The Project Gutenberg eBook ofSoidinsaariThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: SoidinsaariTarina Koitereen MalmilautoiltaAuthor: Simo EronenRelease date: November 9, 2024 [eBook #74712]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1922Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOIDINSAARI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: SoidinsaariTarina Koitereen MalmilautoiltaAuthor: Simo EronenRelease date: November 9, 2024 [eBook #74712]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1922Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen
Title: Soidinsaari
Tarina Koitereen Malmilautoilta
Author: Simo Eronen
Author: Simo Eronen
Release date: November 9, 2024 [eBook #74712]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1922
Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOIDINSAARI ***
language: Finnish
Tarina Koitereen malmilautoilta
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.
Kun etelästä puhalsivat lämpimät kevään tuulet, silloin jouduin minä harharetkilläni ensimäisen kerran Koitereen rannalle.
Syvillä nummisaloilla, erämaiden kuusikkokorvissa oli vielä paljon sulavia nietoksia, mutta Ala-Koidan niskassa lainehti jo laajalti sulaa vettä ja siinä sulassa uiskenteli joutsenparvi. Samana päivänä se oli saapunut kaukaisilta mailta ja kun löysi täällä ensimäisen otollisen levähdyspaikan, niin siinä lauloi lauhana kevätiltana joikuvan tervehdyksensä. Oudosti se laulu sykähdytti kalastajan mieltä, kun hän siihen joensuusulaan siikaverkkoa laskiessaan sen ensimäisen kerran kuuli. Oli kuin syvällä hänen povensa piilossa olisi lämmin suoni vuotamaan ratkennut, mieleen tuli valoisia kuvia menneiden keväiden kauniista päivistä. Kesken tärkeän työnsä hän silmäili kaukaa Kivilahden puolelta näkyviä rantavaaroja, niiden tummat metsät näyttivät aivan kuin ruvenneen sakenemaan ja siirtymään lähemmäksi.
Mutta ylhäältä ilmasta kuului yhtenäistä siipien havinaa, siellä lensi vähitellen kertyvien sadepilvien seassa ja alapuolella toisia lintuparvia. Sakeanaan siellä meni sorsia, rallattavia alleja ja näiden kintereillä koettivat parhaansa mukaan pysytellä kirjavasiipiset telkät ja töyhtöpäät koskelot, vaikka niitä alkoikin jo väsyttää tämä mokoma taivallus. Ne huutelivat jo edellä menijöille, että eikös laskettaisi alemmaksi ja alettaisi tarkastella sulia paikkoja. Mutta siihen urahtivat ylhäällä pilvissä pitkinä raippoina lentävät hanhet: Mikäs siinä, jääkää te vain tänne piskuiset ja sanokaa paljon terveisiä, mutta me menemme tästä vielä vähän matkaa. Ja niin ne vaihtoivat esilentäjää, kiilamaisen raipan kärkeen vaihtui toinen ilmanhalkaisija, parvi paransi vauhtiaan ja urahteli kiitoksia hyvästä matkaseurasta. Rajan yli ne painuivat kevätyön hämärtyessä, Pohjois-Aunuksen rannattomille rämeille, jossa on niiden kesäasunnot ja jossa ei ole ainoatakaan pyssymiestä.
Yöllä rupesi satamaan. Ensin tulla vihmoi vain lämmintä tuhusadetta, mutta yötä myöten tuuli lisääntyi, tohisi mielissään rannan kuusikossa, raskaat pilvet painuivat alemmaksi ja vettä alkoi tulla ropista kuin sulavasta seulasta. Ja sitä tuli sitten monta vuorokautta yhteen menoon. Koitereen saaristen selkien jäät muuttuivat mustanpuhuviksi, kapeampiin salmipaikkoihin alkoi ratkeilla sulia vöitä, rantametsissä lirisi ja lorisi joka paikassa, Ylä-Koidalle ilmestyivät ensimäiset virran mukana tulleet kevätjäät. Ne olivat joen alajuoksulta, ohutta jäätä, ja Lylykoskesta tullessaan ne olivat särkyneet hienoksi sohjuksi, joka laajaan sulaan jouduttuaan pian hävisi olemattomiin.
Mutta pian alkoi tulla toisenlaistakin jäätä, Ylä-Koida rupesi todenperästä tulvimaan, ja silloin on tämä joki näkemisen arvoinen. Se tulee kaukaa Kuolismaan pohjattomilta rajasaloilta, vähän Aunuksen puoleltakin ja suurena kaarena se kiertää puolen Koitereen ympäri laskien Koitereesta lähtevään Ala-Koidaan aivan sen niskassa, Hiiskosken luona. Suurimman osan matkaansa se virtaa alavia korpimaita ja siellä paisuu se kevättulvan aikana laajoiksi järviksi, leviää kauas korpiin, soille ja rantaniityille. Sen mukana tulla jullittaa paksuja, tukevia jäälauttoja, joiden reunoihin on lähtökiireessä tarttunut mättäitä, juurikkaita ja muuta sekalaista tavaraa. Ja kunne taipaleen varrella varsin innostuvat, voivat ne nykiä yhteen kyytiin kokonaisia pieniä metsäsaarelmia, liian lähelle joenrantaa rakennettuja tukkilaissaunoja ja suuria rantapenkeristä irtautuneita lenkokuusia, joiden juuret harottavat ilmassa kuin paljaat varpaat. Kaikki tämä maallinen hyvyys menee iloisesti alas Lylykoskesta, jonka lauttamiehellä on näihin aikoihin hikinen työ pitäessään yllä maantieliikennettä.
Tämä lauttamies on puhelias äijä ja kertoo mielellään tarinoita kevättulvan tekemistä kepposista. Kerran oli tullut tulvan mukana Aunuksen ukon reslarekivaljaat, mistä lienevät Porajärven reunamailta matkaan eksyneet. Hevonen ja ajaja oli vain ollut poissa, mutta hiukan seitikuorman jätteitä oli vielä ollut jälellä pahasti rutistuneessa reslakorissa. Toisen kerran oli laskenut suuren lenkokuusirykelmän matkassa sievoisen villakuontalon kokoinen karhunpoikanen. Pahasti peloissaan kuului nalle raiska olleen, siellä oli kyyhöttänyt kuusen oksien lomassa, ja pahin leikki oli vielä edessä, kun piti laskea alas äkäisestä Lylykoskesta. Niin että menikö onnellisesti alas? Mikäs siinä mennessä, vähän vain olivat pakarat kastuneet nalle poikaselta, mutta sitä sellaista kun sattuu vanhemmallekin tukkimiehelle.
Ja kun kaikki muu kevättulvan tuoma törky on solunut alas Lylykoskesta, alkaakin tukkimiesten ja tukkien vuoro. Tuhottomasti niitä tulee sieltä ylhäältä, komeita ruununsaloilta saatuja honkahirsiä ja uljaita kuusirunkoja, joista muutamia on jätetty aivan lyhentämättä. Niistä tehdään mastopuita. Sievoisina jokilauttoina ne hyvää kyytiä soluvat alas, miehet vain matkan ratoksi laulelevat ja pitävät silmällä, ettei lautoista pääse karkulaisia korpiin pujahtamaan. Lylykoskella hiukkasen hengähdetään ja sitten sitä lähdetään koskirikasta Ala-Koidaa mennä huristamaan. Siinä lautat särkyvät, Pamilossa sälöilevät tukitkin kevättulvan aikana, sillä se koski ei silloin ole leikkipäällä.
Iloisella humulla ja kohinalla tulee kevät Koitereen vesille, ja minä ennätin parahiksi siihen kohinaan. Minä asustelin Hiislahden Huurinaisella. Hän on vanha tukkilainen, eränkävijä ja malminnostaja, ennen kaikkea malminnostaja, ja nykyään hän on hyvissä varoissa elävä kauppasaksa ja uutisviljelijä. Hänellä on mittaa runsaat kolme kyynärää ja komea täysparta, joka hyvin kelpaisi patriarkalle. Ja patriarkka hän onkin näillä mailla, vaikka posket ovat vielä verevät ja silmänurkasta pilkistää iloluontoinen Karjalan priha.
Niin, hänen luonaan minä siis majapaikkaa pidin. Me kalastelimme ahkerasti, väänsimme vasumäärin suuria hauen venkaleita ja lihavia siikoja. Tukkilaisten kadottua palasi vesille rauha ja järjestys, rantavaarojen palteilta alkoi kohota kevätkaskien savua, niiden ja saarien tummat metsät muuttuivat viheriän vivahteisiksi, koivut siellä kilpaa hiirenkorvaa työnsivät.
