Nytpä jo kyyneleet tukahduttivat hänen sanansa. Kohta pääsi hänen kyyneltulvansa valloilleen yhtä voimakkaasti, kuin eilen hermokohtauksensa aikana. Hän laskeusi eteeni polvilleen, suuteli käsiäni, jalkojani…
— Te rakastatte minua!… hoki hän yhä, — te vain yksin, yksinänne!…
Suonenvedon tapaisesti puristi hän käsillään polviani. Tunteensa, jota hän oli niin kauan pidättänyt, nyt äkkiä tulvi irti yhdellä kertaa, vastustamattomalla kiihkolla, ja minä nyt käsitin hänen sydämmensä kummallisen jäykkyyden, sydämmen, joka siveänä salasi itsensä vissiin aikaan asti, tehden sen sitä jäykemmin, sitä yrmeämpänä, kuta voimakkaampi oli tarve osottaa tunteitensa kyllyyttä, ja se kaikki siihen vastustamattomaan tunteiden puuskaan saakka, kun äkkiä koko olemuksensa antautuu, itsensä kokonaan unohtaen, tuolle vaatimukselle, joka vaatii rakkautta, kiitollisuutta, hyväilyjä, kyyneleitä…
Hän itki niin kovin, että sai hysteeria-kohtauksen. Tuskin sain ympärilleni kietouneet kätensä päästetyiksi auki. Nostin hänet ja kannoin sohvalle. Hän itki vielä kauan aikaa peittäen kasvonsa tyynyyn, ikäänkuin hän olisi hävennyt katsoa minuun, mutta yhä vieläkin kovasti puristaen kätösissään kättäni, päästämättä sitä sydämmeltänsä.
Vähitellen hän tyyntyi, mutta ei vieläkään katsonut minuun. Pari kertaa salaa loi hän kasvoihini katseensa, ja siinä oli ääretöntä hellyyttä ja jotain arkaa, uudestaan piiloutuvaa tunnetta. Viimein hän punastui ja hymyili.
— Onko sinun nyt helpompi? kysäsin häneltä, — sinä tunteellinenLeenani, sinä sairas lapsi raukkani!
— Ei ole nimeni Leena, ei … kuiskasi hän, yhä kätkien minulta kasvonsa.
— Eikö olekaan nimesi Leena? Mikä sitten?
— Nelly.
— Nelly? Miksikä juuri Nelly? Olkoon, se on hyvin kaunis nimi. Minä käynkin nyt kutsumaan sinua sillä nimellä, jos itse niin tahdot.
— Niin minua äitini nimitti… Eikä kukaan ole minua sillä nimellä kutsunut, ei koskaan, paitsi äitini… Enkä minä tahtonut itse, että minua joku niin nimittäisi, paitsi äitini… Mutta te saatte kutsua minua niin, minä tahdon sen… Minä rakastan teitä aina, rakastan ikäni.
"Rakastava ja ylpeä pikku sydän", ajattelin, — "ja kuinka kauan minun piti pyrkiä siihen, että sinä olisit minulle … Nelly."
Mutta nytpä minä jo tiesin, että hänen sydämmensä on uskollinen minulle ikänsä kaiken.
— Kuules, Nelly, sanoin heti, kun hän vaan oli tyyntynyt. — Sinä äsken sanoit, että ainoastaan äitisi rakasti sinua eikä muu kukaan. Eikö vaarisi sinua todellakaan rakastanut?
— Ei, hän ei rakastanut…
— Mutta sinähän täällä itkit hänen tähtensä, muistathan, tuolla rapuilla?
Hän vaipui hetkiseksi ajatuksiinsa.
— Ei, hän ei rakastanut… Hän oli paha.
Ja samassa jokin katkera ilme näkyi hänen kasvoillansa.
— Eihän häneltä voinut mitään vaatiakaan, Nelly. Eiköpähän hän liene ollutkin kokonaan heikkomielinen. Hän kuolikin kuten heikkomielinen. Kerroinhan minä sinulle, miten hän kuoli.
— Niin; mutta se oli viime kuukauden aikana, kun hän ei enää muistanut mitään. Istuskeli täällä kaiken päivää ja, jos en minä olisi käynyt hänen luonansa, olisi hän siten istunut toisen ja kolmannenkin päivän, istunut juomatta sekä syömättä. Ennen oli hän paljoa parempi.
— Milloin ennen?
— Kun äitini ei vielä ollut kuollut.
— Siis sinä kannoit hänelle ruokaa ja juomaa, Nelly?
— Niin, toin minäkin.
— Mistä sinä sait, Bubnovaltako?
— Ei, minä en milloinkaan ottanut Bubnovalta mitään, sanoi hän päättävästi ja äänensä hieman värähteli.
— Mistäpäs sinä sait, eihän sinulla ollut mitään?
Nelly vaikeni ja katseli kauheasti; sitten loi hän minuun hyvin pitkän katseen.
— Minä pyysin kadulla almua… Kun sain viisi kopekkaa, ostin hänelle leipää ja nuuskaa…
— Ja hän salli sen! Nelly, Nelly!
— Alussa minä kävin hänelle mitään virkkamatta. Mutta kun hän sai sen tietää, alkoi hän sitten itse minua ajaa almua pyytämään. Minä seison sillalla ja pyydän ohikulkijoilta, mutta hän kävelee sillan läheisyydessä, odottaa; ja kun hän näki, että minulle annettiin, niin heti hyökkäsi hän ottamaan minulta rahan, ikäänkuin minä olisin tahtonut salata häneltä, enkä hänelle korjaisi.
Tätä sanoessaan hymyili hän katkerasti.
— Näin kävi kaikki, kunnes äitini kuoli, jatkoi hän. — Sitten tuli hän kaikkinensa aivan kuin höperöksi.
— Hän siis kovin rakasti äitiäsi? Miksikä he eivät asuneet yhdessä?
— Ei, hän ei rakastanut… Hän oli paha, eikä antanut anteeksi, niinkuin eilinenkin paha ukko, lausui Nelly hiljaa, melkein kuiskaamalla ja vaaleten yhä enemmän ja enemmän.
Minä tunsin värähdyksen ruumiissani. — Kokonaisen romaanin juoni samassa välähti sieluni silmien eteen. Tuo köyhä vaimo, tehden kuolemata ruumisarkkujen valmistajan huoneessa kellarikerroksessa, hänen orpo tyttönsä, joka silloin tällöin käy katsomassa vaaria, joka on kironnut hänen äitinsä; järkensä menettänyt vanhus, kuolevana ravintolassa heti koiransa kuoltua…!
— Asorkahan oli ennen ollut äidin koira, sanoi äkkiä Nelly, hymyillen jonkin muistelman johdosta. — Vaari ennen rakasti kovin äitiäni, ja kun äitini läksi pois vaarin luota jäi Asorka vaarin luoksi. Senpä vuoksi vaari rakastikin Asorkaa… Äidilleni ei hän antanut anteeksi, mutta kun koira kuoli, kuoli vaari itsekin, lisäsi Nelly ankarana, ja hymy katosi hänen kasvoiltansa.
— Nelly, mikä oli vaarisi ennen ollut? kysäsin hetkisen odotettuani.
— Hän oli ennen rikas… Minä en tiedä, mikä hän oli, lausui Nelly. — Hänellä oli jonkinlainen tehdas… Niin puhui minulle äitini. Hän alussa ajatteli, että minä olen vielä pieni, eikä kaikkea minulle puhunut. Aina silloin vain suutelee minua ja sanoo: kaikki tulet tietämään, kun tulee aika, saat tietää kaikki, tyttö raukkani, onneton tyttöni! Yhä minua raukaksi ja onnettomaksi nimitti. Ja toisinaan yöllä, luullen, että minä nukun (minäpä tahallani en nukkunut, olin vain nukkuvinani), hän vain itkee tähteni, suutelee minua ja sanoo: tyttö raukkani, onneton lapseni!
— Mihin tautiin äitisi kuoli?
— Keuhkotautiin; nyt on siitä jo kuusi viikkoa.
— Muistatko sinä sitä, kun vaarisi oli rikas?
— Enhän minä silloin ollut syntynytkään. Äitini oli jo ennen minun syntymistäni lähtenyt vaarin luota.
— Kenenkä kanssa hän läksi?
— En tiedä, vastasi Nelly hiljaa ja ikäänkuin miettien. — Hän matkusti ulkomaille, ja siellä minä synnyinkin.
— Ulkomaillako? Missä?
— Sveitsissä. Minä olen ollut kaikkialla, olin Italiassa, Pariisissa.
Minä kummastelin sitä.
— Ja sinä sen muistat, Nelly?
— Useita seikkoja muistan.
— Kuinkas sinä osaat venättä niin hyvin, Nelly?
— Vielä ulkomailla ollessamme opetti äitini minulle venättä. Hän oli venäläinen, sillä hänen äitinsä oli venäläinen, mutta vaari oli englantilainen, mutta hänkin jo aivan kuin venäläinen. Ja sitten kun minä ja äitini, puolitoista vuotta sitten, tulimme tänne, opin minä venäjänkielen täydellisesti. Äiti oli jo silloin kipeä. Sitten me tulimme yhä köyhemmiksi. Äiti aina vaan itki. Alussa hän kauan aikaa etsi täällä Pietarissa vaaria ja yhä vain puhui, että hän on tehnyt vaarille pahasti; aina vain itki… Hyvin katkerasti aina itki! Mutta kun hän sai tietää, että vaari on köyhä, alkoi hän vielä enemmän itkeä. Äiti kirjoitti hänelle usein kirjeitä, mutta vaari ei vastannut koskaan.
— Miksi äitisi tuli tänne? Ainoastaanko vain isänsä luo?
— En tiedä, Mutta sielläpä oli meidän hyvä elää! ja Nellyn silmät oikein loistivat. — Äiti eli yksinään minun kanssani. Hänellä oli eräs ystävä, hyvä, kuten tekin… Hän tunsi äitini jo täällä. Mutta hän kuoli siellä ja äitini palasi tänne…
— Hänen muassaanko äitisi lähtikin vaarisi luota?
