— Kas vaan, onko tuokin olevinaan samppanjaa! Hapankaljaa tuo on.
— Älkäähän moittiko.
— Et varmaan uskalla Dussoon nokkaasikaan näyttää, ja muita vielä muka kutsuu sinne!
— Vast' ikään hän kertoi, että on käynyt Pariisissa, puuttui puheeseen naikkonen. — Valehteli tietysti!
— Fedosja Titishna, älkää tehkö minulle vääryyttä. Kävin. Matkustin sinne.
— Mokomakin moukka olisi muka käynyt Pariisissa.
— Olen kuin olenkin. Karp Vasiljitshin kera siellä kuraasia näytimme. Tunnettehan Karp Vasiljitshin?
— Vähät minä sinun Karp Vasiljitshistasi.
— No niin … asia oli poliitillista laatua. Hänen kanssaan me siellä Pariisissa madam Joubertilla englantilaisen seinäpeilin särimme.
— Minkä säritte?
— Seinäpeilin. Se oli koko seinän levyinen ja kattoon ulettui. Karp Vasiljitsh oli niin humaltunut, että madam Joubertille venättä puhui. Asettui peilin viereen ja nojasi siihen. Silloin Joubert sanoo hänelle, ranskaksi tietysti: "peili maksaa seitsemän sataa frangia, älä säre!" Karp hymyilee ja katsoo minuun; minä istun sulotar sivullani, ei mokoma turpa, kuin tämä tässä, mutta oikea hempsukka. Karp sanoo: "Stepan Terentjitsh, hoi Stepan Terentjitsh! Otatko puolella osaa?" Minä sanoin: olkoon menneeksi. Silloin Karp iskee moukarinyrkillään peiliin ja helinä vaan kävi huoneessa. Peilin palaset lentelivät ympäri huonetta. Joubert päästi pahan öläkän, aikoi pieksää Karpin. "Sinä sekin rosvo, missä luulet olevasi" — tietysti omalla ranskallaan torui. Karp vastaa: "Sinä, sanoo, madam Joube, ota raha, mutta luontoani vastaan älä asetu", ja samassa kuusisataaviisikymmentä frangia lukee pöytään. Puolisataa tingimme pois.
Samassa kuului kauhea, läpitunkeva huuto jostain parin, kolmen huoneen takaa. Minä vavahdin ja myöskin huudahdin. Minä tunsin äänen — se oli Helenan.
Heti tuon valittavan kiljahduksen jälkeen kuului huutoa, kiroilemisia, touhua, sekä sitten selvään kuuluvia, ankaroita korvapuusteja. Siellä varmaan Mitroshka jakoi oikeutta. Ovi temmaistiin äkkiä auki ja vaaleana, katse harhailevana, valkonen harsopuku murjottuna ja revittynä, tukka taistelussa kampaukselta irti päässeenä ja sotkuisena — semmoisena syöksyi Helena luoksemme. Seisoin oven vieressä, hän kiiruhti luokseni ja tarttui minuun. Huoneessa olijat hypähtivät seisoalle ja huudahduksia kuului kaikkialta. Helenan jälkeen ilmestyi ovelle Mitroshka, kiskoen tukasta möhömahaista vihollistansa, joka oli hyvin riepotellun näköinen. Mitroshka veti hänet kynnykselle ja heitti siitä vihollisensa huoneeseemme.
— Tuossa hän on! Ottakaa hänet! lausui Mitroshka hyvin tyytyväisenä.
— Kuules, sanoi Maslobojev, lähestyen rauhallisesti minua ja pannen kätensä olalleni, — ota ajurimme, ota tyttö ja vie asuntoosi, täällä sinulla ei ole enää mitään tekemistä. Huomenna järjestämme muut asiat.
Minä en odottanut toista kehoitusta. Tartuin Helenaa kädestä ja johdin hänet pois tästä luolasta. Sitä en tiedä, mitenkä asiat siellä sitten päättyivät. Meitä ei kukaan estellyt — emäntä oli kauhusta hämmästynyt. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei hän voinut panna esteitäkään. Ajuri odotti meitä ja kahdenkymmenen minutin kuluttua olin jo huoneessani.
Helena oli kuni puolikuollut. Aukasin hänen vaatteensa hakaset, ripoitin kasvoille vettä ja panin sohvalle. Hän sai kuumeen ja alkoi houria.
Tarkastelin hänen verettömiä huuliansa, vaaleita kasvojansa, mustaa, sileäksi kammattua ja voideltua ja nyt jo epäjärjestyksessä olevaa tukkaansa, pukuansa, jossa vielä oli punertavia nauhasolmuja — ja minulle kävi selväksi koko tuo ilkeä juttu. Tyttö parka! Tilansa tuli yhä pahemmaksi. En poistunut hänen luotaan ja päätin olla menemättä tänä iltana Natashan luo. Toisinaan aukaisi Helena pitkät, nuolimaiset silmäripsensä ja katseli minuun, katsoi pitkään ja tarkkaan, niinkuin olisi koettanut tuntea, ken olin. Vasta myöhään, noin yhden tienoissa yöllä nukkui hän. Minä nukuin siihen likelle lattialle.
Nousin ylös hyvin varhain. Yöllä olin herännyt melkein joka puolen tunnin kuluttua, lähestyin pientä vieras-parkaani ja katsoin häneen tarkkaan. Hän oli kuumeessa ja vähin houraili. Aamuyöstä hän kumminkin nukkui sikeään uneen. Se on hyvä merkki, ajattelin, mutta aamulla herättyäni päätin, ennenkuin tyttöparka heräisi, käydä hakemassa lääkärin. Tunsin erään lääkärin, elähtäneen, hyväsydämmisen vanhanpojan, joka saksalaisen taloudenhoitajattarensa kanssa oli ikimuistoisista ajoista asunut Vladimirskilla. Läksinkin hänen luoksensa. Hän lupasi kello kymmenen tulla sairasta katsomaan. Olisin niin mielelläni matkalla poikennut Maslobojevin luo, mutta luovuin siitä tuumasta — hän varmaan vielä nukkui eilisestä, sitä paitsi voi Helena herätä ja, kenties, minun poissa ollessani pelästyisi, huomattuaan olevansa yksinään minun huoneessani. Sairaudessansa hän helposti voi unohtaa, kuinka ja millä tavoin hän sinne joutui.
Astuttuani huoneeseen hän samassa heräsi. Menin luokseen ja kysyin varovasti, mitenkä hän voi. Hän ei vastannut, mutta katsoi eloisilla, mustilla silmillään minuun pitkään ja terävästi. Hänen katseestaan olin huomaavinani, että hän ymmärtää kaikki ja täydelleen muistaa asiat. Hän ei vastannut, ehkäpä siitä syystä, että tapansa oli aina ollut semmoinen. Eilenkin, samoin toissa päivänä luonani käydessään ei hän muutamiin kysymyksiini lausunut sanaakaan, alkoihan vain äkkiä pitkään ja terävästi katsoa silmiini, jossa katseessaan neuvottomuuden ja juron uteliaisuuden ohella oli myöskin jotain outoa ylpeyttä. Nytpä olin keksivinäni hänen katseessaan ankaruutta, vieläpä ikäänkuin luottamattomuuttakin. Aioin laskea käteni hänen otsalleen koetellakseni, oliko vielä kuumetta, mutta hän ääneti ja hiljaa työnsi kädellään käteni pois ja kääntyi minusta pois. Poistuin etemmäksi, etten enää häiritsisi häntä.
Minulla oli suuri vaskinen teekannu. Olin jo pitemmän aikaa käyttänyt sitä teekeittiön asemasta ja keitin siinä vettä. Polttopuita minulla löytyi, talonmies toi niitä kerrallaan aina viideksi päiväksi. Panin uunin lämpiämään, kävin hakemassa vettä ja asetin kannun tulelle. Pöydälle varustin teeastiat. Helena kääntyi ja katsoi uteliaana puuhiani. Kysyin häneltä, tahtoisiko hän jotain. Mutta taas hän kääntyi pois eikä vastannut mitään.
"Miksikä hän minulle vihoittelee?" ajattelin. "Kummallinen tyttö."
Lääkäri tuli lupauksensa mukaan kello kymmenen. Hän tarkasti sairaan kaikella saksalaisella tarkkuudella ja vakavasti rauhoitti minua, sanoen, että vaikka kuumetta onkin, ei kumminkaan mitään erinäistä vaaraa ole olemassa. Hän vielä sanoi, että tytöllä varmaan on toinen, pysyväinen tauti, jotain säännöttömän sydämmen tykytyksen tapaista, "mutta se pykälä tulee vaatimaan erityistä tutkimista, nyt ei tytöllä ole vaaraa." Hän määräsi sairaalle mikstuuria ja joitakin pulvereita, enemmän tavan kuin tarpeen vuoksi, ja heti alkoi kysellä, kuinka tyttö oli minulle joutunut. Samalla hän ihmetellen tarkasteli huonettani. Ukko oli hyvin puhelias.
Helena häntä hämmästyi, tempasi pois kätensä, kun hän koetteli valtimoa, eikä tahtonut näyttää kieltään. Kaikkiin hänen kysymyksiinsä ei tyttö vastannut sanaakaan, mutta koko ajan vain tarkkaan katsoi hänen kaulassaan riippuvaa suurta Stanislain ritarimerkkiä.
— Tytön varmaan kivistää päätä, huomautti ukko, — mutta mitenkä hän katsoo, miten hän katsoo!
En katsonut sopivaksi kertoa hänelle Helenasta, sanoen syyksi, että se on pitkä historia.
— Antakaa minulle tieto, jos tulee tarvis, sanoi hän pois lähtiessään. — Nyt ei ole mitään vaaraa.
