The Project Gutenberg eBook ofSmaragdaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: SmaragdaKreikkalainen rakkaustarinaAuthor: Alexandros Rizos RankavesTranslator: Kaarlo UskelaRelease date: September 2, 2024 [eBook #74353]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1909Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SMARAGDA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: SmaragdaKreikkalainen rakkaustarinaAuthor: Alexandros Rizos RankavesTranslator: Kaarlo UskelaRelease date: September 2, 2024 [eBook #74353]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1909Credits: Tuula Temonen
Title: Smaragda
Kreikkalainen rakkaustarina
Author: Alexandros Rizos RankavesTranslator: Kaarlo Uskela
Author: Alexandros Rizos Rankaves
Translator: Kaarlo Uskela
Release date: September 2, 2024 [eBook #74353]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1909
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SMARAGDA ***
Kreikkalainen rakkaustarina
Kirj.
Suomentanut
Kaarlo Uskela
Kirjallisia pikkuhelmiä XVIII
Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1909.
Keskellä Kykladien saaristoa, joka komeain kukkapenkkien tavoin kohoaa merestä, sijaitsee Syros-saari, nykyään merkityksellisin koko saariryhmässä. Se on kaikkea muuta kuin kaunis, tämä kallioinen, rikkirevitty saari, joka kukoistaviin sisaruksiinsa, kuten esim. Parokseen ja Naksokseen verraten näyttää kuin vanha ryppyinen akka nuoruudenterveyttä hehkuvain kaunotarten piirissä.
Syros, joka muinoin oli tunnettu ainoastaan filosoofi Pherekydeen syntymäpaikkana, saa kiittää suurta, varmaa satamaansa siitä suuresta merkityksestä ja mainehikkuudesta, mikä sillä nykyään on. Se on uuden Kreikan kaupan keskus ja pääasema niille laivoille, jotka risteilevät kreikkalaisilla vesillä. Siellä hieno khlolainen, liukas smyrnalainen ja viisas moralainen kohtaavat toisensa tehdäkseen kauppoja ja ansaitakseen rahaa.
Sellaisissa olosuhteissa avautuu luonnollisesti saaren asianajajille suuri vaikutusala. Mutta ei kukaan heistä ollut vuonna 1855, jolloin kertomuksemme alkaa, niin kysytty ja toimekas kuin notario Serlendis.
Hänen konttorinsa oli aina täynnä ihmisiä, ja kolme kirjuria ehti tuskin toimittaa kaikki tehtävät.
Serlendis oli jo vanhanpuoleinen mies. Hänen koukistunut vartalonsa, kalju päänsä, ryppyinen naamansa ja kavala hymy, joka alituiseen leikki hänen huulillaan, samoinkuin hänen lasimaiset, karsaat silmänsä viheriäin lasisilmäin takana, olisi antanut tarkkanäköiselle ihmistuntijalle paljon ajattelemista, mutta siitä huolimatta katsottiin hänen kansalaisten kesken yleensä olevan rehellinen mies, jonka luonteenominaisuuksia vastaan ei ollut mitään muistuttamista, jos ei korkeintaan jonkun verran lilan voimakasta taipumusta säästäväisyyteen.
Eräänä päivänä heinäkuussa, jokseenkin myöhään iltapäivällä istui arvoisa notario kirjoituspöytänsä ääressä hiukan keikkuvalla tuolilla. Vähääkään välittämättä lukuisista kävijöistä, jotka vaieten odottivat vuoroaan, kirjoitti hän edelleen, kun muuan nuori mies saapui ja vitkastelevin askelin lähestyi vanhaa oikeudenpalvelijaa.
Notario nosti kevyesti lasisilmiään ja vilkasi salaa vastatullutta. Sitten työnsi hän lasisilmät otsalle ja pisti kynän korvan taakse, sanoen:
"Ah, te, herra Melirytos! Tervetuloa! Miten voin palvella suosijaani, herra Metaksasta?"
"Herra Metaksas on yhä edelleen sairas", vastasi nuori mies; "mutta se ei olekaan hänen asioiltaan kun minä olen täällä; minä tahtoisin nimittäin pyytää teiltä persoonallista palvelusta."
Kuullessaan sanan "palvelusta" laski ukko konemaisesti lasisilmänsä, jotteivät hänen silmänsä ilmaisisi, mistä hänen kielensä varovasti tahtoi vaieta.
"Hyvä, hyvä; teidän tarvitsee vain käskeä."
"Minä tulen ehkä näinä päivinä tarvitsemaan noin kymmenentuhatta drakmaa ja tahtoisin tietää, voitteko hankkia ne minulle", sanoi nuori mies.
Notario nauroi kettumaisella tavallaan. "Kymmentätuhatta drakmaa ei Syrassa löydetä niin helposti kadulta", sanoi hän sitten; "ajat ovat huonot, markkinat lamaannuksissa, tavaroilla ei ole menekkiä ja kassat ovat tyhjät."
"Minä tiedän tuon kaiken, hyvä ystäväni, ja juuri sentähden olen tullut näin aikaisin vaivaamaan teitä. Minä tarvitsen lainan vasta muutaman päivän perästä, jos minä ylipäänsä tarvitsen sitä lainkaan. Sitäpaitsi voin rauhoittaa teitä sillä, etten kiinnitä huomiotani korkoihin enkä muihin mahdollisiin menoihin."
"Kuten minulla jo on ollut kunnia sanoa teille, ystäväni, ovat ajat hyvin huonot. Ne, joilla on puhdasta rahaa, pitävät ne itse, taikka jos he lainaavat, tapahtuu se ainoastaan tyydyttävää takuuta vastaan."
"Minä annan allekirjoitukseni sanoi Melirytos ylväällä itsetietoisuudella.
"Allekirjoituksenne! Tuhannen vietävää! Paras herra Melirytos, jos se ainoastaan riippuisi minusta, antaisin epäilemättä kaikki Kroesuksen aarteet käytettäväksenne; mutta nuo kirotut pankkiirit — Jumala tuomitkoon heidät — eivät tyydy yksinkertaiseen allekirjoitukseen."
"Riittäisiköhän ehkä palkkaosoitukseni?"
"Tuskin. Sellaiset ihmiset ovat varovaisia. Tänään, sanovat he, maksetaan vielä palkkaa, huomenna se voi lakata, ja joskin korot ovat varmat, niin kuka takaa pääoman?"
"Siitä Jumala kyllä huolehtii, paras herra Serlendis, me löydämme kyllä keinon maksaa pääoman."
"Olkoonpa", sanoi notario olkapäitään kohottaen. "Mutta nähkääs, korkeasti kunnioitettu ystäväni, Jumala ei ole velvollinen lunastamaan vekseleitä lankeamispäivänä. Uskokaa minua, ystäväni, joka rakentaa lainalle, rakentaa huonosti. Laina on kuin kivi kaulassa, joka lopullisesti vetää meidät syvyyteen. Heittäkää sikseen lainanhankkimisyrityksenne; toisten siivillä lentäminen käy aina huonosti."
"Kuulkaa, herra notario", sanoi Melirytos sellaisen miehen äänenpainolla, joka tarvitsee rahaa paremmin kuin hyviä neuvoja, "jos voitte hankkia minulle kymmenentuhatta drakmaa eikä lainanantaja tahdo tyytyä palkkaosotukseeni, niin sanokaa hänelle, että voin tarjota paremman vakuuden."
"Ehkä talonne Panoksella? Valitan, mutta sitä vastaan ei kukaan lainaa teille edes viittäsataa drakmaa."
"Jos ei se riitä, niin voitte vakuudeksi tarjota, minä en tiedä kuinka monta taloa tällä saarella, jotka vastaavat kymmenen kertaa sitä summaa, mitä pyydän."
Notario kääntyi Melirytokseen päin kuin olisi hän alkanut epäillä tämän sielullista terveyttä, ja mittasi häntä päästä jalkoihin, sillaikaa kun tämä astui lähemmäksi ja sanoi:
"Herra Serlendis, saanko puhua teidän kanssanne kahden kesken?"
Hymyilyllä ja kädenliikkeellä, jotka puhuivat selvemmin kuin hänen sanansa, kääntyi notario toisiin läsnäoleviin päin:
"Uskallanko pyytää herroja — huomenna puhumme teidän asioistanne, niinmuodoin — hyvästi herraseni."
Asianomaiset vetäytyivät pois, ja notario jäi kahdenkesken Melirytoksen kanssa.
"No niin, meillä on siis hallussamme kaikki talot ja palaisit", sanoi hän, läpitunkevalla silmäyksellä tutkiskellen nuorta miestä, samalla koettaen salata uteliaisuuttaan; "me olemme miljonäärejä, ettekä te sano, ystäväni, kuinka tämä ihme en tapahtunut ja miksi te kuitenkin olette pakotettu hakemaan lainaa."
"Paras herra Serlendis", vastasi Melirytos, "notario on pakotettu vaikenemaan, senvuoksi voinkin uskoa teille, mitä ei kukaan muu saa tietää. Antakaa minun kuitenkin ensin selittää, miksi minä tänään tarvitsen rahaa. Luultavasti tullaan jo jonakuna lähimpänä päivänä kutsumaan teitä läsnäolemaan toimituksessa, joka saa teidät vakuutetuksi toivomukseni välttämättömyydestä, mitä rahoihin tulee."
"Hm, hm, ymmärrän, ymmärrän! Toivotan onnea, herra Melirytos. Se merkitsee häitä. Saanko ehkä tietää —"
"Te saatte aikoinaan tietää sen."
"Ahaa, minä ymmärrän, häitä! Sen parempi, sen parempi! Suuret myötäjäiset! Mitä? Siinä meillä on siis tilukset ja linnat; mutta, paras ystäväni, ettekö tiedä, ettei myötäjäisiä voida käyttää hypoteekkina."
