»No ei sitten. Milloin se on tullut?»
»Nyt juuri, siunaaman aika sitten.»
»Missä se on ollut?»
»Helsingissä. Opissa. Se on käynyt koulua kolmetoista vuotta, kuulkaa: kol-me-tois-ta vuotta. Mutta sittenpä se on tullutkin niin oppineeksi, että tietää ajan kulun minuutilleen koettamalla vain kädellään kellon lasia. Se osaa lukea varpaillaan ja nenällään semmoisia kirjoja, joista tämä näkevä ei näe muuta kuin pelkkää tyhjää — kertoja pyyhkäisi kämmeniään kuvaavasti vastakkain — ei tämän enempää. Ja herra se on oikein: mustat silmälasit, valkoinen hattu, hopeahelainen keppi.»
»Jo toki sen pitää olla isokin herra, joka on käynyt koulua kolmetoista vuotta.»
Jahnukaisen akan kulku kylässä oli vaikutuksiltaan samanlaista kuin kasken sytyttäjän, joka tuikkaa tulen sinne tänne, kunnes se kerta alkuun päästyään leviää omalla voimallaan oksasta oksaan ja leimauttaa pian koko kasken ilmiliekkiin. Iltapäivään mennessä oli Mooseksen paluu jo melkein kaikkien kyläläisten tiedossa ja ainoana puheen aiheena. Niin merkillinen mies oli omin silmin nähtävä — tiesi, milloin hän taas katoaa. Kuin salaisesta sopimuksesta alkoi ihmisiä kokoutua Aletuisen mökille. Niitä istuksi pihanurmikolla, nojaili aitoihin ja salavihkaa vilkuili kamarin akkunaan, jonka takana Mooseksen tiedettiin olevan. Puhuttiin hiljaisella äänellä ja kartettiin koskettelemasta sitä asiaa, jonka takia oli liikkeelle lähdetty, ikäänkuin hieman hävettäisiin näyttämästä lapsekasta uteliaisuuttaan toisillensa. Oltiinpa vain menossa kyläilemään sinne ja sinne, palaamassa sieltä ja sieltä, mutta kun tästä ohi kulkiessa satuttiin kuulemaan, että se Mooseskin on sieltä Helsingistä palannut, niin… Ja vähän asian nimellistä itselleen puusepällekin: poika siinä puuhaillut akan ottohommissa, niin olisi teetettävä sille laveampi sänky ja pyydettävä Aletuisen veistämään yksin häpein kätkyen keikkapuut kuivamaan.
Saaran huomautettua Moosekselle pihamaalle kokoutuneesta väestä meni tämä ulos, nosti kohteliaan sirosti hattuaan ja pyysi, että tultaisiin häntä kädestä pitäen tervehtimään. Kului melkoinen aika, ennenkuin hän tunsi ojennettuun käteensä tarttuvan luisevan kouran, jonka karhumainen puserrus muistutti hänelle elävästi, että hän oli nyt kaukana Helsingistä. Seurasi useita yhtä miehekkäitä tervehdyksiä, mutta niiden loputtua alkoi niin pitkä väliaika, että Mooses, näköjään pettyneenä, luuli jo kaikkien häntä tervehtineen, kunnes vihdoin kuuli jonkun miesäänen komentavan:
»Mitäs siinä kursailette ja ujostelette, menkää nyt vaan — kun mielenne kuitenkin tekee.»
Hetkistä myöhemmin läiskähti kuuluvasti kuin korvapuusti Mooseksen käteen karhea, mutta edellisiä hiukan pienempi kämmen, luja likistys molemmin käsin, Jahnukaisen akan vanhahko, honottava ääni jossakin Mooseksen pään yläpuolella:
»No Herran terveeks, Herran terveeks — pitkästä aikaa.»
Vähitellen kädet tuntuivat käyvän yhä pienemmiksi ja pehmeämmiksi, niiden otteet aremmiksi ja ujommiksi, mutta Mooseksen sitä lujemmiksi. Muuan pieni käsi tuntui vapisevan, niin hiljaa, että kenenkään muun kuin sokean herkät hermot eivät olisi kyenneet sitä tuntemaan.
»Kuka se on?» kysyi Mooses.
»Hilja vaan», kuului kuiskaava vastaus.
»Kuka Hilja? Mistä?»
»Hilja Lehtimäki — Lehtimäen torpasta.»
Tämän nimen kuultuaan Mooses tunsi omankin kätensä hiukan vavahtavan.Hellittämättä tytön kättä omastaan hän kysyi:
»Muistaako Hilja vielä niitä aikoja, kun me yhdessä leikittiin?»
Viipyvä vastaus oli tuskin kuuluva:
»Eiköhän.»
Olisi ollut vielä monta esittäytymään pyrkivää neitosta, mutta Mooses näytti unhottaneen kaikki muut. Pahastuneina ja ikäänkuin julkisesti häväistyinä nämä tervehtimättä jääneet Mooseksen entiset lapsuustoverit vetäytyivät kuin voitettuina syrjään keventämään loukattua mieltänsä.
»Sitä vartenko Mooses tämän pitkän kättelyn toimeenpanikin, että löytäisi joukosta vain sen yhden ainoan.»
»Niin kai. Näittehän, ettei sillä ollut kenellekään muulle kuin Hiljalle edes puolta sanaa lausuttavana. Mitähän salaista lienevät keskenään kuiskutelleet.»
»Arvaahan sen! Ettekö huomanneet, kuinka Hiljan kasvot leimahtivat punaisiksi ja katse painui kenkien kärkiin.»
»Ehkä he haluavat olla sokkosilla kerran vielä.»
»Leikkiä 'Aatamia ja Eevaa', niinkuin ennen lapsina.»
»Silloin Mooses poltti vain jalkansa nokkosiin, mutta sanokaa minun sanoneen: tässä leikissä se polttaa vielä sydämensäkin.»
»Ja Hilja myös.»
»Hilja myös.»
Vieraitten pyynnöstä Mooses näytti heille kirjojansa ja luki näytteeksi, jonka kestäessä ja kotvan aikaa sen päätyttyäkin väen joukossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, pidätetyn kummastuksen lauetessa vihdoin hillityksi, pihan laajuiseksi ihmettelyn sorinaksi.
»Ei uskoisi — ei uskoisi… Jo pitää olla ikuinen ihme…»
Kun kuultiin, että Mooses osaa soittaa viulua, pyydettiin hänen sitäkin taitoansa näyttämään. Aluksi hän soitti vakavia isänmaallisia lauluja, sitten lemmenlauluja, joita kaikkia kuunneltiin yhtä hartaina, moni kyyneltyvin silmin. Olihan kyllä ennenkin viuluniekkoja kuultu, olipa sellaisia omassa kylässäkin, mutta halkojen sahaamista oli heidän vingutuksensa tähän verraten. Siinä oli tässä opinkäyneen soittimessa sellainen selittämätön, vapiseva sivusointu, jota ei ollut oman kylän soitossa, ja joka iloisenkin sävelen kielillä laulaessa ikäänkuin itki siinä vierellä. Se oli tämä surunvoittoinen valitus, joka sielun salaisissa kielissä herätti herkimmän vastakaiun ja nosti kyynelet silmiin.
Illemmalla uskallettiin nuorten taholta ehdottaa, että kun Mooses nyt on palannut, niin sopisiko ehkä hänen kunniakseen panna pystyyn pienet tulijaistanssit. Olisi tuo somaa kerran eläessään pyörähtää semmoisen mestarin soiton mukaan. Ei Mooseksella enempää kuin Aletuisella ja Saarallakaan ollut mitään sitä pyyntöä vastaan.
Sokea istui tuvan portaalla, kuten ennen poikasena, ja soitti polkkaa, ja samat jalat, jotka kolmetoista vuotta sitten olivat tässä leskistä juosseet, jytisivät nyt pihamaalla tanssin tahdissa. Mutta toiset olivat hameet, joiden helmukset ohimennen pyörähtäessään humauttivat lämmintä ilmaa hänen kasvoillensa. Ja samoin kuin silloin tuntui Mooseksesta nytkin, kuin se töminä kuuluisi ajoittain hyvin kaukaa, jostakin toisesta maailmasta, kuin oli se, jossa hän eli.
Vasta yömyöhällä lähdettiin kotiin. Mutta moni neitonen kääntelehti lemmen tuskissa unettomalla vuoteellaan aamuun asti, korvissa yhä yöllisen soiton sävel ja silmissä sokean soittajan hienostunut kuva. Lehtimäen tyttären aitassa taidettiin itkeäkin, tietämättä oikein, olivatko ne kyynelet ilon vai surun.
Huomenissa, Mooseksen paluun jälkeisenä päivänä, Saara lämmitti saunan. Sillä hänen mielestään jokaisen, ken oli ollut kotoaan poissa pitemmän ajan, täytyi ikäänkuin uudestaan syntyä, eikä sellainen ruumiin ja sielun vieraista vaikutteista puhdistuminen voinut tapahtua missään muualla niin hyvin kuin saunan lauteilla, sisäänlämpiävän, nokisen saunan hautovassa höyryssä.
»En ole tullut kysäisseeksi, onko heillä siellä kaupungeissa saunansa niinkuin täällä maallakin, ja kylpenevätkö heitin, vai millä tavoin hikiänsä puhdistellevat — jos nuo, joutilaat, hikoillevat ollenkaan?» kysyi Saara, joka löylyn lyöjänä seisoi kippo kädessä kiukaan edessä, Mooseksen ja Aletuisen lauteilla kylpiessä.
»Kyllä, onhan siellä saunoja myös. Mutta ei ole löyly niissä niin suloisen hautovata eikä kylpeminen muutenkaan tunnu niin kotoisen rattoisalta kuin tällaisessa oikeassa maalaissaunassa», sanoi Mooses.
»Kunhan tässä kesä kerkiää pitemmälle ja koivuun kasvaa isompi lehti, että saan taittaa käsiinne uudet vastat, niin kas sitten se kylpy vasta oikein kylvylle tuoksahtaa», sanoi Saara hyvillään siitä, että täällä maallakin oli sentään jotain yhtä hyvää ellei parempaakin kuin kaupungissa.
