The Project Gutenberg eBook ofSokkosillaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: SokkosillaAuthor: Juho HoikkanenRelease date: October 11, 2024 [eBook #74561]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1925Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOKKOSILLA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: SokkosillaAuthor: Juho HoikkanenRelease date: October 11, 2024 [eBook #74561]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1925Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Sokkosilla
Author: Juho Hoikkanen
Author: Juho Hoikkanen
Release date: October 11, 2024 [eBook #74561]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1925
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOKKOSILLA ***
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.
Oli puolipimeä elokuun yö.
Iso-Mannilan talossa nukkui työväki omassa asuinrivissään, mutta vierasrakennuksessa, jossa isäntäväellä oli makuuhuoneensa, valvoi ainakin kaksi: talon tytär Laina ja vanhahko emännöitsijä Marjaana. Heidän makuuhuoneittensa sijaitessa seinäkkäin, ilman väliovea, Marjaana kuuli Lainan kamarista hiljaista valitusta, joka väliin tuntui pyrkivän ilmoille pidätettynä, kipeänä kirkaisuna. Emännöitsijä ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota, sillä jo keväästä alkaen, Lainan lääkärillä käynnin jälkeen, hän oli useinkin kuullut viereisestä kamarista valitusta ja itkunnyyhkytystä. Ne äänet olivat hänestä kyyneliin asti liikuttavia, mutta eivät mitenkään kummeksittavia. Päinvastoin: joku muu olisi saattanut huutaa sudenkoloon, saatuaan kuulla kohtalostaan niin raskauttavan lausunnon kuin Laina. Tytön oman kertoman mukaan oli lääkäri sanonut hänen vatsassaan olevan n.s. liikkuvan kasvin, jonka vuoksi leikkaus oli välttämätön. Mutta kun lääkäri oli lisäksi todennut hänen potevan myös niin vaikeaa sydänvikaa, että jos hänet silloin olisi nukutettu, hän olisi voinut uinahtaa ikuiseen uneen, ei toistaiseksi ollut muuta keinoa kuin koettaa vahvistaa sydäntään mahdollisesti myöhemmin tehtävää leikkausta varten karttamalla etenkin kuumia kylpyjä ja raskasta työtä. Näitä lääkärin määräyksiä Laina oli noudattanut niin tarkasti, että hän koko kesänä ei ollut käynyt kertaakaan saunassa kylpemässä eikä poistunut kamaristaan -juuri muulloin, kuin pistäytyessään silloin tällöin rannassa peseytymässä, aina yksin.
Kun tuttua voivotusta oli tällä kertaa jonkin aikaa jatkunut, kuuli Marjaana Lainan nousevan vuoteestaan ja menevän ulos. Mutta jokainen hiipivä askel ja oven ylen varovainen käynti ikäänkuin kuiskuttivat hänen korvaansa: Pidä silmällä, Marjaana, tuolla tavoin liikkuvat vain ne, joilla on jotakin salattavaa.
Hieman levottomana emännöitsijä päätti valvoa ja odottaa poistuneen palaamista, mutta väsymys voitti ja hän raukesi uneen. Tietämättä, kuinka kauan oli nukkunut ja mikä yön hetki lienee ollut kulumassa, hän herättyään kuuli Lainan kamarin oven avautuvan ja paukahtavan kuuluvasti kiinni. Sitten niinkuin se tulija olisi huoneen perälle pyrkiessään horjuvan humalaisen tavoin törmännyt muutaman raskaan juoksuaskelen eteenpäin, mutta kaatumistaan välttääkseen pysähtynyt melkein samassa, ryöpsähtänyt taas kolkkavin kengin kappaleen matkaa ja jälleen seisahtunut, kunnes vihdoin sängyn raskaasta rysähdyksestä päättäen retkahti voihkaisten vuoteelleen.
Silloin se salainen aavistus, mikä vanhan emännöitsijän sydämessä oli jo jonkin aikaa kipinänä kytenyt, leimahti hirvittävään liekkiin. Hän lennätti korvansa väliseinään ja kuunteli suu auki ja silmät renkaina, eikö Lainan valituksen ohella tirskahtaisi seinän läpi jotain toistakin ääntä. Mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, tuntui hänestä, kuin se puuttuva ääni huutaisi apua hengenhädässä: Kiiruhda, kiiruhda, Marjaana, asiat ovat onnettomammin kuin jaksat uskoakaan. Marjaanalle tuli niin hätäinen hoppu, että hän oli sekautua hameeseensa pujottaessaan sitä yllensä.
Lähtee sitten — hiipien hän nyt vuorostaan — ulos ja pysähtyy pihamaalle, elokuun salaperäisen yön ympäröidessä nukkuvalta näyttävää taloa. Hetkisen mietittyään, minne mennä, hän kiiruhtaa juoksujalkaa saunaan, kyntää kourin karsinamullan, etsii lauteet, mallasparven, joka sopen, sohaisee kohennuskepillä uuniinkin, joka mustana ja suu ammollaan ruhjottaa raskaana nurkassaan.
Saunasta hän rientää rantaan, etsii kiihkeästi jotakin jäljille johtavaa merkkiä: veritippaa laiturista, jalan jälkeä nurmikon kasteesta. Tuijottaa sitten hetkisen tyynen veden pintaan laiturin vierelle, niinkuin odottaisi pohjasta poretta nousevaksi. Kun sitä ei kuitenkaan kuulu, kurkistaa hän laiturin reunan yli matalaan pohjaan, mutta tempaisee samalla päänsä takaisin kuin tulesta.
— Jumala varjelkoon! Sielläkö se on? Onko se se?
Kim Marjaana vapisten ja sydän seppänä takoen uskaltaa uudelleen kallistautua kurkantoralta laiturin laidan yli, häntä melkein hymähdyttää hirveä säikähdyksensä; sillä siinä missä hänen pelästyneisiin silmiinsä äsken oli vilahdukselta kuvastuvinaan pienen lapsen alaston, valkoinen ruumis, näkee hän nyt siltapalkin alta kurkottavan vain oman himmeän kuvansa. Keventynein mielin hän heittää silmäyksen järvenselällekin, jonka tyynellä kalvolla siellä etäämpänä hohtaa himmeänä hopeana valkoisten kesäöitten viimeinen, kalpea kajastus. Ja eikös taas vanha sydämensä hätkähdä, kun hän äkkää siellä jotakin mustaa liikkuvan. Mutta kun katsoo kätensä alta tarkemmin, näkee hän siellä vain yksinäisen sorsan, joka rantapensaitten kiiluvia silmiä väljille vesille paenneena ja pää siiven alle painautuneena nukkuen kiertää hiljalleen yöllistä ympyräänsä.
Vanhan emännöitsijän askelet olivat paljon keveämmät hänen noustessaan rantatörmää ylös kartanolle kuin hetkistä aiemmin laskeutuessaan rinnettä alas rantaan.
Hän hakee, hakee edelleen. Mutta vaikka hänen pitäisi valalla vannoa, niin ei kuolemakseen hän voisi muistaa, mistä kaikista paikoista hän on sitä kaipaamaansa etsinyt. Vihdoin hän ikäänkuin löytää itsensä karjapihasta, jossa hänet yht'äkkiä yllättää niin herpaiseva väsymys, että hän tahtomattaan lysähtää navetan kynnykselle istualleen, ja nyt vasta huomaa, kuinka hiki lämpiminä virtoina valuu yli uupuneen ruumiin. Eksyneen tavoin hän on aluksi niin pökerryksissä, ettei heti ota oikein tunteakseen tuttua paikkaa. Kuin unessa hän näkee edessään outoja, makaavia lehmiä, jotka laiskasti kääntävät katseensa häneen kuin kysyen: mitäs nyt, joko nyt on aamulypsynaika? Joku ynähtää, muuan vääntäytyy seisoalleen, useat alkavat märehtiä. Marjaanan vähitellen selviydyttyä täyteen tajuunsa alkaa hänen mielessään rauhoittavana orastaa epäilyksen ihana itu:
— Eihän minulla, hupakolla, ole asiasta sen selvempää tietoa kuin omat aavistukseni ja johtopäätökseni. Onhan voinut, tällä kertaa, kouristaa Lainan sydäntä niin ankarasti, että siinä ja siinä, pääsikö kaatumatta kamarinsa lattian yli. Ehkä olen olemattoman jäljessä juossut? Ehkä olenkin etsinyt vain viimetalvista lunta?
Mutta toisaalta: kuta hiljaisemmaksi elokuun satumainen yö tuntui käyvän, sitä äänekkäämpänä hän oli sielussaan kuulevinaan vaaranalaisen äänetöntä hätähuutoa, joka kalliitten hetkien tuloksettomina kuluessa tuntui jo etääntyneenä kaikuvan kuin kuoleman kynnykseltä. Ei milloinkaan ennen elämässään Marjaana ollut tuntenut itseänsä niin tärkeäksi henkilöksi kuin nyt, jolloin elämä tai kuolema riippui hänestä. Hänen teki mieli kysyä neuvoa lehmiltä, teki mieli kysyä kuunkannalta, joka taivaalla kynsistään kiikkuen näytti pienellä silmänurkallaankin näkevän kaikki. Epätoivoisen tuskalla hän ojensi kätensä harmaalle taivaalle, ikäänkuin olisi tahtonut kurkottaa ne kuun ohi vielä ylemmäksi, huulten hiljaa höpistessä äänetöntä rukousta.
Kun hän sitten herkkäuskoisen jännityksellä oli aikansa turhaan odottanut jotakin yliluonnollista vihjausta etsimänsä salaisen kätköpaikan löytämiseen, ja kun hän — Jumala ja omatunto olkoot todistajina viimeisellä tuomiolla — oli puolestaan tehnyt kaiken, minkä ihminen voi, hän nousi jo seisoalleen lähteäkseen kamariinsa maata. Mutta hän ei ehtinyt vielä poistua, kun hänen korviinsa kuului navetasta outo narahdus. Tavallisissa oloissa hän olisi saattanut pitää sitä tappelevien rottien rääkäisynä, mutta nyt hän tunsi sydämensä kuin seisahtuvan ja väsymyksen väistyvän. Hän juoksi lampokarsinaan kuin kassalleen, kopeloi kourin puolipimeässä nurkassa ja sai käsiinsä riepuun kääräistynä jotakin pehmeää, lämmintä, ja kuin sattumalta pienen pullon.