Huurinainen piti minulle esitelmiä Koitereen saarista ja rantavaarojen nähtävistä paikoista. Onkin niitä saaria Koitereessa, sata ja yksi kuului olevan kaikkiaan. Täyden sadan lie luoja niitä tarkoittanut, mutta kun syntyivät niin mukavasti, niin antoi yhden tulla kaupan päällisiksi, jottei kitsastelusta moitittaisi. Kuin kirjasta lasketteli Huurinainen näiden saarien nimiä, kehui aikanaan kierrelleensä melkein jokaisen niistä malmilauttoineen. Siellä oli suuria ja pieniä saaria sekaisin, lounaiselta rannalta näkyi Tyrjänsaari, joka jo enemmän muistutti mannermaata, ja siellä kuului olevan kokonainen suuri kylä. Keskeltä Koiteretta näkyi myös suuri saari, Lamminsaari se on nimeltään ja sen ympärillä on joka puolella hujan hajan pikku saaria, joilla muutamilla kasvaa vain yksinäinen männyn käkkyrä, omansa lokin lepopuuksi. Lienevätkö ne kaikki siihen luojan lukuunkaan kuuluneet, mutta kun sitten puun siementä kylvettiin, niin sattuipa muuan siemen pirahtamaan sellaisillekin aalloista hiukkasen ylös pistäville luotopahasille. Ja siitä vain männyn jämiläs kasvamaan, jotta pääsivät kulkemaan saaren kirjoissa, siinä missä paremmatkin. Iltaisin me istuskelimme Huurinaisen pikku verannalla, tarkastelimme rantavaarojen pieniä oraspeltoja ja puhuimme "tieteellisistä" asioista. Huurinaisella oli aina varastossa sitä tavaraa, jonka ääressä on mukava puhua tieteistä ja muista syvällisemmistä kysymyksistä.
Ja minä kerroin Huurinaiselle, että olin tullut maata vakoilemaan. Minä aioin näet etsiä itselleni suojaisan sopukan ja rakentaa sinne pienen majan suuren alkuperäisen luonnon keskelle. Minä tarvitsin sellaisen rauhanmajan, sillä minä olin kyllästynyt kaupunkilaiselämään ja aioin syntyä uudestaan mahdolliseksi elämän vakaviin tehtäviin.
Huurinaisesta oli ajatus mainio ja hän vakuutti, että täältä kyllä löytyisi sellainen suotuisa tyyssija.
— Mutta ensin sinun pitää mennä vähäksi aikaa malminnostajain lautalle, sillä se on se oikea parannuspaikka henkisesti rasittuneille ja rauhaa etsiville. Ja muutenkin, siellä on mukavin tutustua Koitereen kesäiseen kauneuteen.
Mutta malminnostajain lauttoja ei ollut vielä vesillä. Ne tulevat vasta kevättulvien laskettua ja kun ilmat muutenkin ovat tasautuneet kesäisiksi. Mutta silloin niitä tuleekin kymmenittäin, silloin alkaa uusi elämä Koitereen rautarikkailla rannikkovesillä ja suurten saarien ympärillä. Minä jäin Huurinaisen luo odottamaan malmilauttojen ilmestymistä.
Ja niin tuli kaupungin koulusta kotiin Huurinaisen Lotta tyttönen. Lotta oli ihastuttavin toisluokkalainen, minkä milloinkaan olen tavannut, oikea elävä luonnonlapsi. Heti kotiutumisensa jälkeisenä päivänä karkasi Lotta paimenten mukana metsään ja sieltä palattuaan hänellä oli kerrottavana ihmeellisiä asioita. Niin, hän oli elänyt ja kokenut tänä yhtenä ainoana päivänä enemmän kuin koko talven aikana siellä kaupungissa. Sieltä hänellä ei ollutkaan paljon mitään kertomista, ikävä hänellä oli vain siellä ollut, niin hirvittävän ikävä. Lotalle kihosivat kyyneleet silmiin, kun hän tätä ikäväänsä kuvasi.
Meistä tuli Lotan kanssa hyvät ystävät ja hän kertoi minulle, että heillepä tulisi jo juhannukseksi ja sitten koko kesäksi Aili. Kukako oli sitten Aili? Olipahan vain, Ailin vanhempien luona hän oli asunut kaupungissa, ja Aili pääsi tänä keväänä ylioppilaaksi.
Lotta näytti minulle Ailin valokuvan, ja sillä oli kauniit uneksivat silmät. Mutta muuten pelkäsi Lotta hiukan, että se Aili ei laskisikaan häntä valtoinaan metsissä samoilemaan, se kun oli semmoinen kaupunkilainen ja melkein pelkäsi metsää. Mutta minun pitäisi sitten tulla heille, niin sitten mentäisiin kaikki kolmisin metsään ja silloin meillä olisi hirveän hauskaa. Lupasinkos minä varmasti tulla heille? Lupasin tietysti ja tästäpä lupauksesta Lotta niin ihastui, että kavahti minun kaulaani. Ei se kirkassilmäinen luonnonlapsi vielä joutavia ujostellut.
Mutta kesä oli kulunut niin pitkälle, että malminnostajain lauttoja alkoi ilmestyä Koitereen vesille. Minä läksin malmilautalle.
Kokonaisen viikkokauden minä olen jo ollut malminnostajani lautalla ja minusta alkaa vähitellen tulla tottunut malminnostaja.
Paljon uutta ja ihmeellistä olen saanut kokea tämän yhden viikkokauden aikana. Me olemme lauttoinemme meloneet ja sauvoneet Koitereen soiluvia salmivesiä, kopeloineet lahdenpohjukoita, joskus suotuisan tuulen mukana uskaltautuneet leveämmänkin selkäveden yli. Lehväinen koivu silloin kohotetaan melojen avuksi ja kun vetävä vihurinpuuska nujuuttaa sitä, mennä lullittaa puolilastissa oleva honkahirsilautta parahultaista kyytiä. Aallot liplattelevat niin leppoisasti lautan reunoihin ja me haaveilemme uusista ihmeellisistä aarrehaudoista, jotka meitä odottavat tuntemattomalla rannalla. Malminnostajan elämä on aina aarteiden etsintää, täynnä houkuttelevaa viehätystä.
Ja kun tulee sakea sumu, käärii saaret selälliset, rantavaarat kaikki tyyni pehmeään peittoonsa, silloin malmilautalla tuntee vasta joutuneensa salaperäisten yllätysten taikakehään. Sumupeitosta kuuluu kaikenlaista ääntä ja kolketta, soutajien lunkutusta, nuotanvetäjien kolistelua. Rannan poukamissa narisevat sorsaparvet, kaukana sumuisella selällä rallattelee alliparvi tahdikasta kuorolauluaan. Joka puolella on elämää ja liikettä, vaikka se on meidän silmiltämme peitetty. Se on salaperäistä elämää, täynnä tuntemattoman odotusta, seikkailun houkutusta.
Nyt on meillä parhaillaan sellainen sakea sumu. Me olemme melkein kuin säkissä ja taivas on yhtenä röykkiönä vetisiä pilven juhkuroita, jotka köllehtivat laiskoina kuin hyvin syötetty lehmikarja. Niiden raskaina riippuvat utaret hipovat korkeiden rantavaarojen sakaroita ja niistä tihkuu yhtenään lämmintä tuhusadetta. Ei se varsin rumasti kastele, mutta yhtenä sumusta takertuvan kosteuden kanssa se kutoutuu ja kääriytyy vaatteisiin seitin tapaiseksi vesihernekudelmaksi, joka sitten vähitellen imeytyy läpi ja panee ihoa vasten lämpenevän paidan höyryämään.
Me olemme työssä Liuskavaaran alaisella rannikolla. Siinä on pitkin rannikkoa riuttarivi ja sen reunamia me puhdistamme. Kosteata on tosin lautalla työskentely, mutta eipä tässä oikein viitsi sääpitoakaan pitää. Keskellä lauttaa on meillä soma tuohimaja, jonne kyllä kaikki mahtuisimme sadetta pitämään. Ja siinä tuohimajan edessä on oikein rautainen tulisija, jossa olisi mukava aikansa kuluksi kahvia keitellä. Tuli palaakin siinä kotialttarilla, pienoinen valkea, mutta se on vain sitä varten, että saa sen ääressä työstä huoahtaessaan vaatteitaan hiukan kuivatella.
Sumu on niin tiheää, että häthätää eroittaa siinä aivan vieressämme jyhkeänä kohoavan Liuskavaaran. Tuolla Liuskalahden toisella puolella on vielä korkeampi Kiviharju, joka jo melkein kokonaan katoaa sumun ja pilvien peittoon. Minun rinnallani kauhoo vanha Aapeli, savustunut ruukinseppä Möhkön tehtaalta. Hän on meidän lauttakuntamme kaikkitietäväinen esimies ja hän haastelee minulle yhtenään työnsä ratoksi. Salmivedellä me siinä olemme ja malmi, jota jokaisella kauhauksella nousee kohtalaisen runsaasti, on kaunista ja tasaista hernemalmia, peijakkaan raskasta ja rautapitoista. Ei sitä sellaista muualla muodostukaan kuin tällaisilla salmipaikoilla, joissa pohjavesi on alituiseen hiljaisessa liikkeessä. Siellä se vesi mutaisissa pohjamujuissa hiljakseen huljuttelee, huljuttelee pienestä pirpanasta kehittyvää kaunokaista, ja lopulta on malmikerros tasaista herneparpeloa, ota anna kuin raudaksi rakentuneita jäniksen papeloita. Mutta seisovista lahdista, sieltä saadaan korppumalmia, rahanmuotoisiksi tai kuusikulmaisiksi latuskoiksi savipohjaan kiteytynyttä.
Nämä ovat raudansyntyjä syviä, Koitereen aarrehautojen salaisuuksia ja niistäpä Aapeli minulle kertoilee. Ja sitten hän alentaa ääntään ja juttelee salaperäisen tarinan Koitereen malminnostajain aaveilmestyksestä. Se näyttäytyy vain tällaisen sakean sumun aikana, sellainen tyhjä malmilautta, lipuu äänettömästi ohi, ilman melojaa, ilman sauvojaa. Sumusta se sukeltaa näkyviin ja niin katoaa taas sumuun, ei jätä vedenviriä ei mitään jälkeensä, mutta pahaa merkitsee se näkijälle se tyhjänä lipuva lautta. Uutta lauttamiestä se on silloin etsimässä, melan heiluttajaa, sauvoimen pitelijää ja niin se on kuin pestin saaminen sen näkeminen. Pois se ottaa omansa, jonka on kerran sillä tavoin valinnut.
