Kuinka toisin Sophokleella! Mitään moraalista ongelmaa ei ole olemassa hänelle. Hänen tragediassaan murhaaja ei epäröi ennen tekoaan eikä kärsi, ei kadu sen tehtyään; siinä ei aukea mitään näköaloja rangaistukseen eikä kostoon. Lyhyt koorilaulu, johon draama päättyy, päinvastoin ylistää tekoa: nyt on Atreuksen suku vihdoinkin vapautunut kärsimyksistään! Tätä tragedian perustunnelmaa ikäänkuin heijastaa ja symbolisoi se seikka, että kun Aiskhylos antaa murhatyön tapahtua hämärässä ja pimeän langetessa maahan, Sophokleella taas draaman alku sattuu varhaiseen aamuun. Aurinko on jo hälventänyt yön varjot ja herättänyt lintujen laulun, ja toiminta tapahtuu päivän kirkkaassa valossa.
Tämä Sophokleen ote aiheeseen on yhteydessä hänen draamallisen taiteensa koko laadun kanssa. Aiskhylos näki jumalallisen oikeuden johtavan maailmaa, eikä suonut itselleen rauhaa ennenkuin oli saanut kaikki käsittelemänsä aiheet sopusointuun tämän oikeuden vaatimusten kanssa. Mutta Sophokles ei ole aaterunoilija niinkun Aiskhylos. Hän on pikemmin sadunkertoja suurta mittaa, runoilija, joka kuvailee elämän rajatonta rikkautta — hyvää ja pahaa, onnea ja kärsimystä — enimmän kuitenkin - jälkimäistä, sillä hänhän kirjoitti tragedioja. Siksi hän saattoi ottaa aiheikseen vanhat myytit sellaisinaan, muodostelematta niitä omia tarkoituksiaan varten, koettamatta saada niitä sopusointuun oikeuden vaatimusten kanssa. Hänen asianaan oli vain tehdä ne todenmukaisiksi: antaa tapahtumain kehittyä johdonmukaisesti, antaa tekojen sukeutua toimivien henkilöitten luonteista. Ja hiljattain on osoitettu, että hänen silmämääränään ei niinkään paljon ole luonnekuvauksen perinpohjaisuus ja uskottavuus ja toiminnan ehdoton johdonmukaisuus kuin joka yksityisen tilanteen tekeminen niin jännittyneeksi ja keskitetyksi, niin draamallisen vaikuttavaksi kuin suinkin. Kun hän nyt sadun mukaan antaa Oresteen ja Elektran äidinmurhan kautta kostaa isänsä, ei hän tässä näe mitään moraalista ongelmaa, ei mitään ristiriitaa — tai oikeammin sanoen ei tahdo nähdä; hän tyytyy kuvaamaan Elektran sellaiseksi, että katsoja uskoo hänen kykenevän tekoon, ja äidin niin, että hän ansaitsee tuollaisen rangaistuksen. Tässä tragediassa on paljon arkaismia, ei ainoastaan muodon, vaan myös katsantotavan suhteen.
Ja ikäänkuin erikoisesti harrastaen naisluonteita on Sophokles tehnyt Elektrasta, joka Aiskhyloksella oli sivuhenkilö, koko draaman päähenkilön ja keskipisteen. Mutta tämän kautta on myöskin eräs heikkous pujahtanut tragediaan, sillä se on Elektrasta saanut sankarittaren, jolla ei ole mitään osaa toiminnassa; hän tekee epätoivossaan päätöksen kostaa, mutta hänen ei tarvitse toteuttaa sitä; ilman häntä on Orestes laatinut kostosuunnitelmansa, ja ilman sisartaan voisi hän panna sen täytäntöön. Mutta se mikä auttaa meidät tämän heikkouden yli, mikä tekee että me tuskin huomaamme sitä, on se verraton taito, millä runoilija keskittää huomion Elektraan, niin että hän itse asiassa koko ajan esiintyy todellisena päähenkilönä. Hän on eheä vihassaan ja eheä rakkaudessaan. Viha kohdistuu äitiin, jossa hän näkee vain aviorikkojan ja murhaajan, viha kohdistuu tämän rakastajaan ja kanssarikolliseen; rakkaus taas isävainajaan ja nuoreen veljeen, jota hän on vaalinut ja joka hänen unelmissaan ja toiveissaan aina on ollut tuleva kostaja.
Antaakseen oikeutuksen tyttären vihalle on Sophokles riistänyt äidiltä sen suuruuden, jonka tämä kaikesta huolimatta omaa Aiskhyloksen draamassa. Aiskhyloksen Klytaimestrassa ei ole mitään pientä; hirvittävässä rikollisuudessaankin hän on kuningatar kiireestä kantapäähän. Sophokleen näytelmässä hän on alentunut kiihkoisaksi ja pikkumaisen vihaavaksi naiseksi, joka ei säilytä suuruutta edes ulkonaisessa muodossa. Hän herjaa tytärtä, väittelee hänen kanssaan, ja kun hän Aiskhyloksen draamassa täydellisesti halveksii yleistä mielipidettä, valittaa hän tässä Elektran muka jäytävän hänen mainettaan kansan keskuudessa.
Ja pyrkimyksessään vastakohtavaikutuksiin, joka on niin suuressa määrin ominaista hänen luonnekuvaukselleen, on Sophokles luonut Khrysothemis-haahmon. Hän on nuorempi ja hennompi sisar, joka on omiaan vieläkin tehostamaan Elektran vihaa ja uhmaa; hänkin jumaloi isänsä muistoa ja inhoo murhaajia, mutta hänellä ei ole kylliksi rohkeutta eikä vastustuskykyä osoittaa sitä avoimesti ja antautua alttiiksi kieltäymyksille ja kärsimyksille.
Itse tapausten kulussa Sophokles on tehnyt erään vaihdoksen. Aiskhyloksen näytelmässä surmataan Aigisthos ensin, minkäjälkeen äidinmurha seuraa draaman huippukohtana; Sophokleella on järjestys päinvastainen, ja Aigisthoksen kuolemantuska on kuvattu sangen perusteellisesti. Ehkä hän on tehnyt tämän muutoksen ikäänkuin päästäkseen helpommin äidinmurhan hirmuisuuden yli ja jossain määrin lieventääkseen loppuvaikutelmaa antamalla murhenäytelmän huipentua oikeutettuun rangaistukseen, joka kohtaa kaikessa halveksittavaa rikollista.
»Elektra» antaa hyvän käsityksen Sophokleen keskimäisestä kaudesta, siitä, jota hän itse on sanonut kovaksi, teknillisesti täydelliseksi tyylikseen. Tuntijat kiittävät hyvää ja tasaista kieliasua, luonnekuvaus on selvä, ja puhtaasti draamallisessa suhteessa — mitä juoneen, jännitykseen tulee — merkitsee tämä tragedia suurta edistysaskelta Aiskhyloksen murhenäytelmistä. Kun Orestes »Hautauhrissa» ilmaisee itsensä sisarelle jo draaman alussa, syvenee Sophokleen draamassa sankarittaren epätoivo syvenemistään mitä lähemmäksi onnellinen ratkaisu tulee, ja harkitun taiteikkaasti lykätään tunteminen siihen hetkeen, jona Elektra jo luulee pitävänsä käsissään lopullista todistusta Oresteen kuolemasta, uurnaa, jossa muka on hänen tuhkansa. Mutta kieltämättä yhtyy tähän teknilliseen virheettömyyteen kovuutta ja tunteettomuutta, eräänlaista keinotekoista arkaismia.
VI. Trakhiin naiset. Philoktetes.
TragediaTrakhiniai, »Trakhiin naiset», on saanut nimensä koorista, jona tässä on nuoria naisia Trakhiin kaupungista Thessaliassa; kun koori kuitenkaan ei esitä mitään merkitsevämpää osaa draamassa, on sangen aiheetonta nimittää sitä koorin mukaan. Näytelmän aikamääräystä varten ei ole mitään varmoja kiinnekohtia, mutta eräiden piirteitten perustalla, jotka tietävät Euripideen vaikutusta, voitanee katsoa sen kuuluvan viimeiseen tai ainakin myöhäisempään osaan Sophokleen runoilijatoimintaa. Kirjalliselta näkökannalta on tätä draamaa arvosteltu hyvin eri tavalla; kokonaisuutena se on mielestäni heikoin Sophokleen säilyneistä murhenäytelmistä. Aihe on Herakles-sadun loppukohtauksesta: sankarin tuhoutuminen ja kuolema roviolla. Tapahtumapaikka on Trakhiin kaupungissa, sen talon edustalla, jossa Herakleen perhe asuu.
Jo toista vuotta on sankari ollut poissa kaukoretkillään hänen puolisonsa Deianeiran saamatta mitään tietoa hänestä. Tämän levottomuus ja tuska ovat jo käyneet sietämättömiksi, kun hän äkkiä saa sanan että Herakles on tulossa; mutta nyt hän myöskin saa tietää, että tämä on ollut hänelle uskoton ja että kilpailijatar on niiden vankien joukossa, jotka sankari on ennakolta lähettänyt kotiin. Hädässään Deianeira turvautuu kohtalokkaaseen keinoon voittaakseen miehensä rakkauden takaisin. Kentauri Nessos, joka kerran oli yrittänyt tehdä hänelle väkivaltaa, sai surmansa Herakleen myrkytetystä nuolesta; kuolinhetkenään neuvoi kentauri Deianeiraa kokoamaan veren, joka vuoti myrkytetystä haavasta; siitä hän muka saisi pettämättömän keinon Herakleen rakkauden säilyttämiseksi. Nyt Deianeira etsii tuon nesteen, voitelee sillä erään vaipan ja lähettää sen miehelleen. Hetken kuluttua saapuu turman viesti: Herakles on pannut ylleen myrkytetyn puvun, hän vääntelehtii pelottavissa tuskissa ja on mennyttä miestä. Deianeira menee taloon ja ottaa omin käsin itsensä hengiltä; kuoleva Herakles kannetaan näyttämölle, jossa hän loputtomassa yksinpuhelussa kuvailee kärsimyksiään. Tämä viimeinen kohtaus täyttää neljännen osan koko murhenäytelmää ja päättyy siihen että sankari taaskin kannetaan pois, oman toivomuksensa mukaan poltettavaksi roviolla Oita-vuorella. —
Jos katsoo ohi suurimman sommitteluvirheen — pitkän, yhtä yksitoikkoisen kuin tarkoituksettoman loppukohtauksen kärsivine ja valittavine sankareineen — ei tältä tragedialta suinkaan puutu ansioita. Kaikista Sophokleen naisluonteista edustaa Deianeira hennointa ja pehmeintä naisellisuutta. Hän on rakastava ja anteeksiantava nainen; huolimatta kaikesta mitä hän on saanut kärsiä miehensä tähden, on hän säilyttänyt rakkautensa ja ihailunsa vähentymättömänä. Elämä tuon väkevän rinnalla ei ole tarjonnut hänelle sekaantumatonta onnea. Yksinään hän on viettänyt suurimman osan elämäänsä; ainoat auringonpilkkeet ovat olleet Herakleen lyhyet käynnit kodissa. Kaikille hänen virheilleen Deianeira on ummistanut silmänsä, kaikelle raa'alle ja epävakaiselle hänen luonteessaan, vain sankarin ja vapauttajan hän on nähnyt miehessään, vain hänen kykynsä taistella ja kärsiä.
