa hän ei tuntenut.
"Onko se hyvää?"
"En minä siitä pidä, mutta maku on monenlainen, ja enkelit siihen ovat hyvin ihastuneet."
Hän istuutui sängyn laidalle.
"Nyt panemme lipun pystyyn tuohon päänpohjiin ja rupeamme leikkimään, niin että tulee oikein hauskaa; mutta emme voi, ennenkuin mamma ottaa minun hattuni. Mitä siinä on, sen saatte korjata talteenne," sanoi hän hiljemmin.
"Ovatko nämä rahat kaikki minulle aiotut?"
"Ovat."
"Mutta tässä lienee jokin erehdys; onhan tässä joukossa sadan kruunun paperikin."
"Ei, kyllä se ihan oikein on. Parilla ystävälläni ei ollut pientä rahaa, ja muuan pani sitte heidän puolestansa. Se on kaikki lahjaksi herroilta, jotka olivat siellä ylhäällä. Minulta se ei ole."
"Jumala teitä siunatkoon! Te olette hyvä ihminen."
Lahjan tuoja oli liiaksi kiintynyt leikkiinsä pienoisen kanssa, voidakseen kuulla lesken sanoja.
"Tässä on suuri appelsiini, minä panen sen tähän peitteelle ja luen kolmeen asti, ja kumpi sen ensin ehtii saada kiinni, saa sen pitääkin. Yks', kaks', kolme — sinä sait sen!"
Pienoinen oikein riemuitsi.
"Tässä on manteleja. Sinä sait enimmät, mutta minä sain suuren, ja siinä on kaksi sydäntä. Nyt leikimme filippiniä. Kumpi meistä huomenna, kun tapaamme toisemme, ensiksi sanoo: hyvää huomenta, filippiini! hän saa uuden hopeakruunun, jossa on reikä laidassa, pitääkseen kaulassa punaisessa silkkinauhassa, ja se on sama kuin metalji yhteiskunnallisista ansioista. No niin, sinä et sitä vielä ymmärrä, mutta samapa se."
Pojan silmät katsoivat niin tarkkaan häneen.
"Mutta tässä se paras kaikista on, ja sen saat sinä ihan yksin."
"Tämä on sokurikakun latva. Nainen tuossa ylinnä, jolla on punainen hame, on vapaudenjumalatar, sanoi leipuri. Hän on hyvin makea, sillä se on tehty paljaasta sokurista. Pään saat huoletta puraista, se ei vahingoita; mutta punaista hametta et saa syödä, siinä on arsenikkia, joka on hyvin vaarallista. Monta ihmistä on jo tullut myrkytetyksi, kun ovat koskeneet vapaudenjumalattaren punaiseen hameesen."
Lapsi kuunteli ihastuksissaan hänen puhettansa, vaikk'ei ymmärtänyt puoliakaan sanoja.
"Mamma, mamma, näin hauskasti en koskaan ole leikkinyt!"
"Mutta nyt olet väsyksissä, nyt pitää sinun levätä vähän!" sanoi äiti, pannen lipunvarren hänen käteensä, niin että lippu peitti hänen rintansa.
"Mamma!"
"Mitä nyt, lapseni?"
"Minä pyydän Jumalalta anteeksi, että sanoin häntä pahaksi. Hän on hyvin hyvä, kun lähetti tänne niin hyvän herran."
Hän makasi vähän aikaa, silmät ummessa; sitte avasi hän ne vielä kerran, hymyili ystävällisesti ja sulki ne jälleen.
Kalpeilta huulilta läksi vienoinen puhallus, niinkuin kynttilää sammuttaessa, ja kuolema oli ainiaaksi sammuttanut hänen elämänsä valon.
Äiti istui kalpeana ja ääneti sängyn vieressä. Raskain suru on useinkin kyynelitön.
Fredrik nousi, lähteäksensä.
"Jääkää hyvästi, huomenna tapaamme toisemme."
"Kiitoksia kaikesta!" Muuta ei leski saanut sanotuksi.
