Ja talvikuukaudet kuluivat.
Grethi hiipi joka aamu ennen sarastusta vuodekomerostaan peljäten herättävänsä täti Birgerin, joka nukkui katossängyssään, sai nopeasti yllensä vaatteensa ja pitkän huntunsa (äidin pyhäpuvun), sai pienen Bablin vastahakoisena ja unisena houkutelluksi ulos neitsytkammiostaan … ja molemmat haukanpojat kulkivat pimeässä, lumessa ja pyryssä kylän läpi kirkolle … Grethin vakuuttaessa Bablille, että kodista peritty vastustamaton halu kuulla soittoa saattoi hänet tällaiseen uhkapeliin ja "ettei muuten yksikään sielu koko kylässä siitä aavistaisi!"
Olipa kuitenkin eräs sielu, joka aavisti — Sidsel muori.
* * * * *
Täti Birger ei aavistanut mitään.
Niin itseäänkiusaava vanhapiika kuin hän olikin, nukkui hän vanhurskaan unta kello kymmenestä illalla kymmeneen aamulla. Mutta aina valitti hän sentään unettomuutta.
Hän valitti aina kaikkea. Hänet oli syrjäytetty. Elämä ja onni olivat kulkeneet hänen ohitseen.
Ei sentään liian äänekkäästi, sillä Grethi oli pian lakannut kallistamasta korvaansa hänen suruilleen ja kukaan muu ei niitä kuunnellut.
Mutta hän istui tuntikausia paikoillaan, puhellen kiilloitetun kaakeliuunin kanssa, valkeassa, hiukan sievistelevässä puvussaan, kauniit, kuihtuneet piirteet liikkumattomina kuin kipsinaamari, kellastuneiden, hyvin hoidettujen sormien liikkuessa leuan alla — — — hän ajatteli aina samaa — itseään, "syrjäytettyä" tilaansa.
Ei kellään naisella maailmassa ollut sellaista kohtaloa kuin hänellä.Hänen kohtalonsa oli aivan erikoinen. Hän nautti siitä kohtalosta.
Hän nautti surustaan.
Suruaan virkisti hän viljavilla kyyneleillä, aina kun hän vain kuuli Bablin äänen viereisestä Grethin huoneesta, tai näki pienen Bijoun tai kuuli sen äänen — — — Suru periytyi sodan ja majoituksen ajoilta, jolloin vieras upseeri oli syrjäyttänyt hänet herkkätunteisen lesken takia — jonka syrjäytyksen tuloksena pikku Babli oli.
Olihan sitten veli, joka oli mennyt naimisiin ottamatta sisartaan taloonsa — veli, joka suriainoastaanomaa kuollutta vaimoaan — ja Franck, joka oli tuottanut surua koko perheelle ja antoi harvoin tietoja itsestään — ja ensiksi ja viimeksi Babli.
Sitten tuli Grethi taloon ja täti Birger ei saattanut erottaa molempia tyttöjä toisistaan.
Uusi suru. Ja täti Birgerin täytyi lähteä vanhasta syntymäkodistaan pieneen, ahtaaseen taloon, jonne ei kukaan tullut häntä katsomaan. Vanhan neidin päätä pyörrytti. Hänolisi saattanutolla kukoistava rouva tällä hetkellä, ja hän oli vain jonkunmoinen vanha "lohikäärme", jonka Peer Pommerenck oli asettanut Grethiä vartioimaan.
Hän pelkäsi notaariota ja käyttäytyi orjamaisen kunnioittavasti häntä kohtaan — ja hän kiitti Jumalaa (sanoi hän), että Birgerit toki olivat saaneet pelastajan… Ja viipyen vanhojen piikojen tapaan näissä seikoissa kuvitteli hän, mitä mahdollisuuksia Grethin avioliiton kautta hänelle itselleen aukenisi … ei, ne sai vain vanha kaakeliuuni kuulla.
Mutta ikkunalla kasvoi vihreässä ruukussa korkeavartinen myrtti, kallis muisto sodan ajoilta.
Hän selitti aikansa sanarikkaalla kuvakielellä, että hän "joka päivä kostutti myrttiä juoksevilla kyynelillään" … kasteli sitä veljensä tyttären hääpäivää varten.
Ja nuo kyyneleet olivat kai hyvin voimakkaita, sillä tuo tunnusmerkillinen kasvi pienine, aina vihreine, hienoine lehtineen — viihtyi hyvin.
Niin kulki mestari Ollivier, hiukan aikaa tuon maaliskuun aamun jälkeen, suorana, norjemmin askelin kuin tavallisesti, kirkosta kotiinsa.
Oliko Sidsel muori kuitenkin osannut oikeaan mainitessaan Grethin nimen?
Mitä oli täti Birgerin veljen tytär vanhalle urkurille?
Hän tunsi tytön hyvin. — Oli silloin tällöin nähnyt kauniin, nuoren neidon nopeasti lähtevän huoneesta vanhassa linnassa, kun hän astui sisään. Hän ei koskaan kysellyt, eikä kuullut uutisia.
Hänestä oli ehkä hiukan outoa, että hänen ystävänsä raunio-talossa, mies ja Rachel, näyttivät eloisammilta kuin edellisinä talvina.
Hän tuli eräänä aamuna kotiin kirkosta, sinne, missä hän asui vuokralla. Hänen talonsa ei oikeastaan ollut koti. Hän eli vuodesta vuoteen kuin muuttokannalla.
Muutamat lintuhäkit, viulu seinällä, muutamat varjokuvat hänen sukulaisistaan, nuottiteline ja nuottihylly, kaksi miekkaa ristissä, telttasänky ja pesukaappi haalistuneen verhon takana — siinä sisustus.
Toiseen huoneeseen paistoi aurinko — ja tomujuovan keskellä istui kehräävä kissa.
Kissa köyristi selkäänsä — tuli kiemuroiden urkurin luo ja painautui hänen kenkänsä kärkeä vasten.
"Oletko saanut aamiaisesi, pikku Matti? Etkö? No, jakakaamme!" sanoi mestari Ollivier.
Hän sytytti tulen uuniin ja valmisti maitokahvit itselleen ja Matille.
Ja kun molemmat olivat syöneet, istuutui herra matalaselkäiseen sohvaan, joka oli kova kuin vankilan vuode.
Sitten pani hän käsivartensa ristiin ja valkean etusormensa rystysen hienoille, kapeille huulilleen.
Kissa hyppäsi yhdellä loikkauksella hänen syliinsä — — —
Mutta lensi hämmästyneen loukkaantuneena nopeasti alas — — —
Mestari Ollivier ei suvainnut minkäänlaista lähentelyä tänään.
Hän ajatteli kuinka häiritsemättä hän oli elänyt täällä pitkän sarjan vuosia. Syöksyisiköhän häiriö nyt sisään?
Vanha kirkkoherra, jota hän sai kiittää nimityksestään pieneen virkaansa, oli niin heikko ja elähtänyt, että seuraajaa välttämättömästi tarvittiin pian.
Entä sitten?
Hän tiesi hyvin, että hänelle suotiin elatus vain toistaiseksi. Hän oli tottunut rauhaan ja säännöllisyyteen, ja hän osasi antaa arvoa molemmille — elämän myrskyjen jälkeen.
Kohta kuusikymmen-vuotias ei mene maantielle riemumielin — alkaakseen alusta taas.
"Mutta mitä se oikeastaan minuun kuuluu?" kysyi hän itseltään. "Jos sattuma on johtava tahto, ja tahto on johtanut minut tähän — niin vie se kai minut poiskin!
"Minä en kysele, minä palvelen!" — — —
Sitten hymyili hän omituista, lempeää hymyään:
"Johtuvatkohan nämä kysymykset mieleeni siksi, että jotkut nuoret naiset ovat uteliaita, ja Sidsel muori ja isä Bengt tahtovat tuottaa harmia minulle? Minä tunnen tuon arvoisan parin."
"Ja minä tunnen itseni", lisäsi hän kavahtaen äkkiä seisaalleen paksujen kulmakarvojen rypistyessä — — —
"Minulla on elämä takanani, taide luonani ja edessäni!"
Hän otti kiireesti laatikon nuottihyllyn alta ja siirsi esiin paperipakan, jota hän järjesteli nuottitelineellä.
Se oli partituuri, mutta nuotit olivat niin pieniä ja vaatimattomia, että tuskin kenenkään muun kuin mestarin silmät olisivat voineet lukea sitä.
Hän selaili nostaen ja laskien silmäkulmiaan, piirsi kynnellään muutaman terävän piirron, heitti pakan takaisin laatikkoon, otti viulun seinältä, kulki edestakaisin, edestakaisin — soitti — mutta ei saanut soitosta rauhaa.
Sitten meni hän pienen, koruttoman puupöydän luo, seinän vieressä.
Pöydällä oli hakaraamattu avoinna: Martti Lutherin saksalainen käännös, vanha elsassilainen painos.
Hän istuutui ja luki, hartaasti ja kauan.
