— Sekö vain? Siinäkö koko todisteet? Mutta ajatelkaa, te raivoisa nainen: sillä tempullahan (kuten te nimitätte tiistaillista tarjoustani) minä liian paljon sidoin itseäni. Se olisi ollut liian kevytmielistä minulle…
— Millä, millä te sidoitte itseänne? Mitä teille merkitsee pettää minua? Ja mitä muka on sortaa jotain tyttöä! Hän hän on onneton karkulainen, isänsä hylkäämä, turvaton, _itsensä uhrannut, epäsiveellinen!_Maksaako vaivaa hänen suhteensa kursailla, jos tuo ilveily voi tuottaa vaikkapa jonkunkaan, vaikkapa pienimmänkään hyödyn!
— Mihinkä asemaan te itsenne asetatte, Natalia Nikolajevna, ajatelkaapas! Te ehdottomasti väitätte, että minä olen teitä loukannut. Mutta tuo loukkaus on niin törkeä, niin halpamainen, etten minä ymmärrä, kuinka voi sitä edes otaksua, sitä vähemmin pysyä siinä väitteessä.
Täytyy olla jo kaikkeen totutettu, että niin helpolla voi sitä luulla, älkää panko pahaksenne. Minä luulen olevani oikeassa moittiessani teitä, sillä tehän ärsytätte poikaani minua vastaan: jos hän ei jo nyt noussut minua vastaan, niin sydämmensä kumminkin on minua vastaan…
— Ei, isä, ei! huudahti Alesha, — jos minä en noussut sinua vastaan, niin uskon, ettet sinä voinut solvata, enkä voikaan uskoa mahdolliseksi, että niin saattaa solvata!
— Kuuletteko? huudahti ruhtinas.
— Natasha, minä se olen kaikkeen syypää, älä syytä häntä. Se on syntiä ja kauheata!
— Kuuletko, Vanja? Hän on jo minua vastaan! huudahti Natasha.
— Jo on kyllä! sanoi ruhtinas, — täytyy lopettaa tämä ikävä näytelmä. Tämä sokea ja raivoisa mustasukkaisuuden puuska, mikä on mennyt yli kaikkien rajojen, kuvaa minulle aivan uudessa valossa teidän luonteenne. Olen saanut varoituksen. Olemme kiirehtineet, todellakin kiirehtineet. Te ette edes huomaakaan, mitenkä minua loukkasitte; teidän mielestänne ei se merkitse mitään. Olemme kiirehtineet … kiirehtineet … tietysti sanani täytyy pysyä pyhänä, mutta … minä olen isä ja toivon onnea pojalleni…
— Te otatte sananne takaisin, huudahti Natasha mitä kiihkeimmin, — olette mielissänne saamastanne tilaisuudesta! Mutta tietäkää, että minä itse jo kaksi päivää tätä ennen, täällä, yksinäni, päätin vapauttaa poikanne lupauksestansa, ja nyt sen sanon uudestaan kaikkien kuullen. Minä kieltäyn!
— Se on, ehkä te tahdotte herättää hänessä hänen kaiken entisen levottomuutensa, velvollisuuden tunteen, kaiken "ikävän omiin velvollisuuksiinsa" (kuten te äsken nimititte), tarkoituksessa sillä uudestaan kiinnittää hänet itseenne entisekseen. Sehän on teidän teorianne mukaista; sen vuoksi minä niin puhunkin; mutta jo riittää; aika ratkaiskoon. Minä tahdon odottaa levollisempaa hetkeä, selittääkseni teille kantani. Minä toivon, ettemme me kokonaan katkaise suhteitamme. Samoin toivon myöskin, että te opitte paremmin arvostelemaan minua. Jo tänään päätin ilmoittaa teille suunnitelmani vanhempienne suhteen, josta te olisitte huomannut … mutta kyllin nyt! Ivan Petrovitsh, lisäsi ruhtinas lähestyen minua, — nyt enemmän kuin koskaan on minulle suuresta arvosta tutustua kanssanne likemmin, puhumattakaan siitä, että se on ollut toivoni jo kauan aikaa. Toivon, että te ymmärrätte minut… Näinä päivinä tulen luoksenne; sallittehan sen?
Minä kumarsin. Minustakin tuntui, ett'en enää voi välttää hänen tuttavuuttansa. Hän puristi kättäni, ääneti kumarti Natashalle ja läksi pois, ollen muka hyvin loukkaantunut.
Hetkisen aikaa pysyimme kaikki ääneti. Natasha istui ajatuksissaan, murheisena ja lannistuneena. Koko hänen energiansa oli kerrassaan kadonnut. Hän tuijotti suoraan eteensä mitään näkemättä, ikäänkuin olisi unohtanut itsensä, ja piteli Aleshan kättä omassaan. Alesha itki suruansa hiljaa, toisinaan katsahtaen Natashaan aralla uteliaisuudella.
Lopulta alkoi Alesha arasti lohdutella Natashaa, pyyteli häntä olemaan suuttumatta, syytti itseänsä; hyvin huomasi, että hän hyvin mielellään tahtoi tehdä isänsä syyttömäksi ja että juuri se asia oli erittäin hänen sydämmellänsä; useamman kerran hän alkoi siitä puheen, mutta ei uskaltanut selvään ilmaista ajatustansa peläten herättää uudestaan Natashan suuttumusta. Hän vannoi Natashalle ainaista, muuttumatonta rakkautta ja innolla puolustihe kiintymyksestään Katjaan; lakkaamatta toisti, että hän rakasti Katjaa, sisarenansa, niinkuin rakasta, hyvää sisarta, jota ei voi kokonansa hyljätä; että se olisikin tyhmästi ja armottomasti tehty häneltä, ja yhä vain vakuutti, että jos Natasha oppii tuntemaan Katjan, niin he kumpikin heti tulevat ystävyksiksi, eivät milloinkaan erkane, ja silloin ei enää tule olemaan millaisiakaan väärinkäsityksiä. Tuo tuuma häntä erinomaisesti miellytti. Poika parka ei ensinkään valehdellut. Hän ei ymmärtänyt Natashan pelkoa, eikä muutenkaan yleensä ymmärtänyt, mitä äskettäin Natasha oli ruhtinaalle puhunut. Sen hän käsitti, että he olivat riitaantuneet, ja se, se juuri erittäin, painoi kuni kivi hänen sydäntänsä.
— Syytätkö sinä minua isäsi vuoksi? kysäsi Natasha.
— Voinko minä sinua syyttää, vastasi hän katkeralla mielellä, — kun olen itse kaikkeen syypää? Minähän se sinut saatoin noin vihastumaan, ja vihassasi sinä isääni syytit, sillä sinä tahdot minua puolustaa: sinä aina puolustat minua, vaikk'en minä sitä ansaitse. Tuli löytää syyllinen, sinäpä ajattelitkin, että se oli hän. Mutta hän, oikein totta, ei ole syyllinen! huudahti Alesha innostuksella. — Sitäkö varten hän tänne tuli! Sitäkö osasi odottaa!
Mutta huomattuaan, että Natasha katsoo häneen surullisesti ja moittivasti, hän samassa peljästyi.
— En, en minä tahdo puhua siitä, suo anteeksi, sanoi hän. — Minä olen syypää kaikkeen!
— Niin, Alesha, lausui Natasha katkeralla mielellä. — Nyt on isäsi astunut välillemme ja häirinnyt kaiken rauhamme, häirinnyt sen elinijäksemme. Sinä olet aina luottanut minuun enemmän, kuin kehenkään muuhun; nyt on hän vuodattanut sinun sydämmeesi epäluulon minua vastaan, vuodattanut epäilystä; sinä syytät minua; hän otti minulta puolen sydäntäsi. Musta kissa on välillämme juossut.
— Älä sano niin, Natasha. Miksi sinä sanot "musta kissa?"
Alesha loukkaantui tuosta lauseesta!
— Valehyvyydellänsä, valheellisella jalomielisyydellänsä veti hän sinut puoleensa, jatkoi Natasha, — ja käy nyt yhä enemmän ja enemmän sinua nostattamaan minua vastaan.
— Minä vannon, ettei hän sitä tee! huudahti Alesha vielä suuremmalla innolla. — Hän oli ärtynyt sanoessaan, että "kiirehdimme" — saatpas nähdä, huomenna, näinä päivinä, hän katuu, ja jos hän niin kovin suuttui, että hän todellakin tahtoo purkaa liittomme, niin minä, sen vannon, en tottele häntä. Minulla kenties riittää siihen voimia… Ja tiedätkös, kuka meitä auttaa? huudahti hän äkkiä riemastuneena keksimästään ajatuksesta. — Katja auttaa meitä! Sinä tulet näkemään, sinä huomaat, mikä suloinen olento hän on! Sinä näet, ettei hän tahdo olla sinun kilpailijanasi ja eroittaa meitä! Ja kuinka väärin sinä äsken teit, kun sanoit, että minä olen semmoinen, joka voi jo häiden jälkeisenä päivänä lakata sinua rakastamasta! Kuinka katkeraa oli minun sitä kuulla! Ei, minä en ole semmoinen, ja joskin minä usein kävin Katjan luona…
— Lakkaa jo, Alesha; saat sinä käydä hänen luonaan kuinka usein vaan haluat. En minä siitä äsken puhunut. Sinä et ymmärtänyt kaikkea. Ole onnellinen kenen kanssa vain haluat. Enhän minä voi sinun sydämmeltäsi vaatia enempää, kuin sen, mitä se voi minulle antaa…
Mavra tuli sisään.
— Mitä, tuodaanko tee sisään, vai? Kaikkeapas, teekeittiö on kiehunut kaksi tuntia; kello on yksitoista.
Hän puhui töykeästi ja vihaisesti; nähtävästi oli hän hyvin pahalla päällä ja oli vihainen Natashalle. Asia oli se, että hän viime päivät, aina tiistaista asti, oli niin iloissaan siitä, että hänen emäntänsä (jota hän kovin rakasti) menee miehelään, jonka tiedon hän jo ehti levittää koko taloon, kaupunkipiiriin, puodissa, talonmiehelle. Hän kehuskeli siitä ja hyvin juhlallisesti kertoeli, että ruhtinas, mahtava mies, kenraali, upporikas, itse ajoi pyytämään hänen neitinsä suostumusta, ja hän, Mavra, omin korvin sen kuuli, ja nyt äkkiä tuo kaikki raukeni tyhjiin. Ruhtinas oli lähtenyt pois vihaisena, ei edes teetä oltu tarjottu, ja tietysti kaikkeen oli neiti syypää. Mavra kuuli, kun neiti niin röyhkeästi puheli ruhtinaan kanssa.
