The Project Gutenberg eBook ofSoitannollisia satuja ja jutelmiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Soitannollisia satuja ja jutelmiaAuthor: Elise PolkoTranslator: Ferdinand AhlmanRelease date: July 19, 2006 [eBook #18870]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOITANNOLLISIA SATUJA JA JUTELMIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Soitannollisia satuja ja jutelmiaAuthor: Elise PolkoTranslator: Ferdinand AhlmanRelease date: July 19, 2006 [eBook #18870]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Soitannollisia satuja ja jutelmia
Author: Elise PolkoTranslator: Ferdinand Ahlman
Author: Elise Polko
Translator: Ferdinand Ahlman
Release date: July 19, 2006 [eBook #18870]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOITANNOLLISIA SATUJA JA JUTELMIA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Elise Polko
Suomeksi sommitellut Ferd. Ahlman ["Musikalische Märchen, Phantasieen und Skizzen"].
G. W. Edlund, Helsinki, 1880.
1. Violetta2. Kesäyö-unelma3. Joulujuhla metsässä4. Stabat mater dolorosa5. Ludvig van Beethoven6. Harmonikan keksintö7. Lumikukkanen8. Leikkikumppanit9. Kadonneet tähdet10. Ensimmäisen satakielen kuolema
Pari penikulmaa Wienin kaupungista on pieni kylä, jonka nimen minä olen unhottanut; mutta sen en luulekaan tekevän mitään, sillä ainoastaan yksi niin ihana kylä on koko mailmassa. Mäellä seisoo kirkkonen, metsäruusut ja muratit suikertelevat ylös sen harmaita muureja myöten ja ikkunoihin katselevat tiheimmästä pensastosta valkoiset, sievät, matalat huoneukset nöyrinä niinkuin hurskaat rukoilijat. Koko tätä rauhan sijaa ympäröivät vanhat, korkeat lehmus- ja kastanjapuut.
Kyläseurakunnan lukkarin asunto oli viehättävin kaikista, siinä kun se ikään kuin kukkain verhoamana lepäsi erillään muista taloista. Näitä kukkia hoiti ja huolteli vanha lukkari juuri kuin elämänsä korkeinta iloa; ja kaikkein näiden ruusujen, orvokkien, liljain ja tulpanien keskellä oli kasvanut kukkanen kaikista kaunein: hänen tyttärensä Violetta. Uskollisen elämäntoverinsa hän hautasi, kun lapsensa oli kuudennella vuodella; sepä oli haikein suru koko hänen elämässään, joka muuten niin hiljaa ja rauhallisesti oli vierinyt eteenpäin kuin juokseva puronen. Mutta hänellä oli myös aina rinnallaan ollut muuan ihmeellinen ja voimallinen lohduttajatar, joka häntä jokaisen vastuksen, jokaisen murheen yli hellin käsin kannatteli, joka hänet armaasti syliinsä otti, kun hänen uskollinen vaimonsa oli silmänsä sulkenut; sen lohduttajattaren nimi oli "Musika", ja se se oikeastaan olikin hänen sydämensä hehkuvalla lemmellä rakastettu, ainokainen haltijatar.
Muuan toinen kallis tavara oli hänellä asuinhuoneensa nurkassa, nimittäin vanha klaveri; ja tässä tuo vanha kanttori seurusteli suuren Bachin ja Händelin henkien kanssa, oli juttelussa vanhain Italian mestarien kanssa ja onnellista oloa nautti siinä tenhopiirissä, joka hänelle oli avautunut.
Violetta tosin huomasi, ett'eivät nuo puhelut aina ihastuttavan kauniilta soineet; klaveri tuon tuostakin riuski ja surisi varsin kummallisesti eivätkä isän sormetkaan välistä tahtoneet oikein kerkeästi päästä paikasta pois; mutta hän varoi sitä sanoakseen ja istui aivan ääneti ja leppeänä työssään vieressä. Kun soittaja sitte vihdoin innostuksensa korkeimmilleen tultua taukosi ja häneen katsoi, puhumatonna, vaan kirkastunein silmin, niin hän hymyllä huulin nyökkäsi hänelle, vieläpä vienosti suutelikin häntä otsaan. Silloin oli isän hänelle kertominen, mitä vanhoista mestareista tiesi, ja tyttö ei ensinkään tahtonut uskoa, että sävelten valtakunnan suuri hallitsija Sebastian Bach oli pitänyt rumaa pitkää peruukkia ja Händel mestari niin ankarasti nuuskannut. Hän näistä tämmöisistä upeista ilmiöistä sävelten taikamailmassa arveli aivan toista, oli itselleen maalaellut varsin suloisia heleitä kuvia, jotka isä nyt niin julmasti hävitti. Mutta melkein joka päivä toisteli lukkari ukko samoja kertomuksia ja Violetta kuunteli yhtä hiljaisella tarkkuudella, melkeinpä hartaudella, kuin ensi kerrallakin, eikä hänen herttaisten kasvojensa piirteissä näkynyt niin merkkiäkään väsymyksestä. Hänkin, se onnellinen Violetta, oli nähnyt erään kuuluisan sävelniekan, ja se ei hetkeksikään mennyt hänen mielestänsä: ihmiset nimittivät sitä miestä "ukko Haydn". Violettan isä sanoi häntä aina "kuninkaaksensa", ja hänen sydämensä syvimmässä pohjukassa hehkui ihailus ja rakkaus, jonka mahdista hänen lapsensa sielussa ei ollut aavistustakaan.
Pienenä tyttönä oli Violetta kerran pääsnyt isänsä kanssa isoon keisarinkaupunkiin; siellä oli hän summattoman suuressa kirkossa kuullut esitettävän komean komeata soittoa, jota "Vuodenajoiksi" nimitettiin. Lapsen mieltä melkein masensivat ne mahtavat äänteet, jotka ensi kerran hänen päällensä tulvailivat, ja kuitenkin oli Violetta niin ihastuksissaan, niin hurmaavain liikutusten vallassa. Hän uneksi "keväästä"; häneen huokui "kesänhelle" henkeänsä; sitte jahtitorvet toitahtelivat ja muistuttivat "syksyä"; ja kun "talvi" tuli tulojansa, niin tyttö luontelihe lähemmäksi isänsä kylkeen. Tämä taas tuskin tiesi lapsensa olemassakaan olevan; hän istui Violettan vieressä puoliksi hengittämättä kuunnellen ja hänen muotonsa suurine mustasilmineen oli kuin autuuteen vaipuneena; hän nauroi ja itki vuoroitellen. Kun kaikki oli loppunut, tarttui hän lapsensa käteen ja tunkeutui pikaisesti, sanaakaan sanomatta, kirkosta ulos. Ulkona seisoi paljo kansaa, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia, ja keskellä vanhanlainen, hoikkavartinen mies, jonka kasvot olivat kuin rauha ja silmät taivahiset. "Ukko Haydn!" kuului ylt'ympäri. Violetta katsoi häneen kainolla kunnioituksella ja uhkuvin silmin; Haydn ukolla oli jokaiselle lempeä sana tahi kättely ja lempeä katse; naurahtelu, suopea iloisuus ja leikillisyys pyörivät alati hänen huulillansa ja heleillä kasvoillansa. Siinä sitte Violettan isäkin halvassa mustassa vaatteuksessaan tunkihe tiheän kehän lävitse ja kävi Haydnia käteen, ennenkuin tämä mitään tiesikään, ja huusi melkein läkähtyneenä: "kiitoksia, ukko Haydn!" Mestari puolestaan oli hänen kättänsä pusertanut, hänelle nyökännyt ja naurahtanut. Kaiken tämän oli Violetta kyllä nähnyt; kuitenkin täytyi hänen melkein joka päivä kuulla kertomusta tästä tapahtumasta; olihan se valokohta hänen isänsä elämässä. "Jos vielä kerran kuninkaani näkisin", oli hänen tapansa joskus sanoa, "niin täytyisi minun iloon kuolla; usko se, lapsi armaani! Minusta oli hänen siunattua luomis-kättänsä kädessäni pitäessäni, juuri kuin olisi sydämeni ollut pakahtumaisillaan."
Eräänä päivänä, kuin lehmukset kukkivat ja ruusut, ja kylä oli koreimpaan verhoonsa pukeutuneena, tapahtui, että Violetta istui puutarhassa uneksimassa, niinkuin hänen tapansa välistä oli. Lehtimajassa istui isä lukemassa. Äkisti kuului lystikäs rallatus puutarhan aidan takaa, ja tiheän pensasaidan päällitse, ihan sorean Violetta neiden vieressä, katsoi sisään verevä ilokas naama, joka oli nuoren solakan miehen. Hän näytti väsyneeltä ja kantoi kädessään vähäistä salkkua sekä vankkaa sauvaa toisessa; päätä peitti pieni musta hattu, tuuhea tummanruskea tukka riippui jokseenkin pörhöisenä ympäri päätä ja olkapäällä oli kesy kottarainen, puhujalintu. "Tyttö kaunis, laske minua sisään!" pyysi outo, ja hänen siniset silmänsä rukoilivat vielä enemmän kuin sanansa. Odottamatta kuitenkaan muuta vastausta, kuin Violettan naurahduksen, hypätä heiskahutti hän pensasaidan ylitse. Vanha kanttori kiirehti paikalle; Violetta nauroi, niin että kirkkaat vedet silmistä valuivat, ja nuori mies oli uhkahyppäyksen tehdessään pudottanut salkkunsa; nuottilehdet ja lyijyskynät lensivät tuo tuonnekin; kottarainen rääkähti: "kova onni, kova onni!" ja rupatti monta monituista italialaista sanaa sikin sokin.
Rohkea hyppääjä ojensi kättä kanttorille, sanoen: "isä hyvänen, tässä näette nuoren musiikin-opiskelijan Wienistä, joka on kaiken päivää juoksennellut saadakseen suloisilta metsänlintusilta säveliä varastetuksi; mutta tämä välimieheni tässä" — nyt osotti hän kottaraiseen, joka viisailla silmillä häneen katsoi — "on minua häpeällisesti pettänyt, leipävarani nokkinut, visertelijät mitä viehättävimmät pois karkoittanut hullulla rupatuksellaan; ja siis pyydän minä hartaasti, että surevan vatsan tuiki tuskallisen mollisävelikön muuttaisitte vahvan atrian duurinuotiksi."
Tämä lystikäs puhe miellytti lukkari ukkoa erinomaisesti; hän pakotti iloista vierastansa tulemaan lehdikkoon ja Violetta toi tuoretta leipää, oivallista maitoa ja voita, vieläpä kirsikoitakin ja meheviä mansikoita. Nuori mies piti kaikki hyvänään ja niinpä kottarainenkin, puhujalintu; he kilvan söivät ja joivat, herra ja lintu, ja rupattelivat myöskin kilpaillen. Jos vieras sanoi leikkisanan, niin kottarainen sen matki, ja sillä välin se alinomaa huusi: "Hoi! Figaro, ota vaari! Figaro, ota vaari!"