Marjaana kiidätti molemmat löytönsä erääseen vieraskamariin, mahdollisimman etäälle Lainan makuuhuoneesta. Kääräistyään lapsen tilapäisesti lämpimiin vuodevaatteisiin hän laski kierrekaihtimen akkunan eteen ja tarkasti terävästi sen ryppyisiä, mustansinisiä kasvoja. Navetassa kuulemansa urahduksen jälkeen hän ei ollut kuullut raukan päästävän pienintä uikahdusta. Kun hän tämän oudolta kuulostavan äänettömyyden lisäksi huomasi nyt valkean valossa lapsen suusta pursuavan ilmakuplia ja vihreätä vaahtoa, kaappasi hän käteensä mukanaan tuomansa pikku pullon. Nuuskaistuaan sieraimillaan sen avonaisesta suusta ja tarkastettuaan valoa vasten pullon pohjassa helmeilevän nesteen väriä, syöksähti hänen suustansa kuin kipeänä parkaisuna yksi ainoa sana:
»Sievettä!»
Tämän järkyttävän havainnon tehtyään ja ymmärtäen, että minuuteista voi riippua kaikki, Marjaana silmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi kahvikuppi kädessä takaisin karjapihaan, nyt vielä nopeammin kuin etsintämatkalle lähtiessään.
»No, Mansikki, ylös, ylös, kiireesti!… Nopeammin, nopeammin!… Kas niin, hiljaa nyt vaan… vatj sii…!»
Kyykähtäen seisoalle nousseen lehmän kupeelle hän heruttaessaan puheli sille kuin maanitellen elukkaa pysymään hiljaa paikallaan:
»Voi, et tiedä, et tiedä, Mansikkini, mikä erinomainen lääkäri, mikä mainio apteekki olet — jos ollakseen — sille… sille pienelle pojalle, jonka huulille äitinsä… oma äitinsä… maailmaan tulon ensi tervehdykseksi… lämpimän rinnan asemesta pisti myrkkypullon kylmän suun… Vatj sii…! Älä vain suutu, kun ajoin sinut niin kovakouraisesti ylös: älä nosta maitoasi… Jollei sinunkin apusi liene jo liian myöhäistä?… Jumalan kiitos, jopa herahti! Pari pitkää vetäisyä vain herkimmästä nännästäsi… Kas niin, jo riittää. En miljooniin, en koko maailman kultaan voisi vaihtaa nyt tätä yhtä kahvikupillista sinun lämmintä maitoasi. Kiitos, Mansikki, rupea maata nyt taas.»
Parhaan ymmärryksensä mukaan lääkittyään lasta maidolla ja käärittyään sen kunnolliseen kapaloon Marjaana hiipi parin huoneen läpi ja koputti hiljaa talon haltijoitten makuukamarin oven. Mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, ajatteli hän säälien asiasta tietämättöminä siellä vain nukutaan vanhurskaan unta. Hän koputti uudelleen lujemmin.
»Kuka se?» kuului vihdoin isännän unelias kysymys.
»Minä se olen, Marjaana.»
»Mikä on hätänä?»
»Tulkaapa vähän tänne.»
Kun isäntä ja emäntä yöpukimissaan, mielessä outo aavistus, tulivat Marjaanan jäljessä valaistuun kamariin ja huomasivat sängyssä pieluksella kurttuiset, mustanpuhuvat lapsen kasvot, eivät he olisi voineet pahemmin hätkähtää, vaikka olisivat nähneet siinä, käärmeen kiemurassa. Molemmat vastatulleet olivat niin hämmästyksen lyömiä, etteivät aluksi saaneet sanaa suustansa.
»Mi-mi-mikä tuo on?» änkötti isäntä vihdoin kuin hengästyneenä.
»Se on nyt se Lainan liikkuva kasvi», vastasi Marjaana surumielisesti.
Tämän kuultuaan emäntä lyyhistyi tuolille istualle. Eikä ollut muuten, kuin että isännänkin polvet hiukan notkahtivat, mutta pian hän suoristautui entistä pystymmäksi, samalla kuin kädet vaistomaisesti puristuivat nyrkkiin.
»Olette te naisia! Eikö teillä ole ollut silmiä päässänne? Te tiedätte lehmienne poikimisen paremmin kuin…!» ryöppysi sanoja hänen suustaan niin koskenaan, että tuntui kuin viime lauseen sanomatta jäänyt loppuosa olisi ruuhkautunut hänen kurkkuunsa.
Isännän mielenpurkauksesta välittämättä Marjaana alkoi kertoa yöllistä etsintäänsä. Ikäänkuin itselleen voimia kooten ja antaakseen kuulijoilleen hiukan toipumisaikaa hän piti pienen väliajan, ennenkuin jaksoi nostaa kuormaan viimeisen, raskaimman kiven.
»Minun on vaikea sanoa kaikkea mitä tiedän, sillä minä pelkään, että teidän sydämenne eivät kestä sitä kuulla. Mutta kun on ihmishenki kyseessä, on minun pakko ilmaista, että sieltä lampokarsinasta minä lapsen kera löysin, niinkuin Jumalan johdatuksesta, tämänkin», hän sanoi ja otti esiin kukkaruukun taakse piilottamansa pikku pullon.
»Mitä?… Minun sievesipulloni! Mi-mitä tämä on?… Eihän Marjaana tarkoittane, että… että tätä olisi annettu lapselle?» kyseli isäntä kiihtyneenä ja katsoi emännöitsijään niin terävästi, kuin olisi tämän silmistä tahtonut lukea hänen ajatuksensa.
»Kyllä… sitä minä tarkoitan», vastasi Marjaana.
Tuskin hän oli ehtinyt sen sanoa, kun emännältä pääsi vihlaiseva parahdus, ja hän olisi kuukahtanut tuolilta lattialle, ellei Marjaana olisi ehtinyt häntä tukemaan. Isäntä tuijotti lattiaan, niinkuin olisi ajatuksissaan koettanut luoda kuvaa viimeksi kuulemansa teon kantavuudesta. Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoivat hänen sanansa putoilla lyijykuulina molempain naisten sydämelle, jopa niin raskaina, että hän näytti itsekin niitä kauhistuvan:
»Vanha totuus on: joka antaa sormensa pirulle, se vie koko käden. Muttakunkerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut.»
»Voi, taivaan Isä!» huudahti emäntä ja jonkin äkillisen voiman vahvistamana kiiti kädet levällään kuin suojelusenkeli vuoteen luo, kietoen lapsen hellään syleilyynsä, niinkuin olisi tahtonut varjella sitä kaikesta pahasta.
»Jumala varjelkoon, että se ryyppy ei olisi ollut liian pitkä. Isäntä katsoo: tuossa pieluksella pienessä ruumiissa kamppailevat keskenään maito ja myrkky, elämä ja kuolema. Mutta kun meillä ei ole tietoa, kumpi puoli pääsee voitolle, on lapsi kastettava», sanoi emännöitsijä.
Kun isäntä tämän odottamattoman huomautuksen johdosta mietti, että hänen pitäisi ilmiantaa vieraalle, vieläpä papille, välillisesti häntä itseään ja koko talon kunniaa leikkaava häpeä, ehkäpä vankilaan johtava raskas rikoskin, vastasi hän jyrkästi:
»Ei ikinä!»
»Voiko isäntä Jumalan ja omantuntonsa edessä vastata, jos kävisi niin onnettomasti, että kuolematon sielu teidän takianne joutuisi iankaikkiseen kadotukseen?» jatkoi Marjaana järkähtämättömästi, ja hänenkin äänessään kalskahti terästä.
Se naula veti. Isäntä väänteli käsiänsä tuskissaan kahden tulen välissä: yhtäällä pahansuovan maailman nauru ja pilkka, toisaalla kastamattoman sielun iankaikkinen itku. Hän melkein vapisi kahden niin voimakkaan mahdin puserruksessa ja hänen äänensä värähti kysyessään Marjaanalta avuttoman rukoilevasti:
»Olisiko pappia lähdettävä hakemaan nyt heti — yöllä?»
»Kuka tässä puhuu papista», Marjaana sanoi. »Jos lapsi on mennäkseen, niin ei ehdi pappi tähän tarpeeseen. On toimitettava hätäkaste.»
»Hätäkaste!»
Kas, sitäpä seikkaa isäntä ei ollut hoksannut. Mutta kun asia sai nyt tällaisen käänteen, hänestä tuntui, kuin hänen rinnassaan leimahtanut helvetin tuli olisi tupsahtanut sammuksiin, ja että sen maallisenkin puolen voi jotenkuten järjestää, kun saa ajatusaikaa.
»Se sopii, se sopii», hän myönnytteli, Marjaanan mielestä tilaisuuteen nähden liiankin vapautuneesti.
»Mutta kukas meistä osaa sen kastamisen toimittaa?»
»Miehiselle miehellehän se tehtävä kai oikeutta myöten kuuluisi, mutta kun minä olen ollut lapsen lääkärinä ja kun minulla on yhtä puhtaat paperit kuin isännälläkin, niin ehkäpä voin olla pappina myös. Mutta kummeina teidän ainakin on oltava — vai tahdotteko, että käyn kutsumassa väen puolelta jonkun…?»
»Ei, ei! Ei hiiskaustakaan väen puolella!»
