"Minä en koskaan unhota, että sinä olet lapseni isä", vastasi Helena lempeästi. "Ja että sinä olit ensimäinen ja ainoa rakkauteni!"
Lääkäri veti Helenan luoksensa, ja Helena kallisti hetkiseksi päänsä hänen rintaansa vasten, vaan katsahti sitte ylös häneen kyynelsilmin, irrottautui hiljaa hänen sylistänsä ja läksi pois huoneesta.
Lääkäri vaipui maahan pöydän eteen, jolle hän oli pannut kuvan Helenan tullessa. Hän nojasi päänsä pöydän laitaa vasten ja voimakas nyyhkytys vapisutti koko ruumiista. Hän itki niinkuin ennen nuorena ollessaan, milloin jokin sairas kuoli hänen leikkuupuukkonsa haavoista, hän itki semmoisia kyyneliä, joita ihminen ei koskaan vuodata turhaan.
Katsaus pohjemmalle. — Hulluin huone. — Burströmiläisten juttu.
Kummastusta kuului kaikkialta, kun vihdoinkin levisi varma tieto, että dosentti todellakin oli kihloissa.
Ei sentähden, että hänen kihlautumisensa olisi mitään kummallista ollut, sillä sitähän oli jo kauan odotettu; vaan hänen vaalinsa se tuli kaikenlaisten kyselemisten ja selitysten aiheeksi. Hänelle oli valmiiksi suunnittu ihan toisenlainen avioliitto.
Sillä dosentti oli nuori mies, jolla sanottiin olevan hyviä kuuluisan tulevaisuuden toiveita. Hän oli suorittanut tutkintonsa noin viittä vuotta aikaisemmin kuin muut hänen ikäisensä, ja hän tiesi, että sillä alalla, jolla hän aikoi käyttää voimiansa, oli hänellä loistava tie avoinna.
Ja hänen morsiamensa oli todellakin aivan tavallisin tyttönen, kuin ajatella voi, ja sitä paitsi hän, sen pahempi, oli myöskin köyhä, tuntematon orpo, jolla ei ollut mitään "nimeä" eikä yhteiskunnallista asemaa. Hänellä ei ollut mitään "toiveita" eikä muita pyrintöjä kuin rakastaa miestänsä ja tehdä hänet onnelliseksi. Hänen sielunsa oli uneksivainen ja tajuton kuin vasta puoleksi auennut kukannuppu; elämän arvoitukset eivät olleet vielä häirinneet eivätkä kiusanneet häntä. Mutta hän hyvin suuresti miellytti juuri semmoisenaan kuin oli, lapsellisuudellaan ja luonnollisuudellaan; silmät hänellä olivat tummansiniset, säteilevät, ja kun hän katsahti ylös, huomasi toinen itsessään samaa kevään ja pirteyden tunnetta, kuin ensimäisiä päivän valoon kohoavia vuokkoja katsellessaan. Huulet olivat niin kauniit ja suloiset, että olisi oikein pahastuttanut, jos hän ne olisi avannut, toimeentulon taistelusta puhuakseen.
Mutta dosentin vaimoksi pidettiin häntä ihan sopimattomana, varsinkin muutamassa hänen sekä mies- että naisihailijainsa piirissä. Sillä suuresti häntä todella naisväkikin ihmetteli; hän oli tavattoman kaunis ja etevä mies eikä myöskään ollut millään tavalla jättänyt nauttimatta naisten suosittuna olemisen suloutta. Noin paria vuotta aikaisemmin "tiedettiinkin" ihan varmasti hänen olevan kihloissa erään nuoren neiden kanssa, jonka vanhempien talossa hän oli melkeinpä aivan jokapäiväisenä vieraana. Neiti luki filosofiaa hänen johdollansa ja yleensä puheltiin, miten rakastunut dosentti oli ja miten vain neiden oikut olivat kihlauksen julkasemisen esteenä. Siitä liitosta ei kuitenkaan tullut mitään, vaikka koko maailma arvasi sen vallan sopivaksi. Ja nyt oli hän kihlannut pienen neitisen, jota ei kukaan tuntenut ja joka arvattavasti yhtä vähän tajusi filosofiaa kuin kaunis, suuri villakoira, joka aina kulki dosentin seurassa ja oli yhtä lellitelty ja suosittu kuin hänen herransakin.
No niin, se oli nyt tosiasia, jota ei enää käynyt korjaaminen, ja kun vihdoin oli kyllikseen ihmetelty ja suunnittu dosentin ja hänen puolisonsa tulevaisuus, tyynnyttiin vähän, ja kun kerran päästiin niin pitkälle, aljettiin vähitellen tunnustaa, että pikku morsian todellakin oli hyvin sievä.
Dosentti oli itsekin, ehkäpä kaikista enimmin, ihmeissään kihlautumisestansa. Hän tunsi olevansa onnellinen, oikein lumottu, sillä niin rakastunut hän oli; mutta kun hän muisteli unelmia ja aikeita, joita hänellä oli neljä vuotta sitte, ei hän voinut olla hymyilemättä, puolittain surumielistä, puolittain onnellista hymyä.
Ja samalla tunsi hän jonkinlaista kiihkeää, miellyttävää uteliaisuutta, mitäkähän hän tästä kihlauksesta ajatteli.
Ihmiset olivat todellakin olleet oikeassa, kun olivat sanoneet hänen ja hänen entisen filosofian-oppilaansa olleen toisiinsa mieltyneet; mutta se mieltymys on noita harvinaisia laadultaan, jotka haihduttuansa muuttuvat edelleen jatkuvaksi, ystävälliseksi seurusteluksi. Dosentti kävi vielä ainakin kerran kuukaudessa tervehtimässä häntä, puhelemassa hänen kanssansa ja kiihdyttämässä hänen tiedonhaluansa.
Nyt viime aikoina, kun hänen ajatuksillansa ja tunteillansa oli ollut niin paljo muuta tekemistä, oli hän laiminlyönyt nuo vierailut; mutta kerran, kun hän jo oli ollut kihloissa noin kuukauden, syttyi hänessä vastustamaton halu käydä tervehtimässä entistä oppilastansa ja kuulemassa, mitä hän arveli.
Oli puolipäivän rinnassa. Neiti istui kirjoitushuuneessaan mukavassa nojatuolissa lukemassa, kun palvelustyttö tuli ilmoittamaan dosentin olevan vieraaksi tulossa. Huone oli kaunis, loistavasti ja huolettomasti sisustettu, liiankin täynnä kuvatauluja, kirjoja ja koristuksia. Siellä näytti kaikessa vallitsevan miellyttävä ja surumielinen, vaan kuitenkin ihan jääkylmä henki. Toisen ikkunan edessä seisoi marmorikuva, viisaus, käsivarret ristissä, katse tyyni ja vakava. Sen vieressä, ikäänkuin siihen kuuluvana, oli erään martyrin kuva, rinta läpi puhkaistuna.
Kuultuansa dosentin nimen nousi nuori neiti hitaasti ylös, pani pois kirjan ja katsahti peiliin.
Hänen musta pukunsa oli kuin valettu vartalon ympärille ja jotenkin keikailijan-omainen, vaikka kyllä yksinkertainen. Vaalea tukka oli sidottu yksinkertaiseen solmuun ylös niskaan, niin että hänen päänsä kaunis, kreikkalainen muoto näkyi selvästi. Kasvojenpiirteetkin olivat kauniit, kreikkalaiset, vaan muoto kalpea, väritön. Neiti oli pitkä ja hoikka, vaan astui hiukan kumarassa; silmissä oli himmeä katse ja ympärykset mustat, niinkuin paljosta valvomisesta ja itkusta tulee. Hän liikkui yleensä hyvin hitaasti eikä koskaan eksynyt missään asiassa liiaksi hätäilemään tai rientämään. Aina lapsuudestansa saakka ei hän ollut koskaan tehnyt mitään, joka ei häntä miellyttänyt; hän oli vanhempiensa ainoa lapsi, ja heidän yhtä yksinkertainen kuin hyvää-tarkoittavakin kasvatustapansa oli ylistellä kaikkea, mitä hän sanoi tai teki. Kaksitoistavuotiaana hän opettajattarensa hämmästykseksi selitti ei ennen uskovansa Jumalaa eikä kuolemattomuutta, kuin hänelle hankittiin selvät todistukset; siitä asti häntä ruvettiin pitämään nerona ja hänen oikkujansa kunnioittamaan kuin jotakin pyhää.
Dosentin astuessa sisään seisoi hän keskilattialla, toisella kädellään nojaten pöytään. Hän ei lähtenyt vastaan vieraalle, niin että dosentti sai tulla ihan hänen luoksensa asti; silloin vasta ojensi hän hänelle kätensä ja toivotti häntä tervetulleeksi.
"Käykää istumaan", sanoi hän sitte, istuutuen itse kiikkutuoliin ja viitaten kädellään sohvaa.
"Tiedättekö, minä olen sangen kauan odottanut teidän tuloanne", alkoi hän hymyillen ja hiljaa kiikuttaen tuoliansa.
"Vai olette? Todellako?" vastasi dosentti ja istuutui sohvaan. "Iloista kuulla…"
"Iloistako? Minä en luullut teillä tähän aikaan voivan olla muuta kuin yksi ilonaihe…"
Neiti otti vakkasesta pöydältä käyntikortin ja kuljetti sormeansa pari kertaa sitä pitkin.
"Todella en voi olla tunnustamatta, että tämä kortti minua kummastutti. Minä … no kaikkiaan, toden totta, enhän ole muistanut teille onneakaan toivottaa!"
Neiti kääntyi dosenttiin päin ja ojensi hänelle kätensä.
"Kiitos", vastasi dosentti vakavasti, vähän jäykästi.
"Niin, minä todellakin kummastuin, nimittäin niin paljon, kuin minä mistään voin kummastua, ja minä olen koko tämän ajan ajatellut teitä ja teidän tulevaisuuttanne. Tosin minä en itse tunne teidän morsiantanne, mutta mikäli olen kuullut häntä kuvailtavan … sallittehan minun puhua ihan suoraan?"
Hän nousi pystyyn tuolissansa ja kumarsi hymyillen päätään dosenttia kohti.
"Tietysti. Milloinka me kaksi emme ole puhuneet toisillemme suoraan?"
"Se on totta. Te olette ainoa, joka olette minun antaneet tuntea, että ehkä en olekaan niin etevä, kuin itse luulottelen olevani."
"Mutta, hyvä neiti, milloinka minä en olisi tunnustanut teidän etevyyttänne?" virkahti dosentti puoleksi ivallisella, toiseksi kummastuneella äänellä.