Fredrikin asunnossa oli ilo korkeimmillaan.
"Tuossahan isäntä jo tulee, eläköön hän!"
"Mutta näytäthän ihan siltä, kuin tulisit hautajaisista."
"Niinhän tulenkin," sanoi hän istuutuen ääneti.
Hetkisen kuluttua nousi hän ja otti lasin.
"Isäntä tahtoo puhua!"
"Hyvät ystävät. Syy, jonka tähden teidät olen kutsunut tänne, ei ole ainoastaan päivän yleinen merkitys, vaan myöskin sen merkitys minun omassa elämässäni. Aamupäivällä minä kosin nuorta tyttöä ja sain myöntyvän vastauksen. Nimen kyllä saatte perästäpäin kuulla. Hänen maljansa! Sen juomme sampanjassa."
Hän pani lasin niin kovasti pois, että se särkyi.
"Ja tämä oli viimeinen lasi sampanjaa, jonka join, ennenkuin saan tutkintoni suoritetuksi yliopistossa. Huomenesta alkaen rupean tekemään työtä enkä tuhlaamaan terveyttäni ja omaisuuttani hurjalla elämällä. En tahdo, että vaimon, jonka tänään kihlasin, kerran tarvitsisi sanoa kuin leski äsken: hän joi liian paljon sampanjaa ja hänellä oli liian paljo ystäviä."
"Oletpa tullut surumieliseksi naapuritalossa."
"En surumieliseksi, vaan vakavaksi. Ensi kerran elämässäni seisoin nyt kuoleman kanssa vastakkain."
"Pienoinen siis on kuollut?"
"Hän kuoli, enkä koskaan olisi uskonut kuolemaa niin kauniiksi. Poikanen erosi hymy huulilla ja vapauden päivän aurinko levitti säteensä seppeleeksi hänen päänsä ympärille, ja Norjan lippu oli hänen peitteenänsä".
"Oikeinhan sinä rupeat runoilemaan!"
"Oliko lipussa unioni-merkki?" sanoi muuan puolihumalainen veitikka, koettaen olla oikein sukkela.
"Sitä en katsonut; mutta sen tiedän, että lippu, joka verhosi viattoman lapsen ruumista, kun sielu liiteli ijankaikkista valoa kohti, se lippu oli puhdas."
Kuuma on pääkaupungissa, hirveän kuuma. Huoneet oikein hikoilevat ja katukivillä voisi paistinkin kypseksi saada. Ihmiset kävelevät keltaisten pummulisten päivänvarjojensa suojassa ja jättävät viimeiset pikku rahansa virvoittavaan vesipuotiin.
Semmoisen kuumuuden aikana pakenevat pääkaupungista kaikki, jotka vain suinkin irti pääsevät, niin tukkukauppias, joka virvoittelekse jossakin suositussa kylpypaikassa tai omassa mukavassa huvilassaan, kuin notaariuskin, joka perheineen asettuu johonkin helteiseen huoneesen aivan kaupungin portin ulkopuolelle, voidakseen elää iloisessa tiedossa, että hekin ovat maalla.
Merenrannoilla kylpypaikoissa on tähän aikaan paljo vieraita, sehän nyt tietty on. Kellä ei ole varaa oleskella suurissa, kalleissa kylpylaitoksissa, he menevät pieniin lastaus- ja kalastuspaikkoihin, joissa saa vähemmästäkin rahasta kylliksensä nauttia puhdasta ilmaa ja harjoittaa virkistävää uintia.
Semmoinen pikku paikka on Laurkullen, Mossin ja Fredriksstadin välillä. Kesällä on siellä vakinaisista asujamista melkein ainoastaan vaimot ja lapset jäljellä, kun näet kaikki miehet ovat merillä, paitsi laivuri-vanhuksia ja muutamia kalastajia. Mutta sen sijaan on siellä viime vuosina ollut koko joukko kylpyvieraita, kaikkialla laivuri-matamien pienissä, sievissä huoneissa.