Kun Marjaana oli keittiöstä hakenut puhdasta, haaleata vettä, ja isäntä hänen pyynnöstään tuonut virsikirjan ja varmuuden vuoksi raamatunkin, alkoi kastetoimitus. Emäntä naiskummina piti sylissään lasta, jossa hän ei huomannut muuta elonmerkkiä kuin sen, että kastettava tuntui käteen lämpimältä, josta päättäen henki luultavasti ei ainakaan vielä ollut paennut. Marjaana toimitti tehtävänsä käsikirjan mukaan aivan kirjaimellisesti: nosti kädellään vettä kolmasti lapsen päälaelle ja samalla luki kirjasta:
»Minä kastan sinut N.N. nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Amen.»
Kun kastaja lopuksi oli lukenut Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen ja sen päätyttyä oli tavan mukaan, päät hartaasti kumarruksissa ja silmät suljettuina, hetkinen vaiettu, sanoi emäntä:
»Eikö olisi oikein, että minä nyt tämän pienen — pienen… mikäs sen nimeksi nyt tuhkaan? Vai tahko tälle raukalle nimeä ollenkaan?»
»Niin, tosiaan, mitenkäs se on, Marjaana, sen nimen laita? Se taisikin unohtua kokonaan pois», kyseli isäntäkin kuin hätäytyneenä.
Marjaana säikähti niin, että hän hiukan kalpeni. Sitten hänen poskipäilleen leimahti kuin häpeän puna, mutta kun hän katsoi virsikirjasta hätäkasteen kaavaa uudelleen, sanoi hän rauhoittuneena:
»Ei siinä mitään erehdystä tullut: Änän on hänen nimensä.»
»Mutta onkos se semmoinen ihmisen nimi ollenkaan?» epäili isäntä.
»Nimi kuin nimi. On niitä almanakassa hullumpiakin nimiä… ja olisi isäntä itse kastanut ja pannut pojan vaikka Vapiaaniksi», sanoi Marjaana suutahtaneena.
»Olkoon nyt sen asian laita miten tahansa, ja eiköpä tuo lie yksi nimi yhtä hyvä kuin toinenkin», sanoi emäntä sovittavasta »Mutta eikö olisi oikein, että minä nyt tämän onnettoman raukan veisin äitinsä viereen, äitinsä rinnoille?»
Isännän sokea suuttumus oli aluksi kohdistunut lapseen, mutta kun hän hiukan tyynnyttyään kykeni ajattelemaan, mikä suunnaton vääryys oli tehty syyttömälle, ja kun hän lisäksi lapsen kummina oli ikäänkuin sitoutunut sen suojelijaksi, muuttui viha viatonta kohtaan voimakkaaksi myötätunnoksi, leimahtaen sitä tulisempana syylliseen.
»Ei ikinä! Ei ikipäivinä sitä lasta äitinsä tule näkemään, jääköön poika eloon tai kuolkoon», hän vastasi vääjäämättömästi emännän ehdotukseen.
»Siinä kohdassa yhdyn minäkin isäntään», sanoi Marjaana emännän kummastukseksi. »Juuri sen vuoksihan minä toin lapsen tänne enkä vienyt sitä äidilleen. On parasta Lainan itsensäkin takia jättää hänet siihen luuloon, niinkuin me muut emme hänen asiastansa mitään tietäisi.»
»Oikein. Tämä asia on tavalla tai toisella järjestettävä niin, että, meitä kolmea lukuun ottamatta, siitä ei kukaan muu tule tietämään milloinkaan mitään. Salpa suun eteen — pankaa mieleenne se!» jatkoi isäntä.
»Kyllä ymmärretään. Mutta isäntä hakee nyt kaapistaan viinipullon, että saan viedä sen Lainalle, sillä kyllä kai hänenkin sydän parkansa nyt vahvistusta tarvitsee», pyysi Marjaana.
Hiukan viivyteltyään isäntä, pää miettivästi kumarassa, käveli hitaasti ovelle, mutta vilkaistuaan sattumalta kuolleelta näyttävän lapsen sinisiin kasvoihin hän pyörähtikin ympäri, tuli kiivaasti takaisin, ojensi pöydältä kaappaamansa sievesipullon Marjaanalle ja sanoi:
»Tässä on viinipullo!»
Nyt Marjaanakin todenteolla kuohahti. Hän otti pöydältä raamatun, iski rystysillään sen puukanteen että kopsahti ja suoristautuen isännän eteen sanoi:
»Minä en tahdo puoltaa pahaa. Mutta jos isännän tapana olisi lukea muutakin kuin seteleitään, niin isännän pitäisi tietämän, mitä annettiin sille naiselle, joka kyynelillään kasteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan.»
»Mitäs sille annettiin?» kysyi isäntä.
»Sille annettiin synnit anteeksi — eikä ne tainneet niin pienet ollakaan.»
»Eipä kai.»
»Ja tietääkös isäntä, mitä juomaa Jaakopin kaivolla annettiin sille vaimolle, jolla oli ollut viisi miestä, eikä se viides ollut hänen omansa — liekö ollut ne neljäkään?»
»En satu tietämään.»
»Ei se ollut sievettä.»
»Mitäs se oli?»
»Elävätä vettä… Isäntä menee hakemaan viinipullon nyt heti.»
Isäntä meni.
Syrjäisen silmissä kulki Iso-Mannilan elämä entistä latuansa, niinkuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut: riihiä puida jyskytettiin, suviviljaa leikattiin, ja eräänä iltana vinkui viulut ja jytisi jalat väentuvassa iloisessa talkootanssissa, — samalla kuin vieraspuolella oli hiljaista ja kolkkoa kuin ruumishuoneessa. Siellä seisoi kuolema äidin ja pojan kamarien ovilla sirppeineen yötä ja päivää. Mutta sen vilja ei ollut tuleentunutta.
Ensin parani äiti, tai oikeammin vain se puoli hänestä, mikä oli liikkuvan kasvin aiheuttama, mutta »sydänvika» tuntui vain yltyvän. Niinä öinä, jolloin Marjaana makasi kamarissaan, emännän valvoessa vuorollaan lapsen luona, hän kuuli usein Lainan kamarista edestakaista kävelyä, milloin miettivän hidasta, milloin niin kiivasta, että tuntui kuin hän olisi raivoissaan tahtonut puskea päänsä seinään. Sellaisen vihurin jälkeen voi kamarissa vallita pitkät purrot hiiskumaton äänettömyys, niinkuin siellä olisi nukuttu rauhoittavaan uneen. Mutta tätä pettävää yön hiljaisuutta saattoi yht'äkkiä leikata kuin vinkaisevan piiskan iskulla sivalletun koiran ulvahdus, niin polttavan kipeä voihkaisu, että siitä päättäen ne synnytysyön vaivat olivat olleet vain neulan pistoksia näihin kadotuksen tuskiin verrattuina.
— Niinhän pitääkin olla, ajatteli Marjaana. Eihän sitten Jumalaa taivaassa olisikaan, jos ihminen rankaisematta saisi tehdä mitä hyvänsä. Ja ehkäpä tämä kaikki on Lainalle vain hyväksi, ehkäpä tarvitaan tavallista kuumempaa tulta ennenkuin niin rikollisessa sydämessä kulta kuonasta eroaa.
Kun sairas oli niin paljon virkistynyt, että hän voi olla jalkeilla, kuuli Marjaana hänen eräänä yönä nousevan vuoteestaan ja alkavan laittaa kenkiä jalkaansa. Emännöitsijä arvasi heti, että Laina on nyt kai lähdössä uudelleen navettaan, katsomaan työnsä seurauksia ja arvatenkin viemään vainajaa väliaikaisesta piilopaikasta varmempaan, lopulliseen kätköön. Marjaana päätti tällä kertaa ehtiä ennen häntä; sillä kun hän itse aiemmin oli henki kurkussa etsinyt elävää lasta, niin olipa hän nyt hiukan utelias näkemään toisen etsivän kuollutta. Hän oli tuskin ehtinyt piiloutua tyhjään vesisäiliöön navetan nurkassa, kun jo Lainakin tuli. Hän sytytti mukanaan tuomansa kynttilän, ja tuli toisessa kädessä, toisen hajasormin harrottaessa pelokkaasti eteenpäin, alkoi varpaillaan, ruumis kumartuneena hiipiä kätköänsä kohti niin hiljaa, kuin olisi pelännyt herättävänsä kuolleen, jonka hän kuvitteli siellä olevan. Kuta likemmäksi lampokarsinaa hän tuli, sitä kovemmin lepatti kynttilän liekki, ikäänkuin sieltä pimeästä nurkasta olisi puhaltanut vastaan kylmä viima, joka pani hänen kätensä vilusta vapisemaan. Aidan likelle päästyään hän kallistihe hieman takakenoon, niinkuin jokin näkymätön voima olisi työntänyt häntä takaisin. Kun hän nähtävästi ei olisi jaksanut jatkaa loppumatkaa entiseen, hiipivään tapaansa, hän väsyneen hevosen tavoin, joka kaikki voimansa kooten koettaa raskaine kuormineen rynnäten päästä mäen viimeisen, jyrkimmän kinkaman päälle, hyökkäsi parilla harppauksella aidan viereen ja samaa vauhtiansa kumartui katsomaan karsinan sisään.
Nähdessään karsinan tyhjäksi Laina kohoutui vaivoin seisoalle ja jäi kuin kiinni naulattuna paikalleen. Kasvot kalpeina, silmät seisten päässä suurina ja värähtämättöminä, suu tyhmästi ammollaan hän katsoa tollotti maahan yhteen kohti kuin hölmö. Mutta kynttilän liekissä Marjaana näki hänen sielunsa. Samoin kuin tuli hänen kädessään ihan sammuakseen heiluen piirteli pyrstö sojossa mutkikkaita viivoja sinne tänne, sikin sokin, niin yhtä sekavina risteilivät hänen hätäytyneet ajatuksensa, koettaessaan päästä selville, minne lapsi oli joutunut.