"Ette koskaan sanoin, se on tosi; ehkäpä ette myöskään ajatuksillanne, mutta koko olemuksellanne teitte te minut pieneksi oman itseni edessä."
Syntyi hetkiseksi äänettömyys. Molemmat tunsivat entisten aikojen heikkoa lempeä välähtävän sielunsa silmien ohitse.
Neiti nykähytti vähän kärsimättömästi olkapäitänsä, ikäänkuin vapautuakseen jostakin, joka ei miellyttänyt häntä, ja jatkoi sitte.
"Siis, ollakseni oikein suora, olen paljon ajatellut teitä, mutta en ole päässyt mihinkään päätökseen, joka olisi edullinen teidän onnellenne. Minä olen myöskin hyvin harkinnut, millä tavalla te oikeastaan rakastatte morsiantanne?"
"Milläkö tavalla rakastan morsiantani?"
"Niin juuri, millä tavalla. Voihan monella tavalla rakastaa, eikö totta?"
"Ehkä. Minä kuitenkin luulen kaiken riippuvan siitä, että rakkaus-nimi annetaan liian monelle tunteelle."
"Ei, vaan siitä, että rakkaus on oikullinen ja vaihtelevainen. Luuletteko esimerkiksi rakastaneenne minua samalla tavalla, kuin morsiantanne rakastatte?"
"En, sitä en luule, mutta…"
"No niin, älkää siis vastustelko. Voi rakastaa monta kertaa ja joka kerran rakastetaan eri tavalla. Kaikkia yhdessä katsoen on kolme luokkaa, joihin melkein aina voi lukea miesten rakkauden, mutta vaikka kuinka paljon miettisin, en kuitenkaan voi keksiä, mihinkä luokkaan teidän rakkautenne lukisin."
"Minua pahoittaa, että olen tuottanut teille niin paljon päänvaivaa.Kertokaahan kuitenkin ensin ne kolme luokkaanne."
Neiti nojautui taapäin tuolissansa, löi kortilla hiljaa edestakaisin sen selkälautaa vasten ja alkoi vallattomalla, opettavaisella äänellä:
"Varsin mielelläni. Ensinnäkin on niin sanottu aistillinen rakkaus, kiihko, intohimo. Se se on vahva ja innokas, se se on saanut suurta aikaan, esiytynyt historian näyttämöllä. Sitä vastaan taistellaan ja taistelussa kukistutaan. Sitte on se rakkaus, jota mies tuntee sitä naista kohtaan, jonka hän tahtoo saada vaimoksensa. Se on perin ikävä ja jokapäiväinen. Sen pohjana on oikeastaan, että mies on rakastunut kotionneen ja että nyt tahtoo sen rakkauden saada muuttumaan vereksi ja lihaksi sievän ja tottelevaisen vaimon muodossa. Se kuitenkin tekee oikein onnellisia avioliittoja, joissa ei ole mitään selkkauksia, ei mitään luulevaisuutta, paljo lapsia ja ankara kuri. Vihdoin parantava, pelastava rakkaus. Se on miellyttävä rakkaus ja erittäin käytöllinen. Kaikki vararikkoiset, veltostuneet, epäileväiset, ihmiskuntaa halveksivat, petetyt, elämään kyllästyneet herrat on pelastettavat siten, että he tapaavat nais-ihanteen, jota he enimmäkseen sanovatkin etsineensä jo aikaisimmasta nuoruudestansa asti. — Voihan sitä rakastaa vielä monella muullakin tavalla, mutta nämä ovat ne kolme pääluokkaa."
Dosentti nauroi.
"Te olette todellakin omituinen."
Neiti pudisti päätänsä kärsimättömästi.
"Oih, älkää huoliko lausua tuota sanaa! minä olen sitä kuullut niin monesti, että olen ihan kyllästynyt siihen."
"Enkä kuitenkaan luule teidän olevan mielissänne, jos sitä ette saisi kuulla. Minä oletan teidän laitanne olevan aivan saman kuin toisten, joita on valittu jäseniksi joihinkin seuroihin ja akatemioihin, he välinpitämättömästi vain nykähyttävät olkapäitään, mutta eivät kuitenkaan olisi hyvillään, jos heitä ei valittaisi."
"Niin, onhan meillä omat heikkoutemme", vastasi hän hymyillen, "vaan, kuten jo sanoin, minä en saa selville teidän tunteitanne. Te ette rakasta kiihkolla, sillä ainoastaan muinaisen Kleopatran kaltainen nainen voisi teidät kahlehtia. Ei teillä myöskään näytä olevan aviorakkautta, sillä siksi kuulutte te liiaksi hemmoittelevan morsiantanne. Eikä tuosta kolmannenlaisesta rakkaudesta tietysti voi olla puhettakaan."
"Ja miksikä ei?"
"Älkää jo pakottako minua taas sanomaan teille sievistelyjä."
"No niin", vastasi dosentti hymyillen, "koska te ette tänään näytä olevan yhtä tarkkaälyinen kuin tavallisesti, niin autanpa vähän ilmasemalla teille erään salaisuuden. Muistatteko erästä iltaa noin neljä vuotta sitte, kun yhdessä palasimme suuresta teaatterista? Neiti Grabow oli laulanut viehättävimmällä tavallansa; te olitte ihastunut ja sanoitte vallan hyvin saattavan rakastua kauniisen lauluun. Muistatteko sitä?"
Neiti ei vastannut. Hän vain kumarsi hitaasi ja katsoi kauas pois haaveksivasti.
"Minä todella sinä iltana olinkin rakastunut, en kauniisen lauluun enkä lämpimiin säveliin, vaan jononkin kovaan ja jäähdyttävään… Muistatteko, mistä puhelimme astuessamme Kaarle XIII:nen torin poikki? Minä muistan sen, kuin olisi se eilen tapahtunut; olen vieläkin ihan näkevinäni, miten vanhempanne astuivat edellämme, liian kiireesti vain minun mielestäni; olen vieläkin tuntevinani kylmän, jäisen talvi-ilman, näkevinäni, miten kuu paistoi Molinin suihkukaivon päältä. Te olitte tavallisella ivan ja tyytymättömyyden tuulellanne. Te pyysitte minua olemaan teitä ajattelematta ja maustitte hyvin karvaaksi kuvailunne, mitenkä vallanhimoiset ja vaikeat ohjata niin sanotut etevät naiset ovat … miten he omain lahjojensa tähdenvaativatniin paljon mieheltä, ja kun miehillä ei ole niin runsasta etevyyttä, muuttuvat naiset heidän tyranneiksensa. Ja vihdoin sanoitte olevan monta tuhatta kertaa helpompi ja parempi poimia pikku kukka, joka ei muuta voi kuin tuoksuta, kuin kesyttää raju lintu, jolta ensin on siivet leikattava… Muistatteko kaiken sen?"
"Miksi en sitä muistaisi?" vastasi neiti vähän kärsimättömästi, "semmoisia keskustelujahan ei koskaan unhoteta."
"No niin, minusta te silloin olitte ihan väärässä, olitte kummallinen ja teeskentelevä. Mutta vuodet vierivät; se työ, joka minulla ensin oli oikeana huvina, rupesi väsyttämään. Minä rupesin ikävöimään hiljaista, rauhallista kotia, johon ajatustyö ei tunkeutuisi jäljestä. Silloin aloin ajatella, että te ehkä kuitenkin olitte oikeassa, ja sinä hetkenä, kun näin nykyisen morsiameni, minä sentunsin."
Neiti ei vastannut; hän katsoi yhä toisapäin ja leikitellen heilutteli tuolin rimpsuja.
"Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?" jatkoi dosentti. "Te ette ole ainoa, joka ihmettelee, että minä valitsin niin mitättömän vaimon; mutta ei siinä mitään kummallista ole. Me, ajatuksen viljelijät, me tunnemme useinkin vetoa juuri sen puoleen, joka on ihan suora vastakohta meille, pirteän, luonnollisen tajuttomuuden puoleen. Kuvailkaahan vain mielessänne, kun koko päivän vaivautuu ajatustyössä, niin kernaastipa vihdoin tahtoo löytää hetkisen, jona ajatus saa olla rauhassa ja tunteet vain elää. Tahtoo saada kodin pieneksi, syrjäiseksi puutarhaksi, jossa lapset rähisevät ja linnut visertelevät, tahtoo vaimoksensa pikku olennon, joka osaa nauraa ja hyväillä ja rakastaa, tahtoo oikeannaisen. Silloin etsii semmoisen olennon, jossa löytää täydellisen levon…"
"Ja sitä ette koskaan löytäneet minusta!" keskeytti neiti häntä innokkaasti. "Lakkaamatta taisteluja, kiivasta levottomuutta, ehkäpä välistä sitä lumousta, joka piilee suuressa, yhteisessä sielunelämässä, mutta ei koskaan lepoa! Ei mitään pienoisten loruilemista rauhallisessa tarhassa, kuten sanoitte, ennemmin vain matkustus myrskyisellä merellä…"
Neiti nousi kiivaammin, kuin hänellä muuten oli tavallista, ja meni ikkunan luo. Siellä hän seisoi pitkän hetken, otsa ikkunanruutua vasten, ja katseli ulos; dosentti istui liikahtamatta paikallansa. Vihdoin kääntyi hän takaisin; hän oli hyvin liikutettu, hänen kasvoillensa oli kohonnut vaaleanpunaista hehkua, ja silmistä värähteli tuskaa, joka tulee niin syvälliseksi ja polttavaksi, milloin se välkkyy muuten tyyniltä ja kylmiltä kasvoilta.
Hän astui dosentin luo ja ojensi hänelle kätensä.
"Tervehtikää morsiantanne", sanoi hän lempeästi, "ja sanokaa hänelle, että on olemassa nainen, joka kadehtii häntä siitä onnesta, että hän on vain nainen."
Dosentti tarttui innokkaasti hänen molempiin käsiinsä.
"Uskokaa pois, tekin voisitte olla vain nainen!" huudahti hän, melkein tulinen katse silmissä. "Minä tunnen teidät ja tiedän, että naisellisuutta vielä on teissä…"
"Ei, ei," vastasi neiti vetäen pois kätensä, "te erehdytte, minun tunnemaailmani on kuollut, ajatusten tulessa ja epäilysten hehkussa palanut. Minä olen mietiskellyt itseni niin väsyksiin, ett'en minä enää jaksa elää oikeata elämää. Muistatteko, kun luimme yhdessä ja minua epäilys ja levottomuus kalvoivat ja minä sanoin teille en ennen lepääväni, kuin saan elämän arvoituksen selville? Muistatteko, miten silloin vastasitte ja sanoitte minun tekeväni elämän kuivaksi, kylmän kolkoksi näillä alituisilla epäilevillä harkitsemisilla? Minä en totellut varoituksianne, mutta nyt tunnen, miten oikeassa te olitte. Oi, minä usein toivon kuin Faust päästä tästä kaikesta, pois … peseytymään puhtaaksi jossakin raikkaassa ja vilpoisessa! Mutta se on mahdotonta!"
