Seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan lähtiessäni huoneestani joutuakseni Hirvisaarelle Ichmenevin luo, päästäkseni sitten sieltä pikemmin Natashan luo, kohtasin minä äkkiä ovessa eilisen vieraani, Smithin tyttären tyttären. Hän astui huoneeseeni. Muistan hyvin, että tulin iloiseksi hänen tulostaan, vaikk'en voinut selittää syytä ilooni. Eilen en ollut ehtinyt vielä häntä oikein tarkastaa, ja nyt päivän valossa hän vielä enemmän hämmästytti minua. Eipä ollutkaan helppoa löytää kummallisempaa, ulkomuodoltaan oudompaa olentoa. Varreltaan oli hän lyhyt, silmänsä säihkyvät, mustat, eivätkä ollenkaan semmoiset, kuin yleensä muilla venäläisillä, tukkansa tuuhea, musta ja vanukkeinen, katseensa epäselvä, tuikea ja selittämätön, mikä kaikki oli omiansa herättämään kadulla jokaisen ohikulkijan huomiota. Erittäin hämmästyttävä oli katseensa: se säkenöitsi älyä, mutta samalla myöskin jonkinlaista inkvisiittorimaista luottamattomuutta, jopa suoranaista epäluuloakin. Vanha ja likainen pukunsa näytti päivän valossa vielä eilistä enemmän rääsymäiseltä. Olin huomaavinani, että jokin hiljakseen jäytävä, parantumaton ja alituinen tauti vaivasi häntä, joka lakkaamatta armotta teki hävitystään hänen ruumiissaan. Kalpeilla, laihoilla kasvoillaan asusti outo tumman-keltanen, sapenvärinen varjo. Mutta huolimatta kaikesta köyhyyden ja sairaloisuuden kurjuudesta, oli hän yleensä muuten jotenkin sievä. Kulmakarvansa olivat tarkkapiirteiset, hienot ja kauniit; erittäin sievä oli leveä, matalanpuoleinen otsansa ja kaunispiirteiset, vaaleat, hiukkasen vain punertavat, ylpeän ja rohkean poimuisat huulensa.
— Kas, sinäkö taas! huudahdin minä. — No, niin minä luulinkin, että sinä tulet. Astuhan sisään.
Hän astui hitaasti kynnyksen yli, samoinkuin eilenkin, katsellen ympärilleen epäillen. Hän tarkasti tarkkaan huonetta, jossa hänen iso-isänsä oli asunut, aivan kuin olisi tahtonut painaa muistoonsa, minkä verran huone oli muuttunut uuden asukkaan aikana "No, kummoinen iso-isä, semmoinen lapsenlapsikin, ajattelin. Eikös vain liene heikkomielinen?" Hän oli yhä vaiti; minä odotin.
— Kirjat, kuiskasi hän lopulta, luoden katseensa maahan.
— Ah, todellakin! Sinun kirjasi; tässä ne ovat, ota vaan! Minä vartavasten säästin ne sinulle.
Hän katsahti minuun uteliaasti ja jotenkin kummallisesti väänti suutansa, ikäänkuin olisi tahtonut epäillen hymyillä. Mutta tuo hymyilyn yritys samassa taas jo vaihtui entiseen ankaraan ja salaperäiseen ilmeeseen.
— Puhuiko vaari teille minusta? kysäsi hän, ironillisesti tarkastaen minua päästä jalkoihin.
— Ei, sinusta hän ei puhunut, mutta hän…
— No, mistäpäs te tiesitte, että minä tulen? Kuka teille sanoi? kysäsi hän, äkkiä keskeyttäen minut.
— Tiesin sen siitä, ettei vaarisi voinut elää ihan yksin, kaikkien hylkäämänä. Hän oli niin vanha, heikko; siksipä minä ajattelinkin, että joku kävi hänen luonaan. Tuossa on kirjasi, ota ne. Opitko sinä niistä?
— En.
— Mihinkäs sinä sitten niitä tarvitset?
— Vaari opetti minua, kun minä kävin hänen luonaan.
— Etkö sinä sitten enää käynyt?
— Sitten en enää käynyt … minä tulin sairaaksi, lisäsi hän ikäänkuin puolustuksekseen.
— Onko sinulla omaisia, äiti, isä?
Hän äkkiä rypisti kulmiansa ja pelokkaasti katsahti minuun. Sitten painoi hän päänsä alas, kääntyi ääneti ja läksi hiljaa huoneesta, vastaamatta nytkään minulle mitään, aivan samoin kuin eilenkin. Kummeksien seurasin häntä silmilläni. Kynnyksellä hän nytkin pysähtyi.
— Mistä syystä hän kuoli? kysäsi hän katkonaisesti, kääntyen puoliksi minuun päin, aivan samanlaisella liikkeellä, kuin eilenkin, kun hän, myöskin pois lähtiessään ja ovessa seisten, kysyi Asorkasta.
Minä menin luoksensa ja aloin hänelle lyhyesti kertoa. Ääneti ja uteliaana hän kuunteli, pää alas painuneena, seisten minuun selin. Kerroin myöskin, kuinka vaari kuollessaan puhui kuudennesta linjasta.
— Sen kyllä arvasinkin, lisäsin minä, — että siellä asuu joku hänen rakkaistaan, siksipä minä odotinkin, että joku tulee häntä tiedustamaan. Hän varmaankin rakasti sinua, kun vielä viime hetkellään sinua muisti.
— Ei, hän ei rakastanut, kuiskasi hän vastenmielisesti!
Tyttö oli kovin liikutettu. Kertoessaan kumarruin nähdäkseni hänen kasvonsa. Silloin huomasin, että hän teki suurimpia ponnistuksia tukahduttaakseen liikutustansa, aivan kuin olisi tahtonut osottaa minulle ylpeyttänsä. Hän vaaleni yhä enemmän ja enemmän ja puri tiukkaan alahuultansa. Mutta erittäin kummastutti minua hänen sydämmensä outo jyske. Se jyskytti aina yhä kovemmin, niin että lopulta saattoi kahden, kolmen askeleen päässä sen kuulla, kuten aneurismitaudissa. Minä luulin, että hän kohta alkaa itkeä, niinkuin eilenkin, mutta hän hillitsi itsensä.
— Missä on se aita?
— Mikä aita?
— Jonka alla hän kuoli.
— Minä näytän sen … kun menemme ulos. Kuules, mikä sinun nimesi on?
— Ei huoli…
— Mitä ei huoli?
— Ei huoli, ei mitään … minulla ei ole nimeä, vastasi hän katkonaisesti ja ikäänkuin harmistuneesti ja teki liikkeen lähteäkseen pois. Minä pysäytin hänet.
— Maltahan, sinä kummallinen tyttö! Minähän suon sinulle hyvää; minulla on sääli sinua eilisestä saakka, kun sinä tuolla rapuilla nurkassa itkit. Minun on vaikea sitä muistella… Sitä paitsi vaarisi kuoli minun käsiini ja varmaan hän muisteli sinua, kun puhui kuudennesta linjasta, siis ikäänkuin jätti sinut minun huostaani. Minä olen nähnyt hänet unessa… Minä säilytin kirjatkin sinulle, mutta sinä olet noin juro, ikäänkuin pelkäisit minua. Sinä varmaankin olet hyvin köyhä ja orpo, ehkäpä vierasten hoidossa, niinkö?
Minä puhuin hänelle innokkaasti, itsekään tietämättä, mitenkä hän minua niin suuresti miellytti. Paitsi sitä oli tunteessani jotain muutakin, kuin vain sääliä. Asian salaperäisyyskö, Smithin saattama mielialako, vaiko oman mielentilani fantastillisuus, — sitä en osaa sanoa, mutta jokin epämääräinen tunne minua kiihdytti. Näytti siltä, että sanani liikuttivat häntä; hän katsahti minuun jotenkin oudosti, mutta ei enää jurosti, vaan lempeästi ja pitkään, sitten taas, ikäänkuin vaipuen mietteisiinsä, painoi päänsä alas.
— Helena, kuiskasi hän äkkiä, odottamatta ja hyvin hiljaa.
— Onko sinun nimesi Helena?
— On…
— Mitä, tuletko sinä minun luonani käymään?
— Ei sovi … en tiedä … tulen, kuiskasi hän kuin ajatuksissaan ja taistellen itsensä kanssa.
Samalla juuri kuului jossain seinäkellon lyönti. Hän vavahti ja, katsoen minuun, sanomattomalla tuskan surulla, kuiskasi:
— Paljonko kello on?
— Lienee puoli yksitoista.
Hän kiljahti peloissaan.
— Jumalani! sanoi hän ja läksi samassa juoksemaan. Minä pysäytin hänet vielä kerran porstuassa.
— Näin minä en päästä sinua, sanoin hänelle. — Mitä sinä pelkäät?Myöhästyitkö?
— Niin, niin, minä läksin salaa! Päästäkää! Hän lyö minua! huudahti hän, nähtävästi ilmaisten jonkin salaisuutensa ja koettaen riuhtoa itseänsä irti käsistäni.
— Kuulehan, äläkä riuhdo itseäsi; sinun on mentävä Hirvisaarelle, minäkin olen menossa sinne kolmannelletoista linjalle. Minäkin olen myöhästynyt ja aion ottaa ajurin. Tahdotko lähteä kanssani? Minä vien sinut. Pääset pikemmin kuin jalkasin…
— Minun luokseni ei saa tulla, ei saa! huudahti hän kauhuissaan. Jo yksistään ajatus, että minä tulisin hänen asuntoonsa, sai hänen kasvonsa kauhusta vääristymään.
— Johan minä sanoin sinulle, että minun on mentävä kolmannelletoista linjalle asioilleni, eikä sinun luoksesi! En minä lähde sinun jälestäsi. Ajurilla me kohta joudumme. Lähdetään vain!