Ja Aapeli kertoo vielä enemmän ääntään alentaen, miten se on sen ja senkin malminnostajan ottanut. Lähtivät saaren selällisen rannalla olevalta lautaltaan mantereelle soutamaan pikku veneellä. Oli olevinaan kaunis ilma, parahultainen purjetuuli, mutta siellä selällä yllättikin pyörrepuuska, tuli pilvenpatsaana puhisten, vettä seuloen ja kieputtaen, sinne veti ja nieli veneineen päivineen kurimuksen kiehuvaan kattilaan. Ei edes niin paljon, jotta veneestä olisi jälkeenpäin löytynyt minkäänlaista merkkiä.
Se on tarina Koitereen malmimiesten aaveilmestyksestä. Uskonko minä sitä tarinaa? Tietysti minä uskon täydellisesti, kun vanha Aapeli hartaalla vakavuudella sen kertoo. Ja minä tarkastelen uteliaana tiheää sumuseinää, eikö sieltä jo sukeltaisi näkyviin se äänettömästi lipuva tyhjä lautta. En minä sitä pelkää, mutta uteliaisuus minua kiihoittaa. Saisi tulla, minun sieluni alkaa jo ikävöidä seikkailua, ja onhan siellä tuolla sumun kätkössä mitä hyvänsä. Kenties siellä parhaillaan soutaa vene, tuolla jossakin aivan lähellä, ja sielläkin ikävöidään yllättävää elämänkosketusta.
Ikävöinkö minä naista? Niin, minä en tosiaan ole nähnyt naista, sitten kun tänne malmilautalle tulin. Minä en ainoatakaan kertaa ole käynyt maissa. Siellä olisi kyllä naisia, rantakylien taloissa, siellä olisi kuuleman mukaan somia tyttölapsia, joiden aitanovi voisi avautua. Nuori Hilpas, joka tuolla lautan toisella reunalla suurella kohulla ja kolinalla käyttelee malmikauhaansa, hän juoksee ahkerasti maissa ja hänellä on paljon tyttöseikkailuja. Mutta minä en ole vielä kertaakaan yrittänyt, minusta ei siinä ole oikeata viehätystä, naputella aittojen ovia, jotka edellisenä yönä ovat toiselle avautuneet ja jotka seuraavana yönä taas avautuvat toiselle. Ei, minä jätän ne aitat Hilpakselle, minä odotan parempaa, kuuntelen sumusta tulevia ääniä. Sinne kätkeytyy se, jonka tuleman pitää, eikä minulla ole vielä mitään kiirettä.
Nyt kuuluu kuikan laulu kaukaa sumuiselta selältä. Pitkä ja valittava on sen uilotus, on kuin itkisi se ikäväänsä siellä, etäisten selkävesien merirosvo, kaikkien vihaama ja karttelema. Siinä se on, kuikka rakastaa yksinäisyyttä, elää omaa voimakasta elämäänsä, ja siksi sen laulussa vaikeroi niin syvä ikävä, että sitä kuullessa sydän oudosti vavahtaa. Yksinäinen kuikka, se vain osaa sukeltaa syviin pohjavesiin, tuntee sinne kätkeytyvät salaisuudet, mutta laumaeläjät sitä sellaista tuntemista pelkäävät.
Hilpaksen rinnalla kauhoo pelimanni Jussi, pitkä ja hoikka mies, hiukan keuhkotautinen. Veltosti hänen vartalonsa heilahtelee, kun hän kohottaa pitkävartisen kauhansa pohjasta vedenpintaan ja huljuttelee sitä siinä puhdistaakseen malmin savi- ja multakokkareista. On pelimannin poskilla vielä heikko kajastus menneestä nuoruudesta, joka lienee ollut jotenkin myrskyinen. Nykyään ei pelimanni enää rakasta paljon muuta kuin viuluansa. Se riippuu tuolla tuohimajan seinällä, vanha viulu, kannet monesta kohti halkeilleet, mutta kauniin pehmeät se äänet antaa, kun pelimanni iltahetkinä sen käsilleen ottaa. Harvoin hän sentään jouhella soittelee, istuu enimmäkseen iltakaudet rakas soittokojeensa polvillaan, istuu mietelmiinsä vaipuneena ja pitkät laihat sormet ne vain omia aikojaan rimputtelevat viulun kieliä. Sellainen on pelimanni, sopuisa mies, mukava tarinoissaan, oikea taiteilija jumalan armosta.
Mutta paras nähtävyys on sentään vanha Aapeli, kun hän pitkävartista malmikauhaansa käsittelee. Hän rakastaa intohimoisesti tätä ammattiaan, joka kesä hän karkaa ruukinpajasta Möhköltä, tulee pariksi kuukaudeksi tänne Koitereelle malminnostorahtiin. Ei seitsemänkymmenen vuoden ikä, ei mikään pidätä Aapelia, kesäisen Koitereen kauniit vedet ja huoleton bohemielämä malmilautalla, ne houkuttelevat Aapelia, niinkuin kesäiset pesimispaikat houkuttelevat kaukaisten maiden muuttolintua. Niin kauan kun siivet kantavat, pitää sinne lähteä yrittämään, ja Aapelin siivet kantavat vielä melko hyvin. Hän on sitkeä mies, tämä savustunut ruukinseppä, käsivarret ja koko ruumis paljaita mukuraisia jänteitä, ja malmikauhansa käsittelyn on Aapeli kehittänyt oikeaksi taiteeksi, jota on nautinto katsella.
Kas näin se käy: Ensin Aapeli painaa kauhansa pohjaan, hivuttaa sitä siellä varovasti eteenpäin, laiha luiseva vartalo kumaraan vääntyneenä, suuvärkki mutuillen, ylöskäärittyjen paidanhihojen paljastamat, laihuuttaan pitkiksi venyneet käsivarret jännittyneinä. Ei hän sysää kauhaansa niin, että leukarauta kaapaiseisi liian syvältä pohjamutaa, ei, sen pitää käydä taiten ja tasaisesti, pyyhkäistä vain pohjaan muodostunut malmikerros kauhan teräslankakopperoon. Sitten Aapeli kohottaa kauhansa harkiten tapahtuvalla keikauttavalla liikkeellä vesipintaan, asettaa kauhan varren siihen lautan reunapuuhun iskettyyn pystyhankoon, huljuttelee siinä hyvän aikaa kauhaustaan, niin että kaikki savi- ja multakokkareet tarkoin pois karisevat. Mutta ei sillä hyvä, nyt keikauttaa Aapeli kauhansa koholle vedestä, alkaa hämmennellä malmia harottavilla, vasaran varressa koukkuun parantuneilla sormillaan. Hän tekee tämän toimituksen perinpohjaisella hartaudella, sirpostelee ja hyväilee, hyväilee ja sirpostelee pitkän aikaa kauhaan kertynyttä malmisaalista, noukkaa vielä viimeisen kivenmujusen, multakokkareen. Vasta tämän jälkeen hän heilauttaa kauhansa taitavalla liikkeellä malmikorin laidalle, kumoaa sen sisällön sinne kolistelematta ja tasoittelee vielä viimeiseksi malmikasan kauhansa leukaraudalla.
Niin sen piti käydä, huiskimatta, hosumatta. Nuorta Hilpasta koettaa Aapeli yhtenään neuvoa ja taltutella. Hilpas kun näet oli työssään malttamaton, painalsi joka kerran kauhansa liian syvälle pohjamutaan, nosti sen vesipintaan täynnä kaikenlaista törkyä ja suoritti siinä sitten huuhtelun sellaisella kohulla, että koko lautta heilahteli. Mutta minkäs Hilpas luonnolleen, kesytön varsa, pyrki vielä vikuroimaan ja hänen hyvin kehittyneissä käsivarsissaan pursusi hillitön elinvoima. Sen piti saada purkautua, ja hyvä poika Hilpas muuten oli, hoiti kokin viran ja muonan hankinnan, näperteli ja touhusi tuohimajassa, oli altis mihin palvelukseen tahansa. Siinä sivussa hän hoiteli omat yksityisasiansa, juoksi rantakylien taloissa jokaisen hameniekan perässä, naputteli öisin tyttöeläjien aittojen ovia. Semmoinen yritteliäs poika oli meidän Hilpas, entinen savotan kokki tai kokin apulainen sieltä jostain Aunuksen vesiltä.
Sumun peitosta alkoi kuulua lähenevän veneen airon ääniä, seuraavassa tuokiossa sukelsi jo venekin sumuseinästä näkyviin. Se oli aivan tavallinen kalastusvene, kiveräkokkainen, perässä juureva äijän jämiläs, soutajana naisihminen, joka oli käärinyt sateen suojaksi väljän ja resuisen miehen takin ympärilleen. Sen huppuun katosi koko soutaja, niin että vain hiukkasen nenän nypykkää näkyi pystyyn nostetun takin kauluksen sisästä.
En minä sen enempää välittänyt koko veneestä, ei tämä ollut se, jota minä odotin. Mutta Hilpas, jolla oli emännän huolet, heti huutelemaan, että eikös olisi kaloja myytäväksi. Ja mikäs siinä, olihan siellä kaloja, äijä ohjasi veneensä lautan viereen.