Vasta kun Herakles lähettää kilpailijattaren hänen oman kattonsa alle, on mitta täysi. Mutta ei edes tämä loukkaus kykene surmaamaan hänen rakkauttaan, hän ajattelee vain, kuinka voisi voittaa miehensä rakkauden takaisin. Ei vihaa eikä suuttumusta herätä nuori ja kaunis kilpailijatar hänessä, jo vanhentuvassa ja hyljätyssä; myötätuntoa, sääliä on hänessä vain. Suurimpana hän esiintyy siinä kohtauksessa — koko draaman järkyttävimmässä — jossa hän saa tietää lahjansa seuraukset ja kun »murhaaja»-sana sinkoaa häntä vastaan hänen oman poikansa huulilta. Vastaamatta sanaakaan hän alkaa käydä taloa kohti. »Miksi vaikenet» — kysyy koori — »etkö ymmärrä, että hiljaisuutesi syyttää sinua?» Mutta mykkänä jatkaa hän tietään, sanatonna, valittamatta, kohti taloa ja kohti kuolemaa.
Jos Deianeira ensi hetkestä saakka herättää myötätuntoa, on aivan päinvastoin Herakleen laita: hän on Sophokleen näytelmien epämiellyttävimpiä ja tympäisevimpiä luomuksia. Tosin edellytetään, että hän on tuo suuri sankari ja vapauttaja, viljelyksen esitaistelija, mutta turhaan etsii suuruutta hänen personallisuudestaan ja esiintymisestään tragediassa. Kaikki, mitä draamassa saamme kuulla hänestä, virittää mielemme häntä vastaan, ja sinä aikana, jolloin hän on näyttämöllä, vahvistuu tämä vaikutelma yhä. Hänen kärsimyksensä jättävät meidät jokseenkin kylmiksi, huolimatta siitä väkivaltaisesta ja pitkäaikaisesta paatoksesta, jolla niitä kuvataan. Herakles on villi ja raaka voimaihminen, jonka ainoat myönteiset ominaisuudet ovat rohkeus ja fyysillinen voima.
»Trakhiin naiset» vaikuttaa kahdelta eri tragedialta. Toinen kaunis ja täysin kehittynyt, jossa Deianeira on päähenkilö, sitten toinen — lyhyt, vain yksinäytöksinen tragedia — jonka sankari on kuoleva Herakles.
* * * * *
Vuonna 409, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, ja ainakin 85 vuoden iässä, esitytti Sophokles tragedianPhiloktetes, joka monessa suhteessa on hänen kauneimpia ja mielenkiintoisimpia murhenäytelmiään. Satu, jolle näytelmä on rakennettu, kuuluu troiaiaiseen tarupiiriin ja on sisällöltään seuraava. Thessalialainen kuninkaanpoika Philoktetes oli kuolevalta Herakleelta saanut tämän jousen ja nuolet, jotka eivät koskaan erehtyneet päämäärästään. Kun sitten kreikkalainen laivasto Agamemnonin johdolla purjehti Troiaa kohti, oli Philoktetes mukana laivoineen; matkan varrella pysähdyttiin toimittamaan uhria, ja tämän toimituksen aikana pisti myrkyllinen käärme häntä jalkaan. Kun tuon pahan haavan haju vaivasi tovereita ja haavoittuneen valitushuudot häiritsivät uhritoimitusta, antoivat Atreuksen pojat ja Odysseus laskea nuoren miehen maihin Lemnos-saaren asumattomalle ja kolkolle rannalle. Niin kului kymmenen vuotta. Philoktetes eleli edelleen Lemnoksessa, hyljättynä ja tuskien kalvamana, ja hänen entiset toverinsa piirittivät edelleen Troiaa; Akhilleus oli jo kaatunut ja Aias tuhoutunut oman kätensä kautta. Silloin eräs tietäjä ilmoitti, että Troiaa ei voida valloittaa ennenkuin kaksi ehtoa on täytetty. Ensiksikin on Philoktetes haettava Lemnoksesta, sillä vain jos hän Herakleen aseilla taistelee Troiaa vastaan, voidaan tämä valloittaa. Ja toiseksi oli Akhilleuksen pojan Neoptolemoksen tultava Troiaan ja isänsä aseilla otettava osaa ryntäykseen. Niin tapahtuikin. Neoptolemos ja Philoktetes tuotiin kreikkalaiseen joukkoon. Jälkimäisen haavan paransi sotajoukon lääkäri, hän löi Pariin kaksintaistelussa, ja nuoret sankarit jakoivat kunnian Troian lopullisesta kukistamisesta.
Sophokles on tragediassaan käsitellyt vain lyhyttä kohtausta tästä tarusta, niinkuin aikaisemmin Aiskhylos ja Euripides hävinneissä Philoktetes-draamoissaan: kertomusta siitä, kuinka Philoktetes saadaan tulemaan inhoamiensa toverien avuksi. Jo Aiskhyloksen draamassa uskotaan Odysseuksen tehtäväksi suostutella ja noutaa sankari, joka vihasi juuri häntä kaikista enimmän; Sophokles kehittää juonta edelleen panemalla mielevälle Odysseukselle avustajaksi Neoptolemoksen, Akhilleuksen urhean ja ritarillisen pojan.
Siirrymme siis Lemnoksen karulle rannikolle. Odysseus ja Neoptolemos ovat juuri nousseet maihin; edellinen huomauttaa, ettei hän ilman hengenvaaraa voi kohdata Philoktetesta, ja laatii senvuoksi seuraavan suunnitelman. Neoptolemoksen on ilmaistava itsensä Philokteteelle, mutta uskoteltava jättäneensä kreikkalaisen sotajoukon jouduttuaan riitaan Atreuksen poikien ja Odysseuksen kanssa, jotka vastoin lupaustaan olivat pidättäneet häneltä hänen isänsä aseet; sitten, tilaisuuden sattuessa, hänen on viekkaudella anastettava sankarilta hänen jousensa ja nuolensa. Nuoren miehen rehellisyys nousee tätä ehdotusta vastaan: hän on valmis käyttämään väkivaltaa, mutta ei tahdo antautua petokseen. Silloin Odysseus osoittaa, kuinka mahdotonta on väkivallalla voittaa miestä, jolla on hallussaan Herakleen aseet, ja huomauttaa, että Philokteteen läsnäolo sotajoukossa on Troian valtauksen ja Neoptolemoksen omien mainetöitten ehtona. Nuorukainen suostuu vastahakoisesti, ja Odysseus katoaa näyttämöltä.
Nyt tulee Philoktetes näkyviin. Hän on iloinen kuullessaan äidinkieltään, ja vielä suuremmaksi tulee hänen ilonsa, kun hän saa tietää että Akhilleuksen poika on hänen edessään. Hän kuvailee tälle kymmenvuotisia kärsimyksiään, saa puolestaan kuulla Odysseuksen keksimän valhejutun, ja vannottaa Neoptolemosta ottamaan hänet mukanaan kotiin. Tämä antaa suostumuksensa, mutta silloin lähestyy äkkiä kaksi miestä, kaksi Odysseuksen lähettämää merimiestä, joista toinen on puettu kiertäväksi kaupustelijaksi. Tämä sanoo tulevansa varoittamaan: kreikkalaiset sotapäälliköt ovat lähettäneet ajamaan takaa Neoptolemosta, ja Odysseus ja eräs toinen sankareista on saanut tehtäväkseen ottaa vangikseen Philokteteen. Kun Philoktetes kuulee olevansa vainottu, innostuu hän vieläkin enemmän jättämään saaren, ja hänen myötätuntonsa Neoptolemosta kohtaan kasvaa, kun hän kuulee että samat viholliset vainoavat tätäkin.
Mutta nyt sattuu eräs noita useasti uudistuvia kouristuskohtauksia, jotka kuuluvat hänen tautiinsa, ja ennen tainnoksiinmenoaan hän jättää jousen ja nuolet Neoptolemokselle, jotta ne eivät joutuisi hänen vihollistensa käsiin; nuori mies ottaa ne vastaan pysyen vilpillisessä tarkoituksessaan. Lopuksi Philoktetes vannottaa uutta ystäväänsä olemaan hylkäämättä häntä. Nyt alkaa Neoptolemos tuntea syvää ja todellista sääliä; hän lupaa ettei jätä sairasta ja vahvistaa lupauksensa kädenlyönnillä. Philoktetes vaipuu horroksiin.
Kun hän taaskin herää tajuntaan, ei Neoptolemos enää voi jatkaa ilveilyään. Häpeä ja katumus polttavat häntä, hän tunnustaa arvottoman viekkautensa ja ilmaisee totuuden Philokteteelle. Tämä vaatii kohta jousta ja nuolia, mutta Neoptolemos kieltäytyy antamasta niitä takaisin. Philoktetes ilmaisee nyt epätoivoansa ja vihaansa; milloin hän rukoilee Neoptolemosta, milloin syytää tälle moitteita ja herjauksia. Tämä seisoo neuvottomana, säälin ja häpeän vallassa, ja katsojasta tuntuu, että hän jo on valmis antamaan aseet takaisin, kun Odysseus äkkiä hyökkää piilopaikastaan estämään häntä.
Nyt tahtoo Philoktetes heittäytyä kalliolta alas, mutta Odysseuksen käskystä hänet sidotaan. Hän jääköön kernaasti Lemnokseen — selittää tämä — kunhan vain hänen aseensa tulevat sotajoukkoon; löytyneehän siellä miehiä, jotka osaavat käyttää niitä. Odysseus ja Neoptolemos etenevät laivoja kohti päästettyään Philokteteen taas vapaaksi. Tämä on jo hävinnyt luolaansa, kun Neoptolemos kiireissään palaa, kintereillään Odysseus, joka kysyy häneltä mitä tämä äkillinen temppu merkitsee. Nuori mies, jonka sielussa oikeamielisyys ja kunniantunto ovat voittaneet, selittää aikovansa jättää Philokteteelle tämän oikeudenmukaisen omaisuuden. Odysseus koettaa saada hänet luopumaan aikeestaan, mutta kun mikään ei auta, poistuu hän lausuen uhkauksia.
Neoptolemos huutaa Philoktetesta, ja tämä tulee esiin, kysyen mitä uusia ansoja hänelle nyt on pantu. Vastaukseksi ojentaa Neoptolemos hänelle jousen ja nuolet. Odysseus, joka vain on jäänyt väijyksiin läheisyyteen, syöksyy ottamaan aseet takaisin, mutta vain Neoptolemoksen väliintulo estää häntä tulemasta ammutuksi. Hän katoaa nyt eikä enää tule näkyviin. Neoptolemos koettaa vielä kerran suostutella Philoktetesta tekemällä selkoa ennustuksesta, joka koskee hänen parantumistaan ja osuuttaan Troian valtaukseen. Philoktetes epäröi hetkisen, hän tekisi kernaasti ystävälleen mieliksi, mutta ei voi olla yhteistyössä verivihollistensa kanssa, ja hän pyytää Neoptolemosta nyt vain täyttämään lupauksensa ja viemään hänet kotiin.