"Ei, se ei ole mahdotonta. Hyljätkää kerrassaan kaikki nuo opin oikut; tuntekaa olevanne jälleen nuori."
Neiti pudisti päätänsä.
"Kun Tannhäuser istui vuoressa Venus-rouvan luona, halusi hän ulos maan päälle, mutta päästyään ulos ikävöi hän jälleen hänen luoksensa. Minun ajatusmaailmani on semmoinen Venus-vuori; minä ikävöin ja haluan ulos, mutta en lähde, sillä tiedän varmaan, että kohta sinne taas palaisin."
"Haaveilija! Liiallista aattelua! Minä tiedän, että teissä kaiken tuon ohella kuitenkin on lämpöä ja rakkautta, jonka täytyy päästä ilmoille. Minä sen olen tuntenut," jatkoi dosentti hellällä äänellä, "minä tunsin sen kerran … eräänä iltana … mikä se teidät silloin ihan äkisti sai värisemään?"
"Mikäkö?" sanoi neiti vihdoin, venyttäen joka sanaa. "Niin, se on minun salaisuuteni. Mutta … minä ilmasen sen teille nyt, jäähyväisiksi, entisien aikojen muistoksi. Te ette rakastaneet minua kylliksi. Minun laiseni naisen pitää saada ääretön rakkaus, niin suuri, että se on yhtä vahva kuin hänen epäilynsä, yhtä palava kuin hänen levottomuutensa, yhtä voimakas kuin hänen ajatuksensa, yhtä syvä kuin hänen ikävöimisensä, yhtä kaunis kuin hänen kauneimmat unelmansa. Mutta semmoista rakkautta ei ole maan päällä. Siksipä olkoonkin sinään, kuin nyt on."
Pitkä äänettömyys alkoi, joka ikäänkuin vapisi pidätettyjen tunteiden painosta. Molemmat he tunsivat saapuneensa rajalle, jonka ylitse heillä ei ollut oikeus astua. Dosentti oli hyvin liikutettu, hän pyyhki moneen kertaan kädellään otsaansa ja huokaili syvään.
Neiti astui pöydän luo ja selaili välinpitämättömästi jotakin kirjaa.
Kun hän kääntyi takaisin, oli hänen muotonsa ihan levollinen ja kylmä.
Hän kysyi jotakin vähäpätöistä uudesta kirjallisuudesta ihan muuttuneelta äänellä.
Dosentti säpsähti ja myönsi, tietämättä oikeastaan, mistä puhekaan oli.
Sitte alkoivat he kirjallisuudesta keskustelun, jota kesti, kunnes dosentti tuntikauden kuluttua sanoi hänelle jäähyväiset.
Mutta hän ei jatkanut noita pieniä yksityisiä vierailuja, eikä neitikään häntä koskaan pyytänyt tulemaan.
Ihan kaupungin vieressä lähellä maantietä oli hulluinhuone, kaunis rakennus siipinensä ja komeine etuseinineen. Sepä se olikin kaupungin etevin rakennustaiteellinen mestariteos; kaikkien matkustajain, jotka sikäli kulkivat, täytyi välttämättömästi käydä sitä katsomassa, ja matkan-oppaissa oli tästä pikku kaupungista mainittuna; ainoastaan se merkillisyys, että siinä oli tavattoman kaunis ja hyvin järjestetty sairashuone mielenvikaisia varten.
Muutapa kaupungissa ei todellakaan ollut katseltavaa. Kadut olivat leveät ja tyhjät ihmisistä, tori kasvoi kesällä rikkaruohoa. Viime aikoina oli monta uutta taloa tehty muutamalle kaupungin laidalle; tahdottiin jäljitellä pääkaupunkia ja perustaa huvilakaupunki, ja äkisti tuli uudenaikaiseksi tavaksi muuttaa asumaan uusiin taloihin ja kuivaamaan niitä. Kaikin tavoin koetettiin kaunistella tätä uutta kaupungin osaa, laitettiin pieniä, nelikulmaisia kasvitarhoja, pensastoja ja kukkapenkkejä, maalaeltiin katot ja porstuat monenkarvaisiksi. Mutta ne puuhat eivät oikein menestyneet; säästäväisyydestä oli talot tehty ohutseinäisiksi, eivätkä alalattiatkaan olleet kyllin tukevat; säästäväisyydestä koetettiin myöskin saada niin monta asuntoa kuin mahdollista hyyrättäväksi, niin että talot näyttivät ladoilta tai kasarmeilta. Pormestari oli äskettäin käynyt pääkaupungissa ja nähnyt, mitenkä siihen yhä kasvoi kauneita palatseja, niin että hän oli ihan tuskissaan oman kaupunkinsa rakennustavasta; mutta sitäpä nyt oli aivan mahdoton paremmaksi saada, kaupunki kun näet oli pieni ja pienet sen olotkin ja talonisännät halukkaammat säästämään kuin kaunotaidetta kehittämään. Niinpä hulluinhuone yhä vain pysyikin kaupungin kauneimpana rakennuksena.
Se oli pienellä mäellä ihan yksikseen. Jos hetkisen seisoi sen edessä vahvaa kiviseinää katsellen kolkossa, tyynessä äänettömyydessä, joka sen ympärillä vallitsi, ja kun muisteli kaikkia huokauksia ja tuskanhuutoja, mitä tuolla sisällä oli kuulunut, niin tuntui koko laitos raskaalta, rampautuneelta rautaruumiilta, jossa kahlehdittu henki makaa sairaana ja valittavana.
Rakennuksen edessä oli suuri puisto tai metsä, sekin enimmäkseen hiljainen ja yksinäinen; ainoastaan joskus kesällä aamupäivällä istui lääkärin rouva siellä käsitöinensä. Mutta toisella puolella oli monta pihaa korkealla lauta-aidalla ympäröitynä; niissä hullut kävelevät ja uneksivat sekavia, hourailevia uniansa elämän ihmeistä.
Siellä he, jos eivät ole olleet rajuina, saavat kauniilla ilmalla kävellä; siellä suuruuden ajatukset liitelevät heidän ympärillänsä, siellä uneksivat he olevansa valtiomiehiä ja kuningattaria, siellä he taistelevat hirveäin, sekavain muistojensa kanssa, jotka tunkeutuvat heille mieleen; siellä ajavat he paholaista takaa ja nauravat kohtikurkkua, kun se uudestaan ilmestyy heidän taaksensa; siellä he hautovat yhtä ajatustansa, joka kietoutuu heidän sieluunsa lennätellen sitä kuin vihuri kuivaa lehteä, he sen päästävät käsistään ja sieppaavat sen jälleen kiinni, siellä — he istuvat jossakin nurkassa kokoon kyyristyneenä, kädet ristissä, ja itkevät, itkulla kuluttavat koko elämänsä äänettömässä, unenkaltaisessa tuskassa.
Oli kaunis heinäkuun päivä; viehättävä kesänhenki vallitsi luonnossa; hyönteiset surisivat, havut tuoksuivat kuumuutta likeisessä metsässä, vienoinen auer peitti taivasta. Puolen päivän rinnassa pysähtyivät vaunut sairashuoneen portin eteen. Niissä istui lääkäri ja hänen vieressänsä nuori nainen, jota hän puhutteli kreivittäreksi, ollen erittäin kohtelias hänelle. Nuori nainen oli erittäin vilkas, välistä vähän heikkohermoisen tapaan levoton. Silmät, syvälle painuneet, eivät koskaan pysyneet levossa. Hän puhui melkein lakkaamatta ja toisteli moneen kertaan, että hän niin mielellään halusi käydä läpi koko sairashuoneen ja nähdä, jos vain oli mahdollista, sairaat.
Vastapäätä istui nuori mies, jolla ei vähääkään ollut hänen vilkkauttansa. Hän oli kalpea ja paljaspäinen, ja näytti hyvänluontoiselta ja yksinkertaiselta. Kesähelle uuvutti häntä; hän nieli lakkaamatta haukotuksiansa, mutta kuitenkin kohteliaasti vakuutti olevan hyvin miellyttävää nähdä hulluinhuonetta.
Kun vaunut pysähtyivät, hyppäsi kreivitär keveästi maahan ja riensi herrojen edellä hiekkatietä myöten ylöspäin. Lääkäri kiiruhti heti hänelle seuraksi ja jatkoi puhelua. Kreivi astui tien toista reunaa vähän jäljempänä ja pieksi kepillänsä heinikkoa.
"Muistakaa nyt, tohtori, että minä tahdon nähdä kaikki hullut, rajuimmatkin", sanoi kreivitär vielä kerran. "Oi, minä tunnen suurta osanottavaisuutta heitä kohtaan ja kaikkia kärsiviä kohtaan — sitä suurempaa, mitä enemmän he kärsivät!"
Kreivi katsahti ylös hymyillen armahtavaisesti.
"Vaimoni on hyvin omatapainen, kuten kuulette tohtori."
Lääkäri ei vastannut, mutta katsahti nuoreen kreivittäreen nopeasti tutkivaisesti. Hänestä näytti jotakin omituista paloa hehkuvan pitkien, mustien silmäripsien alla.
He astuivat nyt kiviportaita myöten ylös eri osastoihin.
Kreivittären koko huomio oli jännitettynä. Naisen uteliaalla, kiivaalla osanottavaisuudella tajusi hän kaikki kärsimiset, mitä täällä oli ympärillä. Hän tunsi hirmuista lumousta kaikista tuijottavista silmäyksistä, kokoon kyyristyneistä olennoista, joilla oli tukka pörrössä ja posket veltot, riippuvaiset, ja lyhyestä, äkillisestä, kimakasta naurusta. Pieni ruma nainen tuli hänen luoksensa, kosketteli sormillansa kreivittären pukua ja pyysi häntä kohta palaamaan ja tuomaan hänelle uusia vaatteita, koska hän oli keisarinna eikä sentähden saattanut näyttäytyä semmoisessa puvussa, kuin hänellä nyt oli.
Kreivitär lupasi täyttää hänen pyyntönsä; hullu hymyili tyytyväisesti ja keikaili ilosta.