"Minä tiedän sen hyvin; mutta sillä vakuudella, jota minä tarjoan, ei ole mitään tekemistä myötäjäisten kanssa."
Melirytos siirsi tuolinsa lähemmäksi notarion tuolia, katsoi vielä kerran varovasti ympäri huonetta, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei ketään asiaankuulumatonta ollut saapuvilla, ja sanoi hiljaa:
"Takuu, jonka minä tarjoan, on herra Metaksaan omaisuus. Hän on nimittäin tehnyt minut ainoaksi perillisekseen, ja minä luulen, että tämä tyydyttää vaativimmatkin takuumiehet"
"Kuinka? Hänen ainoaksi perillisekseen, sanotte!" huudahti notario hypähtäen tuoliltaan kuin teräsvieterin heittämänä. Sitten painoi hän alas lasisilmänsä ja ummisti silmänsä puolittain, aivan kuin kissa, joka tahtoo näyttää välinpitämättömältä.
"Pyhän Jumalan nimessä", jatkoi hän, "onko Metaksas tehnyt teidät perillisekseen? Mutta rakas ystäväni, oletteko aivan varma siitä? Minä en muista tehneeni mitään sellaista asiakirjaa."
"Aivan oikein, herra Serlendis; hän on tehnyt määräyksensä yksityisesti."
"Kuinka ja koska tämä on tapahtunut?"
"Tänään tunti sitten; mutta te ymmärrätte, ettei kukaan saa tietää siitä."
"Luonnollisesti! Kenen kanssa te puhutte? Vanhan Metaksaan testamentti! Pyhän Nikolauksen nimessä, sitä voi kutsua vakuudeksi! Mutta odottakaapas, odottakaapas, ystäväni! Ukolla on sisarenpoika. Eikö se ole niin?"
"Kyllä, te tarkoitatte hänen sisarenpoikaansa Gregorista?"
"Eikö hän niinmuodoin tule hänen perillisekseen?"
"Hän olisi tullut", vastasi Melirytos, "ja uskokaa minua, että minä olen tehnyt kaiken voitavani saadakseni hänen enonsa muuttamaan mielensä hänen suhteensa. 'Elä mainitse enää hänen nimeään minun kuulteni', sanoi hän minulle. 'Karkoita pois minun kuolinvuoteeni äärestä se pimeä varjo, minkä hän on heittänyt koko elämäni yli. Elä epäröi täyttää minun toivomuksiani; minä jätän omaisuuteni sinulle, jotta se sinun kauttasi taasen joutuisi sille miehelle, jolle se kuuluu satakertaisesti, mutta joka ei koskaan vastaanottaisi sitä minun kädestäni. Sinun välitykselläsi minä jätän sen hänelle, joka minun kurjan sisarenpoikani petoksen kautta on hävittänyt kaikki mitä hänellä oli ja joka ystävyyden jalolla sankarillisuudella mieluummin on kärsinyt kurjuutta ja häpeätä kuin olisi tahtonut loukata minua ilmaisemalla minulle lähimmän omaiseni rikoksen. Sinä et tahdo vastaanottaa omaisuutta minun kädestäni, mutta etkö sinä myöskään tahdo auttaa minua, että minä saan kuolla onnellisena ja tyytyväisenä, kun olen täyttänyt pyhimmän velvollisuuteni?' Te voitte ymmärtää, että sen jälkeen kaikki kieltäytyminen oli mahdotonta."
"Jumalan nimessä, nuori Gregoris on siis —"
"Perinnötön, ja vanhus lausuu testamentissaan kirouksensa minun ylitseni, jos minä koskaan, minkäänlaisilla syillä annan edes pienimmänkään osan omaisuudesta joutua hänen sisarenpoikansa käsiin."
"Perinnötön!" huudahti Serlendis suonenvedon tapaisella naurulla, hypäten ylös tuolilta. "Perinnötön! Minä neuvon teitä kuitenkin, herra Melirytos, olemaan varovainen. Asia voisi helposti luottaa teille hankaluuksia, ilman laillisia syitä ei voida riistää oikeutetuilta perillisiltä heidän perintöosaansa, Gregoris voisi helposti saada asian tuomioistuimen ratkaistavaksi."
"Onnettomasti kyllä ei puutu sellaisia syitä, ja herra Metaksas on merkinnyt ne testamenttiinsa. Senvuoksi hän onkin tehnyt sen yksityisesti. Olette kai ymmärtänyt minut?"
"Kyllä! Minä olen itse kuullut puhuttavan Gregoriksen nuoruudenhulluuksista, mutta minulle ei ole koskaan johtunut mieleen, että vanha Metaksas, jota me täällä kunnioitamme miltei pyhimyksenä, olisi niin rajattomasti vihastunut niistä."
"Minun asiani ei ole syyttää tuota nuorta miestä", sanoi Melirytos; "mutta toiselta puolen en myöskään voi myöntää, että vanhuksen menettely olisi paheksuttava. Gregoris on häväissyt Metaksaan kunniallisen nimen. Italiassa hän on tehnyt itsensä syypääksi vankeusrangaistukseen varkauden kautta. Se oli kova isku hänen enolleen. Häpeä tästä on saattanut hänet kiusalliseen asemaan, jonka hän tulee jättämään ainoastaan joutuakseen hautaan. Kirje, jonka sisarenpoika kirjoitti, osotti kuitenkin niin paljon katumusta ja murtumista, että ukko tunsi itsensä halukkaaksi lempeyteen ja anteeksi antaen sisarenpojalleen tämän kevytmielisyyden tähden, vapautti hänet vankilasta ja heitti verhon hänen rikoksensa yli. Enon ystävät vastaanottivat sisarenpojan luokseen ilman epäluuloa. Varsinkin Johannes Skuludis, vanhan Metaksaan muinainen hyväntekijä ja nykyinen ystävä, vastaanotti nuorukaisen perheessään kuin ystävän, kuin oman poikansa. Eräänä päivänä, kuin Skuludis oli poissa Tinoksesta, jätti hän nuoren miehen kotia; kun hän tuli takaisin, oli tämä matkustanut tiehensä, ja silläaikaa olivat ryövärit murtautuneet sisään ja tyhjentäneet hänen kassakaappinsa. Tämä varkaus vei tuon onnettoman turmioon. Te muistatte kai, minkälaista huomiota se herätti, kun Skuludis, sen sijaan että olisi koettanut kaikin voimin saada varkaan edesvastuuseen, päinvastoin koetti estää tutkimuksia. Mentiinpä niin pitkälle, että luultiin hänet syylliseksi petolliseen konkurssiin. Tämä mies ymmärsi kärsiä hiljaisuudessa, ettei hän rikollisen paljastamisen kautta saattaisi sairasta, vanhaa ystäväänsä häpeään. Näyttää kuitenkin siltä kuin herra Metaksas sisimmässä sydämessään olisi vakuutettu sisarenpoikansa rikollisuudesta, ja senvuoksi rangaistakseen pahantekijää ja ainakin välillisesti hyvittääkseen vääryyttä kärsinyttä uhria, on hän minun edukseni tehnyt sisarenpoikansa perinnöttömäksi. Nyt, kun tiedätte kaikki, herra Serlendis, ette suinkaan enää kieltäydy hankkimasta minulle kysymyksessä olevaa summaa, siinä tapauksessa että minä jonkun päivän perästä tulisin pyytämään sitä teiltä."
Melirytos vaikeni ja myöskin notario oli, pää käsiin nojautuneena ja ikäänkuin vaipuneena syviin mietteisiin, pitkän ajan vaiti. Äkkiä kuului eräästä viereisestä huoneesta kitaran säveleitä ja kaksi laulavaa ääntä.
Ikäänkuin heräten syvästä unesta heitti Serlendis ihmettelevän katseen ympärilleen ja hänen silmänsä kohtasivat Melirytoksen.
"Ah, paras ystäväni", sanoi hän ikäänkuin ajatuksiaan kooten, "laina, niinpä niin, laina? Mutta siitä huomenna, koetamme järjestää asian. Tänä iltana suonette anteeksi — mutta minulla on vähän asioita toimitettavanani. Siis huomenna, paras herra Melirytos."
Hän nousi ja Melirytos kumarsi jäähyväisiksi.
"Kunnioittavimmat terveiseni herra Metaksaalle", huusi Serlendis hänen jälkeensä. "Hyvästi!" Ja hän lisäsi hiljaa itsekseen: "Mene helvettiin!" Sitten lähestyi hän viereisen huoneen ovea ja antoi sille äkkinäisen potkun, niin että se aukeni.
Serlendis jäi seisomaan kynnykselle kädet ristissä rinnalla. Hänen lasisilmänsä, hänen salaisimpain sisimpäin liikutustensa sähkölennätin, olivat otsalle lykätyt, ja hänen silmänsä loivat merkityksettömän silmäyksen molempiin sohvalla vieretysten istuviin olennoihln.
Nuori tyttö, jolla oli siniset silmät, vaalea tukka, ja surulliset kasvonpiirteet, lauloi vienolla äänellä, samalla kun hän lempivin ilmein katseli nuorta miestä, joka istui hänen vieressään, tai oikeammin sanoen makasi pitkänään hänen vieressään sohvalla niin huolimattoman näköisesti, että se miltei näytti hävyttömältä. Tämä nuori mies sekotti äänensä tytön ääneen samalla kun hän silloin tällöin säesti kitaralla.
"Mitä sanotte tästä säveleestä, rakastettuni?" kysyi hän keskeyttäen laulun. "Minä opin sen Tamburinilta. Primadonna assoluta Sant Carlossa Neapelissa ei koskaan saanut kyllikseen siitä, hän oli ihan hulluna siihen."