— Miksei … tuo vaan, vastasi Natasha.
— No, entäs ruokaa, annetaanko sitä, vai?
— No, tuo ruokaakin.
Natasha joutui hämilleen.
— Valmistettiin, varustettiin, pitkitti Mavra — eilisestä aikain uuvuksiin itseni juoksin. Nevskiltä kävin viiniä hakemassa, ja nyt…
Hän läksi huoneesta paiskaten äkäisesti oven jälkeensä kiinni.
Natasha punastui ja loi minuun oudon katseen.
Kohta tuotiin teetä ja ruokaa; oli siinä lihaa, jotain kalaa, pari pulloa oivallista Jelisejevin viiniä. "Miksikähän näitä on valmistettu?" ajattelin minä.
— Kas, Vanja, mimmoinen minä olen, — sanoi Natasha mennen pöydän luo, joutuen hämilleen minunkin tähteni. — Minähän aavistin, että tänään on näin käyvä, kuten kävikin, mutta sittenkin ajattelin, että ehkä kenties ei päätykään asia niin. Alesha tulee tänne, tekee sovintoa, ja me sovimme; kaikki epäilykseni näkyvät turhiksi, minut saadaan vakuutetuksi ja … kaiken varalta minä valmistin ruokaa. Mitäs, ajattelin, pidämme puhetta, istumme…
Natasha parka! Kuinka hän punastuikaan tuota sanoessaan. Alesha riemastui ikihyväksi.
— Siinä nyt näet, Natasha! huudahti hän. — Itsekään et uskonut itseäsi; pari tuntia sitten et vielä uskonut epäilyksiäsi! Ei, tämä kaikki täytyy korjata; minä olen syypää, minä olen kaikkeen syyllinen, minäpä kaikki parannankin. Natasha, salli minun nyt heti lähteä isäni luo. Minun täytyy saada nähdä häntä; hänet on pahoitettu, on loukattu; häntä täytyy lohduttaa, minä sanon hänelle kaikki, kaikki omasta puolestani, ainoastaan omasta puolestani; sinä et tule siihen ollenkaan sekoitetuksi. Minä korjaan kaikki. Älä pahastu minulle siitä, että niin kovin tahdon hänen luoksensa ja tahdon sinut jättää. Ei sen vuoksi, vaan: minun on sääli häntä; hän todistaa itsensä syyttömäksi sinun edessäsi; saatpas nähdä… Huomenna, aamun koittaessa, olen taas täällä, olen koko päivän täällä, en mene Katjan luo.
Natasha ei pidättänyt häntä, kehoittipa itsekin, että hän lähtisi. Natasha pelkäsi kovin sitä, että Alesha käy nyt tahallaanyli voimiensaistumaan hänen luonansa kaiket päivät ja ikävystyy häneen. Hän pyysi vain, ettei Alesha puhuisi mitään hänen nimessään ja koetti iloisemmin hymyillä Aleshalle jäähyväisiksi. Alesha oli jo lähtemäisillään, mutta äkkiä lähestyi Natashaa, otti käsiinsä hänen kummankin kätensä ja istui hänen viereensä. Hän katsoi Natashaan sanomattomalla hellyydellä.
— Natasha, ystäväni, enkelini, älä ole minulle vihainen, älkäämme koskaan riidelkö. Ja lupaa minulle, että aina ja kaikessa uskot minua, minä lupaan sen sinulle. Kuules, enkelini, minä kerron nyt sinulle. Kerran me riitaannuimme sinun kanssasi, en muista, minkä vuoksi, se oli minun syyni. Me emme puhuneet toisillemme. Minä en tahtonut ensiksi anteeksi pyytää, vaikka minua kovin suretti. Minä kuljeskelin kaupungilla, harhailin kaikkialla, kävin tuttujeni luona, mutta sydän tuntui niin raskaalta, niin raskaalta… Johtuipa silloin mieleeni: entäpäs jos sinä sairastuisit ja kuolisit. Ja kun minä sitä ajattelin, jouduin minä semmoiseen epätoivoon, ikäänkuin olisin todella sinut ijäksi kadottanut. Mieleeni tuli yhä kauheampia, yhä raskaampia ajatuksia. Ja siinä minä vähin erin aloin itselleni kuvailla, että minä olin tullut haudallesi, lankesin siihen taintuneena, syleilin sitä ja tyrmistyin surusta. Minä kuvittelin itselleni, kuinka minä suutelisin tuota hautaa, kuinka kutsuisin sinua haudasta, vaikka hetkiseksi vain, ja rukoilisin Jumalalta ihmettä, että sinä vaikkapa hetkiseksi nousisit eteeni; kuvittelin, kuinka minä kiiruhtaisin sinua syleilemään, puristaisin sinut rintaani vasten, suutelisin ja, kaiketi — samassa kuolisin siitä autuudesta, että vaikka silmänräpäyksen ajan sain vielä kerran, kuten muinoin ennen, syleillä sinua. Ja kun minä tätä kuvittelin, minä äkkiä ajattelin: minä olisin valmis silmänräpäyksen ajaksi pyytämään sinua Jumalalta, ja kumminkin olit sinä kanssani kuusi kuukautta, ja näinä kuutena kuukautena kuinka monasti me riitaannuimmekaan, kuinka monta päivää olimme toisillemme mitään puhumatta! Kokonaisia päiviä olimme epäsovussa ja halveksimme onneamme, mutta nyt vain hetkiseksi kutsun sinua haudasta ja siitä hetkisestä annan mielelläni elämäni!… Kun tuota kaikkea muistelin, en voinut enää itseäni pidättää, vaan kiiruhdin pian luoksesi, mutta sinäpä jo odotit minua, ja kun me riitamme jälkeen syleilimme toisiamme, muistan, että minä vahvasti painoin sinut rintaani vastaan, ikäänkuin todellakin kadottaisin sinut, Natasha! Älkäämme milloinkaan riidelkö! Se on aina minulle niin vaikeata! Ja voiko ajatellakaan, että minä jättäisin sinut!
Natasha itki. He syleilivät hellästi toisiansa ja Alesha vielä kerran vakuutti, ettei hän koskaan hylkää Natashaa. Sitten hän kiiruhti isänsä luo. Hän oli vahvasti vakuutettu, että saa kaikki sovitetuksi, kaikki korjatuksi.
— Kaikki on lopussa! Kaikki on mennyt! sanoi Natasha puristaen kättäni. — Hän rakastaa minua, eikä koskaan lakkaa rakastamasta; mutta hän rakastaa myöskin Katjaa ja jonkun ajan kuluttua tulee rakastamaan häntä enemmän kuin minua. Mutta tuo kyykäärme, ruhtinas, ei torku, ja silloin…
— Natasha! Minäkin uskon, ettei ruhtinas ole rehellinen, mutta…
— Sinä et usko kaikkea, mitä minä hänelle sanoin! Minä huomasin sen kasvoistasi. Mutta odotahan, tulet itse näkemään, olinko oikeassa vai en? Minähän vasta puhuin päällisin puolin, mutta Jumala tietää, mitä hänellä vielä on mielessä! Hän on kauhea ihminen. Minä käyskelin nämät neljä päivää tässä huoneessa ja arvasin kaikki. Ruhtinaan juuri täytyy vapauttaa, keventää Aleshan sydän surusta, joka haittasi hänen elämäänsä, vapauttaa hänet rakkauden velvollisuudesta minua kohtaan. Ruhtinas keksi tuon kosimisen senkin tähden, että voisi vaikutuksellaan tunkeutua meidän väliimme, ja lumotakseen Aleshan jalomielisyydellään ja sydämmellisyydellään. Se on totta, on, Vanja! Alesha on juuri semmoinen luonne. Hän olisi tullut minun vuokseni rauhalliseksi, levottomuutensa tähteni olisi haihtunut. Alesha olisi ajatellut: hänhän on jo minun vaimoni, minuun ikuisesti yhdistetty, ja tahtomattansa olisi kääntänyt enemmän huomiota Katjaan. Ruhtinas nähtävästi oppii tuntemaan tuon Katjan ja arvasi, että hän on Aleshan pari, että hän voi Aleshaa viehättää voimakkaammin, kuin minä. Oih, Vanja! Sinuun yksin minä nyt luotan: ruhtinas tahtoo jostain syystä paremmin kanssasi tutustua. Älä kiellä sitä, ja koeta, ystäväni, Jumalan tähden mitä pikemmin päästä kreivittären luo. Tutustu tuohon Katjaan, katso häntä tarkemmin ja kerro minulle, mikä hän on. Minä tarvitsen sinun silmääsi siellä. Ei kukaan minua ymmärrä niin, kuten sinä, ja sinä käsität, mitä minä tahdon. Tarkasta myöskin, missä määrin he ovat ystävyydessä keskenään, mitä on heidän välillään, mistä he puhelevat, Katjaa, Katjaa, pääasiallisesti tarkasta… Osota minulle vielä tämä kerta, rakas Vanja, lemmittyni, osota minulle vielä tämä kerta ystävyytesi! Sinuun, ainoastaan sinuun minä nyt luotan!
* * * * *
Kun minä palasin kotiin, oli kello yksi yöllä. Nelly aukasi unisena minulle oven. Hän hymyili ja katsoi minuun iloisena. Tyttö parka oli kovin harmistuneena itselleen siitä, että oli nukkunut. Hän vain tahtoi odottaa tuloani. Hän sanoi, että joku oli käynyt minua kysymässä, istui hänen kanssaan ja jätti minulle pöydälle kirjeen. Se oli Maslobojeviltä. Hän kutsui minua luoksensa huomenna kello yhden aikaan. Tahdoin kysyä Nellyltä, mutta lykkäsin sen huomiseen; käskin hänen nyt mennä nukkumaan; tyttö parka olikin jo väsynyt minua odottaessaan, oli nukkunut puoli tuntia ennen tuloani.