Matami Bomb on laivurin vaimo. Mies on meriä kyntämässä, ja matamilla kotona on huolina neljän lapsen ja kahden lehmän hoito, joista viimeinmainitut selvästi näkyvät saavan enimmän hellyyden osaksensa. No, eipä sentään lapsiakaan laiminlyödä, mutta hyvin ankarasti niitä kasvatetaan. Matamilla näet on tapana rangaista kaikkia, jos yksikin heistä tekee pahojansa, ja kun hyvin usein niin käy, että joku heistä kaikkia opetuksia ei muistaa jaksa, niin nuoret Bombit hyvin usein kuria saavat.
Talossa on myöskin laivurin veljentytär Julia Bomb, nuori orpotyttö yhdeksännellätoista vuodella, jonka toimena on ainiaan kannella matamin nuorinta, vuoden vanhaa silmäterää ja muuten pitää kunnossa lasten vaatteet. Matami Bomb on suuri, vahvavartaloinen nainen, kirjavakasvoinen ja punatukkainen. Yllä hänellä aina on punainen yöröijy, hihat ylös käärittyinä, lyhyt musta hame ja jalassa rumiksi levinneet kengät. Julia on kaunis tyttö, jonka suurista silmistä pilkistää aina veitikkamaisuutta vaikka hänen asemansa muuten onkin hyvin tukala.
Matami Bombin lähin naapuri ja pahin vihamies on laivurivanhus Olsen, joka asuu ihan viereisessä talossa. Molempien talojen ja puutarhain erottajana on väliaita, ja se ehkä estääkin riitaisuuden kehittymästä käsikahakaksi, vaikka se muuten kyllä kiivaana pysyy. Milloin se ilmautuu halveksivana äänettömyytenä, milloin äkäisenä sanasotana ja milloin pieninä ystäväntöinä molemmin puolin, niinkuin esimerkiksi että matami aina kaataa astiain pesuvedet juoksemaan Olsenin portille, ja Olsenin suurimpana huvituksena on pyydellä eläviä rottia ja laskea ne väliaidan raoista matamin pihan puolelle.
Olsen ei enää merille mene, mutta muuten on hän vielä vahva, ketterä ukko, joka enimmän aikansa kuluttelee kalastamisella. Kalanpyydöillä käydessään pauhaa hän aina kaloille ja kotona aina vaimollensa, vaikka hän kyllä pitää sekä kaloista että vaimostansa.
Kaikki Olsenin lapset ovat naimisissa eri tahoilla. Ainoastaan nuorin poika Juhana on tätä nykyä kotona. Hän on perimies ja taittoi viime matkalla jalkansa, niin että hänen piti jäädä kotiin kokoomaan voimia seuraavaksi kevääksi. Silloin saa hän itse laivan kuljettaaksensa. Kaunisvartaloinen mies hän on, neljännelläkolmatta vuodella, kähärätukkainen, valkoverinen ja ystävällisen näköinen kasvoiltaan.
Montagu- ja Kapulet-sukujen historia uudistuu. Julia on Juhana Olsenista löytänyt Romeonsa, ja perhevihasta huolimatta kasvaa rakkaus heidän nuorissa sydämmissään rehevämmin kuin matami Bombin sokuriherneet.
Paljo on vieraita Laurkullenissa. Sekä Olsen että matami Bomb ovat saaneet huoneensa hyyrätyksi kylpyvieraille. Olsenin talossa asuu nuori lääkäri, lääketieteen kandidaatti Ravn, ja neidet Konstanse ja Alvilda Knegt, kaksi sisarusta, joista vanhempi Konstanse toimittaa äitillisen ystävän virkaa ja nuorempi, Alvilda, koettaa olla "suloinen" ja "vallaton". Hän on pieni, nykeränenäinen tyttö, jolla on päässä paksu tukku vaaleankellertävää tukkaa, käherrettynä niin, että näyttää villakoiran karvalta. Molemmat ovat opettajattarina jossakin tyttökoulussa ja erittäin valmiit menemään naimisiin. Konstanse on kuitenkin tehnyt viisaan päätöksen laittaa niin, että sisar ensin tulee toimitetuksi aviosäätyyn, niin kauan kun vielä on jommoinenkin paikka saatavissa hänelle. Itse hän jo on niin lakastusijällä, että kaikissa tapauksissa on antautuminen polkuhinnasta.