Hetken kuluttua olivat pienen valkoisen talon asukkaat vieraansa kanssa niin tuttavat, kuin olisivat vuosikausia yhdessä eläneet, ja alkoipa jo vanha kanttori puhella yhtä ja toista Bach mestaristakin, jota tehdessään hän nuoressa musiikin-opiskelijassa näki tarkkaavaisen kuulijan. — Lopulta vanhan miehen sydän kokonaan aukeni tämän ilokkaan, teeskentelemättömän nuorukaisen läheisyydessä, ja niin salavihkaa, kuin olisi hän sille mitä kalliimman aarteen ilmaisnut, kertoa höpötti hän mielijuttunsa Haydn ukon kättelemisestä. Hymyssä suin ja äänetönnä kuulteli nuori mies hänen puheitansa; ja vanhuksen lakattua kertoi hän puolestansa vesissä silmin ja vienosti vapisevalla äänellä, että ukko Haydn oli vielä suutakin antanut hänelle. Tuota nyt ei kanttori tahtonut ollenkaan uskoa, vaikkapa kottarainen juuri kuin riivattuna huusi: "totuus, olipa vaikka rikoskin!" — Kuun ja tähtien valossa sanoivat he jäähyväiset toisillensa; silloin vasta vilpittömän vanhuksen mieleen juolahti kysyä nuoren vieraansa nimeä.
"Nimeni on Amadeus", vastasi tämä, "ja minä olen hyvin usein takaisin tuleva."
"Tehkää niin!" nauroi kanttori ja pudisti hänen kättänsä, "sitten saatte myös nähdä nuottikokoelmani, oikean aarreaitan, sen mä sanon!" — Violetta lahjoitti samalla Amadeukselle vielä komean ruusukimppusenkin; nuori mies siitä suuteli tyttöä niin keveästi, kuin perhonen ihanalle kukalle suuta antaa; mutta kottarainen huusi: "hyvästi nyt, me lähdemme menemään; hyvästi, hyvästi, toiste taas nähdään!" Ja niin ne läksivät. Vielä kauvan kuulivat jäljelle jääneet iloisen ihmis- ja linnun-äänen armasta kaksinlaulua.
Tuskin neljääkään päivää kului, niin iloinen musiikin-opiskelija jälleen tulla hyppäsi pensasaidan ylitse, mutta tällä kertaa ei väsyneenä ja näännyksissä, vaan reippaana ja ripeänä. Violetta riemuitsi häntä nähdessään; tämä kietoi kursastelematta kätensä hänen kaulaansa ja muiskasi suuta; kottarainen huusi: "ken on löynnyt armahisen!" Kuinka iloitsikaan lukkari ukko, kun tuon nuoren miehen taas näki! Hän veti hänet salamielisesti tupaseensa, avasi vanhan kaapin, ja Amadeus näki hämmästyneenä edessään aarteen parhaita Bachin, Händelin, Palestrinan, Pergolesen ja monen muun teoksia. Haydn ukolta oli siinä muutamia messuja; kukin teos oli sievästi sidottuna ja niskassa loisti kultakirjaimilla säveltäjän nimi ja syntymävuosi. Amadeus selaili oikein onnellisen näköisenä niitä paksuja niteitä, tunsi ja tiesi kaikki varsin hyvin, kanttorin suurimmaksi ihmeeksi, puheli kaikista niin ihmeellisen ymmärtäväisesti ja selkeästi, ja innostuksen kirkkaus loisti hänen kasvoistansa. Vanhus laski kaapunsa pois, pani kätensä miekkosen olkapäille, katsoi häneen hartaasti ja lausui: "te olette herttainen sielu mieheksenne ja teistä varmaan tulee suuri mestari, jos Jumala teitä varjelee!" ja siinä sitte syleili häntä ja suuteli hänen poskiansa; mutta kottarainen huusi: eläköön "Sarastro!" — Sitte alkoi Amadeus soittaa, ja vanha klaveri järähteli hänen voimakkaissa käsissänsä; ihmeen ihanat sävelet tuudittelivat Violettan ja hänen isänsä sielut suloisiin unelmiin. — Illan tultua mentiin puutarhaan ja poika juoksi kilpaa Violettan kanssa; he viskelivät toisiinsa kukkasia ja ruusunlehtiä ja pilailivat, kuin kaksi lasta, kielevän kottaraisen kanssa. Amadeus kertoi Violettalle, kuinka paljon hän siitä linnusta piti ja ett'ei hän siitä koskaan erkanisi. Hänen äiti vainajansa oli sen kasvattanut ja hänelle lahjoittanut, ja nyt se oli yöt päivät hänen kumppaninansa, laskeutui iltasella isäntänsä päänaluselle, käänsi päänsä siiven alle ja nukkui seuraavaan aamuun.
Kesä kului, mutta ei ainoatakaan viikkoa, jolloin ei Amadeus kaupungista tullut laulamaan Violettan kanssa — sillä tämä lauloi suloisella, koristelemattomalla äänellä kaikenlaisia vanhoja lauluja — sekä haastelemaan vanhan kanttorin kanssa Sebastian Bachista ja kertoelemaan Haydn ukosta. Kerran kanttori kysäsi: "sanokaapa mulle, mitä pidätte Mozartista, joka nykyjään alkaa niin suurta humua mailmassa nostaa teoksillansa; mielellänipä jotakin kuulisin hänestä."
"No niin", vastasi nuori mies, "minä hänet tunnen aivan tarkalleen, niin hyvin kuin itsenikin, ja voin hänestä teille antaa mitä paraat tiedot. Mozart on hyvin lystikäs, huoleton veitikka, melkein minun näköiseni, kuitenkin vähän vakaampi, kun johtajankapulaa kädessään pitää taikka kynää. Onnellinen hän on niinkuin lapsi ja parasta hän myös tahtoo; hänen sielunsa uiskentelee suloisten sävelten meressä, jotka häntä ihastuttavat; mailma hymyilee hänelle, ja hänen sydämensä on hilpein ja iloisin koko maanpiirillä. Viiniä hän myös rakastaa, mutta kaikkein ennemmin armaita tyttöjen kasvoja; ja sen ohessa kukkia ja perhosia. Rakastava te olette häntä, sen voin vakuuttaa, sillä hänellä ei oikeastaan ole ainoatakaan vihamiestä; mutta emäntä hänellä on, jota hän lempii sanomattomasti ja joka sen ansaitseekin, sillä hänessä on virheitä vähä; ainoastaan kateellinen hän on ja se Mozart hupsua hiukan tuskittaa."
Kanttori heilutti päätänsä naurahdellen; mutta Amadeus jätti joutuisaan hyvästi, vaikka tuskin tuntiakaan oli siellä ollut ja aurinko vielä oli korkealla. "Tänä iltana esitellään eräs Mozartin säveltämä opera, Don Juan," sanoi hän, "ja minua haluttaa tietää, miten se on oleva ihmisten mieleen; minä olen vähän levotonta luontoa, ja tänään erittäinkin niin kiihoksissa, ett'ei Mozart itsekään voi olla sitä kiihoittuneempi; huomenna teille kerron siitä." Kottaraisella oli tuskin aikaa huutaa: "nopsat jalat, rohkeutta!" ja isäntänsä ei edes muistanut Violettaa suudella, ja kukkakimpunkin hän jätti olemaan. Mutta tyttö oli kaiken päivää alla päin; unhotetun suutelonko vai lakastuneiden kukkain tähden, sitä en tarkoin tiedä sanoa.
Huomispäivä kului, Amadeusta ei kuulunut eikä näkynyt; aurinko aleni alenemistansa ja keltaiset lehdet putoilivat puista. Vanha kanttori istui nojatuolissaan nuottikirjainsa sekaan haudattuna; Violetta rallatteli, mutta hiljaa hyräillen vaan; ei ollut oikein iloinen sydämessänsä. Silloin äkisti naputettiin ikkunapieleen: heleä tuttu ääni pyysi sisään päästä; Violetta hypähti seisoalleen: sen hullutukseen tottuneena hän avasi ikkunan ja Wienin musiikin-opiskelija hyppäsi huoneesen. "Isä hyväseni", sanoi hän sen muotoisena, kuin keväinen aamu, "Mozart on tehnyt tehtävänsä oikein hyvin! Don Juan on toki varsin välttävä opera; muuten hän käski sanomaan terveisiä ja lähetti muassaan jotakin, jonka teille heti sisään tuon. Mutta tässä on, ottakaa ensiksi pieni muisto minulta!" — ja niin sanoen, pisti hän sievän vihkosen vanhan ystävänsä käteen. Se oli eräsAve verum. Violetta sai soman paperilehden, johon oli kirjoitettu: "Minun orvokilleni!" Se oli muuan laulu, jonka alkusanat kuuluivat:
Niityllä kasvoi orvokki,Huomaamatonna kauniisti;Kaunis olj orvonkukka.
Tyttö riemuitsi; mutta vanhus kävi vakavin silmin kaikki lehdet läpi; sitte hän nousi tuoliltaan, meni ääneti nuottikaappinsa luo ja asetti vihon varovasti Bachin ja Händelin keskelle. Nuoren miehen hilpeitä kasvoja värvähytteli hiljainen liikutus; kanttori ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi: "te parhaiten tiedätte, mikä tuon paikan arvo on!" Silloin tulivat Amadeuksen sinisilmät kyyneliä täyteen; hän tarttui innokkaalla kiivaudella vanhuksen käteen ja huudahti: "isäseni, minä se olenkin Mozart, iloinen, hullu Mozart, jolle te tuolla yksinkertaisella kunnian osoituksella olette tehnyt suuremman, syvemmän sydämen ilon, kuin mitä koko mailman kaikki mieltymyksen kaikumiset ovat tehdä voineet. Minä kiitän teitä, mutta minulla vielä on teillekin muuan ilo!"
Ikään kuin lapsi heittäytyi hän kirkkahaisesti katsahtavan vanhuksen rintoihin, likisti häntä poveansa vasten ja lensi sitte ovesta ulos. Hetkisen perästä näkyi hänen ilosta loistava muotonsa jälleen; kottarainen huusi: "eläköön Sarastro!" ja huoneesen astui — ukko Haydn. Riemun salama vanhan kanttorin silmistä, hänen huultensa vapiseminen oli ainoa tervehdys hänen mestarillensa ja kuninkaallensa. Hänen ruumiinsa ei kestänyt sielun järistyksiä; ja kun Haydn mielevällä myhäilyksellään sanoi "Jumalan terveeksi" ja hänelle kättänsä kurotti, Mozart tuskan tunnolla kumartui hänen puoleensa, mutta Violetta aavistavaisena isänsä polvia syleili, niin Jumala viittasi häntä ja hänen henkensä kohosi taivaiden ikisointujen ilmoihin.
Monta, monta vuotta on siitä jo vierinyt; ukko Haydn johdattaa jo aikoja sitte tuolla ylhäällä suloisia, jaloja enkelien kuoreja; Mozart myös makaa sikeätä pitkää untansa maan kylmässä; nämät ja useat muut tähdet ovat meidän mailmamme taivaalta laskeneet; mutta pieni kylä se vielä aina niin hiljaisena ja herttaisena pilkistää pensasten välistä, vanhat lehmukset tuoksuvat vielä kuin ennenkin ja kanttorin asunnossa elelee aivan yksinänsä vanha eukko. Se on se aikanaan niin kaunis ja viehättävä Violetta. Hän ei ole koskaan naimiseen mennyt ja elää unelmaeloa muistoissaan. Mutta jos tahdotte hänen luonansa käydä, niin kysykää häneltä vaan mestari Mozartia: silloinpa hänen silmänsä vilkastuvat ja hänen kasvoillensa leviää juuri kuin nuoruuden hohde. Ja hän on hänestä puhuva tuntikausia; lopulta hän teille ehkä näyttää pienen, oi jo varsin kellastuneen nuottilehden, johon on kerkeällä kädellä kirjoitettu:
"Niityllä kasvoi orvokki."