Ties, kuinka kauan hän olisi siinä seissyt, ellei Marjaanalta kylmähkössä sementtisäiliössä olisi tahtomattansa päässyt rikkinäinen rykäisy, joka tyhjässä, kumisevassa kivinavetassa räsähti yön hiljaisuudessa niin kammottavasti, että hän itsekin säikähti. Vain vilahdukselta hän ehti nähdä, kuinka sammuneen kynttilän kytevä sydän lentävänä tulitähtenä kiiti halki pimeän navetan ja katosi ovesta ulos.
— Olisiko luullut sen kadonneen poikansa täältä pimeästä nurkasta hänelle kummituksena rähähtäneen. Semmoisesta voisi saada pitämistä elämäniäkseen, ajatteli Marjaana kömpiessään pois vesisäiliöstä.
Kului taas muutamia päiviä, ilman erikoisempia tapahtumia. Mutta eräänä yönä Marjaana sai jälleen aihetta koputtaa isännän makuukamarin oven.
»Ei, minä en voi maata kamarissani enää yhtään yötä. Minä en jaksa kuulla niitä ääniä, joita sieltä seinän takaa nyt on alkanut kuulua», hän puhui kiihtyneenä, ennenkuin isäntä ehti edes mitään kysyä.
»Yhäkö se itkee?» tutkaisi isäntä.
»Kunpa se vain itkisi, niin eihän silloin olisikaan vielä ylen suurta hätää.»
»Mitäs se muuta tekee?»
»Se nauraa.»
»Nauraa?»
»Semmoista kolkkoa naurua, joka kiertää kylmän renkaan kuulijan sydämen ympärille ja panee kananlihalle nousseen ihon vilusta värisemään.»
He vaikenivat hetkisen, niinkuin olisivat miettineet, mistä tämä sisäinen taudinkäänne mahtoi johtua.
»Mitä se nauraminen merkinnee?» kysyi isäntä.
»Se merkitsee sitä, että kun omantunnon uuniin kertyy polttoainetta liian paljon ja liian tulenarkaa, niin kuumuus voi viimein nousta niin suureksi, että lieska lyö sydämestä ylös aivoihin asti. Jos tätä jatkuu, niin voi palaa poroksi sekä sydän että pää. Ja mitäs silloin jää jäljelle: elävältä kuollut ihmishaamu kuin semmoinen tulipalon turmelema huone, jonka sisus on palanut tuhkaksi, mutta ulkopuolinen kehys on vielä jäänyt jotenkuten seisomaan.»
»No miten se semmoinen tulipalo Marjaanan mielestä olisi sammutettava?» kysyi isäntä neuvottomana.
»Vain kuolema voi sen kokonaan sammuttaa, mutta me ihmiset voimme hillitä sen raivoa tempaamalla tulesta pois kaikkein tervaisimman halon.»
»Millä tavoin?»
»Sanomalla äidille vain: Lapsesi elää.»
Vaikka isäntä ei voinut väittää, että Marjaana olisi väärässä, sanoi hän siitä huolimatta jyrkästi:
»Ei koskaan!»
Mutta hiukan mietittyään hän samalla lisäsi:
»Tai ehkä — ehkä sitten, kun Laina ensin omasta aloitteestaan tunnustaa, että hän on salaa synnyttänyt lapsen ja surmannut sen.»
Marjaanan täytyi puolestaan myöntää isännän asettama ehto kohtuulliseksi. Tarkemmin ajatellen tarvittiin hänenkin mielestään Lainan puolelta sen verran avomielistä, luottavaa nöyrtymistä, ennenkuin todellinen parannuksen teko voi kunnolleen edes alkaa. Vaikka, sikäli kuin hän Lainan luonnetta tunsi, sitä tunnustusta lienee turha odottaa.
Kun oli jo täysin varmaa, että kuolema oli äidin tällä kertaa jättänyt, seisoi se vielä nyrkki koholla lapsen kamarin ovella, valmiina iskemään minä hetkenä hyvänsä kohtalokkaan kolmannen lyönnin. Emäntä ja Marjaana olivat hienoksittain huomauttaneet isännälle, että olisi haettava lääkäri sairaan avuksi, mutta tämä oli ehdottomasti vastaan. Pitäisihän heidän ymmärtää, että kun kerran pappia ei oltu voitu tuoda, niin ei lääkäriäkään. Molempien naisten oli sen vuoksi omine oppeineen hoidettava ja lääkittävä lasta edelleen, ja epätietoista on, olisiko oikea lääkäri voinut saada nopeampaa parannusta aikaan kuin he: mitä tiedosta puuttui, sen korvasi sydän.
Isäntää sen sijaan ei sairasvuoteen ääressä nähty kertaakaan. Kuitenkin hän hoitajilta kyselemällä seurasi tarkasti taudin kulkua. Kaikkein vakavimpina hetkinä, jolloin lapsen elämä ja kuolema kiikkuivat puntaruksissa puoleen ja toiseen, hoitajat olivat surukseen huomaavinaan isännän kasvoilla varkain häivähtävän jonkinlaisen hyvänmielen ilmeen ja kuulevinaan hänen rinnastaan kohoavan kuin helpotuksen huokauksen silloin, kun vaakalautanen oli painumassa enemmän hautaan päin.
— Jäässä, liikkumattomassa teräsjäässä on yhä isännän sydän, huokailivat naiset. Ja jäässä se pysyy. Sillä kun kerran kuolema, jonka pitäisi olla kaiken sovittaja, ei voi sitä sulattaa, niin ei sitten mikään muukaan.
Ja kuitenkin piili jäljellä vielä voimakkaampi mahti, jota isännänkään sydän ei voinut järkkymättä kestää.
Lapsen parannuttua Marjaana oli jo aiemmin ollut huomaavinaan sen kauniissa, sinisissä silmissä outoa, tuijottavaa ilmeettömyyttä. Käsittämättä syytä siihen hän eräänä päivänä kuin sattumalta huiskautti kättänsä lapsen silmien edessä ja hämmästyi nähdessään, että tämä ei liikkeen johdosta räpsäyttänyt silmiään ollenkaan. Uudistettuaan huiskuttamistansa vielä useita kertoja, aina samoin tuloksin, hän hätäytyneenä haki lapsen isovanhemmat kamariin ja kertoi heille havaintonsa. Kun sitten hekin vuoroonsa olivat erilaisin kokein koettaneet saada lapsen räpsäyttämään silmiään, siinä kuitenkaan onnistumatta, kähähti isännän suusta vihdoin kuin läkähtyvän kuiskaus:
»Sokea!»
Tuskinpa se tulematta jäänyt kuoleman kolmas isku olisi niin raskaasti jysäyttänyt molempien naisten sydämille kuin tämä yksi ainoa, hirveä sana.
»Äidin antama myrkky ei jaksanut viedä lapsen henkeä, mutta näön se nähtävästi on iäksi vienyt», huomautti isäntä kuin selitykseksi.
Kun tämä kauhea totuus oli emännälle ja Marjaanalle täysin selvinnyt, eivät heidän kyynelensä olisi olleet niin kuumia, jos siinä heidän edessään vuoteella makaavan lapsen silmissä olisi ollut iankaikkinen yö.
»Jos Marjaana haluaa nyt mennä Lainalle ilmoittamaan, että hänen lapsensa elää, niin minulla ei ole enää mitään sitä vastaan», sanoi isäntä taas.
»Ei, ei mitenkään. Sehän olisi samaa, kuin kaataisi öljyä tuleen», epäsi Marjaana.
»Mitäs minä taanoin sanoin:Kunkerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut. Eikös se olisi ollut parempi niille molemmille?» huomautti isäntä.
»Kauheata se olisi ollut sekin, kauheata, mutta kyllä minun täytyy niin paljon yhtyä isännän sanaan, ettänäinollen se ehkä olisi ollut onnellisempaa», myönnytteli Marjaana.
»Ei, ei!» huudahti emäntä, jonka mielestä tässä käytiin kauppaa ihmishengestä, sulkien taas, kuten kerran aiemmin ja niin monta kertaa jälkeenpäin, varjelusenkelinä lapsen suojelevaan syleilyynsä.
Mummon ja sokean lapsen kohtausta katsoessaan isäntä seisoi tuokion sanattomana ja poistui sitten kiireesti kamarista. Piti muka jouduttautua pellolle kiirehtimään ohran aumaajia, sillä näytti nousevan sade. Mitään sellaista uhkaa ei Marjaana taivaalla huomannut, mutta isännän sumenevissa silmissä hän oli nähnyt niin sakeaa liennettä, että sen läpi katsottuna lienee taivaskin näyttänyt pilviseltä. Hän arveli, että jos isäntä vielä hetkenkään olisi viipynyt kamarissa, tämä ei olisi voinut enää pidättää kyyneliään, ja sen sateen puhkeamista hänen miehuutensa ei sallinut muitten nähdä.
* * * * *
Lapsen päivä päivältä vaurastuessa alkoi sen itku käydä niin äänekkääksi, että oli pelättävissä sen kuuluvan seinien ulkopuolellekin ja piilotetun siten ilmaisevan itse itsensä. Ne kolme, jotka salaisuuden tunsivat, pitivät sen vuoksi eräänä myöhäisenä iltana perheneuvottelun, millaisiin toimenpiteisiin nyt olisi ryhdyttävä, kun lasta oli mahdoton enää kauemmin kotona säilyttää. Tehtiin useita, ehdotuksia, jotka aluksi tuntuivat hyvinkin onnistuneilta, mutta tarkemmin harkitessa osoittautuivat kuitenkin toinen toistaan mahdottomammiksi käytännössä toteuttaa. Kun oltiin jo joutumassa täydelliseen neuvottomuuteen, pelasti Marjaanan käytännöllinen ymmärrys umpikujasta, nyt kuten usein ennenkin.
