The Project Gutenberg eBook ofSoittajan tarina: Maaseutu-elegiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Soittajan tarina: Maaseutu-elegiaAuthor: Holger DrachmannTranslator: Eino PalolaRelease date: December 28, 2013 [eBook #44532]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOITTAJAN TARINA: MAASEUTU-ELEGIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Soittajan tarina: Maaseutu-elegiaAuthor: Holger DrachmannTranslator: Eino PalolaRelease date: December 28, 2013 [eBook #44532]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Soittajan tarina: Maaseutu-elegia
Author: Holger DrachmannTranslator: Eino Palola
Author: Holger Drachmann
Translator: Eino Palola
Release date: December 28, 2013 [eBook #44532]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOITTAJAN TARINA: MAASEUTU-ELEGIA ***
Produced by Tapio Riikonen
Maaseutu-elegia
Kirj.
Suomentanut [Kirke og orgel] Eino Palola
HelsingissäKustannusosakeyhtiö Kirja.
Helsinki 1919,Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag.
Oli kirkko, mahtava muinoisin, sen ympäri korpi sankka, toki nyt on se vanha ja rappeutunut, mut urkujen ääni on vankka.
Sen holvit on reikihin haljenneet,sen kaaret on kallellansa,tuon tuntee soittaja harmaapää,kun koskee hän soitintansa.
Käsi mestarin päästää tohdi ei11 sen myrsky-ääniä soimaan,hänen tyytyä täytyy ja kansan myösvain hillityn sävelen voimaan.
Taru kertoo: soittajan harrnaapääntuon vangitsi naisen valta,yöstä päivästä silmät sen paistoivat,enin sävelten aaltojen alta.
Tuli iltamessuhun nainen tuo,ne leimusi silmää kaksi,sopet hämärät haavehin täyttyivät,kohos kattokin korkeammaksi.
Ne liekehti, leimusi silmää kaks,kyti pohjalla murheen hiili,punahuulilla neitseen hurmausja morsiussuukko piili.
Tuo hullausi soittaja harmaapää,se aaltosi naispovi nuorikuin hälle ois tarjonnut kaiken sen,mitä verhosi vaatteen kuori.
Hän tunsi ne aallot, hän huomas sen suun,hänet valtasi vaikea loihtu,säde illan ikkunat ruskosi kuinveripuuntavan sydämen soihtu.
Sävel urkujen pauhaten, myrskyten soi,kuin tuomiotorvi suuri.Kansa kirkaisi.Taas tuli hiljaisuus:Oli murtunut kirkon muuri.
(SuomentanutEino Leino.)
Harmaan kosteana maaliskuun aamuna, juuri ennen päivänkoittoa, kulki kaksi nuorta naisolentoa edestakaisin sen matalan oven edessä, joka vei vanhan, rappeutuneen kirkon asehuoneeseen.
Oven ruostuneessa lukossa riippui avainkimppu. Pitempi ja solakampi nuorista tytöistä kumartui pelokkaan varovasti ja avasi oven raolleen.
Hän kuunteli, vetäytyneenä piiloon pitkän huntunsa alle, sumuisen aamuhämärän kätkössä, niin kuin nuoret tytöt kuuntelevat salaperäisen lehdon hiljaista suhinaa, kun he luulevat sen keskeltä kuulevansa armaansa askeleita…
Mutta hän, tuo nuori nainen ovella, kuunteli vanhan urkurin hillittyä soittoa.
Kaukaisen sydämellisiä säveleitä: aivan kuin merta ruumiittomassa kaihossa, merta, jonka levottomalla rinnalla nuori, raitis auringonsäde on välähtänyt, ja joka ei koskaan voi unhottaa sitä harmaassa syvyydessään ja tuutii sen tähden säveltä sävelen jälkeen äärettömyyttä kohti.
Säveleitä, jotka hillittyinä antoivat aavistuksen siitä voimasta, mikä piti niitä kahlittuina. Kaihoisaa tuskaa, ei heikkoutta huokuvia säveleitä, yhä uudelleen syveneviä rikkaisiin sielunvaltakuntiin, toistellen kaikkea, mitä siellä voi löytää ja kokea kaunista ja korkeaa — työntäen luotaan kaiken hedelmättömän ja halvan — sulattaen epäsointujen katkeruuden suureksi, miehekkääksi hymyksi, joka nostaa katseen kohti kattokaaren halkeamia ja aukkoja ja näkee taivaan avoimena ja taiteen äärettömänä — vaikka kirkon katto ja kuorin holvaus murtuisivatkin ja taittaisivat urkujen pillit kuin lasiputket!
Hän kuunteli syvään hengittäen kuin olisi hänelle kannettu kutsuja maailmoista täynnä puhtauden innostusta, aaltoilusta ja kuohunasta, johon kaiku vastasi hänen omassa, palavassa sielussaan, ja paljasti tuskallisesti hänen ympäristönsä yksinkertaisuuden ja ymmärtämättömyyden.
Näytti siltä kuin olisi hänen elämänsä riippunut siitä, että hän kuunteli loppuun saakka noita sävelaaltoja, että hän seurasi niitä, kunnes virran viimeinen loiske hälveni, saadakseen lähettää vapisevan: "Kiitos, mestari Ollivier!" autioon kirkkoon — — —
Ja nyt vaikeni soitto. Ja lyhdyn himmeä valo näytti liikkuvan kirkon sisällä.
"Grethi!", kuiskasi toinen nuorista tytöistä, tuo pienempi, joka ei juuri näyttänyt lasta varttuneemmalta. "Kuuletko! Kohta on täysi päivä! Jos joku tulisi ja näkisi meidät, sanoisin minä, — niin, minä sanoisin, että kaikki on sinun syytäsi Grethi! Ethän toki aio ottaa hänen avaimiaan mukaasi? Tule, minua palelee ja minua pelottaa olla täällä kirkkomaalla!"
Ja hän tempoili ystävättärensä pitkää huntua, joka ulottui melkein maahan saakka.
Grethi seisoi yhä kumarassa oven edessä ja kosketti lämpimillä, pehmeillä huulillaan sumusta kosteaa avainkimppua, joka kohta katoaisihänenkäsiinsä. Ja sitten sanoi hän kääntymättä lapseen päin:
"Nyt menee hän kotiinsa, köyhään, yksinäiseen majaansa. Ajatteleppa, kuinka yksin hän on! Eikö sinunkin mielestäsi tule häntä sääli, Babli?"
Mutta pieni Babli vain nauroi ja sanoi: "Onhan hänellä kottarainen ja rastaskin ja kaksi kanarialintua ja kissa. Minun täytyy tyytyä 'Bijouhun', ja se koira on niin kiukkuinen ja äkäinen, ettei tuvassa uskalla mainitakissannimeäkään… Hys! tuolla on Sidsel, tuolimuori! — — —"
Grethi peitti ystävättärensä nopeasti pitkällä hunnullaan. Ja kuin kaksi haukanpoikaa kiisivät molemmat tytöt kirkkomaan poikki, heittäytyivät matalan kiviaidan yli, juoksivat autiota kirkkomäkeä alas ja katosivat sumuun kylän puolella.
Ja silloin alkoi päivä valeta ylempänä, kun kylässä, alhaalla laaksossa sammutettiin valot ja lamput, kylässä, joka heräsi niinkuin pikkukylät ainakin unisena, välinpitämättömänä, jokapäiväisine huolineen.
Vanha rappeutunut kirkko kohotti iästään ja murtuneisuudestaan huolimatta kattoaan ja torniaan heikosti kellertävää taivasta kohti.
Että katto ja torni olivat olleet kuparilla peitetyt — sanottiinpa osaksi kullatutkin — mutta nyt vain paanuilla katetut, tuulen ja sateen puremat ja takkuiset kuin vanha tekotukka; että sammalvihreät peruskivet olivat alkaneet vajota löysään hiekkaperustukseen; että tukipylväät olivat alkaneet horjua; että itäisessä kuoriholvissa ja läntisessä tornissa näkyi ammottavia halkeamia; että repeämät ja aukot uhkasivat rakennusta häviöllä: sitä ei näkynyt tänä aavistuttavana aamuhetkenä, jolloin päivä ei vielä ollut asettanut teräviä, arkisia laseja silmien eteen.
Mutta kokonaisuuden muodon ja suhteet saattoi nähdä. Ja tuo kokonaisuus oli jalo yksinkertaisuudessaan, puhdas ja sointuisa, niinkuin se oppikin, joka varmasti oli kaikunut ja jonka aina pitäisi saada kaikua harmaiden kaariholvien alla.
Sitten vingahti asehuoneen ovi ruostuneilla saranoillaan. Ja Sidsel tuolimuori astui ensiksi ulos.