Ihmeen lauhkean kesäyön utupeite oli levitettynä kauneudesta kylläisen maan ylitse; kuu hymyili niin suloisesti ja tenhokkaasti, kuin onnellisen, lempivän tytön vetistynyt silmä; kukkaset eivät tältä katseelta voineet nukkua ja puiden lehdet kuiskaelivat keskenänsä. Mutta erittäinkin kuun hymyily kirkasti erästä uhkeaa lehmuspuuta, joka seisoi keskellä isoa synkeätä puutarhaa. Monta korkeata yksivakaisen kaunista puuta oli sen rinnalle ylennyt; myöskin kaikenkarvaisia kukkasilmiä pilkisteli matalista pensaista ja puutarhan keskupaikalla lähellä lehmusta rehotti ihana ruohokko, lahea kuin sametti. Vihantain pensaikkojen välistä hohtivat komean huoneuksen valkoiset muurit. Oli sydänyö. Linnut olivat jo unessa, niinpä perhosetkin; siellä täällä vielä pyrähteli kotia kohden joku kiiltokuoriainen, joka oli viivähtänyt armaan ruusukuningattaren luona, ja kuppuroitsi, lemmen nautinnosta autuaallisesi hurmautuneena, kaikkien kukkain sydämelle, jotka tuota viehkeilijää piloillaan huutelivat.
Silloin kapisi yön äänettömyydessä keveä, ravakka astunta, ja solakka, nuorekas mies, jonka otsa oli korkea, mietemielinen, ja silmät ihmeellisen loistavaiset, läheni lehmusta. Puun kukat huokuilivat suloisempia hajuja hänen lähestyessänsä ja lehdet riensivät lähemmäksi toisiansa, ett'eivät kuun etsiviltä silmiltä peittäisi lemmityisen katsantoa. Haaveksien katsoi nuorukainen taivaan hiljaiseen sinilakeen, ja hänen silmäyksissään pyöri tuhansia vakaita kysymyksiä tähdille, jotka loistivat häntä kohden; miettien katseli hän sitte pimeitä puiden varjoja, jotka niin synkeästi, hirveästi, armahtamatta lepäsivät heteillä kukkapenkereillä, ja hän huokasi syvältä. Silloin soi äkisti kaukaa etäisyydestä hiljainen helinä, ikään kuin mitä kevein tuulonen suutelee herkkää ilmakannelta, ja tumman viheriäisestä ruohokosta rupesi valaisemaan. Hopeanhohtavia usman hattaroita kohoeli maasta ja viehättävä ruusujen ja liljain tuoksu täytti ilmat. Lukemattomia pienoisia sääksentapaisia olentoja, joista on se puhe, että niiden löyhyelämä kestää ainoastaan yhden yön, liipoitteli tähän vaaleanviheriäisillä lentimillänsä ja kokoutui tiheäksi kehäksi ruohovaipan ympärille. Tuo suloinen helinä kävi yhä äänekkäämmäksi, hurmaavimpia säveliä virtaili ulos varsin vaihtelevaisesti, väliin ilakoitsevina, leikkiä laskevina, väliin vaikertelevina, surkeina, murhehtivaisina, mutta aina mieltä huumaavina ja viettelevinä, yltäkylläinen joukko kauniimpia ruusulehtiä laskeusi nyt alas ja jokaisesta lehtyestä nousi kevyt keijukkamainen olento, äärettömän herttainen, hentovartinen kuin enkeli, silmät säkenöitseväiset, hiukset pitkät kullankarvaiset ja yllä huikaisevan valkea huntu. Jokainoa näiden viehättäväin olentojen liikehdys oli suloisinta soitantoa, jokainoa henkäys sävelääni, ja kun ne kihertyivät hilpeihin hyppykehiin, niin sen vapisevan ihmislapsen sydän, jonka oli suotu semmoisia ihmeitä katsella, oli menehtyä ihastuksesta.
Kuuntelijan kauniit kasvot kirkastuivat kirkastumistaan: silmistä uhkui taivaallinen loisto ja huulilla leikitsi autuaallinen hymyely. Oi, jälleenpä ne herääntyivät taas, nuo hänen lapsuutensa unelmat, ne kulkivat ohitse niikkaellen naurahdellen, nuo hänen hilpeän mielikuvituksensa ihanat kuvat; kultainen satumailma astui esiin kätköstänsä kaikessa entisessä komeudessaan ja ihanuudessaan! — Silloin helkähti hopeanheleitä kellon ääniä ja hiljainen suhina veti hänen silmänsä ylös puoleensa. Puhtaan liljan kuvusta muodostettu valtaistuin tuli kiikkuellen alaspäin, lukemattomia utuolentoja ympärillä löyhymässä, puoliksi kätkettyinä ihanain, outojen kukkaisten kupuihin. Koko ilmalinnanen riippui kahdessa kuun säteessä kiinni, juuri kuin hopeisissa ketjuissa, ja kiikkua heilueli sinne tänne. Ruohonkorret kurottivat mieliteolla vihantoja käsivarsiansa ottaaksensa tenhokuningattaren istuinta vastaan; ruohokon eriskummaiset vartijat lakuttelivat viheliäisiä siipiänsä tervehdykseksi ja tervetulijaisiksi kuningattarelle, ja se oli kuin harpun hyminää. Mutta kuningatar nousi valtaistuimeltansa ja koski pienokaisen jalkansa kärjellä vihantaan vaippaan. Mitään ihko ihanaisempaa, ihastuttavampaa kuin tämä keijuisten kuningatar — siksi häntä nimitettiin henkien valtakunnassa — et ikinä ajatella voi: päässä kruununen kukkain kyynelistä, jotka hohtivat kauniimmin kuin mailman kalleimmat kiiltokivet; kuningattaren harsohuntu oli valoa, hänen silmänsä taivasta ja hymynsä autuutta. Hän kohotti hennon kätensä, nyökähytti päätään ja nyt alkoi tanssi. Ah semmoista tenhollista heilumista ja häilymistä, semmoista suloista, armahista kiertelyä, kallistelua ja lennähtelyä! Kaikki kukat lähellä ja kaukana avasivat itsensä, jokaisesta kuvusta lähti tuoksua ja soittoa — oi, sepä oli ihmeen ihanata elämää!
Tätä tunsi hänkin, se yksinäinen ihmislapsi tuolla lehmuksen juurella, ja tämän taikayön hekuma painui niin kaikkivaltiaasti nuorelle sydämelle, että se oli raukeamaisillansa, ja syvä huokaus, hiljainen "oh!" ihastuksen yltäkylläisyydestä puhjennut, pääsi hänen huuliltansa. Yhtäkkiä oli juuri kuin ankara tuulenpuuska olisi tarttunut noihin hentoihin olennoihin: säikähtyneinä ja hämmästyneinä he horjuvat ja hoipertavat hajalle; mutta kuningatar viittaa leikkijöille; vakaasti, jopa murheellisesti katsoen osottaa hän lehmukseen, jota hän pitää kudottuna tuhansiin hentoihin lankoihin. Keijukaiset verhoutuvat huntuihinsa ja lähenevät vapisevaa nuorukaista, jonka oikea käsivarsi on puun ympärille vyöttynyt, ikään kuin tuo vakainen ystävä, joka jo tässä suojelee hänen rakkaita vanhempiansa ja niiden vanhempia, voisi häntäkin varjella mahtavalta tenhomailmalta. Kuningatar heijailee tulla; "sinä olet kuolemaan vihitty," laulaa hän, "sinä armas, runsaasti siunattu maan lapsi, pääsemättömästi, armahtamattomasti! Ei kukaan kuolevainen saa rankaisematta katsahtaa henkien elämään! —Sinun täytyy nyt huolla!Sinun loistoelosi on sammuva, äkisti, ihmeellisesti, suloisesti, niinkuin tähti sammuu, loistavampana jälleen ilmestyäksensä. Sinä olet valittu tuhansittain tuhansista sukusi olennoista; korkea jumalatar Musika, jota kaikki taivaan ja maan henget kumartavat, on sinut vihkinyt suudelmallansa. Onnen tähti paistoi sinun kehdollesi; sinulle annettiin nimeksiFelix; siinä nimessä on kaiken olemisesi kuva: sinä olet oleva onnellinen, rakastettu, ihailtu, jumaloittu, ja vihdoin, oi sinä siunattu maanlapsi, olet sinä pois menevä maineessasi, loistossasi, mahdissasi — ja armas, puhdas olento on käypä sinun edelläsi, viimmeisenä hetkenä suudellen ottaaksensa poistavan sielun huuliltasi. Oi, siunaa kohtaloasi, rakastettu kuolevainen!"
Heläjävät sanat herkesivät soimasta, kuningatar laski taas päänsä alas, mutta niin matalalle, että kukkakyynel hänen kruunustansa putosi unennäkijän vaalealle otsalle, katsoi häntä taas kasvoihin suloisimmasti hymyillen ja kuiskutti erotessaan: "hyvää yötä!" Keijukaiset mennä suhisivat hänen ohitsensa; kaikki heittivät leikiten jonkin muiston hurmoksissa olevan sydämelle, mikä pienen neulan kuun säteestä, mikä kummallisen sammalkukkasen tahi kainon kielokukan, mikä taas vaippasen, iltaruskosta kudotun, ja niin tehdessään ne laulaen huokuivat: "hyvää yötä, hyvää yötä!" — Valtaistuin, kuningatar, tanssijattaret, sulohajut, valot, helinät, kaikki katosi; nuorukainen vaipui tainnuksiin.
Kun hän jälleen silmänsä avasi, olikin aurinko häntä herättämässä: se suuteli hänen otsaansa ja kummasteli itsekseen lemmikkinsä kalpeita poskia; linnut lauloivat, kukat kylpivät kastevesissä ja katsoivat ujoillen ja pelvolla häneen päin; ikivanhain puiden lehdillä taas oli kaikellaista salaista toisilleen ilmoitettavana; hepakat perhoset kiitivät mielikukkiensa luo, voidakseen suottaillen ja hyväillen niiden sulohuulilta tietoonsa houkutella kuluneen yön salaisuudet; muutamat vanhat, mustat kuoriaiset juoksivat supisten pitkin ruohokkoa, pystyttelivät hentoja ruohonkorsia ja olivat suuressa siivoamisen puuhassa. Mutta talon vanha puutarhuri aamulla päätänsä huiskuttaen huomasi kummallisen vaalakan kehän, joka meni yltä ympäri ruohokkoa: se oli keijuisvaltakunnan pienien, heikkojen siivellisten vartijain kuolleet ruumiit.
Felix meni puutarhan kautta semmoisella kasvojen muodolla, johon korkein ja puhtain innostus oli valoisan valtaistuimensa asettanut: hän riensi nopein askelin hiljaiseen kammioonsa ja kätki itsensä kaikkein omaistensa silmistä; kun hän sitte vihdoin astui rakkaittensa keskuuteen, laski hän merkillisesti naurahtaen nuottivihkosen vanhimman sisarensa, taidekumppaninsa ja ystäväisensä käsiin. "Fanny," sanoi hän, "nuo lehdet kertovat sinulle Pelixisikesäyö-unelman; kuuntele niitä hetkinen malttavaisesti!"