Päätin pysyä koko päivän Helenan luona enkä jättää häntä, jos mahdollista, täydelliseen parantumiseensa asti, paitsi välttämättömimmissä asioissa. Mutta tietäen sen, että Natasha ja Anna Andrejevna voivat kovin kummastella odottaessaan minua turhaan, päätin vaikka Natashalle ilmoittaa kirjeellä kaupungin postissa, etten tänään tule hänen luonaan käymään. Anna Andrejevnalle ei sopinut kirjoittaa. Hän oli itse pyytänyt, etten minä enää milloinkaan lähettäisi hänelle kirjettä sen jälkeen, kun minä kerran ilmoitin kirjeellä Natashan sairaudesta. — "Ukko murjottaa vaan nähdessään kirjeesi", sanoi Anna Andrejevna, — "mielellään, miekkonen, tahtosi tietää, mitä kirjeessä on, mutta ei sovi kysyä, ei rohkene. Siitä onkin sitten pahalla päällä koko päivän. Ja sitä paitsi, isäseni, kirjeellä sinä vain ärsytät minua. No, mitä merkitsee kymmenkunta riviä? Haluttaisi kysyä tarkemmin, sinuapa ei olekaan." Sen vuoksi kirjoitinkin vain Natashalle, ja viedessäni lääkemääräystä apteekkiin, panin samalla tiellä kirjeenkin postiin.
Sillä aikaa nukkui Helena uudestaan. Unissaan hän hiukan valitti ja vavahteli. Lääkäri arvasi oikein: Helenan kivisti kovasti päätä. Toisinaan hän hiljaa kiljahti ja heräsi. Minuun hän katsoi harmissaan, niinkuin olisi huomaavaisuuteni häntä erittäin rasittanut. Täytyypä sanoa, että se minua kovin pahoitti.
Yhdentoista aikana tuli Maslobojev. Hän oli huolestunut ja hiukan hajamielinen; pariksi minutiksi vain pistäysi, jonnekin piti kovaa kiirettä.
— No, veliseni, minä odotin sinut tapaavani kyllä koruttomassa asunnossa, sanoi Maslobojev, katsellen ympärillensä, — mutta, totta sanoen, en luullut sinua löytäväni tämmöisessä laatikossa. Tämähän on laatikko, eikä asunto. No, tämä kaikki, sanokaamme, ei vielä mitään, mutta pahinta on se, että kaikki nämä puuhat estävät vain sinua työstäsi. Minä ajattelin tätä jo eilen Bubnovalle ajaessamme. Minä, näes, veliseni, luonnostani ja sosiaalisen asemani perusteella kuulun semmoisiin ihmisiin, jotka eivät itse tee mitään kunnollista, mutta muille lukevat lakia, että tekisivät. Nyt kuule: minä ehkä huomenna tai ylihuomenna tulen luonasi käymään, mutta sinä välttämättömästi käy minun luonani sunnuntai-aamuna. Siihen saakka, luullakseni, tämän tytön asia kokonaan päättyy; samalla minä puhun kanssasi oikein toden teolla, sillä sinut täytyy ottaa hyviin käsiin. Näin ei sovi elää. Eilen minä vain tein viittauksen sinulle, mutta nyt tulen sinulle loogillisesti asian esittämään. Niin, ja sanoppas lopultakin: mitä, pidätkö todellakin häpeällisenä asiana ottaa minulta rahaa joksikin ajaksi?
— Älähän riitele! keskeytin minä hänet. — Sano sen sijaan, mitenkä teillä asia eilen päättyi?
— Mitä siitä, sehän päättyi mitä parhaimmalla tavalla, ja tarkoitus on saavutettu, ymmärräthän? Nyt minulla ei ole aikaa. Pistäydyin vain sinulle ilmoittamaan, ettei minulla ole aikaa, enkä sinun asioistasi jouda huolehtimaan; kuules: sijoitatko sinä tytön jonnekin, vain aiotko pitää luonasi? Sillä sitä täytyy miettiä ja päättää.
— Sitä minä en vielä varmaan tiedä ja, täytyypä minun sanoa, odotin sinua neuvotellakseni kanssasi. No, millä perusteella esimerkiksi minä hänet pitäisin täällä?
— Heh, mitäpäs siitä, pidät palvelijanasi…
— Pyydän sinua puhumaan vain hiljemmin. Tyttö, vaikka sairas, on täydessä tunnossa, ja sinut nähtyään, huomasin minä, että hän ikäänkuin vavahti. Se osottaa, että hän muisti eilisen…
Minä kerroin nyt Maslobojeville Helenan luonteesta ja kaiken, mitä olin hänestä huomannut. Maslobojev kuunteli erittäin tarkkaan kertomustani. Lisäsin vielä, että ehkä sijoitankin tytön erääseen perheeseen, samalla hiukan kerroin myöskin Ichmenev-vanhuksista. Kummakseni tiesi Maslobojev jonkun verran Natashan asioista ja kysyttyäni, mistä hän sen tietää, virkkoi:
— Niin vaan; jo aikaa sitten satuin sivumennen kuulemaan; eräs asia johti siihen. Olenhan jo sinulle sanonut, että tunnen ruhtinas Valkovskin. Sen sinä teet hyvin, että viet tytön vanhusten luo. Onhan hän vain haittana sinulle. Sitten vielä: hänelle täytyy hankkia passi. Siitä älä huolehdi, sen otan minä toimittaakseni. Hyvästi, käy useimmin. Mitä, nukkuuko tyttö nyt?
— Kaiketi, vastasin minä.
Mutta tuskin oli Maslobojev lähtenyt, kun Helena samassa kutsui minua.
— Kuka se oli? kysyi hän. Äänensä vapisi, mutta nytkin loi hän minuun terävän ja ylpeältäkin näyttävän katseen. Muuten en osaa sitä määritellä.
Sanoin hänelle Maslobojevin nimen ja lisäsin, että juuri tämän miehen avulla minun onnistui vapauttaa hänet Bubnovalta, ja että Bubnova kovin pelkää Maslobojevia. Poskillensa heti nousi puna, mikä varmaankin oli muistelmien tuottama.
— Eikö tuo nainen koskaan tule tänne? kysäsi Helena, luoden minuun tutkivan katseen.
Kiiruhdin vakuuttamaan sitä hänelle. Hän vaikeni, tahtoi ottaa käteni kätöstensä väliin, mutta samassa, ikäänkuin katuen tekoaan, jätti käteni. "Ei voi olla mahdollista, että hän todella tuntisi minua kohtaan tuollaista vastenmielisyyttä", ajattelin. — "Tuollainen on hänen totuttu tapansa, tahi … tahi on tyttö parka saanut niin paljon kurjuutta kokea, ettei enää voi luottaa ainoaankaan ihmiseen maailmassa."
Määrätyn ajan kuluttua kävin noutamassa lääkkeet ja samalla pistäydyin tuttuun teeravintolaan, jossa toisinaan söin päivälliseni ja jossa minulle uskottiin velaksi. Kotoa lähtiessäni otin mukaani ruoka-astian, johon teeravintolasta otin kanasoppaa Helenan varalle. Hän ei tahtonutkaan syödä, ja soppa jäi joksikin ajaksi uuniin.
Annettuani Helenalle lääkkeen istuin työhöni. Luulin hänen nukkuvan, mutta äkkiä häneen katsahdettuani näin, että hän oli kohottanut päätänsä ja katsoi tarkkaan, kuinka minä kirjoitan. En ollut sitä huomaavinanikaan.
Viimein hän todellakin nukkui ja, minun suurimmaksi mielihyväkseni, nukkui rauhallisesti, ilman hourailua ja valittelemisia. Nyt sain aikaa miettiä muitakin asioitani; tietämättä syytä poissa olooni voi Natasha, ei vain pahastua siitä, etten tänään käynyt hänen luonaan, mutta vieläpä, ajattelin, voi kovin tulla pahoilleen välinpitämättömyydestäni juuri silloin, kun hän ehkä enin tarvitsisi minua. Hänellä sen lisäksi varmaan voi nyt olla joitakin puuhia, tahtoisi pyytää minua jotain avukseen tekemään, mutta minuapa, aivan kuin uhalla, ei olekaan.
Mitä taas tuli Anna Andrejevnaan, niin olin hyvin neuvoton, millä huomenna itseäni puolustaisinkaan. Ajattelin sinne ja tänne ja äkkiä tein päätöksen käydä kummassakin paikassa. Poissa oloni voi kestää vain kaksi tuntia. Helena nukkuu, eikä siis kuule lähtöäni. Nousin ylös, otin päällysnuttuni ja hattuni, mutta juuri, kun aioin lähteä, kutsui äkkiä minua Helena. Minä ihmettelin — olisikohan hän vain teeskennellyt nukkuvansa?
Tahdon tässä huomauttaa, että vaikka Helena oli osottavinansa, ettei hän tahtoisi puhua kanssani, niin kumminkin nuo hänen kutsumisensa, jotka tapahtuivat jotenkin tiheään, tuo hänen halunsa kääntyä puoleeni kaikessa, mistä ei saanut selkoa, se kaikki osotti päinvastaista ja, täytyypä minun tunnustaa, se oli minulle hyvin mieluistakin.
— Mihin te tahdotte antaa minut? kysäsi hän, kun menin hänen luoksensa.
Yleensä teki hän kysymyksiä noin vaan äkkiä, niin etten osannut niitä odottaakaan. Nyt en voinut kysymystään oikein käsittääkään.
— Äsken te puhuitte tuttunne kanssa, että te aiotte antaa minut johonkin taloon. Minä en tahdo minnekään.
Kumarruin tarkastaakseni häntä — hän oli taaskin kuumeessa, uusi kuumeen kohtaus oli taaskin tavannut hänet. Aloin lohdutella ja herätellä toiveita; vakuutin hänelle, että jos hän tahtoo jäädä luokseni, niin en anna häntä minnekään. Tätä puhuessani riisuin pois nuttuni ja hattuni. En voinut jättää häntä yksin, kun hän oli tämmöisessä tilassa.
— Ei, menkää vaan! sanoi hän heti huomattuaan, että tahdoin jäädä kotiin. — Minä tahdon nukkua; minä nukun kohta.
