»Vieras istuu — tässä on tuoli. En ole vielä nimeäkään kysynyt.»
»Mooses minun nimeni on», sanoi vieras.
»Niinpä. Vaan entäs sukunimi?»
Mooses punastui, ja käsi kohoutui sokeitten silmien eteen kuin häpeän peitteeksi.
»Minä, hyvä isäntä, olen niitä semmoisia, joilla ei omaa sukunimeä olekaan, kun ei ole mitään sukuakaan. Kasvatusisäni Aletuisen nimellä olen kirjoissa kulkenut.»
Nähdessään sokean nuorilla kasvoilla kuin oman verensä häpeästä leimahtavan isännän sydämen yllätti voimakas säälinpuuska. Hänen huulensa tapailivat äänettöminä sanoja, niinkuin hän vastoin tahtoansa aikoisi hämmästyttää Moosesta ilmaisemalla hänen salatun syntyperänsä. Mutta melkein samassa hän huiskautti torjuvasti kättänsä ja yhteenpuristettujen huuliensa takaa mumisi kuin itsekseen:
»Hm… hmm…! Eihän nimi miestä pahenna Moo… vieras istuu, on vapaasti kuin kotonaan — ihan kuin kotonaan. Minä pistäydyn vähän asioillani, mutta tulen tuokiossa takaisin.»
Hän jätti Mooseksen yksin kamariin hieman oudolta tuntuvaa ystävällisyyttä kummeksimaan, meni tupaan ja sanoi tallimiehelle:
»Riisu vieraan hevonen talliin ja anna apilasta eteen. Ota lisäksi aitasta kauroja korvoon ja sipulia leipää joukkoon. Jos hevonen on hiessä, niin anna vettä vasta vähän myöhemmin, ettei saa köhää… Mikä sen tämän nuoren miehen nimi on?»
»Sehvania minä olen», sanoi poika.
»Vai Sehvania. Siellä teidän maanääressä taitaa ollakin vain pelkkiä rohveettoja. Miina vie Sehvanian keittiöön ja antaa suunavaukseksi jotain lämmittävää ja ruokaa niin paljon kuin makoon mahtuu.»
Isäntä palasi vieraspuolelle ja pysähtyi hetkiseksi salin lattialle miettimään.
— Se on ilmoitettava varovin lausein kuin odottamaton kuolonsanoma, sillä äkillinen ilo voi vanhoille sydämille olla yhtä tuhoisa kuin ylen suuri surukin, hän päätteli ja meni keittiöön, jossa emäntä ja Marjaana olivat parhaillaan iltapäiväkahvia juomassa.
»Sepä sattui. Herunee sieltä pannunne pohjasta kuppi kuumaa vieraallekin?» kysäisi hän.
»Vieraalle? Onko tullut vieraita? Ketä?»
»Koettakaapa arvata.»
Isännän äänensävystä ja koko olennosta uhosi niin outoa salaperäisyyttä, että vanhukset käsittivät tavallista harvinaisemman vierailun olevan kyseessä. Viitsimättä kuitenkaan ruveta arvoituksilla leikkimään he tiukkasivat isäntää ilmaisemaan vieraan. Mutta kun tämä ei heti siihen suostunut, katsoi Marjaana häntä kiinteästi silmiin ja sanoi:
»Ellei näin vanhan hupsun unet ole jo merkitystänsä menettäneet, niin se vieras ei voi olla kukaan muu kuin Änän.»
»Entäpä jos olisikin», myönsi isäntä.
»Voi, Herra jumala!» huudahti emäntä. »Mooses! Onko Mooses tullut?Missä se on? Minkä näköinen se on?»
»Siellä on omassa kamarissaan. Tulkaa katsomaan, niin sittenpä näette omin silmin. Mutta muistakaa: ei hiiskaustakaan, ei viittaustakaan siitä — tiedätte kyllä mistä. Eikä Lainalle halaistua sanaa.»
»Vaiomassakamarissaan. Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka sinä samalla olet kova: eikö vieläkään äiti ja lapsi saa tavata toisiaan, vaikka poika tulee kuin Jumalan lähettämänä emonsa luokse? Mutta minä uskon, että vielä ne kerran… Kuule, Marjaana, älä jätä, älä jätä, mennään yhdessä. Pitele minua vähän kädestä — tuntuu niinkuin jalkani eivät jaksaisi pitää päällänsä ja päätäni pyörryttäisi. Älä, älä —, ei niin lentämällä.»
Isännän aukaistua kamarin oven tähystivät molemmat naiset sykkivin sydämin kynnyksen takaa hämärähköön huoneeseen. Odottamansa surullisen näyn asemesta nähdessään kauniin, hienosti pukeutuneen nuorukaisen, mustat silmälasit juhlallisina nenällä, istumassa tuolilla ryhdikkään suorana, he eivät olleet uskoa silmiänsä. Hilliten ilmoille pyrkivää iloansa mummot, huulet hymyssä ja päät maireina kallellaan, tyytyivät vain pari kertaa koskettamaan kämmeniään kuulumattomasti vastakkain.
»Anteeksi — viivähdin vähän — vieras saanut istua yksikseen. Täällä tulee pari naishenkilöä tervehtimään: emäntä ja talon vanha, uskollinen palvelijatar», esitteli isäntä.
Mooses nousi seisoalleen, kumarsi kohteliaasti ovelle päin ja ojensi kätensä tervehdykseen. Siihen tartuttiin kaksin käsin ja puristettiin niin hellästi, kuin siinä kosketuksessa olisi hehkunut välittömästi sydämen lämpö.
»Emäntä?»
»Niin. Noin nuori voisi sanoa minua mummoksikin. Jumalan terveeksi,Jumalan terveeksi … ja terve tulemasta.»
»Kiitos. Teidän kätenne vapisee.»
»Me vanhat vapisemme. Onko hän ollut terve? Miten hän on matkoilla voinut? Ovatko ihmiset olleet hyviä — kotona ja kylässä?»
»Kiitos, kyllä. Ei minulla ole valittamista missään suhteessa — paitsi, tietysti… huomaahan emäntä sen.»
Käsi taputti häntä hellästi olalle.
»Niin, niin. Jumalalle kiitos, että on hyviä oltu.»
Marjaana, joka emännän takana kärsimättömänä vuoroaan odottaen oli tätä kiirehtien hihasta nykinyt, ei malttanut enää odottaa, vaan tarttui emäntää käsipuoleen ja siirsi hänet yksinkertaisesti syrjään.
»No tuohon käteen! Herran terveeks, sanon minäkin. Ja terve tulemasta minunkin puolestani.»
Mooses hiukan hölmistyi.
»Mutta emmekö me ole ennenkin tavanneet toisiamme?» kysyi hän.
»Vo-hooi! Montakin kertaa.»
Näin uhkaavan alun kuullessaan isäntä pui Marjaanalle kiivaasti varoittaen nyrkkiään ja pudisteli tuskaisena päätänsä, ja levottomalta näytti emäntäkin. Mutta Marjaana vain rauhallisesti huiskautti kättänsä: kyllä minä tiedän.
»Mutta mistä Änän… tuota… Mooses — sanotaan me vanhat noin nuorta poikaa vain ristimänimellä — mistä Mooses minut tuntee?»
»Äänestä ja… hm — hajusta.»
Marjaana nyrpisti nenäänsä hiukan loukkautuneena.
»Eipä minussa pitäisi liikoja hajuja olla, joka muutan puhtaan paidan ylleni joka lauantai.»
Alkuun päästyään hän selitti sokealle pääpiirtein koko sikäläisen sukunsa, maailmalle kulkeutumisensa ja tutustumisensa Moosekseen, tämän ollessa vasta mustalaispojan kokoinen. Kyseli kuulumisia: miten jaksaa vanha Aletuinen, miten Saara, Jahnukaiset ja muut hirvaset. Tokaisi lopuksi:
»Joko sitä on Mooseksella niinkuin kaveria?»
»Ei ole», kielsi Mooses, mutta samoin kuin äsken isännän tutkaistessa sukunimeä hän jälleen punastumisellaan ilmaisi, kuinka arkaan kohtaan tämäkin kysymys koski.
»Eikäkö vielä tiedossakaan? Sanoo suoraan vaan, ei me kielitä», ahdisti emännöitsijä.
»Mitäpä syytä olisikaan sitä teiltä näin etäällä peitelläkseni. Olen salakihloissa — ollut jo viime syksystä asti.»
Kuin tyrmistyneinä kuulemastaan vanhukset vilkaisivat toisiinsa, ja laajoin ihmetyksen elein läppäsivät mummot taas kämmeniään kuulumattomasti vastakkain.
»Herra isä! Kuka? Mistä?»
»Ette taida tuntea Lehtimäen Hiljaa?»