Hän heitti nopean, terävän uteliaan katseen sille suunnalle, minne neitoset olivat kadonneet.
"Niin, niin, Herra nähköön", huokaili hän pudistellen miettivästi päätään verrattain pahanilkisen katseen tirkistellessä teräksenharmaista silmistä, jotka uivat kellahtavassa silmänesteessä. "Nuoret padat nuorine, pienine korvineen — — vanhan kirkon luona!"
Sitten hymyili hän, mutisi ja pudisteli päätään kuin vanha akka, vaikka hän vasta oli keski-ikäinen.
Kesät ja talvet kulki hän sama villainen myssy päässään hymyillen ja mutisten ja katsellen tarkasti ympärilleen, huulillaan aina lauseparsi, vanha sananlasku tai omatekoinen letkaus, pudistellen tavan takaa tottumuksen pakosta päätänsä, huoaten: "Niin, niin, Herra nähköön!"
Hän nosti lyhtyä, jota hän kantoi punotussa villalankakantimessa, sammutti sen, hymyili ja katseli taas tarkkaan alaspäin.
Sitten tuli Bengt urkujenpolkija, entinen sotilas, jolla oli ryppyiset, "suljetut" kasvot, pitkät käsivarret, punakarvaiset paksut kädet ja suunnattoman suuret jalat.
Hän kulki kesät, talvet puettuna mustaan lampaannahkalakkiin ja mustaan, kiiltäväksi kuluneeseen lampaannahkatakkiin. Kainalossaan piti hän kieroonastuttua tohveliparia ja kädessään nuuskalla täytettyä, suurta sarvea. Hän puhui hitaasti, — sysäyksittäin — syvällä, käheällä äänellä, niin kuin tuulen suhina kirkon seinien ympärillä. Hän oli täynnänsä raamatunlauseita siltä ajalta, kun hän oli ollut palveluksessa vanhan papin luona ja nauttinut alkeisopetusta kasvavien lasten kanssa. Samoihin aikoihin oli hän myös oppinut latinalaisia sanoja ja käänteitä, joita hän usein käytti nurinkurisesti, mutta joita hän säilytti kuin aarretta.
Aikojen kuluessa oli hänelle lennähtänyt, kuin muruja urkurin pöydältä — hiukan tietoja urkujen soitosta ja urkujen rakennustavasta.
"Seurakunnan neuvostossa" pidettiin häntä arvossa suur'oppisuutensa ja syvän hurskautensa takia. Hän oli vanhapoika ja huonokuuloinen oli hän myöskin; hän söi hitaasti ja paljon kerrallaan; oleskeli mieluimmin kirkossa, jossa hänellä oli eväsvakkansa urkujen takana; joi säännöllisesti, kolme pientä lasia paloviinaa huonon vatsansa takia … vaikkei kukaan ollut koskaan nähnyt häntä juovuksissa, yhtä vähän kuin kukaan oli kuullut hänen nauravan tai kiroilevan.
Molempia, sekä häntä että Sidseliä pidettiin taitavina ilmojenennustajina, tai yleensä "tietäjinä", joilta kysyttiin neuvoa monissa asioissa.
Molemmat olivat he luvanneet toisilleen pitää tarkoin salassa mitä he tiesivät — ja mitä eivät tienneet, jollei oma etu vaatinut ilmaisemaan sitä satunnaiseen hintaan.
He eivät näyttäneet vanhentuvan. Vaieten kokosivat he pennin pennin lisäksi, aivan kuin he olisivat laskeneet, että paljon saattoi muuttua, paljon kukistua, mutta ettähesadan vuoden kuluttua olisivat hyvinvoipa pari!
Viimeksi astui asehuoneen ovesta ulos kirkon vanha urkuri, mestariOllivier.
Samalla kun hän hillitsi kylmän värähdyksen ojensi hän vaieten suuren hakaraamatun, jota hän kantoi kainalossaan, urkujenpolkijalle. Sitten nosti hän villatakkinsa kauluksen korvilleen ja kopisti pitkävartisiin saappaihin pistetyitä jalkojaan kärsimättömästi vastatusten.
Ei ollut mikään ihme, että häntä paleli.
Hän oli soittanut ainakin tuntikauden, niin kuin hänellä oli tapana tehdä läpi vuoden joka aamu kesäisin ja talvisin.
Silloinluuli hän olevansa huomaamatta. Hän vietti hartaushetkiään tuolla autiossa, raa'an kosteassa kirkossa. Hän antoi mielikuvituksensa lentää hakaraamattu avoinna edessään urkujen koskettimilla.
Maalaiset käsittivät sen siten, että hän osaksi "harjotteli", osaksi koetteli kuinka paljon kirkko voi kestää.
Ei ollut mikään salaisuus kirkkoraadille, eikä seurakunnan neuvostolle, että urkujen ääni oli vankka, ja että niiden olisi tullut olla kylän ja paikkakunnan ylpeyden aiheena, kun taas kirkko itse oli heikko ja laho ja korjauksen tarpeessa.
Mutta on toista mitä neuvosto tietää ja toista mihin seurakunnalla on varoja.
Mestari Ollivier piti päässään korkeaa, kolmikulmaista majavannahkahattua poikittain ja hiukan otsalle painettuna, niin kuin muoti vallankumouksen aikana vaati.
Melkein ihmisiän kuluttua siitä ajasta oli hän kai ainoa, joka maalla piti ja saattoi pitää sellaista päähinettä joutumatta naurunalaiseksi.
Pitäjän kasvava nuoriso oli tottunut näkemään hänet sellaisena, tai sitten herätti heissä kunnioitusta tuo alkuaan suora, iän mukana kumartunut, mutta suljettu ja itsetietoinen olemus, joka meni ja tuli rauhalliseen tapaansa kulkien säännöllistä rataansa tarkasti minuutilleen, vieläpä sekunnilleenkin.
Hän ei koskaan katsahtanut sivuilleen, ei suoraan eteensä, eikä ylös harmaata tai sinistä, pilvistä, tai pilvetöntä taivasta kohti.
Vahankalpeita, kapeita kasvoja hienopiirteisine nenineen vallitsi leveä, selväpiirteinen otsa, jossa yksikään ryppy ei ollut saanut jalansijaa, vaan jossa paksut, tummat kulmakarvat joskus vetäytyivät kokoon kuin uhaten, varoittaen…
Ja sitten välkkyi tuon käskevän "poistieltäilmeen" alla lempeä, sisäänpäin kääntynyt silmäpari, joka näytti kuin syvä, kirkas lampi metsäisen rinteen alla kuvastelevan ikuisesti sinertävää taivasta.
Silmien loiste ei kyllä aina ollut yhtä voimakas ja askeleetkin saattoivat käydä raskaiksi ja horjuviksi. Etenkin kun kevät läheni, tai syksy alkoi saapua, näytti katse muuttuvan sumeaksi ja korkea vartalo kumartuvan väsyneenä tuskan alla.
Mutta jos joku kulki tervehtien hänen ohitseen, oikeni vartalo tahdon ponnistuksella melkein sotilaalliseksi. Ja hän nosti valkean, pitkä- ja hoikkasormisen kätensä kolmikolkkaisen hattunsa reunalle, ja sitten sirosti kumartaen ylemmäs ilmaan.
Ja kun taivas oli korkea ja puhdas, kun aurinko paistoi lämpimänä, muttei painostavana, ja etenkin kun näkymättömät pikkulinnut lauloivat iloisia, pieniä laulujaan yhä ja yhä uudelleen: silloin loistivat harmaan urkurin silmät, ja hän heilutti kädessään punottua keppiään, löi sen voimakkaasti maahan ja saattoi jäädä seisomaan siihen asentoon katseen kierrellessä etsien loppumattomalla taivaalla, haltioitumisen vallassa, mikä näytti imevän säveleitä valo- ja ilma-aaltojen sopusointuisesta kulusta äärettömän avaruuden halki.
Urkujenpolkija pisti yrmeänä suuren hakaraamatun takkinsa alle odotellen käsi ojennettuna avainnippua, jonka urkuri tavallisesti antoi hänelle.
Mutta mestari Ollivier pitelikin yhä avaimia suljettuaan asehuoneen oven.
Oli kai sattuma, että hän viivytteli seisoen ja puristellen nyrkillään avainnippua. Tuskinpa hän aavisti, mitkä pehmeät ja lämpöiset huulet äsken olivat koskettaneet kylmää rautaa. Hän ajatteli vain: sattuisikohan jonkun mieleen tuolta alhaalta kylästä juolahtamaan tulla tänne kirkolle niin aikaiseen … sitä minä en toivoisi.