Siinä kalojen valikoimistouhussa pyrki vene irtautumaan lautan kyljestä, ja vasta nyt hoksasin minä joutilas mies rientää soutajan avuksi, ojensin hänelle köydenpätkän.
Näin jouduimme me venettä pitelemään, särkeä paistattamaan, ja silloinpa minä huomasinkin, että sinne resuisen takin sisään oli kätketty ihastuttava olento, aivan harvinaisen soma tyttölapsi. Silmät olivat ruskeat ja eloisat, nenänypykän juuressa muutamia kesakoita, jotka vain somistivat tervettä hipiää. Ja entäs sitten palmikko, sepä vasta olikin muhkea, ei se mitenkään näyttänyt mahtuvan huivin ja resuisen takin pystyyn nostetun kauluksen alle.
Minä sain tietää, että hänen nimensä oli Kaisu, ja tuolta he olivat Kiviharjusta. Siellä oli heidän kotinsa vaaran korkeimmalla nyppylällä. Olinkos minä sen nähnyt? Tietysti minä olin sen nähnyt, siellähän se kellotti aivan kuin taivaan pankolla. Vai sitä minä en olisi nähnyt, ja tiesinpä minä senkin, että heitä oli siellä monta tytärtä, oikein sievoinen katras. Ja hänkös niistä olikin Kaisu, olinpa minä jo hänestäkin kuullut.
Kaisu hiukkasen punastui ja vilkaisi kulmainsa alta minuun. Venepohjalla hölkähteli runsaasti märkien verkkojen mukana noussutta vettä ja siltä koetti tyttö suojella parhaansa mukaan helmojaan. Minä nauroin, että hän nostaisi ne vain arkailematta vieläkin ylemmäksi. Eihän tässä tarvinnut mitään ujostella.
Taas värjäsi herkkä punastus Kaisun poskia ja ruskeat veitikkasilmät vilahtivat salavihkaa minuun. Mutta sitten Kaisu helähti nauramaan ja selitti, että tuopas meidän tuohimajamme sitten vasta näytti hullunkuriselta.
— Mikäs siinä on vikana?
— Mikäkö muka vikana? Niin turhan pikkuinenhan se on, aivan kuin lasten leikkimaja ikään.
Kaisu ei mitenkään uskonut, että me kaikki neljä miestä mahduimme sinne sisälle nukkumaan. Jos nyt vielä istua kyyröttämään mahduimme, mutta nukkumaan, senpä hän olisi tahtonut kerran nähdä.
Me väittelimme tästä asiasta hyvän aikaa Kaisun kanssa ja minä kehuin, että mahtuipahan sinne majaan vielä paljon muutakin tavaraa. Jos hän olisi noussut lautalle, niin olisipa saanut nähdä miten runsaasti meillä oli majassamme kaikenlaista maallista hyvyyttä. Eikä se näyttänytkään enää niin turhan pikkuiselta, kun sinne ovelta sisään kurkisti.
Minä nyhjin köyden pätkästä ja koetin houkutella Kaisua lautalle nousemaan, mutta tyttö selitti, ettei hän siitä välittänyt. Mitä hän meidän lautasta, mokomien kulkurimiesten.
Eikös hän tulisi, jos minä kerran oikein veneellä tulisin häntä noutamaan?
Vai vielä hän tulisi, saisinpas nähdä, lähtisikö hän minun veneeseeni.
Näytinkös minä sitten niin vaaralliselta? Taisin näyttää oikein merirosvolta, hän varmaan pelkäsi, että minä ryöstäisin hänet. No siinä hän saattoikin olla oikeassa, hän näytti tosiaan aika houkuttelevalta saaliilta, ja sellainen merirosvo minä olin vain, että hänen oli parasta olla varuillaan. Saatoin hyvinkin kerran ilmestyä ja kopata hänet saaliikseni, silloin kun hän kaikkein vähimmin osasi sellaista aavistaakaan.
Kaisu nauroi niin että vedet kihosivat hänen silmiinsä. Ja sitten hän sanoi yhtäkkiä, että minäpäs en taitanut ollakaan näiltä mailta. Mistä lienen ollut muualta.
Mistäkö hän muka sen näki? No eipä tuota näkemään paljon silmiä tarvittu, veikkaa hän olisi ollut valmis panemaan, että minä olin melkein aloittelija malmilautalla, vaikka koetin näytellä tottuneempaakin.
Kaisun ruskeat silmät liirasivat salavihkaa. Ne silmät osasivat sitten olla ihastuttavat eikä tyttö enää muutenkaan pahasti ujostellut. Hyvin pian meistä olisi tullut hyvät tuttavat, mutta kalakauppa oli nyt tehty ja äijä komensi tytön soutamaan.
Sinne hävisi heidän veneensä takaisin sumuun, josta oli tullutkin. Mutta kauan tähystelin minä vielä sen jälkeen ja muistelin niitä ruskeita silmiä ja sitä komeata palmikkoa, joka ei mitenkään tahtonut mahtua sen takkiresun kauluksen alle.
Vanhan Aapelin ja pelimannin puheista minä sain kuulla, että tätä äijän jämilästä sanottiin Kiviharjun keisariksi. Siellä oli hänen kotinsa vaaran nyppylällä, ota anna kuin keisarin linna, ja muutenkin kuului hän olevan sellainen tiukka äijä, niin että keisarin nimi sopi hänelle mainiosti. Sillä nimellä hänet tunnettiin laajalti näillä mailla.
Minä olin tehnyt siis itsensä keisarin tyttären tuttavuutta. No sepä alkoi olla vähän sinne päin, eivät ne sumusta kuuluvat äänet suotta niin houkutelleet. Kaisun ruskeat silmät olivat todella sellaiset, että niihin olisi mielellään hiukkasen syvemmällekin katsellut.
Mutta mistähän se ruskeasilmä havaitsikaan, etten minä ollut näiltä mailta ja että olin vielä aloittelija malmilautalla? Minä koetan tarkastella asuani ja eihän siinä pitänyt olla mitään erikoista, mutta näkipäs se tyttö vain ja nauroi vielä niin makeasti ihmetykselleni. Sellainen välitön luonnonlapsi ja siellä hän asui Kiviharjun nyppylällä, keisarin korkeassa kodissa. Siellä hän oli ylennyt, ihastuttava ruskeasilmä, suuren sisarusparven keskellä, valioiden kassapäiden joukossa. Sumusta oli ihme ilmestynyt. Terve kaunis Koitere, sinun vaaraisten rantojesi kätkössä taisi piillä monta ihanaa aarretta, joista malmilautalle eksynyt muukalainen ei vielä paljoa tietänyt.
Heleijaa, jo sukelletaan sumusta seestyvän päivän kirkkauteen!
Kauan se tuhjotti, vasta seuraavana päivänä alkavat pilvet ohentua, ahdas ilmapiiri avartuu. Sumuseinä hataroituu, pakenee kauemmaksi, sukeltaa saari ja toinen näkyviin, jyhkeän Liuskavaaran liepeiltä eroittaa jo talot, metsiköt, peltotierat.
Auringon kehä rupeaa kumottamaan ohentuvien pilviröykkiöiden lomista. Välistä se katoaa, mutta jo seuraavassa tuokiossa tulee uudestaan näkyviin yhä selkeämpänä, selkeämpänä. Sieltä se kurkistelee paksujen uudinten takaa, päivän valtijatar, majesteetti. Kurkistelee aamuvaipassaan, sukii valtoinaan aaltoilevaa kultatukkaansa, oikoo pehmeitä käsivarsiaan. Kauan tuli nukutuksi, nyt se siellä peilailee itseään, päästää vielä pienen haukotuksen, ihana unikeko. Nyt se hiukkasen raotti uudinta, kurkisti ulos, hymyili: Odottakaa rakkaat lapsukaiset, pian minä tästä joudun valmiiksi!
Ahaa, tulipas silloin pilville kiire ja hoppu, tulipahan peijakkaille. Kauan siellä rehentelivät, köllehtivät laiskoina, tuskin viitsivät niin paljon, jotta paikaltaan hievahtaa. Nyt ne ovat levottomassa liikkeessä, yrittävät yhtäälle, yrittävät toisaalle, sysivät toisiaan, tuuppiloivat, eivät oikein tiedä minne pakonsa ottaisivat.
Heleijaa toisen kerran! Nyt repesi laaja rako pilvien lomaan, aurinko rävähti täydeltä terältään paistamaan. Kirkastuksen humaus käy yli vetisen ja sumuisen maanpiirin, vesillä välkkyy ja väräjöi, rantavaarojen epätasainen jono seestyy ja selvenee. Ne ovat nuo vaarat kuin uudesta syntyneet, kylvystä tulleet, höyryävät auringon lämmössä, niiden palteiden paljailla kallioilla on kostea kiilto.
Tuolla kaukana Tyrjänsaaren puolella kangastelee haihtuva sumu väräjävänä sateenkaarena, joka muuttelee paikkaa, häviää ja taas ilmestyy. Etäiset pikku saaret, yksinäiset metsätylvöt näyttävät kohonneen sumun mukana ilmaan, siellä ne kuvastelevat vedenpinnan yläpuolella kauniina kangastuksina. Ja entäs pilvet, mihin ne hävisivätkään, yläpihojen laiskat lihavat karjalaumat. Vähänpä niistä on enää jälellä, vain hajallaan haihatteleva lammaskatras, joka pinkoo pakoon saparot lipattaen.