Aletuinen ja Saara eivät olleet pitäneet sopivana Moosekselta heti hänen tulennaltaan kysellä, minne tämä nyt opintonsa päätettyään aikoi vakiutua asumaan ja mitä töitä aikoi toimitella. He toivoivat hänen itsensä ottavan sen asian puheeksi, niinkuin nyt tänä iltana tapahtuikin.
Heidän kolmisin istuessaan kylvyn jälkeen viillytteleimässä vihreällä nurmikolla saunan edustalla, alkoi Mooses kertoa:
»Koko kouluaikani asuin saman, yksinäisen leskivaimon luona, jonne setä minut aikoinaan vei. Vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi tultuani kyselin usein emännältäni, kuka minun koulunkäyntini oikein kustantaa, valtioko vai kunta. Mutta rouva taputteli vain ystävällisesti olkapäälleni, hymähteli ja kiertäin kaartain vastaili, ettei minun sen asian takia tarvitse ollenkaan mieltäni murheuttaa: on olemassa rikkaita, hyviä ihmisiä, jotka ovat ottaneet minut siipiensä suojaan, vaikka eivät sitä hyvää työtänsä tahdokaan maailmalle torvella toitottaa.»
Mooses oli hetkisen vaiti miettivän näköisenä. Sitten hän aivan odottamatta heitti vanhuksille kysymyksen, jonka esiintuomisen he olisivat suoneet jäävän ainaisesti tekemättä tai ainakin siirtyvän niin kauaksi, että olisivat ehtineet vastauksesta keskenään neuvotella:
»Ehkätetiedätte, kuka se minun tuntematon hyväntekijäni on?»
Saara hädissään painoi sormen huulilleen ja pudisti miehelleen varoittavasti päätänsä. Tämä nyökäytti ymmärtämyksen merkiksi.
»Tuota… sitä on vähän vaikea tietää», alkoi Aletuinen. »Sillä se avunantaja ei itse lähetä rahoja, vaan on Mooseksen nimiin tallettanut summan pankkiin, josta määrätyn suuruisen erän lähettäminen uusiutuu joka kuukauden ensimmäisenä päivänä yhtä säännöllisesti kuin auringon nousu.»
»Sen minä kyllä tiedän», sanoi Mooses ja teki kädellään kiivaan, tyytymättömyyttä ilmaisevan liikkeen.
»Mutta kukas — —?»
Hänen vuoroin punastuvat, vuoroin kalpenevat kasvonsa alkoivat elehtiä ja nytkähdellä hermostuneesti. Vihdoin hänen suustansa syöksähti vastausta vaativana:
»Kukas minunäitinion?»
Sitä kysymystä odottaessaan Saara oli pelosta ihan vapissut. Mutta kun vanhukset eivät tahtoneet kasvatilleen teeskennellä tietämättömyyttä eivätkä näin yhtäkkiä voineet myöskään totuutta ilmaista, ei heillä ollut muuta keinoa kuin vaieta.
»Jaisäni…?» lisäsi Mooses.
»Jumala sen tietää», huokasi Saara totuuden mukaisesti.
Kuin äkillisen raivon puuskassa Mooses karkasi molemmin käsin tukkaansa ja sähisi:
»Jumala! Enköminäsitten saa koskaan tietää vanhempiani?»
Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti:
»Pitääkö minulle kaikki olla yötä?»
Vanhukset vaikenivat liikutettuina, odottaessaan Mooseksen tyyntymistä. Kauan ei viipynytkään, kun hän oli taas rauhallisempi, ja ilmeisesti häpeillään tunteittensa tahdottomasta purkautumisesta kiiruhti jatkamaan asiaansa:
»Jo varemmin keväällä oli rouva saanut jostakin kirjeen, jossa häntä pyydettiin järjestämään asiat niin, että kun nyt olin tarpeeksi oppinut, minä palaisin jälleen lapsuuteni kotiin asumaan. Kiitollisena tuntemattoman ystäväni tähänastisesta avustuksesta minä olen kuitenkin päättänyt, nyt mieheksi tultuani, yrittää lentää omin siivin ja kieltäytyä vastaanottamasta kirjeessä luvattua, jatkuvaa avustusta. Koulussa oppimani kotiteollisuuden avulla luulen itsekin voivani henkeni elättää. Kunhan ehtivät sieltä Helsingistä lähettää lupaamansa koripajut, teen niistä kesän pitkään erilaisia sen alan tuotteita, joita talven tultua kiertelen pitäjillä ja kaupungeissa myymässä. Hevonen olisi kuitenkin sitä varten ostettava- ja saatava joku poikanen oppaaksi. Ehkäpä siinä sivussa voisin ansaita jonkin markan viulunsoitollakin ja seinäkellojen korjaamisella, jonka taidon myös olen koulussa oppinut. Niin, sillä tavoin ne muut ovat minun puolestani puuhailleet. Mutta mitäs te, setä ja täti, tästä minun asuntoasiastani sanotte? Sitä ei ole taidettu teiltä tiedustaa ollenkaan?»
»Sitä on toki turha ottaa huulilleenkaan. Avosylin otamme Mooseksen vastaan — onhan hän meille melkein kuin oma poika», sanoi Aletuinen.
»Enemmän, Henteri, vielä enemmän kuin oma», lisäsi Saara ja osoitti äänettömästi miehelleen sokean silmiä. »Oli niin haikea ollakseni silloin Mooseksen mentyä, että se ikäväni pyrki toisinaan ihan itkuksi pihahtamaan.»
»Siihen lisäksi se, että kun me kaksi ammattimme perusteella nyt olemme tulleet ikäänkuin virkaveljiksi keskenämme, niin onhan meidän molempain rattoisampi työskennellä yhdessä saman katon alla kuin kummankin erikseen. Huononpuoleisethan tässä tosin vähän on oltavat, parempain ihmisten, mutta jos Mooses tyytyisi tuohon kamaripöksään, niin voisi siitä ehkä korjailemalla ja sanomalehtiä seiniin liisteröimällä saada vielä jotenkuten mukiinmenevän», ehdotti Aletuinen.
»Näin kesän aikana olisi aitassa raittiimpi ja viileämpi maata. Sinne minä jo Mooseksen vuoteen laitoinkin», sanoi Saara.
»Pahinta taitaa sittenkin olla se, miten Mooses muuten ruvennee täällä sydänmaan hiljaisuudessa viihtymään, kun on niin pitkän ajan imenyt veriinsä pääkaupungin melua. Minä, vaikka olin siellä vain käymättä, en ole sitä Paapelin pesää saanut kokonaan haihtumaan mielestäni vieläkään», sanoi puuseppä kuin suuttuneena.
Mooseksen maatessa yksin aitassa oli ympäröivä hiljaisuus äkikseltään niin outoa, että hän ei tahtonut saada unta silmiinsä ollenkaan. Iltayöstä kuului jostakin yksinäinen lehmän ammahdus kuin pasuunan puhallus, kalahti kello, kulkeutui korviin aitan seinien himmentämänä käen kukuntaa kuin maan alta ja pikku lintujen vaimenevaa viserrystä isosta pihakoivusta, kunnes nekin äänet myöhemmin yöllä vaikenivat.
Tässä hiljaisuudessa johtui kuin itsestään Mooseksen mieleen lähinnä eiliset tapahtumat: hänen tänne paluunsa, kyläläisten tervehdyskäynti hänen luonansa, yöllinen soittonsa, tuliaistanssi. Mutta kaikkein suloisimpana muistona jäi Lehtimäen Hiljan pieni pehmeä käsi värisemään hänen käteensä — eikä ainoastaan käteensä — hänen vihdoin uneen rauetessaan, yökehrääjän rukin tasaisesti hyrrätessä läheiseltä niityltä.
Aletuisen lausuma pelko Mooseksen viihtymisestä osoittautui paikkansa pitäväksi. Aluksi paikkakunnan muutoksen uutuus, keskustelut vanhusten kera ja huoleton joutilaisuus tuntuivat Mooseksesta hyvinkin viehättäviltä. Mutta kun tuossa pienessä perheessä elettiin ei ainoastaan ikään, vaan koko hengen sisältöön nähden niin erilaisissa maailmoissa kuin hän, olivat yhteiset keskusteluaiheet pian lopussa. Kun lisäksi päivästä päivään jatkuvaa hiljaisuutta häiritsi vain Aletuisen veistokirveen säännölliset kopsahtelut tai höylän sihahtava ääni ja joskus Saaran vanhuuttaan vapiseva virren veisuu, alkoi Mooses tuntea yhtä voimakasta kaipuuta täältä pois kuin kymmenvuotiaana tänne takaisin. Vaikka hän ei kaihoansa vanhuksille valittanutkaan, olivat nämä kuitenkin huomaavinaan hänen jotakin, sen tapaista kärsivän, kun Mooses haikeimpina hetkinään otti viulunsa kamarin seinältä ja soitti — soitti vähin niin kauan, että siitä ei ollut loppua tullakaan. Mutta vasta sitten kun Saara varmempaa todistuskappaletta etsiessään eräänä lauantai-iltana, Mooseksen muutettua kylvyn jälkeen puhtaat yllensä, löysi hänen käytetyn paitansa kauluksen kureesta jotakin, vakuutti hän miehelleen löytöänsä näyttäessään:
»Ikävä sillä pojalla on.»
»Jollei tuo ole tartuntatäi», epäili Aletuinen.
»Tai jollei se ennusta jotakin onnettomuutta», lisäsi Saara.
Töllin yksinäisyyden painaessa raskainna Mooseksen mieltä hän koetti pelastautua siitä pakenemalla vielä suurempaan yksinäisyyteen. Hän istuskeli vähin päiväkaudet järven rannalla, ja kun tärkein ulkomaailmaan johtava tiedonportti oli ikuisesti suljettu eikä korvienkaan kautta ohut sen vaativampia sisään pyrkijöitä kuin käen kukunta, pikku lintujen laulu ja laineiden hiljainen lipatus laituria vasten, saattoi hän uppoutua muistoihinsa häiritsemättömämmin kuin näkevä. Mooseksen muistot tulivat hänen sieluunsa sokeina, muotoa vailla olevina elämyksinä, eivätkä ne kaikki olleet yksinomaan iloista laatua. Mutta oli joukossa semmoisiakin, surullisen lystillisiä, jotka vielä vuosien kuluttua pyrkivät vetämään huulia hymyyn.