Keijuiskuningattaren sanat kävivät toteen: se loistava, kunnioitettu mestari, joka näki ihmeen ihanan kesäyö-unelman taikasävelistä, hän on viheliäisestä maastamme eronnut! Siinä laakeriseppeleessä, joka nuorellisia ohimoita vyötti, ei mikään lehti vielä ollut lakastuneena; hän sulki hilpeät ja hilpeennyttävät silmänsä täysimmässä voimansa tiedossa, maineensa himmenemättömässä loistossa. Ja me sitte? Oi, me notkistamme polvemme sen unhottumattoman arkulla, katselemme kuumin kyynelin ja loppumattomalla surulla hänen tyveniä kasvojansa ja koskemme aralla kunnioituksella viimmeisen kerran siihen lepäävään käteen, joka elämässä ei levosta tiennyt, joka niin paljon jaloa ja ihanata loi ja aikaan sai. Kuinka pian pakeni se kirkastettu meidän sekasortoisia maallisia sointeita! Hän vietiin valtaavasti ylös kaiken sopusoinnun valoisaan kotiin. Siellä ovat kaikki hänen unelmansa muuttuneet tosiksi, autuaan tosiksi: ylevän sielunsa ikävöiminen on viihdytetty!
Mekin olemme heränneet; mutta heränneet lohduttomaan todellisuuteen. Kuinka talviseksi on käynyt yöllä, kuinka yksinäiseksi ja surulliseksi maan päällä! Jätettynä seisoo valtaistuin, vaienneena on kannel, itkussa silmin ja alla päin valittaa korkea jumalatar Musika, ja tuhansittain tuhansia ihmissilmiä katsoo kysyen vähäiseen, korkeaan taivaasen; — mutta voi! siltä ei tule vastausta tuohon arkaan, katkeraan kysymykseen: "miksi?"
Onkohan ihanampaa puhekieltä täällä alhaalla — jos ehkä eroitetaan kahden rakastavaisen sulokuiskeet — kuin tuoretten lehtien havina kauniissa metsässä? Totta tosiaan, lystikkäimmän ja reippaimman veitikankin sydän heltyy ja hän pysähtyy edelleen astumasta, kun herttaisena kevätpäivänä nuoret, heleät puut, ihastuksesta väristen, puhelevat keskenänsä, kun kaikki ylt'ympärillä hymyilee ja kuiskii. Vaeltaja heittäytyy ruohokkoon, niin että tuoksuvat vihannat aallot hänen päänsä yli yhteen kohahtavat, kukat kumartavat hänen huuliansa suutelemaan ja hän kuunnellen katsahtaa viheriäiseen lehtitaivaasen, uneksien kodistansa, isän ja äidin sydämestä ja armahisensa silmistä. Leppeissä lempiloruissa kumartuu muhkea tammi solakan, viehättävän koivun puoleen, varsin tärkeitä asioita on suoralla pyökillä väkäiselle jalavalle uskottavana, ja siihen sekaan lakkaamatta lörpöttelee lepäämätön haapa. Elämä, hekuma käy kautta koko metsän, ihmeellisesti virkistävänä ihmissilmälle ja vaikuttavana ihmissydämelle.
Mutta keskellä kaikkea tätä uhkuvaa hekumaa seisoo äänetön tumma puu, joka ei voi puhua eikä heleillä lehdillä leikkiä: se onkuusipuupienine pistävine neulasineen. Rakastaen levittää se käsivartensa, kateutta ei asu sen sydämessä, mutta se katselee niin suruisena, Ikään kuin murhehtiva mies nauravain, leikkiväin lasten joukossa seisoo se lehtikoristeellisten puiden keskellä. Harvoin kyllä joku lintu matkoillansa metsässä hetken levähtää sen oksilla; paljoa kernaammin hän kätkeytyy tuoksuvain lehvien sekaan, jotka niin vastustamattomasti houkuttelevat, viileyttä ja varjoa luvaten. Eivät mehiläisetkään ja kullankarvaiset kuoriaiset poikkea hiljaiseen "Kuuselan" majataloon, yksinään seisoo kuusi keväällä, yksin se jää loistavana kesäaikana; vieläpä syksylläkinsenpukuyksinäänon suruvaatteiden kaltainen: se on huolipuvussa kirjokoristeellisten puiden tähden, joihin kuolema niiden komeudesta huolimatta huokuu. Niin tulee vihdoin talvi, kimeltelevä jääkaapu yllä, ja sen seurassa palvelijansa kolkot tuulet; hirveästi ne riistävät alas kaikki nuo hennot lehdet; lumivaltias löyhyttelee joutuisaan valkoisia hahtuvia, heittääpä paksuja vaippojakin koko maan päälle, ja kaikki lämpöinen elo jähmettyy sen katseen edessä. Ainoastaan kuusipuu katsoo häntä silmiin pelkäämättä ja naurahtelee umpimielisenä, kun mahtavalla jääkaapuisella loihtijalla ei ole voimaa sen ylitse. Mutta rakas Jumala, joka itsekullekin luoduistansa lahjoittaa ihanan ilon ja autuaan ajan, ihmisestä alkaen alas pienimpäänkin koppiaiseen asti, on vakaalle, kärsiväiselle kuusellekin hankkinut palkan, joka on yhtä ihastuttava kuin keväinen ilma ja päivän paiste.
Joulukuun neljännenkolmatta päivän yönä, josta kaikki pyhät kirjat niin monia ihmeteltäviä asioita kertovat, sinä yönä, jota me vuotuisesti rakkaiden omaistemme helmoissa lapsen iloisella mielellä vietämme jajouluksinimitämme, astuu taivaan enkeli alas äänettömän kuusen luoksi, antaa sille suuta ja kaunistaa sen eriskummaisilla, valkoisilla kukilla. Näin se virkaansa vihitään, tuo sanomattomasta autuudesta värähtelevä puu, ja tulee kaikista metsän puista valituksi valmistamaan iloistajoulunjuhlaakaikille linnuille ja kaikille muille pienille olennoille, jotka eivät voineet päästä hirveän lumivaltiaan käsistä ja joita se vankina pitää ja ankarasti vartioitsee. Kahdennellatoista hetkellä soi sydämiä vavahuttava laulu muutoin niin vaitiolevaisen kuusen oksista, ihmeellisen voimallinen veisaus ikään kuin hämäriltä ajoilta nykyisyyteen humisten. Ja sen äänet menevät mahdikkaina kautta metsän, ja kaikki linnut kuulevat sen viehättävän huminan eivätkä voi vastustella, kohottavat lentimensä ja liipoittelevat laulavalle puulle; puoliksi jähmettyneet kuoriaiset ja sikeästi nukkuvat kärpäset, kaikki kaikki ne heräjävät, ravistavat raskaan talviunen siivistänsä ja kulkevat puolivalveilla, puoliksi tointuneina, säveliä kohden. Ne lintu-raukatkin, jotka me ihmiset ahtaasen vankihuoneesen tuomitsemme, että ne meitä huvittaisivat viehättävällä laulullansa, kuulevat kuusen tenhohuudon ja lyödä räpähyttelevät vienosti valittaen ja halusta huolehtien siipensä varsin haavoille vankeutensa armotonta häkkiseinää vasten. Ihmiskorva, ummistettuna puun ihmeellisesti ihastuttavalta laululta, huomaitsee hämmästyksellä vaikerruksen, joka pienen vangin rinnasta ulos pusertuu, ja siellä täällä joku lapsi, joka kirkkaan jouluyön hurmaavalta riemulta ei voi nukkua, hiipii sääliväisesti lemmikkinsä vankihuoneen luo, lohduttaen katsoaksensa häkin läpi aroilla lemmekkäillä silmillänsä.
Virvatulet, jotka syksyisistä pahanelkisistä pilatöistänsä väsyneinä rotkoissa uinailivat, keikahtavat pystyyn ja tanssivat metsän poikki käydäkseen tiheään kehään kuusen ympärille; mutta tämä hehkuu ja hohtaa ruusuvalossa ja veisata tunnistaa humistamistansa. Lumi kimeltelee niinkuin lukemattomat ilokyynelet, ja virvatulet hyppivät ja heilahtelevat ihmeellisten sävelten voimasta; keltasirkut, tiaiset, käpylinnut, vanhat vakaiset kaarneet lapsinensa, kielevät harakat ja varikset, huikentelevat varpuset, kaikki ovat täällä jouluhartauksissansa, kuuntelevat ääneti ja uneksivat, silmät puoliummessa, auringon säteistä ja kukkain tuoksusta. Silloin kuusi yht'äkkiä ravistaa oksiansa, ja kaikenkaltaisia oivallisia siemeniä, pieniä viehättäviä hedelmiä, herttaisia lumihiuteita kuin tähtikukkasia putoilee ja laukuilee alas, ihastuttavia joululahjoja jokaiselle. Oi, kuinka ne riemahtelevat, nuo luontokappaleet, hullunkurisesti tunkeilevat kuusen ympärille sitä hyväilemään ja kiittämään! — Hellämieliset keltasirkut ja tiaiset visertävät halusta, varpuset tahtovat kiittää, vaikka vielä nokka on täynnä kaikenlaisia makupaloja; kaarneet ja hurjat käpylinnut varsin yllättävät puun hehkuvilla lempipuheillansa, niin että se on kuuroksi tulla koko pauhusta, ja siihen sekaan suristavat kuoriaiset ja kärpäset kiitosvirttänsä, ja sammal kohoilee lumen alla, ikään kuin olisi kevät siihen hengittänyt; paljaat puut vapisevat, niiden oksat huokailevat ja varvuilta valahtelee kyynelvesiä. Mutta soreat hongat ja tanakat männyt saattavat hiljaa ryhtyä onnellisen, kirkastetun kuusen veisaukseen aina selkeään huomispäivään asti, ja rakas Jumala katselee hymyillen tuolta ylhäältä taivaasta tätä autuaallista joulunviettoa metsässä.
"Vedere Napoli e poi morire!" Näiden sanain (Nähdä Neapeli ja sitte kuolla) totuus ei voinut olla kenenkään ihmisen sydämen lävitse tunkematta eikä kenenkään silmää valtaamatta, jonka eteen Neapelia läheisen maiseman jalo ihanuus aukeni eräänä loistoisena syksyaamuna vuonna 1735. Siinä se oli, tuo tenhoinen kaupunki epälukuisine kirkkoineen ja tornineen, joissa aamuruskon säteilevä kultaharso riippui! Siinä korkealle kohosi tuo kaikista valtavimman kirkon mahtava, pilveinpeitteinen kupulaki, Vesuvion huippu! Ja tuo komea golfo (lahti), se lepäsi niinkuin painava, kultainen jättiläispisara maan ylpeälle rinnalle pudonneena pilvenpäällisestä vellovasta valomerestä, sinne tänne välkkävänä aaltoellen. Punertava lämpöinen utu ympäröitsi sakeita myrtti- ja orangsimetsiä, hasersi ketteräin viiniköynnösten ympärillä, jotka toisilleen ojentelivat vihannoita käsiänsä ja viehättävässä hypyssä pyörivät pitkin puutarhaa, ja suuteli niitä suuria kukka- ja kierrekasveja, jotka maan kuroivat kuin monenkarvaiseen verkkoon. Oli juuri kuin olisi Jumalan henkäys käynyt tämän ihanimman paikan yli maansa päällä, juuri kuin pitäisi tässä asua pelkkää ikuista rauhaa, suloa ja kauneutta.