Heleijaa sitä riemua, mikä rantametsien kätköistä ilmoille puhkesi! Siellä on tirskutusta ja liverrystä. Kauan saivat pienet siivekkäät kyyrötellä oksallaan pää kosteisiin höyheniin painuneena. Nyt ne puistelevat ja sukivat höyhenpukuaan, kirmailevat ilman sinessä, heittelevät iloisia kuperkeikkoja, verryttelevät puutuneita siipiään, pitävät lentoharjoituksia.
Niin hälveni sumu vesiltä, katosivat pilvet taivaalta. Avartunut maailma on puhtaaksi pesty, kirkastunut, tahraton ja synnitön, niinkuin luomispäivän jälkeen. Selkeä on kaukaisten salojen siinto, vehmaan tuores rantavaarojen metsien väri. Hyväilevän tuulen lipisyttämä vedenpinta välähtelee ja välkkyy päivänkilossa. Kun katselee sitä kauemmin, näyttää se rupeavan poreillen kiehumaan, siitä lähtee säkeniä ja tulisäikeitä, jotka häikäisevät silmää, kutittelevat hyväillen luomia.
Mihinpä vertaisin Koitereen tällaisena luojan päivänä, sumun ja seestyneen sadeilman jälkeen? Satujen oinaan talja se on, kulta- ja hopeakarvallinen, sankarien tavoittelema. Sata ja yksi tummaa, viheriään vivahtelevaa täplää on luoja siihen leikitellen siroitellut ja jyrkkänä päärmeenä on rantavaarojen tuores vehmaus. Niiden kehykseen on tämä satujen talja ommeltu, kulta- ja hopearihmoin sininiitiseen loimeen kudottu.
Ja me olemme ne onnelliset, joille tämä talja kuuluu kaikkineen, päärmeineen päivineen.
Siinä me olemme lauttoinemme Liuskalahden suulla ja me aiomme lähteä matkalle. Hilpas on soutanut maihin koivuista purjepuuta noutamaan, Aapeli ja pelimanni kokoilevat sauvoimia ja malmikauhoja yhteen kasaan. Puolilastissaan oleva lautta pyöriskelee irrallaan liplattavilla laineilla, ja minä tarkastelen viimeistä kertaa siihen korkeiden rantavaarojen väliin murtautunutta Liuskalahtea. Sulalta hopeajuovalta se näyttää, siihen se on läikähtänyt uurteisten vaarojen rakoon pitkään halkeamaan. Sinne se mennä suikertaa ja katoaa lopulta olemattomiin, päättyy lenkojen rantakuusten kätkemään puron uomaan. Olenhan minä siellä käynyt, olen soutanut sinne monta kertaa ja ihaillut jyhkeiden rantavaarojen jyrkkyyttä. Paikoitellen niiden paljaat kalliot melkein riippuvat suoraan pään yläpuolella. Jospa ne sieltä kerran irtautuisivat ja putoaisivat alas, huh, kadonnut olisi silloin vene ja kaikki, kadonnut koko kaunis lahti olemattomiin.
Hyvästi nyt kaunis lahti! Ja hyvästi myös sinä Kiviharju, keisarin korkea kotivaara! Vaikka emmehän me oikeastaan niin kauaksi lähde, tuonne vain salmen vastapäiselle rannalle, Hopeasaaren puolelle. Näkyyhän sinnekin hyvin Kiviharju, mutta tähän se näkyy paljon paremmin. Aivan tarkoin voin eroittaa kaikki punaiseksi maalatut pikku suojat, pihakoivut ja hiukkasen kauempana pellon pientarella kasvavan jättisuuren kuusen. Se on talon suojelusjumalan pyhä puu, keisarin esi-isät ovat varmaan sitä hellien vaalineet, ehkäpä ovat sen juurelle uhrejakin kantaneet.
Alempana vaaran palteella on pari muuta pikku taloa, siinä ne kyhjöttävät aivan vaaran kylkeen painautuneina. Näkeehän sen, ne ovat siinä vain keisarin luvalla, ylempänsä turvissa, koettivat tekeytyä niin pieniksi kuin mahdollista. Eihän se näet sopinut linnan liepeillä, valtaistuimen juurella liikoja levennellä.
Nyt astelee keisari auransa perässä tuolla pienellä kesantopellolla. Vakaasti hän astelee ja hyvin minä arvaan, mitä hän haastelee hevoselleen. Olisipa vain kiikari, niin voisin hyvin eroittaa, mitä tuolla pihamaallakin toimitellaan. Tuo pikkuinen rakennus tuolla hiukan syrjässä, pihakoivujen suojassa, se on kai tyttöjen aitta. Kenties sen ovi on avoinna, kenties istuskelee ruskeasilmä Kaisu siellä kynnyksellä, tekee käsityötään. Neula suihkii sukkelaan, pikku sisaret telmivät ja ilakoivat pihamaalla, Kaisu heitä toruu ja varoittelee työnsä äärestä.
Niin siellä eletään ja aherretaan, keisarin korkeassa kodissa. Mutta hyvästi nyt, Hilpas palasi purjepuineen ja nyt me lähdemme taipaleelle.
Me olemme saaneet kauniit kesäiset ilmat. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, Koitereen sokkeloisten selkien puskupäiset tuulet pysyvät siivolla. Ihania päiviä me Hopeasaaren rannikolla vietämme. Annamme auringon paahtaa käsivarret ruskeiksi, ryntäät kuparinkarvaisiksi. Ja me kuvittelemme olevamme alkuaikojen voimakkaita miehiä, sivistyksen ensimäisiä tienraivaajia näillä mailla. Me vasta olemme keksineet raudan siemenen näiden harvaan asuttujen erämaiden järvivesistä ja sitäpä siementä me nyt kokoamme avataksemme ihmiskunnalle uuden uran väkevässä taistelussa alkuperäisen luonnon itsepintaisia voimia vastaan. Tuolta rantavaaroilta kohoilee kaskisavuja, siellä ne avuttomat ihmispoloiset koettavat raivata viljamaita, mutta me tiedämme hyvin, miten vaikeasti se edistyy. He eivät vielä tunne rautaista työkalua, mutta odottakaahan vähän aikaa, kun me olemme koonneet malmia ja takoneet rautaiset työaseet. Silloin me väkevät miehet tulemme teidän luoksenne, annamme takomamme työaseet teidän käsiinne, ja rytisten silloin korpi raivautuu, tuonne siintäville sinisaloille avautuu laajoja viljelysaloja. Ja te siunaatte meitä, tuotte heimonne kauneimmat tyttäret meidän eteemme ja sanotte meille: Valitkaa näistä naiset itsellenne ja asukaa meidän luonamme, sillä paljon hyvää te olette jo meille tehneet ja me tahdomme kaikessa noudattaa teidän viisaita neuvojanne.
Ja me valitsemme teidän tyttäristänne. Ah, tiedänpä, kenen minä puolestani silloin valitsen! Tiedän soman ruskeasilmän, joka on tuleva minun ihanaksi palkinnokseni siitä, että olen näyttänyt tämän harvaan asutun erämaan kansalle tien sivistykseen.
Yhden ehdon me vain vielä asetamme, yhden ankaran perustuslain: Meidän takomaamme rautaista asetta ei saa kukaan käyttää muuhun kuin korven raivaamiseen, uusien viljelysalojen avaamiseen. Jos ken kohottaa sen aseen korpipolulla tai kalavesillä tielleen sattuvaa naapuriaan vastaan, siltä otettakoon pois koti ja omaisuus ja vaimo ja ikuisesti kirottuna painukoon hän yksinään syvimmän korven syliin. Sillä me tahdomme luoda uuden sivistyksen näille maille mairehille, eikä viha ja vaino saa asua tämän onnellisen kansan keskellä, sen kansan keskellä, jolle me olemme etsineet järvien pohjavesistä raudan siemenen, jolle me olemme takoneet käteen ensimäisen rautaisen aseen.
Näin suuria unelmia me haaveilemme lautallamme Hopeasaaren rannikolla, kootessamme kauniina kesäisinä päivinä raudan siementä siitä pitkin salmen rannikkoa kulkevan riuttarivin liepeiltä. On hyvä unohtaa välistä vanha turmeltunut sivistys, kuvitella itsensä uuden sivistysajan aamunkoiton mieheksi. Väkevästi paisuu silloin käsivarsi, terästyy silmän katse. On kuin menneiden sukupolvien raskaat synnit putoaisivat pois hartioilta, tuntee olevansa parempi ihminen, mahdollinen suuriin elämäntehtäviin.
Ja kun ilta joutuu, painumme lauttoinemme suojaavaan lahdenpoukamaan. Siinä poukaman rannalla on korkea tasainen kallio, johon hyvin näkyy Liuskavaara, Kiviharju ja laajat rannikolta avautuvat salot. Siitä kalliolta minä tarkastelen näitä vähän asuttuja maita, jotka kuvittelen uudeksi työalakseni. Alhaalla lautalla askartelevat vanha Aapeli ja nuori Hilpas. Aapeli korjailee malmikauhoja ja tekee muuta pientä näperrystä, mutta Hilpas keittelee makuisaa kalakeittoa siinä tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla. Hänen keitoksestaan nousee miellyttävä lemu minun nenääni, kohta on aika laskeutua alas illalliselle. Lautan vieressä kelluvasta venosesta kuuluvat pelimannin viulun äänet. Siellä hän istuu mietelmiinsä unohtuneena veneen peräteljolla, meidän pelimanni, ja uneliaasti ääntelee viulu hänen sormiensa kosketuksista.