— Ei. Äiti läksi vaarin luota toisen kanssa, mutta tuo hylkäsikin hänet…
— Kenenkä kanssa, Nelly!
Nelly katsahti minuun eikä vastannut mitään. Hän nähtävästi tiesi, kenenkä kanssa hänen äitinsä läksi ja myöskin kuka luultavasti oli hänen isänsä. Nellyn oli vaikeata minullekaan mainita hänen nimeänsä.
En tahtonut vaivata häntä kysymyksilläni. Luonteensa oli kummallinen, hermostunut ja tulinen, vaikka hän koettikin tulisuuttaan hillitä, miellyttävä, mutta ylpeä ja umpimielinen. Ja vaikka hän rakastikin minua koko sydämmellään, rakasti puhtaimmalla rakkaudella ja melkein yhtä paljon kuin äitiänsä, jonka muiston hän oli sydämmensä sisinpään kätkenyt, oli hän kuitenkin koko tuttavuutemme ajalla harvoin minulle avomielinen, hyvin harvoin suostui minulle kertomaan entisyydestään, vaan päinvastoin oli juro ja salamyhkäinen. Mutta nyt hän kertoi minulle kaikki kärsimänsä tuskat, itki ja tuskalla muisteli piinallista entisyyttänsä, enkä minä voi koskaan unohtaa tuota kauheata kertomusta. Tahdon tuonnempana kertoa hänen historiansa…
Se historia oli kauhea; se oli historia hyljätystä naisesta, jonka onni oli mennyttä; naisesta, joka oli sairas, kiusattu ja kaikkien hylkäämä; naisesta, jonka oli hyljännyt sekin ainoa olento, johon hän vielä saattoi luottaa — oma isänsä, jota vastaan hän jolloinkin oli rikkonut ja joka sitten ylivoimaisten kärsimyksien ja solvauksien vuoksi oli menettänyt ymmärryksensä. Se on naisen historia, naisen, joka saatettiin epätoivon partaalle; joka tyttärensä kanssa, jota hän piti vielä pienenä lapsena, käyskenteli Pietarin kylmillä, likaisilla kaduilla ja anoi almua; naisen, joka sitten kuukausmääriä kellarikerroksessa taistelee kuoleman kanssa ja jolle isänsä kieltäytyy anteeksi antamasta hänen viimeiseen hengenvetoonsa asti, ja kun isä viimeisellä hetkellä katuu ankaruuttansa ja kiiruhtaa tyttärensä luo hänelle anteeksi antaakseen, löytääkin, ei enää häntä, jota on maailmassa yli kaiken rakastanut, vaan hänen kylmän, elottoman ruumiinsa. Se on kummallinen kertomus niistä salaperäisistä, jopa vaikeasti ymmärrettävistä suhteista, jotka vallitsevat järkensä valon kadottaneen vaarin ja hänen tyttärentyttärensä välillä, lapsen, joka jo ymmärsi hänet, joka, niin lapsi kuin olikin, ymmärsi paljon semmoista, jota usea huoletonta ja yltäkylläistä elämää viettävä ei vuosimäärissä kehity käsittämään. Se on synkkä historia, yksi niistä monista synkistä ja tuskia tuottavista historioista, jommoisia niin usein ja niin huomaamatta, melkeinpä salaperäisesti, eletään synkän taivaan alla Pietarissa, tämän suurkaupungin hämäräperäisissä, tuntemattomissa luolissa, järjettömän elämän riehunnan, tylsän egoismin yhteentörmäävien pyyteitten, julman tapain turmeluksen ja salaisten rikosten seassa, keskellä kaiken tämän elämän mielettömyyttä ja helvetillistä riehuntaa.
Tuon historian tahdon vasta tuonnempana kertoa.
Päivä oli jo kauan sitten mailleen mennyt, ilta tullut, kun minä heräsin pahasta painajais-unesta ja muistin nykyisyyden.
— Nelly, sanoin minä, sinä olet nyt sairas, olet kiihoittunut, ja minun tulee jättää sinut yksin, jättää kiihtyneenä itkemään. Ystäväiseni! Suo minulle anteeksi ja tiedä, että täällä löytyy niinikään eräs rakastettu henkilö, joka ei ole saanut anteeksi, on onneton, solvaistu ja hyljätty. Hän odottaa nyt minua. Ja sinun kertomuksesi kuultuani minäkin haluan päästä hänen luokseen, ja siis saattaa käydä niin, että tulen kovasti sairaaksi, jos en saa tavata häntä heti, nyt juuri…
En tiedä, ymmärsikö Nelly kaiken sen, mitä hänelle puhuin. Olin kovasti liikutettu hänen kertomuksensa johdosta sekä äskeisen sairauteni vuoksi; kiiruhdin Natashan luo. Oli jo myöhäistä, kello kymmenen tienoissa, kun astuin huoneeseensa.
Portin edessä kadulla näin vaunut, jotka tunsin ruhtinaan omiksi. Natashan asuntoon oli pihalta käytävä. Astuttuani rapuille kuulin edelläni, yhtä rappukäännöstä minua ylempänä, jonkun kulkevan haparoimalla ja varovasti; arvasin, ettei hän siis tuntenut rappuja. Ajattelin ensin, että se oli ruhtinas, mutta kohta luovuin siitä ajatuksesta. Tuntematon edelläni purpatti ja kiroili ylös noustessaan, ja kiroilemisensa muuttui äänekkäämmäksi sen mukaan, kuin hän kohosi ylös rappuja. Rappuset olivatkin kaidat, likaiset, jyrkät, eikä niitä koskaan valaistu; mutta sittenkin — semmoisia kirouksia, kuin nyt kolmannesta kerroksesta kuulin, en olisi osannut aavistaakaan ruhtinaan laskettelemiksi, sehän oli kuin minkäkin rantajätkän kiroilemista. Kolmannessa kerroksessa oli kumminkin jo hiukan valoisampi, sillä Natashan oven vieressä paloi tuli pikkuisessa lyhdyssä. Saavutin tuntemattoman kiroilijan juuri, kun hän oli päässyt oven taa, ja kuvitelkaapa hämmästystäni, kun näin, että kiroilija sittenkin oli ruhtinas. Luulin huomanneeni, ettei hän mielellään olisi nyt tahtonut minua tavata. Ensin hän ei tuntenut minua, mutta pian muuttuivat kasvonsa ilmeet. Minuun ensin luomansa vihaa ja kiukkua ilmaiseva katseensa muuttui äkkiä ystävälliseksi ja iloiseksi, ja ollen olevinaan hyvinkin riemastunut ojensi hän minulle molemmat kätensä.
— Ah, tehän se olettekin! Ja minä kun juuri aioin langeta polvilleni ja rukoilla Jumalaa henkeni pelastukseksi. Kuulittehan, mitenkä minä kiroilin?
Ja hän alkoi nauraa mitä sydämmellisimmin. Mutta äkkiä muuttuivat kasvonsa totisiksi ja huolehtiviksi.
— Ja että Aleshakin voi sijoittaa Natalia Nikolajevnan moiseen asuntoon! sanoi ruhtinas, heiluttaen päätänsä. — Kas, juuri tämmöiset, niin nimitetytpikku asiatne ilmaisevatkin ihmisen. Minä pelkään Aleshan suhteen. Hän on lempeämielinen, hänellä on jalo sydän, mutta tässä on teille yksi esimerkki: rakastaa mielettömästi, mutta sittenkin sijoittaa sen, jota rakastaa, moiseen koppiin. Vieläpä minä kuulin, ettei toisinaan ollut leipääkään, lisäsi hän kuiskaten, etsien ovikellon soittolangan vedintä. — Päätäni pakottaa, kun ajattelen poikani tulevaisuutta, mutta pääasiallisesti,AnnaNikolajevnan tulevaisuutta, kun hän tulee poikani vaimoksi.
Näytti niinkuin ruhtinas olisi erehdyksestä sanonut väärän nimen ja, harmissaan siitä, kun ei löytänyt ovikellon vedintä, ei edes huomannutkaan erehdystään. Ja turhaan hän ovikelloa etsi, sillä sitä ei ollut ensinkään. Tartuin ovirautaan ja nykäsin ovea, jonka samassa Mavra aukaisi hämmästyneenä tulostamme. Pienestä eteisestä lautaseinällä eroitetussa keittiössä näin Mavran valmistukset; siellä oli kaikki muuttunut, kaikkialla vallitsi puhtaus ja järjestys; uunissa paloi tuli, pöydällä seisoi jokin uusi astia. Kaikesta päättäen oli meitä odotettu. Mavra kiiruhti auttamaan riisuessamme päällysnuttujamme.
— Onko Alesha täällä? kysäsin minä Mavralta.
— Ei ole käynyt, kuiskasi hän minulle salaperäisesti.
Astuimme Natashan kamariin. Siellä ei näkynyt minkäänlaisia valmistuksia; kaikki oli entisellään. Mutta hänellähän olikin aina niin puhdasta ja miellyttävää, ettei ollut mitään korjaamistakaan. Natasha tuli ovelle vastaamme. Minua hämmästytti hänen sairaloinen laihuutensa ja kasvojensa tavaton kalpeus, vaikka nyt hetkiseksi puna nousikin hänen kalman kalpeille poskilleen. Silmänsä hehkuivat kuni kuumetautisen. — Ääneti ja hätäisenä ojensi hän ruhtinaalle kätensä, huomattavasti hätääntyen ja kiirehtien. Minuun ei Natasha katsahtanutkaan. Minä seisoin ääneti ja odotin.
— Kas, tässä minäkin! virkkoi ruhtinas ystävällisesti ja iloisesti. — Ei ole kuin muutama tunti kulunut, kun matkalta palasin… Koko tällä ajalla ette te mennyt mielestäni (ruhtinas suuteli hellästi Natashan kättä); ja kuinka paljon minä teitä ajattelinkaan! Kuinka paljon päätin teille sanoa, kertoa… No, saammehan vielä niistä puhella! Ensiksi, minun tuulihattuni, jota, kuten näen, ei vielä täällä ole…
— Suokaa anteeksi, ruhtinas, keskeytti hänet Natasha punastuen ja hämillään, — minun täytyy sanoa pari sanaa Ivan Petrovitshille. Vanja, lähde — pari sanaa…
Hän otti minua kädestä ja vei uutimien taa.