Laskeusimme alas. Otin ensimäisen ajurin, jolla pahaksi onneksi oli niin kovin huono ajopeli. Nähtävästi oli Helenalla kovin kiire, koska hän suostui lähtemään kanssani. Hämärintä asiassa oli se, etten minä uskaltanut edes kyselläkään. Hän alkoi kovasti huitoa käsillään ja miltei hypännyt pois kärryistä, kun minä kysyin, ketä hän kotona niin pelkää. Mitähän salaperäistä tässä lieneekään? ajattelin itsekseni. Kärryissä oli hänen kovin epämukava istua. Joka kerta, kun kärryt hypähtivät, hän, pysyäksensä istumassa, tarttui kiinni nuttuuni vasemmalla kädellään, joka oli pieni, likainen, täynnä jonkinlaisia lyöttöhaavoja. Toisella kädellään piteli hän vahvasti kirjoja; kaikesta huomasi, että nuo kirjat olivat hänelle hyvin rakkaita. Korjaten itseänsä istumaan hän samassa näytti jalkansa, ja suurimmaksi kummastuksekseni minä näin, että siinä oli vain rikkinäinen kenkä, eikä sukkaa ollenkaan. Vaikka olinkin jo päättänyt olla mitään kyselemättä, en nyt taaskaan malttanut.
— Eikö sinulla ole sukkiakaan? kysäsin. — Sopiiko nyt kävellä sukitta, näin kostealla ja kylmällä ilmalla?
— Ei, vastasi hän katkonaisesti.
— Ah, Jumalani, jonkun luonahan sinä asut! Olisit pyytänyt keltä tahansa sukat, kun läksit ulos.
— Itse minä niin tahdoin.
— Näin sinä voit sairastua ja kuolet!
— Jospa kuolisinkin.
Nähtävästi hän ei halunnut vastailla ja oli äkäinen, kun häneltä kyselin.
— Tässä hän kuoli, sanoin minä, osottaen taloa, jonka edessä hänen vaarinsa oli kuollut.
Hän katsoi tarkkaan ja äkkiä sanoi minulle rukoilevalla äänellä:
— Herran tähden, älkää tulko minun jälestäni. Minä tulen teille, tulen! Kun vain pääsen, heti tulen teille!
— Hyvä, minä jo sanoin, etten tule jälestäsi. Mutta mitä sinä pelkäät? Varmaankin olet hyvin onneton. Minun on vaikea tuollaisena nähdä sinua…
— Minä en pelkää ketään, vastasi hän jotenkin ärtyisellä äänellä.
— Mutta sinähän äsken sanoit: "hän lyö minua!"
— Lyököön! vastasi hän ja silmänsä säihkyivät. — Lyököön! Lyököön! hoppusi hän katkerasti, ja ylähuulensa kohosi halveksivasti ja alkoi vavista.
Jouduimme niin Hirvisaarelle. Kuudennen Iinjan päässä pysähdytti hän ajurin ja hyppäsi pois kärryistä, katsellen levottomasti ympärillensä.
— Ajakaa pois; minä tulen, tulen! sanoi hän, ollen kovin levoton, pyytäen, etten tulisi hänen jälestään. — Menkää pikemmin, pikemmin!
Minä läksin ajamaan. Mutta ajettuani vähän matkaa rantakatua, maksoin ajurille ja, palattuani kuudennelle linjalle, kiiruhdin toiselle puolelle katua. Näin kohta hänet; hän ei ollut ehtinyt vielä pitkälle, vaikka kulkikin hyvin kiireesti sekä yhä katseli taakseen; kerran pysähtyikin hän pikkusen, paremmin nähdäkseen, tulenko hänen jälestään, vaiko en? Minä piilouduin porttikäytävään, eikä hän huomannut minua. Hän läksi astumaan edelleen, ja minä toisella puolen katua hänen jälestään.
Uteliaisuuteni oli kohonnut ylimmilleen. Vaikka olinkin päättänyt olla menemättä hänen jälestään asuntoonsa, tahdoin kumminkin kaiken varalta saada tietää talon, jossa hän asui. Minua ahdisti samanlainen raskas ja outo tunne, kuin tuonoin tuolla ravintolassa herätti minussa hänen vaarinsa, tarkastellessaan kuollutta Asorkkaa.
Astuimme siten pitkältä, aina Pienelle prospektille saakka. Tyttö miltei juossut; viimein meni hän puotiin. Pysähdyin odottamaan häntä. "Eihän hän puodissa asu", ajattelin.
Todellakin, hetkisen kuluttua tuli hän puodista, mutta kirjoja ei enää ollut kädessään. Sen sijaan oli nyt kädessään savikuppi. Pikkusen astuttuaan meni hän erääseen kehnonlaiseen taloon. Se oli pieni kivirakennus, vanha, kaksikerroksinen, likaisenkeltaisella maalilla maalattu. Eräässä alakerroksen ikkunassa, joita kaikkiaan oli kolme, oli pieni punanen ruumisarkku. — Tämä oli köyhän ruumisarkkujen valmistajan kyltti. Yläkerroksen ikkunat olivat aivan neliömäiset, ruudut himmeät, vihertävät ja halkeilleet, ruutujen takaa näkyi vaaleanpunaset, vuorikankaasta tehdyt ikkunaverhot. Astuin kadun toiselle puolelle, lähestyin taloa ja luin portin päällä olevasta peltikilvestä: porvaritar Bubnovan talo.
Mutta tuskin olin ennättänyt tuon lukea, kun Bubnovan pihassa äkkiä kuului kimakka naisen huuto ja sitten kiroilua. Katsahdin portista pihaan; puisten rappujen astuimella seisoi porvaripukuinen, lihava nainen, viheriä huivi hartioillansa. Kasvonsa olivat mitä ilettävimmän tummanpunaisen väriset, pienet, veristyneet ja mulkoilevat silmänsä säihkyivät vihasta. Selvään huomasi, että hän oli juovuksissa, vaikka olikin vasta aamupäivä. Hän kiljui Helena-paralle, joka kuppi kädessä seisoi hänen edessään kuni kivettynyt. Tuon kiukkuisen naisen takaa näkyi rapuilla jotenkin pörröinen, maalikasvoinen naisolento. Jonkun ajan kuluttua aukeni kellari-kerroksen ovi ja rapuille ilmaantui, varmaankin metelin johdosta, keski-ikäinen, köyhästi puettu, miellyttävän ja vaatimattoman näköinen nainen. Puoliavoimesta ovesta katsoivat alakerroksen toiset asukkaat, vanha ukko ja tyttönen. Roteva ja pitkä mies, varmaankin talonmies, seisoi luuta kädessä keskellä pihaa ja laiskana seurasi näytelmää.
— Sinä kirottu, sinä verenimijä, sinä saivar mokoma! kiljui nainen, laskien suustaan yhteen mittaan kaikki sinne kokoontuneet torasanat, pitämättä muuta väliä, kuin silloin tällöin hengästyneenä sylkeään ryypäten, — niinkö sinä minun huoleni palkitset, takkulapää! Lähetin hänet vain kurkkuja ostamaan, hänpä livisti tiehensä! Sydämmeni jo aavisti, että hän karkaa, kun hänet lähetin. Kivisti sydäntäni, kivisti! Eilen illalla korvatukkansa samanlaisesta asiasta nyhdin, hänpä tänään uudestaan karkasi! Mihinkä juosnee, lurjus, missä käynee! Kenen luona sinä käyt, kirottu sikiö, rinkisilmä kyy, myrkky, kenenkä? Puhu, suomätä, taikka minä sinut heti kuristan!
Samassa aikoi kiukustunut akka hyökätä tyttöparan niskaan, mutta huomattuaan alakerran naisen seisovan rapuilla, äkkiä pysähtyi ja, kääntyen häneen, alkoi vielä kimakammalla äänellä ja käsillään huitoen puhua tälle, ikäänkuin olisi aikonut tämän ottaa uhriparkansa rikoksen todistajaksi:
— Äitinsä on kuollut! Itsekin te, hyvät ihmiset tiedätte, että hän jäi kuni mukula yksin maailmaan. Minä näin, että hän jäi teille, köyhille ihmisille vastuksiksi, itsellennekään ei ole mitään, ruokaa, annas, ajattelin, teen vaikka Pyhälle Nikolaille mieliksi, otan orvon hoitooni. Otin. Mitäs luulisitte? Nyt jo kaksi kuukautta olen pitänyt, — vereni on hän näinä kahtena kuukautena juonut, valkean ihoni syönyt. Iili mokoma! Kalkkalokäärme! Itsepäinen saatana! On vain vaiti, jos lyöt häntä, viskaat, yhä on vaiti, aivan kuin olisi vettä suuhunsa ottanut, — yhä on vaiti! Sydäntäni särkee — vaiti on! Minä sinä itseäsi oikein pidät, mörkö mokoma! viheriä marakatti? Minutta sinä olisit kadulla nälkään kuollut. Saisit jalkani pestä ja sen veden juoda, rymä mokoma, musta ranskalainen kalpa sinä mokoma. Kuolla äikähtänyt minutta olisit!
— Miksikä te nyt, Anna Trifonovna, itseänne noin vaivaatte? Millä hän teitä taas harmitti? kysyi kunnioittavasti vaimo, jolle raivostunut hirviö vihaansa purki.
— Miten niin millä, sinä hyvä nainen, mitenkä millä? En tahdo, että tehdään tahtoani vastaan! Älä tee omaa hyvääsi, mutta tee minun pahaani, — kas, semmoinen minä olen! Hänpä oli miltei hautaan minut tänään saattaa! Lähetin puodista ostamaan kurkkuja, ja hän palaa sieltä kolmen tunnin kuluttua! Sydämmeni jo aavisti tätä kun hänet lähetin; kivisti sydäntäni, kivisti, kipeästi kivisti! Missä oli? Missä kävi? Millaisia suojelijoita itselleen löysi? Ja minäkös hänelle en ole hyvää tehnyt! Hänen saastaiselle äidilleen annoin anteeksi neljäntoista ruplan velan, omalla kustannuksellani hautasin, pirupenikkansa otin kasvattaakseni, sinä rakas nainen, tiedäthän, itsehän tiedät tuon! Mitä, eikö minulla olisi valtaa hänen ylitsensä. Saisi olla kiitollinen, mutta kiitollisuuden sijasta hän tekee päin vastoin! Minä tahdoin suoda hänelle onnea. Minä hänet, pakana-pennun, tahdoin harsovaatteisiin pukea, Gostinodvorista kengät ostin, koristin kuin riikinkukon, — kedon kukkasen sorean! Ja mitä te luulette, hyvät ihmiset! Kahdessa päivässä repi vaatteensa kokonaan, riekaleiksi repi, sellaisena nyt käypi, sellaisia kantaa! Ja mitäs luulette, — tahallaan repi, — en tahdo valehdella, itse näin; tahtoo, muka, repaleissa käydä, ei huoli harsopukua! No, silloin purin vihani, pieksin hänet, mutta sittenhän kutsuin lääkärin ja sille maksoin. Jos sinut nutistaisi, saivar mokoma, niin saisi viikon vain maidotta elää, — siinä olisi koko rangaistus sinun tähtesi! Rangaistukseksi panin hänet lattioita pesemään; mitäpäs luulette: pesee, pesee, raato, pesee! Sydäntäni äköittää, — pesee! No, ajattelin: et enää minulta pakene! Sain sen vain ajatelleeksi, niin — hän jo eilenkin karkasi! Itsehän te, hyvät ihmiset, kuulitte, miten minä häntä eilen pieksin, käteni pieksäissä kipeäksi sain, sukat, kengät otin pois, — ei mene nyt avojaloin, ajattelin; hänpä taas tänäänkin sinne pakeni! Missäs olit? Sano? Kelle sinä, nokkosen siemen, valitit, kelle minun päälleni kantelit? Puhu, mustalaispenikka, ulkomaalainen naamari, puhu!