Ihanaa on unohtaa vanha sivistys ja sen tuomat kaikkinaiset huolet, jotka ovat tuottaneet jo niin monta unetonta yötä.
Mutta meidän nuori Hilpas, hän riippuu lujasti kiinni vanhan mädäntyneen sivistyksen jätteissä. Hän on sattumalta löytänyt minun matkarepustani muun joutavan rojun seasta kaksi ikivanhaa ja pahasti repeillyttä ulkomaalaisen kuvalehden numeroa. En tiedä mistä ne unohtuneen sivistyskauden viimeiset muistot ovat minun matkaani eksyneet, mutta Hilpaksen mielestä tämä löytö oli aivan harvinainen aarre. Hän paperoitsi noilla repeytyneillä lehdillä tuohimajamme seinät. Suurella huolella hän suoritti tämän tärkeän työn, asetteli koreat ilmoitussivut kaikkein näkyvimmälle paikalle. Majamme muistutti tämän jälkeen jotakin kevytmielistä reklaamituotteiden näyttelyä, mutta Hilpas oli työstään tavattoman ylpeä, odotteli vain kärsimättömästi naisvieraita esitelläkseen näille koristetaiteelliset saavutuksensa.
Ja Hilpaksen unelma toteutui, me saimme lautallemme naisvieraita. Hilpas oli Hopeasaaren ainoassa talossa ennättänyt jo tehdä tuttavuutta talon perijättären kanssa. Tämä tyttöihminen ilmestyi muutamana iltapäivänä lautallemme. Ja ketäpä hän toi mukanaan? Ei ketään muita kuin kaksi Kiviharjun tytärtä, ruskeasilmän Kaisun ja hänen sisarensa Annikin.
Asia oli niin, että Kiviharjun tyttäret olivat olleet jollakin tärkeällä asialla Hopeasaaren talossa ja niin päättivät sitten paluumatkallaan pistäytyä meidän lautalla. Hopeasaaren perijätär tuli heitä saattamaan lautalle asti. Tietysti hän tuli, sillä hän oli jo hyväsesti pikeytynyt meidän Hilpakseen ja hänpä se luultavasti oli houkutellut Kiviharjun tyttäretkin lautalle.
Meille oli tyttöjen vierailu iloinen yllätys. Kaisu oli tällä kertaa pyhäisissä pukimissa ja hän oli todella soma, ihastuttava olento. Reippaasti heilahteli muhkea palmikko hänen hartioillaan ja ujostelematta hän ryhtyi ottamaan selkoa meidän lauttamme merkillisyyksistä.
Hänen sisarensa Annikki oli samaan näköön, mutta paljon jäykempi. Hänen tukkansa oli kääritty tiukasti ylös ja muutenkin oli hänen olennossaan jotakin oikein juhlallista.
Minä en paljon piitannut Annikista ja Hopeasaaren perijättärestä, minä anastin Kaisun osalleni ja hauskaa meillä olikin, kun sain oikein kädestä pitäen näyttää Kaisulle, miten meidän pitkävartisia malmikauhoja käsiteltiin. Ja sitten ehdotin minä Kaisulle, että lähdettäisiin ylös kalliolle, niin sinne näkyisi heidän kotinsa kuin jumalan kämmeneltä.
Mutta emmepäs vain ennättäneet pujahtaa lautalta maihin, kun toiset tytöt kutsuivat Kaisunkin tuohimajaa katsomaan. Siellä jouduin minä pahasti kiinni. Kun tytöt tarkastelivat seinillä olevia kuvia ja koettivat turhaan tavailla niiden alla olevia kirjoituksia, niin eikös Hilpas hyväkäs alkanut kehua, että osasihan tämä mies lukea niitä kirjoituksia. Tämä näet olikin kaupunkilainen ja oppinut, kirjoitteli oikein sellaisia romaanikirjojakin.
Tytöt katselivat minua kummissaan, niinkuin olisin ollut vieraan maan ihme-elukka. Ja Kaisu, niin, Kaisu näytti melkein säikähtävän, vetäytyi arkana syrjään eikä sitten puhunut sanaakaan, kun hetkisen perästä kaikki joukolla kapusimme ylös kalliolle.
Pitihän minun arvata, että näin tulisi käymään. Tietysti minä olin loukannut tätä avomielistä ja herttaista luonnonlasta, kun olin hiiviskellyt valenaamarin suojassa. Tiesi miksi seikkailijaksi Kaisu minua epäilikään.
Mutta minäpä tahdoin voittaa hinnalla millä hyvänsä tämän ihastuttavan olennon luottamuksen. Ja niin rupesin minä laajasanaisesti tekemään selkoa, mitä varten minä olin täällä malmilautalla. Uusia elinvoimia minä vain olin tullut saamaan täältä alkuperäisen luonnon keskeltä, minä tahdoin täällä unohtaa, mikä olin ollut ja syntyä kokonaan uudestaan. Niin, aivan kerrassaan uudeksi mieheksi minä aioin tulla ja minä olinkin jo hyvässä matkassa siksi tulemassa, mutta hänpä ei saisi katsellakaan minua, niinkuin olisin mikä pahantekijä. Tietysti minun olisi heti pitänyt sanoa, kuka olin, mutta ennättipä hän vielä nytkin sen tietää.
— Näinhän minä sen jo silloin ensi kerralla, äännähtää Kaisu hiljaa ja punastuu hiusmartoa myöten.
— Niin, tietysti sinä sen näit, mutta sinä et saa siitä mitään pahaa ajatella. Pidä minua vain aivan tavallisena malminnostajana eikä minään muuna sen ihmeellisempänä.
Ja sitten minä alan Kaisulle selvitellä, millaiseksi tahdoin kuvitella malmilautalla oloani. Niin, löytöretkeilijä minä tahdoin olla, aarteiden etsijä ja minä olin jo löytänytkin paljon ihmeellisiä aarteita, jotka tekivät minut paljon onnellisemmaksi kuin hän saattoi uskoakaan.
Niin minä puhuin ja paljon muuta vielä. Kaisun arastelu alkoi vähitellen haihtua, hän oli herkkäsieluinen tyttö ja siirtyi nopeasti mielialasta toiseen. Ei aikaakaan kun hän jo nauroi ja selitti, että osasinpas minä aivan hulluja kuvitelmia rakennella. Mutta nimeni minä sentään saisin sanoa hänelle, sen hän ainakin tahtoi tietää, jos ei mitään muuta.
Nimeni, eikös hän sitä sitten tietänyt? Marttihan miniin nimeni oli, totta hän sen oli jo kuullut!
— Niin, niin, mutta onhan sinulla toinenkin nimi… sukunimi tietysti! nauroi Kaisu.
Se oli totta! Minä olin melkein kuin puusta pudonnut. Sukunimeni, sen minä olin tietysti kokonaan unohtanut, kun täällä malmilautalla ei sitä kukaan kysynyt. Mutta pitihän Kaisun sen verran tietää, ruskeasilmän Kaisun.
— Patama minun sukunimeni on, nauroin minä. — Martti Patama siis kokonaisuudessaan, kun kaikki otetaan mukaan.
Ja sitten me nauroimme kumpainenkin ja Kaisu hyppäsi odottamatta toiseen asiaan.
— Arvaapas, mikä tuolta näkyy?
Hän viittasi etelään päin ja osoitti sieltä aivan läheltä rantaa kohoavaa kaunista metsäsaarta.
— Saarihan tuo on vain, aivan tavallinen saari. Mikäs konsti tuota arvata!
— Eipähän ole aivan tavallinen saari, väitti Kaisu. — Se on hyvin kaunis saari ja sitten siellä on vielä muutakin. Koetapas edes arvata, mikä sen nimi on.
Minä koetin arvata Kaunissaareksi, mutta Kaisu nauroi:
— Eipähän sattunut! Soidinsaari se on nimeltään, eikös olekin soma nimi?
Oli se sointuva nimi, ja minä aloin udella Kaisulta, mitä muuta siellä vielä oli.
— Siellä on meillä pieni karjamökki.
Karjamökki! Se oli siis heidän omaisuuttaan, tuo uljaana näkyvä saari.Ja heillä oli siellä karjaa ja soma karjamökki.
Niin heillä oli, alkoi Kaisu selitellä. Kotona heillä oli vain pienet peltotierat eikä paljon mitään muuta kunnollista maata. Mutta tuolla Soidinsaaressa heillä oli niittyjä ja hyvää laidunmaata ja siellä pidettiin heidän karjansa kesäisin. Kotona heillä oli ainoastaan kaksi lehmää, mutta siellä oli viisi. Ja sitten olivat kaikki vasikat ja lampaat myöskin siellä.
Kukako siellä oli niitä lehmiä hoitamassa? Kuka milloinkin, olihan heillä naisväkeä niitä hoitamaan. Tällä viikolla oli Helvi sisko, joka oli heistä kaikista vanhin, mutta sitten saivat taas he toiset mennä vuoronsa mukaan.
— Ja milloin sinun vuorosi joutuu?
— Sitäpäs et arvaa!
— Sanohan, joko ensi viikolla?
— Mitäpäs sinä sillä tiedolla.
Kaisun poskille kohosi herkkä punastus eikä hän suostunut sanomaan, milloin hänen vuoronsa joutui lähteä Soidinsaaren karjamökille. Hän tuli vähitellen hyvin hämilleen, enkä minä enää udellut sitä häneltä. Mutta minä päätin, että se salaisuus urkittaisiin muuten tietoon ja sitten mentäisiin muutamana kauniina iltapäivänä tervehtimään Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäistä pikku emäntää.