Aamulla kertoi Nelly minulle Maslobojevin eilisestä käynnistä jotenkin kummallisia asioita. Ja olihan jo se kumma, että Maslobojev tuli sinä iltana, sillä tiesihän hän aivan varmaan, etten minä silloin ole kotona; minä olin viime kerralla toisemme kohdatessamme sen hänelle sanonut, ja nyt hyvin muistinkin sen. Nelly kertoi, ettei hän ensin tahtonut aukaista ovea, sillä hän pelkäsi — kello oli jo kahdeksan illalla. Mutta Maslobojev oli pyytänyt oven takaa vakuuttaen, että jos hän ei saa nyt jättää minulle kirjettä, niin käy muka huomenna minulle hyvin pahasti. Kun Nelly hänet päästi sisään, kirjoitti Maslobojev heti kirjeen, lähestyi Nellyä ja istui hänen luokseen sohvalle. "Minä nousin pois enkä tahtonut hänen kanssaan puhella", — kertoi Nelly — "minä pelkäsin häntä kovin; hän alkoi puhua Bubnovasta, mitenkä hän oli vihainen, ettei hän enää uskalla minua ottaa, ja alkoi kehua teitä; sanoi, että on teidän hyvä ystävänne ja tunsi teidät jo pikku poikana. Silloin aloin minä hänen kanssaan puhella. Hän tarjosi namusia, kehoitti niitä ottamaan; minä en huolinut niitä; silloin alkoi hän uskotella minulle, että hän on hyvä ihminen, osaa laulaa ja tanssia; hyppäsi ylös ja alkoi tanssia. Minua nauratti. Sitten sanoi, että hän istuu vielä vähän aikaa, — odotan Vanjaa, ehkä tulee kohta, — ja yhä pyysi, etten pelkäisi häntä ja istuisin viereensä. Minä istuin, mutta en tahtonut mitään puhua. Silloin hän sanoi minulle, että hän tunsi äitini ja vaarini ja … silloin minä aloin puhella. Hän istui kauan aikaa"…
— Mistä asiasta te puhelitte?
— Puhelimme äidistä … Bubnovasta … vaarista. Hän viipyi kaksi tuntia.
Näytti, ikäänkuin Nelly ei olisi tahtonut sanoa, mistä he olivat puhelleet. Minä en kysellyt, sillä toivoin saavani tietää sen Maslobojeviltä. Minusta vain tuntui, että Maslobojev tahallaan tuli minun poissa ollessani tavatakseen Nellyn yksin. "Miksikä hän niin teki?" ajattelin.
Nelly näytti minulle kolmea konvehtia, jotka Maslobojev oli hänelle antanut. Ne olivat polttosokerisia, viheriän ja punaisen paperin sisässä, mitä huonointa lajia ja varmaankin ostetut joltain pikkukauppiaalta. Nelly nauroi niitä minulle näyttäessään.
— Miksikä sinä et syönyt niitä? kysäsin minä.
— En huoli niistä, vastasi hän totisena, rypistäen kulmiansa. — En minä niitä häneltä ottanutkaan; hän itse jätti ne sohvalle…
Tänään oli minulla paljon kävelemistä. Tahdoin sanoa Nellylle hyvästi.
— Onko sinun ikävä yksinäsi? kysäsin häneltä lähtiessäni huoneeseeni.
— On ja ei ole. On ikävä sen vuoksi, kun te olette kauan poissa.
Tätä sanoessaan katsahti hän minuun hellästi. Kaiken aamua oli hän katsonut minuun yhtä hellästi ja hän näytti niin iloiselta, niin lempeältä ja samalla oli hänessä jotain kainoa, jopa arkuuttakin, ikäänkuin hän olisi peljännyt jollakin tapaa tuottavansa minulle harmia, kadottavansa mieltymykseni ja … liiaksi ilmaisevansa tunteensa, ikäänkuin häveten sitä.
— Minkä vuoksi ei sinulla ole ikävä? Sanoithan, että sinulla "on ikävä sekä ei ole?" kysäsin, tahtomattanikin hymyillen hänelle, — siksi rakkaaksi ja kalliiksi oli hän minulle käynyt.
— Itsepä minä tiedän, miksi ei ole, vastasi hän myhähtäen ja jotain taas kainosteli.
Puhelimme avonaisen oven kynnyksellä. Nelly seisoi edessäni silmät maahan luotuina, pitäen toisella kädellään olkapäästäni, toisella nyppien takkini hihaa.
— Mitä, onko se salaisuus? kysäsin.
— Ei … ei ollenkaan … minä … minä aloin poissa ollessanne lukea teidän kirjaanne, lausui hän puoliääneen ja kohotettuaan minuun hellän, tutkivan katseen punastui kovasti.
— Ahaa, vai niin! Mitäs, miellyttääkö se sinua?
Tunsin neuvottomuutta kuni kirjan tekijä, jota itsellensä kiitetään, mutta minäpä olisin Jumala ties, mitä antanut, jos olisin voinut tällä hetkellä suudella häntä. Mutta jostain syystä pidin sen sopimattomana. Nelly oli vaiti.
— Miksi, miksi hän kuoli? kysäsi hän hyvin suruisen näköisenä, hätäisesti katsahdettuaan minuun ja äkkiä taas luoden katseensa alas.
— Kuka niin?
— Tuo nuori, keuhkotautinen … siinä kirjassa?
— Mitenkäs muuten, sen piti niin käydä, Nelly.
— Ei ollenkaan pitänyt käydä niin, sanoi Nelly miltei kuiskaamalla, ja äkkiä, oikullisesti, miltei vihaisesti pahastuneena ja vielä tuikeammin katsoi maahan.
Kului siten hetkisen aikaa.
— Mutta hän … no, nuo toisetpa … tyttö ja ukko, kuiskasi Nelly jatkaen, kuten näytti, vielä innokkaammin hihani nyppimistä, — tulevatko he elämään yhdessä? Eivätkö he tule köyhiksi?
— Ei, Nelly, tyttö matkustaa kauas; menee miehelään tilanomistajalle; ukko jää yksin, vastasin minä kovasti pahoillani, todellakin olin pahoillani, etten voi hänelle sanoa jotakin lohdullista.
— No, niin… Kas, vai sillä tavoin! Uh, mimmoisia!… Minä en huoli nyt enää lukeakaan!
Samassa työnsi hän vihaisesti käteni pois, kääntyi äkkiä pois minusta, meni pöydän luo ja asettui kasvot nurkkaan päin, katse maahan luotuna. Hän oli kokonaan punastunut ja hengitti säännöttömästi, aivan kuin olisi hyvin kovasti pahastunut.
— Nelly, miksikä sinä suutuit! lausuin minä, lähestyen häntä. — Eihän se kaikki ole niin, kuin on kirjoitettu, se on keksittyä; miksikäs sinä suutut! Voi sinua, sinä tunteellinen tyttö!
— En minä suuttunut, lausui hän arasti, kohottaen minuun kirkkaan, rakkautta ilmaisevan katseen; sitten äkkiä tarttui hän käteeni, painoi kasvonsa rintaani vasten ja alkoi itkeä.
Mutta samassa hän jo nauroikin — itki ja nauroi vuoroon. Minuakin sekä nauratti, että myöskin — tuntui suloiselta. Hän ei vain millään kurin tahtonut irroittaa kasvojansa minusta, ja kun minä tahdoin nostaa päänsä olastani, painoi hän yhä vahvemmin päätänsä olkaani ja nauroi yhä kovemmin.
Lopultakin päättyi tämä tunteellinen näytelmä. Sanoimme hyvästit toisillemme, minun oli kiiruhdettava. Nelly aivan punottavana ja ikäänkuin hiukan häveten, silmät tähtösinä loistaen, kiiruhti jäljissäni aina rapuille saakka ja pyysi minua palaamaan pikemmin kotiin. Minä lupasin välttämättömästi palata päivälliselle ja mahdollisesti ehkä ennemminkin.
Ensin läksin Ichmenevien luo. Kumpikin heistä sairasteli. Anna Andrejevna oli aivan sairas; Nikolai Sergeitsh istui yksikseen työhuoneessaan. Hän oli kuullut tuloni, mutta minä tiesin, ettei hän, tapansa mukaan, tule ennen, kuin neljännestunnin kuluttua antaakseen meille aikaa puhella keskenämme. En tahtonut saattaa Anna Andrejevnaa levottomaksi, siksipä koetin mahdollisuuden mukaan lievimmässä muodossa kertoa eilisillan tapahtumista, kertoen kumminkin todellisessa muodossaan. Kummakseni mummo, vaikka pahastuikin, tuntui kumminkin kummastuksetta ottavan vastaan tiedon mahdollisesta eroamisesta.
— No, isäseni, sitähän minä luulinkin, virkkoi mummo. — Kun te silloin meiltä olitte lähtenyt, mietiskelin minä kauan ja tulin siihen vakaumukseen, ettei sitä tule tapahtumaan. Emme ole ansainneet Herralta Jumalalta sitä armoa, ja onhan tuo mieskin häijy; mitä hyvää voisi häneltä odottaa. Onko se leikin asia — ottaa meiltä suotta päiten kymmenentuhatta, hän tietää hyvin, että syyttä ottaa, ja kumminkin ottaa. Viimeisen leipäpalan ottaa; Ichmenevka meiltä myydään. Natasha on oikeassa ja viisas, kun ei luota heihin. Ja tiedättekös vielä mitä, isäseni, pitkitti mummo, alentaen ääntään, — miehenipä mitä meinaa! Ihan kokonaan on noita häitä vasten. Ajatuksensa jo ilmaisee: en salli sitä, sanoo! Ensin minä luulin, että hän vain suottapäiten loruaa; ei, ihan tosissaan Kuinkapa silloin käy Natashan, kyyhkyläiseni? Kiroaahan isänsä hänen kokonaan. No, entäs tuo, Alesha, mitäs hän?
Tällä tavoin hän vielä pitkältä kyseli minulta ja, tapansa mukaan, voihki ja valitteli jokaisen vastauksen jälkeen. Tulin huomanneeksi, että hän viime aikoina näytti olevan hämmennyksissä kokonaan. Jokainen uutinen vaivasi hänen mieltänsä. Suru Natashasta järkytti hänen sekä mielensä että terveytensä.