Ja kun hän pudotti avaimet urkujenpolkijan suureen, ruskettuneeseen käteen, kysyi hän:
"Ethän liene sattunut näkemään ihmisiä täällä kirkon luona, Bengt?"
"Mistä minä sen tietäisin?" kuului välttelevä, töksähtävä vastaus."Kysykää Sidseliltä!"
Sidsel aivan maiskautti kieltään kitalakeaan vasten, niin herkulliselta tuntui ajatus saada antaa pitkä selitys, kun muuten olisi saanut vaieten astuskella varpaisillaan pitkin tyhjiä tuolirivejä, edestakaisin kylmällä kirkon permannolla silläaikaa kun mestari soitti:
"Niin, niin, Herra nähköön! Pitkä on vyyhti kehrättävänä sillä, joka pyrkii selvittelemään nuorten naisten ajatuksia"…
Urkuri keskeytti:
"Ei mitään kiertelyjä, Sidsel muori! Tietäähän hän, että minä annan hänen vartioida täällä kirkossa, ettei kukaan utelias häiritsisi minua! Kun minä soitan seurakunnalle, hoidan minä virkaani ja minun täytyy soittaa niinkuin virka vaatii. Mutta muina aikoina olen minä vapaa ja tahdon käyttää vapauttani" … ja hän lisäsi hiljaa: "kuunnellen sitä Herraa, jota minä palvelen."
Sidsel pudisteli päätään katsellen häntä sivulta päin:
"Mutta jos nyt kuitenkin tulee nuoria naisia, jotka ovat uteliaita ja tirkistelevät sisään ovesta, herra urkuri?" — — —
Mestari Ollivier'n kalpeiden kasvojen yli kulki pieni omituinen hymy.Seajatus tuntui hänestä kovin vieraalta, kovin uudelta. Hän aikoi kysyä … mutta hänen kasvonsa saivat kohta tavallisen, ylevän rauhallisen ilmeensä, niin kuin kaikki olisi ollut yhdentekevää hänestä.
Tervehtien kohotti hän kätensä hattunsa reunalle ja ylös ilmaan, tarttui pahkakeppinsä nuppiin ja loittoni.
Mutta vain muutaman askelen.
Hän pysähtyi kääntyen kirkkoon päin, joka seisoi siinä, kaukana seurakunnasta ja ihmisistä, alastomalla mäellään, niin vanhana, harmaana ja rappeutuneena, että sen melkeinnäkihorjuvan.
Tuuli oli noussut ja repinyt riekaleiksi aamusumun, ja valo säteili sen läpi kirkon katolle ja seinille paljastaen armotta sen halkeamat ja aukot.
Tuuli oli kylmä ja valo oli kylmää, ja vanha mestari kääri takin ympärilleen tuskallisen liikutuksen vallassa, pää painuksissa.
Niin meni hän takaisin Bengtin ja Sidselin luo ja kysyi heihin katsomatta:
"Mitkä nuoret naiset tulevat tänne tähän aikaan päivästä?"
"Vain täti Birgerin kaunis veljentytär, herra urkuri!" vastasi Sidsel riemuiten.
Mestari Ollivier pudisteli päätään, löi keppinsä kovasti jäätyneeseen maahan ja meni tiehensä suorana, reippaammin askelin kuin tavallisesti.
Toiset jäivät paikoilleen ja katselivat hänen jälkeensä ja toisiansa.
Bengt sanoi:
"Tuossa et sinä oikein onnistunut, Sidsel!"
"Höö!" sanoi Sidsel oraakelin äänellä. "Parempi olisi parempaa, mutta hyvää on hyväkin."
"Anna hänen olla", sanoi Bengt töksäyttäen otteensa.
"Missä se seisoo?" kysyi Sidsel hymyillen teräksenharmaata hymyään, huutaen kysymyksen hänen korvaansa.
"Johanneksen kahdestoista luku, seitsemäs värssy!" kajahti lyhyesti urkujenpolkijan suusta.
"Min, niin, Herra nähköön!" huokaili Sidsel katsoen kierosti Bengtiin."Nyt on hänellä ainakin jotain ajateltavaa, tuolla köyhällä mestariSuurenmoisella!"
Bengt sanoi vältellen, ympärilleen katsahtaen: "Tänään on neljänkymmenen pyhimyksen päivä. Minkälaista ilmaa arvaisimme ennustaa päivemmällä, pakkasta vai suojaa? Ja minkälainen kuukausihan tulee?…"
Tästä he eivät voineet päästä täydelliseen yksimielisyyteen. Sitten sopivat he, että lähtisivät yhdessä kylään, siten nimittäin, että heidätnähtäisiinyhdessä kulkemassa.
Sillä Sidsel oli leski, kärsivällinen toivomuksissaan, sitkeä yrityksissään — niin kuin lesket ja vanhat piiat joskus kuuluvat olevan.
Oli päästy melkein maaliskuun puoliväliin. Vuoden ensimäinen neljännes eteni taistellen pakkasen ja suojan, auringon ja tuulen läpi päästäkseen kevääseen.
Samoin taisteli vuosisatakin, jonka ensimäinen neljännes myöskin oli loppumassa, kevättä kohti ankaran talven jälkeen.
Ympäriinsä niissä maissa, jotka lähinnä rajoittuivat Ranskaan, hieroivat kansat silmiään ja tunnustelivat päätään.
Heistä tuntui kuin heidän muuttopäivänsä olisi tullut. Jättiläinen, suuri vallankumous, oli kohottanut punaiselta palavan päänsä maan yli, nostattaen useat hurjaan intoon, kauhistuttaen ja hämmentäen vielä useampia.
Sitten oli jättiläisen oma poika lyönyt sen maahan, asettanut keisarin kruunun päähänsä, pakottanut miljoonat ihmiset kantamaan sotilaan otsamerkkiä. Maailma aiottiin valloittaa. Ranskan henki, tavat, puvut ja kieli hallitseisi kansoja!
Mutta jättiläinen itse lyötiinmaahan. Ranska läähätti verissään. Useiden sen parhaista pojista oli jo kauan sitten täytynyt hakea elatuksensa — joskus hyvin vaivaloisestikin — kierrellen naapurimaissa, jossa kansat yhä puhuivat heidän vanhaa kieltänsä ja alkoivat taas hitaasti tointua. Mitä oli tapahtunut?
Kaupungeissa olivat monet suuret suvut ruvenneet horjumaan, joutuneetpa häviöönkin. Maalla sai ostaa maatilan, herraskartanonkin jokseenkin talonpoikaistalon hinnasta rahan entisen arvon mukaan.
Jos kauppakaupungit olivat köyhtyneet, olivat kauppalat ja kylät loppuun kidutetut. Kurt, talonpoika oli puinut viljansa ja halusi myydä jyvänsä, täytyihänenantaa kauppiaalle maksuaikaa. Ja kauppias syytti käsityöläisiä, ja käsityöläiset syyttivät toisiaan.
Mutta sellaisina aikoina on poikkeuksia — itsestään huolehtivia luonteita, joille yhteinen haaksirikko tarjoo sopivan tilaisuuden itsensä pelastamiseen ja kuivalle pääsyyn.
Heistä tulee hitaasti, mutta varmasti rikkaita miehiä. Ja jos he eivät alusta alkain olekkaan paatuneita, paatuvat he varmasti ja nopeasti.
Sellainen oli aika kauppaloissa ja kylissä, ja sellainen tässäkin kylässä.
Mielissä oli — ainaisen epävarmuuden tähden hengestä ja omaisuudesta — tapahtunut lamautuminen. Tahto oli kukistettu, sydämien rohkeus oli muuttunut ummehtuneeksi, pimeäksi itsensätutkistelemiseksi. Miten olemme me vihastuttaneet Kaikkivaltiaan? Ja millä saisi hänet leppymään? Olihan kyllä niitäkin, jotka käyttivät kauniita verkakankaita, pitkäliepeistä takkia, kirjavia, kiiltonappisia liivejä … mutta he muodostivat kuitenkin vähemmistön! Ja niin kuin kaikki tuo olivat he kai Herralle kauhistuksena.
Jumalahan on — niinkuin Bengt urkujenpolkija sanoi — ei ainoastaan vahva vähäisissä, vaan myöskin vahvamonissa!
Sakset otettiin esille, ja pitkät liepeet putosivat, ja nöyrä arkipuku verhosi kuin veltto säkki noita monilukuisia selkiä ja kylkiä.