Kerrankin muuan poika oli vastannut opettajalle, joka liiallisen ankaruutensa tähden oli oppilaiden epäsuosiossa, niin näsäviisaasti, että koko luokka remahti raikuvaan nauruun. Opettaja oli suuttuneena määrännyt naurun aiheuttajalle jälki-istuntoa, mutta kaikki muut pojat olivat toverinsa puolesta tehneet käsin ja jaloin jyrisevän vastalauseen. Siitä opettaja oli kimmastunut yhä enemmän ja jalkaa polkaisten uhannut salvata koko luokan lukkojen taakse jälki-istuntoon. Silloin pojat olivat kaapanneet keppinsä kupeeltaan, nousseet seisoalleen ja aseet koholla alkaneet mennä opettajan pöytää kohti, mutta melua hyväkseen käyttäen uhattu oli onnistunut kenenkään kuulematta pujahtamaan ovesta ulos. Näkymätöntä vihollista tapaillessaan tarkoitti joku iskeä kepillään siihen kohtaan, missä arveli opettajan istuvan, mutta onnettomuudekseen osuikin kopsauttamaan toveriansa päähän, samoin toinen, kolmas. Mutta kun lyödyt antoivat samalla mitalla takaisin, oli pian kaikkien sota kaikkia vastaan. Se oli sokeaa ympärihuitomista, huutamista, valitusta, siunailemista, kiroilemistakin. Kun opettajista yksi ja toinen yritti mennä kiihtynyttä laumaa hillitsemään, sulkivat he nopeasti oven, ikäänkuin olisivat pistäneet päänsä ampiaispesään: sojottavia aseita oli heti suunnattuina opettajaa kohti. Kylmänä vetenä niskaan vaikutti vasta johtajan uhkaus mennä noutamaan konstaapeli kadulta kapinaa kukistamaan ja viemään pojat poliisiputkaan. Rauhan palattua havaittiin joukossa sinikuhmuisia otsia ja verta vuotavia neniä, mutta kuitenkin ainoastaan yhden kapinoitsijoista oli pakko turvautua lääkärin apuun. No, rangaistushan siitä sitten tuli ja ankara tulikin, mutta kärsittyähän on nyt sekin.
Tämäntapaiset ja monet muut Mooseksen muistot tulivat ja menivät ja palautuivat yhä uudelleen. Mutta joka kerta toistuessaan ne olivat menettäneet osan alkuperäistä voimaansa ja tuoreuttansa. Kun ne kalvenneina vihdoin olivat häipyneet kuin jonnekin hyvin kaukaisen ajan taakse, silloin tapahtui, että tähän asti sulkeuksissa ollut aistien ainoa valtaportti avautui, ja hän alkoi kuulla käen kukuntaa, pikkulintujen laulua ja laineiden lipatusta samalla korvalla kuin kolmetoista vuotta sitten. Aletuisen kirveen kopsahtelut ja höylän sihahtelut olivat taas niin kotoisen rattoisia kuulla, ja Saaran virrenveisuu herätti rinnassa samanlaista pyhää hartautta kuin ennen lapsuuden aikoina.
Vihdoin tuli ilmoitus koripajujen lähetyksestä. Aletuinen haki niitä kaukaiselta rautatieasemalta kokonaisen hevoskuorman. Joutilaisuuteen kyllästyneenä Mooses ryhtyi heti ahkeraan työhön. Hänen punoessaan pajuista erimuotoisia ja erikokoisia koreja, korituoleja ja muita huonekaluja istua könötti Aletuisen tuvan penkillä melkein aina uteliaita kyläläisiä ihmettelemässä hänen hämmästyttävää taitoansa.
— Eivät ikinä he, koira vie, vaikka ovat näkeviä, kykenisi saamaan moisia teoksia käsistään irti — ei sinnepäinkään. Siinä ja siinä, jos monikaan poropeukalo osaisi kyhätä kokoon yksinkertaista pärekoppaa, kiertokopasta puhumattakaan.
Luottamus sokean taitoon kasvoi vähitellen niin suureksi, että muuanna päivänä nähtiin erään vanhan vaarin kulkevan Aletuisen tölliä kohti, helisevä seinäkello kainalossa, pitkä heiluri kädessä ja nuoralla yhdistetyt hiekkapussit niskan varassa rinnalla roikkumassa. Tutiseva pää miettivästi kumarassa hän väliin hidastutti askeliaan, vähin pysähtyi kokonaan, niinkuin aikoisi kääntyä takaisin. Katsoi väliin surullisesti kellonsa mustuneita, muumiomaisia kasvoja, painoi taas koperon hellävaroen kainaloonsa ja jatkoi epäröivänä helisevää kulkuansa. Puusepän pirttiin tultuaan hän esitti Moosekselle asiansa:
»Tämä kello ei ole enää mikään eilispäivän teerenpoikanen. Isäni isä kuuluu sen aikoinaan kaupungista ostaneen. Kuulopuheiden mukaan pitäisi sen oleman itsensä Könnin käsialoja — liekö totta, en tiedä. Vaari-vainajani ajoista asti on se jotenkin täsmällisesti tätä ajallista armonaikaa näyttänyt, mutta on nyt viime aikoina ruvennut reistailemaan — olisiko mennyt russakka rattaiden vähin vai kuolemaaniko ennustellee.»
»Miten se on reistaillut?» kysyi Mooses.
»On vähin käynyt, väliin seissut, kunnes tässä muuanna ehtoona — oltiin juuri iltasta syömässä — sen sisälmyksissä korahti kuin kuolevan rinnassa, ja siitä hetkestä asti se on näyttänyt ajatonta iankaikkisuutta, joka ei kulje eteen- ei taapäin.»
»Lyökö se?» tutkaisi Mooses taas.
»Sehän siinä melkein hirvittääkin, että se lyö, kun taulua vain hiukan täräyttää. Että on, näet, mielestäni kuin seinälle nostettu ruumis, jota kun sormella otsaan kopsautat, se alkaisi puhua.»
»Vai könniläinen? No herätetään se vainaja sitten henkiin», sanoi Mooses ja haki säilystään melkoisen varaston erilaisia kellosepän työkaluja.
Hänen alkaessa purkaa kellon sisuksia tarrautui ukko yht'äkkiä molemmin käsin sokean ranteeseen, niinkuin olisi tahtonut estää tämän jatkamasta hajoitustyötään.
»Mitä? Ettekö te usko minun osaavan tätä korjata?» kysyi Mooses hiukan närkästyneenä.
»Ky-kyllähän minä, mutta… Mooses antakoon anteeksi tämmöiselle vanhalle hupsulle… On tuo niin rakas — rakas…»
Kun Mooses oli purkanut kellokoneiston pöydälle, meni ukkoon entistä väkevämpi epäuskon henki: eivät ikinä nuo monet rattaat ja ruuvit tule sokean taidolla takaisin oikeille paikoilleen. Mutta kun ne kuitenkin tulivat, ja kun kello lisäksi näyttäytyi korjauksen jälkeen tarkaksi tehtävässään, oli se vaarista likipitäin yhtä suuri ihme, kuin jos sokea olisi oikean kuolleen herättänyt henkiin.
Tämä Mooseksen ensimmäinen kellonkorjaus kotikulmallaan oli kyläläisille kuin hyvin suoritettu, luottamusta herättävä koenäyte Seurauksena siitä oli, että Aletuisen kamarin seinällä käydä raksutti yht'aikaa vähin kaksi, kolmekin vierasta kelloa korjattuina hakijoitansa odottamassa.
Kesän kuluessa Mooses teki työtä niin herkeämättömän ahkerasti, että vanhuksista näytti, kuin moinen uupumaton aherrus ei voisi johtua pelkästä työnilosta, vaan että hänellä kannustimena täytyi olla jokin muu, salainen päämäärä, johon hän erinomaisella ahkeruudellaan hikiotsin pyrki.
Mutta syksyn tultua vanhukset olivat havaitsevinaan hänessä jälleen samantapaisia ikävänoireita kuin aiemmin keväällä. Eräänä päivänä Aletuisen tehdessä akkunankehystä höyläpenkkinsä ääressä ovensuun puolella ja Saaran kehrätessä villoja peräpenkillä he molemmat keskeyttivät työnsä, vilkaisivat päätä nyökäten toisiinsa ja katsoivat taas Moosekseen, joka keskellä lattiaa tavalliseen työasentoonsa polvilleen unohtuneena, keskentekoinen kori edessänsä ja pää hiukan eteen kumartuneena näytti ikäänkuin rukoilevan. Hänen kauneilla, eloisilla kasvoillaan ilmehti sisäinen onnellisuus iloisena kuin auringonpaiste, ja hymyilevät huulet hihkuivat tuskin huomattavasti, niinkuin hän olisi kuulumattomasti kuiskaillut jollekin näkymättömälle hyvin helliä sanoja. Hetkisen kuluttua hän nosti molemmat kätensä ylös kasvojensa kohdalle ja liikutti vilkkaasti sormiaan.
Aviopuolisoiden jännittyneinä seuratessa sokean outoja eleitä ja koettaessa turhaan arvailla niiden tarkoitusta, jäykistyivät Mooseksen sormet yhtäkkiä aivan liikkumattomiksi, kädet retkahtivat raskaasti alas ja kasvot ikäänkuin kivettyivät. Vähäistä myöhemmin he näkivät pikimustan silmälasin alta valuvan ison, kirkkaan kyynelhelmen, vierivän kovettunutta poskea pitkin ja tipahtavan alas, sokean itsensä siitä nähtävästi mitään tietämättä.
Kun Mooses vihdoin hiukan hätkähtäen ja punastuen heräsi haaveistansa, alkoi Saaran rukki hyrrätä ja Aletuisen nuija paukkua taltan päähän; sillä vanhukset hienotunteisesti tahtoivat jättää sokean siihen luuloon, että he eivät olleet tästä kaikesta mitään huomanneet, vaan olivat koko ajan näinikään ahkerasti ahertaneet. Mooses ryhtyi kiireesti jatkamaan keskeytynyttä työtänsä, ikäänkuin siten korvatakseen hukkaan kulunutta aikaa. Mutta Aletuisen ammattimiessilmä näki heti, että nyt tulee »susi». Vihdoin Mooses näkyi sen itsekin huomaavan, purki kudontaansa ja yritti uudelleen, mutta kun hajamielisyydessään ei onnistunut sen paremmin, heitti hän hermostuneena tekeleen syrjään ja meni ulos.