Tämä suostuu, ja nuoren ystävänsä käsivarren tukemana Philoktetes alkaa kävellä rannalle päin. Mutta nyt näyttäytyy ylimaailmallinen ilmestys: Herakles. Hän ilmoittaa jumalten tahdon olevan, että Philoktetes, taudistaan parantuneena, kaksintaistelussa surmaa Pariin ja yhdessä Neoptolemoksen kanssa valloittaa Troian. Tämä jumalainen sanoma saa Philokteteen taipumaan. Hän sanoo hyvästit Lemnokselle ja kulkee Neoptolemoksen kanssa laivoja kohti. —
Kuten edellisessä tragediassa on tässäkin huomattu Euripidesta muistuttava piirre siinä, että sankarin kärsimysten kuvaus useammin kuin kerran lähentelee realistista ja patologista, ja vielä selvemmin ilmenee Euripideen vaikutus draaman loppukohtauksen jumalaisessa ilmestyksessä; tämä, tragediankirjoittaja nimittäin usein ratkaisee murhenäytelmäinsä monisäikeisen juonen antamalla jonkun yliluonnollisen olennon sekaantua asiaan. Että Herakleen esiintyminen merkitsee rakenteellista heikkoutta, siitä ei ole epäilystäkään, mutta voi hyvin ymmärtää, kuinka tällaisen keinon käyttäminen on houkutellut runoilijaa. Sellaisena kuin hän oli kuvannut Philokteteen, ei tämä voinut suostua sopimaan verivihollistensa kanssa, ja kuitenkin täytyi tragedian päättyä siten, että hän lähti sotajoukkoon Troian edustalle: niin vaati yleisesti tunnettu satu.
Mutta kaikesta tästä huolimatta on tällä harvinaisella juoninäytelmän ja luonnedraaman yhdistelmällä aito sophoklesmainen hohde. Philoktetes on Sophokleen selvimpiä ja perinpohjaisimmin kuvattuja luonteita, sielullisesti hienommin piirretty kuin Aias, jonka kanssa hänellä on useitakin vertailukohtia. Hänen tahdonvoimansa, hänen ylpeytensä, sensijaan että olisi taipunut tai murtunut, on vain karaistunut kymmenen vuoden keskeytymättömissä kärsimyksissä, ja runoilija antaa niiden nyt joutua kovimpaan koetukseen mitä ajatella voi. Ilman epäluuloa hän avaa sydämensä vanhan aseveljensä pojalle ja uskoo tälle ainoan omaisuutensa, aseensa. Sitten hän huomaa joutuneensa häpeällisen petoksen uhriksi. Hänellä on valittavana joko käydä kohtaamaan nälkäkuolemaa tai unohtaa vääryydet, solmia rauha vihollistensa kanssa ja niittää katoamatonta kunniaa — ja hän ei epäröi hetkeäkään. Sitten tulee käytäntöön vieläkin harkitumman hieno keino. Hän saa kernaasti jäädä saarelle — sanotaan nyt — Odysseus on hänen jousellaan ja nuolillaan niittävä sen maineen, joka muuten olisi tullut hänen osakseen. Mutta turhaan: ei edes ajatus verivihollisen voitosta hänen omien aseittensa avulla saa häntä taipumaan. Vihdoin tulee vaarallisin kiusaus. Rehellisyys ja jalomielisyys ovat tehoisampia keinoja häntä vastaan kuin väkivalta ja viekkaus, ja kun Neoptolemos katuu vilpillisyyttään ja antaa hänelle takaisin aseet, silloin hän epäröi, joskin vain silmänräpäyksen. Mikään ihmismahti ei häneen pysty. Tarvitaan yliluonnollinen voima taivuttamaan häntä: jumalten tahtoa vastaan hän ei taistele, kohtalon päätökseen hän mukautuu.
Neoptolemoksen asettaminen tragediaan tekee sielullisen sisällön ja mielenkiinnon kaksinkertaiseksi: draamaan Philokteteen ylpeydestä ja lujuudesta kärsimyksessä liittyy vielä toinen, draama hyvän ja pahan taistelusta kunnianhimoisessa, mutta turmeltumattomassa nuorukaissielussa. Kunnianhimonsa houkuttelemana, viehättyneenä ajattelemaan sitä katoamatonta kunniaa, joka on tuleva hänen osakseen Troian valtauksessa, antautuu Neoptolemos käytettäväksi vilppiin, mutta nähdessään syvästi onnettoman sankarin kärsimykset hän tajuaa kavaltajatehtävänsä häpeän, ja hänen luonteensa oikeudentunto ja jalomielisyys pääsevät oikeuksiinsa.
Jyrkkänä vastakohtana näille luonteille on Odysseus, ja pitkä on välimatka häneen tuosta kauniin inhimillisestä Odysseus-haahmosta, jonka opimme tuntemaan »Aiaassa». »Philokteteessa» hän kohtaa meitä muodossa, joka näyttää olleen tavallinen myöhemmässä attikalaisessa tragediassa ja jossa viekkaus ja kavaluus ovat pääpiirteinä; hän on tunnoton juonienpunoja, joka ei häikäile mitään keinoja saavuttaakseen päämäärän, jonka on asettanut itselleen.
Silmiinpistävä on se vähäinen osa ja merkitys, joka tässä tragediassa on varattu koorille. Siinä on vain yksi koorilaulu varsinaisessa merkityksessä; kooriosilla on usein vuoropuhelun luonne, ne ovat monasti lyhyehköjä vuorolauluja, ja syvempiä mietelmiä ja jälkikatsauksia ei ensinkään ole keskeyttämässä toimintaa. Koorilla itsellään ei ole mitään korkeampaa tehtävää; sen muodostaa joukko merimiehiä Neoptolemoksen laivasta, se palvelee häntä ja toimittaa hänen asioitaan. Niin pitkälle olemme siis nyt tulleet tragedian kehityksessä että, koori — vanhimpien tragediojen ydin ja pääasia — on vain merkityksetön surkastuma.
Eräässä toisessa kohdin »Philoktetes» ei ainoastaan eroa useimmista säilyneistä antiikin tragedioista, vaan sotii koko sitä käsitystä vastaan, mikä meillä tavallisesti on murhenäytelmästä, vanhasta tai nykyaikaisesta. Tavallisestihan ajattelee tragedian päättyvän sankarin perikatoon, mutta tässä on meillä esimerkki siitä, että se ei ollut mikään ehdoton sääntö antiikin tragedioille; »Philoktetes» tosin on murhenäytelmä siinä mielessä, että se kuvailee surua ja kärsimystä, mutta se päätyy onnelliseen loppuun.
Jos »Elektra» joka suhteessa on luonteenomainen Sophokleen kovalle, keskimäiselle tyylille, edustaa »Philoktetes» taas erinomaisesti hänen viimeistä kehityskauttaan, yksinkertaisuuden, luonnollisen ilmeikkyyden aikaa. Tunteitten ja tapausten aaltoilun kuvailemisessa ei ilmene mitään pingoitettua eikä teennäistä; kaikki kehittyy luonnollisesti, kaikki ikäänkuin lankee itsestään. Harvinaisen ilmavaa runoutta henkii tuo tuulinen maisema autiolla saarella, sen lähteet ja niityt, rantakalliot ja kukkulat ja tulivuoret. Ja lähteensilmän tavoin kumpuaa runo raikkaana, kristallikirklcaana ja laulavana.
VII. Antigone.
Nyt on jäljellä ne kolme Sophokleen tragediaa, joihin aiheen on antanut thebalainen satupiiri, Labdakidien kauhistuttava sukuhistoria — toinen noista kahdesta Hellaan vertatihkuvasta perhetarusta, jotka niin suuressa määrin ovat herättäneet antiikin murhenäytelmänkirjoittajain mielenkiintoa ja aina meidän päiviimme saakka kummasti viehättäneet runoilijain mielikuvitusta. Theban kuningas Laios oli eräällä rikoksellaan vihastuttanut jumalat, ja kun hänelle syntyi poika, antoi hän viedä tämän autiolle vuorelle puhkaistuaan hänen jalkanivelensä ja pistettyään puikon niiden läpi. Selvää ei ole, kuinka tätä tekoa perusteltiin eepillisessä sadussa — oliko se sovitusuhri vai tapahtuiko se Laioksen turvaamiseksi eräältä ennustukselta, jonka mukaan hän oli kuoleva poikansa käden kautta. Pojan pelastivat kuitenkin eräät paimenet, jotka veivät hänet kuningas Polyboksen luo Korinthokseen; täällä hän kasvoi tuntematta syntyperäänsä, ja sai alati kipeitten ja turvonneitten jalkojensa vuoksi nimen Oidipus, »Turpojalka».
Monen vuoden kuluttua hän kohtaa eräällä vuoritiellä muutamia outoja miehiä, joutuu riitaan heidän kanssaan ja surmaa heidät; eräs niistä oli hänen isänsä Laios. Myöhemmin hän tulee — vieläkään tietämättä syntyperäänsä — Thebaan ja vapauttaa kaupungin Sfinksistä, hirviöstä, joka jo pitkät ajat on ollut maan vitsauksena. Palkaksi hän saa maan kuninkaankruunun ja leskikuningattaren käden, ja hän menee naimisiin kuningattaren, oman äitinsä kanssa. Asian oikea laita tulee ilmi. Kuningatar tekee itsemurhan ja Oidipus puhkaisee silmänsä. Hän on kuitenkin edelleen Theban hallitsijana, menee uusiin naimisiin ja saa tässä avioliitossa kaksi poikaa, Eteokleen ja Polyneikeen, sekä kaksi tytärtä, Antigonen ja Ismenen. Iäkästä Oidipusta loukkaavat pahasti hänen poikansa; rangaistukseksi hän kiroaa heidät ja ennustaa, että he eivät sovinnossa tule jakamaan isänsä perintöä, vaan kaatuvat kumpikin toistensa käden kautta. Isän kuoleman jälkeen Eteokles pääsee valtaan Thebassa, Polyneikes taas lähtee Argokseen, josta myöhemmin sotajoukon etupäässä marssii kotikaupunkiansa vastaan ja piirittää sitä; taistelussa Theban muurien ulkopuolella kaatuvat molemmat veljet toistensa iskusta. —
Tämän sadun pohjalle oli Aiskhylos rakentanut traagillisen trilogian, josta viimeinen osa on säilynyt. Ensimäisen tragedian nimi oliLaiosja siinä kuvattiin kuinka onnettomuus alkuaan tuli Labdakidein taloon; toinen oli nimeltäänOidipusja kuvaili tämän kohtaloa; kolmannessa, säilyneessä, nimeltäänSeitsemän Thebaa vastaan, on aiheena perhedraaman loppunäytös: veljestaistelu Oidipuksen poikain välillä. Aiskhylos oli jonkun verran muutellut ja tiivistänyt eepillistä aihetta, ja muutoksista kiinnittää huomiota varsinkin eräs, joka tekee tuon hirvittävän sadun vieläkin kaameammaksi ja joka lujemmin liittää kolmannen sukupolven, Oidipuksen lapset, sukukiroukseen: Aiskhylos on kaikesta päättäen ensimäinen, joka antaa Oidipuksen poikien ja tytärten olla hedelmiä hänen avioliitostaan oman äitinsä kanssa. Ei siis yksin rikos isää vastaan ja tämän kirous tuota onnettomuutta pojille; he ovat samalla jonkinlainen viaton sovitusuhri aikaisempien sukupolvien syyllisyydestä.