»Lehtimäen Hiljaa?… Sekö! Muistanhan minä, kun Saaran kanssa Aletuisen pihakoivun alla istuttiin ja katsottiin teidän sokkosilla leikkimistänne. Se lippari karkasi silloin Mooseksen käsistä, mutta näytätpä — sanon sinäksi, kun ollaan vanhoja tuttuja — näytätpä saaneen jälkeenpäin lujemman otteen. Mutta olekin kärellä ettei lähde uudestaan liesuun.»
Marjaana leväytti sylensä ja halata hätisti Moosesta hartioista.
»Eipä sitten muuta, kuin onneksi olkoon ja lapsia tulkoon.»
»Jumala siunatkoon, Jumala siunatkoon — teitä molempia», toivotti emäntäkin surumielisesti, ristiriitaisin tuntein.
Isäntä, mitä lienee miettinyt, ei puhunut mitään.
»Vai niin, vai sillä lailla on Mooseksen asiat. No, sittenpä juodaankin kihlajaiskahvit», sanoi Marjaana, meni keittiöön ja tuli pian takaisin tarjotin kädessä.
»Mitä tavaraa Mooseksella — sanotaan nyt sitten Moosekseksi — on heinähäkissä?» kysyi isäntä kahvia juodessa.
»Koriteoksia», vastasi Mooses.
»Myytävänä kai?»
»Niin. Ehkä isäntä ostaa jonkin?»
»Ties, vaikka ostaisinkin. Käydäänpä niitä katsomassa.»
Heidän kuormalle tultuaan Mooses kopeloi ensimmäiseksi viulukotelon käsiinsä.
»Onko sekin myytävänä?» kysyi isäntä.
Sokea pudisti kieltävästi päätänsä.
»Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»
Iso-Mannilassa, kuten kaikkialla muuallakin, herättivät Mooseksen työt ihailevaa ihmettelyä ja peitettyä epäilyäkin siitä, voivatko sellaiset mestariteokset olla ensinkään hänen itsensä valmistamia. Enemmän kuin tositarpeen takia saattoi moni saidempikin ostaa jonkin esineen vain sen vuoksi, että saisi näytellä sitä tuttavilleen kuin jonakin harvinaisena ihmekapineena, siksi että oli sokean tekemä. Isäntä aikoi ensi-innostuksessaan tyhjentää Mooseksen häkin pohjia myöten, mutta tarkemmin harkittuaan tyytyi kuitenkin ostamaan vain kaikki jäljelläolevat korituolit, jotka sijoitettiin isoon vierashuoneeseen. Sitten hän meni kamariinsa hakemaan rahaa ostoksiensa maksuksi, mutta naisten mielestä hän viipyi tarpeettoman kauan. Kun hän vihdoin palasi ja antoi setelit myyjälle, tutki tämä niitä kutakin erikseen sormeansa ja kättänsä pitkin mittaamalla. Tarkastuksensa tuloksena hän kummeksien huomautti:
»Isännälle on varmaankin tullut erehdys: satamarkkasten asemesta olette antanut pelkkiä viisisatasia. Tässähän on rahaa enemmän kuin minun koko kuormani ja hevoseni maksavat yhteensä.»
»Ei siinä ole erehdystä tullut», sanoi isäntä. »Kun tässä äsken kuulin, että Mooses aikoo avioliittoon ja tietenkin oman kodin perustamiseen, niin se, mitä summassa liikaa lienee, on tarkoitettu meidän kaikkien yhteiseksi huomenlahjaksemme tuleviin häihin.»
Kun naiset tiesivät isännän tavallisesti pitävän pennin syrjästä ehkä liiankin tiukasti kiinni ja kun he nyt lisäksi käsittivät, että hänen pitkällinen viipymisensä kamarissaan ei voinut johtua muusta kuin raha-arkun ääressä käydystä ankarasta kamppailusta kahden vastakkaisen voiman kesken, oli heistä isännän voitto mammonasta tällä kertaa sitäkin suurempi. Vesikierteet silmissä he nyökäyttelivät kiitollisina liikutuksesta tutisevia päitänsä. Mitä merkitsivätkään heidän tyhjät, kyyneleiset onnittelunsa isännän miehekkään uhrin rinnalla.
Vanhukset odottivat Mooseksen ilahtuvan ikihyväksi ja puhkeavan kiitoksiin niin kuninkaallisen runsaasta lahjasta. Mutta kävikin päinvastoin. Sokea seisoi setelit kourassa kuin lyötynä. Hän ymmärsi asian niin, että isäntä ainoastaan säälistä hänen sokeuttansa kohtaan antoi häälahjansa. Mutta hänen elämänsä raskaimpana taakkana oli tähän asti ollut yksinkertaisten, maitosydämisten ihmisten ymmärtämätön sääli, eikä hän halunnut sitä lajia lisää, ei ainakaan vierailta, tuntemattomilta ihmisiltä. Isännän olisi pitänyt nähdä ja ymmärtää, ettei hän kulkenut hääapua kerjäämässä, vaan myymässä kättensä töitä niille, jotka halusivat ostaa. Oltuaan aluksi kahden vaiheella, miten menettelisi, ettei loukkaisi hyvää tarkoittavaa antajaa, hän vihdoin päättävästi erotti rahoista tuolien hinnan lompakkoonsa ja laski ylijäämän kiittäen isännän eteen pöydälle.
Tämän jälkeen oltiin salissa kotvan aikaa ääneti, ja tuntui puolelta ja toiselta, niinkuin väliin olisi laskeutunut jotakin vierasta ja kylmää.
»Mooses taitaa olla hyvin rikas?» pisti Marjaana, suutahtaneena isännän puolesta.
»Eikä niin rikaskaan, semmoinen vain omillaan eläjä», vastasi sokea vaatimattomasti.
»On tainnut Mooses ennenkin omillaan elää ja kouluja käydä?»
Kuten taanoin pudisti isäntä Marjaanalle taas varoittavasti kättänsä ja estääkseen hänen jatkamasta puuttui itse puheeseen:
»Minä en tarkoittanut lahjallani loukata enkä antaa sitä miksikään vaivaisavuksi, mutta koska Mooses näkyy sen semmoiseksi käsittäneen, niin en minä liioin tahdo tyrkyttää. Olen aina pitänyt niistä, jotka, kuten minäkin, pyrkivät elämässään toteuttamaan sananlaskua: oma apu paras apu.»
Hän veti salin akkunoitten kierrekaihtimet tarkasti alas, sytytti tulen kattokruunuun ja haihduttaakseen välikohtauksen synnyttämää painostavaa tunnetta pyysi Mooseksen soittamaan viulua. Siihen tätä ei tarvinnutkaan kahta kertaa pyytää. Kotoisten kuulijoitten istuessa uusissa korituoleissa salin seinämillä sokea soitti seisoallaan — vanhoille enimmäkseen virsiä ja hengellisiä lauluja. Avarassa huoneessa mahtavina ja tunnelmallisina kaikuvia säveliä kuuntelivat naiset hartaina. Ja Mooseksen eläytyessä yhä syvemmälle soittoonsa alkoi isännänkin sielussa tuntua välitöntä kosketusta hänelle oudoista maailmoista, joissa seteleillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä. Vasta nyt hän saattoi ymmärtää perussyyn Mooseksen järjettömältä ja vähän ylpeältäkin näyttävään kieltäytymiseensä ottamasta lahjaa vastaan ja käsittää sokean soittajan kielteistä vastausta kysymykseensä viulun myynnistä: »Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»
Kesken rauhallista soittoa vanhukset yht'äkkiä hätkähtivät ja vilkaisivat kysyvinä toisiinsa, samalla kuin heidän kasvoillaan kuvastui jännitystä ja levotonta neuvottomuutta. Heidän aavistamattaan astui Laina saliin ja pysähtyi eräälle sisähuoneisiin vievälle ovelle kuuntelemaan. Pään Hyökkäyksillä ja muilla eleillä koetti Marjaana salavihkaa tehdä isännälle ymmärrettäväksi, että odottamattoman kohtauksen selvittäminen jätettäisiin hänen huoleksensa, on hän ennen pahemmistakin pulmista suoriutunut. Kun vanhukset olivat Lainan läsnäollessa jo parikymmentä vuotta keskustelleet tilaisuuden vaatiessa osittain mykkien tapaan, oli heidän jotenkin helppoa silläkin tavoin ymmärtää toistensa ajatuksia. Sormi varoittavasti huulilla isäntä nyökäytti Marjaanalle myöntävän vastauksen. Tämä meni luvan saatuaan Lainan luo ja puhua sopotti hiljaa hänen korvaansa:
»Tämä nuori mies on syntyisin… hm — kotoisin minun synnyinseudultani. Sokea raukka, niinkuin näet. Ehkä haluat häntä kädestä pitäen tervehtiä?»