Eräässä kopissa, yksiksensä suljettuna istui nuori nainen, laitoksen rajuin holhokki. Hän lauloi ja parkui niin, että kaikki käytävät kajahtelivat; pitkä tukka riippui hajallansa ja vanukkeissa puolialastomilla olkapäillä, rinta kohoili levottomasti, selvästi näkyi, miten valtimot paisuivat ja tykkivät ihon alla, ja tuon tuostakin kohotti hullu laihat, alastomat käsivartensa päänsä yli ja pudisteli nyrkkejänsä.
Nuorta kreivitärtä kovin liikutti se kauhea näkö. Tämä sielunelämän hirmuinen arvoitus, johon hänenkin mielikuvituksensa hyvin usein häipyi eksyksiin, samalla pelotti ja viehätti häntä. Hän vaaleni, jokin pimeän toivottomuuden tunne täytti äkisti hänen mielensä.
"Tämä on elämän yö," mutisi hän, "harhailu äärettömissä sokkeloissa, koskaan ulos osaamatta."
Kreiviin se sitä vastoin näytti vastenmielisesti vaikuttavan.
"Lähde pois täältä!" kuiskasi hän, tarttuen vaimonsa käteen, "mitä tästä on hyvää? Nuo inhottavat näöt tuottavat vain unettomia öitä."
Kreivitär peräytyi ja katsahti häneen halveksivasti.
"Mene sinä!" sanoi hän kylmästi, "minä en pelkää muutamaa unetonta yötä."
Kreivi nykähytti olkapäitänsä ja kääntyi hymyillen pois.
Kreivitär pysyi liikahtamatta ja katsoi miettiväisen näköisenä mieletöntä.
"Olisi hauska tietää, miltä hänen sielussansa tuntuu," sanoi hän hiljaa itsekseen. "Jos kaikki muistot ovat häneltä sammuneet, silloinpa olisi suloista… Sanokaas, tohtori," jatkoi hän ääneen lääkärille, "mitähän arvelisitte, jos saisitte minut sulkea tuommoiseen koppiin…"
"Armollinen kreivitär," keskeytti lääkäri puheen, päätänsä tyytymättömästi pudistaen, "ei pidä antautua semmoista haaveksimaan."
"Oh, eipä haittaa, tuleehan olla valmis ottamaan vastaan, mitä vain sattuu," vastasi hän puoleksi leikillisellä äänellä. "Ette voi kuvitella, mikä selittämätön veto minussa tuntuu hulluinhuoneesen ja hulluja kohtaan."
He läksivät pois päin ja tapasivat kreivin, joka käveli edestakaisin käytävässä ja yhä nieleskeli haukotuksia.
"Väsyttääkö tämä teitä, kreivi?" kysäsi lääkäri kohteliaasti.
"Ei, ei, ei; ei suinkaan," vastasi kreivi, olkapäitänsä nykähyttäen ja tehden kieltävän liikkeen molemmin käsin. "Päin vastoin on tämä erittäin hupaista."
Naisten puoli oli nyt käytynä läpi. Kreivitär tahtoi nähdä myöskin miesten puolta, mutta niin lääkäri kuin kreivikin sitä vastustivat. Kreivitär näytti kalpealta ja kiihtyneeltä, huulet värähtelivät heikkohermoisesti. Vaan hän kuitenkin oli itsepäinen. "Vaikkapa vain alakerrokseen," pyysi hän hartaasti.
"Tapahtukoon sitte tahtonne," sanoi lääkäri; "siellä onkin vain yksi sairas. Mutta ehkäpä hänen näkeminen miellyttää teitä."
He saapuivat suureen, valoisaan huoneesen. Se oli kauniisti sisustettu, sohvapöydällä oli sanomalehtiä ja kirjoja. Ikkunan luona seisoi nuori mies seljin huoneesen päin, käsin nojaten ikkunan pieleen. Hän seisoi ihan liikahtamatta, huolimatta tulijoiden äänestä ja liikkeistä. Hänellä oli hoikka vartalo, ja tumma tukka riippui kiharoina niskassa.
"Hän on meidän lempein ja rauhallisin sairaamme," kuiskasi lääkäri; "koko hänen sairautensa on vain se mieletön ajatus, että hän päivät päästänsä seisoo ikkunan luona katselemassa, eikö se, jota hän odottaa, jo tule."
"Hän on ollut levottomampi viime aikoina", sanoi vahti, joka siinä seisoi, suuri avainkimppu kädessä; "hän on monta kertaa sanonut hänen ihan näinä päivinä tulevan."
"Ketä odottaa hän?" kysyi kreivinna innokkaasti.
"Oh, se on hyvin romantinen historia", vastasi lääkäri hymyillen.
"Ai, kertokaapa se sitte minulle!" huudahti kreivitär kiihkeästi.
"Olkoon menneeksi; — noin kymmenen vuotta sitten oli hän kotiopettajana suuressa herrastalossa. Siellä oli nuori tytär, kuten kerrotaan, viehättävä, kaunis tyttö, tuskin 17:n vanha, johon kotiopettaja tietysti rakastui. Hänen rakkautensa ei jäänyt yksipuoliseksi, sillä, kuten ehkä itsekin saatte nähdä, oli hänkin tavattoman kaunis, ja molemmat he jonkun ajan haaveksivat ja nauttivat rakkauttansa. Mutta…"
Lääkäri vaikeni ja alkoi puhella hiljemmin, sillä hänestä näytti, että nuori sairas liikahti. Mutta hän ei huomannut, että kreivitär oli vaalennut marmorikuvan kaltaiseksi, eikä nähnyt, miten hän haparoiden ojensi kätensä, tukea etsien, ja miten koko hänen olemuksensa ikäänkuin leimahti mielenliikutuksesta.
"Mutta", jatkoi lääkäri, "isä huomasi kohta heidän molemminpuolisen taipumuksensa, ja kun hän oli jyrkkämielinen ylimys, vihastui hän silmittömästi, erotti rakastavaiset toisistansa ja käski kotiopettajan jo samana päivänä lähtemään talosta. Nuorukainen totteli, mutta kaikki, mitä hänen silloin täytyi kärsiä, ero rakastetusta, hänen kyynelensä ja epätoivonsa, isän kiukku ja uhkaukset, kaikki se koski niin kovasti hänen lempeään, tunteelliseen mieleensä, että hän tuli hulluksi. Hän joutui tänne sairashuoneesen ja on nyt jo ollut täällä kymmenen vuotta; mutta hänen sairautensa ilmautuu vain, kuten jo sanoin, ainoastaan niin, että hän lakkaamatta odottelee rakastetun tuloa."
Lääkäri vaikeni. Sitte seurasi pitkä, tukala äänettömyys. Kreivitär oli astunut pari askelta eteenpäin; hän nojasi kädellään tuoliin, katse oli värähtämättä kiintynyt nuoren miehen vartaloon.
Silloin kääntyi hulluinhuoneen asukas ja heidän katseensa tapasivat toisensa.
Nuorukaisella oli sanomattoman surullinen katse, johon vuosien pituinen odotus ja kaipaus oli päivästä päivään, hetkestä hetkeen kietoutunut.
Hän oli hellännäköinen, nuorekas mies, jonka koko olennossa näyttivät onnettoman rakkauden suudelmat vieläkin väräjävän.
Mutta kun hän näki edessänsä kreivittären kalpean muodon, kun hänen katseensa ikäänkuin hukkui kreivittären syviin, hehkuviin silmiin, silloin levisi autuas hymy hänen kasvoillensa. Sekava odotuksen ikävä haihtui kerrassaan, ja sijaan kehittyi autuaallinen loisto.
"Cecilia!" huudahti hän riemuiten ja avasi sylinsä.
Kreivitär astui askeleen häntä kohti. Mutta ilo oli ollut liian voimakas; se oli kuolettava, niinkuin ijankaikkisuuden ilo on ihmiselle. Heti kun nuorukainen avasi sylinsä, vaipuivat kädet jälleen alas ja hän kaatui kuolleena maahan, yhä vielä huulet onnellisessa hymyssä.
Hänen odotuksensa aika oli loppunut ja samoin hänen surullinen historiansa; mutta sen epäsoinnut olivat selvinneet täydelliseksi ja puhtaaksi loppusoinnuksi.
Matami Jonsonista tuntui vähän raskaalta ja suruiselta, vaikka kyllä oli kaunis keväinen ilma, joka sai metsät paisumaan mehevästä vehreydestä, ja vaikka päiväpaiste lämmitti vainioita ja niittyjä, niin että kaikki maan poven piilossa olleet siemenet itivät ja taimelle kohosivat. Matami uskoi lujasti ennustuksiin ja muuhun sellaiseen; ihan varmasti kävi se aina toteen, sanoi hän, että jos harakka räkätti hänelle tai orava juoksi hänen editsensä tien poikki, niin jotakin kävi hullusti ennen iltaa.
Ja nyt aamusilla, kun hän veti pesuja alas meren rantaan, oli suuri, punakarvainen oravan runtale juossut tien poikki ihan kärrien editse.
Nyt matami jo puuhaili kapealla puolimädänneellä pesusillalla, pursui vaatteita keväisessä vedessä, joka hiljaa loiski rantaa vasten, veti ne sitte ylös, pusersi niitä hiukan ja löi niitä muutamia kertoja kartulla, raskaalla, voimakkaalla kädellä ja tasaisessa tahdissa, niin että kallio lahden toisella puolella vastaan kajahteli.
Vähän etempänä metsän reunassa oli osa vaatteita kuivamassa. Ne loistivat lumivalkeilta vehreää pohjaa vasten ja heiluivat hiljaa vienossa aamutuulessa.
Nyt olikin oivallinen kuivausilma, niin että pesijän sydän oikein hyppi ilosta.
Monta tuntia työskenteli matami sillalla yksitoikkoisesti kaiuttaen toisen rannan kallioita. Välistä ojensihe hän suoraksi, huokasi syvään väsymyksestä, pyyhki kasvoistaan hikeä esiliinansa nurkalla ja katsahti ympärilleen. Sitte kumartui hän jälleen jatkamaan työtänsä. Välistä kuuli hän jonkun höyrylaivan jyhmytystä etempää lahdelta. Savu nousi suoraan ylös, vedenpinta alkoi kohoella, laineet vierivät kohisten rantaan ja vesi nousi hyllyen pesusillalla, niin että matami kastui aina polviin asti.