Luonnollisesti sisarukset katselevat kandidaatti Ravnia oikeaksi löytötavaraksi ja määräävät hänet jo neiti Alvildan onnelliseksi puolisoksi.
Matami Bombin luona asuu rouva Velker, nuori leski vähän kolmannellakymmenellä, tyttärensä Fannin kanssa. Hänen miehensä oli asianajaja ja kuoli pari vuotta sitte, elettyään muutamia vuosia onnellisessa avioliitossa.
Näyttää melkein siltä, kuin olisi sattumus toimittanut naapuruksille väärät hyyryläiset; sillä matami Bomb ei voi kärsiä rouva Velkeriä, vaan sen sijaan matamin ja neiti Knegtien välille on kasvanut melkein liikuttavan sydämmellinen ystävyys, jota vastoin Olsen hyvin usein käy sanasotaa neiti Knegtien kanssa.
Eräänä iltana istuivat neidet Knegt asuntonsa rapuilla matamin tullessa navetasta, maitokiulu kädessä.
"Ah, tekö se olette, hyvä rouva Bomb, ja aina ahkerana ja toimeliaana", sanoi neiti Konstanse; molemmilta puolilta lähestyttiin väliaitaa puhellaksensa hetkinen.
"Niinpä niin, täytyyhän sitä."
"Mutta se nuori nainen, joka teillä on talossanne, eikö hän voisi kyllin kyllä hoitaa lehmiä?"
"Juliako!" sanoi matami halveksivasti. "Kylläpä siitäkin riittää, jos hän saisi edes lapsetkaan katsotuksi. En minä koskaan uskoisi lehmiäni sen hutikon käsiin."
"Hän näyttää hyvin vastenmieliseltä", sanoi neiti Alvilda.
"Jospa tietäisitte, miten paljon huolta se tyttö on tuottanut minulle kevytmielisyydellään!"
"Voi teitä onnetonta, rouva!"
"Eihän hän toki liene siveetön?" kysyi Alvilda.
"Vaiti, lapsi, semmoista sinä et saa kysellä", torui Konstanse.
"Voitteko uskoakaan! eräänä iltana, kun luulin hänen jo olevan nukkumassa, tapaankin hänet seisomasta puutarhassa", sanoi matami.
"Seisoiko hän todellakin alhaalla puutarhassa?" kysyi Konstanse harmistuneena.
"Kyllä, ja mikä vielä pahempi, hän seisoi tyhjän sillitynnyrin päällä, joka oli asetettu väliaitaa vasten pystyyn, ja toisella puolella oli Juhana Olsen noussut portaille."
"Jos minä täst'edes enää häntä tervehdin, hyvä rouva, niin teen sen vain kunnioituksesta teitä kohtaan."
"Ja tiedättekö, mitä he tekivät?" jatkoi matami.
Konstanse pudisti päätänsä.
"He seisoivat ja suutelivat toisiansa. Mitäs siitä sanotte?"
"Alvilda, hyvä lapsi, mene pois etemmäksi", sanoi Konstanse lempeästi. "Tämmöiset jutut eivät sovi nuorelle viattomalle olennolle, niinkuin sinä olet."
"Voi sinua, Konstanse, miten hirveän ankara sinä aina olet."
"Tuolla tulee armollinen rouva", sanoi matami, kun rouva Velker samassa astui Fannin kanssa pihaan.
"Minua hävettäisi sekä Jumalan että ihmisten edessä pitää sinistä nauharuusua rinnassani, jos mieheni oli vasta kaksi vuotta sitte kuollut, niinkuin rouva Velkerin", sanoi Alvilda.
