Tuskin maalle tultuaan tahtoi Melirytos lähteä hyväntekijänsä haudalle, mutta hänen seuraajansa selittivät, että heillä oli käsky heti viedä hänet poliisiasemalle. Hän seurasi siis heitä poliisikomisariuksen luo, jolle hän heti uudisti ennemmin hyljätyn pyyntönsä.
Tämä vastasi hänelle, että hänellä oli käsky saattaa hänet varmaan talteen ja jätti hänet vankilantirehtöörin haltuun, joka antoi viedä hänet yksinäiseen koppiin.
Melirytos luuli uneksivansa, hän ei voinut löytää minkäänlaisia selitystä siihen kohteluun, jonka alaiseksi hän joutui. Koko yön vietti hän arveluissa, joskin suru hänen hyväntekijänsä kuolemasta joskus vei ylivallan kaikilta muilta tunteilta.
Aikasin seuraavana aamuna vietiin hänet hänen suureksi helpotuksekseen tuomioistuimen eteen. Kuulustelu, ajatteli hän, selittää kaikki ja pelastaa hänet tästä epätietoisuuden tilasta. Tavan mukaan tehtiin hänelle seuraavat kysymykset:
"Nimenne?"
"Themistokles Melirytos."
"Kotipaikka?"
"Paros."
"Ikänne?"
"Kaksikymmentäneljä vuolta."
"Toimenne?"
"Kirjuri Metaksaalla."
"Koska saitte tiedon herra Metaksaan kuolemasta?"
"Paroksella poliisivirkamiehen kautta, joka vangitsi minut."
"Koska matkustitte Parokselle?"
"Tämän kuun kymmenentenä päivänä."
"Mihin aikaan päivästä?"
"Kello viisi aamulla."
"Kuinka jätitte herra Metaksaan sinä aamuna?"
"Hän nukkui."
"Mistä tiesitte, että hän nukkui?"
"Hänen palvelijansa sanoi sen minulle."
"Ettekä te mennyt sisään sanomaan hyvästi hänelle?"
"En, minä en tahtonut häiritä häntä hänen unessaan."
"Se kuuluu kummalliselta, kun ajattelee sitä ystävällistä suhdetta, mikä oli teidän välillänne, että te matkustitte sanomatta hyvästi hänelle."
"Minä olin ottanut jäähyväiset häneltä jo illalla, kun tiesin, että tulisin matkustamaan seuraavana aamuna."
"Te olitte jo ennemmin iltapäivällä ollut poissa. Mihin te menitte ja mihin aikaan tulitte takaisin?"
"Minä kävin ensin notario Serlendiksen luona ja menin hänen luotaan herra Skuludiksen luo, jonka kanssa tulin takaisin Metaksaan luo. Sitten seurasin herra Skuludista hänen kotiinsa ja viivyin siellä kello yhteen yöllä, jolloin läksin kotiin."
"Mihin menitte ja mitä teitte, kun olitte tullut kotia?"
"Menin heti huoneeseeni, tein matkavalmistuksen ja menin levolle."
"Oliko teidän kotiintullessanne ovi sulettu vai auki?"
"Se ei ollut sulettu, ja minä luulin, että palvelija jostain syystä oli jättänyt sen auki."
"Teillä oli portinavain?"
"Oli."
Tuomari antoi nyt kutsua Serlendiksen.
Tämä selitti, että Melirytos saman kuun yhdeksäntenä päivänä iltapäivällä oli käynyt hänen luonaan hänen konttorissaan ja pyytänyt häntä hankkimaan hänelle kymmenentuhannen drakman lainan, vakuutuksella että hän lyhyen ajan kuluttua maksaisi sen takaisin. Omasta alotteestaan oli hän sitten uskonut hänelle, että herra Metaksas yksityisesti tehdyssä testamentissa oli asettanut hänet ainoaksi perillisekseen. Serlendis lisäsi lopuksi, ettei hän tahtonut suostua lainanvälittäjäksi, koska hän tiesi, että Metaksas kuukautta ennen notarion kirjoittaman testamentin kautta oli jättänyt koko omaisuutensa sisarenpojalleen Gregorikselle. Jos hän senjälkeen lain mukaan ja testamentin määräyksen jälkeen olisi tahtonut tehdä muutoksia joko osittain tai koskeva testamenttia kokonaisuudessaan, niin voi se tapahtua ainoastaan notarion vahvistaman liitteen kautta, lisättynä entisiin määräyksiin.
Tälle selitykselle näytti tuomari panevan suuren merkityksen.
Serlendiksen jälkeen kutsuttiin ne henkilöt, jotka yhdeksäntenä päivänä ovat olleet hänen konttorissaan. He selittivät yhdenmukaisesti kuulleensa, kuinka Melirytos oli pyytänyt kymmenen tuhannen drakman lainaa ja vakuuttanut, että hänellä pian olisi hallussaan omaisuus, joka kymmenkertaisesti vastaisi sitä summaa.
Kun Skuludis kutsuttiin, selitti hän, että Melirytos oli tullut hänen luokseen yhdeksännen päivän iltana ja että hän ja hänen tyttärensä olivat seuranneet häntä Metaksaan luo. Tuomarin kysymyksen johdosta ilmoitti hän vielä, että hän Metaksaan toivomuksen mukaan oli kihlannut tyttärensä nuoren Melirytoksen kanssa.
"Anteeksi, että minä näytän tahtovan tunkeutua teidän perheoloihinne", sanoi tuomari. "Minä tahdon on kuitenkin niin paljon kuin mahdollista rajoittua vain siihen, mikä voi saattaa valaistusta asiaan. Melirytos on köyhä. Eikö herra Metaksas sanonut sitä teille, kun hän ehdotti häntä teidän vävyksenne?"
"Ystäväni Metaksas sanoi minulle, ettei Melirytoksella ollut mitään omaisuutta, mutta että hänellä oli kaikki mitä tarvittiin sellaisen hankkimiseen, tietoja ja työkykyä."
"Hän ei niinmuodoin", jatkoi tuomari, "kuolemansa edellisenä iltana puhunut mitään siitä, että hän oli asettanut Melirytoksen perillisekseen?"
"Melirytoksen perillisekseen!" huudahti Skuludis. "Ei, sitä hän ei sanonut. Se on loukkaus Melirytosta kohtaan."
"Ja lähdittekö samana iltana herra Metaksaan talosta Melirytoksen seurassa?"
"Lähdin."
"Kuinka paljon oli kello, kun Melirytos erosi teistä?"
"Kello oli yksi yöllä."
Janko, joka nyt kutsuttiin, uudisti ennen antamansa tiedonannot. Hän pysyi väitteessään, että Melirytos, tultuaan kotiin yöllä, vielä kerran oli mennyt hänen herransa huoneeseen ja että hän oli kuullut hänen siellä puhuvan Melirytoksen kanssa. Kysymykseen, tiesikö hän, että hänen herransa oli tehnyt Melirytoksen perillisekseen, vastasi hän ettei hän ollut kuullut mitään sellaista.
Hän sai mennä ja Melirytos tuotiin kuulusteltavaksi uudelleen.
"Tämän kuun yhdeksäntenä päivänä", sanoi tuomari, "käännyitte te notarien puoleen saadaksenne kymmenentuhannen drakman lainan. Voitteko ilmoittaa, mihin tarkoitukseen tarvitsitte rahat?"
Kun hän huomasi, että Melirytos epäröi, mitä hän vastaisi, lisäsi hän: "Elkää unhottako, että te olette velvollinen sanomaan meille koko totuuden."
"Jos oikeus katsoo sopivaksi tunkeutua minun yksityiselämäni salaisuuksiin, niin en minä tahdo vaieta niistä, vaikkakin niistä puhuminen on minulle vastenmielistä. Minä olen tosin kyllä pyytänyt lainaa, mutta vain erityisessä tapauksessa. Aikomukseni oli pyytää neiti Aglaia Skuludiksen kättä ja ainoastaan siinä tapauksessa, että tämä nuori neiti myöntyisi minun kosintaani, minä tarvitsin kysymyksessä olevan kymmenentuhannen drakman summan."
"Mutta te selititte notariolle, että te voitte antaa vakuudeksi pyytämäänne summaa kymmenkertaisesti vastaavan kiinteimistön. Täällä Syrassa teillä ei ole mitään omaisuutta. Mitä te sillä siis tarkoititte?"
"Se on kyllä totta, ettei minulla itselläni ole mitään kiinteimistöä, mutta herra Metaksas on testamentannut minulle omansa Sentähden minä nostinkin lainata rahaa, kun en minä hyväntekijäni eläessä tahtonut enkä voinut vastaanottaa mitään hänen omaisuudestaan."
"Herra Metaksas on siis asettanut teidät perillisekseen? Kuinka se on selitettävissä? Eikö hänen sisarenpoikansa ollut hänelle läheisempi?"
"Minun asiani ei ole", vastasi Melirytos vältellen, "ottaa selvää niistä perusteista, millä herra Metaksas mieluummin tahtoi jättää omaisuutensa jollekulle toiselle kuin sisarenpojalleen."
"Niinmuodoin on hän tehnyt testamentin, jossa hän asettaa teidät perillisekseen?"
"Niin."
Melirytos veti testamentin taskustaan ja jätti sen tuomarille, joka tarkkaan katseli sitä.
"Onko tämä herra Metaksaan omakätinen allekirjoitus?" kysyi hän.
"Tietysti", vastasi Melirytos tyynesti.
"Mutta se ei missään tapauksessa ole samaa käsialaa kuin itse testamentti."
"Se on helposti selitettävissä, kun herra Metaksas ei itse ole sitä kirjoittanut."
"Kuka sitten on sen kirjoittanut?" kysyi tuomari epäillen.
"Minä", vastasi Melirytos.
"Kuinka, tekö?"
"Niin", vastasi Melirytos tyynesti, "herra Metaksas saneli sen minulle."