Se oli pienoinen tänne pistäytyvä lahti merestä. Laivasillalta kulki tie ylöspäin jotenkin jyrkkään, kauniin koivikon läpi kierrellen. Kukkulalla oli monta huvilaa ja kesäasuntoa, joista kaikista oli kaunis näköala laivaväylälle. Pari asuntoa oli isäntäin itsensä teettämiä ja he niissä asuivatkin; muut olivat kesävieraille hyyrättäviä ja kaikki erään rikkaan entisen oluenpanijan omat, jota nyt kuitenkaan ei enää koskaan nähty niillä tienoin. Monta vuotta sitte, ennenkuin olut ja porteri olivat hänet tehneet siksi suureksi mieheksi, kuin hän nyt oli, oli hän sattumalta polkuhinnasta saanut vanhoja hirsiä ja niistä teettänyt itselleen ja perheelleen tänne kesäasunnon. Mutta kun hänen taloudellinen asemansa vaurastui yhä kukoistavammaksi, huomasi hän vihdoin tuon asunnon itselleen liian yksinkertaiseksi, hyyräsi sen muille ja samalla teetti monta uutta asuntoa sen lähelle ja ne kaikki olivat terveen, kuivan asemansa tähden hyvin kilvalla halutut kesähuvilat.
Suurin asunto, joka oli keskellä koivikkoa mäen päällä, näytti olevan erittäin muhkea, kaksinkertainen rakennus, palkonkineen ja kuistineen. Siinä asui oluenpanijan lanko rihkamakauppias Burström vaimonsa, kolmen lapsen ja kotiopettajan kanssa.
Muuten asui täällä, kuten jo sanottiin, monta perhettä, ja matami Jonsonin ynnä hänen miehensä paraimpana tulolähteenä oli vaatteenpesu sekä veden- ja puunveto heille. Sitä paitsi olivat Jonsonit talonmiehinä Burströmillä; talvet he saivat asua kyökissä, mutta kesät, kun ei paleltumisesta ollut pelkoa, oleskelivat he pienessä kojussa, joka oli tehty syrjemmäksi mäelle. Jonson-puolisoilla oli viisi lasta, niin että heidän täytyi aamusta iltaan olla ahkerassa työssä, voidakseen pysyä leivässä käsin. Ja sittekin oli monesti hyvin vaikea saada kokoon niin paljo, kuin nälkäinen lapsilauma olisi tarvinnut.
Puolen päivän rinnassa oli matami Jonsonilla koko pesu huuhdottuna; hän nousi mäelle katsomaan vaatteita ja poimi pois nuorilta, mitkä jo olivat kuivat. Hänen vanhimman jälkeinen poikansa, seitsenvuotinen, likainen ja ryysyinen vallatoija, vetelehti mäellä huvitellen äitiänsä, joka jo pari kertaa oli kehoittanut häntä menemään kotiin auttamaan veljeänsä kauppiaan kasvitarhan kitkemisessä, mutta poika ei vielä ollut katsonut kiirettä olevan. Viimein matami otti hänet kiinni niskasta, pudisteli häntä vähän, pyyhki häneltä esiliinansa nurkalla suun ympäristöä ja sysäsi hänet jotenkin kovakouraisesti tietä myöten ylöspäin.
"Kas niin, laita nyt itsesi tuonne työhön! Ja Herra sinua armahtakoon, jos et tottele!"
Samassa näki hän rouva Burströmin tulevan pitkin askelin alas mäkeä myöten.
"Kuulkaas nyt, matami Jonson", sanoi rouva päästyään matamin luo ja pannen kätensä hänen olkapäälleen, "minä lähden k:lo 2:n laivalla kaupunkiin ja otan pikku Miian mukaani. Ludvig tulee myöskin mukaan, niin saavat he leikitellä, kun minä kävelen asioillani."
Matami katsahti kummastuneena ylös. Jotakin outoa oli rouvan käytöksessä. Hän oli kiihkoinen ja levoton, silmät räpyttivät lakkaamatta ja puhe oli hiljainen, laulava, melkein rukoilevainen. Matami Jonson ei ollut tottunut näkemään häntä noin lempeänä ja ystävällisenä,
"Jos, rouva, olette niin hyvä, että huolitte ottaa tytön mukaanne, niin…" vastasi matami vitkastellen, "mutta eihän sillä raukalla ole kunnon vaatteita."
"Ei siitä lukua!" virkkoi rouva kiihkeästi. "Minä puhdistutan häntä, — siitä ei teidän tarvitse hätäillä!"
Matami kiitti uudestaan. Olihan tuo oikein hyvin tehty, että rouva Burström otti tytön mukaansa. Ja ehkäpä hän vielä aikoi antaa hänelle jotakin vaaterepaletta, kengänkulut, kaulaliinan tai kenties kokonaisen hameenkin. Matami tunsi jotakin tyytymyksen tunnetta, ja aivan itsestään johtui hän ajattelemaan, että olipa oikein hauskaa, kun herrasväen pesu tuossa loisti niin valkoisena ja kauniina.
Rouva nyykäytti päätään matamille, kääntyi ja läksi astumaan ylöspäin, yhä vain hätäileväisen tavalla. Mutta kun hän pääsi niin etäälle, ett'ei matami häntä enää nähnyt, muuttui hänen muotonsa kokonaan; kavala hymy, jolla hän äsken oli maustanut sanojansa, katosi, silmissä piilevä pahuus leimahti ilmi, hän puristi nyrkkiä ja mutisi puoliääneen: "niin, niin, odottakaahan vain te, koko rosvojoukko!"
Pihalla Burströmin huvilan edessä seisoi pikku Miia Jonson odotellen. Hän oli siivoin ja rauhallisin Jonsoneista, kalpea, surumielinen lapsi, jotenkin tyhmänlainen ja hidas mitään oppimaan. Hyvin tottelevainen hän oli ja teki yleensä kaikki, mitä ihmiset häntä käskivät tekemään tai sanomaan.
Ylös ehdittyänsä sysäsi rouva tytön porstuaan, kutsui palvelustytön ja käski hänen pesemään ja siivoamaan Miian sekä panemaan hänelle Ludvigin vanhat kengät jalkaan. Itse meni hän myöskin pukeutumaan kaupungin matkaa varten. Selvästi voi kuulla hänen olevan vihoissansa, sillä hän paiskeli ovia ja piironginlaatikoita, ja avonaisesta makuuhuoneen ikkunasta tunkeutui hänen äänensä äkäisenä ja terävänä ulos aina herra Vigertin, kotiopettajan, luo asti, joka makasi riippuverkossansa, erästä Kjellandin romaania lukien. Tänään näyttikin koko talossa olevan jommoinenkin häiriö; sillä palvelustytöt kuiskailivat toisilleen, herra ja neiti Burström istuivat makuuhuoneessa pitäen kiivasta, kovaäänistä perheneuvottelua sill'aikaa, kun rouva kampaili korutukkaansa ja valmistihe matkaan.
Hän näytti hyvin komealta, kun hän puolen tunnin kuluttua tuli ulos täysin pukeutuneena, tulipunaiset höyhenet hatussa, silkki- ja samettileninki yllä ja kädessä ranskalaiset hansikkaat, joita hän ei saanut menemään nappiin paksujen kalvosimiensa ympärille. Juuri siitä kiinnipanon ponnistuksesta oli hän kasvoiltaan yhtä punainen kuin hatuntöyhtökin, ja se teki hänet vielä vihaisemman näköiseksi, kun hän kovalla äänellä huusi Ludvigia ja siivoa pikku Miiaa, vaikka hän seisoi jo valmiina ihan hänen vieressänsä. Ottaessaan jäähyväisiä mieheltään ja tyttäreltään nyökäytti hän päätään paljonsanovasti ja kuiskasi kavalasti hymyillen: "luottakaa vain minuun, minä kyllä tiedän, mitenkä tuommoisia on kohteleminen."
Nuori neiti Burström nauroi: "Niin, mamman kanssa ei ole hyvä leikitellä", vastasi hän, oikealla tyttären kunnioituksella muistellen muutamia kohtauksia lapsuutensa ajoilta, joissa äitin pontevuus oli esiintynyt mielestä poistumattomalla tavalla.
Rouva läksi nyt astumaan sivullansa nuori herra Ludvig ja jäljessä pikku Miia, joka oli ihan menehtyä korin, kahden paketin ja sadevaipan kantamiseen. Saavuttuaan koivikkoon, jossa herra Vigert lukien makaili, ei rouva voinut olla poikkeamatta riippuverkon luo.
"Jos teitä, herra Vigert, haluttaa tänään tervehtiä tuttujanne, niin ilmoitan, että Ludvig viipyy koko päivän poissa", sanoi hän imelästi hymyten.
Herra Vigert nauroi itseksensä. Hän tiesi tuon olevan rouvalla vain hätäpäisen, hienommanlaisen tavan ilmoittaa hänelle, että kun hän (rouva) oli poissa, ei kotona annettu mitään kunnon päivällistä, koska herra ja neiti myöskin olivat päivällisellä tuttujensa luona, joissa kotiopettaja ei ollut tervetullut vieras. "Vai niin", vastasi herra Vigert haukotellen ja jalkojaan ojentaen, "kiitoksia tiedosta."
Rouva katsahti häneen vihaisesti. Miten hävyttömästi hän haukotteli rouvalle vasten silmiä ja vielä semmoiselle rouvalle, jonka talossa hän oli palkattuna palvelijana! Hän olisi mielellään antanut herra Vigertille korvapuustin, jos vaan olisi uskaltanut, mutta se kun oli vähän arveluttavaa, työkkäsi hän sen sijaan pikku Miiaa koko voimallaan eteenpäin, kääntyi seljin kotiopettajaan ja astui pitkin askelin alas laivasillalle, jossa kohta sen jälkeen kävi höyrylaiva ja vei rouvan ynnä lapset kaupunkiin.