»Mitäs tuo oli? Mitä ihmeen ihanuuksia hän sielunsa silmillä mahtoi nähdäkään?» huomautti Saara miehelleen rukkinsa takaa.
»Ja mitä kummaa hän sormillaan haparoi tyhjää ilmaa, niinkuin olisi koetellut jotakin, soittanut viulua tai lukenut niitä sokeankirjojaan», ihmetteli Aletuinen.
»Iloiselta tuo aluksi näytti, mutta kyynelpä sen silmälasin alta lopuksi tipahti kuin raskas sadepisara mustasta pilvestä.»
»Se pisarapa tuo tainnee tässä maailmassa monenkin povessa pohjinna olla», arveli Aletuinen.
Sinä päivänä Mooses ei yrittänytkään enää työhön. Koko iltakauden hän käveli, seisoskeli, istuskeli levottoman näköisenä järven rannalla, Mutta siellä ei kuulunut enää keväällistä käen kukuntaa, ei lintujen laulua eikä laineiden rattoisaa lipatusta. Niiden asemesta tunkeutui nyt sokean korviin korkeina vyöryvien aaltojen kumeata kohinaa järven selältä, laineiden raskasta loiskintaa laituria vasten ja tuulen ulvahtelevaa huminaa rannan puista.
Illan tultua Mooses sulkeutui aittaansa tavallista aikaisemmin.
Huomatessaan tämän, kaiken muun lisäksi, vanhukset pudistelivat huolestuneina päätänsä: eihän ihminen, vaikkapa nuori ja voimakaskin, ole sentään mikään kone. Kun poika heidän ystävällisistä varoituksistaan huolimatta oli kaiken kesää ahertanut yötä ja päivää, näyttää käyvän niin, että hän rangaistukseksi tottelemattomuudestaan luontoa vastaan saa nyt syyspuolella nukkua päivää ja yötä.
Mutta kun Saara myöhään yöllä pistäytyi ulos asialleen, jäi hän hämmästyneenä pihaan seisomaan, käänteli päätänsä puoleen ja toiseen ja vilkaisi taivaallekin, kuuluiko sieltä enkelien laulua vai valehtelivatko hänen vanhat korvansa. Päästyään selvyyteen, että soitto kuuluikin Mooseksen aitasta, oli sen sävy hänestä tällä kertaa niin erikoista, että hän ei malttanut olla kutsuvasti kopsauttamatta miehelleen tuvan akkunaruutuun. Aletuisen tultua ulos vanhukset kyykkivät hiljaa aitan ovelle kuuntelemaan. Heidän siinä alusvaatteisillaan, virsut jalassa seistessään Saara liikutettuna kopeloi miehensä käteen kiinni, pusersi sitä vähäisen ja kallistihe ruumistaan hiukan Henteriin päin. Aviopuolisot unohtivat kotvaseksi ajan kulun, mutta kun he vihdoin palasivat takaisin tupaansa lämpimään vuoteeseen, Mooseksen jäädessä aittaan jatkamaan yöllistä soittoansa, siirsihe Saara hyvin lähelle miehensä kupeeseen ja sanoi:
»Tuolla aitan ovella seistessämme minusta tuntui, että sen saman hymyn ja kyynelen, mitkä päivällä näin Mooseksen kasvoilta silmilläni, nyt sain hänen viulustansa kuulla korvillani.»
»Semmoiseltapa se vähän soinnahti minunkin mielelleni», myönsiAletuinen.
* * * * *
Tuli jälleen yö, pilkkoisen pimeä syksyinen yö. Aikansa taaskin soitettuaan Mooses laski viulun koteloon niin hellästi kuin äiti rakkaimpansa kehtovuoteelle. Kopeloi sitten keppinsä aitan nurkasta ja lähti oikopolkua, joka hänelle oli tuttu lapsuudesta asti, kulkemaan Lehtimäen torppaan. Sinne päästyään hän sauvansa ponnella kopsautti pari kertaa tyttären aitan ovelle. Sen hiukan viipyen avauduttua Mooses astui sisään, haparoi tervehtiäkseen Hiljan käden omaansa ja siitä yhä kiinni pitäen istuutui tytön viereen vuoteen laidalle.
»Tulin taas sinua katsomaan», sanoi hän puheen aluksi.
»Katsomaan!» pääsi Hiljalta tahtomattansa melkein kuin hätähuuto.
Hänen olonsa näin Mooseksen välittömässä läheisyydessä tuntui ja oli aina tuntunut samanlaiselta kuin nuotiolla lämmittelijän pakkasyössä: kun toista puolta polttaa, palelee toista.
»Minulla on ollut sinua niin ikävä, etten ole voinut olla tänne tulematta, semmoinen selittämätön kaipaus, että näinä viime viikkoina en ole voinut tehdä juuri mitään muuta kuin viulua soittaa ja sinua ajatella. Meidän vanhukset sanovat, että heistä tuntuu, kuin minä soittaisin yht'aikaa häitä ja hautajaisia», sanoi Mooses.
»Häitä ja hautajaisia!… Mutta miten ihmeessä sinä osaat kulkea kapeaa, mutkittelevaa metsäpolkua näin säkkipimeässä? Vai eikö sinulle yö ole yhtään pimeämpi kuin päiväkään?»
»Kyllä niiden välillä eroa on, minunkin silmissäni. Mutta kuta pimeämpi ja hiljaisempi yö on, sitä paremmin minä osaan kulkea, kuta kirkkaampi päivä, sitä huonommin.»
»Mitenkä niin voi olla?» kummasteli Hilja.
»Päivällä, näet, kaikenlaiset äänet vaikuttavat huomiota hajoittavasti, mutta varsinkin valon ja varjon vaihtelut pyrkivät harhauttamaan oikeasta suunnasta. Onhan siinä osaamisessani sitten vielä jotakin muutakin, jota en osaa oikein sanoa, etkä sinä sitä taitaisi ymmärtää selittämälläkään, kun teillä näkevillä ei sellaista kykyä ole. Mutta tänne sinun luoksesi minä osaan yöllä ja päivällä, vaikka pitäisi takaperin kulkeakseni.»
»Tokkohan sentään takaperin?» naurahti Hilja ja pusersi kuin kiitollisuuden osoitukseksi hiukan lujemmin Mooseksen kättä.
Mutta kun tämä ei hänen kysymykseensä enempää kuin kädenpuserrukseensakaan mitään vastannut, tuntui Hiljasta, kuin sokea olisi tullut vielä mykäksikin.
»Minkä tähden sinä sitä minun näkemistäni nyt kyselet? Peloittaako sinua se, että olen sokea?» kysyi Mooses.
»Anna anteeksi, Mooses, enhän minä mitenkään tahtoisi loukata enkä mieltäsi pahoittaa. Mutta vaikka minä hammasta purren koettaisin karaista luontoani, niin minä en mahda mitään sille enkä voi sitä sinulta salata, että kun sinä nyt syyspimeitten tultua istut tässä vuoteen laidalla näinikään vierelläni, niin tuntuu minusta kuin istuisin kahden yön välissä.»
Alkoi pitkä äänettömyys. Hilja tunsi Mooseksen otteen kädessänsä herpautuvan, sitten lievän yrityksen irroittaa kätensä kokonaan pois, mutta säälistä tyttö esti sen.
»Näetkö sinä minua nyt?» kysyi Mooses vihdoin.
»En hitusen vertaa», vastasi Hilja.
»No, mutta eikö meidän näin käsikädessä istuessa ole yhtä hyvä olla, vaikka emme näekään toisiamme?»
»Kyllä — joskus. Mutta minusta tuntuu hirveältä ja ihan kuolemankammo värisyttää sydäntäni, kun kuvittelen, että tällaista pimeyttä, kuin nyt tämäkin yö, jatkuisi aina, että aurinko ei koskaan nousisi eikä aamu valkeneisi. Ja semmoista aamutonta yötähän on sinun elämäsi. Ethän sinä ole edes minun kasvojani nähnyt etkä tule milloinkaan näkemään. Voisinhan olla niin ruma, että et minusta näkevänä huolisikaan.»
»Sinäkö! Sinä olet kaunis, olenhan sinut monta kertaa nähnyt. Aina siitä asti, kun ennen lapsina yhdessä leikittiin, on sinun kuvasi ollut mielessäni niin ilmielävänä, että voisin sen savesta muovata. Ja sanoinhan äsken, että ikävissäni tulin sinua nytkin katsomaan — kas näin.»
Mooses alkoi molempien käsiensä sormien päitä hyvin hellästi hivuttaa tytön kasvoilla, vähän samaan tapaan, kuin hän lukiessaan kuljetti niitä kirjan lehdillä. Hän koetteli tutkien sileitä poskia, nenän muotoa, huulia, leuan pyöreyttä, korvia, kaulaa, kulmakarvojen kaarevuutta, tukan pehmeyttä. Hiljan ruumiissa sokean lempivä »katse» tuntui aluksi melkein siltä, kuin kuollut olisi pimeässä aitassa kylmillä sormillaan kopeloinut hänen kasvojansa. Mutta sen jatkuessa hän tunsi vähitellen vaipuvansa jonkinlaiseen suloiseen puoliuneen. Vaistomainen tunne kyllä sanoi, ettei pitäisi antaa ylivaltaa sellaiselle herpautumiselle, vaan olisi koetettava äkillisellä voimainponnistuksella riuhtautua lumouksesta irti kuin painajaisesta. Mutta raukea väsymys oli mennyt jo niin pitkälle, että hänellä ei ollut enää voimia eikä lopulta haluakaan siitä vapautua.