Sitten otti hän laatikosta pari alotettua arkkia, asetti ne paikoilleen pöydälle, sirosti ja huolellisesti, niinkuin hän teki kaiken. Hän teroitti hanhensulan… Hänen kasvoillaan vallitsi syvä rauha.
Hän kirjoitti.
Arkkien päällyslehdellä seisoi: "Kun maa oli syntymässä!"
Ja kun hän oli kirjoittanut jonkun aikaa, nousi hän ja meni ulos sulkien oven jälkeensä.
* * * * *
Hän meni metsää kohti.
Aurinko paistoi. Tuuli kävi kirpeänä mäillä. Mutta kohta saapui hän puitten suojaan. Hän kiersi herraskartanon lehtokujan, kulkien yhä syvemmälle lehdettömään tunturimetsään, missä sammal ja ruoho viherti auringon puolella.
Kun viettää päivän maaliskuisessa luonnossa, on siinä jotain, mitä ei ole muissa kuukausissa: jokainen pieni vihreä ruohonkorsi on kuin suuri tapahtuma, leivon tai kerttusen heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys — — — ja kun saa kuulla ensimäisten kottaraisten viheltelevän ja näkee niiden ensikertaa metallinhohtavina kiitävän ohi kuin ihmeen taikurin sauvan nenästä, on ihmeiden ihme taas tapahtunut:
Elämä on taas herännyt — ja suuren sydämen sisäiset lähteet alkavat taas solista!
Siellä metsässä tapasi hän Grethi Birgerin.
Tyttö kulki hitaasti häntä kohden, aivan yksin.
Tyttö ei voinut kulkea hänen ohitseen, eikä hän tytön ohi: tie oli liian kaita. Ja molemmilla oli selvästi suuri halu poiketa syrjään.
On hassua nähdä kahden ihmisen tepastelevan paikallaan pääsemättä toistensa ohi.
He hymyilivät, ja urkurin anteeksipyyntöä seurasi Grethin puolelta: "Ei mitään syytä."
Jää oli sulanut. He kävelivät hetkisen yhdessä, molemmat hämillään.
Siitä oli monta vuotta kun mestari Ollivier oli vaihtanut sanan aivan nuoren neidon kanssa. Hän ajatteli itsekseen: "Mitä noin nuorelle ihmiselle on tapana sanoa? Eikö hän voisi alottaa?"
Grethi puolestaan katseli häntä: "Niin, totta tosiaan, hän on vanha! Mutta hän kulkee kai ajatellen soittoaan … ja on harmissaan kun tapasi minut!"…
Ja hän aikoi poiketa syrjäpolulle kohteliaasti tervehtien.
Silloin sanoi urkuri:
"Meillähän on yhteisiä ystäviä linnassa, kaksi erinomaista ihmistä?Tekäytte siellä ehkä myöskin säännöllisesti vieraissa, tai oletteko täällä vain läpimatkalla?"
"Läpimatkallako?" toisti tyttö hymyillen. Mutta kohta sen jälkeen lisäsi hän kevyesti huoaten: "Ei, ei, minä olen kyllä pysyvästi täällä!"
"Te ette pidä seudusta?" kysyi hän kohteliaasti, hiukan hajamielisesti.Hän näytti jo väsyneen kohtaukseen.
Tyttö huomasi sen ja joutui yhä enemmän hämilleen: Hän on kai vihoissaan minulle! ajatteli hän. Hän on varmasti saanut tietää, että me kuuntelemme häntä salaa… Minä sanon sen hänelle mieluummin suoraan — ja menen sitte heti tieheni! — — —
Hän oli päässyt pari askelta edelle, kääntyi nopeasti ja hänen poskensa punertuivat, ja silmänsä loistivat, kun hän sanoi:
"Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, mutta minärakastanmusiikkia, minä olen rakastanut sitä aivan pienestä saakka ja täällä ei saa kuulla mitään! Ehkäpä te antaisitte anteeksi minulle ja toverilleni, jos te tietäisitte kuinka me … kuinka minä … kuinka ihanalta se kuuluu!"
Hän sammalsi ja sopersi puhuessaan, painoi silmänsä maahan ja pysähtyi siihen asentoon.
"Ai, se on totta", kuului mestarin ääni lempeästi puhuvan, hieman vieraan korostuksen vähentäessä sanojen ironiiaa. "Minun täytyy siis kuitenkin uskoa Sidsel muorin sanat, ettäkaikkikylän nuoret tytöt piileksivät kirkon oven takana!" — — —
"Se ei ole totta!" huusi Grethi nopeasti ja välittömästi. "Bablilla ja minulla ei ole mitään tekemistä kylän tyttöjen kanssa. Me olemme iloissamme, kun me vain saamme olla rauhassa kaikilta ihmisiltä!"
Mestari Ollivier katsoi häntä silmiin.
Ne olivat suuret ja palavat — nuo silmät; niissä oli täysikasvuisen naisen syvää, lämmintä hehkua lapsen luonnolliseen, rehelliseen innostukseen sekaantuneena.
Neitseellisten kasvojen pehmeihin piirteihin eivät elämän katkerat surut olleet jättäneet jälkiään, mutta niiden yllä lepäsi kuitenkin omituinen varjo, varjon varjo, joka näytti himmentävän silmien hehkua ja tummentavan ihon tuoretta kirkkautta.
Urkuri näki, että hän oli puettu mustiin. Oliko hän kadottanut jonkun, jota rakasti?
Nyt muisti hän, että herrasmies oli eräänä päivänä, kun Grethi oli mennyt huoneen läpi, virkahtanut päällään nyökäten: Isätön ja ystävätön — niinkuin mekin! — — —
Mestari Ollivier jäi katselemaan häntä ja kysyi hiljaa:
"Onko täällä kylässä muitakin, jotka mieluimmin tahtoisivat olla rauhassa ihmisiltä? Uskokaa minua, lapseni: teidän ikäisellänne ei ole mitään syytä siihen, ja myöhemmin, kun mahdollisesti on syytä, toivoo aina, että saisi olla nuori, voidakseen oikein rakastaa maailmaa ja uskoa ihmisiin!" — — —
Grethi oli taas painanut silmänsä maahan. Hän kuuli hänen verhotun äänensä soinnun — ja sanat hän kai myöskin kuuli, mutta ne olivat hänestä ehkä liian tavallisia; Grethi oli ajatellut, että kunhänpuhuisi, olisi hänen sanoillaan sama voima kuin hänen soitollaan… Mutta sanoi hän mitä hyvänsä, ei Grethi enää ollut yhtään hämillään, niin — ihmeellistä kyllä — melkein tuttu tuolle vieraalle, jonka rinnalla hän ensi kertaa käveli.
Hän sanoi sisäisen liikutuksen tehdessä hänen kirkkaan äänensä syvemmäksi:
"Minä en tiedä, mutta jo lapsena tuntui minusta, että esim. kukkaset, metsä — linnuista puhumattakaan — — — Ei, minä en osaa selittää sitä…"
"Koettakaa", keskeytti urkuri hymyillen.
"Minusta tuntuu vain", jatkoi Grethi, "että kun kuljen luonnossa, ymmärrän minä kaiken — minä kuulun kuin samaan perheeseen kaiken kanssa ulkona. Mutta ihmiset ovat minulle aina vieraita. Minä en ymmärrä heitä, eivätkä he minua… Niin, ne ajatukset ovat tietysti tyhmiä ja yksinkertaisia?"…
"Sattuupa joskus, että joku toinenkin ajattelee samoin!" sanoi urkuri lempeästi, häneen katsomatta. "Me emme ehkä ole kyllin nöyriä!" lisäsi hän.
"Tiedättekö", sanoi Grethi innokkaasti. "Kun te puhutte noin, ymmärrän minä, että te tarkoitatte sillä jotain. Mutta muuten se inhottaa minua, sillä minä en koskaan kuule tällä seudulla muusta kuin tuosta nöyryydestä — huh!" — — —
Urkuri katsahti ylös — aikoi hymyillä, mutta kohtasi tuon katseen lämpimän loisteen itseensä suunnattuna … ja hän käänsi silmänsä pois.
Grethi jatkoi:
"Kahta ihmistä kaipaan minä aina. Isääni ja äitiäni. He jumaloivat minua — minä tiedän kyllä, ettei se ollut hyväksi minulle. Mutta koskaan ei kaksi ihmistä ole pitänyt enemmän toisistaan — ja minä kuvittelen, että heidän ajatuksensa yhtyivät minussa, ainoassa olennossa, joka oli heidän välillään. Ja minä kuljin kuin hellyyden ja hoivan maailmassa. Sattuipa sitte, että äiti sairastui äkkiä ja kuoli — niin,minäolin kauan nähnyt, että elämä rasitti häntä. Täytyy kai olla luotu erikoisesta maalajista, että voisi kestää nuo pitkät päivät ja vuodet. Ja sittentäytyiisän kuolla, he eivät voineet elää ilman toisiaan. Kun ihmiset pitävät niin paljon toisistaan, eivät he voi elää. Niiden, jotka rakastavat, täytyy kuolla! Maan päällä ei voi olla yksin!" — — — — —
Vanha urkuri katsahti ylös, noihin silmiin, jotka lepäsivät hänen silmissään. Niiden surullinen, lapsellinen viisaus sai hänet säpsähtämään, niiden nouseva hehku piti hänet vangittuna.