Herra Vigert puolestaan maksoi rouvalle koron kanssa tuon hyväntahtoisuuden, jota rouva tunsi häntä kohtaan. Sentähden hän vain piti paljon Burströmiläisistä, kun voi halveksia heitä niin perinpohjin, ett'ei hänellä tarvinnut olla mitään omantunnon vaivoja, vaikka olisi kuinka huonosti hoitanut kotiopettajan-tointansa. Vigert piti Ludvig-poikaa niin turmeltuneena, ett'ei hänestä enää voinut mitään hyvää saada tekemälläkään; koska hän nyt kerran oli ruvennut hänen kasvattajakseen, opetti hän häntä pari tuntia päivässä, vaan muuten antoi hän pojan olla omissa hoteissaan ja itse makaili riippuverkossansa lueskellen. Välistä kyllä saattoi häntä häiritä kimakka hätähuuto ja kun hän silloin läksi etsimään häiriön syytä saattoi hän esimerkiksi löytää jonkin Jonsonin nenällänsä maassa ja nuoren Burströmin häntä jonkin muinaisen tyrannin tavalla elävältä hautaamassa; mutta kun Jonson oli pelastettu ja hänen kiusaajansa asianmukaisesti kuritettu, palasi herra Vigert tyynesti mäelle riippuverkkoonsa lukemaan. Vaikka hän oli käsittänyt kotiopettajan tehtävät näin mukavalla tavalla, oli hänellä kuitenkin hirveän ikävä Burströmissä, ja joll'ei siellä olisi ollut tuota kaunista koivikkoa, ihanaa kesäistä ilmaa ja hovioikeudenneuvos Hedenstamin perhettä, joka asui lähellä eräässä huvilassa ja jonka seurassa hän erinomaisen hyvin viihtyi, niin olisi hän jo ammoin pistänyt pillit pussiin ja muuttanut majaa muualle.
Saatuaan kertomuksen loppuun luetuksi pisti herra Vigert kirjan rintataskuunsa, pudistelihe, käänsi päänalaista, otti lasit silmiltänsä, asettui mukavimpaan tapaan ja jäi hetkiseksi suloisen miettimisen tai miettimättömyyden valtaan, kepillänsä hiljaa sysien verkkoansa edestakaisin heilumaan.
Hän oli äsken täyttänyt viidennenkolmatta vuotensa, mutta kuitenkin oli hän jo kokenut paljon maailmaa, niin paljon; että hän itse luuli kokemustansa äärettömäksi. Noin viisi vuotta sitte luultiin häntä monen sadantuhannen perijäksi, mutta onnettomat keinottelemiset ja asiatuttavuudet tuon vanhempien rikkauden äkisti lopettivat. Isä tahtoi silloin poikaansa taivuttaa lopettamaan opintietä ja ryhtymään johonkin käytölliseen toimeen, mutta poika sen tuuman hylkäsi ihan jyrkästi. Mitä hän muuten tunsi tai ajatteli muuttuneesta asemastaan, ei hän kenenkään antanut edes aavistaakaan; hän piti ajatuksensa ominaan ja työskenteli vain sitkeällä, väsymättömällä pontevuudella, joka ennemmin tai myöhemmin voittaa kaikki ulkonaiset vastukset. Kesällä oli hän aina kotiopettajana ja talvella antoi opetusta suuretieteessä, siten hankkien välttämättömät tarpeensa.
Mitään varmaa tulevaisuuden suunnittelua ei hän vielä ollut tehnyt, mutta sen sijaan kosolta tuulentupia. Joku aika sitte julkasi hän muutamia kirjallisia pätkiä, ja se suosio, jolla arvostelijat ne ottivat vastaan, oli melkoisesti laajentanut hänen toiveitansa. Nyt hän valmisteli kirjoitelma- ja arvostelukokoelmaa, jonka sitte vast'edes aikoi julaista.
Maattuaan ja kiikuttuaan puolisen tuntia riippuverkossa alkoi hänestä tuntua vähän yksitoikkoiselta tuo taivaan ja puiden katseleminen sekä itikkain pois ajeleminen, jotka itsepäisesti yhä vain laulaa tillittivät hänen ympärillänsä. Hän laskeutui maahan, veti suoraksi housujensa lahkeet ja nuttunsa helmat, pani lasit silmilleen ja hatun päähänsä, otti kepin käteensä ja läksi astumaan Hedenstamin huvilaan. Kello oli puoli-kolme, hän tiesi rouva Hedenstamin hänen molempien serkkujensa, neiti Arnellien, siihen aikaan aina istuvan kuistilla ompelemassa, ja hän itsekseen aprikoi, että jos hän nyt meni sinne, niin hänet pidätettiin päivälliselle.
Hän hymyili koko ajan itsekseen, kun astuskeli ja pieksi kepillään heinikkoa tien varrelta. Hän ajatteli Arnell-neitejä; niissä tytöissä oli jotakin hullunkurista, joka hyvin huvitti häntä. Vaikka he olivat hänen ikäisensä, piti hän kuitenkin heitä suurina lapsina, joilla ei muka ollut yhtään kokemusta. Mitäpä pari tuommoista tyttöä, jotka eivät olleet muuta tehneet kuin tanssineet pidoissa ja laulaneet illanvietoissa ja joita mamma ja pappa ja tätit olivat tarkasti vartioineet, mitäpä he voivat tietää elämästä? Samalla myönsi hän, että Arnell-neideistä voi "tehdä" jotakin; he eivät olleet ihan muiden tyttöjen kaltaiset, vaan osasivat keskustella kaikenlaisista aineista, ja hyvin oli hauskaa vaihtaa ajatuksia heidän kanssansa, varsinkin Cecilian, jonka hän aina suureksi huvikseen sai jumalattomilla mielipiteillään tyytymättömyydestä kiivastumaan. Arnellit puolestaan, jotka olivat suuressa maailmassa seurustelleet ja olleet monissa kauneissa ja ihanoissa rakkausseikoissa osallisina, pitivät herra Vigerttiä oikeana "keltanokkana" ja sanoivatkin keskenänsä häntä vain "pojaksi". Jonkinlaista vetovoimaa he hänessä kuitenkin tunsivat, sillä he aina tulivat iloisiksi ja vilkkaiksi, kun vain saivat nähdä hänet. Vigert oli ihan toisenlainen, kuin he olivat tottuneet herroja näkemään. Ne nuoret herrat, jotka vierailivat päätirehtöri Arnellin kotona, olivat kaikki niin kohteliaat ja siistit, puhelivat naisten kanssa aina hienoin ja hyvin valituin sanoin ja olivat ihanteellisia mielipiteiltään. Herra Vigert sen sijaan lausui ihmisistä hirmuisimpia asioita, niin kauheita, ett'eivät neidet niitä ollenkaan sanoneet uskovansa, mutta eivät kuitenkaan voineet olla sitä uteliaalla mieltymyksellä kuulematta.
Herra Vigert oli aivan oikein aprikoinut; rouva Hedenstam ja neidet Arnell todellakin istuivat kuistissa ja ompelivat. He ottivat hänet vastaan hyvin ystävällisesti; hän ja neidet hymyilivät tervehtiessään toisiansa, — melkeinpä aina he muuten nauroivatkin, milloin toisensa tapasivat, niinkuin olisi heillä ollut jotakin vain heidän yhteistä iloista naurettavana.
"No," alkoi herra Vigert, käytyänsä rouva Hedenstamin kehoituksesta istumaan, "no, oletteko tätä lukeneet, hyvät neidet?"
Hän otti Kjellandin novellin povitaskustansa ja ojensi sen neideille, puolittain kiistanhaluinen katse silmässä.
Cecilia katsahti pikaisesti kirjaan päin.
"Olemme!"' vastasi hän ripeästi, "taikka oikeammin minä vain puolitiehen, vaan Agnes loppuun."
Herra Vigert siirtyi likemmäksi Agnesia. Kaikkien kasvoilta loisti hymy, sillä he tiesivät, mikä miellyttävä väittely nyt oli alkamassa.
"No, mitä sanotte, neiti? Eikö se ole vallaton, mestarillinen?"
"Kyllä, totta tosiaan, se on vallan erinomainen," vastasi Agnes, "mutta ei herra Kjelland eikä kukaan muu kirjailija, vaikka olisi miten nerokas, saa minua uskomaan…"
"Ei herra Kjelland eikä kukaan muu kirjailija saa minua uskomaan, että maailmassa olisi vain tyhmiä ja huonoja ihmisiä," täytti Cecilia. Neidet Arnell puhuivat aina yht'aikaa. Varsinkin oli Cecilian vaikea antaa sisarensa päästä lauseen loppuun asti, ja kun heillä enimmäkseen aina oli samat mielipiteet, sopikin hyvin puhua yksiäänisesti.
"Jos ensinkin tarkastamme sankaritarta," jatkoi Agnes sisaren säestyksellä, "niin eihän hänessä ole mitään viehättävää, hän kun on ihan veltto ja tahdoton. Se ei ole lainkaan luonnollista, tuo, sen vakuutan; ei ole ketään naista, joka ei taistelisi, ponnistelisi ja kärsisi semmoisissa oloissa…"
Herra Vigert viittasi kädellään tyytymättömästi ja pudisti päätään.
"Oh, teidän lorujanne!" huudahti hän, sääliväisesti hymyillen. "Luuletteko te, neiti, sen olevan jotakin tavatonta, jotakin, josta ansaitsee meluta? Semmoistahan tapahtuu joka päivä, se on ihan tavallisinta, eikä ansaitse niin paljon vaivata aivojansa sen tähden. Jos ottaisimme selon, niin näkisimme parastaan joka toisen naisen…"
"No, no, herra Vigert!" keskeytti rouva Hedenstam, tyytymättömästi pudistaen päätänsä.
"Niin, minä pyydän anteeksi, hyvä rouva ja hyvät neidet", vastasi herra Vigert, "minä en ehkä saa lausutuksi ajatuksiani kyllin hienolla tavalla. Mutta vika ei ole minun, vaan Herran, joka on niin laitellut tämän maailman, ett'ei siitä voi puhua parempien naisten seurassa."
"Hyi, miten te olette törkeä!" hätäilivät molemmat neidet, puoleksi nauraen, toiseksi pahastuen.
"Ei Herra ole niin laitellut, vaan ihmiset itse sen niin huonoksi mullistelevat," sanoi rouva Hedenstam vakavasti.
"Mutta teidän uskonoppinne mukaan, Herrahan se on luonut ihmisen.Mitenkä se soveltuu yhteen?"
"Jumala on tosin luonut ihmisen, mutta hän loi ihmisen hyväksi ja onnelliseksi, ja itse hän lankesi syntiin…"
"Vai niin. Se tuo nyt ei oikein sovellu minun ajatusoppiini, mutta älkäämme huoliko ryhtyä jumaluusopillisiin väittelyihin. Ihmiset ovat pahat, samapa sitte, Herrako heidät on tehnyt sellaisiksi vaiko he itse ovat siksi tulleet, — ja kun nyt kirjailijan tulee pysyä totuudessa…"
"Niin, mutta siinäpä juuri kirjailijat eivät pysy!" keskeytti Cecilia. "He oikein poimimalla poimivat kaikki, mitä on kurjaa ja huonoa, mutta hyppäävät kaiken kauniin ja jalon ohitse, jota myöskin on olemassa. Jos minä olisin kirjailija," jatkoi hän loistavin katsein, "niin kuvailisin jotakin kaunista, enkä tuommoisia kurjia rakkausjuttuja, joissa ei ole todellista, vahvaa rakkautta eikä jaloa naista, joka ylentää ja jalostuttaa miehen, jota hän rakastaa…"
"Sen kyllä uskon, ainahan on naisten lempiaatteena ollut rakkaudesta ja kääntymisestä kirjoittaminen. Onneksi alkaa yleisö nyt kyllästyä semmoisiin historioihin. Jos te aiotte ruveta kirjailijaksi, neiti, niin pitää teidän kerrassaan hyljätä nuo mummon ihanteet! Ne hajahtavat oikein homeelta!"