— Vanja, sanoi Natasha kuiskaten, johtaen minut perimpään nurkkaan, — voitko sinä antaa minulle anteeksi, vai et?
— Natasha, älä turhia, mitä tuosta!
— Ei, ei, Vanja, sinä olet liian usein ja liian paljon minulle anteeksi antanut, mutta onhan rajansa kaikella kärsivällisyydellä. Sinä et koskaan lakkaa minua rakastamasta, sen minä tiedän, mutta sinä sanot minua kiittämättömäksi, sillä minä olin eilen ja toissa päivänä kiittämätön sinua kohtaan, olin egoisti, ankara…
Samassa alkoi hän itkeä ja painoi kasvonsa olkaani vasten.
— Rauhoitu, Natasha, ehätin minä häntä lohduttamaan. — Minähän olin hyvin kipeä koko yön, nytkin tuskin pysyn jaloillani, siksi en päässytkään tänne eilen illalla, enkä tänään, ja sinä luulit minun suuttuneen. Armas ystäväni, enkö tietäisi, mitä nyt juuri sielussasi tapahtuu?
— No, sepä hyvä… Sinä siis annoit anteeksi, kuten aina, sanoi hänhymyillen kyynelten takaa ja puristaen kättäni niin, että kirveli. —Muut asiat sittemmin. Paljon on minulla kertomista sinulle, Vanja.Nyt lähdetään ruhtinaan luo.
— Menkäämme pikemmin, Natasha; me niin äkkiä jätimme hänet yksin…
— Nyt sinä näet, saat nähdä, mitä tapahtuu, kuiskasi Natasha hätäisesti. — Minä tiedän nyt kaikki; kaikki olen arvannut.Tuotuolla on kaikkeen syypää. Tänä iltana tulee paljon ratkaistuksi. Lähtekäämme!
En ymmärtänyt tuota, mutta kysymiseen ei ollut aikaa. Natasha lähestyi ruhtinasta selkein katsein. Ruhtinas seisoi vielä hattu kädessä. Natasha pyysi reippain mielin häneltä anteeksi poistumistansa, otti häneltä hatun, tarjosi tuolin ja kaikki kolme istuimme pienen pöydän ympärille.
— Minä aloin minun tuulihatustani, jatkoi ruhtinas, — minä näin hänet vain minutin ajan, senkin kadulla, kun hän istui ajuriin ajaakseen kreivitär Sinaida Feodorovnalle. Hän kiiruhti hirmuisesti ja, ajatelkaas, ei edes tahtonut pois laskeutua, mennäkseen kanssani huoneeseen neljänpäiväisen eron jälkeen. Ja ehkäpä minä olen syynä siihen, Natalia Nikolajevna, ettei hän nyt ole luonanne ja että me olemme ennen häntä täällä; käytin tilaisuutta, ja kun en itse voinut tänään päästä kreivittären luo, niin annoin Aleshalle erään asian toimitettavaksi. Mutta tuossa paikassa on hänkin täällä.
— Lupasiko hän teille aivan varmaan tänään tulevansa tänne? kysäsiNatasha, katsoen mitä vilpittömimmän näköisenä ruhtinaaseen.
— Ah, Jumalani, kuinka hän voisi olla tulematta; kuinka te sitä kyselettekään! huudahti ruhtinas ja katsoi kummastellen Natashaan. — Ahaa, nyt jo ymmärrän: te olette hänelle vihainen. Ja todellakin tuntuu se hyvin sopimattomalta, että hän tulee kaikkia muita myöhemmin. Mutta, sanon vieläkin, se on minun syyni. Älkää olko hänelle vihainen. Hän on kevytmielinen, tuulihattu; minä en tahdo häntä puolustaa; mutta eräät tärkeät syyt vaativat, ettei hän voi kokonaan lakata käymästä kreivittären talossa, kuin myöskin muutamissa muissa paikoissa, vaan päinvastoin tulee hänen käydä siellä mahdollisimman usein. No, ja kun hän aivan varmaan ei teitä voi jättää, hänhän on jo unohtanut koko muun maailman, niin älkää toki pahastuko, jos minä toisinaan otan hänet pariksi tunniksi tai kauemmaksi omille asioilleni. Minä olen vakuutettu, ettei hän vielä kertaakaan käynyt ruhtinatar A. luona tuon illan jälkeen, ja olen hyvin harmissani, etten äsken ehtinyt häneltä siitä kysäistä!…
Minä katsahdin Natashaan. Hän kuunteli ruhtinaan puhetta hieno, ivallinen hymy huulillaan. Ruhtinaan puhe tuntui suoralta ja vilpittömältä. Näytti siltä, ettei hänen puheessaan ollut yhtään epäilemisen aihetta.
— Ja todellakaan te ette tietänyt, ettei Alesha ole viime päivinä käynyt täällä kertaakaan? kysäsi Natasha hiljaa ja levollisesti, aivan kuin olisi puhunut perin tavallisesta asiasta.
— Mitä sanoitte? Eikö hän ole käynyt? Malttakaas, kuinka te sanoittekaan? sanoi ruhtinas, ja kuten näytti, suuresti kummeksien asiaa.
— Te kävitte täällä tiistaina myöhään illalla; seuraavana aamuna pistäytyi hän täällä puoleksi tunniksi, ja siitä saakka minä en ole kertaakaan häntä nähnyt.
— No mutta tämähän on uskomatonta! (ruhtinas kummasteli yhä enemmän). Ja minä kun luulin, ettei hän jouda luotanne minnekään. Anteeksi, tämä on niin kummallista … suorastaan uskomatonta!
— Ja kuitenkin totta, ja kuinka harmillista: minä kun juuri odotin teitä, luulin teiltä saavani tietää, missä Alesha on.
— Ah, Jumalani! Hänhän tuossa paikassa tulee tänne! Mutta se, mitä te minulle kerroitte, hämmästytti minua siinä määrin, että minä … täytyypä minun tunnustaa, minä olin valmis odottamaan häneltä kaikkea muuta, mutta tätä … tätä!
— Kuinka, te kummastelette! Ja minä kun luulin, että te ette ollenkaan kummeksisi, vaan päinvastoin jo edeltäkäsin tiesitte, että juuri niin tulee tapahtumaan.
— Tiesin! Minä? Minä vakuutan teille, Natalia Nikolajevna, että näin häntä vain minutin aikaa tänään enkä muilta keltään hänestä kysellyt; ja minusta tuntuu oudolta, että te ikäänkuin ette uskoisi sanojani, pitkitti ruhtinas katsellen meitä kumpaakin.
— Herra varjelkoon, ehätti Natasha sanomaan, — olen täysin vakuutettu, että te puhuitte totta.
Ja Natasha nauroi taaskin, nauroi ruhtinaalle vasten kasvoja, ja nauru näkyi kipeästi koskeneen ruhtinaaseen.
— Selittäkää tarkoituksenne, sanoi ruhtinas hämillään.
— Eihän siinä ole mitään selitettävää. Minä puhun täysin selvästi. Tiedättehän, mimmoinen huikenteleva ja muistamaton Alesha on. Ja nyt, kun hän sai täyden vapauden, hän mieltyikin huvitteleimaan.
— Mutta eihän toki sovi tällä tavalla tehdä, tässä on jotain pohjalla, ja annas, kun hän vaan tänne joutuu, pakoitan hänet selittämään tämän asian. Mutta enimmän minua kummastuttaa, että te ikäänkuin minuakin jostain syyttäisitte, vaikk'en minä ollut kotonakaan. Ja muuten, Natalia Nikolajevna, minä huomaan, te olette hänelle vihainen, — ja senhän saattaa ymmärtää! Teillä onkin siihen täysi oikeus, ja … ja … tietysti, minä olen myöskin syyllinen, no, vaikkapa yksistään sen vuoksi, että tulin ennen häntä; eikö niin, pitkitti ruhtinas, kääntyen minuun ärsyttävän ivallisena.
Natasha kiivastui.
— Sallikaas, Natalia Nikolajevna, pitkitti ruhtinas arvokkaana, — minä myönnän olevani syyllinen, mutta vain siinä suhteessa, että matkustin pois tutustumisemme jälkeisenä päivänä, niin että te, hiukan epäilevä kun olette, kuten huomaan luonteenne olevan, jo ehditte muuttaa mielipiteenne minusta, ja sen sitäkin suuremmalla syyllä, kun asianhaarat siihen johtivat. Jos en minä olisi matkustanut, olisitte te oppinut minut paremmin tuntemaan, eikä Alesha olisi minun hoidossani päässyt huikentelemaan. Tänään saatte itse kuulla, mitä olen hänelle sanova.
— Se on, te teette sen, että hän alkaa tuntea minun kahlehtivan häntä. Se on mahdotonta, että te teidän ymmärryksellänne todella luulisitte, että semmoinen keino minua auttaa.
— Onko tämä viittaus siihen, että minä tahallani laitan asiat niin, että Alesha teitä vieroisi? Te teette minulle väärin, Natalia Nikolajevna.
— Minä koetan mitä vähimmän käyttää viittauksia puhuessani kenen kanssa tahansa, vastasi Natasha. — Päinvastoin koetan aina puhua mahdollisimman suoraan, ja ehkäpä te tänään tulette siitä vakuutetuksi. Pahoittaa teitä minä en tahdo, siihen kun ei ole syytä, sekä senkin vuoksi, ettette te sanoistani pahastu, mitä tahansa minä sanoisinkaan. Siitä minä olen täysin vakuutettu, sillä minä täydellisesti ymmärrän meidän keskinäiset suhteemme: ettehän te voi ottaa niitä totiselta kannalta, eikö niin? Mutta jos minä todellakin teidät pahoitin, niin olen valmis pyytämään anteeksi täyttääkseni teidän suhteenne kaikki … vierasvaraisuuden velvollisuudet.