Ukko astui sisään yönutussa ja tohvelit jalassa; hän valitti vilustumista, kumminkin katsoi hän hellästi vaimoonsa ja kaiken aikaa, minkä heillä olin, vaali vaimoansa kuni parhain lapsenpiika, katsoi hänen silmiinsä, vieläpä arkailikin häntä. Hänen katseessaan oli hyvin paljon hellyyttä. Hän oli peloissaan vaimonsa sairaudesta, tunsi kadottavansa kaiken elämänsä, jos vielä hänetkin kadottaa.
Viivyin heillä tunnin ajan. Hyvästi sanoessaan tuli ukko kanssani eteiseen ja alkoi puhua Nellystä. Ukolla oli totiset tuumat ottaa Nelly taloon tyttären sijaan. Hän alkoi kanssani neuvotella, kuinka saisi Anna Andrejevnan siihen suostumaan. Erityisellä uteliaisuudella kyseli hän minulta Nellystä, ja enkö ole hänestä jotain uutta saanut tietää. Kerroin kiireimmiten asian. Kertomukseni teki häneen vaikutuksen.
— Kyllä me vielä siitä juttelemme, sanoi hän päättävästi, — mutta nyt kunnes … no, samapa se, minä tulen sinun luoksesi, kunhan tässä vain vähäisen tulen terveemmäksi. Sitten päätämme asiasta.
Kello löi juuri kaksitoista, kun jouduin Maslobojevin luo. Suurimmaksi kummakseni ensimmäinen henkilö, jonka kohtasin, oli ruhtinas. Hän pani eteisessä päällysnuttuaan ylleen, ja Maslobojev ahkerasti hyörien auttoi häntä ja tarjosi hänelle kepin. Maslobojev oli minulle jo puhunut tuttavuudestaan ruhtinaan kanssa, mutta sittenkin tämä kohtaus kummastutti minua äärettömästi.
Ruhtinas minut huomattuaan näytti tulevan hämilleen.
— Kas, tehän se olette! huudahti hän jokseenkin innokkaasti. — Ajatelkaas, millainen yhtymys! Toisekseen, minä juuri äsken sain herra Maslobojeviltä kuulla, että te tunnette toisenne. Olen iloinen, erinomaisen iloinen, että tapasin teidät; minä nimittäin halusin nähdä teitä ja toivon mitä pikemmin pääseväni tulemaan teille; sallittehan? Minulla on teille pyyntö: auttakaa minua, selittäkää meidän nykyinen asemamme. Te varmaankin ymmärrätte, että minä puhun eilisestä… Te olette hänen ystävänsä, te olette seurannut koko asian kulkua; te voitte vaikuttaa… Kovin on sääli, etten voi kanssanne nyt jo… On asioita! Näinä päivinä ja ehkäpä hyvinkin kohta saan onnen olla luonanne. Mutta nyt.
Hän puristi oudon vahvasti kättäni, vaihtoi silmäyksen Maslobojevin kanssa ja läksi.
— Sanoppas sinä minulle Herran nimessä … aloin puhua, astuen kamariin.
— Minä en sano sinulle mitosen mitään, keskeytti minut Maslobojev, ottaen hätäisesti hattunsa ja mennen eteiseen, — asiat vaativat! Minä, veliseni, juoksen, olen myöhästynyt!…
— Sinähän itse kirjoitit minulle, että kello kaksitoista.
— Mitäs siitä, jos kirjoitinkin? Minä kirjoitin eilen sinulle, mutta tänään kirjoitettiin minulle, vieläpä niin, että otsa rutisi, — semmoiset ovat asiat! Minua odotetaan. Suo anteeksi Vanja. Ainoa, mitä voin sinulle tyydytykseksi tarjota, on se, että pieksät minua siitä, kun sinua suotta vaivasin. Jos tahdot saada tyydytystä, niin lyö päälle, mutta tee se Herran tähden pikemmin! Älä pidätä, on asioita, minua odotetaan.
— Mistäpäs syystä minä sinua löisin? Jos on asiaa, niin mene vaan, sattuuhan jokaiselle odottamattomia asioita. Mutta…
— Ei, siitä "muttasta" minä sitten sinulle sanon, keskeytti hän, kiirehtien eteiseen ja pannen päällysnuttua ylleen; hänen muassaan aloin minäkin pukea nuttua ylleni. — On minulla asiaa sinullekin; hyvin tärkeä asia onkin, sen vuoksi minä sinua kutsuinkin; se suorastaan koskee sinua ja sinun etujasi. Mutta kun nyt yhdeksässä minutissa sitä on mahdoton kertoa, niin, Jumalan tähden, sinä lupaa, että tulet luokseni tänään juuri kello seitsemän, ei ennen, eikä myöhempään. Silloin olen kotona.
— Tänään, sanoin epäröiden, — veliseni, minä arvelin tänä iltana pistäytyä…
— Pistäy, veliseni, nyt heti sinne, minne aioit illalla mennä, ja tule illalla minun luokseni. Sillä, Vanja, sinä et osaa aavistaakaan, mimmoisia asioita minä sinulle kerron.
— No, olkoon menneeksi; mitähän tuo olisi? Voinpa sanoa, sinä herätit uteliaisuuteni.
Nyt olimme jo astuneet tulos portista ja seisoimme käytävällä.
— Tuletko siis? kysäsi hän päättävästi.
— Sanoinhan, että tulen.
— Ei, mutta annappas kunniasanasi.
— Kas, mokomaa! No, minä annan kunniasanani.
— — Mainiosti ja jalomielisesti. Minne matka?
— Tänne, vastasin minä osottaen oikealle.
— No, ja minulla on tänne, sanoi hän osottaen vasemmalle. —Hyvästi, Vanja! Muista, kello seitsemän!
"Kummallista", ajattelin katsoen hänen jälkeensä.
Illalla aioin käydä Natashan luona. Mutta kun nyt lupasin Maslobojeville, niin päätin lähteä nyt heti Natashan luo. Olin vakuutettu siitä, että tapaan siellä Aleshan. Hän todellakin oli siellä ja kovin ilostui, kun minä astuin huoneeseen.
Hän oli erittäin herttainen, erinomaisen hellä Natashalle, ja oikeinpa tuli iloiseksi minut tavatessaan. Natasha kyllä koetti näyttää iloiselta, mutta hyvin voi huomata, että se kävi yli hänen voimiensa. Kasvonsa olivat kärsivät ja kalpeat; viime yönä oli hän nukkunut huonosti. Aleshaa kohtaan näytti hän olevan erittäin lempeä.
Vaikka Alesha puhuikin paljon, kertoeli kaikenlaista, nähtävästi tahtoen ilahduttaa Natashaa ja saada hymyilyn hänen huulillensa, jotka väkisten vastustivat hymyilyä, kumminkin tuntuvasti vältti hän puhua Katjasta ja isästänsä. Varmaankaan ei ollut eilinen sovitusyrityksensä onnistunut.
— Tiedätkös mitä? Alesha niin mielellään tahtoisi lähteä täältä, mutta pelkää, kuiskasi minulle Natasha kiireisesti, kun Alesha meni jotain Mavralle sanomaan. — Minä pelkään itse hänelle sanoa, että hän läksisi; sillä kenties hän silloin ei uhallakaan lähde, mutta enin kaikkea pelkään, että hän ikävystyy ja sen vuoksi kokonaan kylmenee minulle! Mitä on nyt tehtävä?
— Ah, Herrani, millaiseen asemaan te saatattekaan itseänne! Ja mitenkä epäileviä te olette, kuinka te toistanne vakoilette! Eikös olisi parasta selvittää välit kerrassaan ja se siitä. Tämmöinen elämä voi ehkä todellakin käydä hänelle ikäväksi.
— Mitäpäs minun on tehtävä? huudahti Natasha säikähtyneenä.
— Odotahan, minä sovitan teille tämän asian… Minä pistäyn keittiöön, pyytääkseni muka Mavran pyyhkimään lian päällyskengistäni.
— Ole varovampi, Vanja! sanoi Natasha jälkeeni.
Kun vaan ehdin Mavran luo, kiiruhti Alesha heti luokseni, ikäänkuin olisi minua odottanut.
— Ivan Petrovitsh, kyyhkyläiseni, mitä on minun tehtävä? Neuvokaapas minulle: jo eilen lupasin, että tänään, juuri tähän aikaan menen Katjan luo. Enhän minä saata jättää menemättä! Minä rakastan Natashaa äärettömästi, olen valmis vaikka tuleen hänen tähtensä, mutta pitäähän teidän myöntää, että on aivan mahdotonta jättää Katjan luona käynti kokonaan…
— Mitäs, menkää siis sinne…
— Entäs Natasha? Sitenhän pahoitan hänen mielensä. Ivan Petrovitsh, keksikää jokin keino avukseni…
— Minun luullakseni on parasta teidän mennä. Tiedättehän, miten paljon Natasha rakastaa teitä — hänestä alkaa tuntua, että teillä on ikävä hänen seurassaan ja että te pakoitatte itsenne olemaan hänen kanssaan. Paras on olla niin, ettei tunne mitään pakkoa. Muuten, lähtekää kanssani, minä autan teitä.
— Kyyhkyläiseni, Ivan Petrovitsh! Kuinka hyvä te olette!
Menimme kamariin; hetkisen kuluttua sanoin Aleshalle:
— Minä juuri kohtasin teidän isänne.
— Missä? ehätti hän kysymään säikähtyneenä.
— Kadulla, aivan sattumalta. Hän pysähtyi hetkiseksi puhelemaan kanssani, pyysi taas olemaan tuttuja. Kyseli teistä: enkö minä tietäisi, missä te nyt olette? Hän tahtoo välttämättömästi tavata teitä, jotain sanoakseen teille.
— Ah, Alesha, mene hänen luoksensa, ehätti Natasha sanomaan, arvaten tarkoitukseni.
— Mutta … missäs minä hänet tapaisin? Liekö hän kotona?
— Ei, muistaakseni hän sanoi, että hän menee kreivittären luo.
— No, mitä nyt tekisin … lausui Alesha yksinkertaisesti, katsoen surullisesti Natashaan.