»Jos salaisuus tahdotaan sulkea lujan lukon taakse, on Änän vietävä niin kauaksi, että sen ääni ei tänne kuulu», sanoi Marjaana — ainoa, joka tahtoi juurruttaa käytäntöön lapselle hätäkasteessa antamaansa nimeä. »Minun kotipuoleni, josta nuorena tyttönä maailmalle päädyin, on tarpeeksi etäällä ja niin syrjässä muusta maailmasta, että sen piiloisempaa loukkoa on vaikea muualta löytää. Siellä asuu muuan minulle lapsuuden ajoista tuttava pariskunta: puuseppä Aletuinen ja vaimonsa Saara, hyviä ihmisiä, joiden hoivissa Änännän olisi turvallista olla kuin Jumalan kämmenellä. Mutta kun ne ovat köyhänpuoleisia, niin… Vaikka ei suinkaan se Saara mitään palkkaa siitä hoidostaan, kunhan isäntä antaisi rahaa senkään verran, mitä kuluu Änännän ruokaan ja vaatteisiin. Minä kyllä ottaisin viedäkseni pojan heille.»
»Voivatko ne myöskin olla vaiti, jos myöhemmin sattuisivat jotenkuten saamaan vihiä salaisuudesta?» kysyi isäntä, jolle asian tämä puoli tuntui olevan tärkein.
»Niinkuin hauta.»
»Hyvä on», sanoi isäntä ja jatkoi kuin jo aiemmin valmiiksi ajattelemaansa asiaa:
»Mitä siihen rahalliseen puoleen tulee, niin minä, kun en voi tehdä julkisia perintöpapereita, tässä Jumalan ja meidän kuuden korvan kuullen vannon, että niin kauan kuin poika elää, minä hänen hyväkseen — tosin maailmalle näkymättömänä — teen kaiken sen, minkä rahalla voi saada aikaan, vaikka minun sitä varten pitäisi uhrata… uhrata koko Iso-Mannilan talo.»
»Nyt enkelit taivaassa ilosta itkevät», sanoi emäntä liikutettuna, ja isännän näin suuren myönnytyksen rohkaisemana uskalsi mennä askelta pitemmälle:
»Etkö voisi taipua vielä siihenkin, että lapsi saisi jäädä kotiin?»
»En!»
Siinä kohden ei ollut tinkimisen varaa. Mutta emäntä lohdutti itseään sillä, että ehkäpä tulee vielä sekin aika, jolloin isäntä ilomielin voi tehdä tämänkin uhrauksen.
Oli määrä lähteä matkalle jo seuraavana yönä, aluksi isännän saattamana kaupunkiin asti, sieltä rautateitse edelleen ja lopuksi kyytihevosella perille.
Kun kaikki oli jo lähtövalmista ja erikoisesti emännän pelkäämä eronhetki käsissä, otti hän vielä viime kerran lapsen syliinsä, katsoi sen sokeihin silmiin niin haikean hellästi, kuin poika olisi ollut hautaan lähtevä, ja puheli sille äänellä, joka tuntui tulevan suoraan sydämestä:
»Hyvästi nyt — hyvästi nyt. Saanenko sinua enää milloinkaan nähdä?… Oi saan, saanhan toki, jollei täällä, niin siellä, missä sinunkin sokeat silmäsi selkenevät ja jossa me kaikki jälleen lapsiksi tullaan. Enhän minä ilman sitä toivoa tätä eronhetkeä kestäisikään… Onhan siellä, Marjaana, korissa jo tutit ja maitopullo ja kaikki pienet vaatteet — ettei vaan mitään unohtuisi?»
»On, on.»
»Hoida, rakas Marjaana, tätä pientä, pitkälle matkalle lähtijää hyvin. Katso, että se ei vilustu, että aina on villaista ympärillä, ja maista maitoa aina itse ensin, ettet anna myrtynyttä.»
»Kyllä, kyllä. Mutta meidän pitää nyt…»
»Ja sano, sille vaimolle — mikä sen nimi nyt olikaan?… Niin, sille Saaralle, että se tälle, äidittömälle, olisi äitinä, pehmein käsin ja hellin sydämin. Voi, joko se Marjaana tahtoo tämän pois, joko teidän täytyy lähteä?… Niin, niin: ennenkuin kuu nousee. Se on tälle, yön lapselle, kuunkin kalpea valo liian kirkas — yö sisällä, yö ympärillä… Voi, kyllä tämä nyt on… mutta ei auta, ei auta… Hyvästi nyt — hyvästi nyt… ja Jumala sinua, lapseni, siunatkoon ja varjelkoon.»
Marjaanan täytyi lievällä väkivallalla ottaa lapsi mummon sylistä. Pian sen jälkeen rattaat lähtivät hiljalleen vierimään kaupunkia kohti yön pimeydessä, ihmisten raskaimmin nukkuessa.
Puuseppä Aletuisen tuvan portailla istui noin kymmenvuotias poika, jonka hieman elähtäneissä kasvoissa, kumaraisessa asennossa ja tukevassa, polvien välissä seisovassa sauvassa, josta hän piti lujasti kiinni molemmin käsin, oli jotakin vanhusta muistuttavaa. Hän, sokea, ei nähnyt mitään, mutta siitä salaperäisestä hiljaisuudesta, joka nyt leikkien vaihteessa vallitsi puusepän pihamaalle kokoontuneitten kylän lasten kesken, hän ymmärsi, että jotakin jännittävää oli tekeillä.
»Viimeinen pari!» kajahti vihdoin kimakka lapsen ääni hänen korviinsa.
Siinä tuokiossa alkoi tanner jytistä. Nopeat juoksuaskelet milloin etääntyivät, milloin lähenivät ja kaapasivat väliin ohi niin likeltä, että portailla istuja tunsi vauhdin aiheuttaman lämpimän ilmavirran leyhähtävän kasvoillensa. Hän kohensihe ryhtinsä istuessaan suoraksi, sauvaa yhä jännittyneempänä puristavat kädet ojentuivat eteenpäin, herkästi elehtivät kasvot värähtelivät ja ripsireunaiset silmäluomet takoivat kelmeänä maitona muljahtelevien valkuaisten yli, ikäänkuin silmien vangittu valo olisi kiinni sidotun linnun tavoin räpyttänyt siipiänsä vapauteen pyrkiessään. Kun jäljekkäin kiitävien paljaitten jalkojen jytinä pihamaan pintaan kuului yhä sakenevan ja ohi vilkaisevien huohottava hengitys käyvän yhä kiivaammaksi, ponnahti sokea poika vihdoin kuin jonkin sisäisen voiman ampaisemana seisoalleen, juosta vilisti paikallaan, että keppi kädessä heilui, ja huohotti kuten muutkin juoksijat. Kuullessaan kentältä ahdinkoon joutuneen pakenijan hätäisen kirkaisun, parkaisi hänkin ja hypähti sykähtävin sydämin syrjään, ikäänkuin sillä ovelalla tempulla pettääkseen kuvittelemaansa takaa-ajajaansa, jonka kurkottavan käden kouraisun hän oli jo tuntevinaan niskassansa. Askelten aivan liki lähetessä hän juoksijoita kiinni tavoittaakseen kahmaisi käsin eteensä kuin kolossaan pyytävä rapu pihdeillään saalista, joka on osunut sen saksien ulottuville.
Sokea poika oli leikissä mukana sieluineen ja ruumiineen ehkä innokkaammin kuin kukaan muu. Mutta kun lesken vihdoin onnistui iskeä toinen pakenevista parikseen, lyyhähti hän jännityksen lauettua herpautuneena portaille istualleen ja kätki kasvonsa käsiinsä häpeäänsä salatakseen.
Oli taas, niinkuin aina ennenkin, hänen leikkinsä ollut vain pelkkää kuvittelua, leikin leikkiä.
Sokean pojan portaalla murheellisena istuessa ja verratessa itseänsä näkeviin lapsiin paistaa pohotti heinäkuinen sunnuntai-iltapäivän aurinko hänen lakittomaan päähänsä. Hänelle se ei paistanut taivaalta, vaan taivaasta Jumalan luota. Siellä — niin oli »täti» aina kertonut — hänenkin silmänsä kerran selkenevät ja hän saa nähdä paljon sellaista, jota täällä maan päällä ei näe näkeväkään. Hän saa siellä enkelien kanssa olla hippasilla ja juosta leskistä pitkin taivaan tasaisia tanteria, kompastumatta ja päätänsä seiniin ja aitoihin mustelmille kolhimatta. Siellä hän osaa lukea aapista niinkuin muutkin lapset, voi kiipeillä katoille ja pitkiin palmupuihin, hyppiä ojien yli ja sauvalla eteensä tunnustelematta kulkea kivikkoisiakin polkuja, lankeilematta polviaan nahattomiksi ja lyömättä varpaitaan verille. Niin, ja lentääkin hän voi, kun kerran siivet on.
Kiitollisena kaikesta tästä hän surunsa unohtaen käänsi kasvonsa kohti aurinkoa, jonka hehku sihisi korvissa, pisteli ja nipisteli leikkisästi ihoa ja tunkeutui lempeästi hyväilevänä aina sydämeen asti. Suoraan avoimiin silmiin paistava aurinko valaisi hänen sokeutensa harmaata hämärää kuin sen suuren, tulevan kirkkauden maidonvalkea kajastus. Lämmön vaikutuksesta hän tunsi kuin kohoutuvansa ylös aurinkoa kohti ja sulautuvansa sen hehkuun niin välittömästi, että leikkijäin jalkojen töminä kantautui vain aika-ajoin hänen korviinsa heikosti kuin jostakin hyvin kaukaa, hänelle vieraasta maailmasta.
Pihan perällä koivun katveessa istui kaksi vanhaa vaimoa: puuseppä Aletuisen emäntä ja muuan naishenkilö, jota paikkakunnalla ei tunnettu. Räätäli Jahnukaisen akka tosin arveli, että vieras ei voinut olla kukaan muu kuin se salaperäinen kulkija, jonka hän kymmenen vuotta sitten eräänä syksyisenä kuutamoyönä oli nähnyt käärö käsivarrella ajavan Aletuisen mökkiin ja jo samana yönä sieltä kääröttömänä lähtevän, sellaisin seuraamuksin, että aamulla oli puusepän pirtistä alkanut kuulua itkunvikinää, ikäänkuin lapsi olisi sinne yön aikaan taivaasta tipahtanut. Nuorten jaloista nöyrästi syrjään vetäytyneinä vanhukset katsoivat ääneti lasten leikkiä, ristiin liitetyt kädet hartaina helmassa.