— Mitenkä sinä jäisit yksin?… sanoin neuvotonna. — Vaikka kyllähän minä varmaan kahden tunnin kuluttua tulen takaisin…
— No, siispä menkääkin. Muuten, vaikka minä olisin koko vuoden sairas, niin tulisiko teidän koko vuosi pysyä kotona.
Hän koetti hymyillä ja katsahti minuun jotenkin oudosti, ikäänkuin olisi koettanut taistella jotain hyvää tunnetta vastaan, joka pyrki esille hänen sydämmestänsä. Lapsi raukka! Hyvä, hellä sydämmensä ilmaisi olemassa olonsa, huolimatta kaikesta ihmisvieromisestaan ja näennäisestä paatumisestaan.
Ensiksi kiiruhdin Anna Andrejevnan luo. Hän odotti minua kuumeentapaisella kärsimättömyydellä ja otti vastaan moitteilla; hän oli kovin levoton. Nikolai Sergeitsh oli heti puolisen jälkeen lähtenyt ulos, mutta minne — se oli tietämätöntä. Minä aavistin, ettei mummo parka malttanut, vaan kertoi ukolle kaikki, jos kohtakin tapansa mukaan viittauksilla. Mummopa melkein tunnusti itsekin sen minulle, sanoen, ettei malttanut olla kertomatta miehelleen semmoista ilosanomaa, mutta että Nikolai Sergeitsh muuttui, kuten mummon sanat kuuluivat, pilveä synkemmäksi, ei virkkanut mitään, "oli vain vaiti, eikäpä edes kysymyksiini vastannut," ja äkkiä puolisen jälkeen nousi ja sen sitä näitkin. Tätä kertoessaan Anna Andrejevna miltei vapisi pelosta ja pyyteli minua, että odottaisin hänen kanssaan Nikolai Sergeitshin palausta. Minä tein esteitä ja sanoin melkein peruuttamattomasti, että ehkäpä minä en tule huomennakaan ja että juuri sen vuoksi nyt tulinkin, sanoakseni sen edeltäpäin. Nyt vähältä olimme riitaantua. Hän alkoi itkeä; moitti minua katkerasti ja pistelevästi ja vasta silloin, kun olin jo ovessa, hän äkkiä kävi kaulaani, puristi minua vahvasti molemmin käsin ja sanoi, etten vihastuisi häneen, "orpo parkaan", enkä pahastuisi hänen sanoistaan.
Natashan minä, vastoin odotustani, tapasin taas yksinään ja — kummallista, minusta tuntui, ettei hän ollenkaan ollut nyt tulostani niin iloinen, kuin eilen ja yleensä muilla edellisillä kerroilla. Näytti, kuin olisin jollain häntä harmittanut ja häirinnyt. Kysymykseeni: kävikö Alesha tänään? hän vastasi:
— Tietysti kävi, mutta oli vain vähän aikaa. Lupasi tänään illalla vielä tulla, lisäsi hän aivan kuin ajatuksissaan.
— Kävikö hän eilis-iltana?
— E — ei. Hänellä oli esteitä, lausui Natasha hyvin sukkelaan. —Entäs, mitenkä sinun asiasi ovat, Vanja?
Huomasin, että hän jostain syystä tahtoo sotkea puheemme ja kääntää sen toisaalle. Katsoin häneen tarkemmin; hän oli huomattavasti kiihtynyt. Mutta huomattuaan minun tarkkaan katsovan häneen, hän äkkiä ikäänkuin olisi vihastunut ja katsahti minuun niin voimakkaasti, kuin olisi aikonut minut katseellaan polttaa. Nyt taas on hänellä jokin katkera tuska, ajattelin, mutta hän ei vain tahdo minulle sitä ilmaista.
Vastaukseksi hänen kysymykseensä asioistani kerroin hänelle Helenan historian yksityiskohtineen. Hän oli hyvin huvitettu kertomuksestani, vieläpä se hämmästyttikin häntä.
— Jumalani! Ja sinäkin voit jättää sairaan yksinään! huudahti hän.
Selitin, etten ollut aikonut tulla ensinkään tänään hänen luonaan käymään, mutta luulin, että hän pahastuu ja että hän ehkä johonkin tarvitsisi minun apuani.
— Tarvitsisin, — lausui hän itsekseen, jotain mietiskellen, — ehkäpä tarvitsisinkin apuasi, Vanja, mutta jääköön toiseen kertaan. Kävitkö meidän kotona?
Kerroin hänelle käyntini.
— Niin, Jumala tietää, millä mielellä nyt isä ottaa vastaan kaikki nämät tiedot. No, toisekseen, mitäpä näissä on ottamistakaan…
— Kuinka niin, mitä on ottamista? kysäsin. — Tämmöinen suuri muutos on asioissa tapahtunut!
— Niin vaan… Mihinkä hän taas olisi mennyt? Silloin arvelitte hänen käyneen täällä luonani. Näetkös, Vanja, jos voit, tule luokseni huomenna. Kenties jotain sanonkin sinulle… Hävettää vain minua vaivata sinua; mutta nyt jos menisit kotiin vieraasi luo. Ehkä onkin jo pari tuntia kulunut siitä, kun kotoa läksit?
— Niin on. Jää hyvästi, Natasha. No, mutta miltä näytti tänäänAlesha?
— Mitäs Alesha, entisekseen… Oikeinpa ihmettelen sinun uteliaisuuttasi.
— Näkemiin asti, ystäväiseni.
— Hyvästi.
Hän tarjosi minulle kätensä jotenkin huolimattomasti ja kääntyi pois, välttääkseen minun viimeistä katsettani. Lähdin hänen luotaan jotenkin kummissani. Mutta kumminkin, ajattelin, onhan hänellä nyt, mitä miettiäkin. Asiat eivät ole leikin tekoa. Huomennapa itse ensiksi minulle kaikki kertoo.
Palasin kotiin jotenkin surullisena ja heti ovesta sisälle astuttuani hämmästyin hirveästi. Oli jo pimeä. Näin kumminkin Helenan istuvan sohvalla, pää painuksissa, ikäänkuin hän olisi ollut syvissä mietteissä. Minuun hän ei edes katsahtanutkaan, ikäänkuin olisi ollut horroksissa. Menin hänen luoksensa; hän jotain kuiskaili itseksensä. Eiköhän vain hourine? ajattelin.
— Helena, ystäväiseni, mikä sinun on? kysäsin istuen viereensä ja pannen käteni ympärillensä.
— Tahdon pois täältä… Tahdon mieluummin hänen luoksensa, lausuiHelena nostamatta edes päätään.
— Minne? Kenenkä luo? kysäsin kummastellen.
— Tuonne, Bubnovan luo. Hän aina sanoi, että minä olen velassa hänelle paljon rahaa, että hän hautasi äitini. Minä en tahdo, että hän toruisi äitiäni… Tahdon tehdä hänelle työtä ja kaikki hänelle suorittaa… Sitten lähden itse heiltä pois. Mutta nyt minä menen hänen luokseen.
— Rauhoitu, Helena, sinne et voi mennä, sanoin minä. — Hän rääkkää sinua; hän saattaa sinut turmioon…
— Saattakoon vaan, rääkätköön vaan, lausui Helena innokkaasti, — en minä ole ensimäinen; on toisia minua parempiakin, hekin kärsivät. Niin sanoi minulle kerjäläinen kadulla. Minä olen köyhä ja tahdon pysyä köyhänä. Kaiken ikäni pysyn köyhänä; niin käski minua äitini kuollessansa. Tahdon tehdä työtä… En tahdo näitä vaatteita kantaa…
— Huomenna minä ostan uudet. Minä tuon sinulle kirjasikin. Sinä asut minun luonani. Minä en anna sinua kellekään, jos niin itse tahdot; rauhoitu…
— Minä palkkaun palvelijaksi.
— Hyvä, hyvä! Rauhoitu nyt vaan, käy makaamaan, nuku!
Tyttö parka alkoi itkeä. Vähitellen muuttui itku tyrskinnäksi. En tietänyt, mitä tekisin; toin hänelle vettä, kastelin ohimojaan, päätään. Viimein kaatui hän sohvalle kokonaan hervotonna ja vilunpuistatukset alkoivat häntä taas piestä. Peitin hänet, millä suinkin voin, ja hän nukkuikin, mutta rauhattomasti, yhä vavahtaen ja heräten. Vaikk'en ollutkaan tänään kovin paljon kävellyt, olin kumminkin hyvin väsynyt ja päätin käydä levolle mahdollisimman varhain. Mieltäni vaivasivat raskaat huolet. Aavistin, että tulisin tämän tytön tähden saamaan paljon puuhia. Mutta eniten huolestutti minua Natasha ja hänen asiansa. Ja muutenkin, kuten nyt muistelen, olin harvoin niin synkällä mielellä, kuin sinä yönä nukkumaan käydessäni.
Heräsin sairaana, myöhään, kymmenen aikaan aamulla. Päätäni kivisti ja pyörrytti. Katsahdin Helenan tilalle — se oli tyhjä. Samalla kuului oikeanpuoleisesta kamaristani oudonlaista ääntä, ikäänkuin joku olisi rapisuttanut luutaa lattialla. Menin katsomaan… Helenalla oli toisessa kädessä luuta ja, kannattaen toisella kädellään koreata pukuaan, jota hän ei vielä kertaakaan ollut pois riisunut tuosta illasta saakka, lakasi hän lattiaa. Uunia varten varustetut puut oli ladottu nurkkaan, pöytä oli pyyhitty, teekannu puhdistettu; sanalla sanoen: Helena oli täysissä emännyyden puuhissa.
— Kuules, Helena, sanoin minä, — kuka sinua pakottaa lattiaa lakaisemaan? Minä en tahdo sitä, sinä olet sairas; tulitko minulle palvelijaksi?
— Kukas täällä lattian lakasee? vastasi hän nousten pystyyn ja suoraan katsoen minuun. — Nyt en ole sairas.