Ne kolme tragediaa, joissa Sophokles vuorostaan on käsitellyt tätä satua, ovatAntigone, Oidipus Tyrannos(»Kuningas Oidipus») jaOidipus epi Kolono(»Oidipus Kolonoksessa»). Nämä murhenäytelmät ovat — niinkuin runoilijan muutkin — täysin irrallisia ja itsenäisiä tragedioja, vaikka ne luonnollisesti meidän silmissämme tulevat kuulumaan yhteen siksi että ne kuvaavat saman perhedraaman eri vaiheita. Sisäisen aikajärjestyksen mukaan tulee »Antigone» viimeiseksi, mutta me aiomme kuitenkin alkaa siitä. Se on vanhin noista kolmesta draamasta ja yleensä Sophokleen vanhimpia säilyneitä tragedioja, muutamien mukaan vanhin kaikista; oletetaan hyvillä syillä, että se esitettiin vuonna 442 tai 441, siis yli 30 vuotta ennen kuin »Oidipus Kolonoksessa». Ja olen tahtonut lopettaa esitykseni tuohon viimeksimainittuun murhenäytelmään, johon Sophokles luultavasti todellisuudessa lopetti pitkän runoilijauransa.
* * * * *
»Antigonella» on Sophokles liittänyt Labdakidien sukutragediaan vielä yhden renkaan, joka puuttui Aiskhylokselta ja luultavasti myös alkuperäisestä sadusta. Tämä tragedia on jatkoa Aiskhyloksen näytelmään »Seitsemän Thebaa vastaan». Ja jos Aiskhyloksen murhenäytelmän loppu on alkuperäinen — mitä kuitenkin monet epäilevät — sisältää se jo idun Antigone-tragediaan. Eteokles ja Polyneikes ovat kaatuneet taistelussa toisiansa vastaan; heidän ruumiinsa makaavat näyttämöllä. Silloin tulee airut tuoden käskyn kaupungin neuvostolta: Eteokles, joka on kaatunut taistelussa maansa puolesta, on kätkettävä synnyinmaan poveen, kun taas Polyneikes, joka on johtanut vihollisjoukkoa isiensä kaupunkia vastaan, on hautaamatta heitettävä Theban muurien ulkopuolelle. Mutta Antigone selittää tulevansa uhmaamaan kieltoa ja omin käsin hautaamaan Polyneikeen. Thebalaisten neitseitten muodostama koori on neuvoton ja jakautuu lopuksi kahteen puolikooriin, joista toinen saattaa Polyneikeen ruumista, toinen taas neuvoston käskyä noudattaen seuraa Eteoklesta. Ei siis edes kuolema voinut peittää sovintoon tätä veljesriitaa, ja tässä muodossaan tragedia epäilemättä päättyy epäsointuun. Tästä alkaa »Antigone», vaikkakaan tilanne Sophokleen tragedian alussa ei ole aivan sama kuin hänen edeltäjänsä näytelmän lopussa. —
Aikainen aamu Theban kuninkaanlinnan edustalla, päivää jälkeen sen taistelun, jolloin vihollinen torjuttiin ja veljekset kaatuivat toistensa aseista. Antigone tulee ulos sisarensa Ismenen seurassa ja kertoo hänelle, mitä heidän enonsa Kreon, kaupungin uusi hallitsija, on tehnyt ja määrää. Eteokleen hän on jo antanut haudata, mutta Polyneikeen ruumiin hän on käskenyt heittää, hautaamatta ja itkemättä, nälkäisten petolintujen saaliiksi; se, joka uhmaa käskyä, kivitetään kuoliaaksi. Ja Antigone ilmoittaa aikovansa omin käsin haudata veljen ruumiin. Turhaan koettaa Ismene kiellellä häntä, huomauttaen kuinka vähän he, heikot naiset, ovat omiaan nousemaan miesten käskyjä vastaan. Ismene tehköön niinkuin tahtoo — vastaa Antigone. Mutta hänen oma päätöksensä pysyy lujana; kauniilta näyttää hänestä kuolema, kun tehtävä on suoritettu, kaunis on lepo veljen rinnalla. Ja hän poistuu yksin suorittamaan tekoansa. Ismene menee palatsiin.
Nyt saapuu koori, jonka muodostaa joukko ylhäisiä Theban vanhuksia, ja tervehtii komealla hymnillä nousevaa aurinkoa. Koskaan ei päivän kultainen silmä ole niin ihanasti säteillyt yli seitsenporttisen Theban ja Dirken vuolteitten kuin tänä voiton suurena päivänä! Kotkan lailla iski vihollisjoukko kaupunkiin, aukoen peitsihampaista kitaansa, mutta se lyötiin takaisin, ennenkuin se oli ehtinyt täyttää kurkkunsa thebalaisten verellä. Nyt on aika unohtaa menneet taistelut ja jumalten temppelissä viettää voittojuhlaa lauluin ja tanssein.
Kreon astuu ulos. Hän ilmoittaa ottaneensa kaatuneitten Oidipuksen-poikien sukulaisena haltuunsa Theban valtaistuimen; hän kehittelee eräänlaista hallitusohjelmaa ja julistaa Polyneikeen hautaamista koskevan kiellon, jonka jo tunnemme. Kun hän on lopettanut esityksensä, syöksyy eräs niistä vahdeista, jotka hän on asettanut vartioimaan ruumista, hengästyneenä ja järkytettynä sisään; hän tuo uutisen, joka hänet vain vaivoin saadaan ilmoittamaan. Joku oli jo suorittanut vertauskuvalliset hautausmenot peittämällä kuolleen ruumiin mullalla, mutta työn tekijästä he eivät ole huomanneet jälkeäkään. Kreon uhkaa vahteja häpeällisellä ja kauhealla kuolemalla, jos nämä eivät pääse syyllisen perille. Kuningas menee palatsiin ja vahti poistuu.
Nyt ilmaisee koori hämmästyksensä ja vavistuksensa kohtalokkaan uutisen johdosta. Tämä laulu, joka on Sophokleen kuuluisimpia, kohoaa kunniatemppeliksi ihmisen kekseliäisyydelle ja voimalle. Myrskyisen meren yli käy ihmisen tie, maan hän kyntää aurallaan; ilman siivekkäät laumat, metsän pedot, syvyyksien sukukunnat hän vangitsee; hevosia hän kesyttää ja härkiä ja panee ikeensä niiden niskaan; kielen ja ajatustaidon hän on oppinut, yksi vain on hänen voittajansa: Kuolema. Suuri on hän totisesti niin hyvässä kuin pahassa, mutta korkeana kohoaa lakiatottelevan ja oikeamielisen kaupunki, kun taas rikollinen ei mitään kaupunkia omista.
Silloin koori saa nähdä jotakin, joka saa sen epäilemään silmiensä todistusta: vartija palaa, laahaten mukanaan Antigonea. Hän kysyy Kreonia, ja kun tämä on tullut ulos, kertoo hän missä olosuhteissa Antigone vangittiin. Vahdit olivat taas paljastaneet ruumiin ja asettuneet väijyksiin. Jonkun ajan kuluttua oli Antigone lähestynyt ja nähdessään veljen paljastetun ruumiin puhjennut valitushuutoihin ja kironnut ilkityön tekijää; sitten hän oli taas koonnut multaa ruumiille ja vuodattanut juomauhrin vaskiuurnasta. Silloin vahdit ottivat hänet kiinni, mutta hän ei säikähtänyt eikä liioin kieltänyt tekoaan. Ja sitä hän ei tee nytkään, kun Kreon panee hänet tilille; hän vastaa myöntävästi tämän kysymykseen, oliko hän tietänyt kiellosta.
Niin, sill’ ei Zeus sit’ ollut säännyt; Dike ei, jonk’ istuin maili’ on Manan vakain, lausunut moist’ ihmisille lakia. Sun käskyjäs niin katsonut en korkeiks, että polkea sua kuullen tohtis kuolevainen jumalain lait pyhät, lakitauluun piirtämättömät. Ei tänäiset eik’ eiliset, vaan ainaiset ne on, ei tiedä kukaan, konsa syntyivät. Ja tulla vikapääksi niitten tuomioon en, ihmismieltä pelkäämällä, tahtonut. Mun ett’ on kuoltava, sit’ enkö tiennyt ois! — sun säätämättäskin. Mut ennenaikaiseen jos kuoloon käyn, sen voitoksi ma arvioin. Vai eikö oisi voitto sille kuolema, kell’ elo, niinkuin, mull’, on ani auvotont'. Jos onnen sen siis saavutan, ei huolta tuo se mulle. Vaan jos hautaa vaille heittänyt ma oisin oman äidin lapsi-vainajan, se toisi tuskan katkeran; mut tämä ei.
Kreon sanoo kyllä osaavansa nujertaa Antigonen, uhmatkoon hän miten tahansa; rauta, jota on eniten karaistu, on haurainta ja taittuu helpoimmin. Hän on saava rangaistuksensa, ja Ismene samoin, joka varmaan on ollut hänen rikostoverinsa. Antigone pyytää Kreonia kiirehtimään; enempää kuin hänen henkensä ei Kreon kuitenkaan voi saada; sananvaihto ei hyödytä mitään. Kun Ismene on kutsuttu paikalle, kysyy Kreon häneltä, oliko hänellä osuutta sisaren tekoon. Ismene, joka on päättänyt olla jättämättä sisartaan, vastaa myöntävästi. Mutta Antigone kieltää hänen osuutensa. Ylpeänä siitä että yksin on suorittanut tekonsa, tahtoo hän myöskin yksin kantaa vastuun. Kreon antaa henkivartijoitten viedä Antigonen ja Ismenen kuninkaanlinnaan ja vartioida heitä tarkasti; itse hän jää näyttämölle.
Nyt laulaa koori Labdakidien sukukirouksesta; sisarusten kuolemantuomio on sammuttanut suvun viimeisen toivon. Koori asettaa Zeuksen kaikkivallan vastakohdaksi ihmisten voimattomuudelle ja lopettaa lausumalla ikivanhan viisauden sanan: Se, jonka jumala on lyönyt sokeaksi, näkee pahan jonakin hyvänä. Kun laulu on lopussa, tulee paikalle Haimon, Kreonin poika ja Antigonen sulhanen. Kreon ottaa hänet vastaan pitkällä puheella, koettaen lohduttaa poikaa ja puolustaa omaa menettelytapaansa. On parempi menettää kihlattunsa kuin mennä naimisiin huonon naisen kanssa; kuri ja lainkuuliaisuus ovat välttämättömät valtiossa, kaikki kapinallinen uhma on rangaistava. Haimon puolustaa kihlattunsa asiaa alussa alussa levollisesti. Hän koettaa vaikuttaa isaänsä järkisyillä; hän kertoo että koko kaupunki paheksuu Kreonin tuomiota ja ylistää Antigonen tekoa, hän huomauttaa kuinka paljon viisaampaa olisi olla uhmaamatta kansan mieltä. Mutta Kreon vihastuu, sananvaihto isän ja pojan välillä käy yhä kiivaammaksi, ja kun kuningas uhkaa panna Antigonen kuolemantuomion täytäntöön Haimonin silmien edessä, syöksyy tämä pois, huutaen ettei isä koskaan enää ole näkevä häntä. Nyt julistaa Kreon mikä kuolema Antigonea odottaa: hänet muurataan elävänä erääseen luolaan, kalliohautaan, ja siellä hän saa hitaasti kuolla nälkään. Ismenen hän on päättänyt säästää, vakuutettuna hänen viattomuudestaan.