Niin seisoivat nuo molemmat metsässä katsellen toisiaan … ja jokainen pieni vihreä ruohonkorsi oli kuin suuri tapahtuma, leivon tai kerttusen heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys, ja metallinhohtoinen kottarainen lensi heidän ohitseen kuin pieni ihme suuressa ihmeessä: elämässä, mikä taas heräsi talven jälkeen, kun suuren sydämen sisäiset lähteet alkavat solista.
"Käykää luonani", sanoi mestari Ollivier, lempeällä, verhotulla äänellään. "Käykää luonani kirkossani ja antakaa minun näyttää teille urkuja ja soittaa teille hiukan, kun teillä on aikaa ja halua!"
Sitten nosti hän kunnioittavasti kolmikolkkaista hattuaan, ja poistui nopeasti, notkeana ja suorana.
Grethi jäi seisomaan yksin — ja katseli kauan hänen jälkeensä.
Kului hiukan aikaa, eikä Grethi tullutkaan kirkkoon aamulla.
Maaliskuu meni, huhtikuu oli melkein lopussa. Grethi vältti käymästä ystäviensä luona herraskartanossa.
Niin tapasi hän eräänä päivänä urkurin kylän tiellä. Hän meni tervehtien hänen ohitseen ja hymyili aivan kuin kysyen.
Seuraavana aamuna kiiruhti Grethi ulos — yksin.
Hän kulki vaipuneena mietteisiinsä ja aivoissa kulkivat ajatukset näin:
— — — Hän oli kohottanut silmänsä ja katsellut häntä… Grethi oli tuijottanut häneen ja hän oli huomannut sen. Hän oli kohdannut Grethin katseen ja painanut silmänsä alas… Grethi oli taas … hän oli taas … he olivat kumpikin…
Mitä oli sitten tapahtunut? — —
Hän istui metsässä, huntuunsa kääriytyneenä, pää painuksissa, kädet sylissä.
Miten oli hän tullut tänne? Jaloillaan — ei, siivillään! Huntu oli humissut hänen ympärillään kuin siipipari … hän oli juossut koko matkan, herraskartanon ohi, mäkeä ylös … puh! Hengitys salpautuneena rintaan — veri kolkuttaen sydämessä — sielu hädässä, ei riemuitsevana…
Kuinka ihmeellistä oli elää! — — —
Ja taas alkoi hänen sielussaan virrata joki, jota hän ei saanut pysähtymään: Hän oli nostanut silmänsä häneen … hän oli tuijottanut urkuria … he olivat kumpikin…
Hän siirsi päähineen taemmas, työnsi sivulle tukan kiharaiset aallot, veti syvään henkeä: Minun pieni järkeni on lopussa! — — —
Ja hän hymyili itsekseen, painoi käden rintaansa vasten ja kuiskasi:
"Minä olen järjissäni. Mutta mitä mahtaneehänminusta luulla?"
"Käykää luonani kirkossa, kun teillä on aikaa ja halua!" oli hän sanonut.
Aikaa — halua?
Hänellä ei ollut hetkenkään rauhaa. Täti Birger oli torunut häntä. Täti Birger sai hoitaa uuninsa ja myrttinsä. Kaikki saivat hoitaa itse itsensä — pikku Babli myöskin.
TänääntahtoiGrethi — niin, hän tahtoi ja toivoi … hän ei tiennyt itsekään mitä.
Mutta hän nousi ylös kilpaa auringon kanssa — juoksi pois kylästä, sitten hitaasti kirkonmäkeä ylös — ja sitten, kuin reippaasti uhmaten pää pystyssä asehuonetta kohti.
Mutta ulos ei kuulunutkaan hiljaista huminaa, ovessa ei ollut avainnippua.Hänei siis ollutkaan siellä.
Viime päivien rankkasateen jälkeen oli tullut kirkas, keväinen, tuores aamu läikkyvine lammikoineen vanhojen hautojen välissä.
Mitä asiaa olisi hänellä ollut kuolemalle tai kuolleille? Olihan kevät tullut. Ja se oli lennähtänyt hänen nuoreen sydämeensä — — — voimalla, josta hän ei tiennyt mitään, jota hän ehkä alkoi ymmärtää — — —
Ei, hän ei ymmärtänyt mitään. Ei mitään,
Hän kuuli lintujen laulua; hän näki vihreitä korsia — kokonaisia ruohomättäitä alastomalla, autiolla kirkkomaalla. Hän näki kukkia: keltaisia, tumman sinisiä, vaalean punertavia —
Janepuhelivat hänelle.
Ensi kertaa yhdistyi hänessä alkava aavistus kukkien väriin. Ja siitä tuli kieli, jotahänymmärsi. Hänellä ja luonnolla oli yhteinen salaisuus! Ei hänen ja ihmisten välinen, ei hänen ja pikku Bablin, ei edes hänen ja urkurin. Kaikkein vähimmän hänen ja urkurin. Miten voisi hän ajatella sellaista?
Mutta hänen ja koko suuren luonnon yhteinen, luonnon, joka ei anna ketään ilmi.
Ja siksi: ulos ja pois metsään! — — —
Siellä istuutui hän viime talven myrskyjen kaataman puun rungolle.
Oli hiljaista. Voimakas huhtikuun aurinko lämmitti kaatunutta puuta. Oksien ritvat pyrkivät ilmoille ruskeine, kohta puhkeavine nuppuineen. Puu makasi maassa, runko ei enää saanut ravintoa maasta, mutta oksat imivät vielä viimeisen ravinnon hiukkasen äidistään, rungosta. Hänen tuli sitä surku. Puu parka! — ajatteli hän —Tunteekohansekin?
Hän taittoi muutamia oksia ja pisti ne vyöhönsä. Hän aikoi panna ne veteen kotona.
Kimalainen tuli lentäen — juuri paksua oksaa kohti — ehkäpä auringon häikäisemänä tai kevään tuoksuista juopuneena. Se putosi ruohokkoon, makasi siinä suristen ja alkoi vaivaloisesti kömpiä — — —
Kimalaisparka!Tunteekohansekin…?
Kaikki vaikutti häneen, kaikki koski häneen — koska kaikki tuntui hänestä niin hyvältä: riemuitseva maailma hänen sielussaan ja sininen, keltainen ja vihreä maailma hänen ympärillään.
Hänestä tuntui, ettei hän minään keväänä ollut nähnyt niin paljon ruohoa — niin sinistä taivasta — niin keltaisia voikukkia — niin valkeita vuokkoja joukottain!
Hän alkoi poimia poimimistaan, kädet täyteen, hameen helmat täyteen … Hän aikoi koristaa kirkon,hänenkirkkonsa ja urut… Suuri seppelkiehkura levittäisi kevättä ja tuoksuvaa auringonvaloa autioon, kylmään huoneeseen — minne vainhänensäveleensä toivat viestejä lämmöstä ja valosta!
Sepä oli ajatus!
Hän olisi voinut syleillä koko metsää sen ajatuksen vuoksi … ja kun kartanon hassu isäntärenki — "hullu" — kulki hoiperrellen ohi, ja suu ammollaan ja katse tuijottavana sieppasi tervehtien hatun meloonimaisesta päästään, pisti hän kätensä hameen taskuun, löysi pienen helmikutoisen kukkaronsa ja pani koko pienen säästönsä lyypekkiläisiä hopeakillinkejä rengin kuraiseen kouraan — niin että hupsu tuli vielä hupsummaksi ihmetyksestä.
"Ota ne Hans! Ne ovat sinun. Pidä ne — kuuletko!" huusi neitonen iloisena.
Ja mies kompuroi tiehensä käsittämättä, onnellisena aarteestaan niinkuin ehkä vain vähäjärkinen voi olla.
Mutta tyttö itse tuli äkkiä surulliseksi.
Oli kuin ei metsässä enää olisikaan kukkia, kuin ei aurinko enää paistaisikaan.
Se oli nimittäin paistanut hänen sormilleen, juuri kun hän taas piilotti pienen kukkaronsa.
Ja nuoren tytön sormessa oli kihlasormus — herra Peer Pommerenckin sileä kultasormus.
Nyt huomasi hän sen; ehkäpä huomasi hän vastanytsen suuren merkityksen. Hän oli syksyllä ollut kovin masentunut raskaiden kuolemantapausten vuoksi, aivan kykenemätön vastustamaan "pelastajan" ehdotuksia, tarjouksia tai käskyjä.
Hän oli tullut täysi-ikäiseksi yhdessä päivässä, silmänräpäyksessä.
Vastenmielisyyden tunne vieri kuin vavistus hänen lämpimän, vahvan sielunsa läpi. Kuin ilkeä hyönteinen oli inho ryöminyt hänen sormensa yli.