— Ah, Alesha, mitäpäs tässä miettiä, sanoi Natasha. — Oikeinko sinä todella tahdot katkaista tuttavuutesi siellä rauhoittaaksesi minua. Onhan se lapsellista. Ensiksikin on se mahdotonta, ja toiseksi olet sinä oleva suorastaan kiittämätön Katjalle. Olettehan ystävyksiä; sopiiko noin jyrkästi katkaista ystävyyden siteet. Ja sitten, sinä teet minulle vääryyttä, jos luulet, että minä olen niin luulevainen. Mene, viipymättä mene, minä pyydän sinua! Isäsikin tulee rauhallisemmalle mielelle.
— Natasha, sinä olet enkeli, mutta minä en ole sormesi arvoinenkaan! huudahti Alesha riemuissaan ja katuvana. — Sinä olet niin hyvä, mutta minä … minä … no, kuule siis! Minä juuri tuolla keittiössä pyysin Ivan Petrovitsia auttamaan minua, jotta pääsisin luotasi. Hän on tämän keksinytkin. Mutta älä tuomitse minua, Natasha, enkelini! Minä en ole ollenkaan syyllinen, sillä minä rakastan sinua tuhatta vertaa enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa ja sen vuoksi keksin uuden ajatuksen: sanoa kaikki Katjalle ja viipymättä kertoa hänelle koko meidän nykyinen asemamme sekä kaikki se, mitä illalla tapahtui. Hän keksii jotain pelastukseksemme, hän on meille täydestä sydämmestään uskollinen…
— No, niinpä menekin, sanoi Natasha hymyillen — ja kuules, ystäväni, minäkin niin mielelläni tahtoisin tutustua Katjaan. Mitenkä, se kävisi päinsä?
Aleshan riemulle ei ollut rajoja. Samassa alkoi hän tehdä ehdotuksia, miten saattaisi tutustua. Hänen mielestään voi se tapahtua hyvin helposti: Katja löytää keinon. Alesha kehitti aatettansa lämmöllä, innostuneesti. Lupasi jo tänään tuoda vastauksenkin, kahden tunnin kuluttua jo, ja sitten hän istuu koko illan Natashan luona.
— Tuletko todellakin? kysäsi Natasha Aleshan lähtiessä.
— Epäiletkö sinä? Hyvästi, Natasha, hyvästi, sinä minun rakkaani, — ijäti rakastamani! Jää hyvästi, Vanja! Ah, Jumalani, minä huomaamattani sanon teitä Vanjaksi; kuulkaas, Ivan Petrovitsh, minä rakastan teitä — miksi me emme ole keskenämmesinuja? Olkaammesinuja.
— Olkaamme vaan.
— Jumalan kiitos. Tuo on minulle sata kertaa tullut mieleen. Minä en vaan rohjennut sitä sanoa teille. Kas nyt taas sanoin:teille. On, näes, niin vaikeata sanoa sinä. Muistaakseni, jossain Tolstoin teoksessa on tuo asia somasti kerrottu: kaksi ihmistä lupasivat puhutella toisiaansinuksi, mutta eivät mitenkään voi sitä tehdä ja siksi välttävät semmoista lausetapaa, jossa tulisi käyttää asemosanoja. Ah, Natasha! Emmekö jolloinkin lue uudestaan "Lapsuus ja nuoruus" kertomusta; onhan se niin kaunis!
— No, mene, mene, kehoitti Natasha nauraen, — iloissaan unohtui tänne puhelemaan.
Alesha suuteli Natashan kättä ja läksi kiireesti.
— Näetkös, näetkös, Vanja! sanoi Natasha ja alkoi itkeä.
Viivyin hänen luonaan pari tuntia, lohdutin häntä ja sain hänet vakuutetuksi kaikesta. Tietysti hän oli aivan oikeassa, kaikki pelkonsa oli oikeutettua. Sydämmeni oli täynnä surua, kun ajattelin hänen nykyistä asemaansa; minä pelkäsin hänen puolestaan. Mutta mikäs neuvoksi?
Minä kummeksin myöskin Aleshan käytöstä: hän rakasti Natashaa yhtä paljon kuin ennenkin, kenties katumuksen ja kiitollisuuden tunteen valtaamana vielä enemmän, kiihkoisammin. Mutta samalla otti uusi rakkaus vanhan sijan hänen sydämmessänsä. Miten tämä oli päättyvä, — sitä oli mahdoton edeltäpäin sanoa. Minä olin hyvin utelias näkemään Katjaa. Lupasin uudelleen Natashalle tutustua Katjaan.
Näytti, ikäänkuin Natasha olisi viimein muuttunut iloiseksi: Muun muassa kerroin hänelle kaikki Nellystä, Maslobojevista, Bubnovasta, kuinka tänään Maslobojevin luona kohtasin ruhtinaan, ja määrätystä yhtymisestämme seitsemän aikaan. Tuo kaikki huvitti häntä sanomattomasti. Vanhuksista minä puhuin hänelle vain vähän ja Ichmenev-ukon käynnistä luonani en toistaiseksi virkkanut mitään; Nikolai Sergeitshin aikoma kaksintaistelu ehkä olisi pelästyttänyt Natashaa. Hänestäkin tuntui kummalliselta ruhtinaan suhde Maslobojeviin ja ruhtinaan erinomainen halu tutustua kanssani, vaikka nykyinen asema antoikin kaikkeen tuohon riittävän selityksen…
Kello kolmen aikaan minä palasin kotiin. Nelly otti minut vastaan iloisin kasvoin…
Lyönnilleen kello seitsemän illalla jouduin Maslobojevin luo. Hän otti minut vastaan äänekkäällä huudolla ja avosylin. Tietysti hän oli puolihumalassa. Mutta eniten minua kummastuttivat ne erinomaiset valmistukset, joita oli tehty minun vastaanottoani varten. Siro tompakkinen teekeittiö kiehua porisi pienellä pyöreällä pöydällä, jolle oli levitetty kaunis ja kallishintainen pöytävaate. Teeastiat olivat kristallia, hopeata ja posliinia. Toisella pöydällä, joka oli peitetty toisenlaisella, yhtä kalliilla liinalla, oli lautasilla oivallisia konvehteja, kijeviläistä hilloa sekä vetelässä että kuivassa muodossa, marmeladia, pastilleja, hyytelöä, ranskalaisia hilloja, apelsiineja, omenia ja useaa eri lajia pähkinöitä, — sanalla sanoen, täydellinen hedelmäkauppa. Kolmannella pöydällä, joka oli katettu lumivalkealla liinalla, oli mitä erilaisimpia ruoka-aineksia: kaviaria, juustoa, pasteijaa, makkaraa, savustettua kinkkua, kalaa ja rivi somia kristallipulloja monenlaisine juomineen, kaikki mitä somimman värisiä — vihertäviä, punertavia, ruskottavia, kullan keltaisia. Kaiken tämän täytteenä syrjempänä eri pöydällä, joka niinikään oli katettu valkoisella liinalla, oli kaksi maljaa täynnä sampanjaa. Sohvan edessä pöydällä seisoi kolme pulloa: soternia, lafiittia ja konjakkia — kaikki oikeata jelisejeviläistä ja hyvin kallista. Teepöydän takana istui Aleksandra Semenovna yksinkertaisessa kylläkin, mutta siltä siistissä ja hyvällä aistilla valitussa puvussa. Hän tiesi, mikä hänelle sopi, ja nähtävästi oli siitä ylpeä; tervehtiessään minua nousi hän joltisen juhlallisesti ylös. Tyytyväisyys ja iloisuus päilyi hänen nuorekkailla kasvoillaan. Maslobojev istui puettuna somiin kiinalaisiin tohveleihin, kalliisen kauhtanaan ja puhtaaseen, komeaan paitaan. Paidassa hänellä oli kaikkialla, mihin vain suinkin sopi, muodinmukaisia nappeja. Tukkansa oli voideltu ja muodin mukaisesti kammattu siloiseksi, sivujakaukselle.
Olin niin hämmästynyt, että seisahduin keskelle lattiaa ja katsoin suu auki vuoroin Maslobojeviin, vuoroin Aleksandra Semenovaan, jonka itsetyytyväisyys nousi korkeimmilleen.
— Mitä, Maslobojev, onko sinulla tänään juhlat? kysäsin minä lopulta levottomasti.
— Eikä, sinä olet ainoa vieraamme, vastasi hän juhlallisesti.
— Entäs nämät (viittasin minä ruokapöytiin), näillähän voi ravita kokonaisen rykmentin!
— Ja juottaakin, — pääseikan unehutit: juottaa! lisäsi Maslobojev.
— Onko tämä kaikki yksin minua varten?
— Sinulle sekä Aleksandra Semenovnalle. Tämän kaiken on hän keksinyt.
— Äläppäs, kas vaan! Johan sen arvasin! huudahti AleksandraSemenovna punehtuen, mutta siltä aina yhtä tyytyväisen muotoisena. —Ei saisi ottaa vierasta kunnollisella tavalla vastaan; minä muka olensiihen syypää!
— Aivan aamusta asti, ajatteles, aamusta asti, kun vain kuuli, että sinä tulet iltasella, oli puuhassa; oikein oli tuskissa…
— Taasen valehteli! Ei ensinkään aamusta aikain, mutta eilen illasta. Sinä kun tulit kotiin eilen illalla, heti sanoit, että he tulevat vieraaksi koko illaksi.
— Senpäs te kuulitte väärin.
— Enpäs ensinkään kuullut väärin, asia oli niin. Minä en koskaanvalehtele. Ja miksikäs ei ottaa vierasta vastaan kunnollisesti?Elämme, elämme, ketään meillä ei käy, vaikka meillä on kaikkea.Nähkööt kunnon ihmiset, että mekin osaamme ihmisten tavoin elää.