Kreonin mentyä palatsiin virittää koori, ajatellen äskeistä kohtausta, laulun rakkauden kaikkivallasta. Lannistamaton, vastustamaton on Eros, joka väijyy neidon hienohipiäisillä poskilla; kukaan jumala ei voi häntä välttää eikä kukaan kuolevainen, ja se, jonka hän on vanginnut, raivoaa. Hän se nytkin on aiheuttanut riidan isän ja pojan välillä.
Koorin laulaessa tätä tuodaan Antigone ulos. Nyt ei koori voi pidättää kyyneleitään, ja nyt, matkalla kuolemaan, on Antigonekin toinen kuin äsken, seisoessaan uhmaten kuninkaan edessä. Hän puhkeaa valituksiin ajatellessaan kaikkea sitä elämän ihanuutta, joka hänen nyt on jätettävä; koskaan ei häälaulua ole laulettu hänelle, Akheronin morsiameksi hänet vihitään. Seuraa lyyrillinen vuoropuhelu, vuorolaulu hänen ja koorin välillä; tämän mielestä rangaistus on oikeudenmukainen, mutta se koettaa lohduttaa häntä viittaamalla hänen kohtalonsa kunniakkuuteen, mitä Antigone taas pitää pilkkana ja mihin hän vastaa valituksin. Kreon tulee ulos. Hän arvelee, että valitusvirret voivat jo riittää, ja käskee henkivartijoita viemään Antigonen pois. Vielä kerran tulkitsee tämä niitä tunteita, jotka täyttävät hänen sielunsa, vielä kerran tarkastaa hän tekoaan ja ilmaisee rakkautensa veljeen, ja hänen viimeiset sanansa, kun sotilaat vievät hänet pois, kuuluvat: »Katsokaa kuinka minä kärsin ja kenenkä kautta, siksi että olen pitänyt pyhänä sitä mikä on pyhää!»
Kun koori on laulanut toisista sankarittarista, joita on kohdannut yhtä pelottava kuolema kuin Antigonea, tulee paikalle vanha ja sokea tietäjä Teiresias erään pojan taluttamana. Hänellä on Kreonille tärkeätä asiaa. Hän on havainnut pahaa ennustavia merkkejä. Lintuenteet ovat epäsuotuisat, ja uhriliekki ei tahdo palaa kaupungin alttareilla; syynä tähän on, että linnut ovat saaneet syödä Polyneikeen hautaamatonta ruumista ja saastuttavat alttareita. Kaupunkia uhkaa turmio, ja Teiresias vannottaa kuningasta antamaan haudata Polyneikeen. Kreon, joka kunnioittaen on ottanut vastaan tietäjän, vihastuu ja syyttää tätä muka kansan lahjomaksi. Silloin Teiresias lausuu erään ennustuksen, jonka hän tähän asti on pitänyt salassa: kuolemantapaus Kreonin omassa perheessä on oleva rangaistus hänen kaksinkertaisesta rikoksestaan, siitä että hän on antanut sulkea elävän hautaholviin ja kuolleen hautaamatta virua maanpäällä. Kun tietäjä on singahduttanut ennustuksensa, poistuu hän.
Kreoniin on sattunut. Kokemus on osoittanut hänelle, että Teiresiaan ennustukset ovat tosia. Neuvoteltuaan koorin kanssa hetkisen hän taipuu ja rientää pois miehineen, hautaamaan kuolleen ja vapauttamaan elävän. Nyt herää koorissa toivo jälleen; lyhyessä ja eloisassa laulussa se kutsuu avukseen Dionysosta, Theban suojelusjumalaa, puhdistajaa ja ilontuojaa.
Mutta silloin saapuu airut, eräs niistä miehistä, jotka olivat seuranneet kuningasta hänen poistuessaan. Koorille ja Kreonin vaimolle Eurydikelle, joka on tullut ulos kuulemaan viestiä, kertoo hän mitä on tapahtunut. Kreonin ensimäinen toimenpide koski Polyneikesta: häväisty ruumis pestiin, poltettiin ja haudattiin. Kun he sitten lähestyivät sitä luolahautaa, johon Antigone oli suljettu, kuului sisästä Haimonin valittava ääni. He tunkeutuivat hautahuoneeseen ja löysivät Antigonen kuolleena, hirttäytyneenä kierrettyyn huntuunsa; voihkien syleili Haimon hänen ruumistaan. Kreon riensi hänen luokseen, mutta kun nuorukainen näki isänsä, sylki hän tätä kasvoihin ja paljasti miekkansa häntä vastaan. Kreon pakeni ja Haimon syöksyi miekkaan, tarrautuen rakastettunsa ruumiiseen saadakseen edes kuolemassa yhtyä häneen.
Kun kuningatar on kuullut tämän, vetäytyy hän hiljaisena pois; levottomana hänen äänettömyydestään seuraa airut häntä. Nyt palaa Kreon miestensä seuraamana, jotka kantavat Haimonin ruumista paareilla; kuningas vaikeroi myöhäisessä katumuksessaan. Airut tulee ulos ja kääntyy Kreoniin. Yhden surun — sanoo hän — tuo kuningas mukanaan, toinen odottaa häntä sisällä linnassa: kuningatar on surmannut itsensä, kiroten puolisoaan. Ovi avataan, ja Eurydiken ruumis tulee näkyviin.
Kreon toivoo kuolemaa; täysin murtuneena antaa hän henkivartijain taluttaa itsensä palatsiin. Ja murhenäytelmä päättyy koorin johtajan mietelmään: Viisaus ja jumalanpelko ovat korkein hyvä, mutta ylimielinen ja kopea saa rangaistuksensa.
* * * * *
Sophokleen murhenäytelmistä on »Antigone» yleensä katsottu kuuluvaksi parhaimpien joukkoon, ja tuskin minkään kreikkalaisen tragedian aatesisällöstä on enemmän väitelty. Mitä on runoilija tahtonut sanoa tällä murhenäytelmällään? Mitä periaatteita, mitä valtoja on hän tässä esittänyt ristiriidassa keskenään?’
Lähtien nykyaikaisista tragiikan teorioista on eräällä taholla tahdottu tässä murhenäytelmässä nähdä taistelu kahden pohjaltaan yhtä oikeutetun prinsiipin välillä: valtion ja perheen. Tragedian päähenkilöillä olisi siis kummallakin oikeus puolellaan, mutta samalla olisivat molemmat tehneet itsensä syyllisiksi edustamalla väärin keinoin ja liioitteluin itsessään oikeutettua periaatetta. Kreon pitää valtion puolta liian häikäilemättä, Antigone puolustaa perhesiteitten pyhyyttä, mutta rikkoo samalla yhteiskunnan lakeja vastaan ja unohtaa asemansa naisena. Tämän teorian kannattajien tehtävänä on siis ollut jakaa syyllisyystaakka tasan, mikäli mahdollista puolustaa Kreonia ja siirtää syytä myös Antigonelle.
Tämä katsantotapa ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Se edellyttää, että Sophokles olisi rakentanut tragediansa monisäikeisen yhteiskunnallisen ja siveellisen ongelman pohjalle — aikomus, joka varmaan oli hänestä kaukana. Yhtä väärin olisi kuitenkin kieltää kaikkea moraalista sisältöä tältä murhenäytelmältä: suhtautui Sophokles aiheeseen miten objektiivisesti tahansa, eräänlainen tendenssi seurasi jo itse aihetta, jonka hän otti käsiteltäväkseen. Hän kuvaa nuorta tyttöä, joka mieluummin käy kuolemaan kuin pettää pyhän velvollisuuden; taistelu käydään kuninkaan mielivaltaisen mahtikäskyn ja niiden kirjoittamattomien, pyhien lakien välillä, joiden äänen Antigone kuulee sisimmässään.
Tämä tendenssi näkyy murhenäytelmässä päivänselvänä. Runoilija ei anna minkään oikeutuksen varjon langeta kuninkaan kieltoon, joka koski Polyneikeen hautaamista. Tämä kielto tuntuu meistä oikulta, ei viisaan hallitsijan määräykseltä. Olemme jo aikaisemmin nähneet, mitä hauta merkitsi kreikkalaisille, ja hautaamisoikeutta ei historiallisena aikana kielletty edes pahimmilta vihollisilta; kiihkeimmät taistelut keskeytettiin, jotta tämä velvollisuus vainajia kohtaan voitaisiin täyttää. Ei edes suurimmilta rikollisilta riistetty tätä oikeutta: maankavaltajia ja temppelinhäpäisijöitä ei saanut haudata maan rajojen sisäpuolelle, mutta vieraalla maaperällä se sai tapahtua, itse hauta heille myönnettiin. Että Kreonin kielto onkin katsottu rikokseksi, käy selvästi ilmi murhenäytelmästä. Se on rikos ihmisten silmissä, sillä saamme tietää, että koko kaupunki salaa paheksuu kuninkaan tuomiota ja ylistää Antigonen tekoa. Että se on rikos myöskin jumalten edessä, sen saamme kuulla Teiresiaalta: jumalat osoittavat selvästi tyytymättömyyttään, onnettomuudet uhkaavat kaupunkia.
Ja niinkuin Kreon esiintyy rikollisena, niin esiintyy Antigone viattomana. Tärkeimpänä todistuksena hänen rikollisuudestaan on mainittu koorin suhtautuminen Kreoniin ja häneen: koori hyväksyy kuninkaan toimenpiteet, on sanottu, ja tuomitsee Antigonen teon. Kuitenkaan ei koori lausu mitään hyväksyvää sanaa Kreonin kiellon johdosta; se ei myöskään pane vastalausetta, mutta sen tottelemista ja alistuvaisuutta osoittavista sanoista ymmärtää kuitenkin, että asia koskee siihen epämieluisasti. Kun sitten Antigone esiintyy näyttämöllä, osoittaa koori myötätuntoa häntä kohtaan, mutta tosi on, että se alussa pitää Kreonin puolta; vaikka se ymmärtääkin että hänen tekonsa itsessään oli hurskas, on hän kuitenkin sen silmissä syyllinen, koska hän oli rikkonut esivallan määräystä vastaan. »Sielun mielettömyyttä» näkee koori hänen teossaan. Mutta heti Teiresiaan esiintymisen jälkeen muuttaa se katsantokantaa ja asennetta. Nyt se ymmärtää, mitä Kreon on rikkonut, ja juuri koorin nimenomaisesta kehoituksesta kuningas rientää korjaamaan erehdyksensä. Ja kun hän myöhemmin syyttää itseään koko onnettomuudesta, huudahtaa koori: »Voi sinua, kuinka myöhään ovat silmäsi avautuneet totuudelle!»