Vieraiden lähdettyä kiiruhdan minä takaisin kalliolle seuraamaan Kiviharjun neitosten venematkaa. Kaisu istuu airoissa, ylpeä Annikki sisko perässä huovata nyökyttelee. Annikki istuu selin minuun, mutta Kaisu tietysti voi vielä aivan hyvin nähdä minut, ja niin minä huiskutan hänelle nenäliinaa, aivan puhdasta nenäliinaa, jonka sitä varten ennätin tuohimajan seinällä riippuvasta repustani siepata. Eihän Kaisu tietenkään voinut siihen vastata, Annikin silmät vartioitsivat häntä, eikä Annikin tarvinnut mitään huomata. Huovatkoon vain ahkerasti, meillä oli Kaisun kanssa omat salaisuudet!
Nyt on vene edennyt niin kauas, että eroitan vain tyttöjen valkoiset huivit ja vedestä nousevien tervattujen airojen välähdykset laskevan auringon säteissä. Nyt loppuivat jo ne välähdyksetkin, vene katosi Kiviharjun korkean rannan suojaan, arvatenkin valkamapoukamaan.
No ei siitä väliä, minä voin edelleenkin mainiosti seurata sisarusten matkaa. Nyt he kapuavat siellä mutkittelevaa metsäpolkua myöten ylös harjulle. Kumpaisellakin on kantamuksensa, heillä näkyi olleen suuret nyytit veneessä, mitä lie ollut tavaraa. Vilkas Kaisu nyytteineen edellä puikkelehtii kiveltä kivelle kevyesti hypellen, vakava Annikki perässä astelee. Määrätietoisesti hän askeleensa sovittaa, tarkkaa hiukan huolestuneena siskosensa kepeästi vilahtelevia paulakenkäjalkoja. Niin he nousevat ylemmäs ja ylemmäs, nuoruuden reipas puna poskille kohoaa, löysästi sitaistut huivit soluvat niskaan kiireisessä kävelyssä.
Nyt he varmaan ovat jo ehtineet tuon pienen peltotilkun pientarelle, näkevät siihen kauniin kotinsa. Eipä siltä, jotten minä näkisi! Siellä se kellottaa vaaransa laella, koreilee ilta-auringon viimeisten säteiden kultaamana. Pienet akkunaruudut välähtelevät, kesannolta nousee lehmisavu kohtisuoraan tyyneen ilmaan, keisarin ehtoisan emännän ja lukuisan tyttöparven yhteinen uhrisauhu. Nyt ovat tyttäret kotona, äiti tarkastaa tavara-aitan ovella huolellisesti nyyttien sisällön, pikku siskot tungeksivat kärkkään uteliaina ympärillä. Itse keisari pasteerailee pihamaalla, nuuskii ja haistelee ilmanmerkkejä. Tuolla pihapuiden siimeksessä olevan tyttöjen aitan ovi on avoinna, sieltä lemuaa pihlajan kukat, hajuheinä ja tyttöparven puhtaat pyhäiset vaatteet, joita on kaikki orret täynnänsä. Aitan ja tuparakennuksen väliä kuljetaan, tyttöparvi valmisteleutuu makuulle. Nyt välähti viimeinen säde akkunaruuduissa, keisarin korkeaan kotiin lähetti mailleen mennyt päivä viimeisen tervehdyksensä.
Minä havahdun. Pelimanni on myös ilmestynyt kalliolle, istuu lähellä minua lattealla kivellä, hänen sormensa koskettelevat silloin tällöin polvilla olevan viulun kieliä.
Pelimanni kuuntelee illan ääniä. Hän se minulle kerran huomauttikin, että ilta Koitereella on aivan toisenlainen kuin muualla. Sen saapumista pitää kuunnella, silloin vasta tietää missä on ja silloin sen tuoma tunnelma painuu mieleen.
Hän puhui totta, herkkäkorvainen viuluniekka. Ihmeellinen on satasaarinen Koitere illan saapuessa. Jos lie ihmeellinen sumusäälläkin, mutta vasta tyynen kesäisen illan saapuessa tämä järvi oikein lumotuksi muuttuu. Sitä mukaa kuin selkävesiltä tulevat mainingit asettuvat, kantautuu ääni yhä kauemmas ja kauemmas, kimpoaa saaresta saareen, rantavaarasta toiseen, välillä heikkenee melkein kuulumattomiin, harhailee kauas, mutta kimmahtaa sitten taas takaisin alkaakseen uudelleen kiertokulkunsa. Pielinen on toinen samanlainen lumottu järvi, mutta tämä Koitere on vielä sitäkin kummempi. Nytkin kuuluu kalamiesten kolistelua ja ääniä joka suunnalta, mutta kalastajaveneitä ei missään näy. On kuin varjot, menneiden polvien nuottamiehet, olisivat taas palanneet entisille rakkaille kotivesilleen, palanneet soutelemaan ja melomaan näitä kauniita salmivesiä, joilla he viettivät elämänsä onnellisimmat kesäiset päivät. Minä tiedän hyvin, etteivät ne ole varjoja, mutta minä viihdyn tässä kuvitelmassa. Kaikki täällä herää eloon pyhitettynä iltahetkenä, vainajat, suuri luonto, kaikki muututaan silloin yhden ja saman suuren perheen jäseniksi. Lahdelmien poukamissa pesivät sorsapariskunnat lörpöttelevät toisilleen iltajuoruja pitkien taipalien takaa. Joltakin etäiseltä malmilautalta kuuluu laulua, saaret ja rantavaarat toistelevat sitä, niin että kaikki Koitereen kaksikymmentä malmilauttuetta voimme kuunnella sitä jokainen omalla kolkallamme. Meillä on mainio langaton äänijohdatin, jonka itse isä Jumala on keksinyt ja meille lahjoittanut. Hyvä etteivät tiedä siellä suurissa kaupungeissa mitään tästä keksinnöstä, vielä turvaisivat kaikki tänne kuuntelemaan, pitäisivät tarpeetonta melua ja niin turmelisivat satasaarisen järvemme pyhäisen iltahartauden.
Niin, ne suuret kaupungit, kauas ne ovat minulta jääneet, kauas unohduksen yöhön. Eläkööt rauhassa siellä ostetun sivistysrihkamansa katinkultaloistossa, naikoot ja huolikoot, tuhlatkoot voimansa näivettyneihin elämännautinnoihinsa ja kuvitelkoot näitä nautintoja elämänsä suurimmaksi onneksi. En kadehdi, en kadehdi heitä, minulla on täällä muuta. Minulla on täällä kokonainen uusi maailma, ihana maailma täynnä terveyttä ja alkuperäisen luonnon väkevää elinvoimaa. Minä etsin täällä uusia salattuja aarteita ja minä olen jo löytänytkin, niitä, olen jo nähnyt niiden aarteiden aarnitulet, siniset liekit kauniin kesäisen yön hämyssä. Ja minä tiedän taikasanat, joilla ne aarteet kohoavat päivänvaloon kätköistään, kohoavat helisten suuret vaskisankakattilat, täynnä ennen näkemättömiä kalleuksia.
Pelimannin viulu vaikenee. Minä syvennyn tarkastelemaan hienoon illan hämyyn kutoutuvaa Soidinsaarta. Sen ja mantereen väliseen salmeen kohoaa hieno usvaverho, se näyttää tuo saari niin salamyhkäisen houkuttelevalta. Siellä pienellä karjamökillä mahtaa olla kaunista ja sinne kutsuu minua ihana ruskea silmäpari.
Meillä on ollut ensimäinen tilipäivä.
Tilipäivä on aina suuri merkkitapaus Koitereen malminnostajan elämässä. Möhkön ruukin pikku hinaaja, malmimiesten rahalaiva, tulee silloin pari proomua perässään kiertomatkalle, kerää ympäri Koitereen kaikkien malmilauttueiden varastot ja suorittaa samalla tilityksen.
Me saimme runsaasti rahaa. Kun kassa tasattiin, tuli siitä joka miehelle sievoinen tukku kauniita uudenuutukaisia setelejä ja helisevää hopeata. Ei minusta vielä elämässäni mitkään rahat ole niin arvokkailta tuntuneet kuin nämä rahat, jotka olin ansainnut rautamalmilla. Ne olivat minun mielestäni kuin ihmiskunnan näkyvä kiitollisuudenosoitus siitä, että olin etsinyt salatuista kätköistään sitä sivistyksen siementä, jota ilman kansojen elämä olisi niin raskasta ja vaivaloista.
Se oli siis aivan erikoinen merkkipäivä, tämä ensimäisen tilityksen saaminen. Ja sitten tuli myös Hiislahden Huurinainen käymään meidän lautalla. Kun Koitereen pienissä rannikkokylissä ei ole juuri ainoatakaan kauppasaksaa, niin Huurinainen on jo kauan aikaa ollut Koitereen malmimiesten tavaranhankkija. Aina tilipäivän jälkeen hän tulee suurella viisilaitaveneellään, joka on ahdettu täyteen kaikenlaista tavaraa ja jossa on oikein valkoinen mastopurje. Siitä se jo kaukaa tunnetaan, ja myös rannikkokylien naisväki rientää silloin Huurinaisen veneelle tekemään pikku ostoksiaan. Niinpä siis tuli Huurinainen meillekin vieraaksi ja päivän kunniaksi oli meillä oikein pienet tanssikemut siinä tasaisella rantakalliolla. Naisväkeä tuli monta venekuntaa ostoksille ja niin antoi pelimanni viulunsa laulaa.