Seurakunta oli jakaantunut kahtia. Hännystakit ja kiiltävät napit liittyivät läheisesti yhteen "kirkkoraadissa", kun taas mullankarvaiset arkitakit — ei suinkaan ilmanomaaitsetuntoaan — muodostivat "seurakunnanneuvoston" — Herran oman neuvoston, nuo pienet ja lukuisat! — — — — —
Kylässä oli kaksi itsestään huolehtivaa luonnetta, kaksi, joista olisi riittänyt useammallekin: Klaus Pommerenck ja Peer Pommerenck — isä ja poika.
Isä, jättiläiskokoinen härkä- ja hevoskauppiastyyppi oli syntynyt täällä, mutta oli useimmiten poissa kylästä kauppamatkoilla puoli, jopa kolmeneljännesvuottakin kerrallaan.
Suuren, leveälierisen luuhkahatun alta kiilsi punainen, karkeaviivainen naama verestävine, vilkkuvine silmineen. Alaleuka oli kuin mustalla silkkihuivilla köytetty turpapussi. Jos huivin solmu olisi avattu, olisi luullut pään putoavan.
Mutta siinä se istui, vahvasti kyllä, kiukkuisen itsepäisenä, kuin suljettu pääkirja; luettelo suurista ja pienistä konnankoukuista.
Se aukeni vain hymyilemään, kun se asetettiin kasvoista kasvoihin Peer pojan kanssa.
Ukko oli oman onnensa seppä. Hänen poikansa oli hänen ainoa ylpeytensä. Peer oli saanut kirjallisen kasvatuksensa läheisessä maakuntakaupungissa, oli suorittanut lainopillisen tutkinnon ja päässyt oikeusneuvoksen oikeaksi kädeksi, ahkeraksi, pelottavaksi ja pelätyksi kädeksi, johon rahat ja maallinen hyvyys tarttuivat kuin itsestään, kun tuo kalpean lihavahko lakimiehen pää, sievine, liikkumattomine piirteineen, ei millään lailla saattanut taivaallista puolta huonoon huutoon maallisen työn takia.
Jo nuorena oli viraston notaario selvillä maailman menosta ja asioitten vaatimuksista.
Teologi, joka kiintyy tarkkaamaan tämän maailman puuhia, on mies, joka pahasti paljastaa itsensä. Mutta lakimies, joka ottaa huomioon omansa ja muitten tarpeet toinen silmä aina taivasta kohti käännettynä, on voimakas mies.
Ainoasta ruumiinviastaankin oli hän aikojen kuluessa osannut muodostaa osan voimaansa. Hänen syntymänsä oli maksanut hänen äidilleen — varakkaan talonpojan ainoalle tyttärelle — hengen; Peerille oli se jättänyt pään hiukan vinoon asentoon oikeata olkapäätä kohti.
Kunnianhimoista isää ja kunnianhimoista poikaa oli molempia suututtanut tuo vahinko. Mutta ajan kuluessa, kun kylä ja kauppala taipuivat yhä enemmänpäältä näkyväännöyryyteen, piti Peer vahinkoaan etuna. Hänen ei tarvinnut, kuten muiden,pannapäätään kallelleen. Hän saattoi ilman erikoista vaivaa hakea toisella silmällään lohdutusta ja tukea taivaasta, kun toinen silmä taas haki kunniaa ja etua maan päältä.
Sievää, pyöreää ja kiiltävää, aina mustiin ja siististi puettua kirjuria pidettiin työteliäänä, kunnollisena, kaunopuheisena ja ennen kaikkea nöyränä ja siveänä miehenä, johon aina tuon tuostakin kirkon ja seurakunnan neuvosto sokeasti uskoi, ja jonka johdettavaksi ne sokeasti jättäytyivät.
Lopuksi uskoi hän sokeasti itseensä.
Ja silloin tuli isästä ja pojasta yksi.
Ukko oli ollut poissa koko talven syksyn alusta alkaen.
Tänään oli hän tullut ratsastaen kotiinsa kylään ja lähettänyt heti sanan pojalleen läheiseen hallituskaupunkiin. Vain lauantaisin oli Peer tavattavissa kylässä, hevoskauppiaan kunnianarvoiselta näyttävässä talossa, joka aikaisemmin oli ollut Birgerin perheen kotitalo.
Klaus Pommerenck tervehti poikaansa hyvin lyhyesti tapansa mukaan, ja hiukan sen jälkeen menivät he yhdessä ulos kauniiseen ilmaan.
Huoneet olivat luultavasti tuntuneet liian ahtailta puhelua varten.
He kulkivat alaspäin myllärin taloa kohti, menivät sitten joen poikki sen padon yli, mitä pitkin tie kulkee toiselle rannalle, selännettä kohti, minkä juurella oli kylän puistopahainen — pari kolme puuryhmää hiekkaisen kirkkomäen vierellä, rinteellä, missä vanha kirkko yksinäisenä ja kolkkona kohoaa.
Puisto oli hyvin vaatimaton, vaatimattoman Peerin kylän parhaaksi puuhaama. Tästä pienestä lehdiköstä nuorine istutuksineen, pari penkkiä vanhan poppelin ympärillä, näkyi vain kirkon ylin osa.
Mutta kirkon katon ja tornin takaa saattoi silmä seurata maiseman nousevia aaltoviivoja — vuoren selännettä yhtäjaksoisina lehti- ja havumetsineen — entisajan ritarilinnan valtavia jäännöksiä, jotka nyt muodostivat nykyaikaisen herrasmiehen vähentyneen ja velkaisen omaisuuden.
Ja sinertävän metsän sylistä loistivat maaliskuun kirkkaassa auringossa herrastalon seinät — komeina ja ylpeinä tällaisen välimatkan päästä, vaikka Jumala ja joka mies tiesi, että seoliraunio, sangen tyylikäs ja maalauksellinen raunio, niinkuin pieni harmaa ja yksinäinen kirkkokin.
Tänne puistoon pysähtyi Klaus Pommerenck ja löi kiinni merenvahapiippunsa kannen, heilutellen vartta kuin ratsupiiskaa.
Hänen vilkkuvat silmänsä tähystelivät rohkeasti ja terävästi sinertävää metsää ja herrastalon raunioiden kirkkaita seiniä, kuin hevosparia. Hänen pitkä, vaaleanruskea takkinsa aukeni ja paljasti komeat kirjavat liivit, joista kellonvitjat koristeineen riippuivat vahvalla lantiolla… Hän läimäytteli ratsastuksesta likautuneita kaulussaappaitaan ja hänen kannuksensa helähtelivät. Isän pienet, kiivaat silmät — oravansilmät — tuijottivat pojan pieniin, mutta totisiin kärpän silmiin.
"Penikka, sinähän käyttäydyt kuin elukka!" jyrisi ukko.
Molemmat silmäparit kohtasivat toisensa kuin ratsupiiskapari.
Mutta kohta sen jälkeen olivat Peerin kasvot taas sileät ja pyöreät ja pää lepäsi miettien, asiantuntevana ja välinpitämättömänä toisella olalla.
Hän sanoi kuivasti:
"Minä käyttäydyn aina niin kuin se, mikä olen — sinun poikasi."
Vanhus viittasi piipun varrella ylöspäin metsää ja taloa kohti ja sanoi:
"Tässä minä raadan ja rimpuilen koko elämäni, ettämepääsisimmetuonne, tuonne ylös! Ja sillä aikaa kun minä olen poissa, hajoitat sinä kaiken maahan!"
"Sinne minäkin pyrin!" sanoi Peer.
"Häh!" ärisi Klaus pistellen piipun märällä imukkeella pojan lihavaa, valkoista kättä — jonka pyöreässä nimettömässä välkkyi kapea, sileä kultarengas.
Peer ei vetänyt kättään pois. Se sormus saisi kyllä jäädä siihen, missä se oli! Hän otti vain taskustaan puhtaan nenäliinansa, pyyhki pois isän suun kosteuden ja silmäili omituisella katseella ruskeita hevoskauppiaan käsiä, joiden pakkasen punertamat sormet muistuttivat kultasepän näyteikkunaa markkina-aikana sormuksineen täynnä kiviä, levyjä ja kaiverruksia.
"Niin", sanoi Peer lyhyesti. "Olen mennyt kihloihin kuten näet."
"Olisitpa sitten, hitto vie, voinut ottaavieläköyhemmän tytön, mokomakin pöllö! Mutta se on vale!" ärjyi ukko.
"Se ei muutu siitä minnekään!" vastasi poika. Ja taas kohtasivat molemmat silmäparit toisensa.
Ukko säpsähti. Hän oli tottunut siihen, että poika toimi omin päin ja toimi hyvin.
Piiliköhän tässä jotain? Tai olikohan hänen oma lihansa ja verensä mennyt piloille?