Saatuaan hyvin epämääräisen vastauksen Marjaana sanoi ääneen:
»Ei Mooses taida tietääkään, että täällä on nuorempiakin kuulijoita kuin me vanhat: talon tytär — haluaisi tervehtiä.»
Sokea pisti viulun kainaloonsa, kumarsi ja ojensi kätensä odottavasti tervehdykseen. Lainan lähtiessä hiljaa kulkemaan häntä kohti ei emäntä, vaikka juuri hän oli enimmän toivonut näiden kahden keskinäistä tapaamista, nyt voinutkaan olla heidän tervehdyksensä näkijänä, vaan pakeni kiireesti keittiöön. Isäntä käänsi katseensa poispäin ja liikutuksesta tärähteli hänen leukansa. Mutta Marjaana vain hymähteli ja hykerteli tyytyväisenä käsiään.
»Hyvää iltaa. Teidän kätenne vapisee — niinkuin emännänkin», sanoiMooses.
»Niin. Äiti on vanha ja minä olen sairas», selitti Laina niukasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että hän ei haluaisi ryhtyä pitempiin keskusteluihin.
»Onko neiti jo kauankin sairastanut?»
»Hm!… Yli kaksikymmentä vuotta.»
»Niin kauan! Anteeksi — mikä neitiä vaivaa?»
Laina mietti hetkisen.
»Sydämessähän se taitaa suurin kipu olla.»
»Eivätkö lääkärit voi sitä parantaa?»
»Ei muut kuin se yksi, joka meidät kaikki tekee terveiksi.»
Niin toivottoman vastauksen kuullessaan joku muu olisi voinut valittaa ja surkutella, mutta omien kokemustensa opettamana Mooses piti parhaana vaieta.
»Laina, tuleppa tänne», kutsui Marjaana. »Istuppa tähän poi… (poikasi tekemään tuoliin, aikoi hän sanoa). Et ole tainnut huomatakaan, ne on tuon sokean pojan tekemiä.»
»Niinkö? Ihmeellistä. Ne ovat kauniita.»
»Ehkä haluat sinäkin yhden kamariisi? On siinä mukava istuaksesi.»
»Kyllä — jos vain annetaan.»
»Si-sinua vartenhan minä…» alkoi isäntä, mutta sai niin äkillisen tarpeen niistää nenäänsä, että lause jäi kesken.
Kun Laina oli istuutunut poikansa tekemään korituoliin, värähti hiukanMarjaanankin ääni hänen sanoessaan:
»No, Mooses, annappa nyt tulla viulustasi mitä siitä parasta lähtee.»
Mooses antoi. Isäntä ja Marjaana olivat ymmärtävinään, että sokea soitti nyt erikoisesti viimeksi tulleelle, että hän sen osanottonsa, minkä äsken jätti suullisesti sanomatta, nyt lausui viulullansa. Ja saattoihan siinä käyrän alla valittaa osa hänen omaakin kohtaloansa. Miten hän olisi mahtanut soittaakaan, jos olisi edes aavistanut osankaan siitä, minkä he tiesivät. Tai, kuka ties, olisi hän siinä tapauksessa iskenyt viulunsa säpäleiksi. Kun soitto oli lakannut ja sen viimeinen sävel irrallisena kaikuna ilmassa värähtänyt, oltiin salissa ääneti tovin aikaa.
»Kiitos. Hyvää yötä», sanoi Laina vihdoin ja poistui kamariinsa yhtä aavemaisen hiljaisena kuin oli tullutkin.
Talvinen ehtoo oli jo pitkälle kulunut. Iltasen syötyä Mooses vietiin maata »omaan kamariinsa». Emäntä itse oli laittanut vuoteen, ja pehmeä se oli. Valot sammutettiin, ja talossa oli taas hiljaista ja pimeää. Mutta Lainan kamarin akkunasta tuikki tuli myöhäiseen yöhön asti. Soiton innoittamana hän pöytänsä ääressä Marjaanan viemässä korituolissa istuen luki isosta puukantisesta perheraamatusta Ilmestyskirjan näkyjä Uuden Jerusalemin ihanuuksista.
Kevättalvella eräänä maaliskuun aamuna lähti joukko talkoomiehiä kirveet olalla hankiaista myöten sydänmaahan kaatamaan hirsiä Mooseksen uutta asuinrakennusta varten. Silmiä häikäisevänä hohti valkoinen hanki aamuauringon kirkkaassa valossa. Harmaana hämäränä huomasi sen sokea Mooseskin, joka Aletuisen taluttamana oli myös mukana. Perille päästyä alkoivat kirveet paukkua petäjien kylkiin, ja katkeamattomana raikuna soi kaikuva metsä. Humahtaen kaatua rysähteli petäjiä hangelle. Kaikki tämä oli Mooseksen sydämelle kuin suloista soittoa. Mutta vanha Aletuinen oli sokean tulevaisuudenunelmista, joista muut miehet eivät vielä mitään tietäneet, hiukan alakuloisella mielellä.
Aletuisessa alkoi nyt työ ja touhu, kalke ja nakutus. Hankiaista myöten ajettiin hirret talkoolla kotiin. Mooses palkkasi muutamia miehiä veistämään ne kuivamaan, toisia halkomaan kiiloilla kiviä perustusta varten. Pari miestä veteli lankkusahalla pukkien päälle nostettuja hirsiä lattia- ja laipiotarpeiksi. Aletuinen teki ovia ja akkunankehyksiä, ja Mooses itse kutoi öin päivin korihuonekaluja uuteen kotiinsa. Siitä oli muuten määrä tehdä samanlainen kuin vanhakin rakennus, paitsi että tuvan ja kamarin piti tulla hiukan kookkaampia ja akkunoiden isompia.
Heti lumen sulattua ryhdyttiin rakennusta salvomaan Aletuisen pihan perälle. Hirsikertojen kohottua niin korkealle, että oli ruvettava akkuna-aukkoja suunnittelemaan ja mittailemaan, sanoi muuan työmiehistä puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan:
»Sitä minä tässä olen itsekseni tuumaillut, että sen täytistäkö tämä rakennus tekee akkunoilla ollenkaan, kun Moosekselle ei niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä, ja huoneet pitäisivät umpinaisina paremmin lämpimänsä.»
»Onhan tuolla akkunat omallakin nokallaan, vaikk'ei hänelle niistäkään liene mitään hyötyä», arveli toinen.
»Silläpä. Voisihan tämän rakennuksenkin ulkoseiniin maalata tuhria näön vuoksi mustat valeakkunat.»
»Kuka ties, vaikka Mooses tähän piankin emännän kemmertäisi, kun niin tulista hoppua pitää tämän palatsinsa valmistumiseksi.»
»Ties hänen senkään. Ne on tuommoiset aistivialliset useinkin hanakampia naisväkeen kuin tavalliset meikäläiset miehet, joista monikin jänishousu pelkää hametta pahemmin kuin ruttoa.»
Mies nurkallaan kohosi rakennus ennen pitkää vesikattoon. Viimeisiä päreitä naulattaessa ruoteisiin ylhäällä katonharjalla iskettiin jo alhaalla permantopalkkeja niskasiin kiinni, ja uunien muuraajat läiskivät kauhoillaan saviseosta tiilien väliin sen kuin kerkisivät.
Jo paljon ennen ajateltua määräaikaa oli Mooseksen rakennus valmis vastaanottamaan nuorta emäntää.
* * * * *
Kun sokean olisi ollut hiukan vaikeaa ja oudoissa ihmisissä kiusallista huomiota herättävää mennä pappilaan vihittäväksi, oli Aletuinen käynyt pyytämässä papin tulemaan heille. Mutta kun olisi voinut näyttää liian vaateliaalta yksistään heikäläisten vihkimisen takia vaivata pappia niin pitkän matkan taakse, hän oli esittänyt raamatunselityksen pitoa samassa yhteydessä. Ehkäpä tuotaisiin joku lapsikin kastettavaksi.
Rovasti oli ensin luvannut apulaisensa, mutta kun oli huomannut pyytäjän kasvoilla pettymyksen ilmeen ja muistellut sitä hetkeä, jolloin Aletuinen ja Saara kantoivat sokean, isättömän ja äidittömän löytölapsen ristittäväksi hänen luoksensa, oli hän tullut kuin liikutetuksi ja sanonut, että kun hän oli ottanut Mooseksen kasteenliittoon, niin tahtoi hän itse tulla vahvistamaan tämän toisenkin liiton. Rovasti oli sanonut haluavansa toimittaa tämän vihkimisen itse senkin vuoksi, että se oli hänelle ainoalaatuinen. Sillä vaikka hän pitkän pappeutensa aikana olikin jo monta avioliittoa solminut, niin ei milloinkaan ennen ollut sattunut, että sokea olisi hänen edessään vihkipallille polvistunut. Määräajaksi sovittiin eräs sunnuntai heinäkuun keskipaikkeilla.