Raivoissaan hyökkäsi hän kauhusta kangistuneen tytön kimppuun, tarttui tukkaan ja paiskasi hänet maahan. Kurkku-kuppi lensi maahan ja särkyi; tämä vielä lisäsi humalaisen raivottaren vihaa. Hän pieksi uhriansa kasvoihin, päähän; Helena pysyi itsepäisesti ääneti, ei ainoatakaan ääntä, ei ainoatakaan huudahtusta; eikä ainoatakaan valitusta hän päästänyt pieksettäissäkään. Minä hyökkäsin pihaan, harmista ja suuttumuksesta muistamatta, mitä teinkään, ja astuin suoraan humalaisen akan eteen.
— Mitä te teette? Kuinka te uskallatte käyttääntyä noin orporaukkaa kohtaan! huudahdin minä, tarttuen raivottaren käteen.
— Mitä! Mikä sinä olet siinä? kiljui akka jättäen Helenan rauhaan ja nostaen kätensä vyötäisille. — Mitä teillä on asiaa minun talossani?
— Sitä, että te olette säälimätön! sanoin vastaan. — Kuinka te uskallatte noin rääkätä lapsi raukkaa? Hän ei ole oma lapsenne; minä juuri kuulin, että hän on vain teidän holhottinne, orpo parka.
— Herra Kriste! vinkui raivotar. — Kukas sinä oikeastaan olet, tungettelija! Tulitko sinä tytön kanssa, vai? Minä lähden heti poliisiosaston päälliköille valittamaan! Minua itse Andron Timofeitsh kunnioittaa kuin aatelista! Sinun tykösikö tyttö pakenikin? Kuka sinä olet? Vieraaseen taloon tulit räyhäämään. Auttakaa!
Samassa hyökkäsi hän päälleni nyrkit ojona. Mutta juuri silloin kuului läpitunkeva, kamala kiljahdus. Katsahdin sinne, — Helena, joka oli kuni tunnottomana seissut, parahtaen äkkiä kauhealla, luonnottomalla äänellä, kaatui maahan ja alkoi piestä kovissa suonenvedon tuskissa. Kasvonsa vääristyivät. Hän oli saanut kaatumataudin kohtauksen. Pörrötukkainen tyttö ja alhaalla oleva nainen juoksivat apuun, nostivat sairaan ja kantoivat kiiruusti yläkertaan.
— Vaikkapa kuolisit, kirottu! vinkui akka hänen jälkeensä. — Kolmas kohtaus jo kuukaudessa… Ulos, sinä liehakko! huusi akka taas minulle.
— Mitä sinä, talonmies seisot? Mistä syystä sinä palkan saat?
— Pois, pois! Tahdotko saada niskaasi, sanoa mörähti talonmies kuni vain muodon vuoksi. — Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti. Hyvästi ja ulos tiehesi!
Mikäs minulle muu neuvoksi, kuin lähteminen, nähtyäni, että puuhani oli kokonaan turha. Minä olin harmista haljeta. Asetuin portin eteen käytävälle ja katsoin pihaan. Kun minä olin päässyt kadulle kiiruhti akka heti ylös; talonmies virkansa toimitettuaan niinikään katosi jonnekin. Kohta tuli vaimo, joka auttoi Helenaa ylös, laskeutui rapuilta mennäkseen asuntoonsa. Minut huomattuaan hän pysähtyi ja katsoi minuun uteliaana. Hänen miellyttävät ja levolliset kasvonsa rohkaisivat minua. Astuin uudelleen pihaan ja menin suoraan vaimon luo.
— Suokaa anteeksi, alotin minä, — kuka tuo tyttö täällä on ja miksi tuo kiukkuisa akka häntä rääkkää? Älkää toki luulko, että minä vain turhasta uteliaisuudesta kyselen. Minä olen ennen kohdannut tuon tytön ja erään seikan vuoksi tahtoisin saada hänestä selkoa.
— Jos te niin haluatte tietoa hänestä, niin olisi parasta, että ottaisitte hänet luoksenne, taikka etsisitte jonkun palveluspaikan, muuten hän täällä joutuu hukkaan, lausui vaimo ikäänkuin vastenmielisesti, yrittäen poistua.
— Jos te ette tahdo minua neuvoa, niin mitä minä voin tehdä? Sanoinhan minä, etten minä tiedä mitään. Tuo varmaankin oli Bubnova itse, talon omistaja?
— Niin on.
— Mitenkä tuo tyttö joutui hänelle? Kuoliko tytön äiti täällä?
— Niin vaan joutui… Se ei kuulu meihin.
Ja taas yritti vaimo poistua.
— Tehkää nyt niin hyvin; minä vakuutan, että asia herättää mielenkiintoani. Minä ehkä voin jotain tytön hyväksi tehdäkin. Kuka tuo tyttö on? Ken oli hänen äitinsä, — tiedättekö te?
— Lienee ollut ulkomaalaisia joitakin; meillä alhaalla asusti; oli hyvin kivuloinen; keuhkotautiin kuoli.
— Siis, oliko hän hyvin köyhä, kun kellarikerroksessa vieraan asunnon nurkassa asui?
— Oih, köyhä! Sydäntä oikein kouristi hänet nähdessä. Mekin hädin tuskin toimeen tulemme, mutta hän meillekin niinä viitenä kuukautena, joina meillä asui, kuusi ruplaa jäi velaksi. Me hänet hautasimmekin; mieheni teki kirstunkin.
— Mitäs tuo Bubnova puhui, että hän hautasi?
— Jokos hautasi?
— Mikä hänen sukunimensä oli?
— Enpä osaa lausua, isäseni; outo oli, lienee ollut saksalainen.
— Oliko se Smith?
— Ei, ei se ihan niin ollut. Anna Trifonovna otti orvon itselleen; kasvattaakseen sanoi ottavansa. Mutta ei se ole hyvä…
— Varmaankin on hänellä jokin tarkoitus?
— Ei hänellä ole hyviä aikeita, vastasi vaimo, ikäänkuin mietteissään ja epäröiden — puhuako vai eikö. — Mitäs me, syrjäisiähän me olemme.
— Ja parasta olisi, jos hillitsisit kielesi! kuului miehen ääni takanamme.
Puhuja oli elähtänyt mies, yönuttu päällään ja sen päällä kauhtana; mies oli nähtävästi käsityöläinen, puhuja-toverini mies.
— Vaimolla ei ole, isäseni, mitään kanssanne puhelemista; se ei kuulu meihin … lausui mies, katsahtaen minuun syrjästä. — Muori, mene sisään! Hyvästi, herraseni; minä olen kirstuntekijä. Jos mitä niinkuin ammattini asioista, olen mielelläni käskettävänänne… Muuta ei meillä ole mitään asiaa…
Läksin tuosta talosta ajatuksissani ja kovasti liikutettuna. Mitään en voinut tehdä, mutta tunsin, että minun oli vaikeata jättää asia silleen. Muutamat vaimon lauseet minua erittäin kummastuttivat. Tässä piili joku ruma juttu — semmoista minä aavistin.
Läksin astumaan pää alas painuneena, mietiskellen, kun äkkiä joku terävällä äänellä lausui nimeni. Nostin katseeni — edessäni oli humalainen mies, seisoi ja horjui, hän oli puettu jotenkin siististi, päällysnuttunaan vain oli kehno sinelli, päässä kulunut lakki. Kasvonsa olivat hyvin tutut. Aloin miestä tarkastella. Hän iski silmää ja hymyili minulle iroonisesti.
— Etkö tunne minua?
— Kas! Sinähän se olet, Maslobojev! huudahdin äkkiä tunnettuani hänet entiseksi koulutoverikseni läänin kimnaasi-ajoilta. — Tämäpäs yhtyminen!
— Niin, onhan tämä! Vuoteen kuuteen emme ole toisiamme kohdanneet. Se on, kyllähän kohtasimme, mutta teidän ylhäisyytenne ei ole nähnyt hyväksi luoda ainoatakaan silmäystä minuun. Tehän olette kenraali, se tahtoo sanoa, kirjallisuus-kenraali!…
Tätä sanoessaan hän hymyili ivallisesti.
— No, no, veliseni Maslobojev, sen sinä valehtelet, keskeytin hänet. — Ensiksikin, eivät kenraalit, eivät edes kirjallisuus-kenraalitkaan, ole tämän näköisiä, kuin minä, toiseksi, salli sanoakseni, että minä todella muistelen pari kertaa sinut kadulla kohdanneeni, mutta sinä itse nähtävästi kartoit minua; miksikä minä olisin lähestynyt, kun näen, että mies tahtoo välttää kohtaamista. Ja tiedätkös, mitä minä ajattelen? Jos sinä nyt et olisi humalassa, et olisi nytkään nimeäni maininnut. Eikö niin? No, terve mieheen! Minäpä, veliseni, olen hyvin, hyvin iloinen sinut tavattuani.