"Niin, te, herra Vigert ette varmaankaan ole rakkauteen taipuvainen?" vastasi Cecilia, kohottaen hiukan kulmiansa ja puolittain keikailevasti, puolittain veitikkamaisesti katsoa pilkistäen silmillänsä.
"Minäkö?" huudahti herra Vigert, hypähtäen hiukan penkillänsä ja hänen mustanruskeista silmistänsä leimahti koko joukko säkeniä. "Ah, hyvä neiti, lempi on aina ollut minun kiusani; aina siitä asti, kun olin pikku poika nulikka, on se asunut ruumiissani. Mutta se tekee ihmisen vain veltoksi ja toimettomaksi, se on ajettava pois, milloin se rupeaa vaivaamaan, pois ajettava eikä valtaan päästettävä…"
"Mutta voipa sattua, ett'ei sitä jaksa ajaa pois," arveli Agnes ja katsahti hymyillen ylös.
"Oh, kyllä! kyllä sen jaksaa," vastasi Vigert iloisesti, "jos vain ei ole lukenut liian paljon vanhoja naisromaaneja!"
"Te puhutte kuin kokematon poika," sanoi Agnes, olkapäitään vähän nykähyttäen. Hän oli kokenut oman elämänromaaninsa, pitkän, kauniin romaanin, jossa oli ollut paljo rakkautta ja kyyneleitä; sentähden luuli hän olevansa oikeutettu tuntemaan, että oli vähän muita kokeneempi.
Herra Vigert alkoi nauraa iloista, heleää, hyväntahtoista nauruansa.
"Ah, tehän olette oivallinen, oikein jumalallinen!" huudahti hän, lyöden käsiään edestakaisin polviansa vasten. "Ette usko, miten te olette hullunkurinen! Mitä kokemustateilläoikeastaan on maailmasta, neiti? Mitä te elämästä tiedätte? Ette enempää kuin tuo lintu" — hän osoitti linnunhäkkiä, joka riippui katosta — "tietää metsästä tai sen täysinäisestä, voimakkaasta ja rikkaasta luonnonelämästä. Välistä lasketaan naaraslintu sen luokse ja silloin se visertelee ja rakastaa ja laulaa rakkaudesta, ja sitte kuvittelee se luultavasti mielessään, ihan kuin tekin, tietävänsä kaikki elämästä. Ei, uskokaa, neiti, te ette siitä tiedä enempää kuin lintukaan. Ei teidän laistenne naisten sovi puhua elämän kokemuksesta. Jos isänne joutuisi köyhäksi ja teidän täytyisi itsenne ansaita elatuksenne, täytyisi tehdä työtä, sitte vasta saatatte puhua kokemuksesta. Katsokaas," jatkoi hän, ja hänen katseensa muuttui vakavaksi, lämpimäksi, "minä tuota vähän tunnen, minä. Minulla on kaksi sisarta, molemmat kasvatetut niinkuin tekin varallisuudessa, ja sitte heidän ihan äkisti täytyi itsensä ruveta työllään ansaitsemaan elatuksensa. Puhukaa heidän kanssansa, niin saatte kuulla! He eivät ihaile mitään naisromaaneja, he eivät elä jonkun miehen rakastamista ja kääntämistä varten, sen saatan vakuuttaa! He tekevät työtä, he tietävät, että elämä on taistelua, taistelu sitä varten, että saisi paikan, josta elää, ja se taistelu voi usein olla hyvinkin raskas ja ankara, mutta se karkasee meidät, tekee mielemme lujaksi ja rohkeaksi. Ja siinä taistelussa, näettekös, oppii tuntemaan maailman ja ihmiset! Eivät kuhnurit eikä emä rakenna mehiläispesää, vaan työmehiläiset, ja ne ne myöskin saavat nähdä maailmaa, kosketella kukkia ja ryöstää niistä hunajan!"
Hänen mustat silmänsä säkenöivät; pyöreästä punakukkaisesta muodosta loisti lapsellista rohkeaa uljuutta, kun hän puristi nyrkiksi pienen, vaan lujan kätensä ja ikäänkuin uhoitellen pudisti lyhyttä, pontevaa käsivarttaan.
Agnes ja Cecilia katselivat häntä koko ajan hyvin tarkkaavaisesti. Miten omituinen, yksinkertainen mies hän oli! Koko hänen olentonsa, hänen vartalonsa, muotonsa, äänensä ja liikkeensä olivat niin terävät ja tarkkapiirteiset, että ne vastoin tahtoakin painuivat katsojan mieleen. Pitkän ajan vielä jälkeenkinpäin, kun jo oli erottu hänestä, häilyi hänen kuvansa silmissä ja ääni ja nauru soi korvissa, aivan samoin kuin muutamat sukkelat sävelet kaikuvat kuulijan ympärillä vielä kauan aikaa sen jälkeen kun ne jo ovat vaienneet.
"Mutta luuletteko," sanoi Agnes hetkisen vait'olon jälkeen, joll'aikaa kukin oli istunut ja mietiskellyt itseksensä, "luuletteko, että vain köyhyys, rahalliset huolet ja muut semmoiset opettavat meitä tuntemaan maailmaa? Ettekö usko olevan hiljaisia, salaisia taisteluja, joita ei kukaan näe, mutta jotka kuitenkin yhtä suuresti, ehkäpä suuremmassakin määrässä kuin ulkonaiset huolet paljastavat meille elämän salaisuuksia?"
Hän istui ja puhuessaan piirusteli pöytää ompeluneulalla; vaiettuaan käänsi hän silmänsä ylöspäin ja katse, joka kohtasi Vigerttiä, oli hyvin pitkä ja salaperäinen.
"Kyllä," vastasi hän, "sen kyllä uskon, mutta se tapahtuu hyvin yksipuolisella tavalla. Ne taistelut ovat vain pikku kahakoita, monesti kyllä tulisia ja kiivaita, mutta suuriin, verisiin sotiin, joissa taistellaan voiton ja tappion uhalla, niihin ette to koskaan joudu. Katsokaas, neiti, mitä sanon teille, ett'eipä juuri ole mitään, joka kerrassaan tuottaa meille niin suuren joukon ihmisten tuntemista, kuin elatushuolet. Mitä kaikkea saakaan oppia, kun joutuu tekemisiin koronkiskurien, asioitsijain ja muiden semmoisten kanssa ja sitte vararikkoon! Miten paljon ahneutta, viekkautta, kurjuutta ja tyhmyyttä silloin saa nähdä! Oih, minä vakuutan, että nuo kokoukset ja neuvottelut, ennenkuin myrsky puhkeaa pauhaamaan, ovat oikeita tuommoisten ominaisuuksien näyttelyjä! Silloin tulee pitää silmät auki. Ja miten perinpohjaisesti saa nuori tyttö tutkia ihmiskurjuutta, kun hänen isänsä ihan äkisti tekee konkurssin ja hänen entiset nuoret ystävänsä kääntyvät häneen seljin ja nuoret herrat, jotka vielä äsken häntä imartelivat, tulevat äkisti lyhytnäköisiksi, niin ett'eivät edes huomaa häntä, kun kadulla vastaan tulevat! Ne ovat oivallisia tilaisuuksia, ne! Silloin sitä oppii ihmiset tuntemaan, näette, neiti!"
Hän hieroi hyvillään käsiänsä ja nauroi, osoittamatta vähääkään katkeruutta. Häntä näyttivät oikein sydämmeen asti huvittavan kaikki nuo surulliset havainnot.
"Ei, ei, herra Vigert!" huudahti rouva Hedenstam, ja molemmat tytöt häntä innokkaasti kannattivat. "Minä vakuutan, että te liioittelette! Niin sydämmettömät ja halpamaiset eivät ihmiset ole. Te maalaatte liian mustaksi."
"Maalaanko? Enpä toki!" vastusti Vigert istuutuen ylemmäksi penkille ja vakuuttavalla kädenliikkeellä painattaen lakin syvemmälle päähän. "Kyllä minä liiankin lempeä olen enkä liiaksi suurentele. Teidän ei vain pidä sanoa sitä kurjaksi, halpamaiseksi, törkeäksi tai mitä muita sellaisia nimiä voisittekaan ihanteellisuudessanne keksiä; se on ihan suorastaan vain inhimillistä eikä mitään muuta. Minusta on päinvastoin oikein miellyttävää katsella, miten ihmiset sotkeutuvat huonoihin ja rumiin asioihin. Sieluni ja Jumalan kautta," jatkoi hän, eteenpäin kumartuen, päätänsä kallistaen, lyöden kätensä yhteen ja vähän murtavasti ikäänkuin laulamalla painaen joka sanaa, niinkuin hänellä oli tapana, milloin tahtoi sanansa oikein voimakkaiksi saada, "sieluni ja Jumalan kautta ei ainoakaan henki Burströmin perheessä ole rahtuistakaan parempi kuin Kjellandin kuvaamat henkilöt, jotka kertomukset ovat eräällä taholla saaneet aikaan niin paljon huutoa roskakirjallisuutta vastaan? Te ette varmaankaan ole koskaan joutuneet asioihin tuommoisten puolisivistyneiden, rikasten porvariperheiden kanssa, mutta minulla on ollut se onni sekä isäni konkurssissa, että kotiopetus-toimissani: minä heidät tunnen. Ettekö luule esimerkiksi rouva Burströmin olevan oikea Kjellandin henkilö, vieläpä kaikista sydämmettömin ja turhamaisin?"
"Kyllä tosiaankin," vastasi Cecilia, "sen kyllä uskomme. Minulla ei ole suurta kunnioitusta Burströmiläisiä kohtaan," jatkoi hän, halveksivasti nykähyttäen olkapäitään. "Mutta luuletteko te todella kaikkien rikasten olevan ahneita, teeskenteleväisiä ja sydämmettömiä ja kaikkien köyhien olevan rikasten sorrettavina, petettävinä ja turmeltavina? Ettekö usko olevan semmoisiakin rikkaita, jotka tuntevat osanottoa ja todellakin tahtovat auttaa?"