— Ja mikä on pääasia — tietäkööt, mikä oivallinen emäntä ja järjestyksen toimittaja te olette, liitti Maslobojev. — Ajatteleppas, hyvä ystävä, mikä minulle tässä sattui. Työnnettiin ylleni hollantilainen paita, nappeja pistettiin ylt'yleensä, tohvelit, kiinalainen kauhtana, omin käsin kampasi ja voiteli tukkani — oikealla pergamootilla; tahtoi vielä joillakin hajuvesillä minua valella — krem-brulella, mutta silloin en enää kärsinyt, nousin kapinaan, näytin aviovaltaani…
— Eikä ollenkaan pergamootia, mutta parhainta ranskalaista hiusvoidetta, oikeassa kirjaillussa marmoripurkissa! ehätti Aleksandra Semenovna punastuneena sanomaan. — Ajatelkaas, Ivan Petrovitsh, ei päästä teaatteriin, ei tanssiaisiin, lahjottelee vain pukuja minulle; mitä iloa minulle niistä on? Pukeudun ja kävelen huoneessa yksinäni. Tässä tuonnoin sain suostumaan, olimme jo valmiina lähteäksemme teaatteriin: käännyin vain kiinnittämään rintaneulaa, hänpä samassa meni kaapin luo — yksi toisensa jälkeen, ja jo olikin hiivana. Siihen jäi menomme. Ei niin ketään käy meillä vieraana; aamusin vain käy asioilla joitakin ihmisiä; minut silloin käskevät pois. Ja kumminkin on meillä teekeittiöt, on astiat, on oivallisia kuppeja — kaikkea löytyy, kaikki on lahjoitettua. Ruoka-aineitakin meille kannetaan, melkein vain ainoastaan viinejä ostamme ja jotain hiusvoidetta ja juomahankintaa — pasteijaa, kinkkua ja konvehteja ostimme teitä varten! Vaikka edes joku näkisi, miten me elämme! Kokonaisen vuoden ajan ajattelin: kunhan tulee vieras, oikea kunnon vieras, silloin me kaikki näytämme ja tarjoilemme: silloin ihmiset kiittävät sekä itsellämmekin on hauska olla; mutta että minä tuon hupsun pään voitelin, niin ei hän nyt sitä ansaitsisi; tahtoisi aina olla likaisena. Nähkääs millainen kauhtana on yllään — sekin on lahjoitettu; mutta onko hän sen veroinen? Hän ei välittäisi muusta kuin humalassa olosta. Saattepa nähdä, että hän teillekin ennen teetä tarjoaa viinaa.
— Mitäs; hyvä asiahan se todella onkin; ryypätäänpäs, Vanja, kullankeltaista ja hopeanväristä, ja sitten virkistynein sieluin käydään käsin muihin juomiin.
— Kas, senhän arvasinkin!
— Älkää olko millännekään, Sashenka, kyllä teetäkin juomme, konjakin kanssa, teidän terveydeksenne.
— Niinpä arvasinkin! huudahti emäntä lyöden käsiänsä yhteen. — Tee on oikeata khanilaista, kuuden ruplaista, toissa päivänä kauppias lahjoitti, ja hän aikoo juoda sitä konjakin kanssa. Älkää totelko häntä, Ivan Petrovitsh, minä teille heti kaadan teetä … saattepa nähdä, miten mainiota se on!
Hän alkoi puuhailla teekeittiön ääressä. Nähtävästi minua aiottiin pidättää koko illan. Aleksandra Semenovna oli koko vuoden odottanut vierasta ja nyt aikoi minusta sen korvata. Tuo kaikki ei käynyt yhteen minun laskujeni kanssa.
— Kuules, Maslobojev, sanoin minä käyden istumaan, — enhän minä ensinkään tullut luoksesi vieraihin; tulin asialle: itse sinä minut kutsuit jotain sanoaksesi…
— No, asia asiana, mutta ystävällinen seurustelu on myöskin paikallaan.
— Ei, ystäväiseni, älä siihen luotakaan. Puoli yhdeksän sanon hyvästin. On välttämätön asia; olen luvannut…
— En luule. Kuules, mitä sinä teet minulle? Ja mitä sinä teet Aleksandra Semenovnalle? Katsoppas häntä, miten on hämmästynyt. Minkä vuoksi hän minut rasvasi — olenhan pergamootilla putsattu, ajatteles sitä!
— Sinä yhä lasket leikkiä, Maslobojev. Minä lupaan Aleksandra Semenovnalle, että ensi viikolla, no, vaikkapa perjantaina, tulen teille päivälliselle; mutta nyt olen luvannut, tai, paremmin sanoen, minun täytyy mennä erääseen paikkaan. Ole hyvä ja sano, mitä sinä aioit minulle ilmoittaa.
— Ettekö todellakaan ole muuta, kuin puoli yhdeksään! huudahti Anna Semenovna aralla, valittavalla äänellä, miltei itkien, tarjoten minulle lasin oivallista teetä.
— Olkaa huoleti, Sashenka; se on vain turhaa puhetta, ehätti Maslobojev. — Hän jää meille, turhaa kaikki. Mutta kuules, Vanja, sanoppas minulle, missä sinä yhä käyt? Mitä asioita sinulla on? Voiko saada tietää? Sinähän joka päivä käyt jossain, etkä työskentele…
— Mitä sinä sillä tiedolla teet? Muuten ehkä sanonkin sinulle sittemmin. Mutta selitäppäs sinä, miksi sinä tulit minun luokseni eilen, vaikka minä olin sanonut sinulle, muistathan, etten minä ole silloin kotona?
— Sitten jälkeenpäin muistin, eilen unehutin. Asiasta todella tahdoin kanssasi puhella, mutta ennen kaikkea täytyi saada Aleksandra Semenovna rauhoittumaan. "Näes", sanoo, "on ihminen, löysi ystävän, mikset kutsu meille?" Jopa, veliseni, minua sinun tähtesi on neljä vuorokautta ripitetty. Pergamootin tähden minulle tietysti toisessa maailmassa annetaan neljäkymmentä syntiä anteeksi, niinpä ajattelinkin, miks'ei viettää iltaa ystävyydessä? Tuumasta toimeen: kirjoitin, että, muka on semmoinen asia, että jollet tule, niin kaikki laivamme hukkuvat.
Pyysin, ettei hän vasta niin tekisi, parasta kun edeltäpäin sanoo asian. Eikä tuo hänen selityksensä minua ollenkaan tyydyttänyt.
— No, mutta miksi sinä äsken minua pakenit? kysäsin.
— Taanoin oli minulla todella asiaa, en tuonkaan vertaa valehtele.
— Eikö se ollut ruhtinaan kanssa?
— Miellyttääkö teitä tee? kysäsi sima äänellä Aleksandra Semenovna.
— Erinomaista, Aleksandra Semenovna, mainiota! En ole vielä koskaan juonut tällaista.
Aleksandra Semenovnan kasvot oikein loistivat tyytyväisyydestä ja hän kiiruhti kaatamaan teetä lisään.
— Ruhtinas! huudahti Maslobojev. — Tuo ruhtinaspa on aika kelmi, suuri veijari … no! Kuules, veliseni, mitä minä sanon sinulle: vaikka minä itse olen hyvä veijari, kainostelisin sittenkin olla hänen nahassaan! Se siitä; suu kiinni! Ainoastaan sen verran minä voin hänestä sanoa.
— Ja minäpä aivan kuin vartavasten tulin luoksesi, kysyäkseni muun muassa hänestä. No sen ehtii vielä. Mutta miksikä sinä eilen minun poissa ollessani annoit Helenalleni makeisia, miksi hänen edessään tanssit? Ja mistä asiasta sinä hänen kanssaan puolitoista tuntia puhelit?
— Helena on pikku tyttö, kahdentoista tai yhdentoista vanha, asuu väliaikaisesti Ivan Petrovitshin luona, selitti Maslobojev Aleksandra Semenovnalle. — Katso, Vanja, katsos tuota, pitkitti Maslobojev osottaen sormellaan Aleksandra Semenovnaa, — kuinka hän punastuikaan kuultuaan, että minä vein tuntemattomalle tytölle namusia, miten punottaakaan, mitenkä vavahtikaan, aivan kuin me olisimme äkkiarvaamatta pistoolilla ampuneet … kas, kas silmäsiään, ne säkenöivät kuni tuliset hiilet. Älkääpäs ensinkään, Aleksandra Semenovna, koettako salata! Mustasukkainen olette. Jos en olisi selittänyt, että se on yksitoistavuotias tyttö, olisi kohta tukasta kiskonut, ei edes hiusvoidekaan olisi minua pelastanut!
— Ei se nytkään pelasta!
Tämän sanottuaan Aleksandra Semenovna yhdellä hyppäyksellä harppasi teepöydästä luoksemme ja ennenkun Maslobojev ehti suojella päätään, tarttui hänen tukkaansa ja riuhtoi siitä koko lailla.
— Tuossa sinulle, siinä saat! Uskallatko vieraan aikana sanoa minua mustasukkaiseksi, vieläkö uskallat, vieläkö, vieläkö!
Hänen kasvonsa tulivat aivan punaisiksi ja vaikka hän leikillään oli tekevinään, sattui kumminkin Maslobojeviin koko lailla.
— Kaikkea joutavaa puhuu! sanoi Aleksandra Semenovna totisena minulle.
— Nyt näit, Vanja, mimmoinen on eloni! Siitä syystä on välttämättömästi saatava ryyppy! päätti Maslobojev korjaellen tukkaansa, ja melkein juosten meni hän pullon luo. Mutta Aleksandra Semenovna ehti ennen häntä, kiiruhti pöydän luo, kaatoi ryyppyyn ja tarjosi hänelle, vieläpä lempeästi nipisti häntä poskeen. Maslobojev ylpeänä iski minulle silmää, napsautti kielellään ja juhlallisesti joi ryyppynsä.
— Makeisista on vaikea sanoa varmaa, alkoi Maslobojev istuen viereeni sohvalle, — Minä ostin ne toissa päivänä hutikassa ollessani vihannespuodista, miksikä — sitä en tiedä. No, ehkäpä vain kannattaakseni kotimaista kauppaa ja teollisuutta, en voi varmaan sanoa. Muistan vain, että minä silloin hutikassa astuin katua pitkin, kaaduin likaan, revin tukkaani ja itkin, etten kykene mihinkään. Minä tietysti unhotin makeiset, ja niin ne jäivät taskuun eiliseen saakka, kun istuessani sohvaasi istuin niiden päälle. Tanssiinkin on syynä samainen humaluuteni, sillä eilenkin minä olin tavallisessa hutikassa, ja hutikassapa minä, milloin olen tyytyväinen kohtalooni, toisinaan tanssin. Siinä koko juttu; ehkä lisäksi vielä tuo orpo herätti minussa sääliä, ja sitä paitsi, hän ei tahtonut kanssani puhella, tuntui olevan vihainen. Minä aloinkin tanssia ilahduttaakseni häntä, makeisia tarjoilin.