— Todellakin? Mutta enkö saata sinulle ikävyyksiä tällä … _ei oikealla muodollani?_No, ja mitäpä tuosta kysellä; ei se ole tärkeätä; minäpä, Vanja veliseni, aina muistan, miten kunnon poika sinä olit. Muistatko, sinähän sait selkääsi minun tähteni? Sinä olit vaiti, etkä minua ilmaissut, mutta minä, kiitollisuuden sijasta, koko viikon sinua härnäsin. Sinä synnitön sielu! Terve, sieluseni, terve! (Me suutelimme toisiamme). Minähän olen jo monta herran vuotta yksin maleksinut, — mene päivä, joudu ilta, mutta entistä en ole unhottanut. Ei unohdu! Entäs sinä?
— Mikäs minulla, yksin minäkin maleksin…
Hän katsoi minuun kauan; katseessaan oli viinan hellyttämän ihmisen tunteellisuutta. Muutenkin oli hän erinomaisen kunnon ihminen.
— Ei, Vanja, sinä et ole semmoinen, kuin minä, lausui hän lopulta traagillisella äänellä. — Minähän olen lukenut teoksesi; luin, Vanja, luin!… Mutta kuules: puhelkaamme kauasta aikaa! Onko kiire?
— On; täytyypä minun sinulle sanoa, minua kovin ajatteluttaa eräs asia. Mutta kuules: missä sinä asut?
— Sen sanon. Mutta se ei ole tärkein, tahdotkos tietää, mikä on tärkein?
— No, mikä?
— Kas tuo, näethän? — Hän osoitti jonkun kymmenen askeleen päässä meistä olevan kahvilan kylttiä, — näethän: kondittori ja ravintola, se on niin paljon kuin juomala, mutta siltä hyvä paikka. Sanon sinulle etukäteen, paikka on siisti, ja viina — yli arvostelun! Kijevista jalan tänne tuli! Join, usean kerran join sitä, siis tunnen sen; huonoapa minulle täällä ei uskalletakaan antaa. Tuntevat jo Filip Filipitshin. Mitä? Irvistätkö? Ei, sallipas minun sanoa loppuun. Nyt on neljänneksen yli yhdentoista, juuri katsoin kelloa; no, juuri kolmekymmentäviisi minuttia yli yhdentoista lasken sinut rauhaan. Sitä ennen kärpäsen nujerramme. Uhraatko kaksikymmentä minuttia vanhalle ystävälle?
— Jos ei muuta kuin, kaksikymmentä minuttia niin olkoon menneeksi; sillä, ystäväiseni, asia todellakin vaatii…
— Olkoon menneeksi. Mutta kuules, pari sanaa ennen muuta: kasvoillasi on outo väri, aivan kuin olisi jollain sinua kovin harmitettu, niinkö?
— Niin.
— Johan arvasin. Minä, näes, olen alkanut tutkia kasvojenilmeitä, onhan sekin toimi! No, mennään siis, siellä juttelemme. Kahdessakymmenessä minutissa, ensiksikin, minä ehdin tunnustella amiraali Tshainskin juomaa, lasken alas koivuviinaa, ukkoparkaa, sitten pomeranssia, sitten parfait-amour, ja sitten vielä jotain keksin. Minä ryyppään, hyvä veli! Pyhäpäiväisin vain ennen aamupalvelusta olen selvänä. Sinä vaikkapa älä nyt ryyppääkkään. Minähän tarvitsenkin vain sinua. Jos taas ryyppäät — osotat sillä erinomaisen jaloa sydäntä. Lähdetään! Juttelemme parisen sanaa ja taas joksikin kymmeneksi vuodeksi eroamme. Minähän, veliseni Vanja, en sovi seuraasi.
— No, älä siinä lörpöttele, mennään pikemmin. Kaksikymmentä minuttia on sinun, sitten saat päästää minut.
Kahvila oli toisessa kerroksessa; sinne johtivat kaksijaksoiset rappuset. Rapuilla kohtasimme kaksi hyvin humalaista herraa. Meidät huomattuaan he horjuen astuivat syrjään.
Toinen heistä oli hyvin nuori ja hentoinen poika, kokonaan vielä parraton, viiksen alkuja tuskin voi huomata, kasvonsa olivat hyvin typerät. Hän oli puettu hyvin komeasti, mutta jotenkin naurettavasti, ikäänkuin kantaisi vierasta pukua päällään, sormissa oli kalliita sormuksia, kallis neula kaulaliinassa, tukka hyvin tyhmäntapaisella kampauksella, oli kuin mikäkin perhoskotero. Hän lakkaamatta hymyili ja nauraa hihitti. Hänen toverinsa oli viidenkymmenen vaiheilla oleva paksu, suurimahainen, hyvin huolimattomasti puettu, kaulaliinassaan oli hänelläkin neula, päänsä oli kalju, kasvonsa turvonneet, humalaiset ja rokonarpiset, silmälasit pienellä, napin muotoisella nenällään. Kasvojensa ilme oli vihainen ja hekumallinen. Ilkeät, vihaiset ja epäilevät silmänsä olivat muljallaan ja tirkistivät ikäänkuin raosta. Nähtävästi kumpikin heistä tunsi Maslobojevin; möhömaha meidät kohdattuaan vääristi pikaisesti suutaan tyytymättömästi, ja nuorempi hymyili hyvin matelevan maireasti, sieppasi talonpoikaislakkinsakin päästään.
— Anteeksi, Filip Filipitsh, löpisi hän, katsoen imelästiMaslobojeviin.
— Mitä nyt?
— Olen syyllinen … totta … (hän näpsäytti kaulustansa vasten).Tuolla istuu Mitroshka. Mutta, Filip Filipitsh, hän on lurjus.
— Miksi niin?
— Niin vaan… Tältä (hän viittasi toveriinsa) viime viikolla tuon samaisen Mitroshkan tähden eräässä paikassa voideltiin naama piimällä … khi!
Toverinsa mukkasi häntä harmissaan kyynärpäällään.
— Ettekö, Filip Filipitsh, tyhjentäisi kerallamme puolentusinaista, käskettekö luottamaan siihen?
— Ei, isäseni, nyt ei sovi, vastasi Maslobojev. — Tärkeä asia on esillä.
— Khi! On minullakin teille asiaa.
Toverinsa mukkasi häntä taas kyynärpäällään…
— Sitten, sitten!
Näytti, niinkuin Maslobojev olisi koettanut olla heihin katsomatta. Ja kun olimme päässeet ensimäisen huoneen läpi, jonka yhdestä seinästä toiseen ulettui tavallisen siisti pöytä, täynnä voileipiä, piirakaisia, pieniä kalakukkoja ja monenlaisilla juomilla täytettyjä pulloja, veti Maslobojev minut heti syrjään ja sanoi:
— Tuo nuorempi on kauppiaan poika Sisobrjuhov, erään tunnetun jauhokauppiaan poika, joka peri isänsä jälkeen puoli miljonaa ja nyt niitä juo. Kävi Pariisissa, siellä suunnattomasti tuhlasi rahaa, ehkäpä olisi kaikki sinne jättänyt, mutta sai setänsä jälkeen periä, palasi siis Pariisista; täällä nyt juo jäännöksiä. Vuoden kuluttua hän, tietysti, joutuu mieron tielle. Tyhmä kuin hanhi, — käy ensi luokan ravintoloissa, käy kellarikerroksissa, käy kapakoissa, näyttelijöillä, haki jo husaariksi — joku aika sitten antoi anomuksen. Toinen, tuo vanhempi, — Arhipov, on myöskin jonkinlainen kauppias, tai pehtori, oli kaupanvälittäjänäkin, peto, konna, ja nyt Sisobrjuhovin toveri, Juudas ja Falstaff, kaikki yhdessä, kahdesti konkurssissa sekä ilettävin elukka, jolla on monenmoisia konnankoukkuja. Tiedän hänen olleen sekaantuneen erääseen rikosjuttuun; irti pääsi siitä. Erään asian vuoksi olen hyvilläni nyt, että tapasin hänet; minä odotin häntä… Arhipov, tietysti, keritsee Sisobrjuhovia. Tuntee paljon mutkapolkuja, jonka vuoksi onkin moisille nuorukaisille kallisarvoinen. Minä, veli hyvä, olen hänen varaltaan jo kauan hampaitani hionnut. Samoin tekee Mitroshkakin, tuo tuolla, reipas poika upeassa kurekauhtanassa — tuolla ikkunan luona seisoo, tuo mustalaisnaama. Hän pitää hevoskauppaa ja tuntee kaikki täkäläiset husaarit. Minä sanon sinulle: tuo on semmoinen lurjus, että vaikka hän nähdessäsi tekee väärän setelin, ja vaikka itse sen näit, siitä huolimatta sen häneltä rahaksi vaihdat. Tosi kyllä, hän on kurekauhtanassa, vieläpä samettisessa, näyttää slavofiililta (mikä, mielestäni, hänelle kyllä sopiikin), mutta ota ja pue hänet heti parhaaseen hännystakkiin ja muuhun sellaiseen, vie englantilaiseen klubiin ja sano siellä: tässä on mahtava kreivi Barabanov, niin siellä kaksi tuntia häntä kreivinä kunnioitetaan, — osaa siellä pelata vhistiä, puhuu kreivin tavoin, eikä kukaan voi arvatakaan; niin vetää nenästä. Loppunsa ei ole hyvä oleva. No niin, tuo Mitroshka hioo hampaitaan möhömahaa vastaan, sillä Mitroshkalla on nyt laihat päivät, kun tuo möhömaha anasti häneltä Sisobrjuhovin, hänen entisen ystävänsä, jota hän vielä ei ehtinyt keritä. Jos nuo nyt täällä kahvilassa yhtyivät, niin on siinä pohjalla joku juttu piilemässä. Minäpä tiedänkin, mikä juttu se on, ja arvaan, että juuri Mitroshka, eikä muu kukaan, ilmoitti minulle, että Arhipov ja Sisobrjuhov tulevat tänne ja maleksivat näillä tienoin jollakin rumalla asialla: Tahdon käyttää omaksi edukseni Mitroshkan vihaa Arhipovia kohtaan, sillä minulla on omat syyni, ja melkeinpä sen syyn vuoksi minä täällä nyt olenkin. En tahdo antaa Mitroshkan sitä huomata, äläkä sinäkään ole häntä näkevinäsikään. Mutta kun lähdemme täältä, tulee hän varmasti luokseni ja sanoo sen, mitä tarvitsen. Ja nyt, Vanja, mennään tuohon kamariin, näethän? No, Stepan, pitkitti Maslobojev, kääntyen palvelijan puoleen, — ymmärräthän, mitä tarvitsen?