— Enhän minä sinua työhön ottanut, Helena. Sinä ikäänkuin pelkäisit, että minä soimaisin sinua, kuten Bubnova, että sinä elät luonani ilmaiseksi? Ja mistä sinä sait tuon pahanpäiväisen luudan? Minulla ei ollut luutaa, lisäsin katsoen häneen kummastuksella.
— Tämä on minun luutani. Minä sen toin tänne. Minähän vaarillekin täällä lattian lakasin. Luuta olikin ollut tuolla uunin alla siitä asti.
Palasin kamariini ajatuksissani. Voi olla, että tein väärin, mutta minusta niin vaan tuntui, että hänestä ikäänkuin olisi tuntunut raskaalta minun vierasvaraisuuteni ja että hän kaikin mokomin tahtoi osottaa minulle, ettei hän ilmaiseksi luonani asu. "Jos niin on, niin eihän se sitten ole äkäisen luonteen merkki?" ajattelin. Parin minutin kuluttua tuli hänkin ja istui ääneti eiliselle paikalleen sohvaan, tutkivasti katsoen minuun. Sillä aikaa minä keitin veden, valmistin teen, kaasin hänelle kupillisen ja annoin sen ynnä palasen valkeata leipää hänelle. Ne otti hän ääneti ja vastustelematta. Koko vuorokaudessa ei hän ollut melkein mitään syönyt.
— Kas, kun hyvän hameesikin likasit luudasta, sanoin hänelle, huomattuani suuren likatahran hameensa helmassa.
Hän tarkasti sitä ja äkkiä, suurimmaksi hämmästyksekseni, pani syrjään teekupin, otti, kuten näytti, verkkaan ja levollisesti molemmin käsin hameesta kiinni ja yhdellä nykäyksellä repäsi sen halki ylhäältä alas asti. Sen tehtyään loi hän minuun tuikean, säihkyvän katseensa. Kasvonsa olivat aivan vaaleat.
— Mitä sinä teet, Helena? huudahdin miltei vakuutettuna, että edessäni on mielipuoli.
— Tämä on huono hame, sanoi hän miltei tukehtuen mielen liikutuksesta. — Miksi te sanoitte, että se on hyvä? Minä en tahdo sitä kantaa, huudahti hän äkkiä hypähtäen paikaltaan. — Minä revin sen. Minä en pyytänyt tuolta vaimolta koreata pukua. Hän itse sen minulle antoi, väkisin antoi. Minä jo revin yhden hameen, revin tämänkin. Revin, revin, revin!…
Ja samassa hän alkoi raivolla repiä onnetonta hamettansa. Silmänräpäyksessä oli se miltei siekaleina. Kun hän oli työnsä päättänyt, oli hän hyvin vaalea, tuskin vain jaksoi pysyä paikallaan. Kummastellen katsoin tuollaista raivoa. Hän taas katsoi minuun uhkaavan vaativasti, ikäänkuin minäkin olisin jotain pahaa hänelle tehnyt. Mutta minäpä nyt tiesin, mitä oli tehtävä?
Päätin, pitemmältä viivyttämättä, jo tänä aamuna ostaa hänelle uuden puvun. Tähän villiin, paatuneesen olentoon täytyi hyvyydellä vaikuttaa. Hän katsoi niinkuin ei hän olisi koskaan nähnyt hyviä ihmisiä. Jos hän jo ennen, huolimatta kovasta rangaistuksesta, oli riekaleiksi repinyt ensimäisen tämänkaltaisen pukunsa, niin eikös hän vihaisi nykyistä pukuansa, joka hänelle muistutti vasta äskettäin elettyjä elämänsä hirmun hetkiä.
Vanhain vaatteiden kaupustelu-torilta saattoi saada huokealla hyvän ja yksinkertaisen puvun. Pula oli vain se, ettei minulla nyt ollut rahaa ensinkään. Mutta jo eilen, maata pannessani, olin päättänyt mennä erääseen paikkaan, josta toivoin saavani rahaa ja se olikin juuri samalla suunnalla, kuin kaupustelu-torikin. Otin hattuni, Helena seurasi tarkkaan liikkeitäni, tuntui, kuin olisi hän jotain odottanut.
— Suljetteko te taaskin minut? kysyi hän, kun minä otin avaimen, lukitakseni asuntoni, kuten olin eilen sekä toissapäivänä tehnyt.
— Ystäväiseni, sanoin minä, lähestyen häntä, — älä suutu siitä.Minä lukitsen sen vuoksi, ettei kukaan pääsisi tänne. Sinähän oletsairas, ehkä säikähdät. Ja, Herra ties, ken voisi tulla, ehkäpäBubnova päättää tulla tänne…
Sanoin tuon tahallani. Suljin hänet lukon taa, sillä en luottanut häneen. Minusta tuntui, että hän joskus saa päähänsä paeta minulta. Jonkun aikaa päätin olla varovaisempi. Helena oli vaiti, ja minä lukitsin oven tälläkin kertaa.
Tunsin erään kustantajan, joka jo kolmatta vuotta kustansi erästä moniosaista kirjaa. Häneltä minä sain usein työtä, kun milloin oli tarvis pikemmin ansaita jonkun verran rahaa. Hän maksoi säännöllisesti. Menin hänen luoksensa ja onnistuin saamaan etukäteen kaksikymmentä viisi ruplaa ehdolla, että vien hänelle viikon päästä hät'hätää kirjoitetun artikkelin. Toivoin voittavani aikaa romaanilleni. Tällä tapaa tein usein, kun välttämätön puute pakotti.
Rahat saatuani menin torille. Pian löysin siellä tutun mummon, joka myi vanhoja vaatteita. Kuvailin hänelle lähimmiten Helenan vartalon pituuden, ja kohta löysi mummo minulle vaalean, pumpulisen, aivan eheän, vasta vähäisen pidetyn puvun, jonka ostin hyvin huokealla. Samalla ostin Helenalle kaulavaatteenkin. Näistä maksaessani johtui mieleeni, että pitäisihän Helenalle saada jonkunlainen päällysnuttukin. Ilmat olivat kylmiä, eikä hänellä ollut minkäänlaista päällysnuttua. Mutta semmoisen ostamisen jätin toiseen kertaan. Helena oli niin herkkä pahastumaan, oli niin ylpeä. Herra tiesi, mitenkä hän ottaa vastaan tämän puvunkaan, huolimatta siitä, että minä vartavasten valitsin mahdollisimman yksinkertaisen, vaatimattomimman, kaikkein arkipäiväisimmän, mitä vaan voin saada. Ostin kumminkin vielä kaksi paria liinasukkia ja yhden parin villasukkia. Ne minä voin antaa sillä syyllä, että hän oli sairas, ja huoneessa oli kylmä. Hän tarvitsi myöskin alusvaatteita. Niiden oston kumminkin jätin siksi, kun tulen hänet paremmin tuntemaan. Sen sijaan jo kumminkin ostin verhot vuoteensa eteen, — se oli välttämätön esine ja voi tuottaa Helenalle suurta mielihyvää.
Nämät ostettuani palasin kotiin kello yksi. Oveni lukko aukeni melkein äänettömästi, eikä Helena siis samassa kuullut, että olin tullut kotiin. Huomasin hänen seisovan pöytäni luona selailemassa kirjojani ja papereitani. Nähtyänsä minut sulki hän äkkiä kirjan, jota oli lukenut, ja punastuneena siirtyi pois pöydän luota. Katsahdin lukemaansa kirjaa — se oli ensimäinen romaanini, joka oli tullut painosta eri kirjana ja jonka nimilehdellä oli nimeni painettuna.
— Teidän poissa ollessanne tänne joku pyrki! lausui hän semmoisella äänellä, ikäänkuin olisi uhitellut minulle — miksi muka lukitsin oven.
— Olisikohan se ollut lääkäri? kysäsin. — Etkö sinä virkkanut hänelle mitään, Helena?
— En.
En puhunut siitä enempää, otin nyytin, päästin sen auki ja otin sieltä ostamani puvun.
— Kas tässä, Helena, ystäväiseni, sanoin lähestyen häntä, — tuollaisissa repaleissa, kuin nyt on päälläsi, ei sovi käydä. Ostin sen vuoksi sinulle tämmöisen arkipuvun, hyvin huokean, ei siis sinun tarvitse siitä ollenkaan huolehtia; se maksaa vain yhden ruplan ja kaksikymmentä kopekkaa. Kanna terveydeksesi.
Laskin puvun viereeni. Hän sävähti punaiseksi ja silmät suurina katsoi minuun jonkun aikaa.
Hän oli hyvin kummastunut ja sen lisäksi, kuten minusta näytti, jokin häntä suuresti hävetti. Mutta jotain lauhkeata, hellää loisti hänen silmistänsä. Huomattuani hänen pysyvän vaiti, käännyin minä pöytään päin. Ostokseni nähtävästi hämmästytti häntä. Mutta ponnistaen voimansa voitti hän itsensä ja istui silmät maahan luotuina.
Päätäni kivisti ja huimasi yhä kovemmin. Raitis ilmakaan ei ollut auttanut yhtään. Siitä huolimatta täytyi lähteä Natashan luo. Levottomuuteni hänen vuoksensa ei vähentynyt eilisestä, päinvastoin se kasvoi yhä suuremmaksi. Äkkiä olin kuulevinani, että Helena mainitsi nimeäni. Kysäsin, mitä hän sanoi.
— Kun te milloin menette, älkää lukitko ovea! lausui hän katsoen syrjään ja sormellaan raapien sohvan reunanauhaa, niinkuin olisi kokonaan kiintynyt tuohon työhön. — Minä en mene teiltä minnekkään.
— Hyvä on, Helena, olkoon niin. Mutta jos joku outo tulee? EhkäHerra ties, kuka!
— Jättäkää avain minulle, minä lukitsen oven täältä sisältä, ja jos joku koputtaa, sanon: "ei ole kotona."
Hän katsoi minuun veitikkamaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kas, niin yksinkertainen asia se on!"
— Kuka teidän pyykkinne pesee? kysäsi hän äkkiä, ennenkuin ehdin hänelle sanoa mitään.