"Onhan niitä ihan varmaan, varsinkin koko joukko semmoisia, jotka siitä puhuvat. Onpa niitä paljo, jotka toimittelevat apumarkkinoita, kokoovat köyhäinkoteja ja turvapaikkoja ja jakavat hopeahäissänsä summittain rahaa köyhille. Antoihan esimerkiksi Burströmkin hopeahäissänsä 10,000 kruunua köyhien varalle."
"Niin, ja olihan se hyvin kauniisti tehty."
"Totta se oli kauniisti, ainakin oli niin sanomissa. Voittepa sitä paitsi kuvitella mielessänne, miten iloisella ja ylevällä mielellä hän on sinä päivänä ollut, kun hän muuten aina ajaa kerjäläiset pois eikä koskaan ota kävelylle lähtiessään kukkaroa taskuunsa, ett'ei suinkaan tarvitsisi antaa ropoa eikä lainata."
Kaikki naiset nauroivat.
"Te olette varmaankin oikein paha mies, herra Vigert!" sanoi Cecilia.
"Jos te tuntisitte minun vanhempani ja vanhempieni vanhemmat, saisitte ihan toiset ajatukset varakkaista ihmisistä," vastusti Agnes vakavasti. "Ei koskaan ole sanomissa, mitä he tekevät, eikä mamma ole koskaan osallisena apumarkkinoissa, mutta luulenpa, että jos kysyisitte heidän köyhiltänsä, voisivat he sanoa teille olevan rikkaitakin, jotka tekevät köyhille hyvää."
Hän punastui, kun oli saanut lausutuksi sanansa, ja aikoi vähän hätäisesti ommella työtänsä; hänestä tuntui itsestään, kuin olisi hän tahtonut muka kerskailla.
Herra Vigert kumarsi hänelle tavattoman kohteliaasti.
"Sitä en ollenkaan epäile", vastasi hän, "enkä mitään enemmin halua kuin oppia tuntemaan teidän vanhempanne."
Siitä syntyi hetkisen kestävä ujo äänettömyys. Ei kumpikaan neideistä osannut sanoa mitään. Molemmat ompelivat kiireesti ja katsahtivat nopeasti, kysyväisesti toisiinsa. Mitäkähän oikeastaan heidän vanhempansa, joilla oli ankarat, hienot, vähän vanhanaikaiset mielipiteet, arvelisivat tästä suorapuheisesta nuoresta herrasta?
"No varjele, kello on jo kohta neljä!" huudahti nyt rouva Hedenstam, nousten ja pannen työnsä syrjään. "Nyt saatte te, tytöt ja herra Vigert, mennä vastaan setä Konradille, niin saan minä täällä vähän järjestellä. Miten nopeasti aika onkin kulunut, minä en luullut kellon vielä olevan kaksikaan! Ei koskaan aika kulu niin nopeasti kuin Arnellien seurassa."
Hän nykäsi Ceciliaa leuasta, katsoi häntä silmiin veitikkamaisesti ja ihastuneesti ja suuteli häntä pari kertaa. Neidet Arnell ja rouva Hedenstam kunnioittivat hiljaisesti, syvällisesti, melkeinpä ihmettelevästi toisiansa ja toistensa toimia. Yleensä ihmettelivät Arnell-neidet suuresti ystäviänsä eivätkä koskaan kärsineet kuulla mitään muistutusta heistä. Heillä olikin koko joukko virheettömiä mallihenkilöitä sekä Etelä- että Pohjois-Ruotsissa, joiden kanssa he olivat tavattoman tiheässä ja vilkkaassa kirjeenvaihdossa.
Cecilia ja Agnes käärivät koruompeluksensa kokoon, ottivat hattunsa ja kävelivät alas laivasillalle, seurassansa herra Vigert, joka lakkaamatta huvitteli heitä leikillisellä, viehättävällä tavallaan. Rouva Hedenstam sill'aikaa järjesteli huoneet, laitteli tuoreita kukkia astioihin, katatti pöydän kuistille, asetti esiin voileipäpöydän, niin että kun hovioikeudenneuvos ja hänen kolme vierastansa parinkymmenen minuutin kuluttua astuivat rannasta ylös, oli kaikki valmisna ja hän itse tapansa mukaan seisoi porstuan portailla antamassa miehellensä tervehdyssuutelon.
Hyvin iloisiksi ja hupaisiksi vilkastuivat mielet päivällisten aikana. Neidet Arnell ja setä Konrad, joksi he sanoivat hovioikeudenneuvosta, olivat hyvin hyvät ystävät; Konrad laski leikkiä ja ivasi heitä aina jostakin ihailijasta, niin että lakkaamatta naurettiin ja ilvehdittiin, milloin he vain joutuivat yhteen.
"Niin, pikku Cissa, nyt siitä kohta tosi tullee!" sanoi hovioikeudenneuvos, naukattuaan pienen päivällisryyppynsä ja pantuaan lasin pöydälle. "Minä tapasin tänään erään luutnantin ja pyysin häntä tulemaan ensi sunnuntaina meille. Minä kerroin sinunkin olevan täällä ja että sinusta olisi hyvin hupaista tavata häntä."
Cecilia punastui aivan korviaan myöten. Hänen kanssansa oli helppo narrikoida, sillä hän tulistui pian ja syttyi helposti kuin ruuti.
"Mitenkä voittekaan, setä, sanoa mitään semmoista?" huudahti hän."Ikäänkuin minä piittaisin semmoisesta…"
"Niin, hyvä pikku Cissa, minä luulin sinun rakastavan häntä," vastasi neuvos viattoman näköisesti, "punastuthan sinä aina, kun mainitaan vain hänen nimeänsä."
"Tiedättehän kyllä, setä, että minä punastun ihan ilman syyttäkin," vastasi Cecilia hehkuen niin että oikein korvan lehtiä poltti.
Herra Vigert katseli häntä puoli ivallisesti, syödessään seinää vasten nojautuneena suurta voileipää ja juustoa. Niin, olipa hänestä oikein merkillistä, miten helposti muutamat tytöt punastuvat ihan syyttä — taikkapa semmoisten herrojen tähden, jotka hänen mielestään olivat melkein sama kuin ei mitään.
Sitte istuuduttiin pöytään ja jatkettiin puhelua samaan suuntaan. Vigert ei puhunut niin paljoa kuin ennen; hän paraastaan kuunteli ja teki havaintojansa.
Päivällisen jälkeen oleskeltiin kuistissa ja juotiin kahvia. Sitte lauloivat Cecilia ja rouva Hedenstam yhdessä ja Agnes säesti soitolla.
Herra Vigerttiä musiikki ei ollenkaan viehättänyt, vaikka hän oli siksi kyllin kohtelias, että aina toista vakuutti; hän tajusi yhtä vähän musiikkia kuin varis, ja kun naiset rupesivat yhdessä laulamaan erästä kappaletta "Figaron häistä," istuutui hän sohvalle pianon vastapäätä ja tutki huvikseen heidän vartaloitansa ja katsettansa. Neiti Cecilialla oli pitkä, hoikka, muhkea vartalo ja pieni pää, jota hän piti pystyssä hyvin ylevällä, jopa vähän ylpeälläkin tavalla. Muuten ei hän ollut erinomaisen kaunis, mutta kasvot puhuivat selvää kieltä, niistä kuvastuivat hänen sielunsa pienimmätkin väreet.
Agnes oli pienempi Ceciliaa, mutta paljoa kauniimpi. Hänellä oli kalpea, säännöllinen muoto ja tummanharmaat, suloiset, säihkyvät silmät.
Herra Vigert piti enemmin Agnesista, mutta Cecilia häntä enemmän huvitti. "Neiti Agnes tarvitsee jotakin, joka häntä vilkastuttaa," ajatteli hän, "hän näyttää välistä niin kelvottoman autuaalta ja teeskennellyn hartaalta. Muuten hän olisi oikein lumoava."
Laulun loputtua mentiin ulos kävelemään ja nauttimaan ihanaa kesäiltaa, lämpöistä ilmaa ja vähän hiljennyttä linnunlaulua. Kotiin palattua syötiin illallinen, ja sitte katsoi herra Vigert olevan ajan sanoa hyvää yötä ja kiittää miellyttävästi kuluneesta päivästä.
Hyvästi jättäessään piti hän Agnesia hetkisen kiinni kädestä ja sanoi hymyillen: "Tiedättekö, mitä olen koko illan ajatellut, neiti?"
"En," vastasi Agnes kummastuen.
"Minä olen koko ajan ajatellut pienoista Heinen runoa. Jos tahdotte lukea sen, niin on se 'Buch der Lieder'-kokoelmassa 'Dichterliebe'-kappaleessa ja alkaa näin: 'Im Rhein, im heiligen Strome, da spiegelt sich — —' [Laulukirja. — Runoilijan rakkaus. — Reinissä, pyhässä joessa, kuvastuu —.] Sen pikku runon kirjoittaja minä mielelläni tahtoisin olla ja sitte omistaa sen teille — jos näette olisin teihin rakastunut!"
Hän nauroi, päästi neiden käden, kumarsi pari kertaa muulle herrasväelle ja juoksi alas portaita sekä polkua myöten, joka vei Burströmin huvilaan; Agnes katseli vähän kummastellen hänen jälkeensä.
Kotiin tultuaan sai hän kuulla, ett'ei rouva Burström ollut tullut illaksi kotiin; herra ja neiti olivat jo käyneet levolle. Kun kello oli jo puoli yksitoista, eikä Vigerttiä enää haluttanut lähteä metsään kävelemään ja filosofiallisia miettimisiänsä jatkamaan, meni hänkin vuoteelle, mutta kuluipa pitkä hetki, ennenkuin hän nukkui. Hän muisteli Arnell-neitejä ja kulunutta päivää. Mitähän oli Cecilia oikeastaan tarkoittanut, kun sanoi, ett'ei Vigertillä ollut taipumusta rakkauteen? Se lauselma ei häntä viehättänyt. Ei kukaan nuori, mies eikä nainen, mielellään kuule semmoisia sanoja kuin ett'ei hän tajua rakkautta, varsinkin jos sanoja on toista sukupuolta kuin se, jolle niin sanotaan. Hän aprikoitsi, mimmoinenkohan nainen Cecilia oikeastaan oli. Epäilemättä oli häntä paljon imarreltu eikä hän myöskään ollut vapaa keikailemisesta, mutta Vigert ei oikein voinut uskoa, että hänessä voisi syntyä mitään syvällistä tunnetta. Agnes sitä vastoin…