Nyt oli se päivä tullut.
Jo paljon ennen vihkimistoimituksen alkua tuli Aletuisen mökille ensimmäisiä kutsumattomia häävieraita, tai oikeammin sanankuulijoita, muutamia vanhoja mummoja, isot liinaan käärityt virsikirjat kädessä. Heti ensimmäinen silmäys pihamaalle viritti heidän sieluunsa aransekaisen juhlatunnelman: molempien tupien portaitten pielissä seisoi kahteen riviin pystytettyjä koivuja kuin juhannuksena. Keskellä pihaa pienellä, valkoisen liinan peittämällä pöydällä oli vedellä täytetyn pullon suuhun pistetty vertauskuvaksi kaksi orjantappuran oksaa, toisessa punaisia, toisessa valkoisia ruusunkukkia. Aidan ulkopuolella ruhjottivat rovastin isot, mustat vaunut, kun eivät nähtävästi olleet mahtuneet kapeasta portista sisään.
Kartanolla oli salaperäisen hiljaista, kuin mökissä kaikki olisi ollut kuollutta ja huoneisiin hautautunutta. Kerran vain Saara mennä hompsotti aittaansa ja palatessaan näkyi kantavan esiliinansa alla jotakin pyöreätä, nähtävästi viilipyttyä rovastin päivällispöytään. Mutta juhlakoivujen lehtien lipatuksessa hiljaisessa tuulessa, pöytäliinan nurkkien häilähdyksissä, ruusujen kumarruksissa kuin jollekin näkymättömälle, puhdistetussa pihassa, rovastin vaunuissa, kaikkialla tuntui kuiskivan arkisuudelle vieras, pyhäisessä salaperäisyydessään hieman raskas odotuksen henki.
Iltapäivän lähetessä sitä kellonlyömää, jolloin toimituksen oli määrä alkaa, oli Aletuisen kartanolle kertynyt kansaa, kuten vuotta aiemmin Mooseksen palattua pitkältä matkaltaan, nyt kuitenkin paljon enemmän ja kaukaa naapurikylistäkin. Miehet odotellessaan seisoksivat ja tupakoivat sankkana, harmaana ryhmänä rovastin vaunujen ympärillä. Sellaiset ajoneuvot olivatkin harvinainen nähtävyys Hirvaskylän teillä. Muuan uskalikko renkipoika oli kavunnut vaunuun, jossa hän selkäkenossa rehevänä istuen, punaiset pieksut jalassa, hattureuhka takaraivolle työnnettynä ja »rantsalmelainen» letkuvarsi hampaissa pössäytteli suupielestään kessuhaikuja teeskennellyn mahtavana.
»Pois tieltä, alamainen kansa!»
»On siinä kai toista istuaksesi kuin lantakorin terävällä syrjällä kivikkoisella tiellä ajaessasi, salamat silmissä?»
»Kuka porsas se puhuu lantakorista, rovastille?»
»Totta totisesti: että vaikka, näet, on vieterit ja resoorit ja topatut istuimet ja selkänojat, niin sittenkin pitää olla vielä höyhenpatjat pakaroiden alla.»
»Pehmeä se pitää olla pehmeätä vastassa.»
»Mutta kun laittaa lanta-aisoille norjan kiikkulaudan ja sen nenään sitoo täyden heinäsäkin, niin siinä on yhtä pehmeä istua kuin tuossakin, ja kuoppaisella tiellä karkuuttaessa vietraa niin vietävästi, että on ilmaan lentää.»
»Miltä se nyt näyttäisi, kun rovasti ratsastaa nelistäisi kahareisin kiikkulaudalla, liperit kaulassa, kirja kainalossa ja kappa pyrstönä perässä.»
Naisväki istuskeli pikku ryhmissä pihan puolella. Ne ensimmäisinä tulleet vanhat mummot isoine virsikirjoineen olivat jo ajoissa siirtyneet likelle pöytää, huonokuuloisina ollakseen lähellä rovastia tämän saarnatessa. Heidän joukossaan ei paljon puhuttu, mutta se vähä mitä lausuttiin, koski häitä — ei niin paljon tämänpäiväisiä kuin menneitä ja tulevia.
»Ne ovat jo kaukana takanapäin, meidän häämme.»
»Ja niin likellä edessäpäin se päivä, jolloin meidät, kuoleman kihlaamat, jälleen vihitään.»
»Niin, niin… Vaikka eihän sitä sen vihkimäpäivän likeisyyttä tai kaukaisuutta tiedä nuorikaan — ei sekään tämänpäivän morsian.»
»Olet siis sinäkin kuullut…?»
»Olen. Outoja enteitähän siitä Hiljankin kohtalosta vähän kuiskaillaan.»
Ison pihakoivun juurelle oli nuorista ja keski-ikäisistä muodostunut piiri, joka vastustamattomalla voimalla veti yhä uusia tulokkaita puoleensa. Mutta siinä rykelmässäpä olikin Jahnukaisen akka keskeisenä.
»… Lipolla itselläänkään muuta kuin yksi silmä, sanot… Niin on, mutta minä näen sillä yhdellä silmällä ihmisten asioita paremmin kuin moni kahdella. Toissilmäisiä morsiamia ja sulhasia — onhan niitä. Mutta eihän tätä tämmöistä ihmettä, hyvät Jumalan luomat, ole kuuna päivänä kuultu ei nähty, että nyt umpisokea…»
Jahnukaisen akka ravisti rajusti päätänsä, ikäänkuin siten ilmaistakseen asian niin mahdottomaksi, että sitä ei voi sanoin lausua.
»Onhan Mooses aikaansaavampi kuin moni näkevä ja voi elättää vaimonsa siinä kuin joku toinenkin», kuului joukosta sulhasta puolustava ääni.
»Puhu mitä puhut ja olkoon Mooses niin kunnon mies ja koulunkäynyt ja viuluniekka kuin onkin, mutta sen minä sanon, että Hiljana minä en olisi uskaltanut tätä askelta astua.»
»Olisi tainnut olla sen askelen ottajia muitakin kuin Hilja — rikkaampiakin.»
Monet nuoret kasvot sävähtivät punaisiksi, joten puhujan väite tuli verellä todistetuksi.
»Ne on hulluja nämä nykyajan nuoret», kivahti Jahnukaisen akka. »Vaikka taitaahan noissa olla syytä moniaissa vanhoissakin… mutta olkoonpa sanomatta.»
»Miten niin syytä?»
»Jaa, jaa, kyllä ne Saaran metkut tiedetään. Se akka kun Hiljalle tai kelle tytölle tahansa kahvit keittää, niin se saa paremmankin heilakan pikiintymään vaikka turkkilaiseen eli mahomettiin… Mutta kas, onhan Topikin täällä.»
»Mullikanko Topi? Älkää nyt! Missä? Eikös olekin tuolla miessakissa.»
»Mikähän tuuli tuon nyt tänne lennätti, hampparin, joka on ollut maailman kululla viime syksystä asti, kun rukkaset saatuaan ei kärsinyt olla kotonaan Hiljan ja Mooseksen riijuuta näkemässä.»
»Eihän sillä liene mitään palsaa mielessä, se on toisinaan vähän rajupäinen.»
»Että kehtasikin tulla. Miltä mahtanee nyt sydämelleen tuntua, kun saa nähdä entisen morsiamensa vihillä toisen rinnalla.»
»Nauravan tuo ainakin nyt näkyy että hartiat hytkää, mille höröttänee.»
»Taitavat ne semmoisten naurut ja hörötykset olla vain surun peitteenä.»
Jahnukaisen akka vilkaisi ainoalla silmällään ympärilleen ja kuiskasi kuin salaisuutena:
»Ette ole tainneet kuullakaan…?»
»Mitä kuulla?»
»On ilmestynyt risti Hiljan aitan seinään.»
»Risti?»
»Niinkuin se olisi jollakin teräaseella piirretty. Ja sitten on nähty semmoista unta, että Hilja…»
»Hsss… No nyt se alkaa.»