Tässä silmänräpäyksessä huomasi hän notarion seisovan ovella.
"Kas, hyvää iltaa, herra Serlendis", huudahti hän, "vahinko ettette tullut ennemmin, että olisitte saanut kuulla minun kuuluisan tauluni. Teidän kiusanhenkenne ovat pidättäneet teitä liian kauvan tänään."
"Ja te, nuori herraseni, näytätte tulleen liian aikasln."
"Aikasin, sanotte? Te olette tosiaan hauska appi! Tiedättekö, mistä minä olen tullut? Suoraa päätä Ateenasta. Te kohotatte olkapäitänne, mutta kunniani kautta se on totta! Kaksi kuukautta sitten minä ostin oikein pulskan tamman. Minä löin vetoa eversti Readkontin ja muutamien muiden upseerien kanssa, että minä kilpa-ajossa Ateenan ja Kefissian välillä tulisin ainakin viittä minuuttia ennemmin. Jos häviäisin vedon, täytyisi minun tarjota herroille päivälliset missä he päättäisivät."
"Kymmenen päivää sitten saapui tamma; minä olen maksanut yhdeksänkymmentä puntaa sterlinkiä siitä — se tahtoo sanoa, minä maksaisin, jos tietäisin mistä saisin summan. Kunniani kautta, appi, jos saisitte nähdä elukan, olisitte valmis suutelemaan sitä suulle, niin kaunis se on. Toissapäivänä olivat kilpa-ajot. Kuin nuoli lensi minun 'Saatanani', mutta juuri kaupungin edustalla, ties perkele kuinka se kävi, hyppäsi elukka pystyyn ja heitti minut satulasta, ja luutnantti Sechos saavutti minut ja ehti ennen minua. Minä raivostuin. Jos eivät upseerit olisi estäneet minua, olisin minä ampunut sen ilkeän elukan. Minulla oli jo pistooli kädessä. Jo eilen minä tarjosin päivälliset, ja senvuoksi ette ole nähneet minua näin pitkään aikaan. Mutta oi voi, minkälaista tokoyta me joimme — unkarilainen paladiini ei voi uneksia paremmasta!"
"Olkoon se teille anteeksi", sanoi Serlendis kuivasti.
"Minä olen vakuutettu, että minun päivälliseni tulevat herättämään huomiota", jatkoi nuori mies huolettomasti. "Kaikki sanomalehdet tulevat puhumaan niistä aivan kuin eräistä toisista päivällisistäni Neapelissa."
Serlendis kuunteli nähtävällä kärsimättömyydellä hänen lörpötystään.
"Smaragda", sanoi hän äkkiä, "mene, tyttöseni, katsomaan, onko illallinen pian valmis."
Tyttö poistui.
"Te viihdyitte siis hyvin Neapelissa, herra Gregoris?" kysyi notario.
"Sitä te voitte kysyä! Pyhän Nikolauksen kautta, se oli autuaallista elämää!"
"Miksi jätitte sitte Neapelin? Mikä esti teitä jäämästä sinne?"
"Mutta Serlendis, ukkoseni, miksen jäänyt sinne — niin, miksen — se on pitkä historia. Niin, nähkääs, minun mielipiteeni eivät sopineet yhteen Neapelin kuninkaan poliisiministerin mielipiteiden kanssa. Minä olin tunnettu puoluepukari ja luonnollisesti epäilty. Ne tahtoivat vangita minut kapinallisena. Vangita minut! Nöyrin palvelijanne, minä en ole sitä lajia, jota pidetään lukkojen ja salpojen takana. Minä murtauduin ulos häkistäni ja lensin takaisin pesääni."
"Sitä voi kutsua reippaaksi menettelyksi! Mutta mistä johtui, ettette jäänyt pesäänne hautomaan munianne? Miksi pakenitte heti toiselle suunnalle? Ettekö ole kuullut sitä toista historiaa? Tuskin olitte kääntänyt selkänne kodille, ennenkuin sen onnettoman Skuludiksen kassakaappi tuli ryöstetyksi. Ettekö ole kuullut sitä, herra Gregoris?"
"Joskin minä olisin kuullut puhuttavan siitä", vastasi toinen äkäsestl, "niin mitä se minua liikuttaa? Olenko minä ehkä herra Skuludiksen kassanvartija?"
"Erinomaista, erinomaista, paras herraseni! Se on vanha juttu! Kain ennen vanhaan antoi saman vastauksen veljensä suhteen. Mutta tahtoisitteko sanoa minulle, mitkä teidän suunnitelmanne nykyään ovat? Neapelissa teidät vangittiin poliitisten mielipiteillenne vuoksi: te olette tullut takaisin ja senjälkeen taasen matkustanut pois, minä en tiedä miksi, mutta se tapahtui juuri siihen aikaan kun Skuludis raukka ryöstettiin."
"Mitä te tarkoitatte?" huusi Gregoris raivoissaan.
"Mistä minä tiedän? Mutta rauhoittukaa. Antakaa menneisyyden jäädä sikseen ja tehkää minulle se huvi, että sanotte, mitä te oikein aiotte tehdä."
"Sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä! Niin pian kuin tuo ukko on muuttanut isäinsä luokse, nain minä teidän tyttärenne, rakastetun Smaragdani. Sitten matkustamme Roomaan ja Pariisiin ja sitten Lontooseen nauttimaan elämästä kuin englantilaiset lordit. Takaisin tultuani rakennutan itselleni kaksi linnaa ja elän suurenmoisesti."
"Se on kaikki tyyni hyvin, hyvin hyvin, rakas ystäväni, kuitenkin tahtoisin neuvoa teitä kaikkein ensin toteuttamaan kaikki nämä suunnitelmat, ennenkuin menette naimisiin tyttäreni kanssa,"
"Mitä varten?"
"Hyvin yksinkertaisesta syystä, kun en minä koskaan tule antamaan teille tytärtäni."
"Kuinka niin?" kysyi Gregoris ylpeästi. "Miksen minä saisi häntä, jos saan luvan kysyä?'
"Kun en minä, kuten jo olen sanonut, aio antaa häntä teille."
"Älkää puhuko tyhmyyksiä nyt, appi. Mikä teille oikeastaan tänään on tullut?"
"No niin, minä tahdon selittää tarkemmin. Te tavoittelette Smaragdaa niin itsepäisesti, kun tiedätte että hän on rikas."
"Mutta", tahtoi Gregoris keskeyttää.
"Olkaa vaiti muttanne kanssa! Kuulkaa mieluummin, mitä minulla on teille sanottavaa", jatkoi notario. "Niin kauvan kuin vanha Serlendis elää, ja pyhän Nikolauksen nimessä toivon minä, ettei teidän jalosukuisuutenne tule vaivaamaan itseään hautaamalla häntä, aikoo hän pitää kaikki rahansa itse, aivan yksin."
"Mutta, paras ystäväni", kysyi Gregoris hiukan epävarmalla äänellä, "olenko minä sitten pyytänyt tytärtänne hänen rahojensa takia? Minä rakastan häntä hänen rakkautensa ja erinomaisten ominaisuuksiensa tähden."
"Te olette varmaankin tutkinut diplomatiaa Neapelin vankiloissa? — Että te rakastatte tytärtäni, sen kyllä uskon. Jos en sitä uskoisi, en koskaan olisi antanut suostumustani teidän yhtymisellenne. Mutta yksin rakkaudella ei eletä, enkä minä tahdo, että tyttäreni kulkisi ja kerjäisi miehensä kanssa."
"Kauniisti sanottu, rakas appi-isä!" sanoi Gregoris ylpeästi nauraen. "Luuletteko te siis, että minun enoni on raudasta tai että hän on juonut kuolemattomuuden nestettä? Tänään tai huomenna hän tulee jättämään tämän ajallisen elämän, ja sitten ette suinkaan enää voi väittää, että minä olen kerjäläinen."
"Jos teidän enonne kuolisi", sanoi notario, "saisitte päällisiksi maksaa hautauskustannukset."
"Olkaa rauhassa sen asian suhteen", vastasi Gregoris, "minä annan pitää komean sielumessun hänelle. Perintö tulee kyllä vastaamaan kustannuksia, se nousee paljon yli miljoonan."
"Ystäväni, jos tahdotte uskoa minua tai ette, niin voin sanoa teille, ettei koko perintö ole pähkinänkuoren arvoinen."
"No niin, jos tämä perintö ei ole teille kylliksi, niin on teitä, kunniani kautta, vaikea tyydyttää."
"Minä sanon teille, että perintö on saanut siivet, niin että se on lentänyt tiehensä teiltä. Se on poissa — ettekö ymmärrä minua?"
"Teettekö pilaa, isä Serlendis? Minä pyydän teitä puhumaan vakavasti."
"Hyvä, se on lentänyt matkoihinsa, Melirytoksen taskuihin. Oletteko nyt ymmärtänyt minua? Tätä kai voidaan kutsua vakavaksi puheeksi!"
"Mitä kaikki tämä merkitsee? Te puhutte arvoituksia", sanoi nuorukainen, jolle asia alkoi käydä arveluttavaksi.
"Arvoituksia? Minä puhun mielestäni niin selvästi kuin mahdollista" sanoi notario. "Herra Metaksas on tehnyt teidät perinnöttömäksi, ja koko teidän perintönne on muutettu Melirytokselle."
"Se oli mukavaa", huudahti Gregoris äänekkäästi nauraen "Sitä juttua saatte koettaa jotakuta toista saada uskomaan, isä Serlendis. Tuo vanha Metusalem tekisi minut, perheen ylpeyden ja ylläpitäjän, perinnöttömäksi."