»Muistatkos sinä, Marjaana, vielä niitä aikoja, kun sitä mekin noin hapset hajalla ja hameet hulmuavina leskistä juostiin?» huomautti puusepän emäntä vieraalle hiukan surumielisesti.
Puhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä.
»Muistanko? Eihän sitä meidän iällä enää paljon muuta muistetakaan. Niistä eväistähän meidän, Saara hyvä, on loppuikämme elettäväkin. Mutta niitä on sellaisiakin, joilla elämänsä ehtoolla ei tule olemaan edes sitä iloa, joiden muistoon vanhuksina, jos sinne asti elävät, yksinpä vihreimmät nuoruusmuistotkin kompuroivat kolmella jalalla», sanoi vieras ja viittasi kädellään portaalla istuvaan sokeaan poikaan.
»Kyllä ymmärrän — Moosesta tarkoitat. Mutta onhan hänellä nyt sentään jotain iloakin, niinkuin äsken näit. Ja saahan hän tuolloin tällöin leikkiä myös yhdessä muitten lasten kanssa. Odotahan, kun kyllästyvät tuohon kisaansa, niin saatpa nähdä, että niitä on semmoisiakin leikkejä, joissa Mooses on parasta mestaria.»
»Näyttää vähän siltä, että ne Mooseksen pienet ilot on kyynelillä maksettava. Mutta kiitollinenhan tulee olla vähästäkin. Onhan, toisekseen, olemassa vielä onnettomampia, sellaisiakin, joilta kaikki valtatiet tähän näkyväiseen maailmaan ovat suljetut, jotka samalla ovat sekä sokeita että kuuroja ja mykkiä.»
»Mitä mahtanee Jumala viisaudessaan ajaa takaa siinä, että hän, joka itse näkee näkymättömätkin, kuulee kuulumattomatkin ja ymmärtää kaikki kielet, sallii syntyä sellaisia luomuksia, joiden silmille maailma on vain loputonta syksyistä yötä, korville ainaista haudan hiljaisuutta ja joiden eläinten ääntä muistuttavassa mölinässä on kuulevinaan kielelle sidottujen sanojen rimpuilevan raudoissaan kuin elinkautiset kahlevangit?»
»Sitä se siinä takaa ajaa, että nekin, jotka aina marisevat köyhyyttään, saisivat heistä nähdä kuin kuvastimesta, kuinka äärettömän rikkaita he itse ovat.»
Marjaana vaikeni hetkiseksi ja sanoi sitten syvään huokaisten:
»Eikähän ole aina Jumalan syy…»
Saara heitti häneen tutkivan silmäyksen ja kysyi kuin matkien:
»Jumalan syy?… Kun sinä aikoinaan laskit tuon portailla istuvan pojan kolmikorttelisena minun syliini ja pistit setelitukun kouraani, oli sinulla sellainen hoppu, että tuskin kahvikuppia maltoit odottaa. Suhahdithan vain hät’hätää korvaani, että poika on parempain ihmisten lapsia ja hoitopalkkio sen mukainen. Silloiseen vaiteliaisuuteesi ja kiireeseesi saattoi sinulla olla omat syysi, — pelkäsit kai, että sinut täällä tunnetaan, mutta se oli turhaa luuloa, koska minäkään en sinua enää tuntenut. Enkähän minä salaisuuttasi liioin kärkkynytkään. Mutta kun tulen pian kymmenen vuotta olleeksi lapsen äitinä, olen kantanut poloisen kasteelle, kuormittanut kummina puolet sen syntejä hartioilleni ja hoitanut sitä, sokeaa raukkaa, hellemmin kuin omaa lastani, niin minulla on oikeus saada vihdoinkin tietää pojan syntyperä ja alkuvaiheet pohjia myöten.»
»Kasteelle, sanot. Kenenkäs nimeen se on kastettu?» tutkaisi Marjaana.
»Herra nähköön! Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.»
»Ole tuossa viisastelematta, ikä-ihminen. Tarkoitan, kenen nimiin poika on merkitty kirkonkirjoihin?»
»Omiin nimiinsä. Me kummit, mieheni ja minä, esitimme sen papille löytölapsenamme, jonka isän ja äidin Jumala yksin tietää.»
»Ja Mooseksenko annoitte lapselle nimeksi?»
»Osui olemaan silloin ristimispäivänä, syys kuussa, Mooseksen päivä.»
Marjaana mietti hetkisen.
»Niin… no niin… hm!… Se kastamisasia, kuulen mä, on tainnut mennä vähän vikaan. Näin meidän kesken: pojan nimi pitäisi oikeastaan oleman Änän.»
»Häh? Mikä Änän?»
»Katsos, minä annoin lapselle heti sen synnyttyä hätäkasteen ja nimen, mutta kun vielä pappikin on nostanut sen päälaelle kolmasti vettä, tuntuu minusta, kuin poika olisi kastettu kuusiyhteisen jumalan nimeen.»
»Varmempi on.»
»Muutenhan Mooses on sille pojalle hyvinkin sopiva nimi.»
»Miten niin:sillepojalle? Onkos se tämä meidän Mooses myös vedestä pelastettu?»
Marjaana katsoi kaiken likellä olevan ohi kauas taivaan rannalle, ikäänkuin hän sieltä etäisyydestä olisi tahtonut palauttaa kymmenen vuoden takaiset tapahtumat kuvina muistiinsa. Vannotettuaan Saaraa ikuiseen vaitioloon kaikesta siitä, mitä tämä nyt saa tietää, hän kertoi Mooseksen varhaisimman lapsuuden surullisen tarinan aina siihen asti, jolloin hän jätti lapsen Saaran haltuun.
Nyt Marjaana puolestaan olisi halunnut tietää jotakin Mooseksen myöhemmistä elämänvaiheista, mutta Saara ei ehtinyt vielä kertomuksensa alkuunkaan, kun heidän mielenkiintonsa kohdistui toisaalle. Leskisen juoksuun kyllästyneinä lapset olivat muodostaneet pihaan ison, suljetun piirin ja kutsuivat Mooseksen mukaan leikkimään »Aatamia ja Eevaa». Kun tämä ei ollut voinut ottaa osaa muuhun leikkiin, annettiin hänen nyt ikäänkuin sen korvaukseksi melkein aina olla Aatamina, tyttöjen vuorollaan ollessa Eevana sidotuin silmin.
Näiden kiinni saaminen oli Moosekselle niin helppoa, että Marjaana, joka ei ollut tätä hänen taitoansa ennen nähnyt, epäili hänen näkevän. Kuitenkin hänestä näytti Mooseksen innostus odottamattoman laimealta. Pojan kuullessa aina uudelta Eevalta ilmeisellä mielenkiinnolla odottamansa vastauksen tavanmukaiseen kysymykseensä: »Missä Eeva?» näytti hänen kasvoillaan joka kerta kuvastuvan pettymystä.
Kaikki tähän asti mukana olleet tytöt olivat kilvan pyrkineet sokoksi, mutta joukossa oli muuan vaaleaverinen tyttönen, joka aina uutta Eevaa valittaessa kyyristäytyi muitten taakse piiloon, ikäänkuin siten koettaen tehdä itsensä näkymättömäksi. Mutta kun kaikki muut tytöt tulivat vihdoin osansa suorittaneiksi, ei hän enää voinut välttää kohtaloansa: puoliväkisin, silmät sidottuina talutettiin hänet vastaanhangottelusta huolimatta paratiisiin.
»Missä Eeva?» kysäisi Mooses entiseen välinpitämättömään tapaansa.
»Täällä!» kuului piirin vastakkaiselta laidalta heikosti hänen korviinsa.
Kas, se ääni vaikutti. Mooses ryntäsi viivyttelemättä sitä kohti, mutta tyttö vältti taitavasti hyökkäyksen. Näki heti ensi alusta, että tällä kertaa oli tosi kysymyksessä: Aatamilla oikeata kiinnisaamisen intoa ja Eevalla todellista pakenemistahtoa, jota ei suinkaan voinut sanoa olleen kaikilla tytöillä. Mooseksesta tuntui päinvastoin, kuin monet heistä antautuisivat tahallaan kiinni, niin että ei oikein tietänyt, tavoittiko hän heitä vai he häntä — seikka, joka hänen muutenkin laimeaan intoonsa vaikutti erittäin tympäisevästä Mutta kun Mooseksen hyökkäykset tällä kertaa, liiallisen kiihkon takia olivat harkitsemattomia ja askelet liian kuuluvia, onnistui tytön aina livahtaa pakoon melkein läpi käsien, ja Aatami sai joka kerta kahmaista syliinsä tyhjää ilmaa. — »Missä Eeva?» — »Täällä!» vaihtelivat kysymykset ja vastaukset tuhkatiheään. — »Polttaa, polttaa!» — »Polttaa, polttaa!» rähähti varoittavana milloin mistäkin piirin kohdasta, sokkojen ryntäillessä hehkuvin poskin tätä elävää, käsin sidottua raja-aitaa vasten.
Kamppailun käydessä yhä jännittävämmäksi jakautuivat leikkitoverit kahteen vastakkaiseen puolueeseen, poikien toivoessa voittoa Aatamille, tyttöjen Eevalle. Kun Mooseksen tuloksettomien hyökkäysten johdosta poika-puolueen kesken oli jo pääsemässä valtaan masentava epäilys siitä, että tämä ei saisi tyttöä ollenkaan kiinni, kivahti piiristä vihdoin äkäisellä äänellä lausuttu sana:
»Nuuski!»