Matami Bombin huomio kääntyi nyt pikku Antoniin.
"No, onhan se tuo pikku porsas taas vesitynnyriä sotkemassa!" — pari korvapuustia — "ja siinä sinä, Amalia, istut ihan rauhassa ja katsoa töllötät vain!" — enempi korvapuusteja — "Adolfiina, missä sinä olet?"
Lapsi, jota huudettiin, tuli ulos.
"Minä olen istunut sisällä ja lukenut katkismusta."
"Kyllä minä sinulle opetan katkismuksen, sinä pentu!" kuului tukkapöllyn ja korvapuustien säestykseksi, "miksi et katso pienempiä sisaruksiasi?"
"Mutta, hyvä matami Bomb, eihän teidän siitä pidä lyödä lapsianne, että he lukevat läksyjänsä", sanoi rouva Velker.
"Olkaa hyvä, rouva, pyydän minä, ja jättäkää lasteni kasvatus ihan omaksi huolekseni", sanoi matami. "Minä en annakaan niiden tottua syömään muiden puutarhoista marjanraakaleita enkä kaivelemaan koloja muiden hyviin, kiillotettuihin sohvapöytiin."
"Minun tietääkseni ei minun tyttäreni ole syönyt teidän raakaleitanne eikä turmellut sohvapöytiänne; mutta jos kuitenkin niin on tapahtunut, niin kyllä minä vahinkonne korvaan", sanoi rouva Velker ja astui sisään.
Neidet Knegt siirtyivät myöskin pois, ja matami läksi omille askareillensa.
Iltasilla istui rouva Velker lukien. Pikku Fanni oli jo nukkunut.Ovelta kuului koputusta ja Julia astui sisään sukkasillaan.
"Antakaa anteeksi, rouva Velker, että tulen näin myöhään; mutta minulla olisi niin tärkeätä puhuttavaa teille."
"Mitähän sitte, Julia?"
"En oikein tiedä, tohdinko sitä sanoakaan."
"No hyvänen, olenko minä sitte niin pelottava?"
"Ette, vaan päinvastoin, ja sentähden minä kaikkein ensiksi pyydän teitä olemaan niin hyvä, ett'ette kohtele minua niin hyvästi, milloin täti näkee."
"Siinäkö kaikki on?"
"Ei, vielä minä pyytäisin teiltä suurta apua."
"Saadaan nähdä, sanohan se ensin."
"Se on pitkä juttu."
"No, käy sitte tähän istumaan ja kerro se kaikkinensa. Tätisi on kaiketi jo nukkumassa, niin ett'ei meitä kukaan häiritse."
"Tunnettehan perimies Olsenin?" kysyi Julia vähän punastuen.
"Tunnen toki; mitä hänestä?"
"Näettekös, hän istui puutarhassansa, ja minä istuin ommellen huvihuoneessamme, ja niin jouduimme, en tiedä miten, puhelemaan keskenämme, ja niin tapasimme, en tiedä miten, toisiamme melkein joka päivä — ja niin — niin rupesimme pitämään paljon toisistamme —."
"Etkä tiedä miten?"
"En, se tapahtui niin salaa, ja eräänä iltana sitte — sitte —."
"Mitä sitte?"
"Kysyi hän minulta, enkö rupeaisi hänen morsiameksensa, ja niin me lupasimme, kumpikin omalla puolellansa väliaitaa, olla toisillemme ainiaan uskolliset.
"Tämähän on ihan kuin Pyramuksen ja Tisben historia."
"Sitä minä en tunne. Asuvatko he Kristianiassa?"
"Ei, he asuivat Babylonissa. Mutta kerrohan edelleen."
"Katsokaas, hän tahtoi viimein saada kihlasuutelon; mutta aidan raot olivat liian pienet."
"Ihan kuin Pyramuksella ja Tisbelläkin."