"Minä olen sanonut teille puhtaan totuuden, arvoisa ystäväni. Ukko on pahastunut siitä, että te matkustitte Neapeliin sekottaaksenne itsenne karbonaareihin sen sijaan että olisitte jäänyt vahtimaan herra Skuludiksen kassakaappia. Uskokaa minua, sillä vanhalla Metusalemilla on omat tuumansa."
"Niinmuodoin väitätte te —"
"Niinmuodoin on minulla kunnia sanoa teille, että te kerta kaikkiaan voitte pyyhkiä perinnön pääkirjoistanne. Enonne on tehnyt testamenttinsa eikä ole jättänyt teille leptoakaan."
"Serlendis, vanha Serlendis, jos te todellakin puhutte totta, jos te ette ole tullut lapseksi uudelleen, niin te teette minut mielipuoleksi!" huudahti Gregoris vapisten. "Tuo vanha pöllöpää, tuo kuljeksiva luuranko tehnyt minut perinnöttömäksi! Kautta pyhän Nikolauksen, minä voisin kuristaa hänet. Minä olen korvia myöten velassa, Serlendis! Hän tahtoo riistää minulta perintöni, omaisuuteni, elämäni, henkeni. Minä nostan jutun."
"Ja maksatte kustannukset siitä."
"Mitäs minulla muuta on tehtävänä?"
"Mitä teillä on tehtävänä? Ei mitään muuta, oi, te vapauden suuri puolustaja, kuin matkustaa Neapeliin ja ladata kiväärinne makaroonilla."
"Hyvä, isä Serlendis, silloin minä vannon, että minä tapan itseni."
"Se olisi, kunniani kautta, nerokas teko. Melirytos voisi sitten kirjoittaa teidän hautakirjoituksenne."
"Oletteko todellakin varma siltä, mitä sanotte? Jos enoni kuolisi —"
"Jos enonne kuolisi, ja testamentti jää sellaiseksi kuin se on, periiMelirytos tinkimättä."
"Minun täytyy estää se. Jo kuusi kuukautta on äijä maannut kuolemaisillaan, ja minä olen valittanut hänen sitkeyttään; tänään Serlendis, minä oikein vapisen, jos hän kuolisi."
"Se on oikein!" sanoi notario pilkallisesti. "Eläköön enonne!"
"Ja jos todellakin testamentti löytyy, eikö ole mitään keinoa tehdä sitä tyhjäksi?"
"Etteikö löytyisi mitään keinoa? Miksei?" vastasi tuo pahanilkinen ukko samalla ilkeällä hymyllä. "Se on kylliksi, että enonne antaa kutsua minut ja sanoa minulle: 'kirjoittakaa niin ja niin', ja että hän sitten pistää nimensä alle, jotta ensimäinen testamentti menettäisi lainvoiman."
"Että hän antaa kutsua teidät ja sanoo teille — ei, se on mahdotonta", sanoi Gregoris epätoivoisena.
"Mutta jos minä", jatkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "sen sijaan että odottaisin siksi kunnes hän kutsuu teidät, esittäisin hänelle sellaisen täydellisesti valmistetun asiakirjan ja hän allekirjoittaisi sen, eikö se olisi sama asia?"
"Ei aivan sama, mutta joka tapauksessa se olisi teille hyödyksi."
"Kirjoittakaa sitten, Serlendis, tehkää testamentti sopivaan muotoon."
"Mutta miksi? Hän ei tule koskaan allekirjoittamaan sitä."
"Kirjoittakaa, kirjoittakaa te vaan, minä sanon! Sitten järjestetään kyllä asiat."
Notario kirjoitti pitkän aikaa, sitten luki hän ääneensä:
"Minä, notarius publicus Syrassa, ilmoitan täten, että minun läsnäollessani ja minulle tunnettujen todistajain nähden, herra Panagiotis Metaksas —"
"Todistajain!" keskeytti hänet Gregoris kalveten. "Täytyykö todistajain allekirjoittaa?"
"Tyhmyyksiä! Lait tasaa te vaan, että enonne pistää nimensä alle, todistajista teidän ei tarvitse huolehtia, ne ovat varmoja miehiä. Kolme kertaa minä olen pelastanut heidät hirsipuusta, ja jos he allekirjoittavat, ei heidän vasen kätensä tiedä mitä oikea tekee"; ja hän jatkoi lukemistaan: "on herra Panagiotis Metaksas antanut seuraavan selityksen: Tuntien kuolemansa lähestyvän julistaa hän ja tunnustaa ainoaksi perillisekseen ja lailliseksi jälkeläisekseen kaiken hänen irtaimen ja kiinteän omaisuutensa haltijana rakkaan sisarenpoikansa, herra Gregoris Ferraraksen. Tämä on hänen ainoa, peruuttamaton tahtonsa, ja hän ilmoittaa täten, ettei hän koskaan tätä ennen ole tehnyt mitään muuta testamenttia, ei julkisesti eikä salaisesti, jos joku sellainen löydettäisiin ja jos se ei ole lisäys tähän testamenttiin, on se ainoastaan petollinen väärennys. Joka tapahtui Hermopoliksessa, Syran saarella."
"Minä olen päivännyt testamentin kuukausi takaperin", sanoi notario. "Kaikki on järjestyksessä. Tässä on testamentti, nyt te olette miljonääri. Vahinko vaan, että ainoastaan pieni nimi siitä vielä puuttuu. Menkää nyt ja imarrelkaa ja koettakaa päästä enonne suosioon; varastakaa hänen sydämensä. Jos hän kirjoittaa sen pienen puuttuvan sanan, niin teen teille kunnioittavimman kumarrukseni, jos ei, niin matkustakaa kiiruumman kautta Neapeliin."
"Hänen pitää allekirjoittaa, Serlendis. Hänen pitää allekirjoittaa!" kirkui Gregoris. "Hyvällä tai pahalla hänen pitää allekirjoittaa."
"Pahalla, sanotte? Armias taivas! Nyt te sanoitte pikaisen sanan", huomautti ukko vaanivalla silmäyksellä. "Ettekö tiedä, että jos te käytätte väkivaltaa saadaksenne allekirjoituksen ja enonne saa elää ainoastaan kaksi minuuttia, hänen tarvitsee sanoa ainoastaan yhden sanan saadakseen teidät hirteen, paras herraseni?"
"Hyvä on, saammepa nähdä. Jos minä siis lähetän teille testamentin allekirjoituksella varustettuna", kysyi Gregoris hetkisen mietittyään, "niin otatteko sitten huolehtiaksenne sen valvomisesta?"
"Lähettäkää te vaan", vastasi Serlendis, "ja olkaa aivan huoletta; minä kyllä tiedän hankkia enonne allekirjoitukselle ja testamentille kunnioitusta."
"No antakaa tänne se sitten, pian, pian!" huusi nuorukainen. "Auttakoon minua Jumala taikka sitten — perkele!"
Juuri kuin hänen piti lähteä huoneesta pysähtyi hän kynnykselle.
"Elkää unohtako, Serlendis", sanoi hän, "että kaikki mitä te minulle teette tapahtuu tyttärenne tähden." Näin sanottuaan kiiruhti hän pois.
"Ikäänkuin minä olisin unohtanut sen", mutisi Serlendis… "Luuletko sinä ehkä, että minä sinun kauniiden silmäisi tähden panisin nuoran kaulaani, kukonpoika?"
Silmänräpäys myöhemmin tuli notarion tytär juosten sisään ja huudahti iloisella äänellä:
"Pöytään herraseni, pöytään! Illallinen odottaa."
"Hän pysähtyi keskellä huonetta ja katsoi ihmetellen ympärilleen.
"Missä on Gregoris?"
"Hän on mennyt", vastasi isä. "Hän ei tule tänään syömään illallista kanssamme."
"Ei tänään?" kysyi tyttö muuttuneella äänellä, "ja minä kun sentään sanoin, että minä itse olin poiminut aprikooseja hänelle puutarhassa."
"Elä ole noin lapsellinen. Et suinkaan sinä sentään itke sentähden, ettei hän syö sinun aprikoosejasi?" sanoi Serlendis kevyen moittivasti. "Hänellä oli asioita ja hänen täytyi mennä."
"Ja niin äkkiä, ettei hän edes ehtinyt sanoa hyvää yötä?" kysyiSmaragda valmiina itkemään.
"Lapseni", sanoi isä, "rakastatko sinä tosiaankin tuota Gregorista niin paljon?"
Vastaamatta tarttui Smaragda hänen käsiinsä ja suuteli niitä innokkaasti.
"Ole huoletta, pikku tyttöseni, ole huoletta! En minä toru sinua siitä. Rakasta häntä kernaasti minun puolestani ja jos hän on sen arvoinen, niin ota hänet."
Itkien kietoi Smaragda käsivartensa isänsä kaulaan. Notario painoi tytön rintaansa vastaan ja suuteli häntä niin sanomattomalla hellyydellä, ettei sellaista olisi odottanut niin kovalta ja kylmältä luonteelta.
Serlendis rakasti todellisesti lastaan.
Nuorena oli hän vastoin morsiamensa vanhempain tahtoa mennyt naimisiin erään rikkaan kauppiaan tyttären kanssa. Se olikin hänen ensimäinen ja viimeinen nuoruuden hullutuksensa ja siinä oli hän tehnyt laskun sydämensä taipumusten kanssa. Hänen vaimonsa kuoli annettuaan Smaragdalle elämän, ja hänen lapsensa tuli samalla kertaa muistuttajaksi hänen muutamista onnenvuosistaan ja merkiksi voitosta, minkä hänen itserakkautensa oli saavuttanut kilpailijoistaan. Ja tytär oli vuosien kuluessa tullut hänelle niin rakkaaksi, ettei hän olisi kieltäytynyt minkäänlaisesta uhrista, olipa se miten suuri tahansa, hänen tähtensä, mutta hän ei olisi myöskään milloinkaan epäröinyt hänen tähtensä tehdä inhoittavintakaan rikosta, jos hän vain sen kautta olisi voinut hankkia tyttärelleen rikkautta, nautintoa ja onnea.