Huolimatta keveästä, jopa leikillisestä äänen tavasta, millä Natasha lausui tämän naurusuin, en minä vielä koskaan nähnyt häntä niin kovin ärtyneenä. Nyt vasta minä ymmärsin, mitä kaikkea hän sisimmässään sai kärsiä näinä kolmena päivänä. Salaperäiset sanansa, että hän jo tietää kaikki ja kaikki arvaa, peloittivat minua; ne suoraan tarkoittivat ruhtinasta. Natasha oli muuttanut mielipiteensä hänestä ja piti hänet vihollisenaan, — se oli selvä. Nähtävästi Natasha piti ruhtinaan vaikutusta Aleshaan syynä vastoinkäymisiinsä, ja ehkäpä hänellä oli siihen joitakin todisteita. Pelkäsin syntyvän heidän välillään odottamattomia. Natashan leikillinen ääni oli kyllin huomattava, kyllin peittelemätön. Hänen viimeiset sanansa ruhtinaalle siitä, ettei ruhtinas ota heidän välisiään suhteita totiselta kannalta, lause vierasvaraisuuden velvollisuudesta, hänen uhkauksen tapainen lupauksensa, todistaa tänä iltana, että hän osaa puhua suoraan, — kaikki tuo oli niin pisteliästä ja peittelemätöntä, että oli mahdotonta, ettei ruhtinas olisi sitä kaikkea ymmärtänyt. Minä huomasin, että ruhtinaan muoto muuttui, mutta hän osasi voittaa itsensä. Kohta oli hän olevinansa, niinkuin ei olisi huomannutkaan noita sanoja eikä ymmärtänyt niiden oikeata tarkoitusta ja tietysti suoriutui pilalla.
— Herra varjelkoon minua vaatimasta mitään anteeksipyyntöjä! ehätti ruhtinas nauraen sanomaan. — En minä sitä ollenkaan tarkoittanut, eikä ole tapanikaan vaatia anteeksipyyntiä naiselta. Jo ensi kohtauksemme aikana minä osiksi huomautin teille luonteestani, ja sen vuoksi te varmaankaan ette pahastu eräästä huomautuksestani, ja vielä sitä vähemmän, kun se on oleva, yleensä kaikista naisista; varmaan tekin olette siinä samaa mieltä kanssani, lausui ruhtinas mitä kohteliaimmin minulle. — Todellakin olen huomannut naisen luonteessa semmoisen piirteen, että jos esimerkiksi nainen jossain suhteessa on syyllinen, niin mieluummin hän suostuu sitten myöhemmin sovittamaan syyllisyytensä tuhansilla hyväilyillä, kuin juuri sillä hetkellä, kun on tuotu mitä selkein todistus hänen syyllisyydestään, suostuisi sen tunnustamaan ja pyytämään anteeksi. Siis, jos nyt otaksuimmekin, että te olette tehneet minulle väärin, niin en nyt tällä hetkellä tahallani tahdo odottaa anteeksi pyyntöänne; minulle on edullisempaa odottaa, kunnes te tunnustatte erehdyksenne ja tahdotte sen minulle sovittaa … tuhansilla hyväilyillä, ja tehän olette niin hyvä, niin puhdas, pirteä, niin avomielinen, että hetki, jolloin te kadutte, tulee, sen jo edeltä tunnen, olemaan lumoava. Mutta nyt, anteeksipyynnön asemesta, mieluummin soisin teidän sanovan, enkö voisi teille jo tänään jollain tavoin todistaa, että minä kohtelen teitä paljoa vilpittömämmin ja suorasukaisemmin, kuin te minusta luulettekaan?
Natasha punastui. Minustakin tuntui, että ruhtinaan vastauksessa kuului jo jotenkin keveä, vieläpä huolimattomuutta ilmaiseva äänen väre, jokin julkea leikillisyys.
— Tahdotteko te minulle osottaa, että olette minua kohtaan suora ja avomielinen? kysäsi Natasha, katsoen häneen vaativan uhkaavasti.
— Niin.
— Jos on niin, täyttäkää minun pyyntöni.
— Sen vakuutan jo edeltäkäsin.
— Kas, tämä on pyyntöni: älkää ainoallakaan sanalla, älkää ainoallakaan viittauksella muistuttamalla minusta häiritkö Aleshaa, ei tänään, eikä huomenna. Ei ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että hän unohti minut; ei ainoatakaan nuhdetta tai kehoitusta. Minä nimenomaan tahdon kohdella häntä niin, ikäänkuin meidän välillämme ei olisi mitään tapahtunut, ettei hän mitään voisi huomatakaan. Minä haluan niin. Lupaatteko sen minulle?
— Aivan mielelläni, vastasi ruhtinas, — ja suokaa minun lisätä täydestä sydämmestäni, että minä harvoin tapasin kaltaistanne oikeata ja selvää katsantokantaa moisissa asioissa… Mutta eiköhän Aleshakin ole siinä.
Eteisestä todellakin kuului ääniä. Natasha vavahti ja tuntui valmistauvan jotakin varten. Ruhtinas istui totisena ja odotti, mitä oli tuleva; hän seurasi katseillaan tarkkaan Natashaa. Ovi aukeni ja huoneeseen hyökkäsi Alesha.
Hän todella hyökkäsi sisään loistavin kasvoin, iloisena, riemuitsevana. Selvään näkyi, että hän oli viimeiset neljä päivää viettänyt ilossa ja onnessa. Häneen ikäänkuin olisi ollut kirjoitettu, että hän halusi meille jotain ilmoittaa.
— Tässä olen minäkin! huusi hän täydestä kurkusta. — Tässä se, jonka olisi pitänyt ennen muita olla täällä. Mutta heti kuulette kaikki, kaikki, kaikki! Äsken, isä, emme ehtineet paria sanaa vaihtaa, ja minun kun piti niin paljon sinulle sanoa. Hän, näes, vain parhaimpina hetkinänsä sallii minun sanoa hänelle:sinä, keskeytti Alesha, kääntyen minuun, — jumaliste, toisin ajoin kieltää sen! Ja mimmoinen taktiikki toisinaan hänellä on: itse alkaa minua nimittää te. Mutta tästä päivästä minä tahdon, että hänellä aina tulisi olemaan parhaimmat hetket, ja niin teenkin! Yleensä minä muutuin näinä neljänä päivänä kokonaan, kokonaan muutuin ja kaikki kerron teille. No, siitä sittemmin. Mutta pääasia nyt: tuossa on hän! Tuossa hän! Taasen! Natasha, kyyhkyläiseni, terve, minun enkelini! puhui Alesha, istuen Natashan viereen ja ahneesti suudellen hänen kättänsä, — — mitenkä minä sinua ikävöinkään näinä neljänä päivänä. Vaan mitäs tehdä! En voinut tulla! En saanut tilaisuutta. Minun rakkaani! Sinä ikäänkuin laihduit vähäsen, olet tullut kalpeaksi…
Riemastuneena suuteli hän Natashan käsiä, katsoi kauneilla silmillään häneen ahnaasti, ikäänkuin ei olisi voinut saada kyllikseen katsoa. Minä vilkasin Natashaan ja huomasin hänen kasvoistaan, että meillä kummallakin oli samat ajatukset: Alesha oli aivan syytön. Ja milloinpa, mitenkä tämäviatonvoisikaan tulla syylliseksi? Heleä puna nousi äkkiä Natashan kalpeille poskille, ikäänkuin kaikki veri, joka oli kokoontunut hänen sydämmeensä, olisi äkkiä hyökännyt päähän. Hänen silmänsä säkenöivät ja hän katsahti ylpeästi ruhtinaaseen.
— Missäpäs sinä olit … näin monta päivää? lausui Natasha pidätetyllä ja katkonaisella äänellä. Hän hengitti raskaasti ja epätasaisesti. Jumalani, kuinka paljon hän tuota rakastikaan!
— Sepä se, että minä todella ikäänkuin olisin syyllinen sinun edessäsi; sanoinko:ikäänkuin!Tietysti minä olen syyllinen, sen tiedän itsekin, siksi tulinkin, kun tiedän. Eilen sekä tänään sanoi Katja minulle, ettei nainen voi antaa anteeksi tämmöistä huolimattomuutta (hän, näes, tietää kaikki, mitä meillä täällä tiistaina tapahtui; jo seuraavana päivänä minä hänelle kerroin). Minä kiistelin hänen kanssaan, näytin hänelle toteen, sanoin, että sen naisen nimi onNatasha, ja että koko maailmassa löytyy ehkä yksi ainoa hänen vertaisensa: se on Katja; ja minä tulin tänne tietysti siinä varmassa tiedossa, että minä väitin oikein. Voiko tämmöinen enkeli, kuin sinä olet, olla antamatta anteeksi? "Ei käynyt, siis välttämättömästi jokin este oli, eikä suinkaan lakannut rakastamasta", — kas, sillä tapaa ajattelee minun Natashani! Ja voiko lakata sinua rakastamasta? Onko se mahdollista? Koko sydämmeni on sairas sinun tähtesi. Ja sittenkin minä olen syypää! Mutta kun kuulet kaikki, sanot sinä ensimäisenä minua syyttömäksi! Heti kohta kerron kaikki, minun täytyy purkaa sydämmeni teille kaikille; sen vuoksi tulinkin. Ajattelin jo tänään (olin puoliminuttisen vapaa) kiiruhtaa luoksesi, suudellakseni sinua pikimmiten, mutta siihenkin tuli este: Katja heti vaati minua luoksensa mitä tärkeimmissä asioissa. Se oli jo ennen sitä, kun minä istuin kärryissä, isä, ja sinä näit minut; silloin minä jo toista kertaa, toisen kutsun mukaan, läksin Katjan luo. Meillehän, näes, nyt päivät pitkään pikajuoksijat talosta taloon kirjeitä kuljettavat. Ivan Petrovitsh, teidän kirjeenne minä vasta viime yönnä sain luetuksi, ja te olette aivan oikeassa kaikessa siinä, mitä kirjoititte. Mutta mikäs neuvoksi: fyysillinen mahdottomuus! Niin ajattelinkin: huomisiltana selitän kaikki, sillä mahdotonta oli enää tänä iltana olla tulematta sinun luoksesi, Natasha.