Hän tahtoi vapautua — sekä sormuksesta, että herra Peeristä. Ja hän kiskoi, hieroi ja kierteli — repi sormensa veriin. Sormus ei lähtenyt irti.
"Saan kyllä viilan kotoa", mutisi hän.
Hameentaskusta löysi hän pienen rievun, mallitilkun. Sen kietoi hän sormensa ympäri — ja lähti nopeasti menemään pitkin herraskartanon lehtokujaa.
Kukat oli hän jättänyt maahan. Hän, joka ei koskaan unohtanut mitään, kaikkein vähimmän kukkasia.
Kun hän aikoi kulkea kartanon ulkohuoneiden ohi, pysähtyi hän nähdessään Rachelin.
Rachel seisoi kanatarhan luona, ankkalammikon vieressä ruokkimassa siipikarjaa.
Se narisi, kaakotti ja piipitti juutalaisnaisen ympärillä, aivan kuin valittaen saavansa liian vähän ruokaa.
Rachel heitti viimeiset murut ja puuron jätteet joukkoon, kyynelvirran valuessa hänen poskiaan pitkin. Hän pudisteli esiliinaansa ja kuivaili sen kulmalla silmiään:
"Voi Grethi", nyyhkytti hän. "Tämä oli ankara yö, tämä. Luulimme, ettemme saisi miestä pysymään hengissä aamuun saakka. Ja sitten tuo myrsky ja rankkasade, koko yön. Se rasitti meitä. Oli kuin Jehova olisi ottanut kätensä päältämme. Ja nyt perjantaina on minun nimipäiväni! Miehellä on aina ollut tapana viettää sitäminunkunniakseni, vaikka hän laskee leikkiä sanoen, että olisi ollut parempi jos Iisakin ja Jaakopin Jumala olisi pitänyt minut ja kaikki muut Eevan tyttäret luonaan taivaallisessa Kaanaan maassa! Oi, siitä päivästä iloitsen minä koko vuoden! Ja nyt minä tuskin tiedän, mistä minä saisin hankituksi ruokaa pikku elukoille. Ja miehenhäntäytyysaada munia joka päivä, ainoita, mistä hän oikeastaan elää!… Mutta mikä sinun on Grethi? Sinähän olet sen näköinen kuin ei pussissa olisi ruokaasinullekaanenää! Näytäs! Mitä sinä olet tehnyt sormellesi? Haluatko sinäkin säikyttää vanhaa ystävääsi?"
Ja juutalaisnaisen mustat, lempeät silmät kuivuivat äkkiä; ja hymy pisti esiin, kun toinen oli lohdutuksen ja neuvon tarpeessa.
Hän repi pienen tilkun Grethin sormesta, katseli sormea, katseli sormusta, katseli syvälle hämillään olevan tytön silmiin.
Rachel kasteli sormensa ja kiersi sen Grethin sormen ympärille … ja juutalaisnainen näki selvään nuoren tytön läpi ja sanoi hiljaa:
"Ah, äläppäs, pikku raukka! Ei saata noin vaan kiskoa pois sitä, minkä itse ja muut joka päivä näkevät — ja jonka mieluimmin heittäisi viimeiseen nurkkaan!"…
Grethi vastasi reippaasti:
"Minä en ajattele sellaista. — Minä en voi kärsiä että … että… Nyt täytyy minun mennä!" keskeytti hän lyhyesti.
Rachel hymyili, taputti hänen kättään ja sanoi:
"Tiedätkö, mitä Job sanoi? Hän vastasi ja sanoi Jumalalle: Ja vaikka sinä kätketkin sen sydämeesi, tiedän minä, että sinä ajattelet sitä."
Grethi riisti kätensä irti ja lähti juoksemaan.
Rachel huusi hänen jälkeensä: "Me tapaamme perjantaina — Jumalan avulla! Sinä ja Babli ja Monseigneur ja minä saamme syödä yläkerroksessa, miehen huoneessa" — — —!
Loput vei tuuli, aurinko ja heiluvat, versovat oksat.
Grethi juoksi.
Kun hän tuli kirkon luo, pysähtyi hän. Asehuoneen ovi oli yhä suljettuna; hän tarkasteli lähemmin ja huomasi, että pieni sivuovi tornin vieressä oli raollaan.
Hän avasi sen, ja tuli neliskulmaiseen huoneeseen, jossa oli kovaksi poljettu savipermanto; kuokkia ja lapioita nojallaan karkeaa, rappaamatonta seinää vasten. Muurissa oli pitkiä, syviä repeämiä, niin suuria, että käsi mahtui niihin. Hautauskalut koettivat turhaan peitellä vajavaisuuksia — elämän haavoja ja arpia.
Sitten huomasi hän toisen pienen oven, joka myöskin oli raollaan.
Oli kuin kirkon torni olisi pyytänyt häntä vierailulle.
Hän epäröi vielä, epävarmana.
Oven yläpuolelle oli ripustettu taulu, johon oli piirretty jotain maalatuilla, koukeroisilla, epäselvillä kirjaimilla.
Hän tavaili kirjoituksen läpi. Se kuului:
Tän' oven eessä muinen ol' rappu kaita, puinen. Mutt' lahona se murtui ja kohta maahan sortui. Mutt' Herran armo syvä soi taaskin nousta jälleen sen maasta torniin tälleen: Ja nyt on rappu hyvä.
Grethi hymyili. Ja hän hymyili vielä enemmän kun hän oli aukaissut oven kokonaan ja näki edessään melkein kohtisuorat, kapeat, kierot ja viheliäiset portaat, jotka ylhäällä katosivat puolipimeään.
— Jos nämä ovat uudet, hyvät raput — ajatteli hän — niin minkälaiset mahtoivatkaan entiset olla? —
Mutta ylös tahtoi hän nousta. Nyt tahtoi hän nähdä koko tuon pienen kirkon, jossa hän oli ollut pari kertaa joulun aikana täti Dorothean kanssa Birgereiden vanhassa perhepenkissä.
Ehkä raput veivät aivan urkujen luo!
Hän muisteli, että hän alhaalta permannolta oli nähnyt komeat urut — aivan liian voimakkaat niin pieneen kirkkoon. Ne olivat sillä kertaa olleet hänestä kuin tunturi, jonka juuren parvekkeen veistelty reuna peitti, ja jonka jakaantunut huippu tuntui tavottelevan korkeimpia kattokaaria; tunturi, uponneena taustan salaperäiseen hämärään — himmeästi kimaltelevat urkupillit hopeisina lähdepuroina, joista sävelet kumpusivat ja kuohuivat hillitysti seurakunnan päiden ja sydänten yli.
Sellaisina oli hän nähnyt urut ja sellaisina kuunnellut niitä alhaalta permannolta.
Nyt nousi hän ylös tornin portaita pitkin.
Se oli kuin tunturille kiipeämistä. Hänen täytyi nostaa nuorta ruumistaan ylöspäin vavistuneiden käsipuiden avulla — ne natisivat hänen kevyen painonsa alla. Kanakopin portaat olisivat tuskin voineet olla jyrkemmät ja viheliäisemmät.
Saisikohän, tuo vanha mies, joka päivä tehdä saman mestaritempun?
Ensimäisessä käänteessä pysähtyi hän. Hän ei pelännyt omasta puolestaan, hän ajattelihäntä.
Yhä enemmän ajatteli Grethi häntä oudon, tukahuttavan hädän vallassa.
Ravistuneessa, rappaamattomassa muurissa oli kapea, soikea aukko, niinkuin ampumareikä vanhassa linnassa.
Siitä pääsi sisään auringon säde ja puhtaan ilman leyhkä. Molempia tarvittiin täällä.
Pimeässä komerossa hämärsi joukko rojua: puukuvia, joista väri ja kultaus oli kulunut pois, nenät olivat taittuneet, jäsenet katkeilleet. Grethin oli vaikea katsella niitä … hänestä tuntui, että ne olivat nukkeja lapselliselta aikakaudelta. Ne olivat luultavasti koristaneet saarnatuolia tai hautapatsaita kirkon laivassa.
Siinä lepäsi ikivanha Marian kuva, runneltuna, lapsi yhä sylissään. Näytti siltä kuin rotat ja hiiret olisivat pitäneet juhla-aterian nakerrellen pyhiä kuvia.
Ja Grethiä puistatti.
Hän nousi seuraavaan käänteeseen. Siellä oli kolmas ja viimeinen ovi, vain pari ohutta, kapeaa lautaa kuin ruumiskirstun kansi. Ovessa ei ollut lukkoa eikä hakaa, ja se käännähteli kostean kylmässä vedossa. Ja sisälläpäin heilahtelivat kellastuneen verhon repaleiset reunat, kuin olisi se ollut jonkun kirkon "arvoisan" suojelijan hautakääre.
Raput, muurit, seinät, ovet, puukuvat, verhot: kaikki rappeutuneita, kaikki tomun peittämiä, kaikki näyttivät kuiskuttelevan tomun ja tuhkan oppia, tuota oppia, joka on erottamattomasti yhtynyt kirkkorakennuksiin, niin pian kuin ne kallistuvat häviötä kohti, tai nousevat uusina ja vahvoina menneisyyden raunioilla.