* * * * *
Lähdettyään notarion luota kääntyi Melirytos kadulle, joka johti kaupungin keskipisteeseen. Eräällä ahtaalla, koukkuisella kadulla poikkesi hän sisään erääseen puhtaalta ja siistiltä näyttävään taloon. Portaissa, jotka johtivat toiseen kerrokseen, tapasi hän nuoren tytön, joka kasteli kukkia ja joka itse näytti kauniilta kukalta. Hänen vartalonsa oli notkea kuin kukan varsi ja hänen kätensä valkeat kuin lilja. Hänellä oli kädessään hopeakannu, ja hänen asentonsa muistutti muinaisajan haltijattaria; hänen huulensa olivat yhtä punaset kuin hänen neilikkansa.
Tämä miellyttävä olento oli Aglaia, kauppias Johannes Skuludiksen ainoa tytär. Melirytos kävi joka ilta Skuludiksen luona, ja joka ilta tapasi hän myöskin tuon nuoren tytön portaissa ja alkoi aina pitkällä puhelulla hänen kanssaan käyntinsä hänen isänsä luona. Mutta tämä nuorten keskinen taipumus ei ollut voinut olla herättämättä vanhan liikemiehen huomiota. Ajatus yhdistyksestä, joka täysin vastasi hänen toivomuksiaan, ilmausi ehdottomasti hänessä; mutta hän ei uskaltanut kehittää sitä, sillä köyhyys pani ylipääsemättömiä esteitä niiden toteutumiselle.
Myöskin Melirytos piti sellaista yhteyttä taivaallisena, mutta saavuttamattomana päämääränä. Hänelle se oli kultainen, mutta toteutumaton unelma, ja hän ei ollut koskaan uskaltanut virkkaa sanaakaan siitä Aglaialle. Siinä oli jo kylliksi, että sai nähdä hänet ja rakastaa häntä hiljaisuudessa.
Tänä iltana tuntui hänestä kuin häntä olisi odotettu suuremmalla levottomuudella kuin tavallisesti.
"Kiiruhtakaa, herra Melirytos", huudahti tyttö jo pitkän matkan päästä hänelle, "kiiruhtakaa, se on jo täydessä kukoistuksessa, se bengaalilainen ruusu, jonka te annoitte minulle. Se olisikin ollut mitä epäkiitollisinta, jos ei se kaiken sen huolenpidon jälkeen, millä minä olen sitä hoitanut, olisi kukkinut. Minä rakastan näitä bengaalilaisia ruusuja niin paljon — ja erittäinkin tätä", lisäsi hän hiukan värisevällä äänellä, kun Melirytos seisoi hänen vieressään.
Sen sijaan että hän olisi vastannut ja tavallisuuden mukaan kauvan pakissut hänen kanssaan, tarttui nuorukainen vilkkaasti hänen käteensä ja vei sen huulilleen, jotain jota hän, niin kauvan kuin hän muisti, ei koskaan ennen ollut uskaltanut. Senjälkeen, ennenkuin Aglaia oli ehtinyt täysin toipua tästä tavattomasta rohkeudesta, jätti hän hänet mennäkseen sisään Skuludiksen luo. Aglaia seurasi häntä, kevyesti kuin varjo, varpaillaan, uteliaana tietämään, mitä niin tärkeitä asioita Melirytoksella oli hänen isälleen, ettei hän joutunut juttelemaan muutamia silmänräpäyksiä hänen kanssaan.
Näköjään ei Melirytoksella ollut mitään erityistä aihetta suureen kiireeseensä.
"Herra Metaksas lähettää terveisiä teille ja tyttärellenne", sanoi hän Aglaian isälle, "että jos ei teillä ole mitään tärkeämpää, niin pyytää hän teitä kunnioittamaan häntä käynnillänne, kun hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi kotonaan."
Tämän yksinkertaisen ja luonnollisen kutsumuksen esitti nuorukainen niin liikutetulla äänellä, että Aglaia turhaan aprikoi itsekseen, mitä oli tapahtunut, joka saattoi hänet sellaiseen mielenliikutukseen.
Vanhan Metaksaan toivomus oli luonnollisesti sama kuin käsky hänen ystävälleen Skuludikselle. Hän huusi heti tytärtään, ja kaikki kolme läksivät sairaan luo.
He tapasivat ukon sängyssä, mihin hän jo kauvan sitten oli ollut kiinnitetty. Hänen sisarenpoikansa, Gregoriksen, viimeinen konnantyö oli ollut kylliksi tykkänään turmelemaan hänen terveytensä, joka jo ennestäänkin oli heikontunut harmista. Ruumiillisista kärsimyksistään huolimatta, kuvastui hänen piirteissään kuitenkin mitä suurin sielunrauha, ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä eloisinta iloa, kun hän näki ystävänsä tulevan.
"Hyvä Skuludikseni", sanoi hän, "minä kiitän teitä, että te ja teidän rakas tyttärenne tulitte. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sen itsekkäämmäksi minä tulen. Minun elämäni voidaan nyt laskea vain minuuteissa, ja minä toivon, että te tulette läsnäolollanne viehättämään minun viimeisiä silmänräpäyksiäni."
"Elkää heittäytykö sellaisten synkkien ajatusten valtaan", vastasi Skuludis; "toivokaamme mieluummin, että kaitselmus antaa meidän vielä elää yhdessä monta vuotta täällä maan päällä."
"Elkää uskoko sitä, rakas ystäväni, elkää myöskään toivoko sitä minun tähteni. Kuinka sen laita olleekin, niin on minulla velka, joka painaa minua, ja minä uskon, että minä kärsivällisyydellä tulen vastaanottamaan sen hetken, jolloin Jumala kutsuu minut luoksensa, jos minä saan suorittaa sen!"
"Mistä velasta te puhutte? Ketä kohtaan teillä on sellaisia velvollisuuksia?"
"Siihen aikaan, kun veri vielä juoksi kuumana minun suonissani", vastasi ukko, "kun minun käsivarteni vielä oli voimakas, sai se reipas vauhti, minkä kehitys Europassa otti, ja siitä johtuneet muuttuneet olosuhteet, joiden alaiseksi isänmaani joutui, minut uneksimaan sen täydellisestä vapautumisesta. Muutamat ajattelemattomat teot, liian pikainen yritys toteuttaa suunnitelmiamme, jotka eivät vielä olleet kypsyneet, saattoivat minut turkkilaisten viranomaisten vainon alaiseksi, jotka, kuten hyvin tiedätte, siihen aikaan toimivat suurimmalla ankaruudella. — Tähän aikaan löytyi muuan mies, joka itse antautuen mitä suurimpaan vaaraan auttoi minua pakoon. Minun henkeni oli pelastettu, mutta minä olisin menettänyt kaiken omaisuuteni, jos ei tämä jalo ystävä vapaaehtoisesti olisi huolehtinut sen hoitamisesta, minun takaisin tultuani jättääkseen sen minulle ei ainoastaan vähentymättömänä, vaan vieläpä lisääntyneenä. Se oli myöskin hän, joka taitavasti käyttäen ensimäistä tilaisuutta käytti koko vaikutusvoimansa vallassaolijoihin aikaansaadakseen minun armahtamiseni ja minulle luvan tulla takaisin maanpaosta. Se on minun velkani ja tässä on minun saamamieheni."
"Teidän tarkoituksenne niinmuodoin on nyt maksaa tämä velka?" kysyiSkuludis äänenpainolla, joka selvään osoitti hänen tyytymättömyytensä.
"Hän ei kysy edes, mitä minä tarjoan päästäkseni velastani, vaan vieläpä suuttuu", sanoi Metaksas hymyillen.
"Minä kysyin", vastasi Skuludis lempeästi, "siksi että se ilo, mikä minulla oli tämän pienen palveluksen tekemisestä, tuli satakertaisesti maksetuksi. Mutta kylliksi siitä asiasta, rakas velkamieheni, minkälaista maksua te minulle tarjootte?"
"Jotakin, joka maksaa minulle hyvin vähän, mutta josta voi teille olla paljon hyötyä: yhden neuvon."
"Neuvon, sen minä vastaanotan mielelläni", huudahti Skuludis, "Sata yhden sijasta jos niin tahdotte."
"No hyvä on, ensiksikin näette tuon pahan tytön tuolla, joka isänsä kanssa yhdessä ryhtyy minua vastaan ja katselee minua suurilla silmillään kuin tahtoisi hän repiä minut palasiksi; no niin, minä neuvon häntä mahdollisimman pian menemään naimisiin."
"Isä", huudahti Aglaia punastuen, "jos ne toiset yhdeksänkymmentä neuvoa ovat samanlaiset, niin pistän mieluummin sormet korviini."
Mutta Skuludis painoi vaieten päänsä alas, ja synkkä pilvi peitti hänen otsansa.
Metaksas ei ollut huomaavinaan.
"Tämä olisi minun ensimäinen neuvoni. Toinen on se, että etsitte rehellisen miehen hänelle. Minä tunnen erään, joka salaisesti ihailee häntä, niinkuin ainoastaan pyhimystä voidaan ihailla, ja jonka hän voisi tehdä niin onnelliseksi kuin täällä maan päällä on mahdollista. Ja senvuoksi on minun kolmas neuvoni se, että kysytte tyttäreltänne, tahtooko hän vastaanottaa minun kosimiseni Melirytoksen puolesta. Katsokaa häntä, ettekö näe, miten paljon hänen vaikenemisensa ilmaisee? Melirytos poikaseni, olenko minä oikeassa vai enkö?"