Kuulijat eivät saaneet tietää, minkälaista unta oli nähty, sillä puhelu keskeytyi, kun Saara tuli tuvastaan, käsissä kaksi matalaa, vartavasten tehtyä jakkaraa, jotka hän asetti rinnakkain pihaan pöydän viereen. Pian sen jälkeen tuli rovastikin Aletuisen puolelta ja asettui seisomaan jakkaroiden eteen, sormi kirjan välissä. Kaikkien katseet kääntyivät nyt uutta rakennusta kohti. Kauan ei tarvinnut odottaakaan, kun vihittävät muutamien sulhaspoikien ja morsiusneitojen saattamina astuivat koivukujanteeseen. Siitä eteenpäin piha-aukean yli kävellessä morsian näytti häpeävän sitä, että hänen piti taluttaa sulhastansa papin eteen, kun olisi pitänyt olla päinvastoin. Mooseksella oli punainen ruusu takin rintapielessä, morsian oli puettu valkoisiin, kruununa morsiustyttöjen sitoma kukkasseppele päässä ja maahan asti ulottuva harso takana. Yleisön mielestä oli kaikki sitä myöten hyvin, mutta kun nuorten morsiamien poskilla oli tällaisissa tilaisuuksissa totuttu näkemään ujouden punan hehkua, tuntui oudolta, että Hiljan kasvot olivat miltei yhtä kalpeat kuin hänen pukunsakin.
Rovastin aluksi lukiessa käsikirjastaan aviomiehen ja -vaimon velvollisuuksista toisen toistansa kohtaan Mooses seisoi suorana ja pää pystyssä, niinkuin olisi mustilla silmälaseillaan hiukan pöllömäisen näköisenä tuijottanut rovastia suoraan suuhun. Hilja seisoi hänen sivullaan pää alas painettuna ja silmät suljettuina, näköjään semmoisena, kuin tämä kaikki olisi hänelle vain pelkkää unennäköä. Kun rovasti vihdoin kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja sen pihaan kokoutuneen seurakunnan läsnäollessa teki tavanmukaisen kysymyksensä, ensin sulhaselle, antoi tämä reippaasti ja kuuluvalla äänellä myöntävän vastauksensa. Mutta kun sen jälkeen tuli morsiamen vuoro lausua peruuttamaton »tahdon» sanansa, oli joukossa niitä, jotka pelkäsivät ikävää hämminkiä, levottomina odottaessaan, mitä hän tulee vastaamaan. Eikä lopultakaan kukaan kuullut, mitä hän sanoi, mutta huulien kaksiosaisesta liikkeestä arveltiin, että myönteiseksi lienee hänenkin vastauksensa tarkoitettu.
Toimituksen edistyessä siihen kohtaan, jolloin sulhasen piti ottaa liivinsä taskusta sormus ja pitää siitä kiinni yhdessä morsiamen kanssa, huomasivat lähellä olijat Hiljan käden vapisevan, niinkuin hänellä olisi ollut vilu heinäkuun helteessä. Eikä hänen ulkoa oppimastaan »rakastamisesta myötä- ja vastoinkäymisessä» tullut mitään, yrittäessään lukea sitä omin avuin, niinkuin katkismuksen kappaletta lukusilla, vaan hän sekautui läksyssään, yritti uudestaan, mutta sotkeutui sanoissaan yhä pahemmin. Vihdoin rovastin täytyi ryhtyä sanelemaan edellä, ja morsian liikutteli huuliaan jäljessä. Papin avustamana Mooses painoi sormuksen Hiljan vapisevaan sormeen.
Kun rovasti oli vielä lukenut muutamia rukouksia, pani hän kirjan pöydälle ja ojensi molemmat kätensä siunaavasti jakkaroille polvistuneiden päitten ylle. Vanhan sielunpaimenen siinä asennossa lausuessa loppusiunaustansa: »Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä——-», oli se kaiken muun nähdyn ja kuullun kukkuraksi niin liikuttavaa, että vanhat mummot pöydän likellä irroittivat nenäliinat virsikirjojensa ympäriltä ja pyyhiskelivät silmiään.
Illemmalla, rovastin lähdettyä, vavahteli Aletuisen pihamaa tanssijain askelten alla. Lujimmin löi pieksua ketoon Topi. Hän olikin melkein aina »lattialla» ja hänen tanssinsa oli yhtä liioiteltua ja rajua kuin naurunsakin. Ikävää huomiota herätti se, että morsianta ei näkynyt joukossa ollenkaan. Pahoinvointia kuului valitelleen. Mooses oli mukana loppuun asti ja soittajan levähtäessä antoi hänkin vaihteen vuoksi viulustansa jonkin tanssikappaleen, ottipa osaa karkeloonkin. Lopuksi nuoret nostivat hänet hurraata huutaen ukkomieheksi.
Kartanolla ovat jo kaikki äänet vaienneet, mutta häätaloon jääneistä tuntuu, niinkuin osa juhlahenkeä olisi jäänyt viipyvänä pihan hiljaisuuteen. Morsiustytöt ja muutamia vanhempiakin naisia on pyynnöstä jäänyt Aletuisen aittoihin yöksi. Muuan kotiinsa palaava miesjoukko on istuutunut rantapenkereelle laiturin luokse nauttimaan kesäyön ihanuudesta. Mooses makaa jo kamarissaan ja odottaa nuorta vaimoansa häävuoteelle vierellensä. Mutta häntä ei kuulu. Hilja seisoo tuvan akkunan edessä ja katsoo miettivän näköisenä tyynelle järvelle.
»Etkö jo tule?» kuulee hän Mooseksen kutsuvan äänen oven takaa kamarista.
»Kyllä kai sitä nyt on pakko tulla», vastaa Hilja niin heikolla äänellä, kuin sitä ei olisi tarkoitettukaan kysyjän kuultavaksi.
Hän riisuu seppeleen päästänsä, harson, hääpukunsa, kenkänsä, ja astuu paitasillaan kamariin. Ensimmäiseksi sattuu hänen katseensa mustiin silmälaseihin pöydällä. Hän hätkähtää. Hilja ei ole niitä ennen nähnyt muualla kuin Mooseksen nenällä, jossa ne ovat antaneet hänen kasvoilleen vain jonkinlaista, hiukan synkähköä lisäkaunistusta ja arvokkuutta. Mutta minkä näköistä on niiden takana? Lapsuuden ajoilta hänellä oli niistä vain hämärä, epämieluinen muisto. Ei, hän ei uskalla katsoa miestänsä silmiin.Miestänsä!Olisi antanut olla lasit silmillään tämän ensi yön, maatessaankin — nyt, kun hän kaiken jännittävän jälkeen on sairauteen asti hermostunut, ja kun tämän päivän ja koko kihlausajan levoton odotus ja paisuva pelko ovat tällä avioelämän huippuhetkellä kasautuneet kuin keräksi hänen sydämeensä… Ja kun vielä lisäksi se Topikin…
Kun hän kuitenkin vihdoin äärimmäisen jännityksen ja vastustamattoman uteliaisuuden vallassa vilkaisee vuoteelle ja näkee siellä käsiään häntä kohti kurkottavan ja »katsomaan» kaipaavia sormiaan liikuttelevan miehensä silmien paikalla elottomina muljahtelevat, kelmeät valkuaiset kuin pikku linnun munanpuoliskot, verestävin reunuksin, ryntää hän kirkaisten ovesta ulos ja rientää tuulena laituria kohti.
»Topi!» pääsee hänen suustansa huudahdus, huomatessaan entisen sulhasensa rannalla miesjoukossa.
Hän kääntyy nyt lahdenpoukamaa kiertävälle rantapolulle, eikä hän näe mitään muuta kuin kuolleina muljahtelevat silmävalkuaiset ja ojennetut kädet, joiden värisyttävää koplottelua hän on joka hetki tuntevinaan niskassansa.
Rannalla istuvat miehet ovat ponnahtaneet seisoalle, mutta ovat näkemästään niin ymmällä, etteivät osaa ryhtyä mihinkään toimiin. Kaksi mahdollisuutta voi olla: Hiljaa on kohdannut äkillinen mielenhäiriö tai hän on tullut hiukan liian myöhään katumapäälle ja on nyt karkumatkalla kotiinsa. Kuin takaa ajettu otus hän kiitää edelleen, katoaa vähin rantapensaitten taakse ja ilmestyy taas aukkopaikoissa näkyviin. Juostuaan jo kauaksi laituria vastapäiselle rannalle hän näyttää tekevän äkillisen päätöksen: poikkeaa polulta eräälle rantakalliolle, jonka juurella vesi on syvää. Katsojat näkevät hänen nyt seisovan kaiholla kuin valkoisen haamun, toisen samannäköisen vedenneitona alhaalla järven pinnan alla. Sitten ne molemmat yht'aikaa viittaavat kuin hyvästiksi rannalla seisoviin miehiin ja Aletuisen mökkiin päin, levittävät sylensä, niinkuin ystävykset jo matkan päässä, kohdatessaan toisensa pitkän eron jälkeen, ja lentävät kuin joutsenet toistensa kaulaan kahden avaruuden keskellä.