Kiviharjun tyttäret tulivat myös meidän tilipäiväiloihin ja heillä oli mukanaan kaksi serkkuaan, veli ja sisar, jotka kuuluivat olevan jostakin kauempaa Uimaharjun puolelta kotoisin. Kaisu se näin esitteli vieraansa ja selitti, että tuskin he muuten olisivat tulleetkaan, vaan pitihän näiden vieraiden nähdä malmilautta. Ja sitten, oli heillä vähän muutakin asiaa, äidille piti tehdä pikku ostoksia.
Se Kaisun serkkumies osti Kaisulle kauniin silkkihuivin Huurinaisen varastosta. No siinä nyt ei olisi ollut mitään, saihan hän sukulaismies tietysti sellaisen pikku lahjan Kaisulle antaa. Mutta kun hän antoi tämän lahjansa sillä tavoin, niin itsetietoisen näköisenä, kuin olisi ollut maailman luonnollisin asia, että tämä kunnia lankesi hänen osalleen, juuri hänen eikä kenenkään toisen. Tämä itsetietoisuus minua närkästytti, mutta minä koetin niellä harmini.
Annikki sai myös lahjahuivin, meidän Hilpakselta. Hilpas näkyy jo iskeneen silmänsä Kiviharjun ylpeään tyttäreen, eikä Annikkikaan näy olevan aivan välinpitämätön. Pitkin päivää he kuhertelivat ahkerasti ja Annikille Hilpas lahjansa osti.
Mutta Hopeasaaren Hilmalle ei kukaan lahjaa ostanut, vaikka Hilma olikin tänä päivänä meidän emäntämme. Me näet tarjosimme kaikille vieraille kahvikestityksen ja Hilma keitteli meille kahvia suurella pannullaan siinä tuohimajan edessä olevalla kotialttarilla.
Se oli tietysti nolo asia, että meidän emäntämme jäi ilman lahjaa, kun kaikki toiset tytöt saivat. Niinpä siis minä menin Huurinaisen veneelle ja valikoitsin sieltä huivin. Sattui löytymäänkin oikein kaunis huivi ja sen minä vein Hilmalle, kääräisin takaapäin hänen kaulaansa ja sanoin, että hän oli aivan yhtä hyvä saamaan tällaisen pikku lahjan kuin toisetkin.
En minä olisi uskonutkaan, että Hilma osaisi niin kauniisti punastua kuin hän todella punastui. Ja Kaisultakin minä sain lämpimän kiitollisen silmäyksen. Kaisu oli kenenkään pyytämättä ryhtynyt avustamaan Hilmaa emännöimisessä ja tietysti hänkin tunsi noloutta, kun ei Hilmaa kukaan muistanut. Ja hän tuli hyvin iloiseksi, kun minä vihdoin huomasin pelastaa meidän lauttakunnan kunnian.
Myöhemmin, tanssin väliajalla, istuimme me Kaisun kanssa siinä lähellä tanssikalliota ahon reunassa. Kaisu oli tanssinut paljon, kaikki olivat kilpaa häntä pyöritelleet ja hän oli hyvin hengästynyt. Hän nauroi ja vakuutti, ettei hän ollut vielä ikinään näin paljon tanssinut. Kaisun tukkakin oli löyhtynyt ja liimautunut kosteille ohimoille ja se lahjahuivi oli solunut alas hartioille.
Se oli hyvin kaunis huivi, oli se mies osannut valikoida, kun vain olisi osannut paremmin antaa. Minä kohensin huivia ja sanoin Kaisulle, että olisin toivonut tämän huivin olevan toisen miehen lahjan enkä sen hänen serkkumiehensä. Kaisu ensin punastui ja tuli hämilleen, mutta sitten hän naurahti hiukan väkinäisesti.
— Eläpäs sanokaan niin siitä serkkumiehestä.
Miksi minä en saanut sanoa niin. Hän sai antaa anteeksi, mutta minä sanoin vielä enemmänkin, minä sanoin, ettei se hänen serkkumiehensä minua ollenkaan miellyttänyt. Saattoi muuten olla vaikka miten mukiin menevä poika, mutta…
Kaisu siristi silmiään ja katseli minuun. Veret heloittivat hänen kasvoillaan ja hän alkoi naurahdellen kertoa, että sepä serkkumies olikin jo melkein niinkuin katsottu hänelle. Kukako sitten oli sen miehen hänelle katsonut? Tietysti Annikki sisko, kukapas muu! Äiti kun oli vähän sairaloinen, niin Annikki se huolehti ja holhosi heitä kaikkia, koko sisarusparvea. Helvi siskostakin se piti huolta, vaikka Helvi olikin kaikkein vanhin. Ja häntä se Annikki holhosi aivan erikoisesti, kun hän oli hiukan tällainen, vallaton ja ajattelematon Annikin mielestä. Kaisu nauraa helähytti. Niin, ne näkyivät kaikki pitävän sitä jo melkein kuin päätettynä asiana, vaikka hänen mieltään ei oltu ensinkään kysytty.
— Ja jos sinun mieltäsi kysyttäisiin? Kaisu katseli maahan, vilkaisi sitten vaivihkaa minuun, vilkaisi sellainen kujeileva veitikka silmänurkassa.
— Mistäpäs minä tiedän, typerä tyttö, jos ovatkin oikein valinneet. Jos hän on vaikka miten sopiva mies minua vallatonta ohjaamaan!
Mutta minä sanoin, että se hänen serkkumiehensä tekisi hyvin viisaasti, jos häviäisi hyvin sukkelaan takaisin sinne Uimaharjun puoleen, josta oli tullutkin. Niin, ja vaikka tuo huivi olikin hyvin kaunis, niin saattaisi hän sen jättää aivan hyvin pitämättä. Ei siitä ensinkään niin suurta vahinkoa tulisi!
— Ja minkä vuoksi minä en saisi tätä huivia pitää?
Kaisu tekeytyi niin viattomaksi, puna väräjöi hänen kasvoillaan, kohosi aivan silmänalustoille asti. Osasi hän olla hurmaavan kaunis, ruskeasilmä veitikka, ja hän toisti vielä, että mitäs pahaa siinä sitten olisi, jos hän pitäisi tätä huivia.
— Saatpahan sitten nähdä, mitä siitä tulee!
Ja minä uhkasin, että jos hän vielä kerran tämän päivän jälkeen ottaisi tuon vaatekappaleen hartioilleen, niin… no, en minä sanonut sen enempää, mutta sittenpä hän saisi nähdä.
— Mutta Hilma, hän tietysti saapi pitää sitä huivia, sitä jonka…
Siinä sitä oltiin, menepäs puhumaan järkeviä sanoja tälle hupakolle. Hetkinen sitten hän oli ollut niin niin kiitollinen, kun huomasin lahjoittaa sen huivin Hilmalle. Ja nyt se lahja olikin jo pahasta. Niin, se oli hyvin pahasta. Kaisu toisti silmiään siristellen, että kylläpäs hän näki, miten mieluinen se lahja oli Hilmalle, ja tietysti Hilma saisi sitä pitää ja näytellä jokaisessa tilaisuudessa. Mutta hän ei saisi pitää serkkumiehensä lahjaa, ei sitten…
Ja niin helähti Kaisu nauramaan ja juoksi tiehensä. Oli siinä soma ruskeasilmä, niin juoksivat sen päässä ajatukset kuin muidenkin tyttölasten. Ei sitten niin loogillisuuden hiventäkään, mutta ehkäpä juuri sen vuoksi hän olikin niin soma, niin kerrassaan ihastuttavan soma.
Huurinainen ja vanha Aapeli olivat nähtävästi tanssin aikana maistelleet hiukan sitä tavaraa, jonka ääressä Huurinainen puheli niin mielellään tieteellisistä asioista. Posket punottaen ja hajasäärin hyvästeli Aapeli vieraita. Ja entäs Huurinainen, hänen kielensä sitten kävi herkeämättä. Hän oli jo moneen kertaan sanonut minulle Lotta tyttösensä ja sen toisen, sen Lotan kaupunkilaisen kesätoverin terveiset. Mutta nyt hän poislähtiessään vielä kerran muisti ne toistaa ja vakuutti, että minua odotettiin sinne jo hyvin hartaasti vieraaksi. Ja oikeastaan oli hyvin tärkeätäkin, että minä saapuisin. Huurinainen nauroi:
— Se meidän kaupunkilaisneito olisi niin opastajan tarpeessa, se kun ei ole perehtynyt näihin täkäläisiin oloihin. Siksi se siellä niin ikävöi ja odottaa, ja tottahan nyt nämä tämän puolen tyttölapset sinut muutamaksi viikkokaudeksi päästänevät.
Kiviharjun tyttäret ja heidän vieraansa olivat juuri lähdössä. Veneessään he jo istuivat, ja minua harmitti, että Kaisun piti kuulla vielä tuon Huurinaisenkin jaarittelu. Kaisu istui yksinään kokassa, siellä hän levitteli ja käänteli serkkumiehensä lahjahuivia saadakseen sen paremmin näkyviin. Niin, eikös vain se ruskeasilmä lopuksi huiskuttanut sillä huivillaan meille jäähyväisiksi.
Siihen päättyi meidän ensimäinen tilipäivämme.