— Mikä kirje se oli? kysyi Natasha.
— Hän kävi luonani, ei tavannut tietysti minua, ja pöydälleni jättämässään kirjeessä ankarasti torui minua siitä, etten käy sinun luonasi. Ja hän onkin aivan oikeassa. Se tapahtui eilen.
Natasha katsahti minuun.
— Jos sinulla kerran oli aikaa olla aamusta iltaan KatarinaFeodorovnan luona … alotti ruhtinas.
— Tiedän, tiedän, mitä sinä sanot, keskeytti Alesha: — "jos voit olla Katjan luona, niin piti sinulla olla kaksinkertainen syy täällä käydä." Olen aivan samaa mieltä kanssasi, vieläpä lisään siihen puolestani: ei vain kaksinkertainen, mutta miljonankertainen syy. Mutta ensiksi, löytyyhän elämässä kummallisia, odottamattomia tapahtumia, jotka sekoittavat ja panevat ylösalaisin kaiken. No, niinpä minullekin sattui semmoisia tapahtumia. Sanoinhan minä, että näinä päivinä minä kokonaan muutuin, kaikkineni, kynsiini saakka; sen mukaan piti siis olla tärkeitä seikkoja!
— Ah, Jumalani, mitä sinulle sitten tapahtui? Älä enää väsytä! huudahti Natasha hymyillen Aleshan innolle.
Todellakin hän tuntui hiukan naurettavalta — hän hätäili; sanoja tuli suustansa satamalla, tiheään, järjestyksettä, jonkinlaisella hälinällä. Hänellä oli suuri halu puhua, puhua ja kertoa. Mutta kertoessaan ei hän jättänyt kumminkaan Natashan kättä ja lakkaamatta nosti sen huulillensa, ikäänkuin ei olisi voinut saada kylläänsä suutelemisesta.
— Siinäpä se juuri asia onkin, mitä minulle tapahtui, pitkitti Alesha. — Ah, ystäväiseni! Mitä minä olen nähnyt, mitä tehnyt, millaisia ihmisiä oppinut tuntemaan! Ensiksi, Katja — hän on ilmeinen täydellisyys! Minä en ole häntä ollenkaan, en ollenkaan tähän saakka tuntenut! Silloinkin tiistaina, kun minä hänestä puhuin sinulle, Natasha — muistathan, minä kun vielä semmoisella riemastuksella hänestä puhuin, niin, no, silloinkaan minä en vielä häntä tuntenut. Hän itse salasi minulta itsensä aina tähän päivään saakka. Mutta nyt olemme me täydelleen oppineet tuntemaan toisemme. Me olemme josinujakeskenämme. Mutta alkaakseni alusta: ensiksi, Natasha, jos sinä vain olisit voinut kuulla, mitä hän puhui sinusta, kun minä seuraavana päivänä, keskiviikkona kerroin hänelle, mitä meidän kesken täällä tapahtui… Ah, sivumennen sanoen: minä muistelen, millainen tyhmyri minä olin silloin keskiviikkoaamuna! Sinä otat minut vastaan riemulla, olet kokonaan syventynyt uuteen eloomme; sinä tahdot puhella kanssani kaikesta siitä, sinä olet surullinen ja samalla, kumminkin lasket leikkiä kanssani; mutta minä — teeskentelen itsestäni tuommoista tukevaa ihmistä! Oo, tyhmyri, tyhmyri! Näes, toden totta, minä tahdoin kuvitella, kehasta, että pian tulen aviomieheksi, vakavaksi ihmiseksi, ja löysinpä, kenelle kehuskella, — sinulle. Ah, kuinka sinä varmaankin silloin lienet nauranut minulle, ja kuinka hyvin olinkin ansainnut naurusi!
Ruhtinas istui ääneti ja ivallisesti; hymyillen katsoi Aleshaan. Saattoi luulla hänen olevan iloissaan siitä, että poikansa todistaa oman kevytmielisyytensä ja tyhmyytensä. Tarkastin ruhtinasta pitkin iltaa ja sain täyden vakuuden siitä, ettei hän ollenkaan rakasta poikaansa, vaikka puhuttiinkin hänen mitä hellimmin poikaansa rakastavan.
— Täältä lähdettyäni ajoin Katjan luo, pitkitti Alesha kertomustaan. — Minä jo sanoin, että vasta sinä aamuna opimme täydelleen tuntemaan toisemme, ja se tapahtuikin jotenkin kummallisesti … enpä oikein muistakaan… Joitakin helliä sanoja, joitakin tunnekokemuksia, suoraan ilmaistuja ajatuksia ja me — olimme tulleet tutuiksi koko elinajaksi. Natasha, sinun tulee oppia tuntemaan hänet! Entäs, mitenkä hän kertoi ja selitti sinusta! Kuinka innokkaasti todisti, minkämoisen aarteen olen saanut, saatuani sinut! Vähin erin selitti hän minulle omat aatteensa ja käsityksensä elämästä; kuinka vakava ja innostunut neito hän onkaan! Hän puhui velvollisuudestamme, tarkoituksestamme, siitä, että meidän jokaisen tulee palvella ihmiskuntaa, ja kun me vihdoin viisi- tai kuusituntisen keskustelumme jälkeen jouduimme kumpikin samaan lopputulokseen, lopetimme keskustelumme siten, että vannoimme toisillemme ikuista ystävyyttä sekä että koko elämämme ajan tulemme yhdessä toimimaan!
— Missä toimessa? kysyi ihmeissään ruhtinas.
— Minä olen niin kokonaan muuttunut, isä, että tämän kaiken tietysti täytyy sinua kummastuttaa; vieläpä edeltäkäsin jo aavistan kaikki sinun vastaväitteesi, vastasi Alesha juhlallisesti. — Te kaikki olette käytännöllisiä ihmisiä, teillä on niin paljon elämän varrelta saatuja sääntöjä, totisia, ankaroita; kaikkea uutta, kaikkea nuorta, verestä, te katsotte epäilevästi, vihaten, pilkaten. Mutta nyt minä en enää ole se, jollaiseksi minut tunsitte muutama päivä sitten. Minä olen toinen ihminen. Rohkeasti katson minä silmiin jokaista ja kaikkea maailmassa. Jos minä tiedän, että vakaumukseni on oikea, seuraan minä sitä viimeiseen äärimmäisyyteen; ja jos minä en eksy tieltä, niin olen kunniallinen ihminen. Siinä on minulle kyllin. Sanokaa sitten, mitä tahdotte, minä olen itsestäni varma.
— Ohoo! sanoi ruhtinas pilkallisesti.
Natasha katsoi meihin levottomasti. Hän pelkäsi Aleshan suhteen.Alesha usein viehättyi puhumaan pitkältä, eikä suinkaan edukseen, jaNatasha tiesi sen. Hän ei olisi tahtonut, että Alesha olisi tehnytitsensä naurettavaksi meidän kuultemme, varsinkaan ei isänsä kuullen.
— Mitä sinä nyt, Alesha! Tämähän on jo jotain filosofiaa, sanoi Natasha, — varmaankin on sinua joku neuvonut … parasta olisi jos kertoisit asiasta.
— Niinhän minä kerronkin! huudahti Alesha. — Asia on tämä: Katjalla on kaksi kaukaista sukulaista, jonkinlaisia serkkuja, Levinka ja Borinka, toinen on ylioppilas, mutta toinen vain tavallinen nuori mies. Katja seurustelee heidän kanssaan, mutta he ovatkin erinomaisia ihmisiä! Kreivittären kotona he eivät käy miltei koskaan, periaatteen vuoksi. Kun me Katjan kanssa puhelimme ihmisen tarkoituksesta, kutsumuksesta ja kaikesta siitä, mainitsi Katja heidät ja viipymättä antoi minulle heille vietäväksi kirjeen; minä heti kiiruhdin tutustumaan heihin. Sinä iltana me jo kokonaan yhdyimme mielipiteissämme. Siellä oli noin kaksitoista henkeä kaikenlaista väkeä, — ylioppilaita, upseereja, taiteilijoita; oli eräs kirjailijakin … kaikki he tuntevat teidät, Ivan Petrovitsh, se tahtoo sanoa, he ovat lukeneet teidän teoksianne ja odottavat teiltä paljon tulevaisuudessa. Niin he itse minulle sanoivat. Minä sanoin heille, että tunnen teidät ja lupasin teidät heille tutustuttaa. Kaikki he ottivat minut vastaan veljellisesti, avoimin sylin, jo heti minä sanoin heille, että kohta tulen naineeksi mieheksi; ja he pitivätkin minua naineena miehenä. He asustavat viidennessä kerroksessa, katon rajassa, kokoontuvat mahdollisimman usein, mutta pääasiallisesti keskiviikkoisin, ja aina Levinkan ja Borinkan luona. Kaikki he ovat verestä nuorisoa, kaikki he palavasti rakastavat, koko ihmiskuntaa; me kaikki puhuimme meidän nykyisyydestämme, tulevaisuudestamme, tieteistä, kirjallisuudesta; puhuimme niin kauniisti, niin suoraan, yksinkertaisesti… Siellä käy myöskin eräs kimnasisti. Kuinka he kohtelevat toisiansa, kuinka jaloja he ovat! Tähän saakka en ole muita semmoisia nähnyt! Missä minä tähän saakka kävinkään? Mitä olen nähnyt? Miten olen kasvanut. Yksin vain sinä, Natasha, puhuit minulle jotain sen tapaista. Ah, Natasha, sinun täytyy välttämättömästi tutustua heihin; Katja on jo tutustunut. He miltei jumaloimalla puhuvat Katjasta, ja Katja jo sanoikin Levinkalle ja Borinkalle, että kun hän saa käsiinsä omaisuutensa, niin hän välttämättömästi heti uhraa miljonan yhteiskunnan hyväksi.