"Vai niin, onko herra Metaksas todellakin sanellut testamentin teille?" kysyi tuomari kiinnittäen läpitunkevan silmäyksen häneen. "Tahtoisitteko myöskin sanoa minulle, milloin se tapahtui?"
"Tämän kuun yhdeksäntenä päivänä, päivällisen tienoissa."
"Ahaa, vai yhdeksäntenä", huomautti tuomari ivallisesti, "viimeisenä päivänä, minkä hän oli elossa. Se oli onnellinen sattuma, herra Melirytos, ettei hän viivytellyt kymmenenteen."
Melirytos vei nenäliinan silmilleen.
"Säästäkää tuollaiset traagilliset ilveilynne siksi, kunnes saatte tuomionne", sanoi tuomari vastenmielisyydellä. "Ehkä niillä silloin on enemmän vaikutusta. Mutta siihen asti saatte pysyä vankilassa."
Tällä tavoin näki Melirytos, samassa silmänräpäyksessä kun hän oli toivonut selityksensä kautta puhdistaneensa itsensä ja pääsevänsä vapaalle jalalle, joutuvansa takaisin vankilaan, epäiltynä hyväntekijänsä murhasta.
Käsky annettiin, että vangittua on tarkasti vartioitava, eikä ketään saanut päästää hänen luokseen.
Todistusten hankkiminen, todistajain kuulustelu, joista useat, kuten syytetyn äiti, asuivat Paroksella, kesti yli kuukauden ajan.
Vihdoinkin koitti tutkintopäivä. Lukematon joukko ihmisiä oli saapunut oikeussaliin ja oikeus huoneuston läheisyyteen.
Ei ainoastaan Parokselta, vaan muiltakin lähisaarilta oli uteliaita saapunut. Metaksaan, yleisesti rakastetun miehen murha oli lavealti herättänyt mitä suurinta huomiota. Ne, jotka olivat tottuneet pitämään Melirytosta kunniallisena miehenä, eivät tahtoneet uskoa hänen rikollisuuttaan; toiset taas, ja niistä oli suuri enemmistä, olivat kauhulla vastaanottaneet sanoman rikoksesta, josta häntä syytettiin. Ei koskaan oltu kuultu puhuttavan suuremmasta epäkiitollisuudesta, ei koskaan ollut murha tapahtunut inhottavimmissa olosuhteissa.
Kun syytetty tuotiin saliin, pitivät ainoastaan ne, jotka lähemmin tunsivat hänet, sitä tyyneyttä, millä hän silmäili ympärilleen, ja varmuutta hänen käytöksessään todistuksena hänen syyttömyydestään; mutta useimmat läsnäolijoista näkivät siinä ainoastaan merkin paatuneen pahantekijän uppiniskaisuudesta.
Tutkinto ulotettiin todistajain kuulustelulla. Näiden joukossa herätti erittäinkin vanha Janko läsnäolijain huomiota ja osanottoa. Hänen valkonen tukkansa laskeutui molemmin puolin alas olkapäille, hän piti päänsä alaspäin, ikäänkuin vuosien kuorman ja surujen painamana; hänen kalpea otsansa ja itkusta punaset silmänsä puhuivat hänen syvästä surustaan. Hänen lausuntonsa epäämätön totuudenmukaisuus, mikä sillä oli Melirytoksen kertomuksen kanssa siitä mitä tämä oli tehnyt kotiin tultuaan murhayönä, teki syvän vaikutuksen niin tuomareihin kuin kuulijoihinkin.
Kun Skuludiksen vuoro tuli esiintyä ja hän huomasi Melirytoksen syytettyjen penkillä, tahtoi hän heittäytyä hänen syliinsä, mutta oikeudenpalvelijat estivät hänet siitä. Kun hän jälleen oli toipunut, uudisti hän entiset lausuntonsa, mutta väitti mitä päättäväisimmin ettei mitään testamenttia ollut olemassa Melirytoksen hyväksi. Syytetty yritti keskeyttää häntä, mutta tuomari käski hänen vaieta ja odottaa kunnes häneltä kysyttäisiin.
Serlendiksellä, joka nyt esiintyi todistaakseen asiassa, oli lasisilmät silmillä. Hänen huulillaan leikki hymyily, joka samalla kertaa näytti osottavan ujoutta ja osanottoa syytetylle. Hän yritti voimainsa mukaan antaa äänelleen vakuuttavaa, eli oikeammin hunajanmakeaa kaikua.
Hänelle oli syytetty aina "hyvin kunnianarvoisa herra Melirytos, korkeasti kunnioitettu herra Melirytos", Hän selitti, että "kunnianarvoisa" herra Melirytos muutamaa tuntia ennenkuin pahantekijät murhasivat herra Metaksas raukan, oli vakuuttanut hänelle, että hänellä pian oli hallussaan suuri omaisuus ja että hän oli hänelle puhunut testamentin olemassaolosta, jonka herra Metaksas hänen kauttaan oli valmistanut ja jonka mukaan kaikki myöhemmät testamenttimääräykset täytyi tapahtua tähän sisältyväin lisäysten kautta. Kysyttynä yksityistestamentin allekirjoituksen suhteen, myönsi notario, että se oli hyvin vainajan nimikirjoituksen näköinen, mutta että kuitenkin jonkunverran erilaisuutta oli huomattavissa näiden välillä.
Sittenkun todistajat oli kuulusteltu otti yleinen syyttäjä puheenvuoron. Hänen puheensa oli vilkas ja voimakas. Hänen päätelmänsä olivat lyhyesti valmistetut ja tekivät vakuuttavan vaikutuksen.
Aste asteelta kehitti hän ne tapahtumat, jotka osottivat, ettei ollut edes epäilyksen varjoakaan siitä, ettei Metaksas ollut tullut murhatuksi. Hän esiintoi, että murhan jälkeisenä aamuna portti oli ollut lukitsematta, vaikkei siinä huomattu pienintäkään jälkeä siitä, että se olisi avattu väkivallalla, ja ettei kenelläkään, paitsi uskollisella Jankolla, jolla myöskään ei voinut olla pienintäkään hyötyä herransa kuolemasta, jota hän jumaloi, ollut portinavainta.
Hän merkillepani senjälkeen edelleen, että murhaaja ei kernaasti voinut olla tavallinen varas, koska murhatun rahat ja muu omaisuus olivat aivan koskemattomat.
"Kenellä siis", huudahti hän, "olisi ollut joitakin vaikuttimia tämän rikoksen tekemiseen, jos ei sillä, joka toivoi saavansa hedelmät siitä, jos ei Melirytoksella, joka seisoo täällä edessämme vainajan testamentti kädessään? Mutta tämä testamentti, joka tempaisi Melirytoksen hänen köyhyydestään ja nostaisi hänet rikkauden huipulle, minkä arvoinen se on? Se on alusta loppuun asti testamentin omistajan itsensä kirjoittama ja siinä on ainoastaan vainajan allekirjoitus. Ja edelleen: onko tämä allekirjoitus uskottavain todistajain todistama? Sellainen kuin asianlaita nyt on, peruutetaan jokainen yksityinen testamentti, jokainen entinen notarion kautta tehty määräys, joka ei ole liite siihen ja juuri vastoin sitä määräystä, mikä tässä on erityisesti painostettu."
"Koska antoi hän tehdä sen uuden testamentin?"
"Muutamaa tuntia ennen kuin rikos tapahtui."
"Koska on Melirytos esittänyt sen? Vasta sitten kun hän on tehnyt rikoksen, kun hänen uhrinsa ei enää voinut tehdä vastaväitteitä sitä vastaan."
"Kuka voisi enää epäillä? Testamentti on väärennetty tai pikemmin allekirjoitus pakotettu väkivallalla! Melirytos tulee kotiin myöhään yöllä, hän menee herransa huoneeseen ja puhuu hänen kanssaan. Miksi kieltää hän tämän tosiasian, kun Janko kuitenkin on kuullut sen? Tällä hetkellä eli Metaksas vielä; seuraavana aamuna löydetään ainoastaan hänen verinen ruumiinsa. Miksi matkusti Melirytos jo aikasin, jo ennen päivän nousua saarelta? Miksi matkusti hän ensin käymättä ukon huoneessa, kun palvelija kehotti häntä siihen?"
Syyttäjä lopetti puheensa vaatien syytetylle edesvastuuta testamentin väärentämisestä ja Metaksaan murhasta.
"Mitä rangaistuksen laatuun tulee, jätän sen oikeuden ratkaistavaksi."
"Minä tunnen", lisäsi hän, "leijonan raivon, tiikerin verenhimon; mutta koskaan en ole kuullut puhuttavan tällaisesta julmuudesta, en edes petoeläinten kesken; minkään kansan lakikirjoissa ei löydy rangaistusmääräystä, joka vastaisi näin inhottavaa rikosta."
Yhä enenevällä ihmettelyllä kuunteli Melirytos tätä syytösten kokoonhaalimista.
Syyttäjän todisteet tuntuivat hänestä niin valtaavilta, hänen johtopäätöksensä niin taitavasti perustelluilta, että hän tunsi, että hän itsekin olisi tullut niistä vakuutetuiksi, jos hän ei olisi tiennyt itseään viattomaksi.
Niin pian kun syyttäjä oli lopettanut lausuntonsa, nousi Melirytos arvokkaasti. Hän sanoi, että mikä suretti häntä kuolemaan asti, oli se surullinen loppu, minkä hänen hyväntekijänsä oli saanut, jota kohtani hän aina oli tuntenut pojan rakkautta. Vaikkakin se hänelle oli lisäys onnettomuudessa, että uskottiin hänet syylliseksi toisen isänsä murhaan, niin kantoi hän nureksimatta sellaisen syytöksen, kun hänen täytyi tunnustaa, että ihmeteltävä ketju sitovia olosuhteita ja todennäköisyyksiä löytyi häntä vastaan. Luottaen totuuden voimaan oli hän hyljännyt puolustajan asettamisen itselleen ja nytkään vielä, kun näyttää siltä, että totuutta on vaikea todistaa, ei hän tahtonut, että hän pelastuksestaan saisi kiittää asianajajan taitavaa puolustuspuhetta, vaan asetti hyvin yksinkertaisesti kaikkia näennäisiä todisteita vastaan hänen rikollisuudestaan ehdottoman kieltonsa siitä.