— Eräs, tässä talossa asuva vaimo.
— Minä osaan pestä pyykkiä. Mistäpäs te eilen toitte ruuan?
— Ravintolasta.
— Osaan minä ruokaakin valmistaa. Minä tahdon valmistaa teille ruuan.
— Älähän nyt, Helena; mitäpä sinä osaisit valmistaa? Et nyt puhu oikein.
Hän vaikeni ja katsoi alas. Nähtävästi hän pahastui huomautuksestani.Kului ainakin kymmenen minuttia; olimme kumpikin vaiti.
— Soppaa, sanoi hän äkkiä, nostamatta päätään.
— Mitä? Mitä soppaa? kysäsin kummastuksella.
— Osaan minä valmistaa soppaa. Minä keitin sitä äidille, kun hän oli sairas. Kävin torilla ostoksillakin.
— Näes nyt, Helena, näetkös nyt, kuinka sinä olet ylpeä, sanoin hänelle mennen luoksensa ja istuen viereensä sohvalle. — Minä teen sinulle, kuten sydämmeni käskee. Nyt olet sinä yksin, olet sukulaisitta, omaisitta, onneton. Minä tahdon sinua auttaa. Niinhän sinäkin auttaisit minua, jos minä olisin avun tarpeessa. Mutta sinä et tahdo asiaa niin ymmärtää ja sinusta tuntuu vaikealta ottaa minulta yksinkertaisinta lahjaa vastaan. Sinä samassa tahdot siitä maksaa, tehdä sen vuoksi työtä, niinkuin minä olisin mikäkin Bubnova ja soimaisin sinua. Jos on niin, on se sinulta pahasti tehty.
Hän ei vastannut, huulensa vavahtelivat. Näytti, että hän tahtoi jotain minulle vastata; siitä huolimatta oli hän vaiti. Nousin ylös lähteäkseni Natashan luo. Tällä kertaa jätin Helenalle avaimen sanoen, että jos joku tulee ja kolkuttaa, hän virkkaisi äänensä ja kysyisi, ken siellä on. Olin täydellisesti vakuutettu, että Natashalle oli tapahtunut jotain hyvin pahaa, mutta että hän jonkun aikaa salaa sen minulta, kuten usein ennenkin oli tapahtunut. Kaikessa tapauksessa päätin nyt pistäytyä vain pikkuseksi aikaa, muuten voin ärsyttää hänet tungettelevaisuudellani.
Niinpä olikin. Taaskin hän otti minut vastaan tyytymättömyydellä ja ankaralla katseella. Olisi pitänyt heti lähteä, mutta jalkani eivät enää tahtoneet kantaa.
— Pistäydyin luoksesi hetkiseksi, Natasha, aloin puheeni, — tahtoisin neuvotella, miten menettelisin vieraani kanssa?
Kerroin samassa Helenan asian kokonaan. Natasha kuunteli minua ääneti.
— Enpä tiedä, mitä sinulle neuvoisin, Vanja, vastasi hän. — Kaikesta huomaa, että tyttö on mitä kummallisin olento. Ehkä hänelle on tehty kovin paljon vääryyttä, kovin säikytetty. Anna hänen ainakin parantua. Tahdotko sinä tarjota häntä vanhemmilleni?
— Tyttö aina vaan sanoo, ettei hän luotani lähde minnekään. Ja Herra ties, mitenkä hänet sielläkään vastaan otettaisiin, en siis tiedä, mitä tekisin. No, ystäväiseni, mitenkäs sinä? Et eilen liene ollut kokonaan terve? kysäsin arasti.
— Niin … minulla nytkin tuntuu päätä kivistävän, vastasi hän hajamielisesti. — Etkö ole tavannut ketään meidän omista?
— En. Huomenna menen käymään. Onhan huomenna lauantai…
— Miksikä sitä kysyt?
— Illalla tulee ruhtinas…
— Entäs sitten? Minä en ole sitä unohtanut.
— Ei, niinhän minä vaan…
Hän pysähtyi suoraan eteeni ja katsoi silmiini pitkään ja tarkasti. Hänen katseessaan oli jotain päättäväisyyttä, jotain jäykkyyttä, jotain kuumeen tapaista, sairaloista.
— Tiedätkös, Vanja, sanoi hän, — ole hyvä, mene pois, sinä niin kovin häiritset minua.
Nousin tuolilta ja sanomattomalla kummastuksella katsoin häneen.
— Ystäväiseni, Natasha! Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut? huudahdin minä pelästyneenä.
— Ei ole mitään tapahtunut! Huomenna saat kaikki, kaikki tietää, mutta nyt minä tahdon olla yksin. Kuuletko, Vanja: mene nyt heti. Minun on niin vaikeata, niin raskasta nähdä sinua!
— Mutta sanohan minulle toki…
— Kaikki, kaikki huomenna kuulet! Oi, Jumalani! Menetköhän sinä?
Läksin. Olin niin hämmästynyt, että tuskin itseni muistin. Mavra kiiruhti jälkeeni porstuaan.
— Mitä, onko hän vihainen? kysäsi Mavra. — Minä en uskalla lähestyäkään.
— Mikä hänelle on tullut?
— Se, etteimeidänherra ole kolmeen päivään nokkaansakaan täällä näyttänyt.
— Kuinka, kolmeen päivään? kysäsin ihmeissäni. — Natashahan itse eilen sanoi, että hän eilen aamulla kävi ja lupasi eilen illallakin tulla…
— Miten illalla! Ei hän käynyt aamullakaan! Johan sinulle sanoin, ettei kolmeen päivään ole silmiään näyttänyt. Oikeinko todella Natasha itse sanoi, että hän kävi eilen aamulla?
— Niin Natasha sanoi.
— No, virkkoi Mavra miettivänä, — se merkitsee, että asia koski häneen kipeästi, kun hän ei tahdo sinullekaan tunnustaa, ettei Alesha täällä käynyt. Mokomakin mies!
— Mitä tämä sitten oikeastaan merkitsee! huudahdin minä.
— Kas se on semmoista, etten minä ollenkaan tiedä, mitä tehdä Natashaa auttaakseni, pitkitti Mavra, levittäen kätensä. — Jo eilen lähetti hän minut Aleshan luo, mutta kahdesti palautti tieltä takaisin. Mutta tänäänpä ei enää tahdo kanssani puhuakaan. Vaikka sinä edes kävisit tuon mokoman luona. Minä en uskalla poistua Natashan luota.
Kiiruhdin rapuista alas muistamatta, kuinka tulinkaan.
— Tuletko illalla meille? huusi Mavra jälestäni.
— Sittenpähän nähdään, vastasin mennessäni. — Minä ehkä pistäyn vain sinun luonasi tiedustamassa, miten asiat ovat. Jos vain itse olen elossa.
Minusta todellakin tuntui, kuin jokin olisi iskenyt suoraan sydämmeeni.
Läksin suoraan Aleshan luo. Hän asui isänsä luona Pienen Merikadun varrella. Ruhtinaalla oli jotenkin suuri asunto, vaikka hän asuikin yksin. Aleshan huostassa oli asunnosta kaksi sievää kamaria. Kävin hänen luonansa hyvin harvoin, muistaakseni tätä ennen vain yhden kerran. Hän sitä vastoin kävi minun luonani useammin, varsinkin alussa, asiansa Natashan kanssa ollessa alulla.
Alesha ei ollut kotona. Menin hänen huoneeseensa ja kirjoitin hänelle seuraavasti:
"Lienette jo, Alesha, järkenne menettänyt. Kun tiistai-iltana isänne pyysi Natashan tekemään teille sen kunnian, nimittäin tulemaan vaimoksenne, olitte te siitä pyynnöstä iloissanne, jonka minä voin todistaa; nyt tulee teidän myöntää, että nykyinen käytöstapanne on jotenkin kummallinen. Tiedättekö, mitä te teette Natashalle? Ainakin tämä kirjelappuni muistuttaa teille, että teidän käytöksenne tulevaa vaimoanne kohtaan on suuresti moitittavaa ja kevytmielistä. Tiedän varsin hyvin, ettei minulla ole oikeutta antaa teille neuvoja, mutta minä en välitä siitä vähintäkään.
P. S. Tästä kirjeestä ei Natasha tiedä mitään, eikä hän ole teistä mitään puhunutkaan."
Suljin kirjeen ja jätin sen pöydälle. Kysyttyäni selitti palvelija, ettei Aleksei Petrovitsh miltei koskaan ole kotona ja ettei hän nytkään palaa ennen aamuyötä.
Tuskin jaksoin kulkea kotiin. Päätäni pyörrytti, jalkojani raukaisi ja vapisutti. Oveni oli auki. Huoneessani istui Nikolai Sergeitsh Ichmenev ja odotti minua. Hän istui pöydän luona, ääneti ja kummastellen katsoi Helenaa, joka myöskin yhtäläisellä kummastuksella katseli vanhusta, hänkin pysyen itsepäisesti ääneti. Kylläpä ukko lienee ihmetellyt moista olentoa, ajattelin.
— Tässä minä, veliseni, kokonaisen tunnin odotin sinua ja, täytyypä tunnustaa, en ollenkaan odottanut … löytää sinua näin, lausui vanhus, tarkastellen huonetta ja salaa viitaten Helenaan.
Ukon silmissä kuvastui hämmästystä. Mutta tarkasteltuani häntä likemmin, huomasin hänessä levottomuutta ja surua. Kasvonsa olivat entistänsä kalpeammat…
— Istupas, istu, pitkitti hän huolestuneen ja hätäilevän näköisenä. — Kiiruhdin luoksesi, on vähän asiaa; mitä sinulle tapahtui? Ethän ole itsesi näköinenkään.
— En ole terve. Aamusta aikain on kivistänyt päätäni.
— Nyt katso vain, ettet ole siitä välinpitämätön. Oletkos vilustunut?
— En, hermoheikkoutta se vain on. Semmoista on minulla toisinaan.Oletteko te terve?
— Ei siitä sen kummempaa! On asiata sinulle. Istu.