Kun isä ja poika joskus tapasivat toisensa maakunnan pääkaupungissa, missä Peerillä sattumalta oli pieniä lainopillisia tehtäviä, saattoivat he yhdessä viettää hauskan illan. Silloin oli asianajajalla vähemmän halua panna päänsä kallelleen; silloin saivat taivaalliset asiat hiukan levätä, kun taas maalliset tarpeet olivat vallassa. Ja kun isä ja poika Pommerenck aamupuolella erosivat, pulpahteli yksinkertaisen hevoskauppiaan kurkku isällisestä naurusta, sillä tiet ja suunta, johon poika lähti, oli isä nuoruudessaan ja vanhuudessaankin hyvin tuntenut.
Mutta kumpikaan ei ilmaissut mitään toiselle ja nämähän olivat vain sivuseikkoja ja syrjähyppyjä asioitten yleisessä kulussa.
Olikohan tämä sitten jotain muuta? Ja mitä tämä muu sitten oli? — — —
"Olisitko hyvä ja selittäisit asian!" sanoi Klaus, ottaen takkinsa taskusta hollantilaisella tupakalla täytetyn sianrakon ja täyttäen piippunsa.
Peer, joka ei polttanut, otti liivintaskustaan pienen hopeisen nuuskarasian, pisti hyppysensä ruskeaan tomuun hartaana kuin sormiaan vihkivedessä kasteleva katoolinen, nuuskasi, siivoili huultansa nenäliinallaan ja sanoi, valiten tarkasti sanansa, liittäen lauseen lauseeseen, varmana ja varmasti kuin asianajaja oikeuden edessä:
"Minä olen tarkan mietinnän jälkeen ja perehdyttyäni perinpohjin kaikkiin asianhaaroihin kihlannut neito Marguerite Birgerin, neuvosvainaja Herman Birgerin ainoan tyttären, jonka isä on syntynyt tässä kylässä, ja jonka sisarista toinen, neiti Dorothea Birger, yleensä tunnettu nimellä 'täti' Birger, vielä elää, kun taas nuorempi veli Franck…"
Tässä keskeytti ukko:
"Enkö minä mukatiedä, kuka noista hassuista Birgereistä vietä elää, tai ei elä? Enköminäole ostanut heidän, vanhaa taloaan ja korjauttanut sen — suurilla kustannuksilla? — — —"
"Sinä olet", jatkoi Peer häiriytymättä, "maksanut hyvin pienen kauppasumman arvokkaasta omaisuudesta — jaminäsain kaupan syntymään — ja korjaukset olet sinä antanutminunmaksaa — ja nyt täytyy sinun kuunnella minua keskeyttämättä!"…
"Häh", ärisi ukko imien piippuaan, niin että korina kävi kastanjanruskeassa kopassa.
"Birgeriläiset", sanoi Peer, "ovat kyllä tavallaan hassuja, ja tuo vanha hupakko, täti Birger, hiukan enemmänkin, mutta Herman edistyi kuitenkin nopeasti lakimiehen uralla, meni aikaisin pääkaupunkiin, sai verrattain suuren tuttavapiirin ja pääsi nimineuvokseksi. Sitten meni hän naimisiin hupsun naisen kanssa, joka soitti ja lauloi ja kirjoitteli romaaneja ja sai Hermaninkin pään pyörälle, niin että hän löi tehtävänsä laimin. — Sillä hän oli kaunis nainen, ja tytär on hänen sukuaan", lisäsi Peer miettivästi.
"Niin mutta…?" kysyi Klaus.
"Niin — sitten tulivat kaikki nuo vararikot", jatkoi Peer virallisesti. "Ja keskellä vaikeuksia kuoli nimineuvoksetar, ja mies suri sitä kauheasti, löi kaikki laimin ja hullusti kävi ja hullulta näytti kaikki!"
"Mitäs se meitä liikuttaa?" kysyi Klaus taas tupakkapilven keskeltä.
"Sepä sattuu liikuttamaan minua", vastasi Peer ja otti hopearasian esiin.
"Minä toivon, ettet sinä…!" ärjäsi hevoskauppias.
"Niin", sanoi Peer naputtaen kantta. "Minä matkustin pääkaupunkiin viime syksynä, kun sinä olit poissa. Täti Birger tuli nimittäin luokseni itkeä ulisten enemmän kuin tavallisesti ja kertoi minulle joukon asioita ja antoi minulle kasan papereita, joitten joukossa kirjeitä Franck veljeltä, joka oli tehnyt tyhmyyksiä ja kauan sitten livistänyt Brasiliaan…"
"Mitä saakelia se meitä liikuttaa!" huusi Klaus, joka oli alkanut kadottaa kärsivällisyytensä. Peerin pää oli aivan kallellaan ja hän heitti isäänsä silmäyksen alhaalta ylöspäin.
"Pysyppäs nyt nahkoissasi, ukko, tai minä pidän salaisuuteni itselläni!"
"Hurrurrr…!" kuului piipun kopasta.
"Minä huomasin, että tässä oli jotain tehtävää", sanoi Peer. "Ja että täytyi liikkua nopeasti. Minä matkustin Herman Birgerin luo. Hän oli aivan suunniltaan, puhui vain vaimonsa kuolemasta, ja että hän kohta tulisi seuraamaan häntä. Minä pelastin hänet, niin että hän joka tapauksessa sai kuolla asiat selvillä."
Tässä kulki jotain taivaallista notaarion kalpeiden, sileiden kasvojen yli, ja hän jatkoi:
"Herman Birger kuoli nimittäen minua itsensä ja ainoan lapsensa pelastajaksi ja uskoi tämän lapsen tulevaisuuden minulle. Ja minusta se nyt riippuu!"
"Elukka!" mörisi vanhus. "Miksi olet sijoittanut tuon tytön tänne tätiBirgerin luo? Eikö sinulla ole kylliksi hempukoita pääkaupungissa?"
Peer nosteli ainoata olkapäätään — ja sanoi:
"Aion nyt helluntaina mennä naimisiin neito Marguerite Birgerin kanssa, koska hän hyvin pian on viidensadantuhannen hopeamarkan arvoinen, kaikki menot perinnöstä pois luettuina!"
Piippu erkani äkkiä vanhan hevoskauppiaan suusta ja alaleuka paisui pussissaan:
"Mistä ne rahat tulevat?" kysyi hän. "Putoavatko ne kuusta?"
"Ne kuuluvat minun vaimolleni Franck Birgerin ainoana perillisenä, tuon sedän, joka meni Brasiliaan ja kuoli jättämättä perhettä jälkeensä!" sanoi Peer ja pullisti pyöreää rintaansa tiukkojen, mustien liivien alla.
"Onko sinulla se kirjallisesti?" kysyi Klaus matalalla äänellä, hymyilemättä.
"Kaikki paperit ovat järjestyksessä!" hymyili Peer. "Ei puutu muuta kuin — minun hääni!" — —
Nyt oli taivaallinen ilme kokonaan kadonnut lakimiehen kasvoilta. Pistävä auringonpaiste, raikas tuuli ja sangen vilkas keskustelu olivat nostaneet kalpean pyöreille poskille heikon punan. Hän näytti mieheltä, jolla on hyvä omatunto, hyvä ruuansulatus ja koko elämän toiminta järjestyksessä.
Hän puheli itsetietoisesti, huolimattomasti:
"Tuo Franck ei ollut ainoastaan kevytmielinen velikulta, vaan aika mies. Hän tuli toiselle puolen paraaseen aikaan, erään hampurilaisen kauppahuoneen palveluksessa, osti kaivoksia, möi metsää, piti konttooria ja pankkitiliä Riossa, ja oli juuri purjehtimaisillaan takaisin Bremeniin auttaakseen veljeään, joka aikoinaan oli tukenut häntä.
"Silloin vei kuume hänet. Hän on poissa, veli on poissa, veljen vaimo on poissa. Jälellä on vain Marguerite ja täti Birger.
"Täti Birgeristä pääsemme me helpolla. Kaikki on selvillä. Kukaan ei tiedä mitään. Minun tuleva vaimoni kaikkein vähimmän. Asiapaperit ovatminulla.
"Ja nyt, ukko, saatamme alkaa katsella ympärillemme tässä kylässä ja pitäjässä! Herrasmies tuolla 'hovissa' — no, hän on vain hylky. Me voimme antaa hänen olla paikoillaan sen lyhyen ajan, mikä hänen kuolemaansa kuluu — tai saatamme kohta myydä kaikki pakkohuutokaupalla. 'Kirkkoneuvosto' on hieman arka hänestä — vanhastaan. Saimmehan häneltä kirkon, kirkonmäen ja puiston mitättömästä hinnasta. Mutta seurakunta ei ole voinut koskaan sietää hänen elosteluaan tuolla ylhäällä, ja hänen juutalaisnaisensa on tikkuna heidän kaikkien silmissä.