Hän vakuutti uudelleen, että herra Metaksas omasta vapaasta tahdostaan oli sanellut testamentin hänelle, ja että hän itse mitä vastahakoisimmin oli taipunut vanhuksen tahtoon. Hän vakuutti, että Metaksas itse oli sen allekirjoittanut, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta niitä perusteita, mitkä olivat saaneet vanhuksen menettelemään sillä tavalla. Hän lisäsi vielä, ettei Metaksas koskaan ollut puhunut hänelle mistään aikaisemmasta testamentista. Hän oli itse jo yhdeksännen päivän iltana antanut hänelle luvan matkustaa Parokselle ja toivottanut hänelle onnellista matkaa, jottei hän olisi tullut häirityksi seuraavana aamuna, ja hän oli vihdoin lähtenyt matkaan aavistamattakaan, että rikos oli tapahtunut.
"Tämä on koko minun puolustukseni", jatkoi hän, "ja joskin asianhaarat näyttävät olevan minua vastaan, niin on minulla kuitenkin totuus puolellani."
Tämän puolustuksen heikkous teki kaikkiin läsnäolijoihin kiusallisen vaikutuksen. Välinpitämättömät pudistivat epäillen päätään; Melirytoksen ystävät peittivät kasvonsa käsillään, ja Skuludis, joka näki surullisen päätöksen olevan tulossa, itki kuin lapsi.
Tuomarit vetäytyivät neuvottelemaan.
Pelottava mielenliikutus vallitsi saliin kokoontuneiden keskuudessa, kaamea mutina kävi yli joukon, merenaaltojen kohinan tapainen, joka ennustaa lähestyvää myrskyä. Kun tuomarit tunnin kuluttua taasen näyttäytyivät ja julistivat kuolemantuomion Melirytokselle, jonka katsottiin tehneen väärennyksen ja murhan, ei kuulunut pienintäkään myötätuntoisuuden ääntä tuomitun puolesta. Siellä löytyi tosin kyllä myöskin monta henkilöä, jotka tunsivat Melirytoksen ja arvossapitivät häntä, mutta kammo rikoksen johdosta, josta hänet oli tuomittu, oli kuolettanut kaikki osanoton tunteet heissä. Mitä Skuludikseen tuli, oli hän tuskin kuullut tuomion ennenkuin hän meni tainnoksiin ja hänet täytyi viedä ulos.
Totuuden nimessä ei kuitenkaan saa jättää mainitsematta, että ainakin yksi valittava ääni kuului. Kun notario Serlendis läksi salista, kuultiin hänen useampaan kertaan lausuvan: "Säälittävä ihminen! Mies parka!"
Niin pian kun Skuludis oli toipunut pyörtymystilastaan, riensi hän vankilaan. Tuomittu oli kaikkea muuta kuin murtunut; mutta hän ei myöskään osottanut ylvästä välinpitämättömyyttä elämänsä suhteen. Hän oli vain huumaantunut kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut oikeudenkäynnin aikana, ja hänen oli vaikea koota ajatuksiaan.
"Lähettäkää heti armonanomus!" huudahti Skuludis. "Laki myöntää kuusi viikkoa siihen, kiirehtikää käyttämään hyväksenne tätä aikaa."
"Armonanomus?" huudahti Melirytos, ihmetellen katsellen häntä. "Jos minulle olisi luvallista vaatia oikeutta, niin en epäröisi minuuttiakaan; mutta ainoastaan syyllinen pyytää armoa, minä en ole syyllinen, minä en pyydä sitä."
"Mutta teidän kuolemanne on varma; ei ole muuta keinoa välttää sitä."
"Kuolemani", sanoi Melirytos kalveten. "Minä tiedän sen, ja minua huolestuttaa, että minun väärien todistusten kautta harhaan joutuneiden tuomarien eksytysten tähden täytyy kuolla. Minä olen nuori, enkä kernaasti tahtoisi erota tästä elämästä, joka näytti tarjoavan minulle mitä ihanimpia toiveita, kun minä olin niin lähellä saada kutsua teidän tytärtänne, rakkauteni esinettä, omakseni. Tämä kaunis unelma tulee tyhjäksi tehdyksi kuoleman kautta."
"Me saisimme pian tutustua kaikkiin nautinnoihin, mitä rikkaus voi tarjota, kun herra Metaksas, jonka kuolema tulisi olemaan ainoa suruni elämässäni, oli testamentannut minulle koko omaisuutensa."
"Kuinka, Melirytos, te väitätte —"
"Minä näen surukseni", vastasi nuorukainen katkerasti, "että tuomio on antanut paraimmille ystävillenikin oikeuden epäillä minua. Niin Skuludis, minä pysyn väitteessäni, että herra Metaksas on testamentannut minulle omaisuutensa. Se on ensi kertaa, kun te kuulette sen minun suustani. Testamentti valmistettiin todellakin vainajan viimeisenä elinpäivänä, ja hän kielsi minua erityisesti sanomasta sitä teille, niin kauvan kuin hän eli."
Skuludis löi rintaansa. "Mikä onneton kohtalo meitä vaivaakaan!" huudahti hän. "Mutta teidän täytyy itsekin myöntää, että minun luottamukseni teihin täytyy olla rajaton, voidakseni uskoa teidän sanojanne."
"Minä tiesin sen", vastasi Melirytos, "senvuoksi en olekaan suuttunut tuomareilleni. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia teiltä muuta."
"Mutta se toinen testamentti hänen sisarenpoikansa eduksi —".
"Siihen nähden voin vain sanoa teille samaa kuin sanoin tuomareille: herra Metaksas ei ole koskaan maininnut sanaakaan siitä minulle. Sen olemassaolo on minulle selittämätön arvoitus. Kun herra Metaksas saneli minulle viimeisen tahtonsa, olisi hän kai siinä maininnut jotain tästä paperista. Mutta päinvastoin antoi hän minulle, kun minä tahdoin pyytää hänen sisarenpoikansa puolesta, pitkän selityksen siitä, minkätähden hän ei tahtonut, että edes pieninkään osa hänen omaisuudestaan joutuisi Gregoriksen käsiin. Kaikkityyni on minulle arvoitus, jonka selittäminen tulee olemaan minun elämäni päämäärä, jos minun suodaan elää."
"Mutta teidän täytyy elää, vaikkakin vain saadaksenne selville totuuden", huudahti Skuludis painaen hänet rintaansa vastaan. "Pyytäkää armoa, niin te saatte elää."
"Minä olen jo sanonut teille, että minä haluan elää. Minulla on tuhannen syytä siihen. Mutta tahdotteko, että minun raskaan kuormani lisäksi vielä pitäisi saada kunniattomuuden? Tahdotteko, että minun pitäisi Aglaialle tarjota nimen, jota hänen täytyisi punastua? Sokeat tuomarit ovat tuominneet minut syylliseksi. Heillä on oikeus langettaa kuolemantuomion minun ylitseni. Mutta minä olen syytön enkä tahdo ostaa henkeäni häpeällisellä tunnustuksella. Minä en tee armonanomusta."
Skuludis pudisti itkien hänen kättään. "Olkoon niin, älä pyydä armoa, vaan vaadi oikeutta. Jos sinä rakastat minua, säälistä — Aglaiaa kohtaan, ja jos vielä löytyy oikeutta maan päällä, niin sinun täytyy tulla pelastetuksi."
Melirytos antoi viimeinkin perään Skuludiksen rukouksille. Hän kirjoitti armonanomuksen, mutta aivan toisella tavalla kuin sellaisia hakemuksia tavallisesti kirjoitetaan. Hän selitti hyvin yksinkertaisesti, ettei hän ollut syyllinen siihen rikokseen, mistä hänet oli tuomittu, ja vaati tuomiota kumottavaksi.
Heti kun kirjoitus oli valmis, otti Skuludis sen ja jätti vangin heti pannakseen kaikki voimat liikkeelle: saavuttaakseen onnellisen tuloksen tahtoi hän heti lähteä Ateenaan.
Seurataksemme oikeusnäytelmää olemme joksikin aikaa jättäneet muutamia kertomuksemme päähenkilöistä syrjään. Punastunein poskin ja hymyilevin huulin oli Aglaia kihlattunsa seurassa jättänyt vanhan Metaksaan asunnon ja palannut kotiinsa, missä yli puoli yötä kului molemminpuolisissa rakkaus- ja uskollisuuslupauksissa. Puoliyö oli aikoja sitten ohi, kun rakastavat vihdoinkin erosivat.
Neljä päivää oli jo kulunut Melirytoksen matkan jälkeen, ja Skuludis teki mitä suurimpia yrityksiä salatakseen tyttäreltään Melirytoksen paluun ja vangitsemisen. Mutta lopultakin, kun hän ei enää voinut täydelleen salata totuutta, sanoi hän, että Melirytos kyllä taasen oli Syrassa, mutta että tutkimuksia murhan johdosta oli alettu toimeenpanna ja että tuomioistuin, toivossa saada painavia todistuksia vainajan ystäviltä, m.m. Melirytokselta, oli kieltänyt näiltä kaiken yhteyden Syran asukasten kanssa.
Jo isänsä ensimäisten sanojen johdosta pelästyi Aglaia. Kun hän oli lopettanut, pyrskähti hän itkemään. Mutta pian näki hän, ettei kyyneleistä ollut mitään hyötyä ja päätti alistuvaisuudella odottaa tutkimusten tuloksia ja tuomiota.
Kuumeentapaisella kärsimättömyydellä laski Aglaia päiviä, tunteja, minuutteja, ja kun vihdoinkin odotettu päivä tuli, näytti hänen aurinkoon päin käännetty silmäyksensä moittivan sitä liian hitaasta kulusta.