Siirsin tuolini ja istuin pöydän luo hänen vastaansa. Ukko kumartui puoleeni ja alkoi puoliksi kuiskaten:
— Muista, älä katso tyttöön, ja ole olevinasi, ikäänkuin me puhelisimme kokonaan syrjäasiasta. Mikä tuo vieraasi oikeastaan on?
— Jälkeenpäin selitän teille kaikki, Nikolai Sergeitsh. Hän on köyhä tyttö, kokonaan orpo, sen samaisen Smithin tyttären tytär, joka asusti ja kuoli ravintolassa.
— Ahaa, hänellä oli siis tyttären tytär! No, veliseni, kylläpä vain on kummallinen! Kuinka hän katsoo, kuinka katsoo! Oikein sanon: jos et sinä vielä viiteen minuttiin olisi tullut, en minä olisi voinut täällä istua. Hädin tuskin vain avasi oven ja tähän asti ei ole hiiskunut sanaakaan; oikeinpa pelottaa hänen seurassaan, ei ole ensinkään ihmisolennon tapainen. Miten hän tänne joutui? Ahaa, jo ymmärrän: varmaankin tuli vaarinsa luo, tietämättä, että tämä oli jo kuollut.
— Niin. Tyttö oli kovin onneton. Vanhus vielä kuollessaankin muisteli häntä.
— Hm! Kummoinen vaari, semmoinen tyttärentytärkin. Myöhemmin kaiken sen kerrot minulle. Ehkäpä voi jollain tapaa auttaakin, edes vähänkin, kun hän nyt on niin onneton… No, eiköpä nyt, veliseni, sopisi sanoa hänelle, että hän poistuisi etemmäksi, sillä minun pitää sinun kanssasi saada puhua toden teolla.
— Mihinkäs hän menisi. Hänhän asuukin täällä.
Selitin ukolle, mitä voin, muutamalla sanalla, lisäten, että sopii kyllä puhua hänen läsnäollessaankin, sillä onhan hän lapsi.
— No, niin … tietysti, lapsi. Mutta kylläpä minä hämmästyin.Luonasi asuu — Jumalani!
Ja ukko vielä kerran katsoi häneen kummastellen. Helena, aavistaen, että hänestä puhuttiin, istui ääneti, pää alas painuneena ja nyppi sorminensa sohvan reunustaa. Hän oli jo ehtinyt pukeutua uuteen pukuunsa, joka olikin hänelle hyvin sopiva. Tukkansa oli silitetty entistä huolellisemmin, ehkäpä juuri uuden puvun takia. Yleensä, jos ei katseessaan olisi ollut tuota outoa villiyttä, olisi hän näyttänyt hyvin sievältä tyttöseltä.
— Lyhyeen ja selvästi asia on, veliseni, tämä, alkoi taas Ichmenev, — asia on pitkä, tärkeä…
Hän istui kummastuneena ja tärkeän miettivän näköisenä ja, huolimatta kiirehtimisestään sekä "lyhyeen ja selkeästään," ei hän keksinyt sanoja, millä olisi puheensa alkanut. "Mitä tästä tuleekaan?" ajattelin itsekseni.
— Näes, Vanja, minä tulin luoksesi, minulla on sinulle suuri pyyntö. Mutta ensiksi … kuten minä ajattelen, pitäisi sinulle kertoa muutamia seikkoja … erittäin arkaluontoisia seikkoja.
Hän rykäsi ja vilkasi minuun; katsahti ja punastui; punastui ja suuttui itselleen neuvottomuutensa vuoksi; suuttui ja alkoi puhua:
— No, mitäpä tässä vielä selitellä! Ymmärräthän itsekin! Suoraan sanoen, minä vaadin ruhtinaan kaksintaisteluun ja pyydän sinun puuhaamaan sen ja olemaan todistajani.
Minä heittäysin tuolin selkämää vastaan ja katsoin häneen kummastuneena.
— No, mitä sinä katsot? En minä ole järkeäni kadottanut.
— No, mutta Nikolai Sergeitsh! Millä syyllä, millä tarkoituksella?Ja sitten, kuinka se käy päinsä?
— Syy! Tarkoitus! huudahti vanhus. — Sepäs somaa!…
— Hyvä, hyvä, minä tiedän, mitä te sanotte; mutta mitä apua siitä on? Mikä on oleva tulos taistelustanne? Täytyypä minun sanoa, että sitä minä en ollenkaan ymmärrä.
— Sitä minä odotinkin, ettet sinä siitä mitään ymmärrä. Kuules siis: käräjä-asiamme päättyi (se on, se päättyy näinä päivinä; jää enää vain joutavanpäiväiset muodollisuudet); minut tuomittiin syylliseksi. Minun tulee maksaa noin kymmenentuhatta; niin on päätetty. Niistä vastaa Ichmenevka. Siis nyt tuo kunnoton mies on saataviensa puolesta taattu, ja minä, jätettyäni hänelle Ichmenevkan, olen suoritettavani suorittanut ja muutun syrjäiseksi henkilöksi. Silloinpa minä nostankin pääni. Niin ja niin, kunnioitettavin ruhtinas, kaksi vuotta te häpäisitte minua; te tahrasitte nimeni, perheeni kunnian, ja minun täytyi se kaikki kestää! Minä en voinut vaatia teitä kaksintaisteluun. Silloin te olisitte suoraan sanonut: "Ahaa, sinä viekas mies, sinä tahdot minut tappaa, ettei sinun tarvitsisi maksaa minulle sitä summaa, jonka aavistat ennen tai myöhemmin sinut maksamaan tuomittavan! Ei, katsotaan ensin, kuinka riita-asia päättyy, vaadi sitten taisteluun." Nyt, kunnioitettavin ruhtinas, asia on päätetty, saamisestanne olette turvattu, siis ei ole minkäänlaisia vaikeuksia, ja siksipä, ettekö huolisi astua tänne, rajatangon luo tuohon. Semmoinen on seikka. Mitä, luuletko, ettei minulla ole nytkään oikeutta kostaa puolestani, kaikesta, kaikesta!
Hänen silmänsä säkenöivät. Katsoin häneen pitkään, ääneti. Tahdoin saada selkoa hänen sisimmästä ajatuksestaan.
— Kuulkaas, Nikolai Sergeitsh, sanoin viimein päättäen sanoa tärkeimmän sanan, jota paitsi me emme ymmärtäisi toisiamme. — Voitteko olla minulle täydelleen avomielinen?
— Voin, vastasi hän päättävästi.
— Sanokaapas suoraan: yksistäänkö vain koston tunne kehoittaa teitä vaatimaan ruhtinaan kaksintaisteluun, vai onko teillä mielessä muitakin tarkoituksia?
— Vanja, vastasi hän, — sinä hyvin tiedät, etten minä salli kenenkään kanssani sanallakaan kosketella muutamia seikkoja; mutta tällä kertaa teen minä poikkeuksen, sillä sinä selkeällä älylläsi heti arvasit, ettei sitä seikkaa voi kiertää. Niin, on minulla toinenkin tarkoitus. Se tarkoitus on: pelastaa kadonnut tyttäreni ja palauttaa hänet turmion teiltä, johon hänet viime tapahtumat asettavat.
— Mutta kuinka te hänet kaksintaistelulla pelastatte, siinä kysymys?
— Estettyäni kaiken sen, mitä siellä nyt suunnitellaan. Kuule: älä luule, että minua siihen kehoittaa jonkinlainen isällinen hellyys ja muu semmoinen heikkous. Tuo kaikki on jonninjoutavaa! Sydämmeni sisuspuolta minä en näytä kellekään. Sitä et tunne sinäkään. Tyttäreni hylkäsi minut, meni kotoa rakastettunsa luo, ja minä repäsin hänet irti sydämmestäni, repäsin kerta kaikkinensa sinä samana iltana — muistathan? Jos sinä näitkin minun itkevän hänen kuvansa kädessäni, niin ei siitä vielä seuraa, että minä haluan hänelle anteeksi antaa. En minä silloinkaan hänelle antanut anteeksi. Minä itkin kadotettua onnea, itkin turhaa unelmaa, mutta enhäntäsemmoisena, kuin hän nyt on. Minä ehkä itken useinkin; minä en häpeä sitä tunnustaa, niinkuin en myöskään häpeä tunnustaa, että ennen rakastin lastani enemmän, kuin mitään muuta maan päällä. Tämä kaikki nähtävästi on ristiriidassa nykyisen käytökseni kanssa. Sinä voit sanoa minulle: jos niin on, jos olette välinpitämätön sen kohtalosta, jota ette enää pidä tyttärenänne, niin miksikä sekaannutte siihen, mitä siellä nyt on tekeillä? Minä vastaan: ensiksi sen tähden, etten tahdo antaa halpamaisen ja kavalan ihmisen riemuita voitostaan, ja toiseksi ihan tavallisesta ihmisrakkaudesta. Jos hän ei enää minulle ole tytär, niin on hän kuitenkin heikko, turvaton ja petetty olento, jota aiotaan vielä suuremmasti pettää aikomuksessa saattaa hänet kokonaan turmioon. Suoranaisesti minä en voi asiaan sekaantua, mutta välillisesti, kaksintaistelun kautta minä voin. Jos minä kaadun, tai tulen haavoitetuksi, niin onko mahdollista, että hän astuu rajamerkkimme yli ja vielä minun ruumiini yli mennäkseen vihille murhaajani pojan kanssa, niinkuin sen kuninkaan tytär (muistathan, meillä oli silloin kirja, josta sinä opit lukemaan), joka vaunuissa istuen ajoi isänsä ruumiin yli? Ja sitten, jos asia johtaa kaksintaisteluun, niin eivät meidän ruhtinaammekaan halua häitä. Sanalla sanoen, minä en halua tuota avioliittoa ja käytän kaiken voimani sen estämiseen. Ymmärsitkö minut nyt?