— Etköhän vain lahjonut häntä urkkiaksesi häneltä joitakin tietoja, ja tunnusta pois suoraan: sinä tahallasi tulit asuntooni tietäen, etten minä ollut kotona, puhellaksesi hänen kanssaan kahden kesken, jotain kuullaksesi, niinkö? Minähän tiedän, että sinä istuit hänen kanssaan puolentoista tuntia, vakuutit hänelle, että tunsit hänen äiti-vainajansa ja jotain kyselit.
Maslobojev siristi silmiänsä ja viekkaasti naurahti.
— Eipäs tuollainen aate olisi ollut hullumpi, sanoi hän. — Ei, Vanja, ei se ollut sitä. Ja, no, miksikäs ei tilaisuuden sattuessa kysyäkin; mutta en minä silloin sitä tarkoittanut. Kuules, vanha ystävä, vaikka minä nyt olenkin hyvässä hutikassa, tapani mukaan, muista kumminkin, ettäpahassa aikeessaei Filip sinua koskaan petä,pahassa aikeessa, kuule.
— Entä ilman pahaa aikomusta?
— No … ei ilman pahaakaan aikomusta. Mutta jääköön se hitoille, ryypätään, ja sitte puhumme asiasta! Asiahan on joutavanpäiväinen, pitkitti Maslobojev ryypättyään. — Bubnovalla ei ollut mitään oikeutta pitää tuota tyttöä; olen saanut tietää kaikki. Ei siinä ollut minkäänlaista ottotyttäreksi ottamista, tai muuta semmoista. Tytön äiti oli velkaa Bubnovalle, tämäpä ottikin tytön luokseen. Vaikka Bubnova onkin veijari, julmuri, on hän siltä hupakko naikkonen, kuten naiset yleensä. Vainajalla oli hyvä passi; siis kaikki puhdasta ja selvää. Helena voi elää sinun luonasi, vaikka olisikin hyvin hyvä, jos joku perheellinen ja hyvä ihminen ottaisi hänet kasvattaakseen. Mutta nyt toistaiseksi olkoon tyttö luonasi. Ei se mitään tee. Minä sovittelen kaikki sinulle valmiiksi, niin ettei Bubnova uskalla sormellaankaan liikuttaa. Äiti-vainajasta minä en saanut melkein minkäänlaista varmaa tietoa. Hän on jonkun Salzmanin leski.
— Niin on; niin minulle Nellykin sanoi.
— No, se asia on siis lopussa. Ja nytpä, Vanja, alkoi Maslobojev jonkinlaisella juhlallisella äänellä, — minulla on sinulle eräs pieni pyyntö. Täytäthän sinä sen. Kerro minulle mahdollisimman tarkkaan, mimmoisia asioita sinä toimitat, missä käyt, missä viivyt päiväkausin? Vaikka minä osiksi olen kuullutkin ja tiedän, täytyy minun tietää paljon tarkemmin.
Moinen juhlallisuus minua hämmästytti, saattoipa jonkinlaista rauhattomuuttakin mieleeni.
— Miksikä niin? Mitä sinä sillä tiedolla teet? Sinä kyselet niin juhlallisesti…
— No niin, Vanja, pitemmittä puheitta: minä tahdon osottaa sinulle palveluksen. Näes, ystäväiseni, jos minä viekastelisin sinulle, osaisin minä urkkia tiedot ilman juhlallisuuttakin. Sinäpä luulet, että minä viekastelen — äsken mainitsit namusista; kyllä minä ymmärrän tarkoituksesi. Mutta kun minä puhun juhlallisesti, en siis etsi omaa etuani, mutta sinun. Sinä älä siis epäile, vaan puhu suoraan, selvä totuus…
— Millaisesta palveluksesta on puhe? Kuules, Maslobojev, miksikä sinä et tahdo kertoa minulle jotain ruhtinaasta? Minä tarvitsen tietoja hänestä. Sillä tapaa sinä tekisit minulle palveluksen.
— Ruhtinaasta? Hm!… No, olkoon menneeksi, sanon suoraan: minä nyt kuulustelenkin sinua ruhtinaan vuoksi.
— Mitenkä?
— Kas näin; minä, veliseni, huomasin, että hän on jotenkin sotkeutunut sinun asioihisi; muun muassa hän minulta kyseli sinusta. Mitenkä hän sai tietää sen, että me olemme tuttuja keskenämme, se ei kuulu sinuun. Mutta pääasia on tämä: ole varoillasi tuon ruhtinaan suhteen. Hän on Juudas, pettäjä, vieläpä huonompi sitä. Senpä vuoksi kun minä näin, että hän sekaantuu asioihisi, vapisin minä sinun tähtesi. Toisekseen, enhän minä tiedä mitään; senpä vuoksi pyydänkin sinun kertoman, jotta voisin saada selkoa… Ja juuri sen tähden minä tänään sinut luokseni kutsuinkin. Kas, siinä se nyt on se tärkeä asia; suoraan sanonkin sinulle.
— No, sanothan sinä minulle ainakin jotain, vaikka sen, minkä tähden juuri minun tulee varoa ruhtinasta.
— Hyvä; olkoon menneeksi; minuahan toisinaan jotkut käyttävät asioillaan. Ja ajatteles itse: jotkut uskovat minulle asioitansa sen vuoksi, kun minä en ole lörppö. Mitenkäs minä sinulle sitten kertoisin? Älä siis pane pahaksesi, jos sinulle kerron yleisin piirtein, liian yleisin piirtein, vain näyttääkseni, millainen muka heittiö hän on. Mutta alappas sinä ensin oma asiasi.
Ajattelin, ettei minulla ollut vähintäkään syytä salata mitään Maslobojeviltä. Natashan asia ei ollut mikään salaisuus, sitä paitsi sopi Maslobojevin puolelta odottaa jotain Natashan hyväksi. Tietysti muutamista seikoista minä katsoin parhaaksi vaijeta. Maslobojev kuunteli erittäin tarkkaavasti kaikkea sitä, mikä koski ruhtinasta; useissa kohdin hän keskeytti minut, useita seikkoja kyseli uudelleen, ja näin tulin hänelle kertoneeksi jotenkin tarkkaan. Kertomukseni kesti puolen tuntia.
— Hm! Viisas pää on tuolla tytöllä, sanoi Maslobojev, — ja vaikkapa hän ei kokonaan oikein olisi arvannutkaan ruhtinaasta, niin ainakin on se hyvä, että hän jo heti alussa huomasi, kenen kanssa oli tekemisissä, ja keskeytti pitemmän tuttavuuden. Oikein reippaasti tehty, Natalja Nikolajevna! Juon hänen terveydekseen! (Maslobojev ryyppäsi.) Tässä ei tarvittu ainoastaan ymmärrystä, mutta vielä enemmän sydäntä, ettei sallisi itseänsä pettää. Eikä sydän harhaan vienytkään. Tietysti asiansa tyttö menetti: ruhtinas saa tahtonsa täytetyksi ja Alesha hylkää tytön. Yhtä on sääli, Ichmenevia, — kymmenentuhatta maksoi tuolle lurjukselle! Kuka Ichmenevin asiaa ajoi, kuka puuhasi? Itse kaiketikin! Oih! Semmoisia ovat nuo kiivasmieliset ja jalosydämmiset! Ei ole moisesta väestä minnekään! Ruhtinaan suhteen olisi ollut meneteltävä kokonaan toisin. Minä olisin hankkinut Ichmeneville semmoisen asianajajan että oikein, — oh-hoih!
Harmissaan löi Maslobojev nyrkillään pöytään.
— Kuules, mitäs se ruhtinas nyt aikoo?
— Sinä vain yhä siitä ruhtinaasta. Mitäpäs hänestä sanoisi; enpä ole mielissäni, että aloin puhua. Minähän, Vanja, tahdoin vain sinua varottaa tuon lurjuksen suhteen, jotta, niin sanoakseni, varjelisin sinua hänen vaikutukseltaan. Ken hänen kanssaan joutuu tekemisiin, se ei ole vaaratta. Sinä siis pidäkin silmäsi auki; siinä kaikki. Ja sinä kun luulit, että minä sinulle ehkä minkälaisia pariisilaisia salaisuuksia tahdon ilmaista. Heti huomaa, että olet romaanien kirjoittaja! No, mitä voi puhua lurjuksesta? Lurjus on aina lurjus… Jos esimerkiksi kerron sinulle erään hänen juttunsa, tietysti mainitsematta paikkoja, kaupunkeja, henkilöjä, siis ilman kalentaarisia tarkkuuksia. Sinä tiedät jo, että hän ensi nuoruutensa aikoina, kun oli pakoitettu vielä toimeen tulemaan kansliatyöllä, nai rikkaan kauppiaan-tyttären. No, tuolle vaimolleen ei hän ollut kovinkaan kohtelias, ja vaikka asia nyt ei koske vaimoa, niin huomautan, Vanja ystäväiseni, että ruhtinas koko ikänsä keinotteli moisella tavalla. Tässä vielä tapaus! Hän matkusti ulkomaille. Siellä…
— Maltas, Maslobojev, mistä matkastaan sinä puhut? Minä vuonna?
— Tasan yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta sitten ja lisäksi kolme kuukautta. No niin, siellä hän maanitteli erään tytön eräältä isältä ja vei tytön mukanaan Pariisiin. Ja miten vielä teki! Isä oli jokin tehtailija tai oli osallisena jossain semmoisessa liikkeessä. En osaa varmaan sanoa. Minä, näes, vaikka sinulle kerronkin, teen sen omien päätelmieni ja muiden tosiseikkojen perusteella. Ruhtinas siis pettikin tuon isän, tuppaantui hänen kanssaan osalliseksi liikkeeseen. Petti täydelleen ja otti häneltä rahat. Rahoista tietysti oli ukolla jotkin kirjalliset todisteet. Mutta ruhtinaspa tahtoi saada rahat niin, ettei maksaakaan huolisi, taikka kuten me sanomme, — suorastaan varastaa. Ukolla oli tytär ja kaunotar olikin, ja tuota tytärtä rakasti eräs ihanteellinen ihminen, Schillerin velimies, runoilija ja samalla kauppias, nuori ajattelija, sanalla sanoen, oikea saksa, Feferkuchen joku.
— Mitä, onko hänen sukunimensä Feferkuchen?