"Hän nousi sentähden portaille ja minä tyhjän tynnyrin päälle; mutta kun me juuri syleilimme ja suutelimme toisiamme aidan yli, tuli täti."
"Ja jutun loppu?"
"Niin, loppu oli se, että täti on siitä asti pitänyt minua sisällä ja vartioinut kuin vankia. Jo on neljättä viikkoa kulunut siitä, kun tulin kihloihin, enkä ole saanut sanaakaan puhutuksi sulhaseni kanssa."
"Mutta en minä oikein tajua, mitenkä voisin auttaa teitä."
"Kyllä se helppo on", sanoi Julia, ottaen taskustaan kokoon käännetyn paperin, "minä olen tähän kirjoittanut muutamia ystävällisiä sanoja, ja nyt pyytäisin teitä — älkää vain pahastuko — pyytäisin teitä olemaan hyvä ja viemään hänelle kirjeen. Voittehan te helposti keksiä asiaa, käydäksenne Olseneja tervehtimässä."
"Vai niin, pitääkö minun ruveta teidän lempikirjeidenne kuljettajaksi, sä, pikku veitikka? No, kyllä koetan parastani. Mutta eihän kirje ole suljettukaan."
"Ei, minulla ei ollut yhtään kuorta."
"Niitä kyllä minulta saat."
"Etteköhän olisi hyvä ja kirjoittaisi päällekirjoitustakin. Minä tuhraan niin huonosti."
"Kyllä minä sen teen", sanoi rouva Velker, pani kirjeen kuoreen ja kirjoitti Julian sanojen mukaan: Herra Perimies Juhana Olsenille Laurkulleniin. "Osoitehan muuten onkin tarpeeton, kun kirjettä ei postiin panna."
Julia nousi, lähteäksensä pois.
"Kiitoksia paljo hyvyydestänne, rouva. Olkaa nyt hyvä ja muistakaa moittia minua tätille oikein, niin ett'ei hän rupea epäilemään. Sanokaa, ett'en minä pidä huonetta puhtaana ja että olen tullut itsepäiseksi ja nenäkkääksi viime aikoina. Sillä, kyllähän todella olenkin. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä!" vastasi rouva Velker, ottaen lamppunsa ja mennen makuuhuoneesen.
"Hirmuinen se on tuo rakkaus", mutisi hän. "Se osaa tehdä pikkuisen maalaistytön vilpistelijäksi, kuin olisi hän vanha hovineitsyt."
Rouva Velker nukkui ja uneksi suudelleensa tohtori Ravnia aidanraosta ja sentähden matami Bomb nyt häntä piti vankina karjotassa, jossa hänellä ei ollut kovinkaan hauska elämä, ruokana vain nauriita ja äsken siivilöityä maitoa.
Seuraavana päivänä olivat Olsenin salissa koossa sekä isäntäväki että vieraat kahvipöydän ympärillä, kun rouva Velker astui sisään, taluttaen Fannia kädestä.
"Älkää ollenkaan häiriytykö", sanoi hän.
"Hyvinpä todellakin teitte, kun tulitte tervehtimään naapurejanne", sanoi Olsen. "Olettehan asuneet tässä vieressä jo kolme viikkoa. Olkaa hyvä, käykää sohvaan istumaan."
"Kiitoksia, minä käyn tänne poikanne luo."
"Minä istun tohtorin luona", sanoi pikku Fanni ja kiipesi hänen polvellensa.
"He ovat varmaankin vanhat tutut", sanoi Olsen.
"Ovat", vastasi rouva Velker; "kun Fanni kolme kuukautta sitte oli sairaana, oli herra Ravn lääkärinämme, ja suureksi osaksi on minun kiittäminen häntä siitä, että Fanni vielä on elossa."
"Te arvaatte minun vähäisen apuni liian suureksi, hyvä rouva", sanoi tohtori.
"Kas niin, muija, vanha nuhjus, älä nyt istu siinä kuin pilvistä pudonnut, vaan kaada rouvalle kahvia."