Melkein yhtä ohjatonta oli Mooseksenkin rakkaus. Niin sileä, pehmeä ja lämmin oli hänen Hiljasta saamansa kuva, ettei hän enää voinut hillitä itseänsä, vaan ikäänkuin nälkäisen iskiessä leipäkannikkaan kietaisi kätensä tytön vyötäisille, nosti hänet syliinsä ja aistiviallisen sairaalloisella intohimolla pusersi häntä rajusti rintaansa vasten. Kuin itsestään kiertyivät Hiljan kädet Mooseksen kaulalle ja pää nojautui hänen olkaansa vasten. Heidän vuoteen laidalla näin sylikkäin istuessaan Hiljasta tuntui, niinkuin he olisivat jossain kaukana virran vietävänä venheessä, jossa ei ollut airoja eikä perämelaa. Valtoinaan kiitävän venheen vauhti huumasi suloisesti aisteja, mutta toisaalta vihloi sydäntä värisyttävä pelko. Lieneekö ollut kuuman veren kohinaa korvissa tai jotain outoa aavistelua, Hilja oli ihan selvästi kuulevinaan jostakin alempaa kuohuvan kosken pauhua, jonka pyörryttävää putousta kohti virran voima heitä, sokeita ja avuttomia, veti pimeänä syysyönä yhä kiihtyvämmällä vauhdilla.
Heidän äänettöminä nauttiessaan sanattomasta lemmestänsä Mooses tunsi vihdoin Hiljan raukean ruumiin alkavan vavahdella ja kuuli hänen hiljaa nyyhkyttävän. Sokea hellitti syleilynsä tytön vyötäisiltä, jolloin tämä siirtyi jälleen vuoteen laidalle istumaan.
»Miksi sinä itket?» kysyi Mooses.
»En minä tiedä sitä itsekään. Sydämessäni tuntuu vain niin vaikealta, kuin sitä olisi painamassa raskas kivi», sanoi Hilja.
Mooses mietti hetkisen.
»Raskas kivi?… Niin, en minä sitä ymmärrä, kuinka raskasta sinulle olisi, jos aurinko ei enää, nousisi eikä aamu valkenisi. Minulle se olisi yhdentekevää: eihän ole mitään menettämistä siinä, jota koskaan ei ole ollutkaan. Mutta minä tahtoisin vihdoinkin tietää, voitko sinä rakastaa minua — tämmöisenä kuin olen.»
»Rakastanhan minä. Olenhan jo ennen sanonut, että minun aittani ovi ei milloinkaan ole avautunut muille pojille kuin sinulle.»
»Onkos ollut pyrkijöitä?» kysyi Mooses hiukan mustasukkaisena.
»Olenko minä sitten mielestäsi niin ruma, että poikien olisi pitänyt kaukaa kiertää minun aittani ohi?»
»No, no, mitä sinä nyt. Kaunis ja ihana sinä olet.»
»Mutta mitenkäs sinun laitasi on siinä asiassa? Oletkos sinä koputellut kepilläsi muittenkin tyttöjen aittojen oville kuin minun?»
»Hm… Totta pulinakseni: yhden kerran, vain yhden ainoan kerran.»
»Miksi vain yhden?»
»Sillä tytöllä taisi olla petos mielessä houkutellessaan minut luokseen. Ehkä hän ei ollut saanut muita, niin lienee ajatellut, että tuon, sokean, joka ei mitään näe, hän voi viekoitella pauloihinsa. Mutta siinä hän erehtyi. Minäpä vilkaisinkin sormillani hänen kasvojansa ja sanoin samalla ikuiset hyvästit.»
»No minkä näköiset sen kasvot olivat?»
»Kuin riivinrauta tai raspiviila. Näkevät sanoivat jälkeenpäin, että sen tytön naama on täynnä näppylöitä ja rokonarpia. Siitä pitäen minulla on ollut hienoksittain epäluuloa ja kammoa kaikkia tuntemattomia naisia kohtaan.»
»Niin, että viattomia ja puhtaita siis ollaan — mutta…»
»Mitä mutta?»
»Se avioliitto minua peloittaa.»
»Sinä taidat pelätä sitä, etten voi sinua elättää?»
»Enhän minä niin sitäkään. Olenhan minä tottunut työtä tekemään, niin että tarpeen vaatiessa voisin elättää meidät molemmatkin.»
»Oho! Niinkuin mustalaisakka. Ei, kyllä minä, jos luoja antaa terveyteni tällään säilyä, pidän huolta meistä molemmista — ja lapsista myös.»
»Herra Jumala! Lapset?… Niitä minä en ole tullut ajatelleeksikaan.Mutta jos ne nekin syntyvät sokeina kuin kissanpojat tai koiranpenikat.»
»Ei niin kuulu olevan, ei sokeus periydy. Mutta mennäkseni vielä äskeiseen, minun työni on kalliimpaa kuin monen muun, jopa niin kallista, että harva täällä Hirvaskylässä kykenisi arvokkaimpia teoksiani ostamaan.»
»Niin kai. Mutta mitäs sinä tekisit, jos en suostuisikaan tulemaan vaimoksesi, vaan ottaisin miehekseni jonkun toisen?»
Mooses mietti.
»En minä nyt ehkä ihan järveenkään taitaisi mennä. Mutta jos sinä toisen ottaisit, niin kyllä minä silloin puhdistaisin Hirvaskylän tomut jaloistani ja lähtisin — kauas pois.»
»Ei, ei! Ei pois!» hätäytyi Hilja ja kuin pidättääkseen Moosesta lähtemästä kietoi lujasti käsivartensa hänen vartalonsa ympäri, hän nyt vuorostaan.
Tytön hellää halailemista ja rukoilevaa pyyntöä Mooses piti puolittain avioliitto-lupauksena. Mutta hänen mielestään asia ei ollut vielä kypsynyt sille asteelle, että hän olisi uskaltanut Hiljalle tarjota jo aikoja sitten varaamaansa kihlasormusta.
Täysikuu nosti pyöreää naamaansa Mustikkamäen takaa ja kurkisti puitten välistä nukkuvaa Hirvaskylää. Kohoutui siitä vähitellen ylemmäksi, jolloin vuoren laella törröttävät petäjien latvat kuvastuivat sen pintaan tummana maisemamaalauksena, joka pyöreän kehyksen alaosaan painautuen pieneni pienenemistään. Sen vihdoin kokonaan näkyvistä kadottua halkaisi taulun pintaa ylhäältä alas ulottuva patsas. Sitä myöten kiipesi pallo yhä ylemmäksi, mutta patsaasta ei näyttänyt tulevan loppua. Vasta sitten kun kuu oli jättänyt äskeisen puuryhmän kappaleen matkaa allensa, kuvastui sen kirkkaalle pinnalle mustana varjokuvana kelohongan käkkyräinen latva. Näytti kuin vuoren korkeimmalla kiireellä näkymättömänä seisova jättiläinen olisi ojentanut ylös paksua käsivarttansa, pitänyt kuuta hetken kourassaan ja työntänyt tuon hopeisen jättiläiskuulan kulkemaan komeassa kaaressa halki avaruuden.
Kuu ei nähnyt kylässä aluksi mitään liikettä, mutta korkeammalle kohottuaan se huomasi erään aitan oven avautuvan, mieshenkilön tulevan siitä ulos, pysähtyvän aitan eteen ja kääntävän mustat silmälasinsa kuin valoa vaistoten kohti kuuta, joka hetkisen katseli kasvojaan noissa synkissä kuvastimissa. Kauemmin viivyttelemättä mies lähti kulkemaan saunan taitse metsään päin, varjo kupeellansa. Ylhäällä katsoja olisi voinut luulla siinä kulkevan kaksi sokeaa, jotka yht'aikaa tökkäsivät keppinsä aina samaan kohtaan.
Kun Mooses oli ehtinyt noin puoliväliin tuttua tietänsä, joka vie Aletuisen mökistä Lehtimäen torppaan, ja oli sivuuttanut polun poskessa kyyköttävän yksinäisen metsätönön, näki kuu tässäkin asunnossa aitan oven avautuvan ja sen mustasta kidasta työntyvän kumarassa kuutamoon nuoren miehen, joka kappaleen matkaa jäljessä pysytellen alkoi hiipien seurata äsken mennyttä yhtä uskollisesti kuin varjo: edellä kulkijan kävellessä käveli hänkin, milloin tämä pysähtyi, seisahti seuraajakin.
Lehtimäen kartanolle tultua hyyvistyi jäljessä kulkija navetan seinukselle varjoon ja tuijotti kiiluvin silmin nurkan takaa Moosekseen, joka vähääkään arkailematta ja näköjään varmana asiastaan meni pihan halki Hiljan aitan ovelle kuin kassalleen. Nuoren miehen kuullessa sieltä pian hiljaista koputusta, koski se häneen niin kipeästi, kuin jos sokea olisi sauvansa ponnella iskenyt olan takaa hänen jyskyttävään sydämeensä.
»Saatana!» sähähti kuin kyyn kähähdys hänen yhteen purtujen hampaittensa välistä, kun aitan ovi Mooseksen sisään mentyä sulkeutui ja salpa kuului kolahtavan sen eteen. Yksin jäätyään hän hiipi aitan kupeelle varjon puolelle ja korva seinän raossa koetti kuunnella, mitä sisällä puhuttiin, mutta keskustelu oli niin hiljaista sipinää, että hän ei voinut erottaa sanoja. Äänen hellästä sävystä hän kuitenkin ymmärsi, että rakkaita oltiin. Hän ei ollut mikään oppinut mies, vaikka olikin kantanut kahta konttia rippikoulussa, mutta olipa kuin itse paholainen olisi muun kiusan kukkuraksi puhaltanut nyt hänen sieluunsa sen vähäisen tiedonrippeen, mikä niiltä ajoilta oli hänen muistiinsa jäänyt: kertomuksen häähuoneesta, jonka ovet toisille avataan, toisilta suljetaan.
— Jumaliste! Enkö minä itse juuri tällä kirotulla hetkellä ole yksi niitä, jotka hampaitaan kiristellen jäävät värjöttämään hääsalin ulkopuolelle, samalla kuin toiset sisällä riemuitsevat. Sitä kertomusta, enempää kuin monta muutakaan, en silloin osannut enkä ymmärtänyt, mutta tämänsyksyisen kokemuksenkoulun käytyäni taitaisin selittää sen paremmin kuin pappi, se vanhapoika, joka luultavasti ei itse ole milloinkaan ollut häähuoneen sisä- eikä ulkopuolella, mietti hän synkässä mielessään.