— Ja sen miljonan käyttäjiksi varmaankin tulevat Levinka ja Borinka ja koko heidän joukkonsa? kysäsi ruhtinas.
— Ei ole totta, ei ole totta; häpeä on puhua niin, isä! huudahti innolla Alesha. — Minä aavistan sinun ajatuksesi! Mutta tuosta miljonasta meillä todella oli puhetta, ja kauan aikaa pohdittiin, kuinka se käytettäisiin. Viimein päätettiin, että ennen kaikkea yhteiskunnan valistamiseksi…
— Niin, minä en todellakaan ole tähän saakka tuntenut Katarina Feodorovnaa, huomautti ruhtinas ikäänkuin itsekseen, yhä samalla ivallisella hymyllä. — Minä, toisekseen, uskoin hänestä paljon, mutta tätä…
— Mitä tätä! keskeytti Alesha, — mikä sinusta on niin kummaa? Että se menee vähän pois teidän järjestyksestänne? Ettei tähän saakka vielä kukaan ole uhrannut miljonaa, mutta hän uhraa? Sekös, vai mikä? Mutta entäs, jos hän ei tahdo elää muiden kustannuksella, sillä eläminen noilla miljoneilla on samaa, kuin elää muiden kustannuksella (minä sain sen vasta nyt tietää). Hän tahtoo olla hyödyksi isänmaalle ja kaikille ja kantaa roponsa yhteiseksi hyväksi. Rovosta me jo mallilehdistä luimme, ja kun tuo ropo haiskahti miljonalta, niin eikö se olisikaan oikein? Ja mikä pitää yllä tuota kehuttua järkevyyttä, johon minä niin vahvasti uskoin? Miksi sinä, isä, noin katsot minuun? Ikäänkuin näkisit minussa narrin, höperön! No, vähätpä siitä, olkoon höperö! Jospa sinä, Natasha, olisit kuullut, mitä siitä Katja sanoi: "äly ei ole pääasia, mutta se, mikä sitä ohjaa, — luonne, sydän, jalot ominaisuudet, kehitys". Mutta pääasia siitä asiasta on olemassa Besmiginin nerokas lause. Besmigin — se on Levinkan ja Borinkan tuttu, ja, meidän kesken sanottuna, nero ja todella genialinen nero! Vasta eilen hän sanoi puheen jatkoksi: "hupsu, joka tunnustaa olevansa hupsu, ei enää ole hupsu!" Kas sitä totuutta! Semmoisia lauseita saa häneltä yhä kuulla. Hän levittelee totuuksia.
— Todellakin genialista! huomautti ruhtinas.
— Sinä vain yhä pilkkaat. Mutta enhän minä ole milloinkaan mitään semmoista kuullut, enkä koko teidän seurapiiriltänne myöskään koskaan kuullut. Teillä päinvastoin tuo kaikki ikäänkuin salataan aina vain alemmaksi maahan, että kaikki vartalot, kaikki nenät ehdottomasti tulisivat jonkinlaisten mittakaavojen, jonkinlaisten sääntöjen mukaisiksi, — ikäänkuin se olisi mahdollista! Ikäänkuin se ei olisi tuhatta kertaa mahdottomampi, kuin se, mistä me puhumme ja mitä mietimme. Ja meitä kun vielä sitten nimitetään utopialaisiksi! Jospa kuulisit, kuinka he eilen minulle puhuivat…
— Mitä, mistä te puhutte ja mietitte? Kerrohan, Alesha, minä en tähän asti ole vielä oikein käsittänyt, sanoi Natasha.
— Yleensä kaikesta, mikä johtaa progressiivisiin tuloksiin, humanisuuteen, rakkauteen; tuosta kaikesta puhutaan nykyisten ajankysymysten johdosta. Me puhumme julkisen sanan vapaudesta, alkavista reformeista, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan, nykyaikaisista toimimiehistä; me arvostelemme heitä, luemme. Mutta pääasia on, että me lupasimme toisillemme olla keskenämme kokonaan avomielisiä ja suoraan puhua toinen toisellemme kaikki omasta itsestämme, ollenkaan kainostelematta. Ainoastaan avomielisyys, ainoastaan suorapuheisuus voi saavuttaa tarkoituksen. Sitä erittäinkin koettaa Besmigin toteuttaa. Minä kerroin siitä Katjalle, ja hän on aivan samaa mieltä Besmiginin kanssa. Ja sen vuoksi me kaikki lupasimme Besmiginin johdolla toimia rehellisesti ja suoraan koko elämämme ajan, ja mitä meistä puhutaankaan, kuinka meitä tuomitaankaan, — ei hämmästyä mistään, ei hävetä innostustamme, viehätystämme, meidän erehdyksiämme, vaan mennä suoraan. Jos sinä tahdot, että sinua kunnioitetaan, niin ensiksi, ja se onkin pääasia, kunnioita itse itseäsi, ainoastaan siten, ainoastaan itsesi kunnioittamisella sinä pakotat muutkin sinua kunnioittamaan. Niin sanoo Besmigin, ja Katja on aivan samaa mieltä. Yleensä me nyt sovittelimme vakaumuksiamme ja päätimme oppia tuntemaan itse itseämme erikseen, ja kaikki yhdessä jutella toinen toisellemme toinen toisestamme…
— Mitä sekamelskaa se on! huudahti ruhtinas levottomasti. — Ja ken on tuo Besmigin? Ei, tätä ei sovi näin jättää…
— Mitä ei sovi jättää? puuttui taas puheeseen Alesha. — Kuule, isä, minkä vuoksi minä siitä puhun nyt sinun läsnä ollessasi? Sen vuoksi, että tahdon ja toivon saattavani sinutkin meidän piiriimme. Minä siellä annoin lupauksen sinunkin puolestasi. Sinä naurat; no, sen minä arvasinkin, että sinä käyt nauramaan! Mutta kuule! Sinä olet hyvä, jalomielinen; sinä tulet käsittämään asiamme. Ethän sinä tunne, et ole nähnyt yhtäkään niistä ihmisistä, et kuullut heidän itsensä puhetta. Olkoon, että sinä tuosta kaikesta olet kuullut, olet kaikki oppinut, sinä olet hirveän oppinut; mutta heitä itseään et ole nähnyt, et heillä käynyt, niin mitenkä sinä voit päättää heistä oikein! Sinä vain kuvittelet, että tiedät. Ei, käyppäs heillä, kuuntele heitä, ja sitten, — ja sitten minä lupaan sinun puolestasi, että sinä tulet olemaan meidän miehiä! Mutta pääasia, minä tahdon käyttää kaikkia keinoja pelastaakseni sinut turmiosta sinun seurapiirissäsi, johon sinä olet niin kiintynyt, ja myöskin sinun tähänastisesta vakaumuksestasi.
Ruhtinas kuunteli tätä sanatulvaa ääneti ja mitä myrkyllisimmästi hymyillen, kiukku oli hänen kasvoillansa. Natasha tarkasti häntä peittelemättömällä inholla. Ruhtinas huomasi sen, mutta oli olevinaan, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan. Ja heti kun vaan Alesha päätti puheensa, alkoi ruhtinas äkkiä rajusti nauraa. Hän oikein kaatui tuolin selkämää vasten, ikäänkuin ei olisi voinut pysyä pystyssä. Mutta naurunsa oli kokonaan teeskenneltyä. Kyllin selvään huomasi, että hän nauroi vain sen vuoksi, jotta saisi mitä kovimmin loukata ja solvaista poikaansa. Alesha todella pahastuikin; kasvoillaan kuvastui ääretön suru. Mutta hän odotti kärsivällisesti, milloin päättyy isänsä iloisuus.
— Isä, alkoi hän suruisesti, — miksikä sinä naurat minulle? Minä lähestyin sinua suoraan ja avomielisesti. Jos minä sinun mielestäsi puhun tyhmyyksiä, ohjaa minua, mutta älä naura minulle. Ja mitä tässä on naurettavaa? Sekö, mikä nyt on minulle pyhää, jaloa? No, olkoonpa, että minä eksyn, älköön asia olko niin, olkoon se erehdystä, olkoon, että minä olen höperö, niinkuin sinä monasti olet minua nimittänyt; mutta jos minä erehdynkin, niin erehdyn totisella, rehellisellä mielellä, minä en ole kadottanut jalomielisyyttäni. Minä olen innostunut korkeista aatteista. Olkoot ne erehdyttäviä, mutta niiden perustus on pyhä. Olenhan minä sinulle sanonut, ettet sinä eikä yksikään teikäläisistä minulle ole vielä sanonut mitään semmoista, joka olisi minua ohjannut, viehättänyt itseänsä seuraamaan. Kumoa heidän mielipiteensä, sano minulle jotain parempaa, kuin he ovat sanoneet, ja minä seuraan sinua, mutta älä naura minulle, sillä se minua kovin pahoittaa.
Alesha lausui tämän erinomaisen ylevästi ja totisen arvokkaasti. Natasha seurasi hänen puhettansa myötätuntoisuudella. Ruhtinas oikein ihmetellen kuunteli poikaansa ja samassa muutti puhetapansa.
— En minä ollenkaan tahtonut loukata sinua, ystäväiseni, vastasi ruhtinas, — päinvastoin minä säälin sinua. Sinä valmistaudut ottamaan semmoisen askeleen elämässäsi, jolloin sinun olisi jo aika jättää kevytmielinen poikamaisuus. Se on minun ajatukseni. Minä nauroin tahtomattani, enkä ollenkaan tahtonut sinua loukata.
— Miksikä se minusta tuntui siltä? pitkitti Alesha katkeralla mielellä. — Miksi minä jo kauan olen ollut huomaavinani, että sinä olet minulle vihainen, kylmän ivallinen, etkä kuni isä pojallensa? Miksi minusta tuntuu, että jos minä olisin sinun sijassasi, en minä niin loukkaavasti ivaisi omaa poikaani, niinkuin sinä minua nyt. Kuule: selvittäkäämme välimme nyt heti avomielisesti, selvittäkäämme ainaiseksi, niin ettei jäisi minkäänlaista väärinkäsitystä. Ja… minä tahdon sanoa koko totuuden: kun minä tulin tänne, tuntui minusta, että täälläkin on tapahtunut jokin hämminki; minä olisin jotenkin muuten odottanut kohtaavani teidät yhdessä. Niinkö, vai ei? Jos niin on, niin eikö ole parasta, että jokainen tuo ilmi ajatuksensa? Kuinka paljon pahaa voikaan välttää, jos vain on avomielinen!