Sen kautta että koori ensin asettuu Antigonea vastaan ja että se ja Kreon myöhään ja samaan aikaan tajuavat tuon kohtalokkaan erehdyksen, kohoaa draamallinen vaikuttavuus. Samanlaiselta näkökannalta ymmärtää myöskin koorin kokoonpanon tässä tragediassa — mikä on poikkeus yleisestä säännöstä. Antigonelta puuttuu sekin lohdutus, mikä on jokaisen muun tragedian sankarittaren saatavilla: naisten muodostama koori, joka tukee ja lohduttaa häntä. Asettamalla tuon impulsiivisen nuoren tytön rinnalle järkevän ja varovaisen vanhuskoorin, on runoilija vielä tehostanut hänen yksinäisyyttään ja eristymistään, vielä enentänyt lohduttomuutta ja tragiikkaa.
Koskaan kalpenemattomana loistaa Antigonen ympärillä rakkauden ja uhrautuvaisuuden sädekehä. Mutta mikään abstraktinen ja eloton ihanneolento ei hän suinkaan ole. Epäilemättä hän tavallaan on — käyttääksemme koorin sanoja — hurjan isänsä hurja tytär; muuten hän kai vain olisi istunut lieden ääressä ja itkenyt. Taipumaton on hänen uhmansa Kreonia kohtaan, ja sisarellekin tekee hänet kirpeäksi ja kovaksi suuttumus kiellon johdosta ja pettymys siitä että Ismene kieltäytyy olemasta hänen apunaan. Mutta kun jännitys on ohi, seuraa vastavaikutus. Kun kamppailu on päättynyt, alkaa ajatus toimia, ja hän miettii tekoaan; hän ei epäile sen oikeutusta, mutta hänet valtaa hämmästys ja epävarmuus niiden mahtien edessä, jotka antavat kuoleman olla palkkana siitä että hän on seurannut pyhien lakien käskyä.
Siinä lausunnossa, jossa Antigone viimeisen kerran harkitsee tekoansa ja kohtaloansa, on paikka, joka on herättänyt paljon huomiota ja väittelyä. Hän puolustaa siinä itseään yhtä uudella kuin yllättävällä tavalla. Vain siksi, että oli kysymys veljestä, hautasi hän Polyneikeen, sillä toista veljeä ei hän koskaan voinut saada; puolison tai lapsen vuoksi ei hän olisi uhmannut kieltoa, sillä hän olisi voinut mennä uusiin naimisiin tai saada uuden lapsen! Muiden muassa loukkaantui jo Goethe tästä ja lausui Eckermannille toivomuksensa, että jokin tutkija vakuuttavalla tavalla poistaisi koko tämän kohdan. Useat hellenistit ovatkin selittäneet nämä rivit Sophokleelle arvottomiksi ja epäperäisiksi; heistä on tuntunut mahdottomalta ajatella, että runoilija olisi antanut sankarittarensa alentua tuollaiseen viisasteluun puolustettuaan itseään niin kauniilla ja jalolla todistelulla. Asia ei ole kuitenkaan niin vähällä kuitattu: noin sata vuotta »Antigonen» esityksen jälkeen mainitsee Aristoteles juuri tätä kohtaa. Senvuoksi ovat monet sitä puolustaneet ja eri tavoilla selittäneet. Eräs aikamme etevimpiä hellenistejä näkee siinä suorastaan piirteen Sophokleen neroutta, kohdan, joka suuressa määrin lisää todellisuusvaikutelmaa; Antigone on vain seurannut vaistoaan eikä ole selvillä menettelytapansa syistä, hän ei tiedä kuinka puolustaisi itseään, hän ei osaa esittää järkisyitä, hän osaa vain tuntea. Tähän voi kuitenkin huomauttaa, että aikaisemmin olemme kuulleet hänen esittävän järkisyitä yhtä viisaasti kuin kaunopuheisesti. Toiset puolustajat katsovat asiaa toisin. Antigone antautuu kokonaan yhdelle tunteelle, yhdelle ajatukselle; puoliso ja äiti ei hän ole koskaan ollut, rakkaus veljeen täyttää hänet kokonaan; että se velvollisuus, jonka hän nyt on täyttänyt ja jonka puolesta hän on valmis uhraamaan elämänsä, myöskin tuntuu hänestä pyhimmältä kaikista, on psykologisesti oikein, ja siksi hän voikin vakuuttaa, hyvässä uskossa mutta kuitenkin vasten totuutta, että hän ei olisi tehnyt samaa lapsen tai puolison tähden. Useimpien korvissa lienee kuitenkin mainituilla säkeillä väärä sointi, mutta emme saa unhottaa, että kreikkalaiset olivat suuresti mieltyneet kaikenlaisiin dialektisiin viisasteluihin; eräänlaisia tämän kohdan vastineita tavataan niin Sophokleella kuin jo Aiskhyloksella. Ei voi muuta kuin yhtyä Goethen toivomukseen, niin vähän toiveita kuin onkin sen toteutumisesta. Olen maininnut tämän yksityiskohdan vain ollakseni lankeamatta ylistelyyn ja ihannoimiseen ja osoittaakseni, että Sophokleenkin marmorilla voi meidän näkökannaltamme katsoen olla pilkkunsa.
Oli miten oli — se muutos, joka on tapahtunut Antigonen mielentilassa ja ryhdissä, kun hän viimeisen kerran esiintyy näyttämöllä, kuuluu enimmin elävöittäviin ja tosiin piirteisiin, joita runoilija on sankarittarelleen antanut. Niin kauan kuin jännitystä kestää, ei hän heikkene silmänräpäykseksikään. Mutta kun tuomio on langennut, Kreon poistunut eikä hänellä enää ole ketään vastustettavanaan, silloin tulee hänestä vain hyljätty ja kuolemaantuomittu nainen, joka ikävöi sääliä ja myötätuntoa. Janoten ymmärtämystä, jäähyväissanaa, jäähyväiskatsetta, kääntyy hän kooriin, mutta vanhusten viittauksessa hänen tulevaan maineeseensa näkee hän vain pilkkaa: sellaisia sanoja ei hän ollut odottanut. Hän on valinnut kuoleman mieluummin kuin rakkausvelvollisuutensa pettämisen, mutta hänen lämmin verensä hyytyy sen edessä, hänen nuoruutensa riippuu kiinni elämässä, jonka rikkautta hän vain aavistaa. Se valitus, joka on hänen huulillaan, kun hän erkanee päivän valosta, ikäänkuin kruunaa hänen kauniin ihmisyytensä.
Myöskin Kreon on hienosti piirretty. Hän ei ole mikään tunnoton tyranni, mutta hänen ensimäinen hallitustoimenpiteensä on epäinhimillinen käsky, josta hän itsepintaisesti pitää kiinni, vaikka näkeekin mitä kauhistavia seurauksia se tuo mukanaan. Jouduttuaan kerran väärälle tielle ei hän osaa jättää sitä. Hän on väkivaltainen ja kiivas ja itsepäinen mies, mutta hän ei ole alhaisten eikä henkilökohtaisten vaikuttimien johtama. Valtion menestys vaatii hänen silmissään esivallan määräysten sokeata tottelemista, olivat ne sitten minkälaiset tahansa. Antigonessa, joka avoimesti uhmaa hänen määräystään, vieläpä ylpeilee teostaan, hän näkee anarkian ja kapinanhengen ruumiillistuneena; hänen vaikuttimiaan ei Kreon ymmärrä, sillä heidän ajatuksensa ja tunteensa liikkuvat aivan eri tasoilla.
Tragediat »Elektra» ja »Antigone» ovat muutamissa suhteissa vastineita toisilleen. Molemmat kohoavat muistomerkiksi voimakkaalle ja intohimoiselle naissielulle; molemmissa pitää sankaritar rakkaan vainajan puolta, toisessa isän, toisessa veljen; molemmissa on lujatahtoinen ja tekoihin pystyvä sisar asetettu vasten heikkoa sisarta. Mutta kuinka suuri onkaan sen ohella eroitus — toisaalla vihan tragedia, toisaalla rakkauden ja uhrautuvaisuuden! »Antigone» lienee uudempina aikoina ollut suosituin antiikin tragedioista, ja syystäkin: se on niistä kaikista yleisinhimillisin ja yleispätevin.
VIII. Kuningas Oidipus.
Siirtyessämme tragediaan »Kuningas Oidipus», joka näytelmäin sisäisen aikajärjestyksen mukaan tulee ensimäisenä Sophokleen Oidipus-draamoista, otamme siis pitkän askelen ajassa taaksepäin; Oidipus on kuninkaana Thebassa ja on vallan, onnen ja kunnian kukkuloilla. Näyttämö on sama kuin »Antigonessa»: paikka kuninkaanlinnan edustalla.
Vanhukset, nuoret miehet ja pojat, kaikki valkoisiin puettuina, ovat laskeneet oliivipuun oksia alttareille linnan edustalla sekä asettuneet niiden ympärille. Ovet avataan ja Oidipus itse astuu ulos; hän katselee vaieten ryhmiä alttarien ympärillä, ja sitten hän alkaa puhua, kääntyen vanhaan pappiin, joka on toisten johtajana. Savu-uhrit nousevat kaikkialla kaupungissa — sanoo hän — kuuluu hymnien ja valitushuutojen kohinaa; mitä kansa haluaa, tai mitä se pelkää? Pappi vastaa hänelle. Kaikki ikäkaudet ovat lähettäneet edustajansa kuninkaan luo, sillä maahan on iskenyt onnettomuus. Laihot näivettyvät pelloilla; laumat menehtyvät laitumille; vaimojen kohdun hedelmä on kuollut jo syntyessä. Ja kaupungissa raivoaa rutto. Kaikki ovat kiinnittäneet toiveensa Oidipukseen.
Kuningas vastaa, että kaikki tämä ei ole hänelle mikään uutinen; koko kaupungin kärsimys on patoutunut hänen hallitsijasieluunsa. Hän on itkenyt ja miettinyt, ja ainoaa keksimäänsä pelastuskeinoa hän on jo käyttänyt: lankonsa Kreonin hän on lähettänyt Delphoihin kysymään neuvoa Apollonin oraakkelilta. Oidipus on tuskin lopettanut puheensa, kun Kreon jo tuo vastauksen. Syynä Theban onnettomuuksiin on sovittamatta jäänyt verivelka, kaupungin ainoa pelastus on syyllisen maanpako tai kuolema; ja tämä syyllinen on se tuntematon mies, joka kauan sitten surmasi kaupungin hallitsijan Laioksen. Oidipus saa nyt kuulla, kuinka ryövärit hyökkäsivät kuninkaan ja hänen saattueensa kimppuun ja kuinka vain yksi seurueesta pääsi pakoon hengissä; ettei heti ryhdytty etsimään murhaajaa, johtui siitä että Sfinksi silloin vainosi maata ja hetken kauhu sai tapahtuneen jäämään unhoon. Oidipus lupaa ottaa asian omiin käsiinsä, hän kehoittaa lähetystöä poistumaan ja kutsuttaa koolle kansankokouksen.
Lähetystön ja Kreonin poistuttua astuu koori näyttämölle. Sen muodostaa tässä — kuten Antigonessa — joukko thebalaisia vanhuksia, se edustaa Theban kansaa, joka on kokoontunut neuvotteluun. Suuressa laulussa tulkitsee se hetken mielialaa: kauhua ja vastaheränneitä toiveita. Mikään uusi elämä ei orasta kentillä eikä kaupungin taloissa; hautaamattomia ruumiita makaa maassa levittäen ruttoa ympärilleen; nuoret vaimot ja valkohapsiset äidit kohottavat valitushuutoja jumalten alttarilla. Ja koori huutaa avukseen jumalia: Athenaa, Apollonia, Artemista, Dionysosta, Theban suojelusjumalaa.