Tällä välin oli puhelu aitassa käynyt vähän äänekkäämmäksi, joten ulkona-olijakin saattoi siitä erottaa joitakin yksityisiä lauseita.
»Ettäkö ihan varmaan aittasi ovi ei milloinkaan ole auennut muille kuin minulle?» kuului Mooses vannottavan.
»No mutta hyvänen aika, etkö sinä nyt saata sitä uskoa. Olenhan sinulle jo tuhannenkin kertaa penännyt, että ei», oli Hiljan vastaus.
»Valehtelet!» teki salakuuntelijan mieli ärjäistä ja sanansa vakuudeksi iskeä nyrkillänsä aitan seinään, mutta saadakseen lisää tyydytystä uteliaisuudelleen, hillitsi kuitenkin mielensä ja pysyi hiljaa.
»Mitä se asiamme enää vitkuttamisesta paranee», kuului taas Mooseksen ääni sanovan. »Rohkaisepas mielesi, kultaseni, ja ota tämä… tämä kultainen kahle.»
»Mikä se on? Sormusko?»
»Tai ei, annahan kätesi tänne, niin minä painan itse sen sormeesi.»
»Voi, hyvä Jumala, minua vieläkin niin peloittaa, että mitä tästä oikein tulee, ja mitä siitä ihmisetkin sanovat. Eikähän tästä äitini ja isänikään tiedä vielä yhtään mitään.»
»Ei vanhempaisi eikä kenenkään muunkaan tarvitse tästä toistaiseksi mitään tietääkään. Ollaan aluksi vain salakihloissa.»
»Voi, Jeesus… no ollaan nyt sitten… Kyllä se yhtäkaikki somalle sormessa tuntuu. Kiitos vaan, kiitos vaan, rakas Mooses.»
Varjossa piileksijän silmissä pimeni kuun kirkastama maailma hänen tätä keskustelua kuullessaan. Kun hetkistä myöhemmin aitan hiljaisuudesta kuului tai oli kuuluvinaan hänen humiseviin korviinsa pitkien suutelojen suriseva ääni, ikäänkuin juuri tehdyn liiton vahvistukseksi, tempasi hän puukon kupeeltansa. Vavahteleva käsi uhkaavasti koholla, ikäänkuin tahtoisi iskeä aseen seinän läpi, hän tuokioksi jäykistyi lyöntiasentoonsa kuin rajatonta vihaa esittävä kuvapatsas. Yhä tulisemmilta kuulostavien suutelojen polttaessa piileksijän rintaa hän helvetillisessä tuskassaan piirsi puukkonsa kärjellä ristin aitan seinähirteen, painoi puukon tuppeensa, otti tulitikkurasian taskustaan ja, pää miettivästi kumarassa, tuijotti sen punaiseen kanteen, huulilla hirveä hymy. Tähyili sitten pimennostaan valoisalle kartanolle, niinkuin olisi katseellaan etsinyt sopivaa ovea, tukevaa pönkkää ja helposti palavaa sytykettä.
Mutta ennenkuin hän ehti ryhtyä suunnitelmaansa toteuttamaan, jos olisi siihen ollenkaan ryhtynyt, kuului aitassa hyvästeltävän. Mooseksen päästyä polulle hän alkoi taas seurata sokeaa kappaleen matkan päässä, kuten tulomatkallakin. Mooses käveli patiineillaan kevyesti kuin vietereillä, kasvot loistavina ja melkeinpä hypähdellen iloisesti viheltämänsä tanssikappaleen tahdissa. Mutta jäljessätulijan punaiset pieksut putoilivat raskaasti polkuun kuin puupölkyt. Kuitenkin oli hänen kulussaan jotakin kavalasti hiipivää kuin ketulla jänistä seuratessaan, ja väliin näytti, kuin hän aikoisi lähteä juoksuun väijymäänsä tavoittaakseen, mutta jokin salainen voima pidätti häntä.
Jotenkin lähellä Lehtimäen torppaa leikkaa polku pienen niittypataman nurkkaa. Miesten sinne saavuttua pysähtyi jälkimmäinen, ja ensikerran koko matkalla vetäytyi hänen suunsa jonkinlaiseen naurunirvistykseen. Miten lienee Mooses erikoisesti tällä kertaa ollut niin ajatuksiinsa kiintyneenä, että hän niityllä harhautui polulta, mutta sitä huomaamatta kulki vain keppiään ilmassa heiluttaen ja iloisesti viheltäen eteenpäin. Ennen pitkää hän kuitenkin äkkäsi erehdyksensä ja kadottamaansa polkua etsiessään harhaili eksyneen tavoin ristiin rastiin. Vihdoin hän läksi päättävästi kulkemaan määrättyyn suuntaan. Sen nähdessään paikallaan seisoja veti suunsa entistä leveämpään irvistykseen, kunnes hän lopuksi hengitystään pidättäen painautui ihan koukkuun pelkästä jännityksestä. Yks kaks, kuului niityltä loiskahdus, eikä Mooseksesta ollut enää jälkeäkään näkyvissä. Silloin se salaseuraaja kaappasi aidan varrelta ison, laakean kiven ja sitä sylissään kantaa retuuttaen lähti suoraan sitä paikkaa kohti, minne sokea oli kadonnut.
»Ähähähä!» kuuli Mooses jostakin yläpuoleltansa, pian sen jälkeen veden loiskahduksen alhaalta viereltänsä, ähkymistä, pärskymistä ja lopuksi kiukkuisen:
»Op perkele!»
Tapaukset seurasivat toisiaan niin nopeasti, että sokea ei ollut vielä ehtinyt selvitä edes ensi säikähdyksestään, kun hän tunsi lujan kouran tarttuvan kurkkuunsa, työntävän hänet selin jotakin pehmeää vasten ja kuuli äskeisen äänen ärjähtävän kuin peto:
»Jumalaut'! Nyt tapellaan!»
»Minkä tähden?» koki Mooses kähistä, puristuksen hengitystä salvatessa.
»Tytön tähden.»
»Minkä tytön?»
»Hiljan.»
»Hiljan!» kiljaisi Mooses, hän nyt vuorostaan, ja ikäänkuin tuo sana olisi leimauttanut tulen hänen suoniinsa, hän karkasi terävästi kuin pii vastustajansa kurkkuun.
Syntyi tuima ottelu, joka kiivaudessa veti vertoja kahden villipedon taistelulle samasta naaraasta. Aluksi oli epävarmaa, kumpi voitolle pääsee, mutta vähitellen alkoi tappelun aloittajan ote höltyä, ja hän peräytyi askel askelelta, kunnes tulla töksähti seinä eteen.
»Älä… älä hiidessä… kurista… tukehdun», hän kähisi.
Mutta ennenkuin Mooses uskalsi hellittää otettansa, kopeloi hän vapaalla kädellään vastustajansa vyötäisiä, nykäisi puukon tämän tupesta ja nakkasi sen ylös niitylle. Peräytyi sitten takaperin, kunnes hänkin sai seinän selkänsä suojaksi.
»Kuh-kukas se on?» kysyi hän huohottaen kuin palje.
»Jaa mih-minäkö? Eikös sitä soh-sokeakin äh-äänestä tunne?» läähätti kysytty vastaukseksi.
»Eh-eikös se ole Muh-mullikan Topi?»
»Sah-sama mies.»
»Mih-missäs meh ollaan?»
»Missä?… Heh-elvetti! Suh-uohaudassa.»
»Puh-utositko sinäkin?»
»Puh-utosin… juuri kun aioin…»
»Niin mih-mitä aioit?»
»… mätkäyttää kiven päähäsi», piti hänen sanoa, mutta huomatessaan, että Mooseksen kanssa ei ollut leikkimistä, hän lausui ääneen:
»Ah-auttaa sinua.»
»Vah-vai niin!»
Keskustelu kävi niin vaikeasti, että heidän täytyi kotvaksi keskeyttää se, rauhoittaakseen ja tyynnyttääkseen hengitystään.
»Mitäs pahaa minä olen Topille tehnyt, että sinä minua niin kovakouraisesti tervehdit?» alkoi Mooses puuskuttamasta lakattuaan.
»Mitä pahaa! Eikö sinulla silmittömällä ole edes korvia päässäsi: sanoinhan jo äsken, että tytön tähden», vastasi Topi.
»Älä hauku. Jos sinä tarkoitat Hiljaa, niin on parasta, että et tunkeudu puun ja kuoren väliin. Sinulle voin sanoa, että me olemme kihloissa. Hilja on minun kihlattu morsiameni.»
»Jukuliut! Minä tiedän sen sanomattasikin melkein paremmin kuin sinä itse.»
»Mistäs sinä sen tietäisit?»
»Siitä, että minä tänä saatanan syksynä olen aitassani valvonut ja vahtinut sinua kuin kartanokoira. Ja joka jumalan yö, kun keppiäsi tiehen tökkien olet nokka pystyssä mennä köpittänyt oveni ohi Lehtimäkeen, olen minä seurannut sinua puukko kourassa, kyyröttänyt korva seinänraossa aitan kupeella sinun sisällä ollessasi ja saattanut herraa taas kotimatkalla, välistä Aletuisen palatsiin asti.»
Mooseksen ruumiissa risteili kylmiä väreitä, ikäänkuin jäistä rautaa olisi viiltäen vedetty hänen selkäänsä pitkin.
»En minä kai ole sinulta sitä palvelusta pyytänyt», sanoi hän.
»Et kai, enkä minä olisi sitä käskemälläsi tehnytkään. Mutta tiedä, että minäkin rakastan Hiljaa ja tytön lähimpänä naapurina olen tottunut pitämään häntä kuin omanani jo lapsuudestani asti. Ja jos sinua, jota kaikki pitivät jo kuolleena, ei olisi ilmestynyt taas tänne Hirvaskylään kummittelemaan, niin Lehtimäen tyttären sormessa voisi kiiltää nyt minun sormukseni… Vai luuletko olevasi ainoa, jolle Hiljan aitan ovi on auennut?»
»Mitä! Mitä sinä sanot?»
»Ähähähä! Maistahan nyt sinäkin kerran pisara sitä sappea, jota minä olen koko syyskauden latkinut.»
»Hilja on vakuuttanut toista.»