— Puhu, puhu, Alesha! sanoi ruhtinas. — Se, mitä sinä meille ehdottelet, on hyvin viisasta. Ehkäpä juuri siitä olisi pitänyt alkaakin, lisäsi hän katsahdettuaan Natashaan.
— Älkää vihastuko minulle, jos olen avomielinen, alkoi Alesha. — Sinä itse tahdot sitä, itse vaadit siihen. Kuule. Sinä suostuit avioliittooni Natashan kanssa; sinä annoit meille sen onnen ja sen vuoksi voitit oman itsesi. Sinä olit jalomielinen, ja jokainen meistä antoi arvon jalolle työllesi. Mutta miksikä sinä nyt ikäänkuin ilkkuen alati viittailet minulle siihen suuntaan, että minä vielä olen naurettava poikanulikka enkä ollenkaan sovellu aviomieheksi; eikä siinä kaikki, sinä ikäänkuin tahdot saattaa minut naurun alaiseksi, masentaa, ikäänkuin mustata minut Natashan kuullen. Sinä olet hyvin suuresti mielissäsi, jos milloin voit jollakin osottaa minut naurettavalta kannalta; tätä minä en huomannut vain nyt, mutta jo kauan ennen. Sinä ikäänkuin nimenomaan jossain tarkoituksessa tahdot näyttää meille, että avioliittomme on naurettava, tyhmä, ja ettemme me toisillemme sovi. Todellakin, sinä ikäänkuin et itsekään usko sitä, mitä meille määräät; ikäänkuin pitäisit sitä pilana, huvittavana päähänpistona, jonkinlaisena naurettavana ilveilynä… En vain tämänpäiväisistä sanoistasi ole saanut tämmöistä käsitystä. Jo sinä iltana, tiistaina, kun palasin täältä luoksesi, kuulin sinulta muutamia kummallisia lauseita, jotka minua ihmetyttivät, vieläpä pahoittivatkin mieltäni. Keskiviikkonakin, matkaan lähteissäsi, teit sinä samoin muutamia viittauksia nykyisestä asemastamme, sanoit Natashastakin — ei loukkaavasti, päinvastoin, mutta kumminkaan ei sillä tapaa, kuin minä olisin tahtonut sinulta kuulla, sanoithan jotenkin liian keveästi, ikäänkuin rakkaudetta, ilman oikeata kunnioitusta häntä kohtaan… Sitä on vaikea selittää, mutta lausumistapa oli selvä; sydän tuntee semmoisen. Sano nyt minulle, että minä olen erehtynyt. Saa minut uskomaan toista, rohkaise minua ja … ja Natashaa, sillä sinä loukkasit häntäkin. Minä arvasin sen jo ensi katseesta, kun tänne tulin…
Alesha lausui tämän innolla ja pontevasti. Natasha kuunteli häntä jonkinlaisella juhlallisuudella ja, kokonaan liikutuksen valtaamana, hohtavin kasvoin, lausui itsekseen tuon puheen kestäessä: "niin, niin, niin se on"! Ruhtinas tuli hämilleen.
— Ystäväiseni, vastasi hän, — minä tietysti en voi kaikkea muistaa, mitä sinulle olen puhunut; mutta tuntuu hyvin kummalliselta, että sinä sillä tapaa ymmärsit sanani. Minä olen valmis tekemään kaiken voitavani, saadakseni sinut tuosta vakuutuksestasi luopumaan. Jos minä nyt nauroinkin, niin on se ymmärrettävissä. Sanon sinulle, että naurullani minä tahdoin peittää katkeran tunteeni. Kun minä ajattelen nyt, että sinä aiot pian tulla aviomieheksi, niin se tuntuu nyt minusta kokonaan mahdottomalta, mielettömältä, ja, älä pahastu, naurettavaltakin. Sinä moitit minua tuosta naurusta, mutta minä sanon, että se kaikki on sinun tähtesi. Minä syytän itseänikin: ehkä minä pidin vähän vaaria sinusta viime aikana ja sen vuoksi vasta nyt, tänä iltana, sain tietää, mihin sinä voit kelvata. Nyt minä vapisen, kun ajattelen tulevaisuuttasi Natalia Nikolajevnan kanssa: minä olen kiirehtinyt; minä huomaan, ettette ollenkaan ole toistenne kaltaisia. Rakkaus aina laimenee ja katoaa, mutta erilaisuus jää ijäksi. Minä en huoli puhuakaan sinun kohtalostasi, mutta ajatteleppas, jos sinulla vain on rehelliset tarkoitukset, viet sinä kanssasi turmioon myöskin Natalia Nikolajevnan, suorastaan tuhoon saatat! Tässä sinä nyt puhuit kokonaisen tunnin rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan, vakuutusten jaloudesta, jaloista ihmisistä, joihin tutustuit; mutta kysyppäs Ivan Petrovitshilta, mitä minä hänelle sanoin äsken, kun nousimme tänne neljänteen kerrokseen noita inhottavia rappuja myöten ja pysähdyimme tuonne oven taakse, kiittäen Jumalaa elämämme ja jalkaimme pelastuksesta? Tiedätkös, mimmoinen ajatus tuli heti mieleeni? Minä ihmettelin, kuinka sinä voit, niin paljon kuin rakastatkin Natalia Nikolajevnaa, kuinka voit sallia, että hän asuu tällaisessa huoneessa? Mitenkä sinä et arvannut, että jos sinulla ei ole varoja, jos sinulla ei ole kykyä täyttää velvollisuuksiasi, niin ei sinulla ole oikeutta olla aviomiehenäkään, ei ole oikeutta ottaa päällesi mitään velvollisuuksia. Ei rakkaus yksin riitä; rakkaus näkyy töissä; mutta sinä ajattelet näin: "vaikka kärsikin kanssani, mutta elä kanssani", — sehän ei ole humaanista, se ei ole jalomielistä! Puhua yleisestä rakkaudesta, innostua yleisihmisellisistä kysymyksistä ja samalla tehdä rikoksia rakkautta vastaan, eikä edes huomata rikoksia — se on käsittämätöntä! Älkää keskeyttäkö minua, Natalia Nikolajevna, sallikaa minun lopettaa; minulla on kovin karvas mieli, ja minun täytyy saada puhua loppuun. Sinä puhuit, Alesha, että näinä päivinä sinua viehätti kaikki se, mikä on jaloa, kaunista, rehellistä, ja soimasit minua, ettei meidän seurapiirissämme ole semmoisia viehätyksiä, mutta vain kuivaa järkisyyttä. Katsos: viehättyä ylevästä ja kauniista ja sen jälkeen, mitä tapahtui täällä tiistaina, unohtaa neljänä päivänä se, jonka, kuten luulisi, pitäisi olla kallein sinulle maailmassa! Vieläpä kerroit kiistelyistäsi Katarina Feodorovnan kanssa, että Natalia Nikolajevna niin paljon rakastaa sinua, on niin jalosydämminen, että antaa käytöksesi anteeksi. Mutta millä oikeudella sinä luotat tuohon anteeksi saantiin niin vahvasti, että ehdotat vedon panoa? Etköhän sinä kertaakaan ajatellut, kuinka paljon kärsimyksiä, katkeria ajatuksia, epäilyksiä, epäluuloja sinä näinä päivinä saatoit Natalia Nikolajevnalle? Senkö vuoksi, että siellä sinua viehättivät jotkin uudet aatteet, olisi sinulla oikeus laimin lyödä ensimäinen velvollisuutesi? Suokaa anteeksi, Natalia Nikolajevna, etten minä pitänyt lupaustani. Mutta nykyinen asia on tärkeämpi tuota lupausta: te tulette sen käsittämään… Tiedätkös, Alesha, että minä tapasin Natalia Nikolajevnan semmoisissa kärsimyksissä, että niistä hyvin ymmärtää, millaiseksi helvetiksi sinä hänelle muutit nämät neljä päivää, joiden päinvastoin olisi pitänyt olla hänen elämänsä parhaimpia päiviä. Moinen käytös toiselta puolen ja — sanoja, sanoja, sanoja vain toiselta … enkö minä olisi oikeassa! Ja kaiken tämän jälkeen sinä voit syyttää minua, kun itse kokonaan olet syypää?
Ruhtinas päätti puheensa. Hän viehättyi kaunopuheliaaksi eikä voinut meiltä salata riemuansa. Kun Alesha kuuli Natashan kärsimyksistä mainittavan, katsahti hän suruisesti Natashaan, mutta Natasha oli jo tehnyt päätöksensä.
— Älä huoli, Alesha, surra, virkkoi Natasha, — toiset ovat syyllisempiä sinua. Istu ja kuuntele, mitä nyt aion sanoa isällesi. On jo aika lopettaa tämä!
— Puhukaa, Natalia Nikolajevna, ehätti ruhtinas sanomaan: — pyydän sydämmestäni teiltä sitä! Olen jo kaksi tuntia kuullut siitä arvoituksia. Tämä käy sietämättömäksi, ja, täytyypä minun sanoa, en odottanut täällä tämmöistä vastaanottoa.
— Ehkä; sillä te luulitte lumoavanne meidät sanoilla, niin ettemme huomaisikaan teidän salaisia tarkoituksianne. Mitäpä teille selittäisin! Tehän itse tiedätte kaikki ja ymmärrätte kaikki. Alesha on oikeassa. Suurin ja ensimäinen halunne on — saada meidät eroitetuiksi. Jo kauan ennen melkein ulkoa tiesitte kaikki, mitä täällä tapahtuu tuon tiistai-illan jälkeen, ja laskitte kaikki kuten viisi sormeanne. Minä jo sanoin teille, ettette todella pidä minua sinä, minä sanotte pitävänne, ettekä katso aikomaamme liittoa totiselta kannalta. Te teette meistä pilaa; te pelaatte omaa peliänne ja teillä on varma päämaali. Pelinne on varma. Alesha oli oikeassa sanoessaan, että te pidätte tätä kaikkea pilanäytelmänä. Teidänhän päinvastoin tulisi iloita eikä moittia Aleshaa, sillä aavistamatta mitään täytti hän kaiken sen, mitä te häneltä toivoittekin, ehkäpä vielä enemmänkin.