Grethi olisi kai kääntynyt takaisin, jollei kirkko olisi ollut juuri hänen kirkkonsa, ja hän tahtoi katsoa sitä suoraan silmiin, siksi että siihen sisältyi varotus ja uhkahänenhenkeään kohtaan.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, että se oliniinrappeutunut. Nyt kuiskasivat muurit ja seinät sen hänelle tomun alta, syvistä lovista ja halkeamista. Hän oli päässyt pienen temppelin salaisuuden taa, niin kuin päästään verhojen taa näyttämötaiteelle, yhdelle ihmisyyden jaloimmista taiteista vihityssä temppelissä, taiteelle, joka ei ole vähimmän jalo silloin, kun se on yhtynyt musiikkiin.
Hän tunsi hädän, huomasi vaaran, mikä väijyi kirkossa, selvimmin sen tähden, että hän oli tullut vastakkaisesta maailmasta: nousevan, tuoreen, voittoisana eteenpäin hyökkäävän kevään keskeltä.
"Jospaminustavoisi tulla hänen nuori, valoisa keväänsä, jospa voisin rohkaista ja riemastuttaa häntä, vaikken voisikaan olla hänen suojanaan ja tukenaan!" — Niin kuiskuttelivat äänet hänen lämpimässä sielussaan.
Grethi ei muistellut kukkia, jotka hän oli unohtanut metsään. Grethi toi hänelle toisenlaisia kukkia tänne.
Kaikkein vähimmin ajatteli hännytsulhastaan. — Kaikki mikä koski häntä itseään, oli mahdollisimman yhdentekevää, kaukaista.
Reippaasti avasi hän oven ja työnsi lahoneen verhon syrjään. Kaikki oli hiljaista, kaikki oli tyhjää … mutta tuo autio sisusta liikutti hänen mieltään kuin juhlallinen, hillitty tervehdys. Hän asteli pitkin parven hiljaa narisevaa permantoa — hän seisattui aivan urkujen viereen. — Tuossa oli penkki, missä hän istui soittaessaan, tuossa sormio — — ja tuolla suurien, vakavien, mykkien urkujen takana palkeet, urkujen kätketyt keuhkot … ja tuolla, penkillä, pyöreäkaarisen ikkunan säästävässä valaistuksessa istui olento kyyryssä ruoka-astian ääressä, niinkuin aarretta vartioiva kirkon henki, ja söi leukojen hitaasti ja eläimellisesti liikkuessa. Se oli kylän viisain mies, kirkon suojelijan irvikuva, vanha sotilas — herra Bengt urkujenpolkija henkilökohtaisesti.
* * * * *
Grethi nyökkäsi hänelle. Hän katsahti ylös asentoaan muuttamatta. Leuat lakkasivat hetkeksi jauhamasta. — Hän ojensi suunnattoman kätensä liikuttaen paksuja sormiaan erikoisella tavalla. Oli kuin mullan väriseen kämmeneen olisi salakirjoituksella piirretty sana: juomarahaa. —
"Kirkossa käynti muulloin kuin kirkonaikana", mutisi hän katkonaisella puhetavallaan — ja sormet liikkuivat odottaen.
Grethi ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.
"Kirkossa käynti muulloin kuin kirkonaikana —id est8 shillinkiä!" kuului murina.
Grethi oli hämillään — hänhän oli antanut pois pikkurahansa metsässä. Hän koetti kierrellä: "Olen unohtanut rahani kotiin — mutta ensi kerralla…!"
Bengt availi silmäluomiaan kuin ikkunaluukkuja — aivan kuin pöllö, miettien voisiko antaa tytölle aikaa — ja alkoi taas liikuttaa sormiaan.
"Tunnettehan te minut, Bengt?" sanoi Grethi hymyillen.
"Peer Pommerenckin heila", töksähti vastaan.
Grethi puri huultaan, irroitti pienen hopeisen kaulaketjunsa ja pudotti sen urkujenpolkijan kouraan.
Koura sulkeutui nopeasti kuin loukku.
"Minä tahtoisin mielelläni katsella kirkkoa hiukan! Eihän mestariOllivier ole täällä tänään?" sanoi Grethi.
"Raihnas tänään! — Sairaus on joka miehen herra — muttei naisten, niinkuin Sidsel muori sanoo."
Ja Bengt nousi seisaalleen päästäen kurisevan äänen kuin tornikelloa vedettäessä.
"Kirkosta ei ole juuri mihinkään, — mutta meillä on urut!"
Hän lausui tuon "meillä" tavalla, joka ei miellyttänyt Grethiä. Mutta hän tahtoi olla ystävällinen urkujenpolkijalle saadakseen tilaisuuden puhua hänen isännästään mahdollisimman paljon. Hän korotti äänensä, mutta hänen ei kuitenkaan aina onnistunut saada kuuroa käsittämään sanojensa sisältöä.
"Niin, niin, meillä on urut", jatkoi ukko levittäytyen kahta leveämmäksi.
"Te haluaisitte ehkä osata soittaa niinkuin mestari Ollivier?" kysyi tyttö asettaen suunsa lähelle hänen karvaista korvaansa.
Bengt möyri nyrkillään tukkaansa, veti taas tornikelloa sisässään ja päästi ilmoille otteen latinan lauseopin säästöistään:
"Vellem quidem posse gloriari." Hän pysähtyi mietti ja jatkoi "quod Cyrum!"
Grethi hymyili. Hän oli kodissaan saanut mitä parhaan kasvatuksen, olipa lukenut latinaakin isänsä johdolla voidakseen auttaa häntä. Hän kysyi:
"Kuka onCyrum, Bengt?"
"Cyrum— se onCyrum, kuului vastaus varmasti kuin tietäjän suusta.
"Onkohan se ehkä kuningas Cyrus?" jatkoi tyttö veitikkamaisesti ja saattoi tuskin olla nauramatta.
"On kai yhtä hyvä ottaako sennominatiivissa vai ablatiivissa" sanoiBengt suurena ja huolettomana.
Grethi koetti lepyttää häntä ja kysyi:
"Jos joku osa uruissa särkyisi, osaisitteko te korjata sen?"
Taas veti ukko kelloa:
"Hrrrrr — — — ettäkö korjata? Kyllä minä luulen tuntevani urkuni. Minä luulen, että vaikka salama iskisi maahan ja löisi pillit säpäleiksi, osaisin minä panna ne kokoon niin että niistä tulisiparemmatkuin koskaan ennen!"
"Mestari Ollivier pitää kai teitä suuressa arvossa?" sanoi Grethi.
"Kai, kai?" hyrisi hän. "Hänen pitäisi! Mutta kuka aina itsensä ylentää, sen saattaa Herra kerran alentaa! Minulla on omat luuloni tästä kirkosta!"
"Kuinka niin?" kysyi Grethi hiukan hädissään.
"Minä luulen", sanoi ukko, "että loppu tulee äkkiä, hyvä neiti! Muttaminäen pelkää mitään — niinkauan kuin pienetharmaateivät virka mitään."
"Mitä te sanotte Bengt? Pienet harmaat?"
"Hiiret", tokasi hän kohottaen kätensä näyttäen kirkon laivaa. "Hiiret ovat täällä sisällä… Rotat ovat ulkona kirkkomaalla. Rotat nakertavat kuolleitten luita — hiiret nakertavat kirkkoa. Ajan hammas kuluttaa muureja ja kiviä ja hiiret auttavat. Ja sinä päivänä, kun viimeiset hirret, jotka pitävät runkoa koossa, on nakerrettu poikki, menevät hiiret tiehensä — ja minä niiden mukana! Niin kauan tahdon minä palvella taivaallista Herraamme palkeiden ääressä — en minuuttiakaan kauemmin. Ja minä tiedän, että Herra varoittaa minua — Sidsel tietää myöskin … niin kuin kirjoitettu on: Sinä olet auttava palvelijaasi aikanaan ja pitävä häntä valveilla, kun vihollinen häntä uhkaa. Mutta jumalattomat tulet sinä tappamaan ja tuhoamaan heidän aistinsa huumauksella ja unella!"
Grethiä kammotti yhä enemmän. Hän loi katseensa ylös mahtaviin urkuihin ja tunsi sielussaan samaa arkuutta ja ahdistusta, mikä tarttui häneen melkein joka kerta kun hän astui kirkkoon. Tunne, ettäpitäisiolla hartauden vallassa nosti hänen voimakkaan, nuoren mielensä uhmaan, jonka hän taas pyysi korkeampia voimia antamaan anteeksi.
Hän oli uskonnollinen niinkuin moni terve sielu on iässä, jolloin mikään ei sido kuvitusvoimaa, eikä kysy neuvoa "kokeneilta" ihmisiltä.