Kun laulu on vaiennut, kääntyy Oidipus lausumaan juhlallisen kuulutuksen kansalle. Joka tietää jotakin Laioksen murhaajasta, hänen tulee se ilmaista. Kukaan ei saa ottaa vastaan murhaajaa eikä puhutella häntä, pyhäköistä ja taloista on hän karkotettava kuin rutonsaastuttama. Kuningas huutaa taivaan kirousta murhamiehelle ja niille, jotka eivät tottele määräystä: älkööt heidän peltonsa kantako satoa älköötkä heidän vaimonsa lapsia, ja rutto heihin iskeköön! Ja vihdoin sanoo hän jo kahdesti lähettäneensä noutamaan tietäjä Teiresiasta, joka näkee syvimmälle salattuihin asioihin; häntä ihmetyttää, ettei tämä vielä ole saapunut.
Mutta nyt lähestyy Teiresias. Vastahakoisesti on hän noudattanut kuninkaan kutsua; tieto, joka hänellä on, mutta joka ei voi tuoda mitään apua, painaa häntä raskaana. Hän vastaa hämärästi ja vältellen, mutta kuningas ahdistaa häntä yhä selvemmillä ja kiivaammilla kysymyksillä. Kun tietäjä itsepintaisesti kieltäytyy ilmaisemasta mitään, menettää kuningas lopulta malttinsa ja syyttää Teiresiasta itseään murhasta tai ainakin sen suunnittelusta.. Tämän syytöksen kuullessaan ei tietäjä enää voi hillitä itseään, vaan kehoittaa kuningasta tästälähin oman käskynsä mukaan olemaan puhumatta kenellekään; se rikollinen, jonka syyllisyys saastuttaa maata, on Oidipus itse. Mutta vielä eivät aukene kuninkaan silmät. Teiresiaan sanoissa hän näkee vain sekapäisen mieletöntä julkeutta; hän alkaa uskoa, että tietäjän takana on hänen lankonsa Kreon, että tämä punoo juonia päästäkseen itse Theban hallitsijaksi; hän herjaa tietäjää, sanoo tätä kerjäläispapiksi ja huijariprofeetaksi. Mutta nyt nousee Teiresias koko loukatussa korkeudessaan, lausuen hämäriä sanoja sukurutsauksesta ja tuntemattomasta syntyperästä ja rikoksesta omaisia vastaan. Laioksen murhaaja on vielä kansan keskellä, mutta pian on hän sokeana hoiperteleva vieraisiin maihin; hänet huomataan lastensa isäksi ja veljeksi, äitinsä pojaksi ja puolisoksi, isänsä murhaajaksi. Näine sanoineen poistuu Teiresias, ja Oidipus menee linnaan.
Suuressa laulussa tulkitsee koori niitä tunteita ja ajatuksia, joita edellinen kohtaus on herättänyt. Kuka saattaakaan olla tuo syyllinen, hän, joka nyt harhailee autioissa metsissä tai pitkin äkkijyrkänteiden reunaa, rangaistustuomion yhäti suhistessa ympärillään? Jumalat ovat kaikkitietäviä, mutta ovatko kuolevaiset tietäjätkin sellaisia?' Sydämessään täytyy koorin julistaa syyttömäksi Oidipus, Sfinksin kukistaja, kaupungin vapauttaja.
Nyt saapuu Kreon, joka on saanut kuulla niistä syytöksistä, joita kuningas julkisesti on singahduttanut häntä vastaan. Oidipus tulee ulos ja toistaa syytöksensä; hän on kiinnittänyt huomionsa omituiseen seikkaan — ettei nimittäin Teiresiaan tietäjänsilmään turvauduttu heti Laioksen murhan jälkeen — eikä siis voi muuta kuin epäillä salajuonia tässä myöhäisessä vetoamisessa tietäjän taitoon. Kreon puolustautuu. Hän ei ole koskaan tavoitellut kuningaskruunun vastuunalaisuutta ja painoa; Oidipus voi Delphoista saada takeet siitä, että Kreon ei ole väärentänyt oraakkelin vastausta; jos hänet huomataan vikapääksi petokseen, tuomitsee hän kernaasti itsensä kuolemaan. Mutta kuningas on kokonaan menettänyt malttinsa ja määrää, että Kreonin täytyy kuolla. Tuima sananvaihto on sillävälin herättänyt kuningatar Iokasten huomion; hän tulee ulos ja saa kuulla syyn. Hänen ja koorin pyynnöistä laskee Oidipus vihdoin Kreonin vapaaksi, minkä jälkeen tämä poistuu.
Ja rauhoittaakseen kuningasta ja osoittaakseen hänelle, kuinka vähän tietäjäin sanat ja ennustukset merkitsevät, huomauttaa kuningatar, kuinka väärä oli se oraakkelilause, joka ennusti että Laioksen surmaisi hänen oma poikansa: pojan, joka heille syntyi, antoivat he viedä autiolle vuorelle, ja vieraat maantierosvot, niin kerrotaan, surmasivat Laioksen tienristeyksessä, jossa kolme tietä yhtyy. Kun Oidipus kuulee mainittavan tienristeystä, pimentää hirvittävä epäilys ensi kerran hänen sieluansa; hän seisoo hetkisen kuin huumaantuneena, mutta sitten hän alkaa tutkia tapauksen lähempiä asianhaaroja. Hän saa kuulla, että Laioksen murha tapahtui Phokis-maakunnassa, sillä paikalla, missä Delphoin ja Dauliin tiet yhtyvät, vähäistä ennen kuin Theban kruunu annettiin Oidipukselle; että Laios oli kookas, harmaahapsinen mies, että hänen saattueeseensa kuului viisi miestä ja että hän yksin matkusti vaunuissa. Kaikki pitää yhtä erään Oidipuksen aikaisemman elämyksen kanssa, ja hän seisoo kauhun lyömänä.
Kuningatar kysyy huolestuneena, mikä häntä vaivaa, ja hän kertoo tälle eräistä tapahtumista, joita hän ei koskaan ennen ole maininnut. Kun hän vielä oleskeli vanhempainsa Polyboksen ja Meropen luona Korinthoksessa, tapahtui eräänä iltana ruokapöydässä, että eräs päihtynyt vieras huusi julki, ettei Polybos muka ollut hänen oikea isänsä. Saadakseen varmuutta asiasta lähti Oidipus Delphoihin. Siellä hän ei saanut tietoa haluamastaan asiasta, mutta kuuli ennustuksen, joka täytti hänen mielensä kauhulla: että hän tulisi surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä. Hän pakeni silloin päinvastaiseen suuntaan kuin missä Korinthos sijaitsi. Mutta matkalla — siinä tienristeyksessä, mistä oli ollut puhe — hän kohtasi seurueen, josta yksi matkusti vaunuissa. Muukalaiset tahtoivat tunkea hänet maantieltä pois, mutta hän löi ajomiestä; vanhus, joka istui vaunuissa, vastasi lyömällä Oidipusta päähän piiskallaan. Silloin tämä raivostui ja surmasi koko seurueen. Jos matkustaja todella oli Laios, silloin on Oidipus murhannut hänet ja mennyt naimisiin hänen leskensä kanssa, ja silloin hänellä ei ole muuta tehtävää kuin tuomita itsensä maanpakoon; hän ei voi edes palata omaan maahansa pelosta, että ennustus vielä täyttyisi, että hän joutuisi surmaamaan Polyboksen ja menemään naimisiin Meropen kanssa.
Siis: Oidipus ajattelee kauhun lyömänä, että hän kaikesta päättäen on tappanut Laioksen, mutta vielä ei hänellä ole heikointakaan epäilystä siitä, että tuo hirvittävä oraakkeliennustus jo on toteutunut. Eikä hän edes vielä ole menettänyt kaikkia toiveita syyttömyydestään Laioksen kuolemaan. Hän tahtoo vielä kuulustella sitä Laioksen seuraajaa, joka pääsi hengissä tapahtumasta. Jos tämä sanoo, että heidän päällensä hyökkäsi yksi mies, silloin on Oidipus syyllinen; jos heitä sitävastoin oli useita, niinkuin myöskin kerrotaan, silloin on hän viaton. Tästä eloonjääneestä kertoo Iokaste, että hän jonkun aikaa Laioksen kuoleman jälkeen saapui Thebaan, mutta tavatessaan siellä hallitsijana Oidipuksen pyysi ja rukoili, että hänet lähetettäisiin paimeneksi laidunmaille, ja kaukana vuorilla on hän vieläkin. Ja missään tapauksessa — sanoo Iokaste — ei Laiosta ole surmannut hänen poikansa; varhaisen kuolemansa kautta säästyi heidän lapsensa isänmurhaajaksi tulemisen onnettomuudesta. Koskaan enää ei hän tule uskomaan oraakkelilauseisiin. Oidipus myöntää hänen olevan oikeassa, ja kun paimenta on lähetetty hakemaan, menevät he kuningattaren kehoituksesta palatsiin.
Nyt ilmaisee koori sitä pelkoa ja vavistusta, jota siinä on herättänyt kuninkaan ylimielinen esiintyminen Kreonia kohtaan ja kuningattaren jumalattomat sanat oraakkelista. Osatkoon se itse aina välttää kaikkea ylimielisyyttä! Kaikki jumalanpelko on loppunut, kukaan ei enää voi kunnioittaen vaeltaa pyhiin paikkoihin, jollei vanha oraakkelilause Laioksesta käy toteen.
Kun laulu on loppunut, astuu Iokaste linnasta ja laskee uhrilahjoja Apollonin alttarille, jotta jumala pelastaisi, kuninkaan siitä kauhusta ja epätoivosta, joka on vallannut hänen sielunsa. Mutta samassa saapuu pitkämatkainen sanantuoja. Hän sanoo tulevansa Korinthoksesta ja tuovansa tiedon, joka on tuottava kuninkaalle sekä iloa että surua: Polybos on kuollut, ja Oidipus on huudettu kuninkaaksi myöskin Korinthoksessa. Kuningas kutsutaan ulos ja saa kuulla uutisen. Siinä nähdään — huudahtaa hän — minkä verran tarvitsee kiinnittää huomiota Pythian sanoihin ja kirkuvien lintujen enteisiin! Oli ennustettu että hän tulisi murhaamaan isänsä — nyt lepää isä jo mullan alla, ja itse seisoo hän tässä tahrattomin käsin! Mutta sitten hän äkkiä tulee ajatelleeksi, että hänen äitinsä elää vielä ja että ennustuksen toinen puoli voi toteutua.