Tämän huomautuksen kuultuaan tytöt tahtoivat, että Aatamin sieraimiin pitäisi pistää tappuratukot, hän kun näkee nenällään, mutta poikien ulvova vastalause tukahdutti moisen sääntöjenvastaisen ehdotuksen alkuunsa. Mooses muutti oitis menettelytapansa sellaiseksi, että se entisten kokemusten perusteella herätti yhtäällä iloista voiton toivoa, toisaalla pelokasta levottomuutta. Saadessaan jälleen vastauksen kysymykseensä: »Missä Eeva?» hän alkoi nyt kissan askelin hiipiä ääntä kohti, samalla nuuskien sieraimillaan ilmaa kuin saalista vainuava metsäkoira. Sen Eevakin näytti aavistavan. Kuulumattomasti koskettivat hänenkin varpaansa pehmeää nurmikkoa, ja äärimmilleen hän herkisti kuuloansa, samalla kuin hän käsin koettelemalla pysyttelihe piirin lähellä, koettaen siten sekoittaa omaa erikoishajuansa joukon yhteishajuun. Aikansa näin kierreltyään ja kaarreltuaan sokot alkoivat vihdoin toistensa tietämättä kulkeutua vastakkain ja sivuuttivat toisensa niin likeltä, että olkapäät miltei hipaisivat toisiaan, koko piirin painautuessa jännityksestä hiukan kyykkyyn ja pidättäessä hengitystään. Tuskin oli tyttöpuolue ehtinyt helpotuksesta hengähtää, kun Aatami yhtäkkiä pyörähti ympäri, niinkuin olisi nyt vasta saanut hajua etsimästään, ja kaappasi säikähdyksestä kirkaisevan Eevan syliinsä. Tämä koetti kaikin voimin rimpuilla irti, mutta Mooses painoi häntä niin kiinteästi rintaansa vasten, että näytti siltä, kuin hän ei niin vaikeasti pyydystämästään saaliista aikoisi luopua ollenkaan. Mutta kun hän tytön petollisesti rauhoittuessa hellitti hiukan otettansa, riuhtaisihe tämä äkillisellä tempaisulla vapauteen. Nyt alkoi entistä kiivaampi ottelu, joka kuitenkin päättyi leikki-Aatamille melkein yhtä surkeasti kuin alkuaikojen oikealle Aatamillekin. Kun hän kiihkeässä takaa-ajon innossaan teki erään kaikkein rajuimpia hyökkäyksiänsä, osui hän törmäämään piiriä vastaan niin voimakkaasti, että se murtui, ja hän syöksyi samaa vauhtiansa keskelle läheistä, isoa nokkospensaikkoa. Siellä hän yhdessä kohti sätkytti paljaita sääriänsä, kun hätäännyksissään ei tietänyt, minne päin pitäisi mennä viholaisista vapautuakseen.
»Polttaa, polttaa!» leukaili leikkiä matkien muuan irvihammas.
Mutta silloin eräs pitkä poika tarttui kiivaasti pilkkaajan niskaan ja nakkasi hänet Mooseksen seuraksi samaan nokkospensaaseen. Tästä teostaan hän sai kaikilta muilta hyväksyvän, kiitollisuutta ilmaisevan silmäyksen.
Mooseksen päästyä vihdoin pois piinapaikastaan hän lähti häpeäänsä ja tuskiansa itkien, keppi kolmantena jalkana, yksinäisyyteen järven rantaan, pihaan jääneiden leikkitoverien katsoessa surumielisinä hänen jälkeensä.
»Vieläkö leikitään?» kysyi muuan joukosta, kun Mooses oli kadonnut rantatörmän taakse.
»Ei, ei leikitä enää», kuului yhtaikaa useasta suusta kaikkien yksimielinen vastaus.
Lapset hajautuivat hiljaisina ja alakuloisina kukin taholleen. Mutta se viimeksi Eevana ollut tyttö itki kulkiessaan yksinäistä metsäpolkua myöten kotiinsa päin.
Vuosien vieriessä oli Aletuisen naapurien ja muitten kyläläisten mielenkiinto Moosekseen ja hänen salaiseen syntyperäänsä vähitellen väljähtynyt. Mutta syksyllä, Marjaanan käynnin jälkeen, leimahti mielissä jo melkein sammunut uteliaisuus uuteen liekkiin. Sokea poika oli kadonnut jäljettömiin, häipynyt puusepän mökistä yhtä salaperäisesti kuin kesäisiin maihin muuttanut pääskynen pesästään räystään alta, kenenkään huomaamatta, kenenkään osaamatta tarkalleen sanoa päivää ja hetkeä, milloin hän oli lähtenyt ja minne mennyt — tai paremminkin: viety. Sillä pojan poistumisen aikoina oli myös itse Aletuinen ollut kateissa useita päiviä. Jotakin yhteyttä mahtoi niinikään olla sen kesällisen, puusepän mökissä vierailleen vaimon ja pojan katoamisen välillä. Arvailtiin sinne ja tänne. Ahdisteltiin Aletuista ja Saaraa piinaavilla kyselyillä, mutta kun nämä vain lyhyesti ja yli olan huomauttivat, että eipä sen asian pitäisi sivullisia liikuttaa, suututtiin ja haukkua nalkutettiin takana päin, hyvinkin myrkyllisesti.
»Miksi kidutetaan ihmisiä tietämättömyyden pimeydessä kuin käärmettä pihdeissä, miksi ei sanota suoraan, minne sokea on viety. Ihan olisi vallesmannille sana saatettava. Ties, vaikka puuseppä olisi vasarallaan moukaroinut pojan kuoliaaksi, pistänyt ruumiin säkkiin, raahannut sen selässään yön pimeydessä pois kotoaan ja upottanut Kuorejärven syvyyteen.»
»Niin, niin, kukapa tietää. Vaikka kunnian kirjoissahan nuo ovat puusepän väet näihin asti kulkeneet. Mutta ei tuntuisi oikein sopeutuvan tähän karjanhoitajajärkeen se, että joku, ellei hän ole aivan pähkähullu, tuhoaisi parhaan lypsylehmänsä. Elähtäneempi väki muistaa: ei sitä ennen Aletuisen nokan edessä näkynyt juuri muita herkkuja kuin kuorekuppi ja leipäkannikka, mutta siitä alkaen kun sokea poika ilmestyi, on puusepän pöydällä höyrynnyt riisiryynipuurot ja rusinasopat joka jumalan pyhä, usein arkinakin.»
»Entäpä jos asiat nykyisin ovat keikahtaneet niin päin, että Aletuinen sen entisen emännän tapaan olisi pitänyt edullisempana teurastaa kultamunia munivan kanan, kaapatakseen kaiken kullan — pojan suuret perinnöt, näet — yhtaikaa.»
»Niinkin voisi olla.»
* * * * *
Kului vuosi vuoden jälkeen. Lapset kasvoivat aikuisiksi, aikuiset huomaamattaan vanhenivat, ja tuolloin tällöin sai Aletuinen tehdä kätkyen jollekin maailmaan tulevalle ja ruumisarkun jollekin hautaan lähtevälle.
Mutta sokeaa Moosesta tuskin enää muistettiinkaan.
Hirvaskylän elämän näin mataessa eteenpäin vanhaa tuttua latuansa ajoi eräänä hiljaisuuttaan torkkuvana keväisenä sunnuntaipäivänä kylän läpi näköjään nuori herrasmies, joka kärryjen kuoppaisella kylätiellä kallistellessa ja laiskan kyytipojanloikareen sinne tänne retkahdellessa istui koukkupäiseen sauvaansa käsillään tukien jäykkänä ja suorana kuin tikku, suurilla, pyöreillä, pikimustilla silmälaseillaan naama totisena katsoen suoraan eteensä kuin pöllö hongan oksalla, kertaakaan sivulleen vilkaisematta, kertaakaan nostamatta valkoista olkihattuaan vastaukseksi harvojen vastaantulijain nöyriin tervehdyksiin.
»Olisiko, ryöttä, ollut niin koppava, ettei ollut näkevinäänkään, tai lieneekö uppoutunut niin syviin mietteisiin, ettei huomannut», arvelivat vastaantulijat ja pysähtyivät närkästyneinä katsomaan tuon ylpeältä näyttävän matkustajan jälkeen.
»Niitä on tönöjä tässä tien poskessa useitakin. Ehkä se on tämä, johon herra aikoo», sanoi kyytipoika vihdoin ja seisautti hevosensa erään mökin eteen.
»Kuka…? Sus siunatkoon!» kuului tuvan avonaisesta ovesta käsien läiskähdyksen säestämä huudahdus ja sen jälkeen kiireistä, ikäänkuin hätääntynyttä liikehtimistä.
»Tuo kiljaisu lähti Jahnukaisen akan kurkusta. Aja eteenpäin ja muista: suuri yksinäinen koivu pihan perällä», neuvoi kyydittävä.
»Tässä», sanoi ajaja hetken päästä ja pysähdytti hevosen Aletuisen pihaveräjälle.
Oudon herrasmiehen äkkiarvaamatta ilmestyminen herätti puusepän pirtissä melkein yhtä suurta hämmästystä kuin Jahnukaisenkin tuvassa. Sukaistuaan takin ylleen Aletuinen meni vierasta vastaan, kouraisi hatun päästänsä, kumarteli ja kohotti kätensä tervehtiäkseen, mutta kun tämä ei näyttänyt häntä huomaavan, rykäisi puuseppä ilmaistakseen läsnäolonsa.
»Onko se Aletuinen? Hyvää päivää. Terveisiä Helsingistä», sanoi vieras ja puristi pitkään ja lämpimästi vanhuksen kättä.
»Ki-kiitos… Tuota… vai Helsingistä herra … En taida tuntoakaan.»
Vieras naurahti.
»Vai ei setä minua enää tunne. Siitähän onkin kulunut aikaa jo kolmetoista vuotta, kun viimeksi on yksissä oltu.»
Puuseppä kyhni niskaansa.
»Ei maar, mutta… ei suinkaan se liene — ei mitenkään…»
»Mooses, vai…?»
»Ei suinkaan hän mahtane se olla?»