Voimatta virkkaa sanaakaan tarttui nuorukainen ukon käteen ja suuteli sitä.
"Jalo hyväntekijäni", sanoi hän vihdoin, "te olette avannut minulle paratiisin portit, johon minä en uskalla nostaa silmiäni. Minä odotan vain yhtä ainoata sanaa, jotta ne avattaisiin selälleen."
"Kuuletteko, mitä hän sanoo?" kysyi Metaksas kääntyen Aglaiaan päin, joka oli kalpea kuin marmooripatsas.
"Rakas, kallis ystäväni", huudahti Skuludis tarttuen Metaksaan toiseen käteen, "tyttäreni on köyhä. Mutta kuitenkin, jos te puhutte Melirytoksen puolesta, ja jos ei hänellä ole mitään meidän köyhyyttämme vastaan ja Aglaia antaa myöntymyksensä, niin ei minulla ole mitään tätä yhteyttä vastaan. Minä annan hänelle kaikki mitä minä voin antaa: isällisen siunaukseni. Ja mitä sinä sanot tyttäreni?"
Aglaia heittäytyi isänsä syliin, ja se salaisuus, jota hän niin kauvan oli salannut sydämessään, paljastui samalla hänen kyyneleissään.
"Tee niinkuin tahdot, isä", nyyhkytti hän, "määrää minun kohtaloni."
"Elkää olko huolissanne Melirytoksen köyhyyden tähden, ystäväni", sanoi Metaksas. "Kunniallisen, ahkeran miehen ei tarvitse pelätä puutetta, sillä Jumala auttaa häntä kaikissa hänen toimissaan."
"Minä en tunne suurempaa onnea kuin saada uskoa tyttäreni kohtalo Melirytoksen käsiin. Mene, Aglaia, kiittämään toista isääsi siitä, että hän on huolehtinut sinun onnestasi."
Näillä sanoilla työnsi hän hiljaa tyttärensä sairaan vuoteen ääreen, missä hän laskeutui polvilleen. Hän otti Metaksaan käden suudellakseen sitä ja peittääkseen punastuvat kasvonsa. Myöskin Melirytos oli polvistunut vanhuksen vuoteen ääreen, joka yhdisti rakastavain kädet, laski omansa heidän päänsä päälle ja käänsi silmänsä ylöspäin hiljaisessa rukouksessa.
"Rakkaat ystävät", sanoi hän viimein, "minun korkein toivoni täällä maan päällä on nyt tapahtunut. Avoimin sylin voin nyt vastaanottaa kuoleman, kun se koputtaa ovelleni. Jos lasten menestys voi ilahuttaa vanhempain sieluja toisessa maailmassa, niin olkaa onnelliset, lapseni, silloin minä voin tyytyväisenä nukkua haudassani."
Kaikki kolme syleilivät häntä silmät kyynelillä kostutettuina.
"Mutta", jatkoi hän, "minä en tiedä kuinka monta hiekkajyvää vielä on jälellä minun eloni tuntilasissa, ja sentähden pyydän teitä, lapseni, kiirehtimään yhtymistänne, että minä itsekin vielä saisin olla siinä läsnä."
"Kallis hyväntekijäni", vastasi Skuludis, "minä toivon, että te vielä kauvan eläisitte siunataksenne lapsianne. Joka tapauksessa olemme valmiit viettämään häitä niin pian kuin tahdotte ja hyvä Melirytoksemme on valmis."
"Minulla on ainoastaan yksi velvollisuus täytettävänä, ennenkuin minun onneni tulee täydelliseksi", sanoi Melirytos. "Minun täytyy matkustaa Parokseen vastaanottamaan äitini siunauksen."
"Matkusta, poikaseni", sanoi Metaksas. "Lapsen kunnioitus vahvistaa perheyhteyden."
Kun Skuludis poistui Aglaian ja Melirytoksen kanssa, huusi Metaksas viimemainitun takaisin.
"Huomenaamulla auringon noustessa purjehtii minun laivani S:t Nikolas Triestiin. Käytä hyväksesi tätä tilaisuutta, niin pääset turhasta ajanhukasta. Minä sanon siis sinulle hyvästi nyt, sillä aamulla, kun sinä matkustat, en minä vielä ole hereillä."
Melirytos suu teli vielä kerran ukon kättä ja kiiruhti ulos saavuttaakseen Aglaian.
Sillaikaa kun vanhus ensi kerran pitkästä aikaa nukahti virkistävään uneen, seurusteli Melirytos kihlattunsa ja hänen isänsä kanssa myöhään yöhön.
Keskiyö oli jo ohi, kun vanha Janko, Metaksaan uskollinen palvelija, jonka makuuhuone oli talon alikerrassa, luuli kuulevansa varovaisia askeleita portaissa. Vanha palvelija tahtoi kiiruhtaa ylös, mutta kun hän kuunteli tarkemmin, kuuli hän että askeleet lähestyivät Melirytoksen huonetta, ja hän muisti nyt, että tämä oli mennyt Skuludiksen ja tämän tyttären mukana eikä vielä ollut palannut. Se oli siis luultavasti hän, joka oli mennyt ylös, ja mikä vielä vahvisti tätä luuloa oli se, että samat askeleet Melirytoksen huoneesta lähestyivät sitä, missä herra Metaksas nukkui. Heti senjälkeen kuuli hän myöskin ääniä ylhäältäpäin. Tämä rauhoitti hänet täydellisesti, ja siinä vahvassa uskossa, että se oli Melirytos, joka vasta nyt tuli kotiin, jättäytyi vanha Janko keskeytetyn unensa valtaan.
Päivän koittaessa nousi uskollinen palvelija ylös ja meni heti herransa huoneeseen, jonne hän hiipi hiljaa ja varovasti. Seisottuaan siellä jonkun silmänräpäyksen, mutta kun ei Metaksas mitään sanonut, vetäytyi hän hiljakseen varpaillaan takaisin. Etehisessä kohtasi hän Melirytoksen, joka juuri tuli makuuhuoneestaan.
"Te tulitte myöhään kotiin eilen illalla, herra Melirytos", sanoi hän.
"Niin, se oli tosiaankin myöhään, isä Janko. Mutta kuinka voi herraMetaksas?
"Hän nukkuu."
"Nukkuuko hän? Sanokaa hänelle Sitten, kun hän herää, terveisiä minulta ja että minä olen matkustanut."
"Kuinka, matkustatteko te pois, herra Melirytos?"
"Matkustan, mutta ainoastaan muutamaksi päiväksi. Se on tärkeän asian vuoksi."
"Ettekö te odota sanoaksenne hänelle hyvästi?"
"Me sanoimme toisillemme hyvästi jo eilen illalla. Minä en voi viipyä kauvempaa. Laiva lähtee."
Näillä sanoilla läksi hän talosta ja oli pian laivalla.
Samaan aikaan jätti tuntematon henkilö notariolle suljetun kirjeen ja katosi heti. Serlendis mursi kuoren ja otti esiin kirjeestä siihen suljetun paperin, jota hän ensin katseli ihmetellen ja sitten pisti sen taskuunsa. Vasta sen jälkeen hän nähtävällä mielenliikutuksella luki itse kirjeen.
"Roisto!" huudahti hän, saatuaan selvän sisällyksestä.
Hän aikoi juuri repiä rikki kirjeen, kun hän äkkiä näytti tulleen toisiin ajatuksiin, veti esiin salalaatikon kirjoituspöydältään ja piilotti paperin sinne.
"Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua?" sanoi hän. "Kuka tietää?"
Tunnin kuluttua Melirytoksen lähdöstä hiipi Janko varpaillaan toisen kerran herransa huoneeseen. Kun ei tämä tälläkään kertaa antanut minkäänlaista merkkiä itsestään, poistui hän taasen, jottei hän häiritsisi hänen untaan. Puolentunnin kuluttua astui hän sisään kolmannen kerran ja lähestyi vihdoinkin, levottomana herransa pitkällisestä unesta, sänkyä ja hiljaa vedettyään syrjään uutimet huomasi kauhukseen, että tyynyt peittivät sairaan pään. Mutta kuinka suureksi kävikään hänen kauhunsa, kun hän poistettuaan tyynyt huomasi, että vanhus oli kuollut ja että hänen kasvonsa, samoinkuin sänkyvaatteet olivat tahratut verellä.
"Kuollut!" kirkasi Janko, syösten mielipuolen tavoin ulos huoneesta. "Herra Metaksas! Auttakaa! — Auttakaa! Auttakaa! Herra Metaksas on kuollut!"
Jankon hätähuudot kokosivat pian kaikki naapurit paikalle, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin surullinen uutinen oli levinnyt yli koko Syran, missä vanhaa Metaksasta rakastettiin ja kunnioitettiin kuin patriarkkaa. Hämmästynyt joukko kokoontui kuolinhuoneen ympärille, missä erilaisia huhuja alettiin levittää.
Ensimäisten joukossa, jotka näyttäytyivät paikalla, oli myöskin notario Serlendis. Virkamiehenä tavattiin nimittäin hänelle ennen muita ilmoittaa kaikki kaupungin tapahtumat. Tylysti tunkeutuen läpi joukon, joka piiritti portaat, meni hän kiireesti huoneeseen, missä kuollut makasi. Tuntui siltä kuin silmäys ruumiinvärisiin, kouristuneisiin ja verisiin kasvoihin Serlendiksessä, kuten muissakin läsnäolijoissa olisi herättänyt mielenliikutusta, niin, tuntuipa notario olevan kaikkein liikutetuin koko joukossa, sillä jos ei kaikkein silmät olisi olleet kiinnitetyt kuolleeseen, olisi jokainen heti huomannut, että Serlendis silmänräpäyksen ajan oli yhtä kalpea kuin hänen edessään oleva kuollutkin. Mutta pian oli hän kuitenkin hillinnyt tuskansa ja ottaen entisen kylmän, ankaran katseensa nosti hän toisella kädellään peitteen ja peitti sillä lempeästi ja hartaasti kuolleen pään. Sitten kutsui hän epätoivoisen Jankon sivuun.