Nyt miehet eivät enää viivyttele. Tuokiossa kelotaan verkkokoppelin seinältä uistimen siima kokoon, vene lykätään vesille, ja kuin kosken kuohua halkoo pian sen kiitävä kokka. Mutta ehtiäkseen onnettomuuspaikalle vieläkin pikemmin Topi lähtee juosten samaa polkua kuin Hiljakin, riisuu vauhtiaan hiljentämättä takin yltään ja heittää sen polun sivuun, sitten liivit, ja lopuksi nakkaa hatun päästänsä. Kalliolle päästyään hän voimakkaalla henkäisyllä ahmaisee ilmaa keuhkoihinsa, huiskauttaa kätensä ylös ja sujahtaa haukena syvyyteen. Venheessä toimettomina istujat nytkäyttävät ruumistaan vaistomaisesti soudun tahdissa ja kurkottautuvat jännittyneinä eteenpäin, kuin siten kiirehtiäkseen aluksen kulkua. Topi on tunnettu kotikylänsä etevimmäksi ja rohkeimmaksi uimariksi ja sukeltajaksi, mutta kun hän nyt viipyy veden sisässä arveluttavan kauan, alkaa miesten mielessä herätä epäilevää levottomuutta. Oli ymmärrettävää, ettei taitavinkaan sukeltaja niin ankaran juoksun hengästyttämänä, tapauksen järkyttämänä ja sellaista saalista etsiessään voinut olla oikeissa voimissaan. Tai, kuka tietää, jospa hän ei tahdokaan tulla takaisin? Entäpä he yhden asemesta saavatkin uistimellaan naarata kaksi? Vihdoin Topi kuitenkin kohoutui veden pinnalle, upposi uudelleen, nousi taas ja saatuaan rantapiissä maata jalkainsa alle raahasi kantamuksensa kallion sivuun nurmikolle. Mutta samalla hän itsekin horjahti istualle pelastamansa viereen ja silmät suljettuina huohotti kuin palje. Näki, että hän oli katsonut kuolemaa silmiin melkein yhtä likeltä kuin tuo toinenkin.
Kiireesti lähdettiin hukuttautunutta viemään venheellä kotirantaan, jonne Mooses, mökin vanhukset ja yöpyneet vieraat olivat puolipukeissaan kokoutuneet.
»Herra Jumala! Herra Jumala!»
Topi lähti toinnuttuaan niissä märissään polkua myöten takaisin etsimään vaatteitaan ja kuulemaan Hiljan kohtalosta. Pihassa hän tapasi Mooseksen, jota Aletuinen puoliväkisin talutti omalle puolelleen rauhoittamaan ja yöpymään.
»Iltaa. Ei ole vielä tervehdittykään.»
»Iltaa. Topiko se on?»
Puristaessaan toistensa kättä oli heidän otteensa lämpimämpi kuin viime tapaamalla suohaudassa vuosi sitten, joka kohtaus johtui kuin itsestään nyt heidän kummankin mieleensä.
»Sinun kuuluu omakin henkesi siellä järvessä olleen hiuksen varassa», sanoi Mooses.
»Eihän siinä muuten mitään, mutta lienenkö siinä kiireessä ottanut hiukan liian kiivaan sukellusvauhdin, niin puskea jysäytin pääni kovaan pohjaan ja se löi vähän pökerryksiin.»
»Kiitos… Hiljankin puolesta… itse se ei voine sinua enää… milloinkaan kiittää.»
»Niinkö ovat asiat?»
»Niin ne taitavat olla.»
Miehet olivat kantaneet Hiljan hervottomana ja vettä valuvana, mutta kuitenkin vielä lämpimänä, uuteen tupaan ja jättäneet hänet, naisen, naisten haltuun. Hätäännyksissään ja tietämättömyydessään nämä eivät oikein ymmärtäneet, mitä pitäisi tehdä hukkuneen henkiinpelastamiseksi. Joku arveli, että olisi pitänyt heti Hiljan maalle saatua sitoa nenäliina tai muu vaate tiukkaan hänen suunsa eteen, ettei ulkoilma olisi päässyt keuhkojen yhteyteen. Nyt se on jo liian myöhäistä. Ainoa tunnettu keino oli vanha, koeteltu hierominen. Mutta ei sekään nyt enää auttanut, kuollut kylmeni vähitellen hierojain käsiin.
Eivät auta kyynelet eikä itkut: morsiusneitojen on ryhdyttävä pukemaan ystävätärtään kuolon morsiameksi.
»Mutta emmekö voisi jättää sitä tehtävää huomisaamuun», ehdottaa joku.»Sillä mistä tähän nyt yöllä saadaan kuolinvaatteet ja ruumislaudat.»
»Kuka puhuu kuolinvaatteista ja ruumislaudoista — häissä. Morsian on puettava morsiameksi ja nostettava nukkumaan häävuoteelleen», sanoi toinen.
Oli kuin kuulijain polvet olisivat niin onnistuneen ajatuksen edessä liikutuksesta notkistuneet.
»Niin on tehtävä. Niin on tehtävä.»
Kun Hilja sitten täydessä hääpuvussaan, morsiusseppele kalpealla otsalla, kädet ristissä rinnan yllä ja kultainen vihkisormus sormessa lepäsi yksin häävuoteellaan, oli se morsiusneidoista niin kaunis näky, että moni heistä olisi sillä hetkellä suonut itse olevansa hänen sijassaan.
Akkunan eteen kiinnitettiin valkoinen vaate ja ovet lukittiin. Mutta Mooseksen mustat silmälasit pöydällä tuijottivat hiljaiselle häävuoteelle kuin kummastuneina.
Sinä yönä oli Aletuisen mökissä yksi ainoa, joka nukkui rauhallisesti — Hilja. Puusepän pyynnöstä oli Topikin jäänyt tölliin yöksi, ollakseen vanhan miehen apuna, jos jotakin odottamatonta sattuisi. Sellainen varovaisuus osoittautuikin tarpeelliseksi. Kun Moosekselta ei voitu Hiljan kuolemaa kauemmin salata, pyrki hänen tuskansa ajoittain riistäytymään yli rajojen. Hän teki itsensä syypääksi Hiljan kuolemaan ja sai väliin niin ankaria raivokohtauksia, että ne lähenivät hulluuden rajoja. Sellaisina hetkinä oli molemmilla miehillä täysi työ pidellessä häntä seinien sisällä, ettei hän saisi toteutetuksi uhkaustansa mennä järveen, hän myös. Kun naiset onnetonta rauhoittaakseen kokivat lohduttaen huomauttaa, ettei asia niin toivoton ole, kuin miltä se Mooseksesta nyt näyttää, sillä saahan hän kuoltuaan tavata Hiljan tulevassa elämässä ja olla hänen kanssaan yhdessä iankaikkisesti, vastasi sokea, ettei hän jaksa odottaa niin kauan, vaan tahtoo tavata Hiljan nyt heti. Myöhemmin hän kuitenkin rauhoittui kuin sähkönsä purkanut pilvi ja nukkui kyyneliinsä kuin pieni lapsi.
Aamun tultua vei Aletuinen kuivina kahisevat hääkoivut pois ja pystytti uuden tuvan ulko-oven pieliin kaksi kuusta, joiden tyvipuolet hän oli kolonut valkoisiksi. Kantoi sitten olallaan omaan tupaansa muutamia pitkiä lautoja ja alkoi niitä höylätä sihautella.
Kun Mooses myöhemmin heräsi unenhorroksestaan, lähti hän heti noutamaan kamaristaan silmälasejansa ja samalla vainajaa »katsomaan». Hän oli kyllä kuullut puhuttavan kuolemasta, mutta kun ei ollut milloinkaan ennen joutunut sen kanssa läheisempään kosketukseen, ei hänellä ollut siitä ennakolta minkäänlaista ulkonaista aistimusta. Kenties jonkun muun sieraimet eivät olisi kuolinhuoneessa tunteneet vielä mitään erikoista, mutta kun Mooses avasi oven, leyhähti häntä vastaan outo haju, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hän pani keppinsä pystyyn oven pieleen ja ruumis hiukan kumarassa, kädet eteenpäin ojennettuina läheni hiipien ensi kertaa elämässään »suurta tuntematonta». Polvien odottamatta kopsahtaessa sängyn laitaan hän vavahtaen hiukan peräytyi, läheni uudestaan ja pelon ja uteliaisuuden sekaisin tuntein kosketti varovasti vainajan kasvoja, hätkähti ja nykäisi kätensä nopeasti pois, ikäänkuin hän lämpimän ihmisihon asemesta olisi tavannut jääkappaleen, jonka kylmyys värisyttävänä karahti hänen omankin ruumiinsa läpi. Tämmöistäkö oli siis kuolema: outo haju, liikkumattomuus, äänettömyys, kylmyys. Kun hänen sormensa monien yritysten jälkeen tuohon kolkkoon kylmyyteen vihdoin tottuivat, oli kamarissa harvinainen näky: sokea ruumisvuoteen vieressä polvistuneena koettelemassa molemmin käsin kuolleen kasvoja.