"Me tulemme mullistamaan aikalailla, ukko! Kirkon me revitämme — kaatuuhan se muuten kohta meidän kaikkien niskaan. Bengt urkujenpolkija on varoittanut meitä. Tuo karannut poropeukalo, joka soittaa urkuja, ei edes uskalla tarjota meille oikeata soittoa. Kirkon täytyy pois, urkurin täytyy pois. Me emme voi antaa armoleipää joka vieraalle, mikä jäytää kuntaa. Bengt ei sitäpaitsi ole tyytyväinen häneen, ja Bengt on luotettava mies, — vanha velikulta — olkoon menneeksi — mutta hyvin vaikutusvaltainen. Sekä Bengt että Sidsel muori ovat tyytymättömiä urkujensoittajaan. He sanovat että 'hän pitää meitä kaikkia mitättöminä', ja että hänellä on omat mielipiteensä sekä jumalanpalveluksesta että veisaamisesta.Hänellä, tuolla raukalla,omiamielipiteitä!
"Sellaista väkeä emme me voi sietää keskuudessamme! Ei, ukko! Sinä ja minä, me tahdomme saada sekä julkisen että yksityisen mielipiteen käytettäväksemme, ja se on seuraava Pommerenckin sukua tuonneylös, missä me kohta olemme kuin kotonamme!…"
Näin sanoen viittasi Peer Pommerenck ylöspäin, ei aivan taivasta kohti, mutta puoliväliin sinertävään metsään päin, mikä verhosi tilan ja kartanon.
Vanha Klaus Pommerenck pisti sanaakaan sanomatta merenvahapiippunsa taskuun — ja käsivartensa pojan kainaloon.
Nythymyili isä. Poika oli kuitenkin ja tuli olemaan hänen ylpeytensä.
Ja hymy seurasi häntä, kun hän samana iltana lähti kylästä hehkuvan punaisena auringonlaskussa tyhjennettyään pari pulloa sodanaikuista, erinomaista ranskalaista viiniä, jonka molemmat olivat jakaneet viettäessään hauskan illan.
Auringonlaskun valaistuksessa ratsasti jättiläismäinen hevoskauppias pois pitkälle matkalle. Ja vuorijonon ylimmällä harjalla pidätti hän rotevan westfalilaisen hevosensa ja katseli hymyillen linnanraunioiden loistavia seiniä ja pientä, harmaata kirkkoa alhaalla:
"Tuolla", ajatteli ukko, "vihitään siis minun poikani ja viisisataatuhatta hopeamarkkaa. Jos vain joku voisi sanoa minulle,kuinkapaljon perintöveroon menee?"…
Ja hän alkoi pelätä, että Pommerenckin sukua petettäisiin.
Herraskartano — maatila.
Talolla ja tilalla oli nimi, jota ei kukaan enää käyttänyt jokapäiväisessä puheessa.
Hyvin vanha nimi, josta sadut ja tarinat soivat, nyt peittyneinä aikojen unhotukseen niinkuin puoleksi kukistunut talo homeeseen ja sammaliin.
Herraskartanoa kutsuttiin yksinkertaisesti "kartanoksi", ja herrasmiestä, joka asui siellä, "mieheksi".
Päärakennus oli puoleksi sorana, torni kokoonlysähtänyt, vanhoilla niityillä kasvoi villimetsä, ojat pajupensaiden ja kaislojen peitossa.
Raunio, joka sijaitsi sellaisella paikalla, että se kohosi korkeammalle koko vuorenselännettä, jota peninkulmien alalla peitti vanha lehti- ja havumetsä, paikkakunnan koriste, tilan ylpeys, "miehen" viimeinen tulolähde.
Hän olisi ehkä voinut pelastaa itsensä hakkauttamalla.
Hän ei hakkauttanut.
Hän istui päivät pitkät viimeisessä nojatuolissaan, jonka kiiltäväksi kuluneessa selkänojassa oli puoleksi himmentynyt vapaaherran kruunu.
Tuoli seisoi madonsyömällä tammipuisella korokkeella, aivan ikkunan ääressä — yhden niitä harvoja, joista vielä saattoi katsella ulos.
Siinä istui hän, suvun viimeinen jäsen, leininlyömänä, ravistuneena, nuoruudestaan kaatuvatautisena, pilkaten elämän turhamaisuutta — jolle hän antoi täsmälleen sen arvon, minkä hän oli sille antanut, silloin kun hän vielä tanssi ja ratsasti, soitti huilua ja pelasi korttia — pitkien tiedottomuuskohtausten ja hiukan pitempien "valoisain hetkien" vaihdellessa.
Hän istui tähystyspaikallaan ja katseli alas kirkonmäelle päin.
Hän katseli kirkkoa, joka sai kiittää hänen esi-isiään olemassa olostaan, ja puhtaasta, ylhäisestä tyylistään samaa rakennusmestaria kuin vanha vapaaherrallinen linna rakennustapaansa.
Kirkkoa, joka näytti liukuneen irti linnasta kuin sielukkaampi ilmestys ja pysähtyneen viimeiselle kukkulalle kylän ja laakson yläpuolella. — — — — —
"Mies" istui siis siinä valtaistuimellaan ikkunan ääressä, ja kiskoi esiin kellahtavia pitsikalvosimiaan aamunutun poimujen alta, ja hymyili pilkallisesti kun hänen vapisevat sormensa vielä rypistelivät repeytyneitä pitsejä. — — —
"Rally!'" huusi hän, äänellä, joka kerran oli kaikunut kuin metsästystorvi ja nyt muistutti pärisevän puupillin ääntä.
"Rally! Etkö kuule? Rachel —nom d'un cochon— Mamsell Pfefferkorn— MammyZum Teuffel!Minä tukehdun — Tuo minulle kauralientä. —Tai mene isiesi luo, Abrahamin, Iisakin, Jaakobin — — — ho, ho,ho!…"
"So sachte, so sachte, Mand!" [Hiljempaa, hiljempaa mies!] kuului viereisestä huoneesta hyväntahtoisen, syvän naurun säestäessä. — Ja tämä huone oli vielä vaatimattomammin kalustettu kuin "miehen" kammio; siellä oli vain yksi ainoa huonekalu suurta uunia vastapäätä, hienojalkainen klaveeri, jonka koskettimet puolihämärässä loistivat kuin suvun jäsenten kauan sitten soittamasta lakanneet, kalpeat luurankosormet.
Miehen luo tuli keski-ikäinen, lyhyehkö, korkeapovinen nainen puettuna yksinkertaiseen, mustaan villapukuun. Valkeita, lihavia käsivarsia peittivät pitkät, neulotut sormettomat hansikkaat, valkean, paisuvan kaulan ympärillä oli musta kivihelminauha. Leuka kaksinkertainen, punaisine, hymykuoppaisine poskineen. Tukka riippui noenmustina, siellä täällä harmahtavina kiharoina. Silmät olivat mustat, sametin pehmeät kuin itämaiden yö, ja niistä säteili hyvyyden ja terveyden loiste, mikä vallitsi rauniota nojatuolissa ja paistoi kirkkaana keskellä talon autiutta ja häviötä.
"Ei saa kiukutella Rachelille, eikä puhua pahaa Pfefferkornista, ukko hyvä! Tässä on liemi — juokaa terveydeksenne!"
Ja israelitar nauroi kaataen lämpimän liemen korkeaan, hiottuun kristallilasiin — viimeiseen juhlalasiin tyhjästä kulmakaapista — ja antoi miehelle juoda.
Sillä hän tahtoi juoda vain pikaristaan — vaikkapa vain kauralientä.
Hän irvisteli lopetettuaan, ollen muka välittämättä avusta. Mutta hän katseli salaa kiitollisena mamseli Pfefferkornia, kun hän loi alas silmänsä ja kaksoisleukansa, ja loi tyytymättömän katseen ulos vihreästä akkunaruudusta.
"Eikö yhtään ihmistä tule tänä iltana? Eikö kultavarpunen, eikö punatukkainen sotatyttökään tule, eiköMonseigneurtule?"
Rachel pani lihavan kätensä hänen tuolinsa selustalle, taputti häntä olalle kuin lasta viihdytellen; nousi varpailleen kuluneissa kengissään … katseli ulos … hymyili:
"Gut Schabbas! Nyt täyttyy talo!"
Grethi tuli ja pikku Babli tuli.
Rachel oli eräänä päivänä tavannut molemmat tytöt metsässä.