"Paras ystäväni", sanoi hän, "herra Metaksas oli vanha, halvaus on temmannut hänet meiltä. Tänään hän, huomenna minä. Sellainen on ihminen! Kerran kuolleena ei ole muuta neuvoa kuin haudata hänet. Mutta, rakas ystävä, mitä kaikilla näillä ihmisillä on täällä tekemistä? Heidän pitäisi toki osottaa suurempaa kunnioitusta kuolleelle! Herra Metaksas on kutsuttu pois, eikä se ole sopivaa, että hänen maalliset jäännöksensä ovat joukkojen katseltavana. Sulkekaa ovet, ystäväni ja ajakaa uteliaat pois, kunnes papit ehtivät tulla. Hänet on haudattava hiljaisesti ja arvokkaasti, jollaista koko hänen elämänsäkin on ollut."
Uskollinen palvelija totteli halukkaasti notarion määräyksiä, ja sitäkin mieluummin, kun ne olivat hänen sydämensä toivomusten mukaisia. Hän pyysi senvuoksi läsnäolevia poistumaan, ja huone oli jo tyhjentymäisillään, kun Skuludls saapui hillittömän surun valtaamana. Itkien heittäytyi hän vuoteen yli, otti jo peitteellä peitetyn ruumiin syliinsä ja suuteli kuollutta, jonka vartalon piirteet näkyivät lakanan alla. Serlendis lähestyi vanhaa palvelijaa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, jonka jälkeen Janko meni Skuludiksen luo ja otti häntä käsivarresta, koettaen pyynnöillä ja esityksillä ja leppeällä väkivallalla vetää hänet pois ystävän ruumiin vierestä. Skuludis seisoi kuitenkin paikallaan kuin ihminen, jonka järki tosin on valmis myöntymään, mutta jonka sydän kieltäytyy tottelemasta.
"Antakaa minun sentään nähdä hänet vielä kerran!" huudahti hän ja veti vapisevin käsin syrjään lakanan, joka peitti kuolleen kasvot. Mutta tuskin oli hän heittänyt silmäyksen niihin, ennenkuin hän hypähti taaksepäin kuin salaman iskemänä.
"Lääkäri!" huudahti hän. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"
"Lääkäri?" kysyi Serlendis. "Mitä lääkärillä on täällä tekemistä?Hänhän on kuollut. Ei mikään lääkäri voi kutsua häntä elämään."
"Lääkäri!" huusi Skuludis uudelleen. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"
"Antaa hänen huutaa", sanoi Serlendis säälivällä äänellä. "Tehän näette että suru on vienyt häneltä järjen. Tulkaa nyt, paras Skuludis, niin menemme ja annamme sulkea huoneen. Osottautukaa nyt järkeväksi mieheksi älkääkä antautuko tuskien valtaan, ne voivat vahingoittaa teidän terveytenne. Tulkaa nyt, rakas ystävä!"
Mutta samassa tuokiossa saapui kaksi naapuria, jotka Skuludiksen ensimäisen huudon johdosta heti olivat kiiruhtaneet pois, seurassaan lääkäri, jonka he olivat tavanneet kadulla aivan lähellä taloa.
Niinpian kun Serlendis sai nähdä hänet, painoi hän lasisilmänsä silmilleen, kuten hänellä aina oli tapana tehdä, joko tieten salatakseen ajatuksiaan tai koneellisesti, kun jotain hänelle vastenmielistä tapahtui. Mutta kukapa nyt välitti Serlendiksestä?
"Herra tohtori", kääntyi Skuludis lääkärin puoleen. "Te olette kuullut puhuttavan tämän hyvän, vanhan miehen kuolemasta. Saanko pyytää teitä astumaan lähemmäksi ja sanomaan, mitä te luulette siitä. Mika on ollut syynä hänen kuolemaansa?"
"Halvaus, mitäs muuta!" huusi Serlendis. "Halvaus!"
"Minä en ole niin aivan varma siitä asiasta", vastasi Skuludis."Kuulkaamme ensin mitä lääkäri sanoo."
Lääkäri astui kuolleen luo. Ensi silmäyksellä hämmästyi hän yhtä paljon kuin Skuludis ja ennen häntä Serlendis. Sitten tarkasteli hän tarkemmin, tunnusteli tarkoin kaulaa ja pudisti päätään, sanoen päättävällä äänellä:
"Janko, menkää heti hakemaan tutkijatuomari!"
"Perhana! Mitä te sanotte?" huudahti Serlendis. "Tuomari? Eikö voida antaa haudata kristittyä rauhassa?"
Palvelija meni. Lääkäri huusi hänen jälkeensä:
"Minä jätän teidän vastuullenne, Janko, mahdollisimman pian hankkia tutkijatuomarin."
Lyhyen hetken kuluttua, jollaikaa lääkäri hiljaa ja suurimmalla tarkkuudella jatkoi tarkastustaan, tuli poliisikomisarius tutkijatuomarin kanssa.
"Herraseni", sanoi lääkäri, "herra Metaksas on kuollut, ja minun mielipiteeni mukaan ei hän ole kuollut luonnollista, vaan väkivaltaisen kuoleman. Tässä on tapahtunut rikos. Tehkää velvollisuutenne, herraseni!"
"Ja minkä perusteella väitätte te sellaista?" kysyi virkamies.
"Kurkun puristamisen johdosta", vastasi lääkäri, osottaen kysymyksessä olevaan kohtaan, "mustista pilkuista kaulassa, paisuneista lihaksista ja rauhasista, pullistuneista silmistä, jäsenten suonenvedontapaisista koukistuksista ja verenvuodosta, joka on johtunut kaulasuonen katkeamisesta. Kaikki tämä todistaa epäämättömästi, että tukehtuminen on tapahtunut."
Lääkärin selitys ja ne hirveät todisteet, joihin hän nojasi, vaikuttivat pöyristyttävästi läsnäoleviin. Skuludis peitti kasvonsa käsillään ja murheen murtamana vaipui hän tajuttomana ystävänsä ruumiin viereen.
Serlendis käski heti viedä hänet kotiaan ja kehotti melkein veljellisellä osanotolla heti viemään hänet levolle.
Näytti kuin tämä näytelmä ei vähin olisi koskenut häntä itseään, sillä hänen huulensa olivat vaaleat kuin vaha.
"Totisesti", sanoi hän niin pian kun Skuludis oli viety pois, "sen, jolla on sellainen omaisuus kuin herra Metaksaalla, ei pitäisi unohtaa, mitä varovaisuus vaatii. Vanha, heikko ukko asuu yksin yhtä vanhan palvelijansa kanssa eristetyllä paikalla sijaitsevassa talossa! Minä kysyn, voiko ihmetellä, että pari roistoa yönaikaan tunkeutuu hänen luokseen ja murhaa hänet? Meri on aivan lähellä, murhaajat ovat varmat pakoonpääsystään jollain laivalla, ja ottakaapas kiinni heidät nyt? Jumala tietää, mihin he jo ovat purjehtineet!"
"Mutta, herra Serlendis", sanoi poliisikomisarius, "meidän velvollisuutemme on kuitenkin etsiä, kunnes olemme löytäneet syyllisen."
Poliisikomisarius käski läsnäolijoita, lukuunottamatta tutkijatuomaria, Serlendista, palvelijaa ja lääkäriä, poistumaan, ja kääntyen viimeksimainittuun kysyi hän, oliko tosiaan mahdotonta, että sairas yöllä oli saanut halvauskohtauksen ja tyynyt silloin olisivat kääntyneet hänen kasvoilleen ja tukahuttaneet hänet. Tohtori vastasi, että kasvojen ilme ja jäsenten asento osottivat tuimaa taistelua eikä äkkinäistä kuolemaa halvauskohtauksen kautta.
Vanha Janko pani tuomarin käskystä tyynyt takaisin kuolleen pään yli sillä tavoin kuin hän oli ne löytänyt sisääntullessaan. Oli selvää, ettei sairas mitenkään itse voinut asettaa niitä sillä tavalla, jonka vuoksi tultiin siihen päätökseen, että harkittu murha oli tapahtunut.
Poliisikomisarius veti nyt kokonaan peitteen ruumiin päältä. Lakana oli alapäästä revitty repaleiksi. Palvelija selitti, häneltä tätä asianlaitaa kysyttäessä, että lakana oli aivan uusi ja että se oli ehjä vielä edellisenä päivänä, hänen valmistaessaan tilaa. Voitiin siis varmuudella otaksua, että Metaksas oli sen repinyt viimeisessä kuolonkamppailussaan.
Sen jälkeen aikoivat viranomaiset tutkia huoneita ja huonekaluja, mutta missään ei näkynyt jälkiä sisäänmurrosta. Poliisikomisarius pyysi Jankolta avaimia ja avasi kirjoituspöydän laatikot, joissa löytyi noin kolmetuhatta dukaattia kulta- ja hopearahaa.
Kun Serlendis oli esittänyt asiakirjan, jonka mukaan Gregoris Ferrara oli määrännyt hänet valtuutetukseen, ja varmuuden vuoksi näyttänyt myöskin ukon kuukausi sitten Gregoriksen hyväksi teettämän testamentin, pyysi hän, että kirjoituspöydän laatikoista löydetyt rahat jätettäisiin hänelle kuittia vastaan. Tätä vastaan ei virkamiehillä ollut mitään sanomista.