Illan tullen kuuli hän hälinää portaissa ja kiiruhti ovelle. Sensijaan että olisi nähnyt Melirytoksen ilosta loistavin kasvoin rientävän vastaan, näki hän tajuttoman ja kalpean isänsä, jota neljä miestä kantoi. Veri virtasi nuoren tytön sydämeen. Hän oli vähällä pyörtyä, sillä hänen isänsä tila ennusti surullisia uutisia.
Skuludis oli ensialuksi aikonut viivyttelemättä toimeenpanna ystävänsä pelastusyrityksen, mutta katsoen siihen, että asian surullinen lopputulos varmasti olisi tullut hänen tyttärensä tietoon, oli hän katsonut edullisemmaksi itse ilmoittaa siitä hänelle, jotta se kohtaisi häntä niin lievästi kuin mahdollista.
Kun hän oli tullut tuntoihinsa, tarttui hän Aglaian käteen ja lempeästi vetäen hänet luokseen sanoi hän: "Rakas lapseni, elämämme on loppumatonta taistelua ja ainoastaan voimakkaat sielut voivat kestää siinä; me vastaanotamme sen kaikkine riemuineen ja iionaiheineen, voimatta kieltäytyä siitä, ja kaikki nurkumisemme on syntiä. Mutta myöskin ovat, rakas lapseni, monet tapahtumat, joita me pidämme suurina onnettomuuksina, ainoastaan koettelemuksia meidän uskomme lujuudesta. Pilvet eivät aina tuo ukkosta mukanaan, ne antavat myöskin usein tarpeellista sadetta. Tällä hetkellä meitä näyttää uhkaavan onneton kohtalo."
"Puhu, isä! Puhu Jumalan tähden!"
"Se on toistaiseksi vain uhkaus. Minun täytyy jättää sinut jo tänä iltana, mutta minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että minä voin pelastaa Melirytoksen — jonka harhaanjohdetut tuomarit ovat tuominneet syylliseksi."
"Tuomittu syylliseksi! Syylliseksi! Mutta, hyvä Jumala, mihin he ovat tuominneet hänet syylliseksi?"
"Mitä meille kuuluu heidän typerä tuomionsa? Onko meidän kohtalomme pelkästään heidän käsissään?" kysyi Skuludis. "Minä pakenen niiden luoksi, jotka ovat tuomarien yläpuolella ja jotka voivat tuomita elämästä ja kuolemasta. — He tulevat antamaan syyttömälle oikeutta ja pelastamaan hänet."
"Isä, he ovat siis tuominneet Melirytoksen kuolemaan?" kysyi Aglaia aivan kauhun ja pelästyksen esikuvana.
"He tulevat hukkumaan häpeään ja pilkkaan, tyttäreni, kun minä muutaman päivän perästä riemulla vien ystävämme vankilasta."
"Onko hän vankilassa?" huudahti tyttö. "Vie minut sitten hänen luokseen, isä. Jos viaton viedään kuormaan, on hänen kihlattunsa paikka hänen vierellään."
"Mutta, lapseni, minähän sanon, että minä matkustan Ateenaan pelastaakseni hänet. Hän on viaton, emmekä me elä vuosisadassa, jolloin viattomuus pitkäksi aikaa jää ilmitulematta. Ole senvuoksi tyyni", jatkoi hän, "kun minä tulen takaisin, lupaan minä viedä sinut hänen vankilaansa ja sinä saat itse vapauttaa hänet kahleistaan."
"Lupaatko sinä minulle, isä, lupaatko sinä minulle takaisin tultuasi viedä minut hänen vankilaansa, mitä ikänä tulee tapahtumaan, hyvää tai pahaa?"
"Tapahtukoon mitä tapahtua voi, hyvää tai pahaa, minä lupaan sen sinulle."
"No matkusta sitten, elä kadota yhtä silmänräpäystä! Auttakoon Jumala sinua toimissasi. Mutta koska sinä tulet takasin?"
"Niin pian kuin mahdollista. Mutta missään tapauksessa ei minun poissaoloni tule kestämään kauvempaa kuin kuusi viikkoa", sanoi Skuludis surullisesti painaen alas päänsä.
"Kuusi viikkoa! Oi, Jumalani!" huudahti tyttö. "Löytyykö joku inhimillinen olento, joka voi kestää kuusi viikkoa tällaista epävarmuutta? Mutta käyköön niin, minä koetan."
Ja Aglaia eli nämä kuusi viikkoa, hän eli jokaisen tunnin tätä loppumatonta aikaa; mutta jokainen tunti sisälsi kokonaisen maailman tuskallista epäilystä ja rauhattomuutta, joka olisi riittänyt vuosiksi jonkun toisen elämässä.
Vihdoinkin, viimeisenä päivänä kuudennella viikolla huomasi hänen silmänsä, joka jännitetyllä tarkkuudella tähysteli merelle, pienen valkosen pisteen. Hänet valtasi äkkinäinen sydämentykytys, sillä hän aavisti, että se oli se alus, joka toi mukanaan Melirytoksen kohtalon. Mitä pitemmälle päivä kului, sen suuremmaksi tuli se valkoinen piste, ja viimeinkin, auringonlaskussa heitti höyrylaiva Pireuksesta ankkurinsa Syran satamassa.
Skuludis astui maihin. Aglaia odotti häntä portilla. "Isä", huusi hän, rynnäten hänen syliinsä, "Rientäkäämme vapauttamaan hänet hänen kahleistaan."
Mutta silloin tunsi hän ukon kyyneleiden putoavan käsilleen. "Minä ymmärrän", sanoi hän, "hänen kuolemansa on päätelty. Voi minua! Voi!" Hänen äänensä petti hänet, hän nojasi päänsä isänsä rintaa vastaan ja hänen silmänsä sulkeutuivat.
Itse asiassa ei tuomiossa voitu osottaa ainoatakaan lieventävää asianhaaraa. Se vahvisti ilman armoa sen kaksinkertaisen rikoksen, jonka raskauttavana asianhaarana, kuten siinä selvästi sanottiin, oli mitä mustin kiittämättömyys. Senvuoksi ei myöskään, Skuludiksen kaikista yrityksistä huolimatta, oltu voitu löytää mitään syytä armahtamiseen, ja vieläkin vähemmän juuri sentähden, kun itse armonanomuksen pikemmin voitiin katsoa olevan paatuneen pahantekijän uhmailevaa hävyttömyyttä kuin katuvaisen syntisen rukousta.
"Rohkeutta", sanoi Skuludis, sulkien tyttärensä lujemmin syliinsä, "rohkeutta lapseni!"
"Niin rohkeutta", sanoi Aglaia, avaten silmänsä. "Tule, menkäämme vankilaan."
"Vankilaan? Aglaia, mitä sinä pyydät minulta!"
"Sinä lupasit, isä. Elkäämme kadottako aikaa. Vankila on nyt ainoa paikka maailmassa, missä aurinko paistaa lempeästi. Menkäämme sinne!"
"Aglaia, minun Aglaiani!" huudahti Skuludis, painaen hänet rintaansa vastaan, "tahdotko sinä tappaa minut? Lupaa minulle taistella onnettomuutta vastaan, lupaa minulle kestää kuin urhea tyttö!"
"Älkäämme kadottako kalliita minuutteja, minä pyydän sinua, isä", vastasi Aglaia päättävästi. "Vie minut vankilaan, jos et tahdo, että minä tulen mielipuoleksi. Vie minut hänen luokseen, niin minä lupaan mitä sinä vain tahdot!"
Verta vuotavalla sydämellä seurasi Skuludis tytärtään vankilaan ja päästettiin, vaikka yö jo oli alkanut, sisään vangin koppiin. Melirytos oli vielä epätietoinen siitä, miten hänen armonanomuksensa on käynyt. Kun ovi avattiin ja hän näki Skuludiksen ja hänen tyttärensä tulevan, hypähti hän ylös penkiltään. "Vihdoinkin olette siis tulleet!" huudahti hän, "minä näen teidät taasen, ystäväni, minä kiitän teitä. Tämä on minun elämäni onnellisin hetki. Juuri nyt tähtäsin minä katseeni rakkaisiin tähtiini, minun sieluni liiteli vapaana ja ilman kahleita teidän luoksenne samassa silmänräpäyksessä kun te, minun ystäväni, astuitte sisään tuomaan minulle vapauden ihanaa lahjaa, joka on minulle kaksin verroin kalliimpi, kun sinä, Aglaia, tulet julistamaan sitä minulle."
Nämä sanat kuultuaan peitti Aglaia nyyhkyttäen kasvonsa käsillään.
"Vapaus", sanoi Skuludis tarttuen Melirytoksen käsivarteen, "vapaus asuu ainoastaan taivaassa! Onnellinen se, joka saa liitää sinne ylös täydelliseen maailmaan, tarvitsematta kokonaan läpikulkea tätä murheenlaaksoa, tarvitsematta pohjaan asti tyhjentää kärsimysten maljaa."
Skuludis oli puhunut tärisevällä, itkunsekaisella äänellä, Melirytos antoi kummastuneena silmäyksensä lentää isästä tyttäreen. Hän ei ymmärtänyt, mitä kaikki tämä merkitsi, kun, kuten hän luuli, ilosanomaa piti tuotaman hänelle.
Mutta siiloin, ikäänkuin yhdellä iskulla poistaakseen kaiken epävarmuuden, tuli vankilanjohtaja papin seuraamana. "Herraseni", sanoi hän kääntyen Melirytokseen päin, "minä tuon tässä mukanani sananpalvelijan. Ehkä tarvitsette hänen apuaan, sillä minun suulliseksi velvollisuudekseni on annettu teille tiedoksiantaa, että oikeuden tuomio on vahvistettu."
"Vahvistettu", vastasi Melirytos tyynesti, "minä ymmärrän, minä kiitän teitä, herraseni, ystävyydestänne. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua minä käytän hyväkseni kunnianarvoisan isän apua. Saanko kuitenkin ensin pyytää teiltä paperia, mustetta ja kynän?"