Se oli viimeinen joulupäivä, yksi noista melkein joulu-ilottomista, kun lumirännän kuihtuneet hiutaleet pyöriskelevät tiedottomina ympäriinsä sadekuurojen ja tuulenpuuskien välillä. Ilma oli raakaa, puut itkivät — ihmiset olivat kivuloisia ja heikkoja, häijyjä tai nyreitä.
Rachel oli itsekin lähtenyt metsään, hameenliepeet käärittyinä ja sadehattu päässään, haihduttaakseen lyhyeksi ajaksi taloudellisia huoliaan, joita hän kotona lujalla tahdollaan koetti hymyillen ja piilotellen karkoittaa.
Että talon ja miehen häviö oli lähellä, ja että sitä voisi viivyttää vain lyhyen hetken, siitä oli rohkea Israelin tytär täydellisesti selvillä. Ja tuo viivytyskin maksoi rahaa, päänvaivaa, sata pientä, monta suurta juonta — Jehovan valitun kansan kekseliäs tytärkin saattaa hetkisen epäillä Herran apua — ja tuon kerran kauniin, aina lämminsydämisen Rachelin mustista silmistä vieri katkeria kyyneleitä sileille poskille, niinkuin vesipisarat valuivat pitkin puiden sileätä kaarnaa, puiden, jotka eivät enää voineet torjua häviötä, vaikka nenytkaatuisivatkin kirveen iskuista, sillä nythän ei millään ollut arvoa, ei tarvepuilla eikä haloilla!
Hän kulki itkien, nyyhkytti ja valitteli Herralleen ja Jumalalleen. Jospa hän edes olisi nuori, kaunis ja solakka, kuten silloin kunhän, mies, oli ottanut hänet parhaaksi ystävättärekseen, itse hyljättynä, hyljättyään monen monta ystävätärtä! Silloin kai auttaisi Herra häntä pääsemään hyviin naimisiin, niin että hän voisi auttaamiestäkin!
Ja juuri kun hän ajatteli tällaista, antoi hän itselleen ajatuksissaan korvapuustin: "Saitkos, saitkos!" mutisi hän. "Sinä ajattelet ilkeästi, halpamielisesti, Rachel, sillä ethän sinä tahdo jättää häntä päiväksi, et hetkeksikään, häntä, jota sinä hänen avuttomana ollessaan rakastat ehkä syvemmin, vaikka toisin kuin hänen voimansa ja kunniansa päivinä!"
"Taipukaamme … kunnioittakaamme Jumalaa… Ole kiitetty Herra minun Jumalani siitä, että annoit tyttärellesi lämpimän ja uskollisen sydämen!"
Ja sitten niisti hän huojentuneena ja lohdun saaneena nenäänsä … ja samalla huomasi hän molemmat nuoret neidot, jotkamyöskinnäyttivät hakevan metsältä apua kodin huolia vastaan.
Ainakin kulkivat he siellä itkien yhdessä — pitkä ja solakka hiljaa, pienempi äänekkäästi ja kuuluvasti nyyhkien.
Nyt itki joulu-taivas, pilvet, puut ja kaksi pikku tyttöä … muttaRachel hieraisi nenäänsä viimeisen kerran ja meni heitä vastaan.
Pienemmän tunsi hän nimeltään — niinkuin kaikki tunsivat toisensa tällä paikkakunnalla — tiesi, että tuo lapsi kastanjan punaisine hiuksineen oli Babette, jota sanottiin Babliksi, että hän oli n.s. "sotalapsi" vainovuosien ajoilta, kaiketi hedelmä, ja sangen eloisa hedelmä, erään upseerin asuntoajalta nuoren, helposti syttyvän lesken luona; että hurskas tohvelintekijä, joka oli lapseton, mutta ei sydämetön, oli ottanut hänet lapsekseen lesken kuoleman jälkeen, lukuunottamatta sitä, että hän joka vuosineljännes nosti sopivan elatusavustuksen kunnan viranomaisilta.
Toista tyttöä ei Rachel sitävastoin tuntenut. Hän näki hoikan, kauniin neidon, suurine, ilmeikkäine silmineen, suurine, kiharoine tukkineen, joka ei oikein tahtonut pysyä vangittuna leveäreunaisen sadepäähineen alla…
Käsi, mikä piteli huivia koossa nuoren, hienon, täysin kehittyneen rinnan yllä, oli paljas, valkea ja kapea, selvin, sinertävin suonin…
Hän oli kai äsken tullut paikkakunnalle — oli uutuutena viehättävä katsella … ja naisethan huomaavat kaiken terävästi ja nopeasti ensimäisellä silmäyksellä. Ja neiti Pfefferkorn ajatteli itsekseen: Nuohan tuottaisivat hupia miehelle ja minullekin raunion yksitoikkoisessa autiudessa!
"lapsukaiset!" sanoi hän "tehän olette molemmat kuin läpimärkiä varpusia, kun minä taas muistutan kastunutta varista. Ettekö tahtoisi tulla kartanoon kuivaamaan vaatteitanne — ja silmiänne", lisäsi hän, hymyillen leveää, hyvää, lihavaa nauruaan.
Grethi näytti pelästyneeltä, ehkäpä hiukan loukkaantuneeltakin. Bablia paleli ja hän tahtoi mielellään nähdä kartanon, josta kerrottiin mitä kummallisimpia juttuja.
Ja kädenkäänteessä, Grethin voimatta estää sitä, kertoi tyttönen sillä aikaa kun he kaikki kolme kulkivat herraskartanon tuuheaa puistokujaa pitkin, että Grethi oli tullut tänne pääkaupungista — koska hänen vanhempansa kuolivat muutaman viikon väliajalla; että hän nyt asui täti Birgerin luona; että notaario Peer Pommerenck kävi siellä joka viikko; että hän oli "pelastanut" nimineuvos Birgerin, Grethin isän, vararikosta tai vankeudesta; että hän nyt oli kihloissa Grethin kanssa; että täti Birger oli niukoissa oloissa elävä vanhapiika; että hän siunasi varakasta, viisasta ja jumalista Peer herraa; että molemmat ystävättäret inhosivat notariota, yhtäpaljon kuin he rakastivat toisiaan; että he olivat yhtä ystävättömiä ja avuttomia ja että he sen vuoksi kuljeskelivat metsässä itkemässä — — —
"Kas, kas! Mitä minä kuulenkaan?" huusi Rachel lyöden kätensä yhteen ja sitten molempien pikkulintuparkojen hartioille.
"Mennään sisään, lapsikullat! Ehkäpä Jumala auttaa meitä kaikkia!" — — — — —
Niin syntyi tuttavuus. Ja talvi kului.
Nuoret neitoset elähyttivät raunion autiuden ja toivat eloa tyhjiin komeroihin ja rappukäytäviin, soppiin ja huoneisiin, ritarisaleihin ja juhlahuoneisiin, joista puolet oli niin rappeutuneita, että vain vanhat, kotiutuneet "aaveet" saattoivat asustaa niissä.
Ja sen ne tekivätkin sekä tarinoiden että oman oikeutensa mukaan.
Grethi tunsi nopeasti kotiutuvansa kartanossa, missä hän monta kertaa viikossa kävi.
Hänellä oli oma tapansa hiipiä ulos ja sisään — hiljaisen veitikkamainen, mietiskelevän "haaveileva" — lyhytsanainen, kun Pfefferkorn tahtoi ottaa liian tarkan selon hänen tunteistaan, lyhyesti taittava, kun isäntä kohteli häntä liiaksien garcon[tuttavallisesti].
Hän nimitti Grethiä "kultavarpuseksi", tarkoittaen hänen paksujen kiharoiden hiustensa kiiltoa, mihin arinkin päivänsäde varjojen täyttämässä linnassa kiintyi, tai lasketellessaan pilaa kauniille tytölle hänen tulevan sulhasensa takia.
Se loukkasi ja suututti Grethiä — ja mies lopetti viimein.
Hän oli kuitenkin, huolimatta hillittömistä vihanpuuskistaan, aatelismies.
Hän oli matkustellut, seurustellut aikansa johtavien miesten ja naisten kanssa. Hän oli ollut upseeri, oli yritellyt diplomaattisella alalla ja aina oli hänen ruumiinsa ollut heikompi kuin hänen henkensä voima.
Hän oli epätoivoissaan väsynyt viettämään elämää, jonka kuluessa hän tunsi kylmän jäähenkäyksen joka päivä lähenemistään lähenevän.