Hänen isänsä ja äitinsä eivät olleet tahtoneet häiritä tyttärensä tunne-elämää vastaamalla myöntävästi tai kieltävästi kysymyksiin, joita hän välittömällä innolla heille teki. Musiikki muodosti yhdyssiteen vanhempien ja lapsen välillä. Ja kun Grethi tunsi täysikasvuisen neidon ensimäisen määrittelemättömän kaipuun ja sitten voimakkaan levottomuuden liikahtelevan sydämessään, avasi hän koko sydämensä musiikille sallien tietämättään uskonnollisen hartaudenkaipuun pujahtaa sisälle…
Äiti oli kerran ottanut hänet leikillään syliinsä ja kysynyt:
"Minkälaisen miehen tahtoisi minun Grethini, jos saisi valita?" JaGrethi oli vastannut ajattelematta: Soittajan!
Mutta silloin oli rouva Birgerin kaunis otsa hieman värähtänyt, ja hän oli sanonut: "Sinä lapseni, et aavistakaan mitä musiikki ja taide yleensä vaativat ihmiseltä. Taiteilija maksaa muiden riemusta omilla kärsimyksillään, toisen rauhan ostaa hän omilla kärsimyksillään ja hän liittää toisten surun ja ehkä kadotuksenkin omaansa!"
Nämä äidin sanat näyttäytyivät Grethille nyt kuin himmeästi loistavana kirjoituksena, joka kiemuroivana viivana kohosi tummia, mykkiä urkuja kohti.
Ja kaikkein ylimpänä leikkausten, kiemuroitten ja tähtien alla, melkein kuvun huippua kosketellen, kiilsi kullattu, ennusmerkillinen kolmikulma, joka ympäröi taivaallista isänsilmää.
Grethi tuijotti ylös silmää kohti ja taivaallinen silmä katseli nuorta tyttöä alhaalla näyttäen samalla täyttävän ja valtaavan koko kirkon sisustan suurella, rauhallisella, selittämättömällä hymyllä.
Hänen rintaansa ahdisti yhä enemmän, vaikka hänellä muuten ei koskaan ollutkaan tyttöjen "pahoja aavistuksia". — Miksi siis tänään? Mitä teki hän täällä?Katseliurkuja! Ikäänkuin päältä katselemalla pääsisi perille jostain? Mestarin sieluhan oli suljettu tuohon koristettuun häkkiin, jonka ristikon muodostivat urkupillit, nuo paksut ja hoikat, jotka näyttivät suoristautuvan kuin laulaja näyttämöllä, ja ne, jotka vaatimattomasti piiloutuivat hämärään kuin pikku linnut puiden lehviin.
Mestarin tahtoi hän kuulla soittavan. Mutta häntähän ei kuulunut. Miksi hän sitten viipyi täällä? Miksi hän odotti? … vieraan tuloa! Kuka tuo vieras oli? Grethi ei sitä aavistanut! Kuullessaan pari ystävällistä sanaa, kohteliaan kutsun, oli hän juossut tiehensä … oi, kuinka tyhmästi! Missä oli hänen ylpeytensä? Köyhä, ystävätön, orpo tyttö, vieläpä "sidottu" tyttö, joka kohta menisi naimisiin miehen kanssa, joka oli hänestä täysin yhdentekevä ja jota hän ehkä oppisi vihaamaan, mutta joka tapauksessaylpeätyttö, joka luuli osaavansa kulkea kohtaloaan kohti, joka, joka … joka mitä?
Grethi parkaa pyörrytti. — Ilma oli kovin tukahduttavaa tässä Herran huoneessa, joka oli elänyt yli aikansa.
Ilma täynnä hometta ja ruostetta — eroitettuna Jumalan kirkkaasta auringosta ja vapaasta maailmasta. — Terveitten ajatusten hauta, vanginvartijana ruma, ahne peikko, tuo herra Bengt epämiellyttävine säilytetyn ruuan tuoksuineen ja sekavine, latinankielisine mongerruksineen…
Grethi tahtoi pois — — —
Mutta sitten sai hän yht'äkkiä huojennuksekseen kuulla Bengtin "urkuselityksen": ryöpyn, kurisevan, rämisevän ja töksähtelevän saarnan, joka oli viedä hengitys- ja ajatuskyvyn sekä häneltä että kuulijalta, ja joka lopuksi antoi Grethille takaisin hänen luonnollisen, tyttömäisen iloisuutensa, niin ymmärtäväinen, oppinut, tarkkaava ja älykäs kuin hän oli.
Hän ei koskaan ennen ollut kuullut moista.
Joskus lausui ukko omalla äänellään, omia ajatuksiaan — joskus näytti hän lainaavan jostain kirjasta; nyt oli ääni Esaun (Bengtin) ja nyt Jaakopin (Mestari Ollivier'n). Grethi koetti ottaa selkoa puheesta — eksyi — suuttui — ja päätyi täydelliseen sekasotkuun kuten — urkujenpolkija itsekin — — — "Meillä on täällä urut", kuului hänen oppinut esitelmänsä, "teos, joka on merkitty nimelläEsaias C. — kaiketi tuo kuuluisaCompenius— Anno Domini 1609 — jonka prospekti,id esturkujen etusivu, on runsaasti koristettu kuvapatsailla, enkelinpäillä, maljakoilla, lehtikiehkuroilla ja muilla koristuksilla, sekä kirjoituksella:Dei honoris causa Munera Imperatoris, erant Instrumentum musicum maximum, Organum appellant— joka merkitsee"…
"Kiitos, minä osaan latinaa, Bengt", keskeytti Grethi hymyillen: "Jumalan kunniaksi Keisarin lahja, suuri musikaalinen kone, jota nimitetään Uruiksi!" — — —
Bengt heitti Grethiin katseen, johon sisältyi ankara moite hänen latinansa keskeytyksen takia — ja nyt syventyi hän palkeihin, joista hän puhui erikoisella lämmöllä; ilmatiehyeihin, ilmasäiliöön, ilmasäästäjiin; sitten seurasivat kansselit, rinnastajat, yhdistäjät, sormiot, jalkiot, pillinkannattimet, — osaksi järjellisessä johdonmukaisuudessa, mutta sitten tuli taas yhtenä sekamelskana pillejä ja ääniä, äänikertoja, mittoja, huulipuhaltimia ja pillisointuja — pillistön huuliääniä, "joilla on pehmeä ja synkkä sointu", torviäänien klarinetti, tai trumpeettiväristystä, joka muistuttaa puhallussoittimia, pasuunaa, trumpeettia, torvia, fagotteja, klarinettia, oboeta, käyrätorvia!
"Niin, niin hyvä neiti Birger, meillä onvox humana ja vox angelica, ihmisääni ja enkeliääni! Niin, niin, katsokaapa tänne … rekisterinappi tai manubriumi, latinalaisestamanubrium, varsi, pidin, … nytrekistreerataan— ensi kerta, alabasso, 32 jalan pilli, 16 jalan pilli — hoi, hei — oktaavi, tuba, borduna, hrrrr! dulciana, fugara, viola di gamba … prrr! Ymmärrättehän, eikö totta. Kun urkujentekijä on saanut virityksen valmiiksi, täytyy meidän antaa uruille oikeatemperatuuti— vaihdellen vapiseva tai tasaisestivärisevä — — —"
Tässä piti Bengt pienen väliajan ja jatkoi sitten luultavasti oman päänsä mukaan —:
"Ymmärrättehän, että tämädomincerasiennen Joh. Sebastian Bachin aikoja, kun urut viritettiin puhtaihin kvintteihin. Hrrr! Te ymmärrätte: Jos lähdemme perusäänestä C ja viritämmepuhtainkvintein c—g—d—a—e—h—fis—gis — — — hm, tapaamme kahdennellatoista kvintillä c-äänen, joka kvinttinä on 1/9 ääntä korkeampi kuin perusäänen oktaavi — ja tämä ääniindicecraatervettä ja hyvää korvaa — hm!"
Taas tuli pysähdys ja pieni, hiukan epävarma silmäys Grethiin ja sitten sitä taas jatkui:
"Ottakaamme esim. 8 jalan pää-äänen dominantti lähtökohtana yksiviivainen c tai a — — —. No, tämä on ehkä hiukan liian vaikeaa, hiukan epäselvää, hyvä neiti Birger; mutta mikä meidän taivaallisen Isämme arvoituksellisista laitoksista ei olisi monimutkainen? Me voimme vain sanoanäin— tässä kiihoitti Bengt äänensä suureen nousuun hikipisaroitten valuessa hänen rasittunutta otsaansa pitkin — Urkurilla on sormiot ja jalkiot käytettävinään — ja rekisterinapit molemmin puolin.Nytsoittaa hän — Jumalan kunniaksi ja ihmisten ojennukseksi. Soittaa etu-, keski- ja loppusoitot ei liiaksiaccelerando, ei liiaksiritardando. Seurakunnan veisuun tulee olla tasaista, varmaa ja kouluutettua … mutta eräs suuri urkutaiteilija on sanonut: 'Veisatessaan marssii seurakunta taivasta kohti!' Niin, marssi käyylöspäin. Ja nyt tottelee sormion rekisteri — 4 1/2 oktaavia — pedaalin 2 oktaavin ja 2 ääniasteen rekisteri — matalimmat — voimakas basso ja omituisesti humiseva alibasso — — — ja torviäänten pasuunat, trumpeetit ja vasket yhtyvät — ja huuliäänten huilut valittavat ja laulavat — ja rekisteri rekisterin jälkeen pääsee irti … koko kirkko alkaa täristä, niin, se vapisee, neiti! ja jos viimeinen rekisteri irroitetaan 'täyteen' ääneen — — — hrrrr! Mutta sitä ei kirkkosiedä— ei ainakaantämäkirkko".