— En. Jos te tahdotte Natashalle hyvää, niin minkä vuoksi te tahdotte estää hänen vihkimistänsä, se tahtoo sanoa: juuri sitä, mikä voi palauttaa hänelle hyvän nimen? Hänellähän on vielä pitkä elämän aika edessä; hän tarvitsee hyvää nimeä.
— Älköön ensinkään välittäkö ylhäisön mielipiteestä, se olkoon hänen päätöksensä. Hänen täytyy tietää, että hänen suurin häväistyksensä on oleva tuo avioliitto, juuri tuo liitto noiden konnien, noiden kurjien ylhäisten ihmisten kanssa. Jalo ylpeys — se olkoon hänen vastauksensa tuolle ylhäisölle. Silloin kenties minäkin suostun ojentamaan hänelle käteni, ja sittenpä nähtäisiin, kuka uskaltaisi häväistä tytärtäni!
Tuollainen hurja ihanteellisuus hämmästytti minua. Mutta pian minä arvasin, ettei hän voinut, hillitä itseänsä, vaan puhui kiihkon vallassa.
— Tuo on liian ihanteellista, vastasin hänelle, — siis ankaraa. Te vaaditte häneltä voimaa, jota hän ehkä ei ole syntyessään teiltä perinnyt. Ja senkö vuoksi hän suostuu avioliittoon, että hän haluaa tulla ruhtinattareksi? Hänhän rakastaa, sehän on intohimo, se on factumi. Ja sitten te vaaditte, että hän halveksisi ylhäisön mielipidettä, mutta itse kumarrutte sen edessä. Ruhtinas solvasi teitä, julkisesti epäili teitä halpamaisesta kiihkosta petoksella päästä hänen ruhtinaallisen perheensä sukulaiseksi, ja te nyt päätätte: jos Natasha nyt, ruhtinaan virallisen pyynnön jälkeen, antaa kieltävän vastauksen, niin tietysti on se oleva täydellisin ja ilmeisin todistus entisten juorujen perusteettomuudesta. Sitä te tavottelette, te alistutte ruhtinaan oman katsantokannan alle, te haluatte, että hän itse tunnustaisi erehdyksensä. Te haluatte ivata häntä, kostaa hänelle, ja sen vuoksi te uhraatte tyttärenne onnen. Eikö se ole egoismia?
Vanhus istui synkkänä ja jurona eikä pitkään aikaan vastannut sanaakaan.
— Sinä teet minulle väärin, Vanja, lausui hän viimein, ja kyynel kiilsi hänen silmässään, — minä vakuutan, että sinä teet väärin, mutta jättäkäämme se! En voi sinulle kääntää nurin sydäntäni, pitkitti hän, noustuaan seisomaan ja ottaen hattunsa, — sanon vain: sinä juuri puhuit tyttäreni onnesta. Minä en ollenkaan usko sitä onnea, sitäpaitsi eihän tuota avioliittoa minun väliin tulemisettanikaan tule tapahtumaan.
— Kuinka niin! Miksi te niin luulette? Kenties te tiedätte jotain? huudahdin minä uteliaana.
— Ei, erityistä en tiedä mitään. Mutta eihän tuo kirottu kettu voi todella sitä tarkoittaa. Se on kaikki valetta, juonia vain. Minä olen siitä vakuutettu, ja muista minun sanoneen, että niin käy. Toiseksi, vaikka se tapahtuisikin, s.o. vain siinä tapauksessa, että tuolla lurjuksella olisi omat erityiset, salaperäiset, kaikille tuntemattomat laskunsa, joiden mukaan tuo avioliitto olisi hänelle edullista, — laskut, joita minä en ollenkaan käsitä, niin tuleeko Natasha onnelliseksi tuossa liitossa? Soimauksia, nöyryytyksiä saisi hän osakseen; poikanulikka elämän toverinansa, jolle jo nyt tuntuu olevan haitaksi hänen rakkautensa, mutta kun nai — alkaa tämä kohta häntä halveksia, sortaa, solvata; Natashan puolelta intohimoinen rakkaus samalla kun toinen puoli kylmenee; mustasukkaisuus, kärsimykset, helvetti, ero, ehkäpä rikoskin … ei Vanja! Jos te tuolla sitä liittoa sommittelette, ja sinäkin olet siinä apuna, niin minä sanon sinulle edeltäpäin, siitä saat vastata Jumalan edessä, mutta se tulee myöhään! Hyvästi!
Minä pysähdytin hänet.
— Kuulkaa, Nikolai Sergeitsh, päätetään näin: odottakaamme. Olkaa varma, ettei vain yhdet silmät seuraa tätä asiaa, ja ehkäpä se itsestään päättyy parhaimmalla tavalla, ilman väkivaltaisia ja keinotekoisia päättämisiä, niinkuin esimerkiksi kaksintaistelukin olisi. Aika — se on paras ratkaisija. Ja sitten, suokaa minun sanoa, että koko teidän suunnittelunne on mahdoton. Voitteko milloinkaan todellakin uskoa, että ruhtinas suostuu vaatimukseenne?
— Miksikä ei suostuisi? Mitä sinä nyt tyhjää!
— Voin vannoa, ettei hän suostu; ja uskokaa pois, että hän löytää täydellisesti riittävän tekosyyn; hän tekee sen pedanttisella mahtavuudella, ja te vain tulette kokonaan häväistyksi…
— Älähän, veliseni, älähän! Sinähän ihan hämmästytit minut! Mitenkä hän voisi olla suostumatta? Ei, Vanja, sinä ainoastaan olet runoilija: todellakin oikea runoilija! Mitenkä, onko sinun mielestäsi sopimatonta kanssani taistella, häh? En ole huonompi häntä. Minä olen vanhus, solvaistu isä; sinä olet venäläinen kirjailija ja siis myöskin kunnioitettava henkilö, kelpaat kyllä todistajaksi ja … ja… En minä vain ymmärrä, mitä sinä vielä tahdot…
— Saattepas nähdä. Hän esittää teille semmoiset syyt, että te itse, itse ensimäiseksi tulette huomaamaan, että taistella hänen kanssaan on teille sula mahdottomuus.
— Hm!… hyvä on, ystäväiseni, käyköön tahtosi mukaan! Minä odotan, vissin ajan tietysti. Katsotaan, mitä aika tekee. Mutta kuules, ystäväiseni: annatko minulle kunniasanasi, ettet sinä siellä etkä Anna Andrejevnalle kerro tästä meidän puhelustamme?
— Olkoon niin.
— Toiseksi, Vanja, ole hyvä, älä enää koskaan ala minulle puhua tästä.
— Hyvä, sen lupaan.
— Ja vielä viimeinen pyyntö: minä ymmärrän, rakas ystäväni, että sinulla kenties on meillä ikäväkin, mutta käy kumminkin meillä useammin, jos vain voit. Minun muori parkani pitää sinusta niin kovin paljon ja … ja … on sinutta ikävissään … ymmärräthän, Vanja?
Ja hän puristi vahvasti kättäni. Annoin hänelle lupaukseni, ja tein sen täydestä sydämmestäni.
— Ja nyt, Vanja, viimeinen arkaluontoinen asia: onko sinulla rahaa?
— Rahaa! toistin minä hämmästyneenä.
— Niin (vanhus punastui ja loi silmänsä alas); katselen, veliseni, sinun asuntoasi … sinun olosuhteitasi … ja kun ajattelen, että sinulla voi olla muita ylimääräisiä menoja (ja juuri nyt voikin olla), niin … tässä, veliseni, sataviisikymmentä ruplaa, olkoot ne nyt ensi kerraksi…
— Sataviisikymmentä, ja vieläensi kerraksi, ja nyt, kun menetitte asianne oikeudessa!
— Vanja, sinähän, minä huomaan, et ymmärrä minua ollenkaan! Voihan sinulla ollaylimääräisiämenoja, huomaa se. Muutamissa tapauksissa raha auttaa itsenäiseen asemaan, itsenäisen päätöksen tekemiseen. Sinä nyt ehkä et tarvitsekaan, mutta etkö sinä tarvitse johonkin vastaisuudessa? Kaikessa tapauksessa minä jätän nyt rahat sinulle. Siinä on kaikki, mitä olen voinut saada kokoon. Jos et käytä niitä, annat takaisin. Ja nyt hyvästi! Jumalani, kuinka kalpea sinä olet! Sinähän olet aivan sairas…
Minä en vastustanut, vaan otin rahat. Kyllin selvää oli, miksi hän ne minulle jätti.
— Minä tuskin vain pysyn jaloillani, vastasin hänelle.
— Älä ole huolimaton sen suhteen, Vanja, kyyhkyläiseni, älä ole välinpitämätön? Tänään älä mene minnekään. Minä sanon Anna Andrejevnalle, miten sinun laitasi on. Eikö pidä lääkäriä? Huomenna käyn sinua katsomassa: koetan ainakin kaikin voimini, jos vain itse voin jalkojani nostella. Mutta nyt sinä saisit käydä vuoteelle… No, hyvästi siis. Hyvästi, tyttönen; pois kääntyi! Kuules, ystäväiseni! Tässä on vielä viisi ruplaa, ne ovat tytölle. Älä hänelle sano, että minä annoin, mutta noin vaan, osta hänelle jotain, ehkäpä kengät, alusvaatteita … vähänkös, mitä tarvitaan! Jää hyvästi, ystäväiseni…
Minä saatoin hänet portille saakka. Minun piti pyytää talonmiestä käymään ostamassa ruokaa. Helena ei ollut vielä syönyt päivällistä.