Johtaja lähti kopista, ja Melirytos sanoi tarttuen tytön käteen: "Aglaia, sinä kuulit, mitä isäsi äsken sanoi. Onnellinen se, joka saa jättää tämän maailman ja muuttaa parempaan. Elä itke! Minun sydämeni on murheellinen meidän pikaisen eromme tähden, mutta mitä se itse asiassa merkitsee? Yksi lyhyt silmänräpäys ijankaikkisuuteen verraten, jonka me vietämme yhdistettyinä taivaassa. Siellä minä odotan sinua."
"Siitä hetkestä asti, jolloin Metaksas yhdisti meidän kätemme", sanoi Aglaia juhlallisella äänellä, "olen minä luvannut olla sinun elämässä ja kuolemassa. Koetuksen hetki on käsissä, sinun ei tarvitse kauvan odottaa minua."
Itkien syleili Skuludis tytärtään. "Aglaia, tyttäreni", sanoi hän murtuneella äänellä, "kuinka sinä voit olla noin julma isääsi kohtaan? Tule, lähtekäämme. Tunti on kulunut, vankila suletaan."
Sillaikaa kun Melirytos Ateenan vankilassa yhä lisääntyneellä rohkeudella odotti kuolemaa, ainoastaan sillä lohdutuksella, että Aglaia ja Skuludis olivat hänen läheisyydessään, oleskeli Gregoris miellyttävässä seurassa Varissa.
Tietoisuus siitä, että hänellä oli hallussaan Metaksaan rikkaudet, joista hän tunsi itsensä aivan varmaksi, miltei huumasi hänet. Ja joskin omantunnon ääni joskus hyvin heikosti saattoi itsensä kuuluviin, oli hänelle helppoa huvituksilla ja irstaisuudella tukahuttaa sen. Ennenkuin hän kuitenkaan aivan kokonaan antautui nautinnoihin, tahtoi hän päästä selväksi eräästä "affääristä" — niinkuin hän kyynillisesti kutsui sitä. Tämä "afääri" oli vanhan Metaksaan murha. Ylimielisyydessään ja sellaisen salaisen ylpeyden tunnolla millä rikollinen ylvästelee teollaan, kirjoitti hän Serlendikselle seikkaperäisen selonteon enonsa murhasta. Hän ei ajatellut, että tämä kirjallinen tunnustus hirveästä murhasta kerran voisi tulla merkitsemään hänen turmiotaan, kun hän notariossa näki ainoastaan kanssarikollisen, joka ei koskaan tunnustaisi sitä roolia, minkä hän itse oli pelannut, ja jonka omien etujen mukaista oli vaieta aina hautaan asti.
Kun hän tämän kertomuksen kautta katsoi kuitanneensa "affäarin", tapahtui tapaus, joka kokonaan johti hänen ajatuksensa uusille urille. Varin hienossa maailmassa tuli hän muutamana iltana tuntemaan erään korkean virkamiehen, herra Pangaloksen ja hänen perheensä. Pangalos omisti suuria rikkauksia, jotka hänen ainoa tyttärensä, Marigo, tulisi perimään. Kun hän oli tottunut hienoilla maailmanmiestavoillaan herättämään myötätuntoisuutta ylhäisemmissä piireissä, onnistui hän täälläkin. Tähän tuli vielä lisäksi, että häntä nyt pidettiin rikkaan Metaksaan perillisenä. Ja hän osasi käyttää hyväkseen olosuhteita.
Kun Gregoriksen ja Marigon silmät keskellä loistavaa juhlaa kohtasivat toisensa, huomasi tuo tottunut naispyydystäjä heti Marigon punastumisesta, että hän oli tehnyt edullisen vaikutuksen tämän kauniin tytön sydämeen.
Häneen itseensä vaikutti ihanan kreikattaren tulinen kauneus alussa vähemmän lämmittäväsi. Hän tunsi nimittäin itsensä vielä sidotuksi Smaragdaan, vähemmän kuitenkin rakkautensa kuin rikoksensa kautta. Mutta pian valtasi hänet kuitenkin Marigoon tutustuttuaan pirullinen ajatus: "Hän on rikas. Hän on hieno — Hm! — Oliko vaatimaton, vähemmän loistava Smaragda todellakin sen arvoinen, että sinusta hänen tähtensä piti tulla murhaaja? Jos sinä nyt voisit yhdistää aarteesi rikkaan neiti Pangaloksen aarteiden kanssa, niin se olisi joka tapauksessa käytännöllisempää. — Miksi kiinnittää itsesi näiden Serlendisten kanssa, tähän roistoperheeseen? Joskin sinun vähemmän tarvitsisi pelätä, että murhatun Metaksaan haamu tunkeutuisi häiritsemään avioliittoasi Smaragdan kanssa — sellaiset haamut ovat sitäpaitsi ainoastaan taikauskoa — niin on asia kuitenkin hyvin vastenmielinen, sillä minä en rakasta Smaragdaa. Mutta Marigossa minulla on kaikki maailman aarteet yhdistettyinä. Suunnattomat rikkaudet — suunnattomat nautinnot!"
Mutta huumauksessaan sivuutti hän kaiken johdonmukaisuuden. Sillä eikö juuri siteiden katkaiseminen Serlendiksen kanssa, ainoan, joka tiesi hänen rikoksestaan voisi tulla turmiolliseksi hänelle? Kammoaisiko petetty isä todellakin paljastaa tuota rikollista tekoa?
— Mutta ei, tuo roistomainen, pelkuri notario ei tulisi oman turmionsa uhalla kavaltamaan Gregorista.
Nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan hänen hymyillen kuunnellessaan soiton säveleitä ja silloin tällöin kuiskatessaan jonkun imartelevan sanan Marigolle.
Mutta äkkiä päätti hän itsekseen, että hänen täytyi rientää päämääräänsä tarmokkaammin. Teeskennellä tulista rakkautta oli hänelle helppo asia, ja pian oli hän täydellisesti hurmannut puhtaan ja viattoman Marigon sydämen.
"Tämä ihmeellinen yö", kuiskasi hän hänelle, kun sopiva aika oli käsissä, "on aivan lumonnut minut. Minä en koskaan tule unohtamaan näiden tähtien lumousvoimaa."
Marigo loi silmänsä ylös komeaa kreikkalaista yötaivasta kohti. "Niin, tähdet tuikkivat todellakin ihmeellisesti tänä yönä", sanoi hän vienosti.
"Voisivatkohan ne todellakin ennustaa minun onneani?" nauroi Gregoris katsoen hänen silmiinsä. Marigo ymmärsi ja painoi alas silmäluomensa.
"Mutta minä en pelkää mitään, vaikkapa tähdet piiloutuivatkin; sillä — minä rakastan sinua! Mutta kun minä sain tietää kohtaloni yhtenä yönä, täytyy meidän tavata toisemme toisenakin yönä. Sinunkin, rakas Marigo, täytyy kokea tämän ihmeellisen salaperäisyyden lumousta. Nauttikaamme siitä siksi, kunnes minä saan tilaisuuden sinun isältäsi pyytää, että sinä minun kanssani saisit nauttia kaikesta siitä ihanuudesta mitä meidän rakkautemme, nuoruutemme — rikkautemme voi meille antaa."
Marigo vaikeni, ainoastaan hänen rintansa aaltoilu ilmaisi hänen syvää liikutustaan.
"Tulemmeko kohtaamaan toisemme?"
"Kyllä, mutta meidän kohtauksemme ei tule tapahtumaan välittömästi.Minun täytyy matkustaa tervehtimään ystävätärtäni Smaragda Serlendistä."
"Smaragdaa —?!"
"Tunnetteko hänet?"
"— — En!" Ja samalla kertaa kun hän sanoi tämän valheen, valtasi hänet pirullinen ajatus. "Minä tulin ajatelleeksi erästä asiaa! Sallitteko minun kirjoittaa pari sanaa eräälle liiketuttavalleni? Tuolla on kirjoitus, pöytä. Me voimme sentään jatkaa keskusteluamme. Minulla on sama kyky kuin Cicerolla, voida tehdä kaksi tehtävää yhtaikaa."
Marigoa huvitti suuresti hänen kevyt seurustelupuhelunsa. Tämä nuori mies sai yhä suuremman ja suuremman vaikutusvallan häneen. Gregoris jutteli hänen kanssaan samalla kirjoittaen:
"Rakastettu Smaragda!"
Ikävöimiseni saada tavata sinua tahtoo kuolettaa minut.
Sanaa "kuolettaa" katseli hän kummallisella hymyllä.
"Uskotteko", kääntyi hän Marigoon päin, "että teidän vanhempanne ovat suosiolliset minulle?"
"Oi, herra Gregoris, se ei suinkaan ole jäänyt teiltä huomaamatta."
"Ehkä minä olen liiaksi syventynyt teidän mustain kutrienne yöhön", sano! hän ja kirjoitti: "Sitten kun kaikki olosuhteet nyt ovat käyneet meille edullisiksi, on maailma lupaavana edessämme. Valkoinen morsiushuntusi tulee näyttämään ihastuttavalta sinun mustaa tukkaasi vastaan."
"Mutta antakaa minulle ajatusaikaa, Gregoris", kuiskasi Marigo, "minä en ymmärrä, kuinka kaikki tämä niin äkkiä tuli ylitseni. Mitä he tulevat ajattelemaan —?"
"Minä ajattelen, ettei meidän tule ajatella, vaan tuntea. Muuten ajattelen minä, että me teemme aivan oikein, kun menemme kihloihin."
"Niin, Smaragda", kirjoitti hän sitten, "jos sinä tietäisit kuinka paljon minä olen tehnyt sinun tähtesi. Mutta mitä minä en uskaltaisi sinun tähtesi! Mitä olisi minun elämäni ilman sinua! Minä olen tullut luoksepääsemättömäksi kaikelle muulle kauneudelle, paitsi sinun, Nämä eivät ole mitään tyhjiä sanoja! Kuukauden perästä minä riennän sinun syliisi. Niin kauvan pidättävät minua asiani."