— Ymmärrän.
— Ja täytäkin!
— Täytän.
— No, täytä. Istu, Vanja. No, mitä sinä minua nyt niin tarkastelet? Näenhän minä, että sinä minuun katsot. Kummasteletko? Älä kummastele. Kaikkea voi ihmiselle tapahtua, ettei osannut milloinkaan edes uneksiakaan, ja erittäinkin silloin … no, vaikkapa silloin, kun me, sinä ja minä, yhdessä Kornelius Neposta päällämme pänttäsimme. Kuules Vanja, usko yksi asia: vaikka Maslobojev onkin tieltä harhaan joutunut, on sydän hänellä vielä jälellä samanlaisena, olosuhteet vain ovat muuttuneet. Jos onkin nenäni noessa, en siltä muita mustempi. Lääkäriksi valmistin itseäni, isänmaan kirjallisuuden opettajaksi valmistausin, Gogolista kirjoitin, kullankaivajaksi aioin, naimisiin koetin päästä; eteenpäin elävän mieli, morsiankin jo oli myöntyväinen, vaikka talossa oli niin puhdasta, ettei olisi löytynyt, millä kissaa tuvasta pois vietellä. Hääjuhlien varalta aioin jo lainata vahvat kengät, sillä omani olivat olleet jo puolitoista vuotta reikäisinä… Mutta en nainutkaan. Morsiameni meni opettajalle, ja minä menin konttooriin palvelukseen, se on, en kauppakonttooriin, mutta tavalliseen konttooriin vaan. Nytpä alkoi toinen peli. Vuodet vierivät, ja nyt, vaikka en enää palvelekaan, rahaa kumminkin ansaitsen hyvästi: otan lahjuksia ja oikeutta puollan; uljas lammasten suhteen, mutta lammas uljasten suhteen. On minulla säännötkin: tiedän, esimerkiksi, ettei sotilas yksin sotatantereella kestä, ja — teen asiaa. Asiani enimmäkseen ovat salaisinta lajia … ymmärräthän?
— Etköhän sinä vain ole jokin urkkijapoliisi?
— Ei, en nyt kokonaan urkkijapoliisi, mutta ajanhan joitakuita asioita, osaksi virallisestikin, osaksi sisällistä kutsumustani noudattaen. Tiedäppäs, Vanja, viinaa minä juon, mutta en koskaan ymmärrystäni juo, siksipä tiedän tulevaisuutenikin. Minun aikani on mennyttä, mustaa koiraa et pesemällä valkeaksi saa. Yhden asian sanon: jos ei minussa olisi enää ihmisyyttä, niin en olisi tänään sinua kutsunut, Vanja. Totta puhuit, minä kohtasin sinut näin jo ennenkin, useasti tahdoin sinua lähestyä, mutta aina lykkäsin sen tuonnemmaksi. En ansaitse huomiotasi. Ja senkin sanoit totta, Vanja, että jos tulinkin luoksesi, niin tuli se vain siitä, että olin humalassa. Mutta vaikka tämä onkin suurinta lörpötystä, niin lopettakaamme minusta puhe. Parasta, kun puhumme sinusta. No, sieluseni: minä olen lukenut! Luin, minäkin olen sen lukenut! Minä, ystäväiseni, puhun sinun esikoisestasi. Kun olin saanut sen luetuksi, — olin, veliseni, vähältä tulla kunnon ihmiseksi! Vähää vain puuttui, mutta mietin tarkemmin ja katsoin paremmaksi jäädä kunnottomaksi ihmiseksi. Sepäs…
Tällä tapaa puheli hän minulle paljon. Hän humaltui yhä enemmän ja alkoi yhä enemmän heltyä miltei kyyneliin saakka. Maslobojev oli aina ollut kunnon toveri, vaikka aina salaperäinen puheissaan ja näytti ylivoimiensa kehittyneeltä; hän oli ollut viekas, juonikas, lipakko ja koukuttelija aina kouluajoilta asti, vaikkei ollut kokonaan vailla hyvän sydämen ominaisuuksia; nyt oli hän mennyttä miestä. Tämmöisiä ihmisiä on venäläisten seassa paljon. Usealla heistä on hyvät lahjat, mutta ne heillä usein ovat sekaannuksissa, sen lisäksi saattavat he visseissä seikoissa heikkoudesta tehdä vasten omaatuntoansa täydellä tietoisuudella; eivätkä vain aina varmasti joudu hukkaan, mutta itsekin jo edeltäpäin tietävät turmioon kulkevansa. Kaiken lisäksi hukutti Maslobojev itseänsä viinaan.
— Nyt, ystäväiseni, vielä yksi sana, pitkitti hän. — Kyllä kuulin, kuinka sinun maineesi alussa levisi, sitten luin sinusta erilaisia arvosteluja, (oikein totta, minä luin; sinä luulet, etten minä lue mitään); sen jälkeen kohtasin sinut huonoissa jalkineissa, liassa ilman päällyskenkiä, murjotussa hatussa, ja jotakuta arvasin. Kirjoitatko nyt aikakauskirjoihin?
— Niin, kyllä kirjoitan.
— Muutuit siis postihevoskaakiksi?
— Jotain siihen suuntaan.
— No, kuules, veliseni, mitä minä siihen sanon: parasta on juoda! Minä näes, juon pääni täyteen, heittäyn kotona sohvalle (minulla onkin oivallinen vieterisohva), ja kuvittelen, että minä, esimerkiksi, olen joku Homero tai Dante, tahi jokin Fredrik Barbarossa, — voihan mielessään kuvitella kaikkea. Mutta sinäpä et voikaan kuvitella olevasi Dante tai Fredrik Barbarossa, ensiksikin siitä syystä, että sinä tahdot olla oma itsesi, ja toiseksi, sentähden, että sinulta on kaikki tahtominen kielletty; sillä sinä olet postikaakki. Minulla on mielikuvitus, mutta sinulla todellisuus. Kuule peittelemätön ja suora sana, veljellisesti sanottu, muuten pahastun kymmeneksi vuodeksi ja sinä loukkaat minua, — etkö sinä huoli rahaa? On. Älähän siinä murra suuta. Ota rahaa, maksa tuotteesi tilaajoille, mitä heiltä olet saanut etukäteen, heitä pois länget, turvaa sitten elämäsi koko vuodeksi ja tartu mielituumaasi, kirjoita suuri teos! Mitä? Mitä siihen sanot?
— Kuules, Maslobojev! Minä annan arvon sinun veljelliselle tarjouksellesi, mutta en voi nyt mitään vastata, — miksi — pitkältä tulisi puhua siitä. On erityisiä asianhaaroja. Muuten, lupaan kertoa sinulle kaikki sittemmin, kerron veljellisesti. Tarjouksestasi kiitän; minä lupaan, että tulen luoksesi, ja monta kertaa tulenkin. Mutta kuules asiani: sinä olet ollut minulle avomielinen, ja siksi minäkin tahdon kysyä sinulta neuvoa, ja sen vielä siitäkin syystä, että sinä tietääkseni olet koko mestari semmoisissa asioissa.
Kerroin hänelle Smithin ja tämän tyttären tyttären historian alkaen aina kahvilassa tapahtuneesta kohtauksesta saakka. Kummallista: kun minä hänelle kerroin, olin hänen silmistänsä huomaavinani, että hän tietää jotain tuosta asiasta. Kysäsin tuosta häneltä.
— Ei, ei se sitä ole! vastasi hän. — Toisekseen, noin vaan olen jotain Smithistä kuullut, että joku ukko oli kuollut kahvilassa. Bubnova-muorista minä sitä vastoin tiedän yhtä ja toista. Siltä rouvalta minä pari kuukautta sitten otin lahjuksen. Je prends mon bien, ou je le trouve ja ainoastaan siinä suhteessa olen Molièren kaltainen. Mutta vaikka minä kiskoinkin häneltä sata ruplaa, kuitenkin tein jo silloin päätöksen kiskoa häneltä ei vain sadan, mutta viiden sadan ruplan lunnaat. Häijy akka! Luvattomissa töissä toimii. Eihän tuo nyt niin paha olisi, mutta joskus menee liian etäälle pahassa. Älähän vain pidä minua don-Quizotena. Asia on sitä laatua, että tässä voi olla minulle hyvät tulot, ja kun minä äsken kohtasin Sisobrjuhovin, tulin hyvin iloiseksi. Nähtävästi Sisobrjuhov tuotiin tänne, ja hänet toi möhömaha, mutta kun minä tiedän, minkälaisia asioita tuo möhömaha ajaa, niin siitä päätän… No, kyllä minä hänet kytken! Olen hyvin iloinen, että kuulin sinulta tuosta tytöstä; nyt minä osuin uusille jäljille. Minähän, veliseni, toimitan monenmoisia yksityisiä välitysasioita ja tiedäpäs, millaisten kanssa olen tuttu! Joku aika sitten kaivoin esiin erään asian erästä ruhtinasta varten, ja saanpa sanoa — semmoisen asian, ettei siltä ruhtinaalta semmoista sopinut odottaakaan. Ja jos huolit, kerron toisen jutun eräästä aviovaimosta? Käyppäs sinä, veliseni, minun luonani, minulla on varalla semmoisia aiheita, että jos niistä kirjoitat, ei niitä uskota tosiksi…
— Mikä on tuon ruhtinaan nimi? keskeytin hänet aavistaen jotain.
— Mitä sinä siitä? Olkoon menneeksi: Valkovski.
— Pietari.
— Sama mies. Tunnetko hänet?
— Tunnen, vaikka vähän. No, Maslobojev, tuon herran tähden tulen tiheään käymään luonasi, sanoin ja nousin ylös, — sinä teit minut hyvin uteliaaksi.