Kun huonekalut olivat tarkastetut, tutki komisarius akkunat toisen toisensa perään; mutta kaikki havaittiin olevan suljetut. Oli mahdotonta avata niitä ulkoapäin, eikä näkynyt jälkeäkään siitä, että olisi edes yritetty tehdä sitä. Myöskin ovet olivat vahingoittumattomat.
"Käsittämätöntä", sanoi tuomari, "Että vanhus on murhattu, siitä ei ole epäilemistäkään, mutta yksikään varas ei jätä tuhansia dukaatteja liikuttamattomina laatikoihin ja vielä vähemmin tunkeutuu sisään avaimenreiän kautta. Ettekö te luule samaa, herra Serlendis?"
"Aivan, aivan!" vastasi notario kuivaten hikeä otsaltaan.
"Asuuko tässä talossa ketään muita?" kysyi tuomari palvelijalta.
"Ei ketään", vastasi tämä, "paitsi herra Melirytos, vainajan kirjuri, ja minä."
"Suljetteko te portin joka ilta?"
"Joka ilta."
"Muistatteko, suljitteko sen myöskin eilenillalla?"
"Suljin, kuten aina. Minä muistan sen varsin hyvin."
"Ja kun aamulla nousitte ylös, oliko portti silloin vielä suljettu?" kysyi komisarius.
"Ei", vastasi Janko, "se oli auki."
"Ah, herra Melirytoksella on siis toinen avain", huudahti Serlendis, ja hänen huulensa, jotka olivat olleet hirveän kalpeat, saivat punasen värinsä takaisin, ja hänen silmänsä salamoivat äkisti hänen viheriäin silmälasiansa takana.
"Kutsukaa tänne herra Melirytos!" sanoi tuomari.
"Ehkä hän voi antaa meille jotain tietoja."
"Herra Melirytos ei ole kotona, hän on matkustanut Parokseen", sanoiJanko.
"Mitä se tahtoo sanoa. Eilen illalla tuli hän myöhään kotiin ja aikasin tänä aamuna matkusti hän Parokseen? Pyhän Jumalan nimessä!" sanoi Serlendis ikäänkuin itsekseen ja näytti työntäen lasisilmänsä otsalle, ihmettelyä asettavat silmänsä.
"Hän on siis matkustanut Parokseen", jatkoi tuomari, "ja kuinka paljon oli kello, kun hän tuli kotiin?"
"Herraseni", sanoi Janko pelästyen, "ette suinkaan epäile Melirytosta murhasta?"
"Paras ystäväni", keskeytti hänet notario. "Melirytos on erinomainen nuori mies. Minä rakastan häntä kuin silmäterääni. Mutta kaikki me olemme ihmisiä, ja kiusauksella on pitkät kynnet."
"Sitäpaitsi, ystäväni, täytyy tuomioistuimen näin vakavassa asiassa toimeenpanna mitä tarkimmat tutkimukset; sen parempi hänelle, jos hän havaitaan syyttömäksi."
"Hän on oikeassa", sanoi tuomari leppeästi. "Meidän velvollisuutemme on ottaa lukuun kaikki asianhaarat. Juuri syyttömällä on suurin etu siitä, jotta hänen syyttömyytensä tulisi todistetuksi. Minä pyydän siis teitä vastaamaan kysymyksiini. Kuinka paljon oli kello kun Melirytos tuli kotiin yöllä?"
"Minä en voi sitä niin tarkkaan sanoa; noin puolenyön tienoissa, ehkä hiukan myöhemmin", vastasi palvelija.
"Näittekö Melirytoksen, kun hän tuli kotiin?"
"En, mutta minä kuulin. Minä heräsin hänen askeleihinsa, mutta nukuin heti taasen."
"Ettekö kuullut mitään suurempaa hälinää?"
"Minä kuulin, kun Melirytos meni huoneeseensa. Ennenkuin hän astui sisään, kävi hän minun isäntäni huoneessa. Minä kuulin heidän puhuvan keskenään ja heti senjälkeen minä nukahdin."
Serlendis heitti merkitsevän silmäyksen tuomarille ja komisariukselle.
"Ja aamulla, kun hän lähti", sanoi hän, "elikö herra Metaksas silloin vielä?"
"Minä en tiedä, mutta minä en usko", sanoi Janko itkien.
"Mitenkä, matkustiko hän sanomatta herra Metaksaalle hyvästi?" kysyi Serlendis taasen, jonka uteliaisuus ja ehkäpä rakkaus vainajaan vei niin pitkälle, että hän näytti unohtavan, ettei hänellä ollut oikeutta kysyä. Kuitenkin näytti tuomari, joka tunsi notarion suuren taidon, kernaasti myöntävän hänelle sellaisen oikeuden.
"Niin, hyvästi sanomatta", vastasi Janko. "Hän sanoi minulle, että hän jo illalla oli ottanut jäähyväiset häneltä, ja että hänellä oli kovin kiire, eikä senvuoksi tahtonut herättää häntä."
Tuomari katsoi komisariukseen kummallisella silmäyksellä ja molemmat pudistivat päätään.
"Kunniani kautta, hyvin epäilyttävää!" huomautti Serlendis ikäänkuin tulkitakseen heidän ajatuksiaan. "Joka tapauksessa tuntuu minusta selittämättömältä, että Melirytos — mitkä vaikuttimet saattoivat hänet menettelemään siten, kun se ei kuitenkaan tuota hänelle mitään? Mitä saattoi hän voittaa hänen kuolemastaan? Eihän hän ole edes hänen perillisensä."
"Kuinka tämän asian kanssa olleekin", sanoi tuomari, "Melirytos on hankittava tänne. Ehkä voimme hänen vastauksestaan löytää perusteita, joita emme edes osaa arvata."
Senjälkeen antoi komisarius luvan hautauksen toimittamiseen, mikä myöskin tapahtui suurilla juhlallisuuksilla. Seuraavana päivänä jätti Serlendis testamentin tuomioistuimelle valvottavaksi, ja kun hän lähetti sen Gregorikselle, kirjoitti hän samalla kertaa:
"Surullisia uutisia, paras herraseni! Enonne on lähtenyt pitkälle matkalleen. Tässä on testamentti, ystävä raukkani; elkää nyt kuolko surusta. Pysykää toistaiseksi poissa Syrosta, missä kaikki näyttäisi teille synkältä ja surulliselta."
Kaiken tämän tapahtuessa oli Melirytos matkallaan Parokselle, ja joskin matka oli lyhyt ja hänen kärsimättömyytensä suuri, niin vähän välittivät luonnonvoimat siitä; laiva tarvitsi enemmän kuin kaksi kertaa tavallisen ajan ehtiäkseen naapurisaarelle.
On tarpeetonta viipyä yksityiskohdissa hänen yhtymisessään äitinsä kanssa. Tunnin kuluessa oli hän ilmoittanut hänelle onnensa ja saanut hänen myöntymyksensä ja siunauksensa avioliittoonsa Aglaian kanssa. Kun hän siis oli toimittanut asiansa äitinsä luona, oli hän valmis matkustamaan takaisin, vaikka hänen äitinsä hartaasti pyysi häntä viipymään vielä jonkun päivän. Hän oli juuri vähällä antaa perään äitinsä toivomuksille, kun muuan palvelija jätti hänelle tuomioistuimen sinetillä varustetun kirjeen.
"Kuka on antanut kirjeen?" kysyi Melirytos.
"Kolme oikeudenpalvelijaa", vastasi tämä. "He odottavat pihalla."
Melirytos luki kirjoituksen, jonka sisällys näytti hämmästyttävän häntä.
"Äiti", sanoi hän hymyillen, mutta hiukan epävarmalla äänellä, minun täytyy matkustaa heti.
"Mistä syystä?"
"Syran poliisi vaatii minua heti palaamaan takaisin."
"Kuinka? Sinähän olet tuskin ehtinyt tänne. Mitä tämä merkitsee? Odota ainakin huomiseen asti."
"Oikeudenpalvelijoilla on käsky viedä minut tahtoen tai tahtomattani."
"Mutta mitä on sitten tapahtunut? Herra Jumala, mitä on tapahtunut?" huudahti äiti. "Mitä tahtoo poliisi sinulta? Sano — puhu —"
"Minä tiedän siitä yhtä vähän kuin sinä", vastasi Melirytos. "Mutta rauhoitu, äiti, se ei voi olla pelättävää. Kuulkaamme mitä oikeudenpalvelijoilla on sanottavaa."
Kun nämä tulivat sisään, lähestyi se, joka Syran viranomaisilta oli saanut toimekseen vangitsemisen, hiukan epäröivin askelin Melirytosta toisten jäädessä ovelle.
"Vaaditaan niinmuodoin, herra Kopides, minun palaamistani Syraan.Voitteko te ja onko teillä lupa minulle ilmoittaa syyt siihen?"
Mies näytti tulevan hämilleen.
"Herraseni", sanoi hän, "herra Metaksas on kuollut ja otaksutaan, että hänet on murhattu. Poliisi etsii murhaajaa ja senvuoksi on vaadittu teidän palaamistanne esiintyäksenne todistajana."
Nämä sanat tekivät hyvin erilaisen vaikutuksen äitiin ja poikaan. Kun edellinen niissä ei huomannut vähääkään aihetta pelkoon, kohtasivat ne viimemainitun kuin salamanisku.
"Herra Metaksas — kuollut — murhattu! Oi Jumalani!" huudahti nuorukainen kalveten ja heittäytyi tuskan valtaamana äitinsä syliin.
Oikeudenpalvelijat vaihtoivat salaista ymmärrystä osottavan silmäyksen.Äidin ja pojan hyvästijättö oli hyvin lyhyt.
Muutamaa minuuttia myöhemmin astui hän eräälle hallituksen laivalle, eikä viipynyt kauvaa, ennenkuin hän taasen oli takaisin Syrassa.