Mutta tuskin palasin huoneeseen, kun päätäni pyörrytti ja minä kaaduin keskelle lattiaa. Muistan vain Helenan huudahduksen: hän löi kätensä yhteen ja kiiruhti luokseni tukemaan minua. Se oli viimeinen, mikä jäi muistooni…
Muistan sitten löytäneeni itseni vuoteelta! Jälkeenpäin Helena kertoi minulle, että hän talonmiehen kanssa, joka juuri toi meille ruokaa, kantoi minut sohvalle. Minä havahduin useampia kertoja ja joka kerta näin Helenan huolestuneena ja säälivänä kumartuneena puoleeni. Mutta tuon kaiken minä muistan kuni unessa, kuni sumun läpi, ja tyttö paran hellä kuva väikkyi silmissäni keskellä horrosaikaani, väikkyi kuni ilmestys, kuni ihana taulu; hän antoi minulle juoda, kohensi minua vuoteella, tahi istui luonani suruisena, pelokkaana ja silitteli hienoisilla sormillansa tukkaani. Kerran muistan hänen painaneen hiljaisen suutelon kasvoilleni. Toisella kertaa, yöllä äkkiä herättyäni, näin sohvani viereen siirretyllä pöydällä palavan kynttilän valossa, että Helena oli kuukistanut kasvonsa tyynylleni ja pelokkaana nukkui, vaaleat huulensa puoliksi avoinna ja kämmen painettuna lämpöistä poskea vasten. Mutta täydelleen heräsin vasta varhain aamulla. Kynttilä oli palanut loppuun; kirkas jo sarastavan ruskon punanen säde leikki seinällä. Helena istui pöydän edessä tuolilla ja, väsynyt päänsä vasenta kättänsä vasten, joka nojasi pöytään, nukkui sikeästi ja, kuten muistan, minä ihailin hänen lapsellisia kasvojansa, joilla unessakin oli jokin lapselle tavaton huolen ilme ja outo, sairaloinen sulous; silmäripsensä olivat pitkät ja suorat, poskensa, kalpeat ja laihat, olivat sysimustain hiusten ympäröimät, jotka valuivat alas tiheinä ja raskaina sekä olivat huolimattomasti kiinni solmitut syrjään. Hänen toinen kätensä lepäsi tyynylläni. Minä hyvin hiljaa suutelin hänen laihaa kättänsä, eikä tyttö parka herännytkään, näytti vain niinkuin jonkinlainen hymy olisi hetkiseksi ilmaantunut hänen vaaleille huulillensa. Minä katsoin, katsoin häneen ja hiljaa vaivuin rauhalliseen, virvoittavaan uneen. Tällä kertaa nukuin minä miltei puolipäivään. Herättyäni tunsin itseni melkein terveeksi. Jäsenissäni tuntuva raukeus ja raskaus vain todisti äskeistä tautiani. Tämmöisiä äkillisiä hermokohtauksia oli minulla ollut ennenkin; minä tunsin ne hyvin. Tauti tavallisesti meni ohi melkein kokonansa vuorokaudessa, mikä muuten ei estänyt sitä tällä ajalla vaikuttamasta ankarasti ja jyrkästi.
Päivä oli melkein puolessa. Ensimäinen, minkä huomasin, olivat nurkkaan nauhaan virutetut uutimet, jotka olin eilen ostanut. Helena oli järjestellyt ja rajoittanut itselleen eri nurkan kamarissa. Hän istui uunin edessä ja keitti teetä. Huomattuansa, että olin herännyt, hymyili hän iloisesti ja heti tuli luokseni.
— Ystäväiseni, sanoin hänelle, tarttuen hänen käteensä, — sinä olet koko yön minua vartioinut. Minä en tietänytkään, että sinä olet niin hyvä.
— Mistäpäs te tiedätte, että minä teitä vartioin; kenties minä koko yön nukuin? kysäsi hän, katsoen minuun hyväsydämmellisellä ja kainolla veitikkamaisuudella sekä samalla punastuen sanojensa johdosta.
— Minä useasti heräsin ja näin kaikki. Sinä nukuit vasta vähän ennen aamun tuloa…
— Tahdotteko teetä? keskeytti hän, ikäänkuin olisi tuntenut tukaluutta tuon puheen pitkittämisestä, kuten kaikki kunnialliset ja ankaran rehelliset sydämmet tuntevat, kun heistä kehumalla puhutaan.
— Tahdon, vastasin minä. — Söitköhän sinä eilen päivällistä?
— En syönyt päivällistä, mutta illallisen. Talonmies toi ruoan. Mutta älkääpä te puhelko, maatkaa rauhassa: te ette ole vielä kokonaan terve, lisäsi hän, tuoden minulle teetä ja istuutuen luokseni vuoteelle.
— Vai maatkaa! Mutta voihan hämäriin asti maata, ja sitten täytyy lähteä ulos. Välttämättömästi täytyy, Leenaseni.
— Vai oikein täytyy! Kenenkä luo te menette? Ettekö vaan eilisen vieraan luo?
— Ei, en mene hänen luoksensa.
— Kas, sepä hyvä, ettette mene hänen luokseen. Hän se teidät eilen teki rauhattomaksi. Siis hänen tyttärensä luo?
— Ja mistä sinä tiedät hänen tyttärestänsä?
— Minä eilen kuulin kaikki, sanoi hän katsoen maahan. Kasvonsa synkistyivät. Kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn silmien yli.
— Hän on paha ukko, lisäsi Helena.
— Tunnetko sinä hänet? Päinvastoin, hän on hyvin hyvä ihminen.
— Ei, ei, hän on paha, minä kuulin, sanoi tyttönen taas innolla.
— Ja mitäpäs sinä sitten kuulit?
— Hän ei tahdo omalle tyttärellensä antaa anteeksi…
— Mutta hän rakastaa tytärtänsä. Tytär on tehnyt pahasti isäänsä kohtaan, mutta isä kuitenkin huolehtii hänestä, kärsii hänen tähtensä.
— Mutta miksikä hän ei anna anteeksi? Nyt jos hän antaisikin anteeksi, ei tyttären tarvitsisi mennä hänen luoksensa.
— Kuinka niin? Minkä tähden?
— Sen tähden, ettei hän ansaitse, että tytär rakastaisi häntä, lausui tyttönen innolla. — Menköön hän isältänsä ijäksi pois ja ennemmin kerjätköön, ja ukko nähköön, että tytär kerjää ja kärsii.
Helenan silmät säihkyivät, poskensa hehkuivat. "Varmaankaan ei hän tarkoituksetta näin puhu", ajattelin mielessäni.
— Aiotteko te antaa minut tuon ukon kotiin? lausui taas tyttönen.
— Niin, Helena.
— Ei, mieluummin minä menen palvelijaksi.
— Ah, kuinka pahaa se kaikki on, mitä sinä puhut, Leena. Ja mitä joutavia: kellepäs sinä menisit palvelijaksi?
— Mille maalaiselle tahansa, vastasi hän, yhä enemmän päätänsä alas painaen.
Hänellä oli erittäin tulinen luonne.
— Eihän maalaiselle kelpaa tällainen piika, sanoin naurahtaen.
— No, herralle.
— Voiko sinun luonteellasi olla herrasväessä?
— Voi kyllä.
Mitä enemmän hän ärtyi, sen lyhyemmäksi tulivat vastauksensa.
— Ethän sinä kestä.
— Kestän. Jos minua torutaan, olen vaiti. Jos minua lyödään, olen yhä vaiti, lyökööt vaan, minä olen vaiti, enkä uhallanikaan käy itkemään. Heidänpä on oleva vaikeampi kantaa vihaansa, kun minä en itke.
— Miksi sinä noin uhittelet, Helena! Kuinka paljon kiukkua onkaan sinussa, kuinka ylpeä oletkaan! Olet kai saanut kokea paljon kurjuutta…
Nousin ylös ja menin suuren pöytäni luo. Helena jäi sohvalle, katsoen miettivänä lattiaan ja nyppien sormillaan sohvan reunustaa. Hän pysyi ääneti. Jokohan olisi suuttunut sanoistani? ajattelin.
Seisoessani pöydän luona aukasin minä konemaisesti eilisiä, kyhäelmien aiheeksi tuomiani kirjoja ja vähitellen syvennyin lukemaan niitä. Minulle tapahtuu usein niin: otan kirjan, aukaisen sen hetkiseksi katsoakseni jotain ja unohdunkin lukemaan sitä enkä muuta muistakkaan.
— Mitä te aina kirjoitatte? kysyi Helena arasti hymyillen ja hiljaan läheten pöytää.
— Niin vaan, Leena, kaikenlaista. Siitä maksetaan minulle.
— Anomuksiako?
— Ei, en minä anomuksia kirjoita.
Koetin hänelle mahdollisuuden mukaan selittää, että kirjoittelen kertomuksia, samoin monenlaisista ihmisistä: siitä tulee kirjoja, joita nimitetään novelleiksi ja romaaneiksi. Hän kuunteli selitystäni hyvin tarkkaan.
— Mitenkä, kirjoitatteko te kaikki, niinkuin todella on tapahtunut?
— En, minä keksin kertomukseni sisällön.
— Miksikä te kirjoitatte semmoista, mikä ei ole totta?
— Luehan tämä kirja, sittenpä näet; kerran sinä sitä jo katselit.Osaatko sinä lukea?
— Osaan.
— No niin, siitäpä sitten näet. Tämän kirjan kirjoitin minä.
— Tekö? Kyllä minä luen…
Hän nähtävästi tahtoi jotain minulle sanoa, mutta epäröi ja oli levoton. Kysymystensä takana piili jotain.
— Maksetaanko teille kirjoittamisesta paljon? kysäsi hän viimein.
— Miten milloinkin sattuu. Toisinaan saan paljon, toisinaan taas ei ole mitään, sillä ei aina työ suju. Tämä on vaikeata työtä, Leena.
— Te ette siis ole rikas?
— En, en ole rikas.
— No, niinpä siis minä käyn tekemään työtä ja auttamaan teitä…
Hän katsahti minuun pikaisesti, punastui, loi katseensa maahan ja, astuttuaan parilla askeleella luokseni, äkkiä kietoi molemmat kätensä ympärilleni ja painoi kasvonsa hyvin lujaan rintaani vasten. Katsoin hämmästyneenä häneen.
— Minä rakastan teitä … minä en ole ylpeä, virkkoi hän. — Eilen te sanoitte, että minä olen ylpeä. Ei, ei … minä en ole semmoinen… minä rakastan teitä. Te vain yksin minua rakastatte.