— Näes nyt, vanha ystävä, käy niin usein, kuin vaan tahdot. Satuja minä osaan kertoa, mutta tietysti vain vissien rajojen sisällä, ymmärräthän? Muuten voi kadottaa luoton ja kunnian, käytännöllisien kunnian, tarkoitan, ja niin edespäin.
— No, mikäli tuo kunnia sallii.
Olin hyvin levoton. Hän huomasi sen.
— No, mitäpäs sinä arvelet siitä jutusta, jonka juuri sinulle kerroin. Keksitkö jotakin?
— Sinun jutustasi? Odotappas pari minuttia, käyn maksamassa ottoni.
Hän meni tarjoilupöydän luo ja siellä, niinkuin sattumalta vain, tuli äkkiä tuon kurekauhtanaisen pojan luo, jota niin kursailematta nimitettiin Mitroshkaksi. Minusta näytti, että Maslobojev tunsi hänet hiukan likemmin, kuin mitä minulle sanoi. Ainakin voi huomata, etteivät he ensi kertaa toisiaan kohdanneet.
Ulkomuodoltaan oli Mitroshka hyvin originaali mies. Kurekauhtanassaan, punasessa silkkipaidassaan, jyrkkine, mutta siltä hyvänmuotoisine kasvon piirteineen, ollen vielä jotenkin nuori, tummaverinen, rohkeine, säihkyvine katseineen, teki hän huomattavan, eikä suinkaan vastenmielisen vaikutuksen. Liikkeensä näyttivät jotenkin harkitun rohkeilta, mutta nyt kumminkin hän nähtävästi pidätti itseänsä, mahdollisuuden mukaan koettaen näyttää erinomaisen asianymmärtäväiseltä, mahtavalta ja komealta.
— Kuules, Vanja, sanoi Maslobojev palattuaan luokseni, — pistäypäs minun luokseni tänä iltana kello seitsemän, niin ehkäpä sinulle jotain sanonkin. Yksinäni, näes, en saa mitään; ennen kyllä sain aikaan yhtä ja toista, nyt olen vain juomari, olen luopunut asioista. Mutta siitä huolimatta on jälellä entinen tuttavuus, saatan jotakuta saada tietooni, monenlaisten viisaitten miesten kanssa udella asioita; siinä onkin voimani; tosi kyllä, että vapaalla ajalla, se tahtoo sanoa selvällä päällä ollen teen itsekin jotakuta, myöskin tuttujen kautta, enimmäkseen tiedustelu-asioissa No, ja mitäpäs niistä! Kylliksi… Tässä osotteeni: Kuusipuodissa. Ja nyt veliseni, minä jo kovin hyydyin. Lasken vielä kultajuomaa, ja sitten kotiin. Käyn pitkäkseni. Jos tulet — esitän sinulle Aleksandra Semenovnan, ja jos tulee aikaa, puhellaan vaikka runoudestakin.
— No, entä tuosta asiasta?
— No, siitä myöskin, ehkäpä.
— Minä tulen, tulen varmaan…
Anna Andrejevna oli jo kauan odottanut minua, Se, mitä eilen olin hänelle sanonut Natashan kirjelapusta, suuresti herätti hänen uteliaisuuttaan, ja hän odotti minua paljon aikasemmin aamulla, ainakin jo yhdeksän aikaan. Kun minä viimeinkin kahden tienoissa pääsin heille, oli mummo paran odotuksen kidutus noussut äärimmilleen. Sitä paitsi tahtoi hän ilmoittaa minulle uusista toiveistaan, jotka olivat hänessä eilispäivästä aikain heränneet, samoin puhua Nikolai Sergeitshista, joka oli eilen tullut kipeäksi, muuttunut juroksi, mutta kumminkin oli häntä kohtaan erittäin hellä… Astuttuani sisään, näytti hän ottavan vastaan minut kylmästi ja tyytymättömän näköisenä, tuskin päästi hän sanan suustaan eikä osottanut pienintäkään uteliaisuutta, ikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan "miksi tulit? Kehtaatpa sinäkin tänne joka päivä vetelehtiä". Hän oli äkeissään myöhäisestä tulostani. Minä en viivytellyt ja pitemmittä mutkitta kerroin hänelle eilisen tapauksen Natashan luona. Kun vaan mummo kuuli vanhan ruhtinaan käynnistä ja hänen juhlallisesta kosimisestaan, niin samassa katosi mummolta teeskennelty kylmyys kokonaan. En osaa sanoin kertoa hänen iloansa, hän joutui hämilleen, teki ristinmerkkejä, itki, kumarteli maahan pyhäinkuvan edessä, syleili minua ja tahtoi heti juosta kertomaan Nikolai Sergeitshille iloansa.
— Äläppäs, isäseni, hänhän vain on joutunut pahalle päälle noista kaikenlaisista masennuksista ja sorroista, mutta kun nyt saa kuulla, että Natashalle on annettu täydellinen hyvitys, unohtaa hän kaikki.
Tuskin sain hänet pidätetyksi. Kunnon mummo, huolimatta siitä, että kaksikymmentä viisi vuotta oli miehensä kanssa elänyt, kumminkin vielä niin huonosti tunsi hänet. Sitten hän hyvin mielellään tahtoi lähteä minun kanssani Natashan luo. Minä selitin hänelle, että ehkä Nikolai Sergeitsh ei vain ole tätä hyväksymättä, voimme lisäksi sillä tavoin vahingoittaa asiaa. Tuskin sain hänet tuumastaan luopumaan, mutta hän pidättikin sitten vielä puoli tuntia minua, ja koko ajan itse puhui. "Kenenkä kanssa minä jään", sanoi hän, "tämmöinen ilosanoma, ja istuppas yksinäsi neljän seinän sisällä?" Sain viimeinkin hänet taivutetuksi päästämään minut, huomauttaen, mitenkä Natasha minua ikävällä odottaa. Mummo siunasi minua ristinmerkillä useamman kerran, lähetti erityisen siunauksensa Natashalle ja oli melkein itkeä, kun minä kieltäydyin sinä päivänä vielä uudestaan iltasilla heille tulemasta, jos ei Natashalle mitään erityistä tapahdu. Tällä kertaa en Nikolai Sergeitshiä tavannut, hän ei ollut maannut koko yössä, valitti päänkipua, vilustamista ja nukkui nyt huoneessaan.
Natasha oli myöskin odottanut koko aamun. Kun astuin hänen huoneeseensa, käveli hän tapansa mukaan lattialla kädet yhdessä ja jotain mietiskellen. Vieläpä nytkin, kun muistelen häntä, kuvailen hänet aina yksinään olevana, köyhässä huoneessa, mietiskelevänä, hyljättynä, odottavana, kädet yhteen liittyneinä, silmät maahan luotuina, tarkoituksetta edestakaisin käyskentelevänä.
Yhä pitkittäen kävelyään, kysäsi hän hiljaa, miksi niin myöhään tulin. Kerroin hänelle lyhyesti kaikki seikkailuni, mutta hän tuskin kuuntelikaan puhettani. Hyvin voi huomata, että jokin seikka häntä kovasti huolestutti.
— Kuuluuko mitä uutta? kysäsin minä.
— Ei mitään! vastasi hän, mutta sillä tapaa, että heti arvasin jotain uutta olevan ja että hän sen vuoksi minua odottikin, kertoakseen minulle tuon uuden asiansa, kuten tapansa oli, ei heti, vaan sitten, kun alan tehdä pois lähtöä.
Sillä tavoin aina tapahtui. Minä olin ja tottunut tähän hänen tapaansa ja odotin.
Tietystikin aloimme heti jutella eilisestä tapauksesta. Minua erittäin kummastutti se seikka, että vanhan ruhtinaan esiintyminen oli meihin kumpaankin tehnyt samallaisen vaikutuksen. Natashaa ei hän ollenkaan miellyttänyt; eilen ehkä vielä jonkun verran, mutta nyt ei juuri nimeksikään. Ja kun olimme perin pohjin pohtineet ruhtinaan eilisen käynnin, sanoi Natasaha äkkiä:
— Kuules, Vanja, käyhän aina niin, että jos ensi alussa joku ihminen ei miellytä, niin on se melkein varma merkki, että hän välttämättömästi tulee jälkeen päin miellyttämään. Niin ainakin on minulle usein käynyt.
— Suokoon Jumala niin käyvän, Natasha. Muuten on minun lopullinen mielipiteeni tämä, kaikki asiat punnittuani olen tullut siihen päätökseen, että vaikka ruhtinas ehkä käyttääkin jesuiitan konsteja, kuitenkin hän todella suostuu teidän avioliittoonne.
Natasha pysähtyi keskelle lattiaa ja katsahti minuun jurosti. Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan; oikeinpa huulensa vähän värähtivät.
— Kuinka hän voisitämmöisessäasiassa käydä viekastelemaan ja — valehtelemaan? kysäsi hän ylevänä, joskin neuvottomana.
— Sitähän minäkin! kiiruhdin myöntämään.
— Tietysti hän ei valehdellut. Minun mielestäni sitä ei ole ajattelemistakaan. Eihän osaa keksiä minkäänlaista syytä mihinkään viekastelemiseen. Ja sitten, mikä minä olisin hänen silmissään, jotta siinä määrin ansaitsisin hänen pilkkaansa? Voiko todella kukaan ajatella ryhtyä moiseen ilkeyteen?
— Tietysti, tietysti! yhdyin minäkin, mutta mielessäni mietin: "sinä, varmaankin, ainoastaan tätä nyt mietiskeletkin huoneessa astuskellessasi, tyttö parka, ja ehkäpä epäillet enemmän kuin minä".
— Ah, miten hartaasti minä toivonkaan, että hän pikemmin tulisi uudelleen tänne! sanoi Natasha. — Aikoi koko illan istua täällä, ja silloin… Varmaankin oli tärkeitä asioita, kun jätti kaikki ja matkusti. Etkö sinä, Vanja, tiedä, mitä se olisi? Etkö ole jotain kuullut?
— Herra hänet ties. Hänhän aina vaan rahaa ansaitsee. Kuulin kerrottavan, että hän ottaa täällä Pietarissa osaa johonkin urakoitsemiseen. Emmehän me Natasha, semmoisia ymmärrä.
— Tietysti emme ymmärrä. Alesha kertoi eilen, jostain kirjeestä.
— Kaiketi joku ilmoitus. Kävikö Alesha täällä?