Erään kukoistavan kunnahan loivaan rinteesen, kätkettynä komeiden laakeriruusujen uhkeasti rehoittavain pensasten sekaan, platanien ja öljypuiden varjoamana, herttaisten magnolien ja sirojen köynnösten puolittain peittämänä, nojautui ristiinnaulitun korkea kuva, sureva madonna sen juuressa. Kentiesi olivat ihmeelliset onnenvaiheet tämän kuvaryhmän tänne vieneet ja hurskas usko pyytänyt tätä kalleutta hävitykseltä varjella, koska se oli tähän hiljaiseen turvapaikkaan paennut; sillä teos oli liikuttavan, hämmästyttävän kaunis ja olisi hyvin ansainnut sijaista jaloimmassakin kirkossa. Kaikissa noiden täysikokoisten kuvain muodoissa näyttihe mestarinkäsi, joka kovan kiven pehmeäksi muuttaa ja ihmeellisen eläväksi tekee: ristinpuussa riippui voittanut uskonsankari eikä piinattu kuolija; kasvojen jalot piirteet olivat pyhät, levolliset, ja melkein kirkastetut, kaunis ruumis voittamattomassa kuolon jäykkyydessä, ei missään enää jälkeäkään kärsimisestä ja kamppauksesta. Entäs Maria, mater dolorosa, mikä näky! Ihanainen vartalo, kokoon murtuneena, ei vaan painuneena tuskan painon alla, ihmeteltävä kasvoin muoto, jossa mitä hirmuisin tuska kivettyneenä kuvautui, semmoisen murheen kuva, joka ei sinä ilmoisna ikänä voi loppua. Kiviset kyynelpisarat riippuivat, voi noin raskaina, silmäripsistä ja kauniin suun seutuja tempoeli vaiva, joka ei taivahasta eikä maan päältä ollut lohdutusta löytänyt. Säälien olivat tuoreet viheriäiset lehdet luonnelleet tämän kärsijän verhon ylle, ja suloiset kukat, ristiinnaulitun ruumiin vierestä puhjenneina, peittivät hellästi haavansijat. Harvoin sattui, että ohitsekulkeva hurskas vaeltaja tämän kuvan keksi, harvoin tämän ristin edessä polvi notkistui.
Mutta ylläsanottuna syksyaamuna tapahtui, että eräs nuori kalpea mies heittäytyi maahan tuon yksinäisen pyhänkuvan eteen; kipeät ja vakaiset olivat hänen kasvonsa, uupuneet ja surulliset hänen tummat silmänsä, heikko ja sortunut oli mittava vartalo; syvältä huokaillen katsahti hän ristiinnaulittuun. Hän katseli suuren kuolleen taivahista rauhaa ja häntä värisytti mitä innokkain hartaus; hän näki Marian enkelinmuotoiset kasvot, näki niissä tuon sanomattoman vaivan ja säikähti semmoisen summattoman tuskan kuvaa. Ääretön sääliväisyys täytti hänen mielensä; tuntui, kuin pitäisi hänen väkivoimalla tempaista pois ne miekat, jotka viileskelivät ahdistunutta äidin sydäntä; tuntui, kuin kovat kivikyyneleet silmäripsillä olisivat ääneensä huutaneet armahtamista. Hänen oma kipunsa, jonka vaivaamana hän oli tähän tullut, katosi tämän äänettömän tuskan jättiläissuuruuden rinnalla; kaikki valitukset tunkeuivat pakahtuvaan sydämeen takaisin; hän unhotti kalvavat vaivat omassa povessansa ja kallisti päänsä nöyryydellä. Silloin kuului ilmassa heleä, herttainen Ave Maria, kahden suloisen naisäänen laulama: muuan sisaruspari, jonka sairaan äidin madonna armoissaan oli parantanut, tuli paikalle tuomaan taivaan kuningattarelle jokapäiväistä tuoreiden kukkain kiitosuhria. He olivat kaksi kaunista olentoa, toinen varreltansa rehevä ja uhkea, uljassilmäinen ja vereväposkinen, toinen hempeä, vaalea, tummasilmäinen, lempeän ja viehättävän muotoinen. He laskivat hyvähajuiset seppeleet ristinkuvan juurelle, rukoilivat hiljaa ja astuivat edelleen. Vaaleanverevä vielä kerran salavihkaa vilkaisi yksinäiseen rukoilijaan.
Tämä nyt katsahti ylös ja rukoili hiljaisella äänellä: "pyhä madonna, armahda minua; minä olen yksin, ihan yksinäni tässä kauniissa mailmassa ja minä kärsin vaivaa; suo minulle armas sydän, joka minua lempii, ja paranna rintani kivut!" — Silloin ikään kuin olisi utuhuntu revennyt hänen itkeväin silmäinsä edessä; madonnankuva vapisi, elon salama sävähteli murheen-äidin kasvoissa ja kivinen suu huokui: "kanna minun äärettömille tuskilleniotollinenuhri, ota minulta nuo julmat, jähmeät kyynelet, sulata ne, että suopeasti vierisivät pois ja ahdistettua sydäntäni helpoittaisivat, anna minun hyytyneitten haavaini verta vuotaa, niin sinun rukouksesi tulee kuulluksi."
Kun tainnoksiin mennyt jälleen pääsi ajatuksissansa selville, loi jo puolipäivän aurinko hehkuvia säteitänsä, ja kaikki, mikä elävätä oli, kätki itseänsä arasti sen kuumilta, paahtavilta henkäyksiltä. Ainoastaan ylösnousnut ei niistä huolinut, hänen poskensa paloivat, silmänsä leimahtelivat, huulillaan pyöri autuaallinen hymy; juoksunjalkaa riensi hän Neapeliin takaisin.
Jo seuraavana päivänä taas hellät sisarukset tulivat aamuauringon paisteessa, lauloivat lapsen hartaudella Ave Maria, ja hempeän vaaleanverevän hopeanheleä sopranoääni oli ihastuttavana vastakohtana viehättävän tummanverevän täysinäiselle alto-äänelle. Ja taas he pyhänkuvan vieressä tapasivat sen ruskeakutrisen ja miettelyotsaisen nuoren miehen; mutta tällä kertaa hän ei ollut polvillansa ristin juurella, vaan nojallaan kunnahan rinteessä, hänen innostuneet silmäyksensä pyörivät sinne tänne, hän piti kädessään paperilehteä ja kirjoitteli siihen piirtimellä kaikellaisia eriskummaisia merkkejä. Hänen kasvoillaan oli semmoinen loisto, että hurskas, kaino Lauretta melkein unhotti laskea ruusukimppunsa madonnan helmaan ja tulinen Lucia kummastuksissaan katseli loistavaa nuorukaista. Vitkalleen läksivät sisarukset vihdoin menemään, mutta Lauretta laski tuoksuvan orangsikukka-kimppusensa rinnastaan salaa putoomaan tuntemattoman jalkoihin.
Näin näkivät he toisensa joka päivä aamusilla, nuo kolme kaunista henkeä, eikä myrsky eivätkä juonikkaat sateet saaneet näitä vaelluksia estetyiksi. Hehkuvan Laurettan silmäykset kävivät yhä hartaammiksi, lempeämmiksi, hellemmiksi, mutta vienon tervehdyksen ääni ja sanat yhä kainommiksi, värisevämmiksi, ja ihastus yksivakaisen miehen kasvonpiirteissä yhä kirkkaammaksi.
Teki sitte tulojansa Maaliskuu, tuo Italian ihmeellisen suloinen kuukausi uusine kukkaumppuineen, heleine lehtineen ja lauhkeine tuulosinensa. Mutta Lauretta ei huomannut, että nuorukaisen ryhti elähyttävistä kevään hengityksistä huolimatta raukeni raukenemistaan, hänen astuntansa kävi hitaammaksi ja hänen poskensa lontostuivat; sillä pettävä kumman kaunis puna vivahteli hänen jaloilla kasvoillansa ja tummista silmistä tuikki kuin ylenluonnollinen tuli. Sitte hän eräänä päivänä kysyi hiljaisella äänellä: "Saanko minä huomispäivänä tuoda erään laulun, se on kiitosvirsi pyhälle äidille? Ja tahdotteko sen minulle laulaa ihanilla äänillänne ja siten auttaa minuauhrinedeskantamisessa? Madonna on semmoista uhria pyytänyt, hän on minulle palkaksi luvannut mitä herttaisinta. Oi, kuinka minä halajan sen toteenkäymistä! — Auttakaa minua, auttakaa minua täyttämään pyhää lupaustani: veisatkaa minun virteni tulevana sunnuntaina tämän ristiinnaulitun kuvan juuressa, ja niin te tulette todistajiksi niistä ihmeistä, jotka madonna minulle tekee." Lucia nyökäytti leppeästi suostumustansa, mutta Lauretta pani vapisevan kätensä miekkosen käteen, ja suuri, polttava kyynel herahti hänen silmäinsä herttaisesta pilvestä.
Oli Maaliskuun 16 päivä, sunnuntain ilta, kuin ne taas kolmisin saapuivat pyhänkuvan luo. Lauretta tuki nuorukaisen horjuvia askelia, orvonkukka-seppele riippui hänen käsivarrellansa. Ristiinnaulitun kuva katsoi vakaasti tätä joukkoa. Vaipunut mies lankesi maahan, kohotti vaalahtuneet kätensä ja huudahti intoisesti ja syvällä liikutuksella: "o pyhä murheen-emonen, ota vastaan minun uhrini!"
Ja hänen vierestänsä nousivat, ikään kuin soiva uhrituoksu, molempain naisten äänet korkeuteen, ihmeellisen puhtaat, totiset ja ylevät; he lauloivat sanat:
"Stabat mater dolorosaJuxta crucem lacrimosa,Dum pendebat filius".
(Murehella haikiallaSeisoi äiti ristin alla,Johon poika naulitaan.)
Ei tuulenhenkäyksiä hymisnyt puiden lehtilöissä, ei kuulunut ylt'ympärillä äännähystäkään; oli pyhä hiljaisuus, oli luonnon vaikeneminen tämän virren, näiden sävelten jalouden ja totisen pyhyyden edessä. Syvä, vieno surumielisyys värähteli naisten äänissä ja vuoti alas jokaisessa sointeessa.
Rukoilija näytti ihastuksiinsa menehtyvän. Pois kääntymättä, sanomattomasti vaikutettuina, tuskasta riutuvina, kuumeellisesti odottavina riippuivat hänen katseensa kiinni Marian kasvoissa; ja kun kaikuivat nämät sanat:
"Quis est homo, qui non fleret,Christi matrem si videretIn tanto supplicio?"
(Ken ei itkun pirasoitaVuodattane katkeroitaTätä huolta nähdessään.)
Suom. A. Oksanen.
Kun nämät tenhosuloiset sävelet jalointa sääliväisyyttä täynnänsä lähtivät innostuneitten laulajattarien huulilta, katso, silloin vavahti murheen-emon muoto: sanomattomin murhe haihtui, taivaallinen liikutus valosti ihanan suun; painavat, kiviset kyynelet pehmenivät, sulivat, noruivat pois; miekan lävistämän rinnan haavat vuotivat verta, ja heleitä, kuumia pisaroita valui uhraajan päähän.
Silloin ne hiljenivät, nuo hänen väsyneen ruumiinsa iäti kalvavat, raivokkaat vaivat, silloin se täysistä vapaista hengityksistä kohoeli, tuo hänen ahdistunut sairas rintansa, ihmeen suloinen uupumus valtasi hänet, hän levitti käsivartensa autuahasti, Lauretta heittäytyi mielen ahdistuksissa hänen viereensä, naurahdus lensi kuin auringon säde kokoonvaipuvan kasvoille; —Giovanni Battista Pergoleseoli kuoliaana.