»Usko sinä ykslahkeisia.»
»Valehtelet!» karjaisi Mooses ja teki terävän liikkeen, kuin aikoisi uudestaan karata Topin kimppuun.
Kuu osui parhaiksi paistamaan pitkin suorakaiteen muotoista hautaa ja valaisi kokonaan sen pääsemän, jonka luona Mooses seisoi. Topi hyyvistäytyi vastakkaisen, varjoisan seinän nurkkaan ja vapisi pelosta. Hiljan epäröivistä vastauksista Mooseksen rakkaudentunnustuksiin hän oli vielä näihin asti koettanut sydämessään elättää kalpeata toivoa tyttöön. Mutta äsken tapahtuneen kihlauksen musertaessa lopullisesti hänen haaveensa rippeetkin, ei hänellä silmittömässä vihassaan hautaan pudotessaan ollut aikaa ajatella, kenen kanssa oli tekemisissä. Siksi hän uskalsi tapella. Mutta nähdessään nyt Mooseksen ja osan mustaa hautaa kuun valossa, Topista tuntui, kuin hän olisi hiljaisella hautausmaalla avonaisessa ruumishaudassa, jonka pohjalle laskettu vainaja oli noussut ylös arkustaan seinää vasten seisomaan ja sanattomana tuijotti häneen mustilla silmäkuopillaan. Äskeistä tapausta lukuun ottamatta oli tämä kummituspelkoon verrattava kammontunne pidättänyt häntä vahingoittamasta kadehtimaansa ja verisesti vihaamaansa Moosesta. Eikä hän voinut ymmärtää, miten Hilja rohkeni olla aitassaan yöllä kahden kesken sokean kanssa, jota hän itse kammosi kuin kuollutta, hullua, unissakulkijaa.
»Meidän on yritettävä päästä täältä pois», urahti hän nurkastaan värähtävällä äänellä.
»Mitä?» tutkaisi Mooses, niinkuin olisi mietteistään herännyt.
»Pois…»
»Niin kai. Mutta mitenkäs täältä päästään?» Topin pysytellessä mahdollisimman etäällä kolkosta toveristaan miehet alkoivat kulkea pitkin haudan sivuja, kurkottivat käsiään ylös ja yrittivät hyppäämällä päästä äyrääseen kiinni, mutta pohja oli pehmeää ja seinä liian korkea heidän ylettyäkseen partaalle.
»Niillä miehillä on täytynyt olla jättiläisvoimat ja Koljatin pituus, jotka täältä kaivonpohjasta ovat ylettyneet ja jaksaneet mättää märkää mutaa ylös partaalle», arveli Mooses.
»Mitä vielä. Haudan toisessa päässä on aikoinaan ollut maahan lapiolla luodut askelet, joita myöten miehet ovat nousseet kantamuksineen ylös kuin portaita», tiesi Topi.
»Missäs ne portaat nyt ovat?»
»Sateet ja tulvavedet ovat ne vuosien kuluessa liottaneet ja huuhtoneet liejuksi haudan pohjaan.»
Miesten asema kylmähkössä vedessä seisten alkoi käydä vakavaksi.
»Jos huudettaisiin?» ehdotti Mooses.
»Ei helkkarissa! Pidetään hiidessä turpamme kiinni koko asiasta, nyt ja vastakin. Jos tämä tulisi tiedoksi, niin johan meille nauraisi harakatkin», sanoi Topi.
»Niinpä taitaisi olla.»
Kun miehet vielä kerran olivat kiertäneet haudan ympäri matalinta kohtaa etsimässä, pysähtyivät he taas neuvottomina kuopan eri päihin.
»Muistatkos sinä, Topi, kun me ennen lapsina 'Aatamia ja Eevaa' leikkiessämme kiruimme ja potkimme paljaine säärinemme Aletuisen pihassa samassa nokkospensaassa?» kysyi Mooses.
»Perhana! Taittiinpa jo silloin sätkyttää sääriämme Hiljan tähden.Nokkoset polttivat jalkani rakoille.»
»Niin minunkin. Mutta nyt tuntuu, niinkuin tassuja alkaisi palella.»
»Ei kahta kolmannelta. Saapa nähdä, milloin ja millaisessa paikassa me kolmannen kerran yhdymme», sanoi Topi.
Poispääsyn näyttäessä mahdottomalta ja Topin päätyessä siihen vakaumukseen, että hänen on koko yö oltava sokean kanssa yksin syvässä, mustassa haudassa, yltyi hänen kammonsa sydäntä jyskyttäväksi peloksi.
»Miten ihmeessä me pääsemme tästä sudenkuopasta pois?» vaikeroi hän hädissään.
»Sudenkuopasta?» matki Mooses, mietti hetkisen ja kysäisi:
»Oletkos sinä kuullut satua sudesta ja ketusta, jotka putosivat samaan kuoppaan?»
»Totisesti, mutta siinähän meillä onkin pelastus», sanoi Topi. »Sinun, joka olet ryöstänyt minulta tytön, sopii olla sutena, minä kettuna nousen selkääsi, kapsahdan partaalle ja autan sinut sitten ylös.»
Mooses kumartui, Topi kapusi hänen selkäänsä ja siitä olkapäille seisomaan. Saatuaan äyräästä lujan otteen hän hypähti ylös ja samalla hihkaisi: »Hyvästi!» Sen kuullessaan Mooses teki nopeasti kaksijalkaiselle ketulle saman tempun kuin susi aikoinaan nelijalkaiselle: puuttuvan hännän asemesta hän tarttui haudan reunalta roikkuviin Topin sääriin ja suuttuneena tempasi niin voimakkaasti, että mies pudota roiskahti nurinniskoin haudan pohjaan selälleen.
»Ei talosta niin lähdetä kuin torpasta. Sinä et tainnutkaan tuntea satua kokonaan», sanoi hän, tarttui Topin niskaan, painoi hänet haudan kupeelle kumaraan ja kapusi nyt itse partaalle.
»Etsippäs keppini, kai se siellä veden pinnalla jossakin uiskentelee», komensi hän.
Topi teki nöyrästi työtä käskettyä ja kepin löydettyään ojensi sen Moosekselle. Sokean pitäessä koukusta kiinni kiipesi hän sitä myöten ylös ja ponnisti samalla jaloillaan haudan reunasta. Partaalle päästyään hän aikoi hyvästiä sanomatta lähteä tiehensä, mutta Mooses tarrautui hänen kainaloonsa kiinni ja sanoi:
»Ei niin kiirettä. Kun sinä olet minua ennenkin saatellut, niin teeppä vielä kerran pieni palvelus ja ohjaa minut tästä polulle — sitten saat mennä sen pitkän tien.»
Topin jouduttua tahtomattaan näin kiinteään kosketukseen sokean kanssa valtasi hänet niin kammottava pelontunne, että hänen viimeinenkin vastustuskykynsä lopen herpautui. Hän tunsi jollakin käsittämättömällä tavalla olevansa kuin Mooseksen salaperäisen voiman vankina, ja uskaltamatta yrittääkään tempaista kättään pois tämän kainalosta, hän ei voinut muuta kuin totella.
— Jos Hiljakin on näin avuton Mooseksen läheisyydessä, niin silloinhan hän on yhtä turvaton kuin minä nyt, ajatteli Topi. — Mutta miksi se sitten päästää Mooseksen aittaansa? Se heitä tiennee ja tuntenee, hameväkeä. Sanotaan niillä vähin olevan kummallisen vetämyksen kauheihin ja hirveihin miehiin, kunhan vain jotenkin ovat tavallisuudesta poikkeavia. No, tämä tässähän kyllä on puolivillainen herra, soittoniekka ja kirjanoppinut — viis silmistä..
Läntiselle taivaalle kiertänyt kuu näki aamupuolella yötä kaksi märkyyttään kiiltävää, suomudan neekereiksi värjäämää kilpakosijaa äänettöminä astelevan käsikoukkua kalpeavaloisella niityllä, ikäänkuin olisivat olleet keskenään hyviäkin ystäviä.
— Kaksikymmentä vuotta…
Kalpea, talvinen iltapäivä viipyi vielä ulkona pihamaalla, mutta sisällä kamarin nurkissa hiipi jo harmaa hämärä. Laina laski sukankutimen syliinsä, kallisti päänsä väsyneesti kiikkutuolin selkänojaa vasten, sulki silmänsä ja alkoi keinua lyhyin heilahduksin.
— Enemmän: kaksikymmentäkolme vuotta. Ja jok'ikinen niistä minulle pitkä kuin ikuisuus. Hyvä Jumala, kuinka kauan tätä vielä kestää? Milloin tulee loppu? Ja mitä seuraa sitten, lopun jälkeen? Vai seuraako mitään? Mikä siinä lie, ettenminäole saanut enkä saa tunnustetuksi, en papillekaan, en salaripissäkään, vaikka on monia muita, jotka vielä vuosikymmenienkin kuluttua ovat ilmiantaneet itsensä, pienemmistäkin rikoksista kuin minun, ja omaatuntoaan keventääkseen menneet vankilaan omasta vapaasta tahdostaan?
— Oli se yhtäkaikki kummallista, että onnistuin sen asiani salaamaan niin hyvin, ettei siitä vieläkään tiedä mitään kukaan muu kuin minä itse — ja Jumala… Jumala?… Vai tietävätkö ne? Minkätähden ne kaikki, isä, äiti ja Marjaana, liikkuvat ja ovat aina siitä hirveästä yöstä lähtien liikkuneet täällä vieraspuolella kuin varpaisillaan ja puhuneet kuiskailemalla kuin ruumishuoneessa? Ja minkä tähden ne katsovat minuun niin kummallisesti, niinkuin niillä olisi jotakin salattavaa? Aavistavatkohan ne sittenkin jotakin, vai tämä minun surkeuteniko lie syynä siihen, että ovat niin vanhentuneen ja murheellisen näköisiä, he myös? Ja lisäksi: mihin ihmeeseen se pullo oli hävinnyt sieltä lampokarsinasta? Ei kai se ketulle tai koiralle kelvannut — jos muun veivätkin. Mutta ehkä se kuitenkin oli siellä, vaikka en silloin hädissäni hoksannut. Piti käydäkseni sitä jälkeenpäin perkkäämässä, mutta en voinut. Ennen nuorena tyttösenä siellä vasikoita juottelin ja vein heiniä lampaitten häkkiin, sitten aikuisempana lehmiä lypsin, mutta sen etsintäyöni jälkeen olen navettaa kaukaa kiertänyt ja tulen kiertämään niin kauan kuin elän.