"Mutta vielä yksi asia, Marigo", sanoi hän sitten, "me pidämme kaikkityyni salassa hääpäiväämme saakka. Jo tänä iltana minä puhun sinun vanhempiasi kanssa. Minä en ole kiusallisten muodollisuuksien ystävä, ja vihkimisen jälkeen vetäydymme me syrjään vaivalloisesta seuraelämästä ja pakenemme — — —"
"Italiaan."
"Niin, Italiaan." Sitten kirjoitti hän: "Kallis Smaragdani, häittemme jälkeen vaihdamme Kreikan Italiaan. Lemmittyni, minä suutelen sinua ajatuksissani!"
"Seura hajaantuu, herra Gregoris."
"Minä olen lopettanut! Hyvästi siis — toiseen yhtä ihanaan yöhön." Hän tarttui Marigon käsiin ja suuteli niitä intohimoisesti. "Ei, jo tänä iltana minä esitän pyyntöni", lisäsi hän. "Tämä äkkinäinen onni on liian kallis, elkäämme riistäkö siltä sen romantillista lumousta. Minä lasken suunnattoman rikkauden sinun jalkoihisi. Kuka voisi olla onnellisempi kuin me ja — sinun vanhempasi."
Näin nopeasti voitettuaan tämän kauniin ja ylhäisen kreikattaren tulisen, vaikkakin vielä neitseellisesti suletun sydämen, näytteli Gregoris nyt jonkun aikaa tälle kauniille tytölle ihastuttavan romantillista ilvenäytelmää, sillaikaa kuin tuon uskottoman häpeälliset, teeskentelevät kirjeet onnellistuttivat Smaragdaa ja kiinnittivät hänen toiveensa onnelliseen tulevaisuuteen.
Kauvan ei kuitenkaan hänen ja Marigon välinen salaisuus ja heidän yölliset kohtauksensa voineet olla ilmi tulematta. Sopivalla hetkellä pyysi Gregoris Marigon kättä ja sai Pangoloksen puolelta mitä parhaimman vastaanoton. Tälle perheelle oli hänen suuremmoinen omaisuutensa riittävä suositus ja antoi täyden vakuuden heidän ainoan lapsensa onnesta.
Erityisten olosuhteiden ja valmistusten vuoksi täytyi kumminkin häät lykätä, ja Marigo matkusti isänsä seurassa Biskopioon tervehtimään ystävätärtään Smaragdaa ja kutsumaan häntä häihin.
Eräänä päiväpaisteisena iltapäivänä istuivat nämä molemmat nuoret tytöt Serlendiksen hauskassa huvilassa. Kummankin sydämet paisuivat onnesta: Marigon nuoren, komean Gregoriksen omistamisesta ja Smaragdan — aavistamatta mitään pahaa — myöskin hänen omaamisestaan. Merimatka Biskopioon oli ollut ihana. Vene, joka vei heidät sinne, oli peitetty ruusuilla. Onnesta säteilevä Marigo vei suuren ruusuvihkon mukanaan huvilaan.
"Mitä on tapahtunut, Marigoni?" kysyi Smaragda. "Tuletko sinä morsiamena?"
"No, ja jos niin olisi", nauroi Marigo. "Minun ruusuissani piilee salaisuus."
"Kuinka, sinä ilkeä, salaisuus? Etkö sinä ole sanonut minulle, ettei sinulla ole mitään salaisuutta minulta?"
"Sen minä olen todellakin sanonut", huudahti Marigo nauraen, samalla kun hän kiepsahti hänen kaulaansa. "Sen minä olen todellakin sanonut, ja minä pidän myöskin sanani. Sinä yksin saat tietää, että löytyy joku — joka rakastaa minua."
"Ja tämä joku, onko hän myöskin rakastettu?"
"Luonnollisesti, muuten minä en olisi puhunut siitä sinulle."
"Ja kuka on tämä joku?"
"Se on salaisuus numero kaksi. Hän on pyytänyt minun vanhempiani vaikenemaan asiasta meidän häihimme asti, ja sitten, välttääksemme vierailuja ja vaivalloisia muodollisuuksia, matkustamme me heti vihkimisen jälkeen Italiaan. Se on, jos niin tahdot, oas minun ruusustani, mutta minä vain nauran sille. Minä tapaan hänet, vaikken koskaan päivisin, niin että minä usein ajattelen, että minä olen voinut pettää itseni ja ettei minun tuleva herra mieheni ole mikään muu kuin lumottu yölepakko. Mutta hiljaa tästä kaikesta!"
"Eikö hänellä siis ole mitään nimeä?" kysyi Smaragda.
Tässä silmänräpäyksessä alkoi heikkoja säveleitä jostain soittimesta kuulua meren takaa. Vähitellen kävi ääni voimakkaammaksi ja saattoi selvään eroittaa huilun ja kitaran säveleet. Marigo laski toisen kätensä ystävättärensä käsivarrelle ja osoitti toisella kädellään pientä ruuhta, joka kevyesti liukui yli aaltojen. Pian kuultiin miehekkään äänen, joka voitti soittimien äänen, laulavan sulavaa ja syvästi melankoolista kreikkalaista lemmenlaulua.
Ensimäisten sävelten kaikuessa, vaikka vielä kaukaa, vavahteli Smaragda. Koko hänen sielunsa näytti keskittyvän hänen kuuloonsa. Hän unohti missä hän oli, unohti Marigon, ja suu auki ahmi hän jokaisen tavun laulusta, joka kuului hänen korviinsa.
"Se on hän", sanoi Marigo, kun ensimäinen säe oli päättynyt ja huilu ja kitara taasen kuuluivat.
"Kuka?" huudahti Smaragda, kuin olisi hänet äkkinäisen ravistuksen kautta herätetty syvästä unesta.
"Yölepakko, josta minä puhuin sinulle. No, eikö sinunkin mielestäsi hänellä ole hyvin kaunis ääni ollakseen yölepakko?"
"Mutta kuka hän on?" kysyi Smaragda.
"Hiljaa", sanoi Marigo, "nyt alkaa hän taas."
Vene oli lähestynyt rantaa ja toinen säe kuului selvemmin.
"Sinä näet, ettei minun ruusuissani ole okaita", sanoi Marigo nauraen, kun laulu toisen kerran vaikeni.
"Viikon perästä me vietämme häitämme; sinä näet kuinka hän kiertelee minun ympärilläni; voisi luulla, ettei hän vielä ole minun sydämeni herra, vaan vasta yrittäisi valloittaa sitä. Ja kuitenkin on hän parhaassa ystävyydessä perheemme kanssa. Kaikki valmistukset ovat tehdyt. Huomenna minä näytän sinulle varustukseni."
"Mutta kuka hän on?" kysyi Smaragda, puhuen ikäänkuin itsekseen, "Tämä laulu, tämä ääni —"
"Voitko ajatella, hän tahtoi, että häät pidettäisiin juuri tänään! Mutta me emme ole valmiit vielä hankkeinemme ja senvuoksi on minun isäni pyytänyt häntä lykkäämään ne ensi sunnuntaihin."
Nyt oli vene lähestynyt rantaa, ja kuunvalo lankesi suoraan siinä istuvain yli, "Näetkö hänet, joka seisoo suorana veneessä? Mitä sinä pidät minun yölepakostani?"
"Gregoris Metaksas!" huudahti Smaragda kuolevan viimeistä huokausta muistuttavalla äänellä.
"Ah, tunnetko sinä hänet?" sanoi Marigo. "Elä ilmaise minun salaisuuttani, niin, se on Gregoris Ferrara. Vielä yksi viikko, ja minä olen rouva Ferrara, mitä sinä sanot siitä? Oletko tyytyväinen minun valintaani?"
Smaragda ei vastannut. Hänen kasvonsa olivat käyneet valkeiksi kuin marmori; nyt kaatui hän kylmänä ja elottomana lattialle.
"Smaragda, Smaragda, mikä sinulla on? Mikä sinua vaivaa? Suuri jumala!" huusi Marigo tarttuen ystävättärensä kylmiin käsiin. "Auttakaa! Auttakaa! Smaragda on pyörtynyt", huusi hän, ja heti riensivät kaikki huvilan asukkaat paikalle. Serlendis otti tyttärensä käsivarsilleen ja koetti suurien hikitippojen valuessa hänen otsaltaan vahvistavilla lääkkeillä saada hänet toipumaan. Yli puoli tuntia olivat kaikki yritykset tuloksettomia. Vihdoinkin hengitti hän syvään, suonenvedontapainen kouristus tärisytti hänen jäseniään, hän avasi silmänsä ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Sitten pyyhkäsi hän molemmin käsin kiharat otsaltaan.
"Minä kiitän teitä", sanoi hän heikosti hymyillen. "Vilpoinen yöilma aiheutti minun pyörtymiseni."
"Tule, koeta nukkua", sanoi Marigo. "Se tekee sinulle hyvää."
"Ei, rakas ystävä, se on mahdotonta. Minä tunnen, että kuume lähestyy.Rakas isä, lähtekäämme kotiin."
Turhaan koettivat herra Pangalos ja Marigo houkutella häntä jäämään ainakin aamuun asti, ja Serlendis kiiruhti levottomana vuokraamaan venettä viedäkseen hänet kotiin.
"Koeta tulla terveeksi niin pian kuin mahdollisia", kuiskasi Marigo hänelle lähtiessään. "Sinä tiedät, että sinä ensi sunnuntaiksi olet kutsuttu minun häihini, ja sinun täytyy olla mukana, muuten ei minun onneni ole täydellinen."
"Minä toivotan sinulle onnea koko sydämestäni", vastasi Smaragda, "joskaan en itse olisi siellä läsnä."