"Johan minä juuri kaadan", vastasi vaimo. "Älkää vain peljästykö", jatkoi hän kääntyen rouva Velkeriin päin. "Ei hän sentään niin paha ole, kuin sanoista kuuluu."
"Mitenkä viihdytte täällä kotona?" kysyi rouva perimieheltä istuessaan ja miettiessään, mitenkä saisi paraiten kirjeensä annetuksi.
"Ikävänlaista täällä vähän on."
"Mutta sentähden koetetaan huvitukseksi keksiä pieniä rakkausseikkoja, hi hi hi", nauroi Alvilda.
"Vaiti sä, paha, vallaton lapsi", nuhteli Konstanse. "Ihanhan sinä saat perimiehen punastumaan."
Rouva Velker tunsi myöskin veren nousevan kasvoihinsa.
"Ai, miten punainen te olette, rouva Velker!" sanoi Konstanse."Kivistääkö teiltä päätä."
"Täällä on niin kuuma", sanoi hän ja meni ikkunan luo, joka oli auki.
Alvilda ja Konstanse katsahtivat toisiaan silmiin. Tohtori pureskeli kiivaasti viiksiänsä.
"Onko tuo priki vai kuunari, herra perimies, tuo laiva, joka näkyy tuolta kaukaa?" kysyi rouva Velker, pistäen päänsä ulos ikkunasta.
Juhana nousi ja meni rouvan luo: "Priki se on."
"Minulla on teille kirje Julialta", kuiskasi rouva.
Juhana säpsähti ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta.
"Asettukaa minun taakseni, niin koetan pistää sen käteenne", kuiskasi rouva ja lisäsi kovaan: "Ah, miten nopeasti tuo pikku alus kulkee!"
"Voisinpa vaikka vannoa, että tuolla rouvalla on salaisuuksia puhuttavana perimiehelle", kuiskasi Alvilda, kuitenkin niin kovasti, että Ravn sen saattoi kuulla.
"Älä katsele heitä, lapsi", supisi Konstanse. "On oikein hirveätä nähdä, miten rouva häntä mielistelee."
Tohtori hypitteli levottomasti pikku Fannia polvellansa.
Samassa koetti rouva Velker pistää kirjettä Juhanalle, mutta Juhana liikautti niin taitamattomasti kättänsä, että kirje putosi lattialle.
"Teiltä putosi kirje, rouva Velker", sanoi Konstanse.
"Minun se ei ole", sanoi rouva Velker, koettaen olla ihan välinpitämättömän näköinen.
"Ei, se — se — on minun", änkytti Juhana, ottaen sen ja pistäen kiireesti taskuunsa.
Rouva Velker palasi jälleen istumaan pöydän luo.
"Joko nyt jäähdyitte?" sanoi Konstanse, ivallisesti hymyillen.
Perimies oli kuin tulisilla hiilillä.
"Kyllä minun pitänee mennä alas katsomaan, onko vene kunnollisesti sidottu kiinni", sanoi hän kumartaen ja läksi.
Keskustelua vielä jatkettiin hetkinen, mutta se alkoi hyvin laimeta.
Tohtori, joka yleensä oli hyvin puhelias ja leikillinen, oli nyt ääneti ja puuhaili enimmäkseen vain pikku Fannin kanssa.
Rouva Velker nousi, lähteäksensä pois. Kaikki seurasivat häntä.
Porstuan lattialla oli auki revitty kirjeenkuori. Alvilda, astuen viimeisenä, kumartui sukkelasti ja otti sen, kenenkään huomaamatta.
Tohtori ja neidet menivät alas puutarhaan. Huvihuoneessa otti Alvilda kuoren taskustansa.
"Kas vain, miten ylhäisiä tuttavia nuorella Olsenilla on. Tämän kuoren löysin porstuasta. Tuoksuavaa, vaaleanharmaata paperia ja nimikirjaimet M. V… Sehän voi varsin hyvin merkitä 'Maria Velker' ja katsokaahan tätä, tohtori, miten kaunista naisen käsialaa!"