— Kyllähän ne ovat koettaneet minua lohduttaa, Marjaana ja äiti — varsinkin äiti: »Sydämelläsi, rakas lapseni, jos jotakin on, rukoile Jumalaa, taivaallinen isä antaa anteeksi, niinkuin antoi sille ja sille.» Ja sitten: »Kristuksen veri puhdistaa.» Kunpa jaksaisin uskoa kaiken sen. Mutta kun minusta tuntuu, että sen rikokseni sovitukseksi pitäisi vuotaa minun omakin vereni — eikä vielä sekään riittäisi. Vuosikausiahan sitä sitäkin, itsemurha-ajatusta, mielessäni haudoin, ja jos tehdäkseen, niin silloin se olisi pitänyt toteuttaakseni, kun vielä voimia oli. Nyt en enää jaksa. Mutta mitä se olisi sekään hyödyttänyt? Vaikka minulla olisi antaa kymmenen henkeä, niin minä en sillä uhrillani voisi herättää yhtä ainoaa kuollutta eloon… Vaan onhan se hengissä — siellä — jossain — vaikka ruumis… Hui, hui, hui!… Sitten ne monet muut luonani kävijät, pappikin: »On olemassa helvetti ja iankaikkinen kadotus.»… On kai! Pitäisivät suunsa kiinni!Sitähe vakuuttavatminulle. Mitä ne tietävät iankaikkisesta kadotuksesta, ne, jotka eivät ole jalallaan astuneet edes ajallisen helvetin kynnykselle…
— Kaksikymmentäkolme vuotta… Se olisi nyt, jos olisi saanut elää — minä en tiedä edes sitä, oliko se poika vai tyttö — olisi aikaihminen. Se voisi olla jo naimisissa. Sillä saattaisi olla lapsi. Ja minä olisin silloin isoäiti, mummo… Minkä näköinen se mahtaisi olla nyt? Minkä näköinen sen puoliso? Ja niiden lapsi?… Voi, taivasten isä sentään! Minä kysyn ja kysyn — kaikkea, ja ainoan vastauksen voi antaa ainoastaan pöytälaatikkoon piilottamani lasipalanen, eikä sekään muusta kuin siitä, minkä näköinen minä itse olen.
Laina oli jo kauan sitten huomannut, että kaikki kuvastimet vieraspuolelta katosivat vähitellen olemattomiin. Hän ymmärsi kyllä, että se toimenpide tapahtui hänen tähtensä: nähtävästi ei olisi suotu hänen näkevän omaa kuvaansa. Kuin menetetyn korvaukseksi ilmestyi samaan aikaan hänen pöydälleen iso perheraamattu, ikäänkuin olisi tahdottu huomauttaa, että on tullut aika hänen hylätä muut kuvastimet ja katsoa kuvaansa siitä. Kuitenkin hän oli ajoissa ehtinyt kätkeä tarpeeksi ison, rikkoutuneen kuvastimen palasen. Sen hän nyt, kuten usein ennenkin, otti esiin pöytälaatikostaan ja pystytti nojalleen raamattua vasten, jonka puukanteen Marjaana aikoinaan oli rystysillään kopsauttanut, lyödäkseen isännän aseettomaksi sanan voimalla.
Hän katsoi hetkisen kuvaansa kuin jotakin vierasta henkilöä. Otti sitten pöytälaatikostaan valokuvansa ja piteli sitä kasvojensa vierellä niin käännettynä, että nykyinen ja nuoruudenaikainen kuva näkyivät kuvastimessa rinnakkain.
— Mikä hirvittävä ero! Toisen täyteläisyyttä uhkuvilla huulilla naurava hymy, niinkuin voi olla vain kahdeksantoistavuotiaalla, joka ei vielä tiedä murheesta mitään. Suurissa, kirkkaissa silmissä sirkeä viattomuus kuin lapsella. Kasvot pyöreät kuin omenat, ja pieni hymykuoppa vasemmassa poskessa. Ja kuin kruununa varjostavat sileää otsaa ulkonevana, kaarevana räystäänä tuuheat kutrit, mustat kuin syysyö… Toisen ohuet huulet kuin sinertävä, mutkikas nauha, ja riippuvien suupielien veltoissa poimuissa irvistävä katkeruus kuin synti. Syvällä raskaina lupsottavien silmäluomien kapeissa raoissa tuijottava syyllisyys ja elämäntyrtymys. Molemmat ryppyjen risteilemät posket kuin yhtä ainoaa, sisään painunutta kuoleman hymykuoppaa. Ja syvinä uurteina aaltoilevan otsan yllä kumottaa kiireellä harvojen hopeasuortuvain lomista pitkinä päivinä paljas, valkoinen päälaki.
— Ja niitä erottaa toisistaan vain kaksikymmentäviisi vuotta!
Hän kätki kuvastimenpalasen ja valokuvan takaisin säilyyn. Kyynärpäät pöydällä, pää käsiin nojaten hän silmät suljettuina vertaili vielä muistissaan noita kahta kuvaa toisiinsa, voisiko niiden välillä olla mitään muutakaan yhtymäkohtaa, mutta huomasi suruksensa, että sisäinen eroavaisuus oli vielä suurempi kuin ulkonainen. Hän kulki kuvitelmissaan elämänsä aurinkoista alkutaivalta, lähtien niin kaukaa lapsuutensa aamusta kuin muisti jaksoi kantaa, vaikka tuntuikin pyhyyden loukkaukselta hänen nyt enää edes ajatuksissaan astua sitä polkua, jota hän viattomana oli vaeltanut. Se tie tuntui juontavan alkunsa aluttomuudesta, jonne muisti ei ulottunut, ja maan päälle päästyään jatkuvan puhtaana, valkoisena lankana aina siihen asti, kunnes tuli eteen jyrkkä raja. Siihenastisen Lainan jäädessä kauniina muistona sen taakse, syntyi solmu lankaan ja jatkui mustana eteenpäin, vääntelehtien kuin päähän isketty käärme, joka kuolleenakin lakkaa liikkumasta vasta sitten kun aurinko laskee. Mutta lakkaako hänen käärmeensä kiemurtelemasta vielä sittenkään, kun hänen aurinkonsa laskee? Tuntui siltä, että niinkuin sillä valkoisella langalla ei ollut alkua, niin ei myöskään tällä mustalla ole loppua, on vain avaamaton umpisolmu välissä… Vaan entäpä siihen voisi syntyä vielä toinenkin solmu, josta se taas alkuperäisen värisenä jatkuisi loputtomuuteen, ja musta olisi vain pienenä pätkänä kahden valkoisen välissä… »Taivaan isä antaa anteeksi.»… »Kristuksen veri puhdistaa…»
— Niin — niinhän se äiti. Mutta miksi se taas, erikoisesti tänään, niin kummallisen raskaasti painaa mieltäni, se lapsi-vainaja?
Hän aukaisi ison raamatun vahvoista vaskihakasistaan ja alkoi kuiskaavalla äänellä lukea sen viimeistä lukua:
»Ja hän osoitti minulle puhtaan elämän veden virran, selkeän niinkuin kristallin vuotavan Jumalan ja Karitsan istuimesta…»
Laina ei ehtinyt päästä luvun loppuun, kun hänen korviinsa helähti ulkoa kulkusen kilinää. Hän kääntyi akkunasta katsomaan ja näki pihaan ajavan valkoisella hevosella pari miestä, jotka näyttivät olevan outoja näillä tienoin. Turkinkaulukset pystyssä he istuivat korkealla isoon heinähäkkiin ladotun kuorman sevillä. Toisella oli mustat silmälasit päässä, ja aikamiehen turkkiin pukeutunut ajaja näytti vielä poikaselta. Hän sitoi hevosen piha-aitaan ja taluttaen toveriaan kädestä he menivät väen puolelle.
— Ketä lienevät, kaupustelijoita. Mies taitaa olla heikkonäköinen tai sokea, koska poika sitä kädestä taluttaa, arveli Laina ja jatkoi keskeytynyttä lukemistansa:
»Ja katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullekin, niinkuin hänen työnsä on…»
* * * * *
»Hyvää iltaa», tervehti silmälasimies, pysähtyi tuvan ovensuuhun ja herrasväen tapaan otti lakin päästään.
»Saisiko talossa yötä olla?»
»Onhan lämmintä. Mistä kaukaa ollaan?» kuului isännän vastakysymys peräpenkiltä.
Kun vieras oli maininnut kotipitäjänsä, tutkaisi isäntä uteliaasti:
»Mistä sieltä?»
»Hirvaskylästä — ei isäntä taida tuntea niitä maita. Minä asun siellä erään puuseppä Aletuisen luona.»
Sen kuullessaan isäntä hiukan hätkähti ja ponnahti kuin pelästyneenä seisoalleen. Kasvoilla vastenmielisyyttä kuvastava ilme hän, käsi miettivästi korvallisella, katsoi pitkään ja terävästi vieraaseen. Käveli sitten ketterästi, vaikka jo hiukan kumaraisena, ovensuuhun, ojensi kätensä vieraalle ja sanoi:
»Iltaa — ei ole vielä lähemmin tervehdittykään.»
Heidän puristaessaan toistensa kättä isäntä tutki nyt läheltä vieraan kasvoja, ja näytti niinkuin hän samalla olisi ystävällisesti hymyillyt.
»Vieras käy tänne… kä-käydään tänne toiselle puolelle», pyysi hän.
Isäntä hiukan edellä, vetäen jäljessä harppailevaa sokeaa kädestä, he kävelivät pihan poikki vieraspuolelle niin kiireesti, että näytti, kuin taluttajalla olisi erikoinen hätä saada vieras piiloon mahdollisimman pian. Lieneekö ollut sattuma vai tahallinen tarkoitus, että isäntä johti sokean samaan kamariin, josta kaksikymmentä vuotta aiemmin eräänä syysyönä oli hänet pienenä kapaloraukkana pois kyydinnyt.