Yöllisen, raivokkaan surunpurkauksen jälkeen Mooseksesta tuntui kummalliselta, että hän vainajan välittömässä läheisyydessä ei tuntenut murhetta juuri ollenkaan. Päinvastoin täytti hänen rintansa keveä, vapauttava tunne. Vuoteella lepääjä tuntui läheisemmältä kuin milloinkaan ennen ja niinkuin Hilja nyt vasta olisikin hänen oikea omansa — nyt, kun he molemmat olivat sokeita, ja Hilja hiivistelemättä ja aristelematta salli hänen katsoa kasvojansa. Iski mieleen onneinen ajatus:
— Jospa se juoksikin järveen sen vuoksi, että kuolemansa kautta pääsisi lähemmäksi minua, puhkaisisi sitä tietä sen yksipuolisen sokeuden muurin, joka meitä ennen erotti. Niin täytyy olla.
Hän kallisti hellästi lämpimän poskensa kuolleen kylmää poskea vasten.
»Hilja… Hilja…»
»Mooses, Mooses.»
Hämmästyksen lyömänä hän palasi vanhaan tupaan ja istuutui vaiti penkille. Aletuinen höyläsi yhä niitä pitkiä lautoja, ja Saara keitti aamiaispuuroa lieden ääressä.
»Mitäs setä nyt niin ahkerasti höylää?» kysyi Mooses.
»On tehtävä arkku vainajalle», sanoi puuseppä.
»Minkä tähden sillä on niin kiire?»
»Ei käy laatuun näin kesäkuumalla pitää ruumista kauan kotona… ja on tuo lajikseenkin tavallista kolkompi säilytettäväksi elävien ilmoilla.»
»Miten niin kolkompi?»
»Itsensä surmaaja.»
Hiljan surma-asiasta Mooseksella oli jo oma vakaumuksensa, vaikka hän ei tahtonut siitä vielä mitään mainita. Sen sijaan hän hämmästytti vanhuksia kysymällä:
»Voivatko kuolleet puhua?»
Aletuinen mietti hetkisen, ennenkuin antoi vastauksensa:
»Minä olen jo monesta vainajasta viimeisen mitan ottanut ja monelle viimeisen majan valmistanut, mutta ainoastaan yksi niistä on tullut minulle työtäni valittamaan, sekin vain unessa, ja siihen sillä lie ollutkin pätevät syynsä.»
»Mitä se valitti?»
»Miten lienen sillä kertaa sattunut mitassa hairahtumaan, niin siitä tuntui Juosulan Koaprovainaa puhetta pitävän, että hänen täytyy iankaikkisesti maata polvet koukussa, kun kirstunsa on liian lyhyt. Sen enempiä kokemuksia ei minulla itselläni niissä asioissa ole. Mutta paljonhan niistä tarinoita kerrotaan.»
»Tarinoita? Sinulle on kaikki tarinoita. Ei niitä jokainen näe eikä kuule. Leppälän vaarivainajan sanotaan kuoltuaan laskeneen rahojaan, että helinä ja kilinä kuului talossa harva se yö», puuttui Saara keskusteluun.
»Minkä tähden toiset vainajat puhuvat ja liikkuvat, mutta toiset eivät?» uteli Mooses edelleen.
»Kaikki kummittelijat ovat vieneet omallatunnollaan hautaan jonkin salaisen, tunnustamattoman rikoksen, joka ei anna heille lepoa maan povessakaan», tiesi Saara.
»Mahtaneeko Hiljallakin olla jokin salainen rikos tunnollaan?» kysyiMooses.
»Tiettävästi ei. Mutta miksi Mooses nyt näitä tämmöisiä kyselee?»
»Siksi, että minä kuulin Hiljan puhuvan.»
Saaran kasvot läikähtivät hiukan kalpeiksi, kauha heltisi kädestä, ja hän tunsi hartioitaan kylmästi kouristavan. Aletuinen lakkasi höyläämästä, ja vanhukset katsoivat ääneti toisiinsa. Kuin asian selvitykseksi Aletuinen koputti sormella otsaansa: ei olisi kumma, vaikka niin määrätön murhe irtauttaisikin aivokopassa jonkin ruuvin höllälleen. Mutta sille otaksumalle Saara pudisti epäilevästi päätänsä.
»Puhui?… Taivas varjelkoon! Mi-mitä se sanoi?» kysyi mummo.
»Ei muuta kuin kuiskasi kahdesti nimeni: Mooses, Mooses — aivan kuin ennen elävänä.»
Aletuinen kävi miettiväksi, niinkuin hänellä olisi kypsymässä jokin ajatus.
»Kuuluiko se kuiskaus vuoteelta, Hiljan suusta, vai jostakin muualta?» kysyi hän.
»Ei, ei se vuoteelta kuulunut, vaan jostakin niinkuin ilmasta, tyhjyydestä — tai minusta itsestäni.»
»Siinä tapauksessa Mooses on kuullut omiaan, korvat ovat valehdelleet.Ajattelin jo, että olisiko Hilja ehkä valekuollut.»
»Ei se ole vale- eikä muu kuollut. Nythän se vasta elääkin. Nythän me vasta toisemme näemmekin, kun kumpikin olemme sokeita. Mitä ruumiin kuolemasta, kun henki elää», innostui Mooses.
Aletuinen koputti taas Saaralle otsaansa, kuin huomauttaakseen: mitäs minä äsken sanoin? Mutta eukko pudisti äskeistä jyrkemmin päätänsä. Hänen hermoilleen oli jo liikaa siinä, että itsensäsurmaaja lepäsi hänen kodissaan, mutta jos se vielä lisäksi rupeaa kummittelemaan, niin mihin tästä joudutaan. Hän alkoi kammoa Moosestakin, jonka koko elämä kuvastui hänelle nyt aivan uudessa valossa, tai paremminkin pimeydessä. Tuommoinen kummallinen, ainaisessa yössä eläjä, joka on itsekin kuoleman kynnyksellä käynyt ja lukee niin peloittavia kirjoja, voi hyvinkin seurustella kuolleitten kanssa. Sokean läsnäolo tuntui hänestä nyt yhtä vaaralliselta kuin kissan tai koiran läheisyys ukkosilmalla. Sillä niinkuin ne omalla sähköisyydellään vetävät taivaalta salamoita puoleensa, niin samoin saattaa sokean sielu vetää luoksensa ilmassa liiteleviä vainajien henkiä. Kuka tietää, vaikka Hilja juuri tällä hetkellä istuisi näkymättömänä tuossa penkillä hänen vierellään.
Vaikka Aletuinen ei ollut arkalasta kotoisin, horjautti Mooseksen kertomus kuitenkin hetkellisesti sen verran hänen uskoansa, että hän, ennenkuin uskalsi lähteä Hiljasta arkunmittaa ottamaan, meni, Saaran kintereillä seuratessa, kamariinsa ja kulautti pullonsa suusta pari pitkää rohkaisuryyppyä.
»Parasta olisi pysyäksesi poissa, mutta kun sinun nyt kuitenkin on pakko mennä, niin ota yksin tein raamattu kainaloosi ja pane se aukinaisena kamarin pöydälle tai mieluummin vainajan rinnan päälle», pyysi Saara.
»Voisithan sinäkin sen taian tehdä. Tule mukaani.»
»Minä! Ei, vaikka tuhannen tuhatta annettaisiin.»
»Turha vaiva, mutta voinhan sen mieliksesi viedäkin», lupasi Aletuinen.
»Tai ei, raamattu on tarpeen täälläkin. Ota tämä Mooseksen 'Paavalin epistola', jos tuo olisi siihen tarkoitukseen vielä tehoisampi.»
Aletuisen ruumishuoneesta lähdettyä Hilja jäi jatkamaan ikuista untansa, avattu sokeankirja rinnan päällä.
Iltaan mennessä oli yksinkertainen arkku kantta vaille valmis. Kaikki kolme rupesivat maata Aletuisen kamariin. Mutta kun Saara aamulla nousi vuoteeltaan miehensä vierestä ja avasi oven mennäkseen tupaan kahvia keittämään, säikähti hän niin, että oli lentää selälleen eikä hetkiseen saanut sanaa suustansa.
»Mikä on hätänä?» kysyi Aletuinen.
»Tässä tulee ihan hulluksi ja sydän pakahtuu pelosta… Siellä seh… nyt on… arkussaan», sammalsi Saara katkonaisesti.
»Kuka?»
»Hilja.»