Tohtori kalpeni. Hän tunsi vallan hyvin sekä kuoren että käsialan. Fannin sairauden aikana oli hän monta kertaa saanut kirjelippuja hänen äitiltänsä.
"Tunnetteko ehkä käsialan?"
"Antakaa anteeksi, hyvä neiti, mutta minusta on vähän sopimatonta noin tirkistellä toisten ihmisten kirjeihin", sanoi Ravn, nousi kiivaasti ja läksi pois puutarhasta.
Konstanse katsoi hänen jälkeensä.
"Eipähän aavistukseni minua siis pettänytkään", sanoi hän, "tohtori todellakin rakastaa rouva Velkeriä. Sillä häneltä se tuo perimiehelle tullut kirje oli, sen nyt tiedän varmaan. Voi kuitenkin, miten ihmiset voivat olla kevytmielisiä! Että vanha leski voi tuolla lailla antautua rakkausseikkailuihin poikanulikan kanssa, sitä minä en voi käsittää, ja missä he ovatkaan toisiinsa tutustuneet, on minulle ihan aavistamatonta."
"Minä todellakin lähden tervehtimään rouva Snaddermeijeriä", sanoiAlvilda. "Varmaankin huvittaa sekä häntä että tyttäriä tuo rouvaVelkerin rakkausjuttu."
"Ja minä lähden neiti Bulmen luo. Hänelle tulee tänä iltana vieraita teelle. Kylpyvieraiden ainakin pitää saaman tietää, minkälaatuinen nainen hän on, tuo itserakas olento."
"Ensin pitää meidän lähteä sisään vähän pukeutumaan."
Hetkisen kuluttua astuskelivat sisarukset kumpikin suunnallensa paraan kykynsä mukaan panettelemaan leski raukkaa; monta hurskasta silmäystä kääntyi sinä ilman Laurkullenista taivasta kohti, kaikki olivat kauhistuksissaan rouva Velkerin kevytmielisestä käytöksestä.
Seuraavana aamuna poikkesi rouva Velker uimaan mennessään asuintalonsa navetan ovelle, koska matami Bomb juuri siellä näkyi puuhailevan, ja sanoi:
"Minun täytyy todellakin pyytää teitä, matami, käskemään neiti Juliaa puhdistamaan huoneet paremmin."
"Niin, onhan hän oikein huolimaton, vai kuinka?"
"Hirveän. hätikkö."
"Siinä nyt näette, että niin on, kuin aina olen sanonutkin."
"Alussa minä kyllä pidin hänestä paljon, mutta olen pettynyt oikein pahasti. Ja miten nenäkkääksi hän on tullut!"
"Herranen aika, sitä teidän ei todellakaan tarvitse sanoa, niin hyvin minä sen jo itse tiedän", sanoi matami ihastuen.
"Mutta olkaa huoletta, kyllä minä rupean nyt paremmin katsomaan hänen puuhiansa."
"Siinä teettekin ihan oikein, rouva Velker."
Sanottuaan toisillensa jäähyväiset, alkoi matami lypsää edelleen.
"Onpa hän kuitenkin oikein hupainen ja ymmärtäväinen rouva, kun vain vähän tutustuu häneen ensin", mietiskeli matami.
Tuskin ehti rouva Velker tielle portista, kun jo Alvilda riensi minkä kerkesi matamin luo.
"Niin, te ehkä jo tiedätte sen suuren uutisen?"
"Minkä uutisen sitte?"
"Että rouva Velker ja perimies Olsen ovat salaa kihloissa."
"Lorua se on, sanon minä."
"Se on ihan totinen tosi."
Ja kirjehistoria ilmestyi nyt Alvildan suupainosta monin verroin kaunistettuna.
"Nyt minä käsitän, minkä tähden rouva on niin ruvennut yht'äkkiä vihaamaan Juliaa. Hän luonnollisesti on luulevainen — ha ha ha!"