Kun he saapuivat Hermopolikseen, tahtoi Serlendis hankkia lääkärin, mutta Smaragda selitti olevansa aivan entisellään ja tarvitsevansa vain lepoa sekä läksi makuuhuoneeseensa. Suljettuaan oven laskeutui hän polvilleen pyhän neitseen eteen ja rukoili pitkän aikaa, senjälkeen nousi hän, sytytti lampun ja istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan. Hänen silmiään poltti, mutta kyyneleet eivät niitä kostuttaneet, hänen kätensä vapisi hermostuneesti, mutta hänen tahdonvoimansa ohjasi sitä, kun hän kirjoitti paperille seuraavat rivit:
"Rakas isä! Sinä olet pettänyt minut, jotta minä kuolisin surusta. Mutta kohtalo on rikkirepinyt sen taiteellisen verkon, jonka sinun hellyytesi on kutonut minun ympärilleni. Hän ei ole meidän saarellamme; hän ei tule, kuten hän on luvannut ja niinkuin minä nyt kuusi viikkoa olen odottanut. Minä näin hänet eilen Varissa.
"Ensi sunnuntaina hän menee naimisiin Marigon kanssa. Minä en tuomitse häntä, Marigo on kauniimpi, rikkaampi ja ylhäisempää sukua kuin minä, mutta se on enemmän kuin minä voin kestää! Anna anteeksi minulle, isä, jos en minä voi kestää tätä koetusta. Minä olisin vaieten tyhjentänyt kärsimyksen maljan, jos minä olisin uskaltanut toivoa, että minun kurja elämäni olisi ollut sinulle lohdutukseksi sinun vanhuudenpäivänäsi. Mutta ei! Elämä on minulle kauhea kuorma, ja minun epätoivoni olisi alituinen tuska sinulle. Anna minun mennä sinne, missä minä löydän rauhan ja ehkä unhotuksen, ja jos et sinä, isäni, voi unohtaa minua, niin rukoile joskus puolestani."
Kun hän oli lopettanut tämän kirjoituksen, otti hän esiin erään laatikon ja otti sieltä pienen pullon, joka sisälsi vihertävää nestettä. Sitten istuutui hän sänkyyn, veti esiin povestaan Gregoriksen kirjeet, joita hän oli säilyttänyt siellä kuukauden ajan, ja alkoi lukea niitä. Taajain nyyhkytysten keskeyttämänä luki hän kirjeet loppuun nosti sitten silmänsä taivaaseen päin, vei pullon huulilleen ja tyhjensi sen. Pian kävi hänen hengityksensä raskaaksi ja hän menetti tajuntansa.
Seuraavana aamuna astui Serlendis huolestuneena äänettömästi tyttärensä huoneeseen. "Smaragda", kysyi hän hiljaa, "nukutko sinä?" Kun hän ei saanut vastausta, ei hän lähestynyt sänkyä, jottei olisi häirinnyt lapsensa unta, vaan meni sensijaan akkunan luo, missä avoin, hänelle osotettu kirje heti pisti hänelle silmään. Vavisten otti hän sen, yhdessä silmänräpäyksessä oli hän läpilukenut sen sisällyksen ja lyöden molemmin käsin kaljuun päähänsä huudahti hän: "Smaragda! Oi minun Smaragdani!" ja heittäytyi ojennetuin käsin tyttärensä ruumiin yli. Hänen päänsä, kalpea kuin murtunut lilja, oli vaipunut syvälle tyynyihin, hänen pitkät kiharansa valuivat alas olkapäiden yli. Toisessa kädessään oli Gregoriksen kirje, toisessa myrkkypullo. Serlendis suuteli häntä ehtimiseen, huusi häntä nimeltä ja koetti saada hänen sydämensä tykyttämään uudelleen. Mutta hänen isänrakkautensa oli voimaton kuoleman kylmyyttä vastaan. Hän ymmärsi vihdoinkin, että oli turhaa koettaa herättää kuollutta henkiin.
Kuin mielipuoli hypähti hän ylös ja juoksenteli edestakaisin huoneessa. Se oli kauhea näytelmä. Väliin karjui hän kuin tiikeri, jolta poikaset on ryöstetty, väliin ryntäsi hän pää edellä seiniä vastaan, väliin puristi hän nyrkkiä haastaen taivasta ja maata taisteluun, heti senjälkeen vaipuakseen tuolille ja itkeäkseen kuin lapsi.
Äkkiä kuului kevyt naputus ovella. Serlendis havahtui. Heitettyään tutkivan silmäyksen ympärilleen oli hän saavuttanut entisen kylmäverisyytensä. Hän veti ensin yhteen uutimet tyttärensä sängyn edessä, laski lasisilmät silmilleen ja aukasi. Muuan palvelustyttö astui sisään. "Minä luulin, että herra huusi", sanoi hän.
"Niin", vastasi Serlendis tyynesti, "Minä huusin sinua sanoakseni sinulle, että tyttäreni on sairas ja ettei kukaan saa tulla hänen huoneeseensa. Ette myöskään te saa tulla sisään muuten kuin jos minä huudan." Kun palvelustyttö oli mennyt, lähti hän huoneesta, lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.
Päivällisen tienoissa samana päivänä sai Gregoris Ferrara Khrusassa seuraavan kirjeen:
Paras Herra Gregoris!
Minä olen kuullut, että te olette tullut takaisin ja nyt oleskelette Khrusassa. Sydämellisesti tervetullut! Minulla on tärkeitä tiedonantoja teille koskeva affääriä, jonka tiedätte Tulkaa luokseni illalla huvilaani Biskopiossa. Naputtakaa kolme kertaa portille, minä odotan teitä siellä illalliselle.
Kun Gregoris oli lukenut sanat "affääriä, jonka tiedätte", kalpeni hän. Mutta tuskin oli aurinko laskenut, ennenkuin hän heitti päällystakin hartioilleen ja läksi Biskopioon. Taivas oli pilvessä ja yö oli hyvin pimeä. Siitä huolimatta löysi hän helposti tien, joka vei Serlendiksen huvilaan. Sinne tultuaan koputti hän kolme kertaa, kuten kirjeessä oli sanottu, ja notario itse avasi.
Hän vei hänet sisään loistavasti valaistuun saliin, jonka keskellä oli kahdelle henkilölle valmistettu illallispöytä ja seinän vieressä lakanalla peitetty sohva.
"Herra Gregoris", sanoi Serlendis lyhyesti, "tervetuloa! Te oleskelette siis Syrassa enkä minä tiennyt siitä mitään."
"Niin", vastasi Gregoris hämillään, "minä tulin aivan äskettäin, appiseni, ja tahdoin yllättää teidät."
"Yllättää minut! Erinomaista! Istukaa, korkeasti kunnioitettu, istukaa, syökäämme ja jutelkaamme. Minkätähden katselette niin peloissanne minua? Elkää olko rauhaton, me olemme kahdenkesken, aivan kahdenkesken."
"Se oli erinomainen illallinen", sanoi Gregoris, "tämä kastike on mainiota."
"Kuinka se voisikaan olla muuta?" vastasi Serlendis, "minähän tiedän, että minulla tänään oli kunnia nähdä arvoisan herra Gregoris Ferraran luonani. Ja entäs teidän eno raukkanne, josta te noin vaan ilman pitempiä puheita teitte lopun, häh? Te uhkasitte murhata hänet, jos ei hän antaisi allekirjoitustaan, ja kun olitte sen saanut, tukahutitte hänet tyynyillä! Pyhän Gregoriksen kautta, eikö se ole mainiota! Mitäs sanotte näistä metsäkanoista, ystäväni?"
"Ne ovat mainioita", sanoi Gregoris kalveten.
"Mutta, isä Serlendis, te käytätte kieltä, joka ei ole juuri ylösrakentavaista syödessä. Antakaa tuon epämiellyttävän asian levätä."
"Mitä hullua, saahan sitä hiukan puhua pilaa ajankuluksi. Minä luulen sitäpaitse, että jos panisi teidän eteenne enonne pään hyvin laitettuna, niin te kaikesta huolimatta rakkaan perinnön tähden söisitte sen."
"Serlendis", huudahti Gregoris pikaisesti työntäen tuolin pöydästä, "lopettakaa nämä tyhmyydet, muuten minä menen tieheni."
"Te olette oikeassa, elkäämme enää puhuko siitä. Mikä on tapahtunut, sitä ei enää saada tekemättömäksi. Tyhjentäkäämme sensijaan malja nuoren herra Ferraran menestykselle ja hänen täydelle kassakirstulleen."
Kummallakin heistä oli pullo ja lasi edessään pöydällä. Notario täytti lasinsa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella, Gregoris seurasi hänen esimerkkiään.
"Ja mikä toi teidät oikeastaan Khrusaan?" kysyi Serlendis.
"Minä olen jo sanonut teille, että minä olen juuri tullut tänne", vastasi Gregoris äkäisesti.
"Niin tosiaan! Anteeksi että olen jo unohtanut sen. Mutta sanokaapas minulle, kuinka teidän häittenne kanssa käy?"
"Minkä häiden?" kysyi Gregoris yhä enemmän hämillään.
"Kuinka? Oletteko jo unohtanut, että teidän pitäisi mennä naimisiin? Eläköön rouva Gregoris!" Ja notario ja Gregoris tyhjensivät uudelleen lasinsa.
"Miksi minä olisin sen unohtanut?" sanoi Gregoris viimein, "Sitä minä en todellakaan ole unohtanut. Ensin täytyy minun kuitenkin toimittaa vielä joitakin asioita — noin kahden viikon kuluttua ovat kaikki selvät, ja silloin minä tulen vaatimaan Smaragdan teiltä."
"Ah, niin Smaragda?" sanoi Serlendis villipedon hillittyä murinaa muistuttavalla äänellä. "Mutta juokaamme teidän häittenne menestykseksi." Kumpikin tyhjensi kolmannen kerran lasinsa.
"Mutta se on totta", sanoi Serlendis, "minä olen aivan unohtanut kysyä, miltä viini maistuu?"
"Se on mainiota, joskin hiukan väkevää" vastasi Gregoris, "minä tunnen itseni jo hiukan liikutetuksi."
"Kummallista", sanoi Serlendis. "Minä luulin, että myrkky tekee viinin karvaaksi."