Murhehtivan Marian ihmekuva on aikoja sitte rauvennut ja rapautunut, jasmininvarret ja aloepensaat peittävät tätä herttaista paikkaa, ja sen kuolemattoman, maineella seppelöidyn, nuorekkaan mestarin ruumis, jonka uskovainen sielu veisasi iäti ihanan Stabat mater, lepää Vescoraton viileässä kirkossa. Mutta sen kunnaan juurella, jonka rinteen nojassa ristiinnaulitun kuva kerran seisoi, kohoaa tuskin huomattavana kukkihin kudottu hautakumpu, puolittain vajoksissa ajan raskaasta astunnasta ja surevain kypressien varjoamana. Se kätkee sen lempiväisen sydämen puhdasta verhoa, jonka madonna kerran lupasi rukoilevalle: vienon, vaaleanverevänLaurettanmaallisia jäännöksiä.
Täällä riemu- ja kyynelrikkaassa mailmassamme on olentoja, jotka ovat meidän muotoisiamme ja joita ihmisiksi sanotaan niinkuin meitäkin, mutta joiden päälle näkymättömät jumalain kädet ovat tuhlaavasti tyhjentäneet yltäkylläisyyden-sarven kalleimpia ja harvinaisimpia lahjoja ja joille maa ei voi muuta enempää antaa kuin ainoastaan jalkain alustan. Jalossa tunnossa mittaamattomasta yltäkylläisyydestänsä nämät jumalainlemmikit sitte usein unhottavat mailman ja ihmiset, antavat voitollisten silmäystensä mitään huomaamatta lentää meidän riemukevättemme ja vaivatalviemme, meidän kukkaimme ja ohdakkeittemme ylitse, ja katselevat ainoastaan siihen ikuiseen valomereen, josta heille heidän kirkkautensa tullut on. Oi, alentakaa toki joskus kiiltoisia silmiänne, te loistavaiset! Älkäätte halveksiko pientä maata, joka teidät synnytti; naurelkaa ja itkekää ihmisten kanssa, jotka teihin ihmetellen katsahtavat ja hiljaa kruunuanne huokailevat! Varokaa itseänne, kavahtakaatte! Jokaista sanaa teidän ilosta juopuneilta huuliltanne kuuntelemassa on vihamielisiä valtoja ja haikeasti kostaa kaikkein eläväin emo röykkeille lapsillensa. Manner pitelee heitä kiinni, niitä loistavia hahmoja, ja syvyyden ja pimeyden haltijat, nuo onnenkantamain ihmisten ikivanhat, häviämättömät viholliset, katselevat karsain silmin valiohenkilöitä, haavoittavat paranemattomilla käärmeenpistoilla heidän varomattomasti astelevia jalkojansa, panevat paulojansa ja vierittävät mustia verkkojansa naurusuisille valonlapsille, joiden siivet ovat sidottuina, eivätkä he koskaan lepää, ei päivällä eikä yöllä. Ainoastaanyksitaika voittaa nuo pimeät, hirveät valtiaat, ainoastaan yksi turva ja suoja on hornan valtaa vastaan: on kukkainennöyryys!
Eräässä suuressa varjokkaassa puutarhassaBonninkauniissa kaupungissa istui ihanana kesäiltana neljä ystävällistä, iloista, kiitollista ihmistä, kolme naispuolta ja yksi nuoruudenhilpeä, tarmokas mies. He olivat ääneti kaikki, salaisesti liikutettuina, sillä maa juuri vietti jokailtaista unelma- ja lepojuhlaansa: kuu oli kumartuneena hiljaisen kaunistetun armaansa luokse ja sitä katsellessansa hänen vieno muotonsa heltyi ja suli lemmeksi ja ihastukseksi; kukat kuiskuttelivat tähtien kanssa ja länsituulonen suuteli puiden lehtiä, niin että ne hekumasta vavahtelivat. Kaikki laulut ja helkytykset alkoivat nukahdella; kaukaa vaan kuului valtavan, hopealla huolitetun Rhein-virran kohina, ja hurskas kellonsoitto kumisteli lämmintä ilmaa.
Vihdoin tämän hartaudellisen äänettömyyden lopetti nuori, soinnukas ääni. "Mummo, äiti, Ludvig!" puheli viehättävä immensuu, "kuinka kaunis, kuinka ihastuttava onkaan maa! kuinka rikkaat ja onnelliset olemmekaan kaikki, jos hyviä olemme! — Eivätkös palavimmat halumme mene uneen tämmöisenä taika-iltana?"
Lempeät äidin kasvot kääntyivät puhelijan puoleen ja vastasivat syvämietteisellä rakkauden silmäyksellä; mutta nuori mies laski hiljaa voimakkaan, kaunismuotoisen kätensä sisaren vaaleatukkaiselle päälaelle ja sanoi: "Mikä eroitus sinun ja minun välillämme, sinä armas uneksija! Sinun lapselliset halusi vaikenevat suloisessa illan voipumuksessa, mutta minun halaukseni, ne kiivaat, heräjävät ja koroittavat äänensä kovemmin kuin selkeänä pauhuisena päivänä!"
"Mutta mitäpä vielä saattaisit pyytää, sinä taivasten tavottelija?" kuiskutti tyttö, ja loi viehättävän, hellyyden ja huolen sekaisen katseen hartaasti rakastetun jalon-ylpeihin kiihoittuneihin kasvoihin.
"Mietipäs toki asiata, rakkaani!" vastasi hän; "mikähän lienee kauniinta maan päällä, mikähän korkeinta, mitä ihmiselle voi tulla täällä alhaalla, mikähän lienee jumalain loistavin lahja ponnistelevalle, haluavalle ihmissielulle?"
"Kaunein, loistavin lahja?" matki impi vakaisesti. "Oi, mummo kulta, sitäpä meidän ensin on kysyminen sinulta, joka jo olet niin monta monta vuotta nähnyt mailman ja ihmiset ohitsesi kulkemassa; puhu, armas, ja auta minua!" — Ja hän kääntyi veljestänsä hiljaiseen, kumaraiseen olentoon, joka istui lehvakkaan lehmuksen siimeksessä ja jonka talvisissa kasvoissa näkyivät ikuisen sydänkevähän jäljet haihtumattomina.
"Kaunein, loistavin on tietystivalo, armahaiseni!" oli vanhuksen vastaus. Eukko oli nimittäin sokea; hän ei enää isoon aikaan ollut nähnyt kevättä, ei rakkaittensa uskollisia helosilmiä, ei päivän kirkkautta eikä kuutamaöitä, ja hän nyt varmaan pimeydessänsä ajatteli ijankaikkista taivasta, joka huikaisevalla loisteellaan likemmä ja likemmä läheni hänen väsynyttä sydäntänsä ja jota kohden hänen koko sielunsa riemahteli.
"Valoko?" — huudahti Ludvig epäillen, ja hänen silmänsä välähtivät niin eriskummallisesti, — "eipähän, ei ole suinkaan valo korkein lahja ihmiselle, valo on vaan makea virvoitus, suloinen ilo, lämmin lohdutus; mutta valo ei ikinä olekorkeinta!Valo ei ole elämää."
Silloin sisar äkisti tarttui hänen ojennettuun käteensä; "Ludvig,sävelon kauniinta!" sopotti tuo ihana olento iloisesti, ja ajatteli isän kauniita lauleloita, veljen ihmeellisiä soittohaaveita kotona pianon luona istuessansa, ja lemmetyisiänsä, noita suloisesti viserteleviä lintuja, ja satakieltä helkkyrintaa, tuota taivaallista kevätvierasta tummassa lehmuspuussa, ja kaikkia niitä rakkaita ihmisääniä, jotka niin lempeästi hänen nuorta sydäntänsä koskettelivat.
"Sinä lapsensydämyt!" vastasi veli hyväillen; "tosin tuntee sielu hurmaavaista hekumata, kun valtavan sointuvirran sävel-aallot sitä kätkevät, sukelluttavat, hautaavat, kannattelevat ja kiikuttelevat; sävel ja sointo onkin enemmän kuin valo, se on valon ruumiillinen olemus; mutta eipä kuitenkaankorkeinta!— Äiti, äiti! etkö sinä sitä arvaa?" huudahti hän vielä kiivaammin ja heittäytyi polvilleen sen armaan eteen. Ja hänen älykkäät kasvonsa, joissa piirteet olivat niin oudontapaiset, niin epäsäännölliset, kirkastuivat ihmeellisesti tänä odotuksen ja innostuksen hetkenä: muuan ylevämpi, hänen rakkaillensa vielä käsittämätön pyhitys ympäröitsi hänen jaloa päätänsä, ja näytti siltä, kuin olisi oikein sädekruunu laskeutunut alas hänen nuorelliselle päälaellensa, niin heloitti kuuvalo leimahdellen hänen tummissa, tuuheissa hiuksissansa.
"Lapseni!" lausui äiti äärettömän lempeästi ja veti poikansa rintoihinsa: "korkein onrakkaus."
Nyt nuorukainen päästi kätensä laskeumaan, riuhtasi itsensä irti ja kuiskahutti haikeasti: "Etkö sinäkään, äiti armas? Rakkaus, sanot sinä. Oi, onhan rakkaus ainoastaan unennäköä; ja minä en tahdo uneilla, äitiseni, en, vaan minä tahdon toimia, elää. Kuulkaatte siis, rakkahaiseni, ja uskokaa minua: korkein, loistokkain jumalten lahja onvoima, tuottavainen, alati ehtymätön voima, ja minä aavistan, minä tunnen sen olemisen, sen itämisen ja kasvamisen rinnassani. — Jumalat, jumalat, sallikaatte minun saada tämä hurmaava voima, suokaa se minulle ja ottakaa minulta sen edestä kaikki, mitä ihmiset korkeimpana ja kauneimpanansa tunnustavat, halajavat ja rukoilevat! Valo, sointo, rakkaus, — mitä en tarvitse! — Teidän lahjastanne minä alttiiksi annan kaikki maalliset sopusoinnut, kaikki auringon ja tähtien paisteet ja tuhannet lempikyynelet ilman ainoatakaan huokausta! Riistäkää minulta kaikki maalliset ilot ja hyvyydet, mutta antakaa minulle ikuinen luomisvoima, niin minä teitä ylistän niin kauvan kuin henki pysyy. Sitte minä rakennan itselleni oman mailman! Ei en ainoastaanyhtämailmaa, vaan tuhansittain tuhansia mailmoja on syntyvä minun voimastani, minun käskylläni. Mitäpä minulle yltäkylläisessä elossani, ylenpaltisessa autuudessani on tästä viheliäisestä maasta? Sopusointuja minä olen huomaava, mutta en maallisilla aisteillani; valoa olen näkevä mutta en suinkaan ruumiillisilla silmillä; — ja rakkautta? — oi, ketä jumalat rakastavat, se ei ikinä heikkoa ihmissydäntä kaivanne!" — Korkealle kohonneena hän siinä seisoi, jaloimman, mutta hillittömimmän ylpeyden kuva rohkea rukoilija, rukoileva käskijä! Mikä jumala voipi häntä vastaanseisoa?