»Sama mies. Mutta entäs — vieläkö täti elää?»
»Jumalan kiitos — tässähän minä», sanoi Saara ja niiata töksäytti jäykillä jaloillaan. »Terve tulemasta, terve tulemasta. Vai hän… Her… Mooses käy sisään, käy sisään.»
Aletuinen hiukan punastui ja ikäänkuin vieläkin olisi epäillyt kuulemansa todenperäisyyttä painoi hatun verkkaan päähänsä.
Kun matkatavarat oli kannettu sisään, istui Mooses väsyneenä keinutuoliin puusepän kamaripöksässä, otti kellon taskustaan, laski sormensa sen lasille ja hetkisen tarkattuaan kuin lääkäri sairaan valtimon sykintää sanoi: »Jaha, jopa se onkin kello kymmentä vailla kaksitoista.»
Aletuinen ja Saara vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät, mutta eivät puhuneet mitään. Tuommoisesta ihmeestä oli kyllä kuultu, mutta ei oltu ennen nähty eikä jaksettu sitä todeksi uskoa.
»Ei ole tässä ehditty vielä kuulumistakaan kysellä. Koulun penkilläkö hän on Mooses istunut kokonaista kolmetoista vuotta?» alkoi Saara.
»Niin, koulua olen käynyt, ensin kymmenen vuotta varsinaista koulua ja sitten kolme vuotta työkoulua.»
»On siinä housujen takamuksia kysytty. Mutta aina siitä asti kun Mooses sinne kouluunsa lähti, on minun mieltäni ehtimiseen kaivellut kysymys, että millä kumman tavalla heitä opetettaneen ja mitä opetettaneen niille, joilta puuttuu silmien valo», jatkoi Saara.
»Mitäkö opetetaan? Lukemista, laskentoa, kirjoitusta, monta muuta», sanoi Mooses.
»Lukemista? Ettäkö ihan sisästä, kirjasta, eikä vain korvakuulolta ja ulkomuistin varassa?»
»Ihan sisästä, kirjan lehdiltä luetaan.»
»En oikein ymmärrä: eihän sitä tämä näkeväkään, kun painaa silmänsä kiinni, osaa lukea…»
»Kiinni! Sitä ei moni meikäläinen osaa lukea, vaikka pitää silmänsä aukikin», huomautti Aletuinen.
Saara heitti paheksuvan silmäyksen mieheensä, jonka lausunnossa hän vainusi verhotun viittauksen omaan, varsin kangertavaan lukutaitoonsa.
»… osaa lukea muuta kuin sen, mitäpähän vähän virren värsyä, raamatun lausetta ja katkismuksen kappaletta on vähän muistiin rippeeksi jäänyt.»
Vastaamatta mitään Mooses avasi erään matka-arkkunsa, pinosi käsivarrelleen kannannaisen sylyyksen muutamia kirjojen näköisiä ja kantoi ne selkä kenossa kamarin pöydälle:
»Kas tässä.»
»Mitäs ne ovat nuo?» kysyi Saara, jossa samoin kuin miehessäänkin noin tavattoman isojen teosten näkeminen herätti hiukan ahdistavan tunteen, vähän samanlaisen kuin lukuisten alkaessa suntion kannettua raskaat kirkonkirjat kinkerituvan pöydälle.
»Kirjoja», vastasi Mooses lyhyesti.
»Onko hän, herra, lukenut läpi kaikki nuo?» kysyi Aletuinen kunnioitusta ja arvonantoa värähtävällä äänellä.
»Ei mitään herraa. Enemmän, paljon enemmänkin olen lukenut, setä.»
»Jo pitää olla oppinut sen, joka on tuommoisen paperinpaljouden aivoonsa ahtanut. Ei uskoisi yhden ihmisen pääkoppaan mokoman viisauden määrän mahtuvankaan», arveli Saara.
»Pitää maar siinä nupissa olla muutakin kuin täitä», lisäsi Aletuinen.
Pyhällä kunnioituksella lähenivät aviopuolisot kirjoja. Mutta kun Saara arkaillen ja hiukan vapisevin käsin uskalsi avata pienimmän niistä, hän melkein hätkähti säikähdyksestä, ikäänkuin hän aarrelippaan avattuaan olisi löytänyt vain tyhjän sisuksen.
»Taisi Mooses sittenkin pitää meitä yksinkertaisia maanmoukkia narrinaan. Eihän täällä näy yhtä ainoata puustainta, ei muuta kuin pelkkiä valkoisia lehtiä, jotka ovat paksuja ja jäykkiä kuin härän vuota», sanoi Saara.
»Silmätkäähän vähän tarkemmin», kehoitti Mooses.
»Niin, katsotaanpas pilanpäiten, ripustetaanpas mekin, Henteri, silmälasit nokalle ja tutkitaan tarkemmin… On, on maar siinä jotakin, niinkuin valkoista risukkoa valkoisella pohjalla. Mikä mahtanee olla tämä kirja — vai liekö tuolla tuommoisella nimeä ollenkaan?»
»Katekismus.»
»Kate…!»
»Lyhyt katekismus», lisäsi Mooses.
»Lyhyt — tuo, joka on kookas kuin raamattu. Entäs nämä muut, jotka ovat isoja kuin kirkon kirjat?»
»Ne ovat virsikirja, Johanneksen evankeliumi ja Paavalin epistolaRoomalaisten tykö.»
Tämän nimiluettelon kuultuaan vanhuksista tuntui, niinkuin heidän äsken kuvittelemansa, noihin kirjoihin kätketyn viisauden leiviskäisen paino olisi pudonnut heidän sydämeltään. Olo tuntui taas keveältä ja kodikkaalta, kuten ainakin vanhojen tuttavien parissa, ja Mooseskin ikäänkuin läheisemmältä.
»Mooses lukisi, olisi tuo soma nähdä meidän vanhojen tuokin, ennenkuin kuollaan, lukisi vähän niinkuin näkeeksi jotakin, vaikkapa siitä Paavalin epistolasta», pyysi Saara.
Kohtaa erikoisesti valikoimatta Mooses avasi pyydetyn kirjan, kuljetti molempien käsiensä sormia lehdillä ja lausui samalla ääneen:
»Mitästä me siis sanomme meidän isämme Abrahamin lihan puolesta löynneen? Sillä jos Abraham on töiden kautta vanhurskaaksi tullut, niin hänellä on kerskaamista, vaan ei Jumalan edessä. Mutta mitä Raamattu sanoo: Abraham uskoi Jumalaan ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi…»
Lukemisen päätyttyä oli kamarissa hetkisen hiljaisuus. Saara vain pyyhiskeli huivinsa kulmalla kyyneliä silmistään.
»Ihan tämä tuntuu luonnolle mahdottomalta, vaikka kyllä kai se nyt uskoa pitää, kun tuon on omin silmin nähnyt. Kun katsoin noita puustaimettomia lehtiä ja vain kuulin Mooseksen äänen, niin oikein löi ihoni vilunsiiraan. Tuntui näet — ja eikö sinustakin, Henteri — kuin itse pyhä Paavali olisi haastanut haudastaan valkoisen hangen alta.»
»Tai itse isäjumala suoraan lumisesta taivaasta», lisäsi Aletuinen.
»No niin — miks'ei niinkin. Käsilläänkö hän Mooses tosiaankin lukee?Onko hänellä silmät sormien päissä?»
»Hm. Voisin minä lukea varpaillanikin, tai vaikkapa hätätilassa nenälläni.»
»Vueh!… vai vaikkapa nenällä. Kummalliseltahan tuo tuntuu sekin mykkien sormillaan puhuminen, mutta kyllä tämä on vielä ihmeellisempää.»
»Mitä hänellä on tässä mustassa sankaniekkalaatikossa, joka tuntuu kevyeltä ja muistuttaa vähän pienen lapsen ruumisarkkua?» kysyi Aletuinen, haluten kääntää keskustelun arkisempiin asioihin.
»Viulu siinä vain on», sanoi Mooses.
Vanhukset vilkaisivat taas toisiinsa ja hymähtivät, ikäänkuin tuon iloisen nimen kuuleminen olisi herättänyt jonkun kaukaisen muiston heidän nuoruutensa ajoilta, kenties hääillastaan.
»Osaako hän soittaa viulua myös? Onko hän käynyt koulua silläkin alalla?» kysyi Aletuinen.
»Kyllä», sanoi Mooses, haukotteli ja kallistihe keinutuolin selustaa vasten.
Vanhukset käsittivät sen merkiksi, että Mooses haluaisi nyt hetkisen olla yksin, levähtääkseen pitkän matkan vaivoista. He hiipivät varpaisillaan ulos, Saara tuliaiskahvin keittoon ja päivällispuuhiin, Aletuinen paitahihasillaan loikoilemaan aurinkoiselle pihanurmikolle.
* * * * *
Kun Jahnukaisen akka, jonka täytyi urkkia tietoonsa kaikki kylän asiat, päivällispataansa hämmentäessään ja alituiseen maantielle kurkkiessaan huomasi äskeisen kyytipojan palaavan yksin takaisin, pisti hän hierimen miehensä käteen ja läksi niistä jalkainsa teistä kuulustelemaan, minne matkustaja oli jäänyt, mitä se oli miehiään ja mitä tekemistä hänellä mahtoi olla täällä Hirvaskylässä. Saatuaan Aletuisen Saaralta haluamansa tiedot ja vielä vähän enemmänkin hän juoksi asunnosta asuntoon kuuluttamaan suurta uutistansa.
»Ette taida tietääkään…?»
»Mitä tietää?»
»Että Mooses on palannut.»
»Mikä Mooses?»
»Sokea Mooses. Hän, jota me hullut Jurvaset olemme pitäneet melkein vainajana, on taas ilmestynyt Aletuisen mökkiin kuin kuolleista nousseena.»
»Valehtele!»
Jahnukaisen akka sipaisi suutahtaneena kämmensyrjällä jäntereistä kurkkuansa kuin puukolla:
»Tuosta poikki!»