"Mikä myrkky?"
"Te olette oikeassa, minä unohdin kokonaan sanoa teille, että se pullo, jonka te olette tyhjentänyt pohjaan asti, sisälsi puoleksi viiniä ja puoleksi myrkkyä".
"Minä en ymmärrä teitä", sanoi Gregoris nähtävällä pelästyksellä.
"Te ette ymmärrä minua, ahaa! No niin, paras herraseni, te saatte sitten oppia ymmärtämään minua. Nouskaa ylös ja vetäkää pois tuo peite, jonka näette tuolla."
Gregoris totteli. Ymmärtämättä notarion sanojen merkitystä, läheni hän sohvaa ja veti pois lakanan. Mutta samassa silmänräpäyksessä kirkasi hän kimeästi ja horjui pelästyneenä taaksepäin.
Sohvalla oli Smaragdan ruumis.
"Nyt teidän pitää ymmärtää kaikki", huudahti Serlendis jyrisevällä äänellä. "Hän oli minun enkelini, minun elämäni. Kun te ette muuta ollut kuin kurja kerjäläinen, valehtelitte te hänelle, että te rakastitte häntä, kun hän oli rikas. Lapsi parka uskoi teitä, hän unohti vanhan isänsä, unohtipa Jumalansakin rakkautensa tähden teitä kohtaan. Murhattuanne enonne ja varastettuanne hänen omaisuutensa, ei Smaragda ollut kylliksi teille. Te olette pettänyt hänet, te olette hyljännyt hänet."
"Minäkö?"
"Vaiti! Kuka on antanut teille luvan puhua? Te olette häpeällisesti hyljännyt hänet, sanon minä. Ensi sunnuntaina vietetään teidän häänne rikkaan Pangaloksen tyttären kanssa. Te olette pettänyt hänet, ja tuolla hän makaa. Hän on ottanut myrkkyä, hän on tappanut itsensä. Tuolla hän makaa, katso häntä murhaaja!'
"Etkö sinä myöskin tahdo hänen sydäntään, syödäksesi sen samalla kertaa kuin enosi pään? Hän on myrkyttänyt itsensä! Kuuletko sinä! Miehen ja vaimon täytyy juoda samasta lasista. Minun tyttäreni joi puolet ja hän kuoli kolmen tunnin kuluttua. Toiset puolet minä säästin sinulle, paras herraseni. Tunnin kuluttua sinä olet kylmä kuin jää, kahden tunnin kuluttua sinä olet repivä omaa lihaasi hampaillasi, ja kolmen tunnin perästä sinä kuolet täällä yksinäsi kuin koira!"
"Te olette myrkyttänyt minut, te olette myrkyttänyt minut!" kirkuiGregoris ja hänen silmänsä tunkeutuivat kauhusta pitkälle ulos päästä.
"Hiljaa, sanon minä!" alotti Serlendis taasen, jonka kasvot olivat käyneet perkeleellisen näköiseksi. "Minä olen myrkyttänyt teidät, mutta tämä on ainoastaan yksi kuolema, ja minä tahtoisin antaa teidän nähdä tuhannen kuolemaa! Senvuoksi ovatkin nämä valmiit teidän palvelukseenne." Näillä sanoilla veti hän kaksi pistoolia taskustaan. Ulvoen kuin mielipuoli tahtoi Gregoris rynnätä ovelle.
"Miksi te kiljutte? Tahdotteko paeta, kurja pelkuri?" sanoi Serlendis, kiristellen hampaitaan. "Enkö minä ole sanonut teille, ettei koko penikulman alalla ole ketään, joka voisi kuulla teitä? Potkikaa vain kaikkia ovia, se on turhaa, avaimet ovat minun taskussani."
"Serlendis, Jumalan nimessä, kaiken nimessä, joka on teille rakasta tässä maailmassa", huusi Gregoris vapisten kuin lehti tuulessa.
"Joka on minulle rakasta tässä maailmassa, roisto! Se on hän, sinun kauttasi murhattu!"
"Serlendis, oi Serlendis, armahtakaa!"
"Käänny perkeleen puoleen armonpyynnöllä — rukoile häntä, että hän tulee vastaanottamaan sinun sielusi, jos hän huolii. Mutta annapas minun nähdä, kohtaavatko pistoolit."
Kolmen askeleen päästä laukasi Serlendis, ja ojennetuin käsin kaatuiGregoris kuolleena maahan.
"Hyvin, kunniani kautta!" sanoi murhaaja, rähähtäen helvetilliseen nauruun. "Ei voisi uskoa, että minun käteni on seitsemänkymmentä vuotta vanha. Mutta pitääkö toisen pistoolin jäädä käyttämättä? Se olisi vahinko. Se koira ei vielä ehkä ole aivan kokonaan henkäissyt ulos mustaa sieluaan, hän saattaa vielä sietää kolmannen kuoleman."
Hän astui askeleen lähemmäksi, laukasi vielä toisen laukauksen uhriaan kohti ja meni sitten tyttärensä luo ja suuteli häntä otsalle. "Lapseni", sanoi hän sitten juhlallisella äänellä, "sinun isäsi ei ole pettänyt sinua. Hän on luvannut hänet sinulle sulhaseksi, tuossa hän on." Sitten otti hän avaimen taskustaan, avasi oven ja läksi Hermopolikseen päin.
Yö oli pimeä, tuuli ulvoi, ja saattoi tuskin eroittaa lähimmät esineet. Kun Serlendis oli kävellyt noin neljännestunnin, tapasi hän erään puun alla uskollisen palvelijansa, joka siellä odotti häntä satuloidun hevosen kanssa.
"Tämä kirje", sanoi hän jättäen palvelijalle suljetun paketin, "pitää sinun heti jättää yleiselle syyttäjälle. Sen täytyy jo tänä yönä olla hänen käsissään. Se on mitä tärkein."
Sillaikaa kun palvelija kulki Hermopolikseen päin, hyppäsi notario hevosen selkään ja kääntäen kaupungille selkänsä ratsasti hän täyttä laukkaa merenrantaan, missä pieni purjevene odotti häntä.
* * * * *
Päivä, jolloin mestaus piti toimitettaman, alkoi koittaa. Onneton tuomittu oli noussut vuoteeltaan ja katseli surullisena koppinsa pienen akkunan läpi aamuruskoa, ja kun aurinko vihdoinkin näkyi taivaalla, mutisi hän täynnä katkeruutta: "Viimeisen kerran!"
Samassa avattiin hänen koppinsa ovi ja vanginvartija astui sisään raa'an ja synkän näköisen miehen seuraamana.
"Joko nyt on aika?" kysyi Melirytos.
"Jo", vastasi vanginvartija, "aurinko on jo noussut."
"Eikö kukaan ole pyytänyt saada tavata minua?"
"Kyllä, mutta ne henkilöt, jotka tahtovat nähdä teidät viimeisen kerran, saavat odottaa tuolla alhaalla. Me menemme nyt sinne."
"Minä olen valmis", vastasi Melirytos. Hän ojensi vanginvartijalle sormuksen, jota hän oli kantanut. "Ottakaa tämä muisto", sanoi hän; "merkiksi minun kiitollisuudestani siitä hyvyydestä ja ystävyydestä, jota te olette osottanut minulle näinä surullisina päivinä."
Vanha vanginvartija tarttui innokkaasti hänen käteensä ja suuteli sitä. "Herra Melirytos", huudahti hän "vaikka teidän kätenne olisi antanut minulle miljoonia, en minä koskaan olisi koskettanut sitä huulillani, jos olisin uskonut sen olevan murhaajan käden."
"Minä kiitän teitä, ystäväni", vastasi Melirytos, "rehellisen miehen vakaumus on hyvä lohdutus näin vaikeana hetkenä." Kääntyen pyöveliin sanoi hän sitten: "Minä luulen, että minun vaatteeni lain mukaan tulevat teille; yhdessä taskussa löydätte kukkaron, jonka minä täten jätän teille. Se ei ole minun vikani, että teidän täytyy täyttää velvollisuutenne minun suhteeni."
He astuivat alas vankilan portaita Pihalle vievällä ovella pysähtyi Melirytos hetkiseksi — hän oli nähnyt Aglaian eli oikeammin hänen varjonsa. Onneton tyttö ei voinut seisoa suorana, vaan nojautui isäänsä ja murhatun Metaksaan palvelijaan. He itkivät kaikki kolme.
Kun Aglaia sai nähdä tuomitun, ryntäsi hän hänen luoksensa kuin olisivat hänen rauenneet ruumiinvoimansa saaneet uutta eloa. Molemmin käsin puristautui hän nyyhkyttäen lujasti häneen kiinni. Skuludis ja vanha Janko tarttuivat Melirytoksen käsiin, joka syvällä liikutuksella vastasi heidän ystävyydenosotuksiinsa ja tuki Aglaiaa, joka oli vähällä vaipua maahan. Ja niin alotti hän viimeisen matkansa, tukien morsiantaan ja koettaen rohkaista ja lohduttaa häntä.
"Pelkäätkö sinä minun ruumiillisia kipujani?" sanoi hän. "Kuolonkamppailu kestää vain lyhyen silmänräpäyksen. Meidän eromme tulee olemaan lyhyt ja ijankaikkisuus on edessämme. Joskin meidän hääseppeleemme kuihtuu ennenkuin se oli palmikoitu, rakkaani, niin odottaa meitä taivaassa terässeppele, joka koristaa marttyyreita. Elä koeta väkivaltaisesti katkaista niitä siteitä, jotka sitovat sinut elämään, ennen kuin Kaikkivaltias kutsuu sinut, sillä muuten eivät meidän sielumme tule yhdistetyiksi Jumalan edessä."
"Meidän sielumme ovat yksi", vastasi Aglaia nyyhkyttäen. "Ne tulevat samalla kertaa liitelemään taivaaseen, ja kaksinkertainen edesvastuu väärästä tuomiosta on vaivaava tuomarien omiatuntoja."