Mutta syvä arkuus värisytti juuri kuin kylmä kauhu lempiväin naisten sydämiä: sisaren poski vaaleni ja äidin silmä täyttyi kyynelistä. — Pilvi hajosi kuun edessä, tuima öinen tuuli nousi äkisti; kukat huumoksissaan ummistivat kupulehtensä, suhina ja tohina, värinä ja vavistus kävi kautta koko luonnon ja säikähytti lepäävää maata kuin paha unennäkö; tummat varjot laajenivat ja pitenivät; yöpöllön ilkeä kirkuna riekui kuin pilkkanauru, lintuset havaantuivat ja lentää rapistelivat sinne tänne.
"Uhkamielinen, rakastettu lapsi, jospa et milloinkaan tätä yötä murheella muistelisi!" lausui vanhus ja ylensi itseänsä. Ääneti ja huokaillen saattoivat tytär ja tyttärentytär häntä huoneen suojaan. Ainoastaan nuorukainen viipyi unelmissaan puolen yökautta pimeän lehmuksen alla ylellisessä autuaallisten tunteiden ja ennustavain aavistusten nautinnossa, ja lehmuksen heilimoita, kastehelmen painoisia, putoeli hänen rintoihinsa kuin tuoksuisia kyyneleitä.
Ja vaan joitakuita kuukausia myöhemmin, vuonna 1792, lähtiLudwig van Beethoventutusta vanhempainsa huoneesta, toivehikkaana ja odottavaisena mennäkseen silloin niin loistavaanWieninkeisarin-kaupunkiin. Jumalain lahja, mahtavaluomisvoima, pysyi hänellä — senhän me kaikki tiedämme — vähentymättömässä loistossa, niinkuin ei kellään muulla kuolevaisella, aina viimmeiseen hengenvetoon asti: sävelaaltoja syntyi hänen käskystänsä, ja leikiten laski hän niitä käsistänsä vierielemään, huolimatta siitä, josko ihmiset notkistivat polvensa hartaudellisessa ihailemisessa vaiko ihastuksesta itkivät ja riemuitsivat. Beethovenin simfoniat, messut, Fidelio, overturit, sonatit, hänen kalleimmista jalokivistä kutomansa teokset, kirkkaat virsihelmet, kaikki ne ovat hänen taivaita tavottelevan luomismahtinsa tuotteita. Mutta pieni maa, jota hän oli ylenkatsonut, sulki suuttuneena häneltä vähitellen kaikki kukilla koristetut ovensa, ja ylevän vakaiseksi, samoin kuin jumalten lemmetyinen itsekin, kävi hänen yksinäisyytensä. Pimeä haltija koski kylmällä kädellään vahingon ilosta ilkkuvana hänen korvaansa; ja siitä päivin ei mitään sointoa ulkomailmasta enää pääsnyt hänen suureen ja kuitenkin niin herkkään sieluunsa. Ei mitään lemmen taikakukkaa pudonnut hänen tiellensä; ja lopulta sammui maan armas valokin; synkkä yö ja haudan hiljaisuus ympäröivät sitä masentumatonta jättiläisolentoa. Kaikki hänen rakkaansa olivat jo aikoja sitte kotihinsa menneet; vieraat kädet taluttivat saamatonta, kuninkaallista vanhusta; vieraat kädet tekivät hänen viimmeisen vuoteensa. Ja kaikki nuo pistävät vaivat, joita hänen maallinen olonsa tuotti, paino hän herkuleellisilla voimilla syvälle vahvaan rintaansa takaisin, kaikki haavansa hän salasi mailman silmiltä; ei milloinkaan tuo jalon ylpeä päästänyt ainoatakaan valituksen ääntä; mutta ei hänen myös koskaan nähty naurahtavan.
Mutta ne, jotka häntä tunnustavat, ihmettelevät, rakastavat, varmaankin havaitsevat sen epätoivon parkunan, joka hänen mahtavissa töissänsä haltiakkaasti pauhaa ja mieltämme niin voimakkaasti vapisuttaa; se oli jättiläisluonteen ikävöiminen halveksitunrakkaudenperään, yksinänsä valvovan halajaminen niihin ihaniin unelmiin, joita miljonat hänen vieressänsä niin suloisesti uneksivat. Ja ne tummat varjot, jotka siellä täällä lennähtävät hänen luomishenkensä loistokuville, ne olivat kahleitun, itsekseen heitetyn Prometeyn huokauksiavalonperään, sen maansäveltenperään, joka häntä kantoi ja jonka hän kerran uhkamielisyydessään työnsi pois luotansa.
Ja hirveästi, leppymättömästi piteli se häntä kiinni, tämä kostava maa, kunnes iltasella 26 p:nä Maaliskuuta v. 1827, käsi kädessä maan kevään kanssa, myöskin ijankaikkinen kevät tulla tuhutteli yksinäisen, uhkean sankarin luo. Loistavimman lennon jäykät siteet heltisivät, sielun vankihuone kukistui kokoon! — "Äiti, Äiti! nyt minä tahdon uneksia ja levätä! Minä olen väsyneenä luomasta ja valvomasta!" huusivat kuolevat huulet.
Mutta tuolla ylhäällä ijankaikkinenvalo, ijankaikkinensointoja ijankaikkinenrakkaustaivaallisessa yhdistyksessä huomaansa ottivat suuren päästetyn ihmissielun.
Isojen isossa Lontoon kaupungissa on tietysti pieniäkin huoneuksia; niinpä oli kaupungin City-osassa muuan vähäpätöinen, kuitenkin kolmenkertainen huoneus, jossa eräänä kolkkona Marraskuun iltapäivänä palaa rätisi takkavalkea mitä sievimmässä pienessä kulmahuoneessa, kuin suinkin ajatella voi. Roihu nauroi vasten naamaa yrmeälle talvelle, joka par'aikaa ikkunaruutuihin viskeli kourallisittain lumihöytäleitä ja jääpalasia sekä sen lisäksi ulvoi ja pauhasi kuin kahleittu karhu. Hämärä jo harmaasen huntuun peitti äärettömän kaupungin; ainoastaan S:t Paulin kirkontornin huippu ja Tover-linnan jättiläisrakennus vielä puolustelivat ja vastustelivat, ylenivät vielä tuon sakean sumun ulkopuolelle. Katujen lyhdyt olivat jo sytytettyinä ja taistelivat jokailtaista taisteluansa päivänvalon kanssa. Kulmahuone oli myös hämärtyneenä, ja liekkien leikkivä loisto hyppeli seinillä ylös alas, leiskui lattialla, karkeli katossa ja pyörähteli näillä retkillään väliin myös niihin neljään ihmiseen, jotka siellä yhdessä olivat.
Etevin ilmiö tässä pienessä perheessä oli muuan mies, joka takan kyljessä istui matalassa nojatuolissa, pää selkälautaa vasten. Hän oli mustissa vaatteissa, mutta päässä ei sen ajan tapaan ollut peruukia, vaan omat harmaat valuvat hiukset, jotka ohimoilta olivat taapäin pyyhkäistyinä. Mutta mimmoinen otsa siinä näkyi, mitkä ihmeen kauniit otsakulmat! Oli mahdotonta ajatella jalompia ihmisen kasvoja; suuren sielun unelmat olivat siihen piirrettyinä ja kaksi kirkasta, innokasta silmää seisoi vieressä unenselittäjinä. Kuka olisi tätä päätä katsellessaan saattanut kysäistä, oliko se kaunis juonteiltaan, oliko nuoruus puhaltanut pois poskilta ja huulilta, oliko se suu, joka niin lumoavasti hymyillä osasi, säännöllisesti muodostettu? Muoto ei mitenkään merkillinen ollut, mutta miehen kaikki liikkeet olivat vakaat ja jalot. Entä hänen nimensä?Benjamin Franklin, se rakastettava ihmisystävä, kuuluisa Amerikan kansalainen, ylistetty oppinut. Eräs tieteellinen toimi oli hänet nyt juuri, lopulla vuotta 1752, saattanut Filadelfiasta Lontoosen, kussa hän aikoi viipyä moniaita kuukausia. Kaikkein ensimmäiseksi kävi hän tervehtämässä erästä suuressa arvossa pitämäänsä sukulaista, kunnioitettavaa mistress Davies'ta, joka miehensä kuoltua eleli molempain taidikkain tyttäriensä, Maryn ja Cecilian kanssa perin yksinäistä säästäväistä elämää suuressa mailmankaupungissa.
Franklin tuskin muistikaan noita tyttöjä, jotka hän vaan kerran oli nähnyt vielä varsin lapsina, kummastui suuresti, kun näki kahden solakkavartisen, viehättävän, kahdeksantoista- ja yhdeksäntoista-vuotiaan neitsyen tervehtävän itseänsä sukulaisen tuttavuudella. Vilkas Cecilia lensi paikalla hänen kaulaansa, vanhempi sisar Mary vaan ojensi vavisten ja punehtuen kätensä. Molemmat tytöt voivat tuskin käsittää, että he todellakin nyt edessään näkivät sen miehen, jonka maineella heidän äitinsä oli ikään kuin syöttänyt heitä. Oli tuskin päivääkään mennyt, jona ei olisi puhetta ollut hänestä. Se sätehikkö, joka ympäröitsi sen miehen nimeä, jonka taivas oli asettanut heitä likemmäksi kuin muita, tuli päivänpaisteeksi tämän pienen perheen sydämille.Tuonhengen erinomainen etevyys,tuonsielun jalo aatelisuus ei ollut missäkään syvemmin ja hartaammin tunnustettu, kuin kolmannessa kerrassa tätä mitätöntä huoneusta Lontoon cityssä. Jokaisesta tapahtumasta Franklinin elämässä oli rouva Davies puhunut tyttärillensä, jokainen sen erinomaisen miehen työ ja toimi oli näistä kolmesta semmoinen, ett'ei siihen ollut koskemista. Hänen ensimmäinen rakkautensa ihmeen ihanaan miss Nells'iin, hänen eronsa siitä ja uusi yhdistyksensä sen kanssa, joka sillä välin oli ollut toisen vaimona, oli nuorille mielille kovin kiihoittavaista. Mary ei voinut ymmärtää, mitenkä mikään tytön sydän, jos häntäsemmoinenmies lempi, ikinä saattoi toiseen mieheen luontua, kun taas Cecilia varsin oikein huomautti, että Franklin siihen aikaan, kuin viehättävää neiti Nells'iä kosi, ei vielä ollutkaankorkeakunniainenFranklin.
"Ah, jospa olisin minä ollut neiti Nells!" oli Mary hiljaa huoahtanut, johon sisko oli hiukan harmittavasti vastannut: "kuinka voitkaan tahtoa nyt olla vanha ja ruma ja enää laulaa taitamatta!"
"Oi, jos hän minua rakastaisi, niin antaisinpa kaikki pois, yksin äänenikin!"
"Olkaa, lapset, semmoisia mielettömiä, syntisiä juoruelematta!" Näillä sanoilla oli rouva Davies sen puheen katkaisnut. "Meidän kuuluisa sukulaisemme on nykyjään vanha ja nainut, ja jos te häntä näkemään tulette, niin eipä kumpikaan teistä tule ajatelleeksikaan häneen rakastumista."