— No, ehkäpä ei juuri Feferkuchen, hiisi hänet vieköön, eikä se kuulukaan asiaan. Se vaan on niin, että ruhtinas saavutti tyttären suosion, saavuttipa sen siinä määrin, että tyttö rakastui häneen aivan kuin mieletön. Ruhtinas tavotteli silloin kahta seikkaa: ensiksi vallata tyttö ja toiseksi velkakirjansa, jotka oli ukolle antanut tältä saamistaan rahoista. Ukon kaikkien laatikkojen avaimet olivat tyttärellä. Ukko rakasti tytärtänsä aivan rajattomasti, niin paljon, ettei tahtonut päästää tytärtään mieheläänkään. Ihan totta. Kaikille kosijoille oli mustasukkainen, ei voinut käsittää, mitenkä voisi tyttärestään erota. Pois ajoi Feferkucheninkin, semmoinen ukon höperö, englantilainen…
— Englantilainenko? Missäs se kaikki tapahtui?
— Minähän sanoin häntä englantilaiseksi vain vertauksen vuoksi, ja sinä isket siihen kiinni. Se tapahtui Santa-fe-de-Bogodan kaupungissa, vai liekö Krakovassa, mutta varmimmin kaikista, että se oli Nassaun ruhtinaskunnassa, niinkuin on seltterivesipullon kylkeen kirjoitettu, ihan varmaan Nassaussa; oletko nyt jo tyytyväinen? No, niin siis ruhtinas suostutteli tytön ja vei hänet isän kotoa; mutta ruhtinaan tahdosta ja käskystä otti tyttö mukaansa joitakin asiapapereita. Näes, Vanja, onhan sitä semmoista rakkautta! Oh, Jumalani, ja tyttö kumminkin oli kunniallinen, rehellinen, jalosydämminen! Tosi, että ehkä hän ei papereista suuriakaan ymmärtänyt. Yksi asia häntä huolestutti: isän kirous. Ruhtinas tiesi siihenkin keinon: antoi tytölle asianmukaisen, laillisen sitoumuksen siitä, että antaa itsensä vihkiä tytön kanssa. Näin sai uskotelluksi tytölle, että he nyt matkustavat vain vähäksi ajaksi huvittelemaan, mutta kun ukon viha lauhtuu, hekin palaavat vihittyinä ukon luo ja asuvat sitten ikänsä kolme yhdessä, rauhassa ja rakkaudessa varoja kartuttavat ja niin edespäin loppumattomiin. Tyttö pakeni, isä kirosi hänet ja teki vararikon. Tytön jälkeen Parisiin läksi Frauenmilchenkin, jätti kaikki, kauppansakin jätti; kovin oli tyttöön rakastunut.
— Seis! Mimmoinen Frauenmilchen?
— No, tuo, mikä se olikaan! Feyerbach … ptyh, mokoma: Feferkuchen! No niin, ruhtinaan tietysti ei sopinut naida: mitäs muka ruhtinatar Hlestakov sanoo? Mitenkä parooni Pomoikin siitä arvelee? Siis täytyi pettää. No, pettikin liian julkeasti. Ensiksi, ehkä liene lyönytkin häntä, toiseksi, tahallaan kutsui luokseen Feferkuchenin, se kävikin, tuli naisen ystäväksi, no, surkeilivat yhdessä, illat pitkät yhdessä istuivat, onnettomuuttansa, itkivät, mies lohdutteli — tietysti, kuten hurskaat ainakin. Ruhtinas tahallaan laittoikin asiat näin: tapaa heidät kerran myöhään ja keksiikin, että he pitävät yhteyttä, alkoi siitä juonitella: omin silmin, näin, sanoo. No niinpä työnsikin heidät kummankin pellolle, itsepä matkusti joksikin ajaksi Lontooseen. Nainenpa olikin jo toisaanne päin, kohta syntyi hänelle tyttö … no, tuota, tarkoitin: poika syntyi, pikkunen poika. Volodkaksi ristittiin. Feferkuchen oli kummina. Sen jälkeen läksi hän lapsineen Feferkuchenin seurassa. Tällä oli hiukan varoja. Matkustivat Sveitsin, Italian … sanalla sanoen, kävivät kaikissa runollisissa maissa, niinkuin pitääkin. Nainen yhä vain itki, ja Feferkuchen surkeili, ja niin kului useita vuosia, tyttö kasvoi. Ruhtinaan olisi kaikin puolin ollut hyvä olla, yksi asia oli paha: naimalupaus-kirjaa ei saanut naiselta pois. "Kunnoton mies sinä olet, sanoi nainen ruhtinaalle jäähyväisiksi, — sinä ryöstit rahani, veit kunniani ja nyt hylkäät minut. Hyvästi! Naimasitoumustasi minä en kumminkaan sinulle anna. En sen vuoksi ole sitä antamatta, että tahtoisin jolloinkin sinulle tulla, mutta siksi, että sinä pelkäät kirjallista todistusta. Siispä se jääköönkin ijäksi minun käsiini". Sanalla sanoen, nainen intoili, mutta ruhtinas sittenkin pysyi rauhallisena. Yleensä moisten lurjusten on mainiota olla tekemisissä niin sanottujen ylevämielisten olentojen kanssa. He ovat niin jaloja, että heidät aina voi helposti peijata, ja toiseksi, he tyytyvät aina ylevään ja jaloon halveksumiseen, sen sijaan että panisivat käytännössä lain toimeen, jos milloin vain sen voi panna. Samoin tuo äitikin: osotti vain ylpeätä halveksumista, vaikka todistuskappaleen jättikin itselleen; ruhtinas taas varsin hyvin tiesi, että nainen ennemmin lopettaa päivänsä hirressä, kuin käyttää todistetta asiaan. Sen vuoksi olikin jonkin aikaa levollinen. Vaikka nainen sylkäsikin ruhtinaan kirottuun naamaan, jäi kumminkin Volodka hänen vastuksikseen — entäpäs, jos olisi kuollut, mihinkä poika olisi jäänyt? Sitäpä ei äiti ajatellut ollenkaan. Bruderschaft myöskin rohkaisi häntä eikä ajatellut sen pitemmälle; Schilleriä lukivat kumpikin. Viimein Bruderschaft jostain syystä sairastui ja kuoli.
— Tuoko Feferkuchen?
— No, hänpä juuri, hiis hänet! — Nainenpa…
— Maltas! Montako vuotta he matkustelivat?
— Täsmälleen kahteensataan. Niin, nainen palasi Krakovaan. Isäpä ei ottanutkaan vastaan, kirosi, tytär kuoli, ruhtinas iloissaan ristinmerkillä siunasi itsensä. Minä olin siellä, simaa join, viiksejä pitkin virtasi, suuhun ei sattunut, minulle annettiin potku, ja siitä tuli aika sotku … ryypätään, Vanja, veliseni!
— Minä arvelen, että sinä, Maslobojev, ajat juuri näitä ruhtinaan asioita.
— Sitäkö sinä välttämättömästi tahtoisit?
— En vain käsitä, mitä sinä siinä asiassa saat toimeen!
— Asia on, näes, se, että kun nainen kymmenen vuoden kuluttua taas palasi Madridiin vieraalla nimellä, niin täytyi kaikki tuo saada tietää, niin Bruderschaftista, kuin ukosta, samoin pikkusesta, ja kuoliko nainen, ja eikö ole papereita, ja niin pois päin, aina loppumattomiin. Ja sitten vielä jostain muusta. Ruhtinas on häijyin ihminen, varo häntä, Vanja, mutta Maslobojevista sinä ajattele tätä: älä koskaan sano häntä konnaksi! Sillä vaikka hän onkin konna (minun luullakseni, ei ole olemassa ihmistä, joka ei olisi konna), niin ei hän suo sinulle pahaa. Minä olen nyt kovassa hutikassa, mutta muista: jos jolloinkin, ennemmin tai myöhemmin, nyt tai tulevana vuonna, sinusta näyttää, että Maslobojev sinua vastaan jotain viekasteli (älä suinkaan unehuta tätä sanaa,viekasteli), — niin tiedä, ettei se ollut pahassa tarkoituksessa. Maslobojev pitää sinua silmällä. Sen vuoksi älä usko epäluuloja, paras on, että tulet ja sanot asian suoraan, veljellisesti Maslobojeville itselleen. No, tahdotko nyt naukata?
— En.
— Entäs haukata?
— En, veli hyvä, suo anteeksi…
— No, niin korjaukin sitten tiehesi, kello on neljännestä vailla yhdeksän, ja sinähän olet hätäpussi. Nyt on aika sinun mennä.
— Mitä? Kuinka? Joi itsensä humalaan ja nyt ajaa vieraan pois! Aina hän on mokoma! Voi sinua hävytöntä! sanoi Aleksandra Semenovna milt'ei kyynelsilmin.
— Jalkamies ei ole ratsastajan toveri! Aleksandra Semenovna, me jäämme kahden ja käymme jumaloimaan toisiamme. Tämäpä tässä on kenraali! Ei, Vanja, minä valehtelin; sinä et ole kenraali, minähän olen — lurjus! Katso, minkä näköinen minä nyt olen. Mikä minä olen sinun suhteesi? Anna anteeksi, Vanja, älä pane pahaksesi, ja suo päästää tunteeni…
Hän tarttui kaulaani ja alkoi itkeä. Minä aloin tehdä lähtöä.
— Ah, Jumalani! Ja meillä kun on illallinenkin valmis, puheliAleksandra Semenovna suurimmassa surussa. Tulettekohan perjantaina?
— Tulen, Aleksandra Semenovna, toden totta tulen.
— Te ehkä halveksitte, hän kun on tuommoinen — humalainen. Älkää katsoko ylen, Ivan Petrovitsh, hän on hyvä, oikein hyvä, ja teitä hän niin paljon rakastaa! Minulle hän puhuu teistä yöt päivät, yhä vain teistä. Vartavasten osti teidän teoksenne minulle; en ehtinyt vielä lukea; huomenna alan. Ja miten hyvältä minusta tuntuu, kun te tulette meille! En näe ketään, ei kukaan käy meillä istumassa. Meillä on kaikkea kyllin, sittenkin yksin istumme. Nytkin tässä istuin, yhä kuultelin, aina vaan kuuntelin, kun te puhuitte, ja kuinka hyvästi se on… Siis hyvästi perjantaihin!