Nyt sekaantuu sanantuoja puheeseen: mikä on tuo nainen, josta he puhuvat ja jota pelkäävät? Oidipus kertoo tuon kauhean ennustuksen. Silloin selittää sanantuoja voivansa vapauttaa kuninkaan kaikesta pelosta, sillä Polybos ja Merope eivät ole Oidipuksen vanhemmat enemmän kuin hänenkään. Ja sitten hän kertoo että kuningas on löytölapsi, jonka hän on löytänyt eräästä Kithairon-vuoren luolasta ja vienyt Polybokselle, joka otti lapsen omakseen. Oidipus tahtoo lähempiä tietoja, mutta sanantuoja vastaa että kaikesta tästä on paremmin selvillä se, jolta hän lapsen sai, eräs paimen, joka oli Laioksen palveluksessa. Kuningas miettii kuka se saattaisi olla, ja koorin johtaja ilmoittaa, että se varmaan oli sama paimen, jota jo on lähetetty hakemaan. Mutta varminta kai on kysyä kuningattarelta, paremmin kuin kukaan muu on hän tietävä asian.
Iokastelle on totuus vihdoin valjennut kaikessa kaameudessaan. Hän kärsii hirvittäviä tuskia, mutta ponnistaa äärimäiset voimansa estääkseen Oidipusta jatkamasta tutkimuksia. Hän vannottaa tätä antamaan asian levätä, olemaan kysymättä enempää. Mutta Oidipus ymmärtää hänet väärin: jos hän itse huomataankin orjien pojaksi, on Iokastella toki jalo syntyperänsä tallella! Ja totuudenetsijä kun on, ei hän jätä löytämäänsä lankaa, vaan käskee heti tuomaan paimenen. Voihkaisten menee Iokaste linnaan.
Nyt antautuu koori erääseen noita ilonpurkauksia, jotka Sophokleella niin usein käyvät välittömästi loppukatastroofin edellä. Se ei vielä aavista asiain yhteyttä; että sen hallitsija huomataan olevan löytölapsi Kithaironilta, on sille riemun lähde. Oidipus ei siis ole maahan muuttanut muukalainen, vaan synnynnäinen thebalainen, ehkäpä vielä jumalaista syntyperää, sillä Kithairon on pyhä vuori, jossa yliluonnollisilla olennoilla on tiensä.
Paimen, jota oli lähetetty hakemaan, tuodaan paikalle. Oidipus kuulustelee häntä ja asettaa hänet vastakkain korinttolaisen kanssa, jota hän alussa kuitenkaan ei sano tuntevansa. Mutta silloin muistuttaa tämä hänelle, kuinka he yhdessä paimensivat laumojaan Kithaironin ylätasangoilla ja talviksi ajoivat ne vuorelta alas, ja nyt herää paimenen muisti. Silloin kysyy korinttolainen häneltä, muistaako hän erästä lasta, jonka oli antanut tälle. Miksi tämä kysymys? — vastaa paimen. Kas tässä — sanoo korinttolainen ja osoittaa Oidipusta — kas tässä on tuo lapsi! Suunniltaan kauhusta koettaa paimen pidättää häntä, mutta nyt on liian myöhäistä. Nyt aloittaa kuningas ankaran kuulustelun, nyt syntyy hänen ja paimenen välillä sananvaihto, joka ratkaisee Oidipuksen kohtalon.
Oidipus.
Jätitkö hälle lapsen, jota kysyy hän?
Paimen.
Sen tein. Josp’ oisin kuollut sinä päivänä!
Oidipus.
Nyt kuolet, ellet totta mulle haasta vain.
Paimen.
Tuhoni surmaa suurempi on, jos haastaisin.
Oidipus.
Hän verukkeita vetää, näämmä, haluaa.
Paimen.
Ei, ei! Ma tunnustinhan antaneeni sen.
Oidipus.
Sen mistä löysit? Kotoas vain muualta?
Paimen.
Omani ei se ollut. Muuan mies sen toi.
Oidipus.
Ken Theben kansasta? Ja mistä talosta?
Paimen.
Äl' enää, taivaan tähden, kysy, valtias!
Oidipus.
Sa kuolet, jos mun vielä täytyy kysyä.
Paimen.
Siis kuule: laps ol' asunnosta Laioksen.
Oidipus.
Laps orjan, vaiko omaa valtaheimoa?
Paimen.
Nyt siis se kauhea mun pakko virkkaa on!
Oidipus.
Ja mun se kuulla — sillä kuulla täytyy se.
Paimen.
Se hänen oma poikans' olleen sanottiin, mut tuoll' on talossas sen tarkin tietäjä.
Oidipus.
Ja hänkö lapsen antoi?
Paimen.
Hän, oi valtias.
Oidipus.
Ja mitä varten?
Paimen.
Jotta sen ma surmaisin.
Oidipus.
Sen oma äiti?
Paimen.
Ennuslause pakotti.
Oidipus
Mi lause?
Paimen.
Lapsest' että taaton surma sukeais.
Oidipus.
Mut miksi tälle miehelle sa annoit sen?
Paimen.
Ah, säälistä, oi valtias, hän että veis sen omaan kotihinsa, seutuun kaukaiseen. Niin säästyi surkeutehen sanomattomaan se lapsi. Sillä jos se liet, joks sanoo hän, niin totisesti olet koitosyntyinen.
Oidipus.
Voi mua, voi, nyt kaikki salat selviää!Nyt viime kertaa sinut nään, oi aurinko!Ma tiedän: kirottuna synnyin, sukesinisäni surmaks, avioksi äitini.
Kuningas rientää palatsiin. Nyt ovat suomukset pudonneet koorinkin silmiltä, ja siinä laulussa, jonka se nyt virittää, yhtyvät Oidipuksen kohtalon herättämään kauhuun ihmetys ja pelko ihmiskohtalon edessä. Ihminen ei ole mitään, onni on tyhjä harha vain. Kuka oli suurempi kuin Oidipus? Loistoon hän pääsi, valtaan ja kunniaan; kaupungin hän pelasti, turva kuolemaa vastaan hän oli maalle. Mutta kenen nimellä on nyt hirmuisempi kaiku, kuka kärsii syvemmin kuin hän? Ah, jospa koori ei olisi koskaan tavannut häntä! Hänen kauttaan se virkosi elämään, mutta hänen kauttaan on taas pimeys peittänyt sen silmät.
Nyt tulee eräs palvelija palatsista. Ei mikään maan jättiläisvirroista — sanoo hän — voi pestä kuninkaanlinnaa puhtaaksi siitä häpeästä ja onnettomuudesta, jota sinne on kasaantunut. Kun kuningatar oli tullut sisään, sulkeutui hän vaikeroiden makuuhuoneeseen. Sitten syöksyi Oidipus sisään tuskasta ärjyen; hän mursi oven huoneeseen, jossa näki kuningattaren kuolleena riippuvan nuorasta. Kuningas avasi silmukan, ja kun Iokaste makasi lattialla, tapahtui jotakin kaameata. Hänen vaipastaan irroitti Oidipus kultaisen soljen ja puhkaisi neulalla silmänsä; kerta toisensa jälkeen hän upotti neulan silmämuniinsa, ja pimeän sateen tavoin valuivat veripisarat hänen poskilleen.
Ovet aukeavat, ja sokaistuna, kasvot veren tahraamina, hoippuu Oidipus ulos. Koori ei voi sietää tätä näkyä, vanhat miehet verhoavat päänsä vaipoillaan. Kuningas puhkeaa tuskanhuutoihin; lyhyin, katkonaisin lausein valittaa hän kohtaloansa; pistojen poltto kirvelee hänen silmiänsä, ja muiston kipu raatelee hänen sieluaan. Hän kiroaa sitä miestä, joka kerran Kithaironilla avasi hänen jalkainsa siteet ja pelasti hänet elämälle. Mutta vähitellen voittaa hänkin takaisin sen itsehillinnän, joka antiikin traagillisilla sankareilla tavallisesti levittää rauhansa ensimäisen sielunjärkytyksen yli, ja pitkässä puheessa kääntyy hän Theban kansaan. Mitä hän oli tehnyt, oli parasta mitä hän saattoikin tehdä. Olisiko lasten näkeminen, jotka olivat syntyneet niinkuin hänen lapsensa, ollut hänelle suloinen näky? Olisiko hän voinut katsoa kansaansa silmiin, olisiko hän jaksanut nähdä kaupunkia torneineen ja pyhäkköineen? Nyt on hänellä vain yksi pyyntö: että hänet vietäisiin jonnekin kaupungin rajojen ulkopuolelle tai surmattaisiin.
Koori, joka näkee Kreonin lähestyvän, sanoo päätöksen kuuluvan hänelle. Kreon selittää että hän ei ole tullut pilkkaamaan eikä soimaamaan onnetonta, mutta hän antaa palvelijoille käskyn viedä Oidipuksen sisään; ainoastaan omaisen silmä voi kestää tätä näkyä, on väärin antaa auringon loistaa tuollaiseen verhoamattomaan kauhistukseen. Mutta Oidipus uudistaa pyyntönsä maanpaosta. Tästä asiasta — vastaa Kreon — on hän kysyvä neuvoa oraakkelilta, jonka ennustusten todenperäisyyteen Oidipus kai on oppinut uskomaan. Silloin tämä pyytää saada tavata pieniä tyttäriään, koskettaa heitä käsillään. Antigone ja Ismene tuodaan ulos. Oidipus sulkee heidät syliinsä ja ottaa heiltä jäähyväiset sanoilla, jotka värisevät isänrakkautta ja jaloa tuskaa. Hän näkee edessään heidän ilottoman tulevaisuutensa; kukaan ei ota avioksi heitä ja heidän häpeäänsä, he tulevat kuihtumaan kantamatta hedelmää. Lopuksi hän uskoo heidät Kreonin hoitoon.
Ja kun Oidipus talutetaan linnaan, huutaa koori:
Katsokaa, tämä on Oidipus, hän, joka ratkaisi Sfinksin arvoituksen, hän, joka oli mahtava hallitsija, kaikkien ihailema ja kadehtima! Älköön ketään kuolevaista ylistettäkö onnelliseksi, ennenkuin hän on ehtinyt elämän rajalle kohtaamatta onnettomuutta.
* * * * *
Jo Aristoteles näki »Kuningas Oidipuksessa» mallikelpoisen draaman, traagillisen mestariteoksen; kerta toisensa jälkeen käyttää hän tätä tragediaa tukena esteettisille mietteilleen ja teorioilleen. Hänen arvostelunsa on suurin piirtein katsottuna periytynyt myöhemmille ajoille. Mitä tulee toiminnan johdonmukaiseen kehitykseen, draamallisen jännityksen alituiseen nousuun ja päähenkilön majesteetilliseen olemukseen, on tämä murhenäytelmä voittamaton antiikin draamallisessa runoudessa. Siinä on ajatuksen ja tunteen syvyyksiä, ja säkeet ovat kuin hiottua marmoria.
Erinäisiä epätodenmukaisuuksia tosin ilmenee näytelmän esihistoriassa — antiikki itse ei ollut sokea tälle seikalle. Paimenen osa näytelmässä on aika omituinen: hän pelastaa kuolemaantuomitun lapsen, hän on mukana hyökkäyksen tapahtuessa ja selviää yksin hengissä, antaakseen myöhemmin kohtalokkaan todistuksensa. Ja kieltämättä tuntuu mahdottomalta selittää, ettei Oidipus koskaan ollut saanut tietää yksityiskohtia edeltäjänsä Laioksen kuolemasta, ja ettei hän itse koskaan ollut kertonut puolisolleen aikaisempia elämänvaiheitaan. Mutta tämä kuuluu — niinkuin Aristoteles jo on osoittanut — tragedian toiminnan ulkopuolelle.