Kaikkein naislemmen erinäisten ja eriskummaisten lajien seassa, joita ei kukaan oppiniekka vielä ole koettanut järjestelmään asettaa, löytyy yksi, joka tosin ei niin harvoin kukoista, kuin koko mailmalle vihoittelevan suuren intohimon ihmekukka, vaan joka ilmestyessään aina liikuttaa ja miellyttää. Se on tuo salainen, innostunut hellätuntoisuus, joka sormi huulillaan noudattelee arvollisten, ylhäälle kohoilevain miesten muotoja. Korkeiden palmujen, vankkain tammien, jalojen platanien juurella kehittää se siivo kukka kainoja lehdykäisiänsä, mitään muuta pyytämättä kuin semmoista paikkaa. Se elää niistä auringonsäteistä, jotka puun latvahan putoavat; sen hennon elämän hienot juuret kietoutuvat vähitellen puun juurihin; ne tuntevat ja kärsivät yhdessä sen kanssa, sen mitään aavistamatta, ja kuolevat sen kuollessa. Mutta ei kukaan, joka vavisten seisoo kukistuneen tammen vierellä, sure orvokkia, jonka se maahan sorti. Ei kävisi vaikeaksi kaikkein suurten miesten elämässä näyttää sellaisten kukkakasvien suloista olemista. Mary Davies oli suloisimpia niistä.
Se sanoma, että Benjamin Franklin vihdoin todellakin oli tuleva Englantiin ja Lontoossa viipyvä muutamia kuukausia, nosti tietysti oikean ilomyrskyn Davies'in huoneessa. "Meidän pitäähänen kuultensa laulaa, oikein paljonlaulaa," huudahti Cecilia, "että hän toki huomaa, ettämeissäkinon jotainihmeteltävää!" Ja oikeassa hän olikin, tuo mitä herttaisin tyttönen; hänen ja Maryn laulanto ansaitsi ihmettelemistä, nämät sisarukset olivat jo isossa Lontoossa herättäneet huomiota ja huhua sen kautta, että heissä, mikä harvinaista oli, runsas musiikkitaito ja ihastuttava kauneus olivat yhdistyneinä lapselliseen kainouteen ja häveliäisyyteen. Heidän nimensä oli kylläksi saamaan konserttisalit täyteen.
Ja niin tuli se aika, jona hän todellakin oli siellä, hän se ylistetty, kauvan ikävöitty, ja jolloin hän melkein joka ilta istui heidän luonansa siinä pienessä kulmahuoneessa, niinkuin tämän kertomuksen alussa olemme kuvailleet.
Rouva Davies, muhkea ja leppeä nainen, käydä keputti sinne tänne jokseenkin levotonna, tempasi tästä jonkun tuolin, asetti tuossa pöytävaatteen toisin, lykkäsi siellä kukkavaasin tuonnemmaksi, meni milloin ikkunan luo, milloin kakluunin viereen ja sanoi kymmeniä kertoja: "onpa melkein pimeä!" Hän oli nimittäin luonnostaan hyvin vireä eikä ollut milloinkaan ymmärtänyt haaveellisten hämärähetkien sulolumousta, eikä myös koskaan tyttärillensä sallinut tätä vaarallista huvitusta. Mutta sittenkuin hänen mainio sukulaisensa oli tullut, täytyi hänen sitä kärsiä, kun Franklin juuri erinomattain rakasti hämyn aikaa. Tytöt puheskelivat hiljaa ikkunan ääressä. Cecilia istui jakkaralla vanhemman sisarensa jaloissa ja oli pannut hienon käsivartensa sen helmaan. Hänen ruusuiset kasvonsa olivat ylöspäin, mustat tuuheat kiharahiuksensa kävivät kauvas pyöreiltä poskilta ja valuivat täyteläisille hartioille. Hän kyseli, puheli, naureli, niinkuin kahdeksantoista-vuotias tyttö kysyy, puhuu ja nauraa, mutta Mary vaan hajamielisenä kuunteli hänen herttaisia hullutuksiansa, silmät olivat Franklinin pulskeaan otsaan kiintyneinä. Mary oli oikea vanhan Englannin tytär, vaaleakutrinen ihmeen ihana olento, silmät tummansiniset ja heleä kasvoin karva. Vakaissa liikunnoissa, solakan vartalon asussa, pään vähän kallellaan olossa vasemmalle puolen oli sanomaton miellyttäväisyys, mutta mustain silmäripsien raskaassa hitaassa avautumisessa, siron suun jyrkkäkulmaisissa pielissä havaitsi syvemmälle katsova silmä ylen pehmeän sydämen salaisen merkin, herkän mielen peitellyn haavanjäljen, havaitsi suoran liikuttavan murheen.
"Tänäpänä pitää teidän, tyttö kullat, vihdoinkin laulaa minulle jotakin!" sanoi nyt Franklin, "mutta antakaa vaan olla näin hämäräistä, musiikki niin soi suloisimmin, vaikuttaa mahtavammin kuin muutoin."
Sisarukset nousivat istumasta, Mary avasi kannen klaverista, joka seisoi lähellä ikkunaa, ja Cecilia siirsi tuolin hänelle. Vanhemman sisaren hennot sormet juoksivat liukkaasti mustia päriseviä näppäimiä myöten, mutta Maryn soittaen ne helisivät kultaisesti kuin kanteleen kielet. Hän säisteli sisarensa laulua. Cecilian ääni oli ihmeteltävän täysinäinen ja taipuvainen, mitä helkkävin, oivallisin soprano. Tyttö lauloi täydellisellä taidolla erään Händelin aarian. Jos ääniä sopii värihin verrata, niin loisti Cecilian ääni kuin heleä, iloisa taivaansini. Huone oli liian ahdas niille sointeille, joita tästä nuoresta rinnasta uhkueli. Laulajattaren lopetettua sanoi Franklin iloisesti rouva Daviesille: "No, Fanny, vieläkö täällä on pimeä? Minä se olen valossa!"
Myöhemmin pyysi Cecilia lempeästi miellytellen: "Mary, laulapas yksi vanhoista balladeistasi, ei mitään aariaa, vaan se sinunlittle scottish songs, jota ei kukaan mailmassa niin osaa laulaa kuin juuri sinä!" Ja Mary käänsi vielä kerran pääkkösensä Franklinia kohden, ravisti sitte kutrinsa taapäin, näpähytti surutuntoisen akordin ja lauloi ihmeellisen, syväsuruisen veisun, entis-englantilaisen jäähyväis-laulun:
"Then fare thee well, my dear dear love!"
Franklin oli kuunnellen kumartunut tuolissaan ja aivan tahtomattaan pannut kätensä ristiin; tytön laulu kävi syvälle hänen sydämehensä. Hän tunsi itsensä äkisti palautetuksi lapsuuteensa, äidin ääni kohtasi hänen korviansa, rakkaita suloisia lapsuuden kuvia kulki kuin utupilviä hänen ohitsensa. Mutta kuta enemmän sävelet virtailivat, tulvi hänen päällensä tulinen tuska, äärettömän surullinen ikävöiminen, kadonneennuoruudenikävä. Hän olisi saattanut tällä hetkellä heittää pois kaikki, maineensa ja loistonsa, koko kuluneen rikkaan elämänsä, sillä saadakseen kaksikymmen-vuotiaan nuoruuden hohteen. Silloinhan hän olisi voinut tälle nuorelle valkoveriselle tytölle näyttää ne hehkuvat kyynelet, jotka nyt hänen poskiansa pitkin vierivät ja joita iästyvä mies nyt melkein häpesi. Maryn äänessä oli ylipäin jotakin hermoja hervastuttavaa, voimia valtaavaa, niin vieno kuin se ääni itsessään olikin. Se väreili ja vivahteli kuin kuunpaiste tyynen järven pinnalla, ja äänteen omituinen sameus oli sanomattomasti miellyttävä. Franklin taisteli mitä ankarimman liikutuksen kanssa, kuin hän milloinkaan oli tuntenut, sillä vaikka olikin ruumiinsa mahdikas, oli hän kuitenkin pohjimmaltansa hentorakenteista luontoa. Maryn lakattua laulamasta viimmeisen värsyn yksinkertaista synkeätä lauluansa, piti hänen nousta mennäkseen hänen luoksensa, mutta kävikin käsillään tyhjään kiinni ja kuukertui kumoon. Otsa loukkaantui kakluunin messinkiheloihin; vasemmalta kulmaluulta tipahteli veripisaroita.
Pieni perhe tästä tapaturmasta joutui sanomattomaan säikäykseen. Cecilia huusi valkeata, rouva Davies koetti taintunutta ylös nostaa, — Mary vaan, ikään kuin kuvapatsas, seisoi liikkumatonna keskellä kamaria. Vasta sitte kuin piika kynttilä kädessä tuli huoneesen ja rouva kuului sanovan: "Hanna, auta nyt ensin minua tässä ja juokse sitte tohtori Snobbersin luo!" tuli tuo jäykkä olento liikuntoon. Mary katsahteli toivottomuuden omana Frankliniin ja hiipi hiiskumatta huoneesta. Ei kukaan häntä kaivannut, kaikki puuhasivat taintioimen kanssa. Hän juoksi rapusta alas, avasi talon oven ja seisoi lumisella kadulla. Hyinen pohjatuuli, joka täällä tapaili hänen hehkuvia poskiansa ja hajoitteli hänen hiuksiansa, saattoi hänet silmänräpäykseksi värisemään, mutta sitte hän sitä nopeammin eteenpäin riensi, joutua saaden paljaasta tästä ajatuksesta: "hän kuolee ja minä olen hänet kuoliaaksi laulanut!" Voi kuinka hän tällä hetkellä omaa ääntänsä vihasi! Kuin varjo vieri hän huoneusten vieritse; kaksi lyhyttä katuahan vaan häntä eroitti vanhan talon-ystävän ja lääkärin asunnosta.
Eräältä pimeämmältä syrjäkadulta kuului meteliä; siitä hän ei huolinut. Mutta joukkio iloisia poikamiehiä tulvasi paikalle, lyhdyn valo näytti ihanat kalpeat tytönkasvot, kauhistuneena tunkihe Mary huoneuksien varjoon, mutta turhaan — miehet kävivät hänen ympärillensä ja kiusasivat nuorta tyttöä kaikellaisilla pilapuheilla. — Hän kokosi kaiken rohkeutensa ja sanoi jokseenkin lujalla äänellä, vaikka sydän sykki milt'ei kuuluvasti: "Jumalan laupeuden kautta, antakaa minun mennä! Minä aivon noutaa lääkäriä erään kuolevan luokse. Tohtori Snobbers asuu parinkymmenen askeleen päässä!" Hänen kalmankalpeat kasvonsa, tuskalliset silmänsä, äänensä laatu puhuivat semmoista totuutta, että vallaton poikajoukko ehdottomasti syrjään väistyi. Ajettu vuohi välttyi, pääsi tohtorin asuntoon, syöksi sen vanhan herran huoneesen ja kaatui, huutaen: "Franklin kuolee!", alas hänen eteensä.
* * * * *
Benjamin Franklin oli jo aikaa sitte parantunut "pienestä hermokohtauksestansa," niinkuin hän itse sitä naurahtaen nimitti, mutta musta kuoleman-enkeli vielä Maryn vuoteen vieressä seisoi. Tuo iltakävely ja siihen yhdistyneet kiivaat mielen liikutukset olivat hennon tytön saattaneet kovaan sairauteen, josta hän vaan vähitellen toipui. — Kun hän vihdoin, omaistensa iloksi, oli vuoteeltaan nousnut ja ylistetyn ystävänsä käden nojalla jälleen uskalsi astua ensimmäiset askeleensa, kun hän näki hänen hiljaisen huolensa ja vakaan hellyytensä, niin hän salaisesti sydämessään siunasi sitä hirveätä iltahetkeä, joka oli hänelle tuottanut onnen, mitä hän ei koskaan ollut kokenut, sen onnen, että oli tulluthänenhuoleksensa.