Aletuinen nousi kiirettä pitämättä vuoteeltaan ja meni rauhallisesti tupaan. Piippunsa sytytettyhän hän alkoi varovaisesti herätellä Moosesta, joka valkoisissa alusvaatteissaan nukkui arkussa selällään kuin ruumis.
»Mooses nousee ylös — ei se ole elävien vuode.»
»Noustaanpa noustaan», sanoi Mooses herätessään puolivalveille ja koetteli käsin arkun kupeille, niinkuin etsisi jotakin. Hymähti sitten sille puuhalleen ja jatkoi puhumistaan, nousematta vielä arkusta:
»Yöllä ulkona käydessäni pisti päähäni oikaista tähän pitkäkseni koettamaan, millainen siinä on Hiljan maata, mutta nukahdin, ja siinä se loppuyö meni.»
»No millaiselta siinä lepääminen tuntuu?»
»Ahdashan tämä vähän on ja kova. Mutta arvatkaapa, setä, mitä minä tässä yöllä maatessani uneksin.»
»Kai niillä vuoteilla maatessa uneksitaan yhtä ja toista.»
»Uneksitaanpa niinkin. Olin makaavinani Hiljan kanssa haudassa yhteisessä arkussa. Meidät oli vasta vihitty, ja vietimme nyt ensi yötä häävuoteellamme. Tiesimme olevamme kuolleita ja puhuimme rakkaudesta, kunnes vihdoin nukahdimme, herätäksemme vasta viimeisellä tuomiolla. Eikä se tuomio ankara ollutkaan. Meitä kosketetaan hellästi olkapäähän ja puhutaan lempeällä äänellä: Lapset, nouskaa, on aika herätä. Kun sitten havahduin puolivalveille ja kuulin sedän äänen, oli se kuin jatkoa sille unessa kuulemalleni. Näin mahtanee Isäjumala herättää kuolleet viimeisenä päivänä.»
»Ehkäpä niinkin — vaikka kyllähän sen viimeisen heräämisen pitäisi, sanan mukaan, oikeastaan isommalla rymyllä tapahtua», sanoi puuseppä.
Kun Aletuinen parin päivän päästä vei vainajan kirkolle ruumishuoneeseen ja teki papille kuolonilmoituksen, hän hiukan kummastui, kun uutisensa ei näyttänyt rovastia erikoisesti hämmästyttävän. Tyyneen tapaansa tämä vain lausui valittelunsa:
»Minä otan sydämestäni osaa teidän kaikkien suruunne ja rukoilen Jumalaa antamaan teille voimia tämän raskaan koettelemuksen kantamiseen. Mutta muuten Aletuisen surusanoma ei tule minulle aivan odottamatta, sillä jotakin tämän tapaista minä jo viime sunnuntaina sitä avioparia vihkiessäni aavistin, vaikka en odottanutkaan seurauksia näin pian ja näin ylen järkyttävässä muodossa. Nähtävästi on niin, että yö ja päivä eivät sovi yhteen. Milloin olette ajatellut vainajan maan poveen siunattavaksi?»
»Että asianomainen itsekin voisi olla saatossa mukana, olemme, helteitten vuoksi, ajatelleet viedä Hiljan viimeiseen lepoonsa jo ensi pyhänä», ilmoitti Aletuinen.
Sen sanottuaan hän vaikeni ja katsoi rovastia silmiin kuin tutkiakseen, rohkenisiko hän ollenkaan esittää sitä, mikä hänen mieltänsä tässä hautaamisasiassa raskainna painoi. Katseen painuessa alas kuin häpeän ja syyllisyyden tunnustuksena hän vihdoin sanoi:
»Nöyrin pyyntömme olisi haudata vainaja koulua käyden, kellojen soidessa.»
Nyt rovasti vaikeni vuorostaan, niinkuin hänen olisi vielä vaikeampi sanoa sanottavaansa kuin Aletuisen:
»Tällaisissa tapauksissa saattaisi lain mukaan tulla kyseeseen vain hiljainen hautaus.»
»Minä tiedän sen. Mutta eikö voisi armo käydä oikeuden asemesta. Tämä kuolemantapaus on meille jälkeenjääneille jo sinänsä niin raskas, että jos siihen vielä lisätään hiljaisen hautauksen häpeä ja sen kautta langetetaan vainajan sielulle äänetön kirous, niin minä pelkään, että kaikki — ajattelen lähinnä onnettoman isää ja äitiä — eivät ehkä voisisitäkuormaa kantaa, jos muun voisivatkin.»
»Minä en ole vielä lausunut asiasta omaa mielipidettäni, ainoastaan sen, mitä laki sanoo. Mutta laki on niinkuin luetaan. Kun muistelen tuota viimesunnuntaista vihkimistilaisuutta, niin minä luulen, että meidän ei tarvitse turvautua lain armoon ollenkaan. Sillä oman näkemäni perusteella voisin melkein vannoa, että nyt ei ole kyseessä vakain aikomuksin tehty itsemurha, vaan äkillinen mielenhäiriö tai jokin muu siihen verrattava syy. Näin ollen minä hyvällä omallatunnolla voin sallia vainajallenne kunniallisen hautauksen ja Jumalan ja ihmisten edessä otan vastuulleni, jos lainrikosta tapahtuu», sanoi rovasti.
»Pastoriko tullenee ruumiin siunaamaan?» kysyi Aletuinen.
»Minä siunaan, mutta saattamaan tulee myös apulaiseni», lupasi rovasti.
Kun Aletuinen ajatteli, että rovasti ei ainoastaan suostunut hänen pyyntöönsä, vaan vieläpä lupasi hautaussaattoon kaksi pappia kuin suurille rikkaille, tarjoutui itse siunaamaan vainajan ja maallisen ja jumalallisen lain edessä otti vapaaehtoisesti vastatakseen kaikesta tästä, oli se Aletuisen mielestä niin jaloa, ettei hän voinut estää harvoin esiintyvää kyyneltä vierähtämästä silmäkulmastaan, puristaessaan käsnäisellä puusepänkourallaan kiitokseksi rovastin kättä.
* * * * *
Sunnuntaina aamupäivällä Mooses seisoi ensikertaa elämässään hautausmaan portilla. Siellä tuntui samanlainen tuoksu kuin Hiljan ruumishuoneessakin, mutta niin paljon voimakkaampana, että jos kuoleman toinen tunnusmerkki, kylmyys, oli samassa suhteessa, niin pitäisi läheisyydessä olla kokonaisen jäävuoren. Täydellistä hiljaisuutta tosin ei tällä kertaa ollut, mutta puhelu oli kuiskailevaa ja äänensävy niin hillittyä, että se vain tehosti ympäröivää hiljaisuutta. Joku kuului nyyhkyttävän.
Kotvasen odotettua alkoi hautausmaan sisäpuolelta kuulua sokean korviin virren veisuuta, johon tuntui ottavan osaa vain pari, kolme miesääntä. Laulun lakattua kumahti korkeudesta malmin ääni niin raskaana ja odottamatta, että Mooses hiukan säpsähti. Hänen pitäessään Aletuisen kädestä kiinni lähdettiin kulkemaan hiljaa eteenpäin, kaikkien kolmen kellon pauhatessa yhteen ääneen, niin että sokeasta tuntui, kuin maailmaan ei sillä kertaa mitään muuta ääntä mahtuisikaan kuin niiden jylinää. Kun oli pysähdytty ja kellot lakanneet soimasta, kuuli Mooses hetkistä myöhemmin kumean jymähdyksen alhaalta maan sisästä ja rovastin äänen melkein viereltänsä: »Maasta olet sinä tullut.» Sitten toisen — kolmannen.
Heti sen jälkeen sokea kuuli kirjan lehtiä selattavan ja jälleen papin äänen:
»Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, kasvaa kuin kukkanen ja lankee, pakenee kuin varjo ja ei pysy.»
Kun rovasti oli lukenut ruumissaarnansa tekstin, kävi kuin liikutuksen humaus haudalle kokoutuneessa väkijoukossa. Jok'ainoa sana oli kuin Hiljasta kirjoitettu. Kuulijat olivat yksimielisiä siitä, että ainakaan he eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet rovastin niin kauniisti ja ottavasti puhuvan, ja sittenkin heistä tuntui, että rajoitettu aika ei sallinut sielunpaimenen puhua puoltakaan kaikesta siitä, mitä hänen sydämellään oli. Mutta eipä sitä papilla ollut usein sellaista saarnanaihettakaan.
Toimituksen päätyttyä Mooses Aletuisen kehoituksesta otti haudan partaalta hiekkaa kouraansa ja ravisti sen sormiensa läpi hautaan, kuten tapa vaati. Hienon hiekan joukossa olleiden pienten kivien kumea rapina arkun kanteen oli Hiljan vastauksena hänen viimeiseen hyvästijättöönsä.