"Jumalan tähden, älkää!" huusi Grethi ja laski kätensä estellen Bengtin käsivarrelle.
"Ei", sanoi ukko, pyyhkien otsaansa ja katsellen "taivaallista silmää" katossa… "Mutta jos kirkon urkuri hullussa itseluottamuksessa tahtoisi kiusata Herraa ja koetella hänen temppeliään 'täydellä äänellä' — kas! silloin avautuu pieni näkymätön aukko — tuolla korkealla kaikkivoivan säteilevän silmän alla — ja kuolema astuu ulos viikatteineen ja tuntilaseineen —. Aika on täytetty, soitto lopussa — ja kirkon kaaret murtuvat!" — — — — —
Grethi päästi pienen huudon. Sattuma, jota hän häpesi.
Bengt kääntyi äkeissään ympäri — ja meni raskain askelin takaisin palkeenvarsiensa ja ruokakorinsa luo.
Tornin portaitten aukolla seisoi mestari Ollivier kalpeana ja kumarassa katsellen omituisen aralla ilmeellä nuorta, hämillään olevaa tyttöä.
"Urkuja ei pidä selittää, urkuja täytyy kuunnella!" sanoi mestariOllivier istuutuessaan paikalleen penkille koskettimien eteen.
Hän oli tervehtinyt Grethiä kohteliaasti, hiukan hajamielisesti, pannessaan hattunsa ja keppinsä pois. Ja hänen vieras murteensa tuntui selvemmin kuin muuten, hieno ironia pisti tänään tavallista enemmän esiin, kun hän sanoi nyökätessään merkitsevästi päätään urkujenpolkijalle: "Kunhänselittää minun urkujani, tiedän minä että minä pääsen siitä! — — —"
Grethi valitsi hymyn; hän tunsi poskiensa hehkuvan, eikä tiennyt minne pistäisi itsensä. Vihdoin löysi hän verhon luota horjuvan tuolin, jolle hän varovasti istuutui odottamaan.
Bengt "hirviö" ryömi kuin historiantakainen eläin paljekorokkeen poikimille ja hitaasti vaipui toinen poljin alas, toisen kohotessa.
Oli kuin suurien urkujen sisustasta olisi kuulunut syvä, hiljainen huokaus.
Urkuri veti irti yhden rekisterinapin ja työnsi toisen puoleksi sisään. Hänen vasen kätensä kosketti kevyesti näppäimiä, oikealla kädellä tuki hän leukaansa. Pienestä kaari-ikkunasta laskeutui heikko valo hänen otsalleen ja olkapäilleen… Grethi näki hänet puoleksi sivulta. — Hänen kasvojensa ilme oli kärsivä, hänen silmänsä kuin etsien pois käännetyt… Grethi olisi mieluimmin toivonut, ettei olisi tullutkaan tänne; ja kaikkein mieluimmin, että hän voisi mennä hänen luokseen tukeakseen hienolla, pyöreällä olkapäällään tuota kaunista, raskasta päätä.
Ja mestari painoi koskettimia melkein tietämättään…
Täyteläinen, pyöreä ääni soinnahti kuin aallon iltaloiske kaukaista rantaa vasten, väristen läpi kirkon laivan.
Oli kuin urkuri olisi herännyt.
Hänen vasemman kätensä ottaessa soinnun — tuskin kuuluvassa pianissimossa — sanoi hän yhä nojaten päätään oikeaan käteensä samalla kun hänen sinisten silmiensä katse viivähti Grethissä:
"Te tulitte siis! Minä olen odottanut teitä. Mutta minä olin sairaana muutamia päiviä. Minä voin väliin — ei usein, vain joskus — hiukan pahoin! Ja te ette koskaan ole sairas — luonnollisesti: Te olette niin siunatun nuori. Nuoruus on Jumalan lahja ihmisille. Ja hänen käskynsä on, että heidän tulee ystävällisesti muistaa häntä, kun hän vähitellen laskee iän taakan heidän hartioilleen.
"Hän ei koskaan kiiruhda — ei tässä, eikä muussakaan.Hänelläon suuri aika — ja niin — no! Nehän ovat urut!
"Nekinon hän luonut, että hän ja me voisimme yhdessä iloita hänen lahjastaan. Ja ne olivat silloin aivan nuoret kun hän ensi kertaa puhalsi niihin elämän hengen.
"Ja sitten myöhemmin olemme me, hänen palvelijansa, kehittäneet ne siihen, mitä me sanomme 'täydellisyydeksi'.
"Niin — suurin ja täydellisin soittokone mitä on olemassa, ovat urut.
"Ne elävät kauemmin kuin kirkko.
"Niillä on se vika, ettei esityksessä saa sitä sielua yksityisääniin kuin puhallus- ja jouhisoittimilla. Mutta se on suunnattoman rikas soinnuista ja yksityistä ääntä voi jatkaa vaikka loppumattomiin.
"Se on ainoa kone, jossa on nykyaikaisen säveljärjestelmän kaikki äänet, ainoa, jossa mitä erilaatuisimpien sointuväritysten moninaisuus yhtyy.
"Kas! Urkuri istuutuu nöyrän vaatimattomana istuimelleen. Nimittäkää häntä mestariksi! Hänenpitäisiistua siinä mestarina — ja edessään on hänellä orkesteri — koko orkesteri jouhineen ja puhaltimineen, rumpuineen torvineen — ei ihmisiä, joiden tulee soinnuttaa koneensa yhteen, ei yksilöitä, joita täytyy johtaa, vaan itse säveleet, jotka tottelevathäntä.
"Hän on orkesterin herra, jokaisen yksityisen soinnun ohjaaja ja käskijä totellen itse suurta maailman valtiasta. Hän työntää eri rekistereitä ulos ja sisään, käyttelee yhdistäjiä ja kokoojia, juoksuttelee käsiään sormiolta toiselle, pakoittaa jaloillaan jalkioiden henget ulos syvyyksistä… Ja parilla pehmeällä huiluäänellä kutsuu hän kaiut kaukaisista maailmoista, ne, joille ihmisten korvat ja sydämet ovat avoinna, mutta jonne ei yksikään katse ole tunkeutunut, eikä riistänyt verhoa näkemättömän edestä!
"Tai istuu hän paikoillaan niinkuin se, jolle seurakunta on antanut toimen, ja jolta kaikki nuo heikot ja vahvat sielut sammunein tai leimuavin tuntein odottavat säestystä virsiensä rukouksille, suruilleen ja valituksilleen, tuskanhuudoilleen ja riemulleen.
"Hän ei tutki heidän uskoaan. Jokaisella on omansa — tai ei mitään.
"Sanaei riitä kenellekään! Sävelten henkien täytyy kannattaa sitä vahvoilla hartioillaan, mistä suhisevat siivet puhkeavat esiin ja varjoavat maan rumuuden ja kylmyyden, sairauden ja kuoleman…
"Ja silloinkuohahtaa— niinkuin vanha opettajani, apotti Joseph Vogler huudahti — silloin kuohahtaa koko orkesteri fortissimoon, silloin tulee uskova sielu vahvemmaksi kuin selvimmät, terävimmät aivot, silloin vaipuu järki musiikin jalkoihin ja säveleet ovat kuin tulta, joka polttaa ajatukset — —. Silloin ovat ne kuin itse David, veriinkastettu sotilas, nuortunut kuningas, joka nostaa väkevät kätensä taivasta kohti ja laulaa ilmi sortuneisuutensa epätoivon ja toivonsa riemun miehekkäässä Hallelujassa:
"Kiittäkäät herraa pasuunaäänin, kiittäkäät häntä harpuin ja sitroin! Kiittäkäät häntä soitoin ja tanssein, kiittäkäät häntä kielin ja huiluin! Kiittäkäät häntä raikuvin rummuin, korkeesti kaikuvin rummuin! Ah, kaikki, jolla henki on, kiittäköön Herraa Halleluja!" — — —
Mestari soitti Grethille. Hän kuvitteli preludiumin. Hän antoi sävelvirran viedä itseään kuin kuiva lehti antautuu virran vietäväksi, antoi sävelten hyminän vallata itsensä kuin metsän läpi tuulessa lentävä lintu.
Ja Grethi istui paikoillaan liikahtamatta — jääkylmänä ja tulikuumana; hän tunsi itsensä yhtä onnelliseksi kuin vain kerran ennen elämässään — kun äiti myöhään eräänä iltana oli tullut konsertista, oli soittanut puoli yötä ainoalle lapselleen ja lopuksi suudellut häntä tulisesti puhuen elämästä ja kuolemasta ja musiikista, joka on elämä ja kuolema.