— Kävi.
— Aikaiseenko?
— Kahdentoista aikana; hän, näes, nukkui pitkään. Istui täällä. Minä käskin hänet Katarina Feodorovnan luo; eihän sopine olla käymättä, Vanja?
— Eikös hän itse aikonut sinne mennä?
— Kyllä hän itsekin aikoi…
Natasha aikoi vielä jotain lisätä, mutta äkkiä vaikeni. Minä katsoin häneen ja odotin. Kasvonsa olivat surulliset. Olisin kysynyt häneltä syytä, mutta toisinaan ei hän sietänyt kyselemistäkään.
— Kummallinen poika hän on, sanoi Natasha, hiukan vääristäen suutaan ja koettaen välttää katsettani.
— Kuinka niin? Oliko välillänne jotain?
— Eikä, niin vaan… Olihan hän lempeäkin… Mutta…
— Nythän ovat hänen surunsa ja puuhansa kaikki loppuneet, sanoin.
Natasha katsoi minuun pitkään ja tutkivasti. Ehkäpä hänkin tahtoi sanoa minulle: "eipä hänellä ole ennenkään ollut paljoa surua ja puuhaa"; mutta hän oli huomaavinaan sanoissani saman ajatuksen. Hän pahastui ja vaikeni.
Kohta hän kumminkin tuli taas puheliaaksi ja ystävälliseksi. Tällä kerralla oli hän erittäin lempeä. Istuin luonansa yli tunnin ajan. Hän oli hyvin levoton. Ruhtinasta hän pelkäsi. Muutamista kysymyksistään tulin huomanneeksi, että hän niin mielellään olisi tahtonut saada varman tiedon siitä, minkä vaikutuksen hän oli eilen tehnyt ruhtinaaseen. Käyttäytyikö hän sopivasti? Eikö hän liian huomattavasti ilmaissut ruhtinaalle iloansa? Eikö ollut liian loukkaantuva? Taikka päinvastoin, liiaksi alentuvainen? Ettei ruhtinas luulisi hänestä pahaa! Ettei vaan nauraisi hänelle! Ettei vaan halveksisi häntä!… Tämä ajatus sai hänen poskensa hehkumaan kuin tulessa.
— Tarvitseeko olla noin levoton vain sen vuoksi, että kehno ihminen voi jotain luulla? Antaa hänen luulla! sanoin Natashalle.
— Minkä vuoksi hän on kehno? kysäsi Natasha.
Natasha oli epäilevä, mutta samalla puhdassydäminen ja avomielinen. Hänen epäilyksensä lähti puhtaasta lähteestä. Hän oli ylpeä, jalon ylpeä, eikä voinut sietää, että se, mitä hän piti yläpuolla kaiken muun, olisi hänen kuultensa tullut pilkatuksi. Halpamielisen ihmisen halveksumiseen hän tietysti olisi vastannut halveksumisella, mutta olisi kumminkin koko sydämmellään kärsinyt, jos ken tahansa olisi ivannut sitä, joka hänen silmissään oli kohonnut yli kaikkia muita. Se ei suinkaan tullut tahdon lujuuden puutteesta. Osaksi se johtui vähästä maailman tuntemisesta, tottumattomuudesta tuntemaan ihmisiä, suljetun elämän viettämisestä. Koko elämänsä ajan oli hän viettänyt yksinäisyydessä, tuskin koskaan muutoin. Ja sitten, kaikkein rehellismielisimmän ihmisen ominaisuus, jonka hän ehkä oli isältänsä perinyt — kehua ihmistä, jyrkästi pitää häntä parempana, kuin hän todellisuudessa olikaan, innoissaan liioitella tämän hyviä ominaisuuksia — se ominaisuus oli hänessä suuresti kehittynyt. Raskaalta tuntuu semmoisille ihmisille tuntea jälkeen päin pettymystä; ja sitäkin raskaammalta, kun tuntee itsensä syylliseksi. Miksikä odottaa enempää, kuin mitä voidaan antaa? Ja juuri semmoisia ihmisiä voi milloin tahansa kohdata tuollainen pettymys. Hyvä, jos he istuvat rauhassa erillään muusta maailmasta; olenpa huomannut, että he mieltyvät niin tuohon yksinäisyyteensä, että kokonaan alkavat karttaa ihmisten seuraa. Sen lisäksi oli Natasha saanut kokea monet onnettomuudet, paljon solvauksia. Hän oli jo kokonaan sairas olento, eikä häntä sovikaan syyttää, jos minun sanoissani muuten mitään syytöstä onkaan.
Minulla oli kiire ja aloin tehdä pois lähtöä. Natasha hämmästyi ja oli melkein käydä itkemään sen tähden, että lähden pois, vaikkei hän koko käyntini aikana osottanut minulle mitään erityistä hellyyttä, olipa päinvastoin ikäänkuin tavallista kylmempi. Hän suuteli minua hellästi ja katsoi jotenkin kauan silmiini.
— Kuules, sanoi hän, — Alesha oli tänään kovin leikillinen, oikeinpa kummastutti minua. Hän oli hyvin kohtelias, nähtävästi hyvin onnellinen, mutta tuli tänne semmoisena perhosena, oikeana keikarina, yhä vain katseli itseään peilissä. Mitenkä hän lienee nyt hyvin kursailematon … ei pitkään viipynytkään; Ajatteles: konvehteja toi minulle!
— Konvehtejako? No, sehän oli herttaisesti ja suorasukaisesti tehty. Ah, mimmoisia te olette kumpikin! Nyt jo alkavat seurata, mitä kumpikin milloinkin tekee, rupeavat urkkimaan, rupeavat toistensa kasvojen piirteitä tutkimaan, niistä salaisia ajatuksia lukemaan (ettekä kumminkaan niistä mitoisen mitään ymmärrä!) Hän on vielä mukiinmenevä. Hän on entisekseen iloinen, kuten koulupoika konsanaan. Mutta sinä, sinä!
Tällä lailla aina, kun Natasha milloin muutti puheen aiheen tai joskus valitti minulle Aleshan käytöstä, tahi pyysi selitystä jossain asiassa, jota ei ymmärtänyt, taikka ilmoitti minulle jonkun salaisuuden, toivoen, että minä puolesta puheesta ymmärtäisin asiansa, niin, muistan hyvin, hän aina katsoi minuun, näyttäen valkoset hampaansa, ja ikäänkuin rukoillen, että minä välttämättömästi ratkaisisin asian jollain tavoin niin, että samassa hän voisi tuntea helpoituksen mielessään. Mutta muistan myöskin, että minä tällöin aina tulin puhuneeksi, muka, totisella ja ankaralla äänellä, niinkuin olisin jotakin torunut, ja se tuli aina tahtomattani, mutta ainaluonnistui. Totisuuteni ja ankaruuteni olivat paikallaan, näyttivät vastaan sanomattomilta, sillä tunteehan ihminen joskus vastustamatonta halua, että häntä joku nuhtelisi. Natasha ainakin tuli toisinaan siitä hyvin lohdutetuksi.
— Ei, katsos, Vanja, pitkitti hän, pitäen toisen kätensä olkapäälläni, toisella kädellään puristaen minun kättäni, katsoen mietiskelevästi silmiini, — minusta tuntui, ettei hän nykyistä asemaa oikein täydelleen käsittänyt … hän näytti minusta jo semmoiselta mieheltä, — näes, niinkuin olisi ollut kymmenen vuotta naimisissa, mutta aina vielä kohtelias mies vaimolleen. Eikö se ole liian varhaista?… Hän ilveili, nauroi, mutta niin, että tuo kaikki oli ikäänkuin noin vaan minulle, osiksi vain kuului minuun, eikä niin, kuten ennen… Kovaa kiiruutta piti hän Katarina Feodorovnan luo… Minä puhelen hänelle, mutta hän ei kuuntelekaan, tai alkaa puhua muusta asiasta, tiedäthän, hän osotti tuommoista joutavan päiväistä suuren maailman käytöstapaa, josta me sinun kanssasi häntä koetimme vieroittaa. Sanalla sanoen, oli tuommoinen … vieläpä ikäänkuin välinpitämätön… Mutta mitä minä nyt taas! Jopa läksin latelemaan, jo taas aloin! Ah, kuinka me kaikki olemme vaativaisia, Vanja, mimmoisia juonittelevia despootteja! Nyt vasta sen huomaan! Emme anna anteeksi joutavanpäiväistä muutosta kasvojen ilmeessä, vaikkapa hänellä, ties Herra, mikä tuon muutoksen saattoikaan! Sinä olit oikeassa, Vanja, äsken toruessasi minua. Minähän se yksin olenkin syypää kaikkeen! Itse luomme itsellemme katkeruutta ja sitten sitä valitamme… Kiitos sinulle, Vanja, sinä lohdutit minua. Ah, jospa hän tänään tulisi! Mitä! Liekö vielä vihanen äskeisestä.
— Joko te ehditte riidellä? huudahdin kummastuksella.
— En antanut merkkiäkään! Olin vain hiukan suruinen, ja iloisesta hän äkkiä muuttui mietiskeleväksi ja, niin minusta tuntui, hyvin kylmästi sanoi hyvästin. Minä lähetän kutsumaan häntä. Tule sinäkin, Vanja, vielä tänään.
— Aivan varmaan, jos vain ei eräs asia pidätä.
— No niin — mikä asia se olisi?
— Sainpahan sitoontuneeksi! Mutta muuten ehkä todella tulen.
Täsmälleen kello seitsemän jouduin Maslobojevin luo. Hän asui Kuutospuotisessa, pienen talon sivurakennuksessa, jotenkin siivottomassa kolmikamarisessa asunnossa, mikä muuten oli tavallisen hyvästi sisustettu. Saattoipa huomata jonkunlaista varallisuuttakin ja samalla mitä suurinta taloudellisen järjestyksen puutetta. Minulle avasi oven hyvin sievä tyttö, ijältään yhdeksäntoista seutuvissa, hyvin yksinkertaisesti, mutta samalla hyvin miellyttävästi puettu, hyvin siisti; silmänsä olivat hyvin lempeät ja iloiset. Heti arvasin, että tämä juuri olikin se samainen Aleksandra Semenovna, josta Maslobojev tuonoin minulle sivumennen mainitsi, maanitellen minua tutustumaan tämän kanssa. Tyttö kysäsi, ken olen, ja, kuultuansa nimeni, sanoi, että Maslobojev minua odottaa, mutta nyt nukkuu kamarissaan, minne heti saattoikin minut. Maslobojev nukkui oivallisella, pehmeällä sohvalla likasen sinellinsä alla, kulunut nahkatyyny päänalaisena. Unensa oli hyvin herkkä; kun vain pääsimme sisään, mainitsi hän samassa nimeni.