Hän eli edelleen juutalaisnaisen ylläpitämänä, ja hän oli kiintynyt sillä, mitä hän nimitti "möhkäleeksi" vasemmassa kyljessään, tuohon naiseen, jota hurskaalla ja kunniallisella paikkakunnalla inhottiin hänen uskontonsa ja hänen suhteensa takia herrasmieheen — ja samalla kertaa siedettiin häntä kuitenkin tuolla "ystävällisellä" seudulla, sillä olihan mies kuitenkin aatelisherra!
Tämän huomasivat Grethin suuret, vakavat silmät pian, ja hän rupesi pitämään heistä molemmista, juutalaisnaisesta ja aatelisherrasta.
Hän kulki hiljaisen kevyttä käyntiään, istui haaveilevan yksinäisenä sopissa, jättäen Bablin, "sotalapsen", meluten herättämään kaiun kuolleissa huoneissa ja molempien asukkaiden nuoruuden muistelmissa. Mies ja Rachel toruivat lasta, — hymyilivät hänelle ja hänen kanssaan, ahtoivat häneen makeisia ja kotona leivottuja kakkuja… Ja niin kului moni surullinen iltapäivä yksitoikkoisina viikkoina.
Ja sunnuntaisin tuliMonseigneur.
Herrasmies nimitti vanhaa urkuria sillä nimellä.
Grethi ei ymmärtänyt tämän nimityksen merkitystä, eikä tottumuksen vuoksi tiedustellutkaan sitä. Hän tiesi vain, että nimi tarkoitti mestari Olliviertä, pitäjän rappeutuneen, pienen kirkon hiukan raihnaista, vanhaan tapaan puettua urkuria.
Sen kirkon, johon hän heti oli kiintynyt nuoren innostuksensa halulla ihailemaan kaikkea, mitä tuolla puolen laaksoa uhkasi kato, vastakohtana sille, mikä alempana kylässä pyrki kohoamaan ilmoille.
Hänestä tuntui, kun hän muutaman kerran oli nähnyt ukon, että aina kunhäntuli, muuttui kaikki vanhassa talossa kaksinkerroin hiljaisemmaksi, ylevämmäksi ja hienommaksi.
Häntä suututti, että Babli saattoi hyräillä ja juoksennella ympäriinsä, kun sunnuntaivieras tuli.
Ja hän oli iloissaan siitä, että Rachel, Babli ja hän itse aterioivat isossa keittiössä, etteivät herrat häiriytyisi shakkia pelatessaan, jolloin olisi saattanut kuulla "kuolemankellon" tikutuksen mädänneessä seinälaudoituksessa.
Myöhemmin tarjoiltiin vaatimaton illallinen ukon huoneessa ja Rachel jaBabli palvelivat isäntää ja vierasta vuorotellen.
Grethi pysyi syrjässä piiloutuneena viereisen huoneen nurkkaan, ajatellen lapsuutensa valoisia päiviä vanhempiensa kodissa.
Kun "mies" sattumalta tunsi ruumiilliset kärsimyksensä pienemmiksi, saattoi hänen omituisesti värisevä naurunsa tunkeutua ulos huoneesta ja herättää kaiun tyhjässä musiikkihuoneessa, missä hoikkajalkainen klaveeri seisoi odotellen henkien käsien kosketusta. — — —
Ja kun pöytä oli katettu ja isäntä sanonut iroonisen kohteliaan: "Mahlzeit, Monseigneur!", kun kaksipuoliset ovet olivat narahtaen auenneet sivuhuoneeseen, työnsivät Rachel ja urkuri miehen nojatuolineen sinne. Kamiinin nokiseen kitaan sytytettiin tervaksinen valkea eikä yksikään lamppu tai kynttilä saanut oikeutta häiritä. — — — — —
Ja nyt painautui Grethi syvälle ikkunakomeroon kyyryyn, kädet leuan alle — huolimatta vedosta, joka rikkinäisten ruutujen kautta kulki hänen ylitseen saaden seinien risaiset tapetit heilumaan kuin "kummituksen" huokauksesta…
Hän seurasi silmiensä lämpimällä hehkulla kuin sointuaaltoina läikehtivää, ruudukkaalla permannolla leikkivää kuvastusta. Hän näki, kuinka loimo, huokuen värejä, henkien säveleitä, ympäröi urkurin tuolin klaveerin edessä, nousten kuin pehmeä, ruskon punertama vaahto tuolin selkää ylös, valaisten mestarin kädet, jotka juoksivat valosta varjoon ja varjosta valoon, aivan kuin ne olisivat olleet niiden henkien kädet, joita kone niin kauan oli odottanut.
Ja hänen vartalonsa, joka ensi silmäyksellä oli näyttänyt Grethistä heikolta ja kärsivältä, kasvoi, suoreni ja norjentui, kun väriloimun vaihteleva aaltoilu sai hennon klaveerin vapisemaan…
Grethi oli kasvanut soiton keskellä kotonaan, missä äiti soitti spinettiä ja harppua — tuo haaveileva ja tunteellinen äiti — aikana, jolloin koko maailma tunnelmoi ja haaveili, kun ei voinut ajatella eikä toimia.
Grethi soitti hiukan itsekin ja hän tunsi suurimman osan siitä musiikin paljoudesta, joka entisiltä ajoilta uuden vuosisadan mukana tunkeutui ihmismaailmaan valloittaen ja pitäen hallussaan sydämet, samalla kertaa kun "suuri valloittaja" ei ollut voinut pitää maita hallussaan.
Hän seurasi istuessaan siinä pimeässä ikkunakomerossa kohoavaa hohdetta, joka ajeli varjoja edellään, siksi kunnes se näytti tarttuvan urkurin koko vartaloon pannen kädet ojentumaan ja pään sankaripiirteisenä kohoamaan — — — tuon miehen jättiläispään, hänen tulkitessaan tuntikausia Gluckin, Mozartin, Haydnin, Clementin rikasta, suurta musiikkia ja lopettaessaan vapauttamalla itse valtameren, Beethovenin hengen, maininkien jyrinänä näppäimistöstä … kun se Grethin mielestä oli päästänyt vain lapsellisen helinän hänen liikutellessaan koskettimia.
Hän ei uskaltanut liikahtaakaan nurkassaan ja kuitenkin olivat hänen jäsenensä melkein lamaantuneet epämukavassa asennossa. — — — Suorastaan vapautuneena kuuli hän herrasmiehen tuolissaan päästävän äänekkään huokauksen, jolle hän heti koetti antaa koomillisen merkityksen taputtamalla käsiään ja änkyttämällä: "Hyvä Monsignore! Soitelkaapa nyt omia kuvitelmianne!"
Mutta urkurin ääni kuulosti lempeän leikkisältä samalla kun hän löi soinnun:
"Täällä soitan minämestarinteoksia, siinä määrin kuin muistan ne ulkoa! Ja minä soitan kaikkea, mitä klaveerille sopii! Jos haluatte kuulla urkurin soittavan omiaan, niin menkää kirkkoon … mutta siellä saan minä soittaa vainhillitysti!"
Herrasmiehen tuolilta kuului rykäisy ja hän sanoi kuivasti, pistävästi:
"Kestääpä tuskin kauan ennenkuin minuakannetaankirkon permannolla. Vahinko, etten silloin voi kuulla teidän soittavan minulle … sillä minulle te kai soitatte täydellä äänellä?"
"Kirkko ei voi kestää täyttä ääntä!" kuului urkurin vastaus."Holvikatot saattavat luhistua!"
"Sittenhän me molemmat saisimme säätymme mukaiset hautajaiset!" naureskeli aatelismies.
Ja molemmat herrat olivat vaiti.
Hiukan sen jälkeen huomasi Grethi tilaisuuden tulleen ja hiipi kuin varjo seiniä pitkin ulos ovesta, rappukäytävää alas.
Rautaisessa jalustassa paloi talikynttilä. Häntä paleli ja hän ei huomannut sitä. Hän painoi kädellään rintaansa ja huomasi, kuinka levotonta siellä oli. Hänestä tuntui, että levottomuus oli suloista, että se levisi kaikkialle raunioilla, kiemurteli rappukäytävissä, jotka huokailivat itsestään — varjoissa, jotka tulivat ja menivät tulen hohteessa, kuin tanssien menuetin, gavotin, scherzon, andante con moton tahdissa. Oi, mitä kummittelua se oli?Nyttiesi hän, että vanhassa linnassa kummitteli … ja kuinka hän rakastikaan sitä! Aina tahtoisi hän olla kiitollinen sen asujamille — aina hyvä ja lempeä kaikille — vanhalle urkurillekin!
Olikohän oikeastaan niin kovin vanha?
Grethi oli liikutettu kyyneliin saakka …hänei koskaan koskisi sormellaankaan klaveeriin…
Sen sijaan tahtoi hän kuulla mestari Ollivier'n "soittavan omiaan" kirkossa.