Ah, äiti! — Grethi huomasi kyynelien valuvan silmistään; kuinka hän oli yksinäinen!
Kun mestari soitti, liiteli neidon katse ympäriinsä kirkossa … hän ei jaksanut siirtää ajatuksia aivoissaan toisesta nurkasta toiseen määrätyssä järjestyksessä — — — hänessä kuohui jotain tuskallista ja riemukasta, välinpitämätöntä ja jännitettyä.
Hän katseli kuin sumun läpi kirkon laivaa — pysähtyi kostean vihreihin koristeihin, jotka kaikkine leikkelyineen, kirjailtuine kankaineen, vertauskuvineen ja enkeleineen, kasvoineen ja merkkeineen eivätilmaisseetkerrassaan mitään … yhtä vähän kuin leikelty ja kullattu alttaritaulukaan. — Vain kaari-ikkuna kuorin holvissa kiilsi himmeänä ja kaukaisena maalattuine ruutuineen, keltaisena, sinisenä, vaaleanpunaisena — jajuttelihänelle, niinkuin metsän kukkaset ja taivas olivat puhelleet hänelle hänen omista salaisuuksistaan, siitä salaisuudesta, jota hän ei voinut uskoa kellekään — joka oli niin suloinen ja raskas, mahdoton, kiusallinen — ja josta hän ei millään ehdolla olisi tahtonut luopua! — — — Kun ei ollut ketään ihmistä, jolle hän olisi voinut … niin, sillä pikku Babli ei ollutvieläoikea ihminen — ja Rachelilla oli itselläänkin liiaksi vaikeuksia — ja sitäpaitsi oli hän — ehkä liian "tukeva".
Entäs täti Birger kotona? Ei, Grethin mieli muuttui oikein kiukkuiseksi, kun hän ajatteli tuota saamatonta naista — tuota luulosairaaloista surun ärsyttämistä ja pistelemistä, mikä esti häntä millään lailla ymmärtämästä tai ottamasta osaa toisen suruihin — — — kun taas todellinen syväsydänsurutekee naisesta toisten naisten sielun vaalijan ja armeliaisuussisaren! Ei, hän ei uhrannut muuta kuin nuo myrttiä kastelevat kyyneleet, myrttiä, jota Grethi ei voinut suvaita — koska se jokapäiväisenä muistomerkkinä huomautti hänelle alituiseensenhetken lähestymisestä…
Oi, kuinka yksinäinen ja avuton hän oli!
Näkihän hän — aivan elävästi täällä kirkossa — neiti Marguerite Birgerin täydessä morsiuspuvussa huntuineen ja seppeleineen, joka on liikuttavan hieno ja viaton uneksivassa vehreydessään, niinkauan kuin lehdet, oksat ja runko ovat yhdessä huonetta koristamassa … mutta joka on valehdellut, valehtelee ja tulee aina valehtelemaan kaikkialla maailmassa siitä hetkestä saakka kun lehdet, oksat ja runko sidotaan "seppeleeksi" — uhriseppeleeksi! — — — — —
Grethi väänteli hoikkia sormiaan. Siinä sormessa, missä kihlasormus oli, kiilsi veripisara. —
* * * * *
Hän soitti Grethille.
Hän oli tarkannut tyttöä, kun hänen katseensa liiteli ympäriinsä, oli nähnyt hänen innostuksensa — surun, jonka hän kätki, sen levottomuuden ja hädän, joka kuvastui hänen kiinteässä katseessaan. — — — Mestari soittihänelle.
Ja sillä aikaa kun hän soitti, selin tyttöön, eläytyivät tytön kasvot ja niiden äänetön puhelu vanhan mestarin silmien edessä — hiipivätpä hänen sydämeensäkin, jota hän kauan sitten oli pitänyt panssaroituna, ainaisesti.
Mutta panssariin oli hänen huomaamattaan tullut aukko … pisara nuorta verta oli tunkeutunut siitä sisälle sekoittuen hänen omaan vereensä, ja hän huomasi sen nyt nuoremmaksi kuin oli aavistanutkaan — ja lisäsi: nuoremmaksi kuin luvallista oli!
Sillä hän olitahtonutunohtaa, ja siinä oli hän kauan onnistunutkin.
Hänen ruumiinsa oli ehkä antanut apua … hän oli varustautunut lujalla vakaumuksella vietteleviä mielikuvia vastaan, joita ikä ei kuitenkaan aina voi torjua.
Hän oli — sen hän tunsi — samalla kertaa tuo rappeutunut kirkko ja vankka soitin! Etenkin kuin tuorappeutunutkirkko, joka vaati vankoilta uruilta kaikenlaista hienotunteisuutta, vieläpä suuren kieltäymyksenkin: täydestä soitosta pidättäymisen!
Hän soitteliitselleen.
Ainakin luuli hän tekevänsä niin. Hän oli nyt unohtanut tuon nuoren naisen takanaan, tyttösen ihastuksineen ja murheineen.
Hän tarkasteli mennyttä elämäänsä — — — mutta tänään kuulosti se katkeralta.
Vuodesta vuoteen — tässä pimeässä vankilassa — yksin, aina yksin, näitten muurien sisällä, jotkasaattoivatsärkyä — heikkona intohimon hetkenä kun sydän tahtoi soida "täysin soinnuin"… Mutta silloinhan särkyisi kaikki: taide, sielu, urut — — — ja Herra oli auttanut hänet tälle paikalle — — — suurten urkujen ääreen … ja hän oli Herran palvelija! — — —
Miksi, miksi tulivat nuo nuoret naiset tänne? — — — Miksi juuri tuo nuori nainen lämpimine, palavine silmineen? — — —
Hänhän oli lopettanut kaiken — maksanut suuren velan — sovittanut sovitettavansa — haudannut — peittänyt mullalla — tukahuttanut soinnuilla sieluntuskat ja itsesyytökset, valituksen ja katkeruuden … mutta, hyvä Jumala, miksi onkaikilla, nuorilla, puhtailla, hyvillä naisillasamat lämpimät, syvät, polttavat silmät? — — —
Siksi että on miljoonia ja taas miljoonia miehiä, jotka sinkoavat sukukuntien vaihtelun rajutuulessa maan ympäri kuin kirjavat lehdet — — — tomuna ja tuhkana vielä eläessäänkin — — — ja vainyksinainen: Eva — äiti ja neitsyt, joka yksin seisoo paikoillaan korkein povin, kädet riippuen — palavat silmät etsien, kysyvästi katsoen Jumalaa kasvoista kasvoihin — — — — —
* * * * *
Hän soittiGrethille.
Ja Grethi kuuli sen — ja nousi — ja meni urkurin luo, aivan kuin hänen paikkansa olisi urkurin rinnalla — kuin se aina olisi ollut siellä.
Hän ei ollut vähääkään hämillään. Urkuri katseli alhaalta ylös häneen, kun tyttö kumartui katsomaan nuottilehteä, joka oli avoinna. "Orpheus!" Mestarin surullisissa, sinisissä silmissä oli kostea kiilto — hän hyräili — Grethi hyräili … hän ei näyttänyt ollenkaan ihmettelevän sitä, — — — nyökkäsi vain kehottavasti sanoen: "Gluck on kuitenkin se mestari, joka osaa valittaa ilman katkeruutta ja rikkonaisuutta."
Hän hyräili:
J'ai perdu mon Euridice, Rien n'égale mon mahleur; — — —
[Olen kadottanut Eurydiceni ja suruni on vertaa vailla.]
Grethi jatkoi:
Sort cruel! quelle rigueur!Je succombe à ma douleur.
[Kuinka ankara olet, julma kohtalo! Minä sorrun suruuni.]
Ja mestari Ollivier:
Euridice! — — — Euridice!Réponds — moi — — —
[Eurydice, Eurydice! Vastaa minulle!]
Grethi kumartui hänen otsansa yli. Hän tahtoi kiitollisen ihailun vallassa painaa huulensa tuota viisasta, tyyntä otsaa vasten — mutta mestari nosti päätään ylöspäin ja tytön lämpimät huulet liukuivat hänen poskeaan pitkin.
Oli kuin olisivat äsken puhjenneen kukkasen silkin hienot terälehdet kosketelleet häntä … ja hän tarttui Grethin molempiin käsiin, ja hänen silmänsä etsivät hänen silmiään.
Grethi katsoi hänen silmiinsä ja luki niissä hämmästystä, melkein pelästystä — ja syvää iloa — — —
Grethi ei uskaltanut katsella kauemmin — käänsi päänsä pois, ja tuolla oviaukossa, missä haalistunut verho häilyi tuulessa — huomasi hän Sidsel muorin veikeät kasvot, jotka tuijottivat, liikkuivat, hymyilivät … Sidsel muorin, joka ei ollut näkevinään, ja kuitenkin paraiksi näki sen, mitä halusikin.