— Ahaa! Sinäkö? Olen odottanut. Juuri näin unissani, että sinä tulit ja minua herätit. Siis jo on aika. Lähdetään.
— Mihinkä lähdetään?
— Rouvan luo.
— Millaisen? Miksi?
— Rouva Bubnovan luo ja siksi, että häntä hiukan höyhentäisin.Ja millainen kaunotar hän on? lausui ivalla Maslobojev kääntyenAleksandra Semenovnaan, oikeinpa suudellen sormipäitäänmuistellessaan rouva Bubnovia.
— No, joko alkaa, kaikkeapa! lausui Anna Semenovna, pitäen välttämättömänä velvollisuutena hiukan suuttua.
— Etkö tunne? Tutustu, veliseni: Aleksandra Semenovna, sinulle saan esittää tässä kirjallisuus-kenraalin; semmoisia saa vain kerran vuodessa ilmaiseksi katsoa, muina aikoina vain rahan edestä.
— No, luuli hupsun löytävänsä minussa. Älkää suinkaan te häntä uskoko, hän yhä pilkkaa minua. Mikä kenraali he olisivat?
— Sitähän minä teille selitänkin, että hän on eriskummallinen kenraali. Ja sinä, teidän ylhäisyytenne, älä luule meitä tyhmiksi; me olemme paljon viisaampia, kuin ensi näkemältä näytämmekään.
— Älkää kuunnelko häntä! Alati häpäisee hyvien ihmisten aikana, mokomakin! Vaikkapa veisi jolloinkin teatteriin!
— Rakastakaa, Aleksandra Semenovna, kotiväkeänne… Ette toki ole unohtanut, mitä tulee rakastaa? Ettehän vain unohtanut sitä sanaa, jonka teille opetin?
— Tietysti en unohtanut. Mitälieneekinjoutavanpäivästä.
— No, mikä sana se oli?
— Häpäisisinkö itseni vieraan aikana. Se ehkä merkitsee jotain ilkeätä. Ennen kuivukoon kieleni, kuin sanon sen.
— Siis olette unohtanut?
— Enpäs unohtanutkaan: penat!… Rakastakaa omia penattejanne … semmoisia tuo keksii! Kenties ei ole mitään penattia ollutkaan; ja miksikä niitä rakastaa? Valehtelee vain.
— Sen sijaan rouva Bubnovalla…
— Hyi sinuas, tuon Bubnovan kanssa… Aleksandra Semenovna pakeni kovasti harmistuneena.
— Jo on aika! Lähdemme! Hyvästi, Aleksandra Semenovna!
Läksimme huoneesta.
— Näes, Vanja, ensiksi otetaan tuo ajuri. Näin. Sitten toiseksi, kun minä tuonnoin erkanin sinusta, sain vielä tietää yhtä ja toista, enkä vain arvailemalla, mutta varmasti. Minä viivyin Hirvisaarella vielä kokonaisen tunnin. Tuo möhömaha — on suuri lurjus, siivoton, ilettävä; sillä on monenlaisia kujeita ja pirullisia pyyteitä. Tuo Bubnova jo on kauan aikaa tunnettu joistakin kepposistaan samaan suuntaan. Viime päivinä oli hän erään kunniallisesta kodista olleen tytön tähden joutumaisillaan kiikkiin. Tuo harsopuku, johon hän puetti tuon orpotytön (taannoin sinä siitä kerroit) ei antanut minulle rauhaa, sillä minä olin ennen jo vähän asiasta kuullut. Äsken minä sain vähän lisätietoja, sattumalta kylläkin, mutta nähtävästi oikeita. Kuinka vanha on tyttö?
— Kasvoista päättäen ehkä kolmentoista.
— Ja kasvultaan vähemmän. Niin se on. Milloin sanoo yksitoista, milloin viisitoista. Ja kun tyttö paralla ei ole turvaa, ei omaisia, niin…
— Olisikohan mahdollista?
— Mitäs sinä luulit? Ei suinkaan vain säälin tähden Bubnova olisi orpoa hoitoonsa ottanut. Ja kun nyt tuo möhömaha alkoi siellä käydä, niin en enää asiaa yhtään epäile. Möhömaha tapasi Bubnovan aamulla. Ja tuolle Sisobrjuhan tolvanalle on luvattu kaunis vaimo, upseerin tai virkamiehen rouva. Mokomat juopot kauppiaan pojat pitävät semmoisista — virka ja asema on heille pää-asia. Se on, kuten muistat latinan kieliopissa sanottavan: merkitys on päätettä tärkeämpi. Mutta saattaa olla, että minä olen vielä taannoisessa humalassa. Mutta Bubnovan minä en salli moisia asioita harjoittaa. Hän tahtoo poliisinkin pettää, mutta äläppäs! Sen vuoksi minä säikytän hänet, niin kuin hän tietää, että minä entiseltään … no, ja niin poispäin, ymmärräthän?
Olin kovin hämmästynyt. Kaikki nuo tiedot tekivät minut levottomaksi. Minä yhä pelkäsin, että myöhästyisimme, ja kiirehdin sen vuoksi ajuria.
— Ole huoleti, on ryhdytty varokeinoihin, sanoi Maslobojev. —Siellä on Mitroshka. Sisobrjuhov saa hänelle suoriutua rahallaan,mutta möhömaha — selkänahallaan. Asiasta on jo ennen niin sovittu.No, ja Bubnova jää minun osakseni… Sillä hän älköön uskaltako…
Jouduimme perille ja pysähdyimme kahvilan eteen; mutta miestä, joka kantoi Mitroshkan nimeä, ei kahvilassa ollut. Käskettyämme ajurin odottamaan kahvilan edessä, läksimme Bubnovalle. Mitroshka odotti meitä portilla. Ikkunoista näkyi kirkas valo, sisältä kuului Sisobrjuhovin humalainen, leveä nauru.
— Siellä he ovat kaikki; neljännestunnin ovat jo olleet, ilmoittiMitroshka. — Nyt on paras aika.
— Sopiiko meidän sinne mennä? kysäsin.
— Vieraiksi menemme, sanoi Maslobojev, — emäntä tuntee minut; tuntee hän Mitroshkankin. Tosin ovet kaikki kyllä on lukittu, mutta ei meiltä.
Maslobojev koputti hiljaa portille, joka samassa aukenikin. Talonmies, joka aukasi portin, antoi salamerkin Mitroshkalle. Astuimme äänettömästi pihaan; talossa ei kukaan kuullut tuloamme. Talonmies johti meidät rapuille ja koputti ovelle. Kuului tiedustelu, ken olisi; talonmies sanoi olevansa yksin — "asiaa on muka". Ovi avattiin ja me kaikki astuimme samassa sisään.
Talonmies katosi.
— Ai, ken se? huudahti humalainen ja pörröinen Bubnova seisten ahtaassa eteisessä kynttilä kädessä.
— Ken? Ettekö te, Anna Trifonovna, tunne armaita vieraitanne? sanoiMaslobojev. — Kuka muu se olisi kuin me itse … Filip Filipitsh!
— Ah, Filip Filipitsh! Tekö se olettekin …vieraista parhain… No, kuinkas te … minä … no, ei hätää … käykää tänne.
Muori oli kokonaan hämmästynyt.
— Mihin tänne? Tässähän on seinä vastassa… Ei niin, mutta ottakaas meitä vastaan paremmin. Ryyppäämme teillä kylmää, kenties löytyy iloittajiakin?
Nyt pääsi emäntä entiselleen.
— Näin armaille vieraille maan alta haen; Kiinan valtakunnasta tilaan.
— Anna Trifonovna, kyyhkyläiseni, ensin pari sanaa: onko Sisobrjuhov täällä?
— On.
— Juuri häntä minä haenkin. Mitenkä hän, ryökäle, uskaltaa minutta rehvastella?
— Varmaankin on unehuttanut teidät. Jotakin hän vaan odotti; ehkä juuri teitä.
Maslobojev tyrkkäsi oven auki ja me astuimme huoneeseen, jossa oli kaksi ikkunaa, niillä geraniumikukkia, huonekaluina oli halpoja tuoleja ja pianorämä, kuten moisissa huoneissa tapaa olla. Eteisessä puhellessamme oli Mitroshka kadonnut. Sittemmin kuulin, ettei hän huoneeseen tullutkaan, vaan jäi odottamaan oven taa. Sittemmin sai hän avata oven. Aamupäivällä Bubnovan takana näkemäni pörröinen ja maalikasvoinen nainen oli Mitroshkan kummipari.
Sisobrjuhov istui puusohvalla pöydän takana. Pöydällä oli pari pulloa lämmintä samppanjaa ja pullollinen huonoa rommia, pullojen vieressä lautasella konvehtia, leivoksia ja pähkinöitä. Pöydän luona istui niinikään noin neljänkymmenenvuotias, rokonrikkoma, mustaan silkkipukuun puettu, pronssirannerenkailla ja rintasolilla koristettu ilettävä naisolento. Tämä oli olevinaan upseerin rouva. Sisobrjuhov oli humalassa ja hyvin tyytyväinen. Hänen möhömahaista toveriaan ei ollut huoneessa.
— Kas, sillä tavoin ihmiset tekevät! huusi Maslobojev kohti kurkkua, — ja Dussoon vielä kutsuu!
— Filip Filipitsh, mistä tämä kunnia? sopersi Sisobrjuhov ilostuneena nousten meitä tervehtämään.
— Juopotteletko?
— Suokaa anteeksi.
— Älä siinä anteeksi pyytele, pyydä vieraaksi kestiin. Tässä toin ystäväni muassani.
Maslobojev viittasi minuun.
— Hyvin hauskaa, se tahtoo sanoa: pidän onnena tutustua… Khi!