Minä kivetyin hämmästyksestä. Niin, minä luulinkin, että tänä iltana tapahtuu jokin katastrofi. Mutta Natashan liian jyrkkää avomielisyyttä ja salaamatonta halveksivaa värettä äänessään minä mitä suurimmasti kummastelin. Hän siis todellakin jotain tiesi, ajattelin, ja päätti kohta panna toimeen räjähdyksen. Ehkäpä hän malttamattomana odotti ruhtinaan tuloa, jotta saisi yhdellä kertaa sanoa hänelle kaiken. Ruhtinas kalpeni hiukan. Aleshan kasvoilla näkyi naivista pelkoa ja uuvuttavaa odotusta.
— Muistakaa, mistä te nyt juuri minua syytitte, huudahti ruhtinas, — ja edes hiukan miettikää sanojanne. Minä en ymmärrä tästä mitään.
— Ahaa! Te ette siis tahdo ymmärtää muutamasta sanasta, sanoi Natasha, — hänkin, Alesha, käsitti teidät samalla tapaa, kuin minä, emmekä me siitä ole neuvotelleet, emme edes tavanneet toisiamme! Hänestäkin tuntuu, että te pelaatte kanssamme halpaa, solvaavaa peliä, mutta hänpä rakastaa teitä ja luottaa teihin, kuten jumaluuteen.
Te ette huolinut olla hänen suhteensa varovampi, viekkaampi; luotitte siihen, ettei hän huomaa. Mutta hänellä on herkkä, hellä ja vastaanottavainen sydän, ja teidän sananne, teidän lausumistapanne, kuten hän sanoo, jäivät hänen sydämmeensä…
— Ei, en ymmärrä mitään! toisti ruhtinas kääntyen minuun mitä kummastuneimman näköisenä, ikäänkuin olisi kutsunut minut todistajaksi. Hän oli ärtynyt ja kiivaili. — Te olette epäilevä, olette levoton, pitkitti ruhtinas kääntyen Natashaan, — ei muuta mitään, kuin että te olette mustasukkainen Katarina Feodorovnalle ja siksi olette valmis syyttämään koko maailmaa ja minua enin kaikista… ja sallikaakin sanoa kaikki: kummallisen käsityksen voi saada teidän luonteestanne… En ole tottunut moisiin kohtauksiin; en hetkeksikään jäisi tänne tämän jälkeen, jos ei poikani etu olisi kysymyksessä… Minä yhä vielä odotan, ettekö näkisi hyväksi antaa selitystä?
— Te vain siis yhä olette itsepäinen, ettekä tahdo ymmärtää muutamasta sanasta, huolimatta siitä, että sen kaiken hyvin hyvästi ulkoa osaatte? Vaaditteko välttämättömästi, että minä sanoisin teille suoraan kaikki?
— Sitähän minä odotankin.
— Hyvä, kuulkaa siis, huudahti Natasha säihkyvin silmin, — minä sanon kaikki, kaikki!
Hän nousi ja alkoi seisoaltaan puhua, liikutukseltaan sitä ollenkaan huomaamatta. Koko näytös muuttui hyvin juhlalliseksi.
— Muistelkaa itse tiistaisia sanojanne, alkoi Natasha. — Te sanoitte: minä tarvitsen rahaa, tasaisia teitä, merkitystä ylhäisissä piireissä, — muistatteko?
— Muistan.
— No, niinpä, siis, saadaksenne rahaa, saavuttaaksenne kaikkea etsimäänne edistystä, jotka käsistänne pois luistivat, tulitte te tänne tiistaina ja keksitte tuon kosimisen siinä uskossa, että tuo ilveily auttaa teitä tavottamaan sen, mikä teiltä pois luisti.
— Natasha, huudahdin minä, — ajattele, mitä sinä sanot!
— Ilveily, edut! lausui ruhtinas hyvin loukatulla arvollisuudella.
Alesha istui tuskan nujertamana, mitään käsittämättä.
— Niin, niin, älkää keskeyttäkö minua, minä päätin sanoa kaikki, jatkoi kiihoittuneena Natasha. — Te muistatte; Alesha ei totellut teitä. Kokonaisen puolen vuoden ajan te koetitte voimianne vieroittaaksenne hänet minusta. Hän ei taipunut tahtoonne. — Ja nyt äkkiä tuli hetki, kun ei aika enää sietänyt odotusta. Päästää tilaisuus ohi, samoin morsian, rahat, pääasia — rahat, kokonaista kolme miljonaa myötäjäisiä voivat luistaa teiltä kautta sormienne. Jäi ainoa keino: että Alesha rakastuisi siihen, jonka te hänelle morsiameksi olitte valinnut; te ajattelitte: jos rakastuu, niin ehkäpä jättää minut…
— Natasha, Natasha! mitä sinä sanot, huudahti tuskallisesti Alesha.
— Ja niin te teittekin, pitkitti Natasha, huolimatta Aleshan keskeyttämisestä, — mutta — taas tässäkin sama, entinen juttu! Kaikki voisi käydä hyvin, mutta minä olen haittana! Yksi seikka voi vaan tuottaa teille toivoa: te, kuten kokenut ja viekas ihminen ainakin, ehkä jo silloin huomasitte, että Aleshasta toisinaan tuntui ikäänkuin raskaalta entinen kiintymyksensä. Te ette voinut olla huomaamatta, että hän alkaa minua hylkiä, tuntea ikävää, viisin päivin olla luonani käymättä. Ehkäpä ikävystyy kokonaan ja hylkääkin, kun äkkiä tiistaina Aleshan päättävä teko hämmästytti teidät kokonaan. Mitä oli teidän tehtävä!…
— Sallikaapas, huudahti ruhtinas, — päin vastoin tuo tosiasia…
— Minä sanon, keskeytti jyrkästi Natasha, — te kysyitte itseltänne sinä iltana: "mitä nyt on tehtävä?" ja päätitte sallia poikanne ottaa minut vaimokseen, ei todellisuudessa, mutta niin vain,sanoilla, saadaksenne vaan hänet rauhoittumaan. Hääpäivän, ajattelitte, voi siirtää mihin asti tahansa, mutta uusi rakkaus on jo alkanut, te sen huomasitte. Ja niinpä siis tuolle uuden rakkauden alulle te perustittekin kaiken tulevaisuuden toiveenne.
— Romaanit, romaanit, lausui ruhtinas puoliääneen, ikäänkuin itsekseen, — yksinäisyys, haaveilut ja romaanien lukeminen!
— Niin, juuri tuohon uuteen rakkauteen te kaiken toivonne perustitte, toisti Natasha kuulematta ja välittämättä ruhtinaan sanoista, ollen kuni kuumeessa ja yhä kiihtyvällä innolla pitkittäen, — ja millaiset edellykset tuolle uudelle rakkaudelle! Sehän alkoi jo silloin, kun Alesha vielä ei tuntenut tuon tytön kaikkia ominaisuuksia. Juuri silloin, kun hän tuona iltana avaa sydämmensä tuolle tytölle, ilmoittaa, ettei voi häntä rakastaa, sillä velvollisuus ja toinen rakkaus sen estävät häneltä, — tuo tyttö ilmaisee äkkiä hänelle niin paljon jaloutta, niin paljon myötätuntoisuutta häntä ja kilpailijatansa kohtaan, niin paljon sydämmellistä anteeksiantoa, että Alesha, vaikka tunsikin tytön kauniiksi, ei tähän saakka voinut otaksuakaan, että hän olisi niin ihana! Alesha silloin tultuaan minun luokseni, ei muusta puhunutkaan, kuin Katarina Feodorovnasta; niin suuresti oli hän Aleshaa hämmästyttänyt. Siispä jo huomenna täytyi hänen välttämättömästi saada tavata uudestaan tuo ihana olento, vaikkapa vain yksistään kiitollisuuden tunteen kehoittamana. Ja miksikä ollakaan menemättä hänen luoksensa? Eihän tuo entinen enää kärsi, hänen kohtalonsa on ratkaistu, onhan hänelle luvattu koko elämän aika, miksei tälle muutama hetkinen… Ja olisipa tuo Natasha kovin mustasukkainen, jos noiden muutaman hetkisen tähden olisi luulevainen. Ja niin tuolta Natashalta anastetaan huomaamatta päivä, toinen, kolmas… Tällä ajalla tuo tyttö osottautuu hänelle kokonaan odottamattomassa, uudessa valossa; hän on niin jalomielinen, innostunut ja samalla niin naivisen lapsellinen ja siinä niin yhtäläinen luonteeltaan Aleshan kanssa. He vannovat toisilleen ystävyyttä, veljeyttä, eivät lupaa elämässään erota."Jonkun viisi- kuusituntisen puhelun"aikana koko sielunsa on valmis ottamaan vastaan uusia tunteita ja koko sydämmensä antautuu. Tulee viimein aika, — niin te ajattelette — Alesha vertaa entistä rakkauttansa uuteen rakkauteensa, vertaa niitä vereksiin tunnelmiinsa: tuolla on kaikki tuttua, jokapäiväistä; tuolla ollaan niin totisia, vaativaisia; tuolla ollaan mustasukkaisia, moititaan, kyynelöidään. Mutta jos käydäänkin hänen kanssaan leikkimään, pelailemaan, niin se ei tapahdu kuni vertaisen kanssa, vaan kuni lapsen … mutta pääasia: kaikki on niin vanhaa, tunnettua…
Kyyneleet ja katkera puistutus ahdistivat Natashaa, mutta hän pidätti ne vielä hetkiseksi.
— Mitäpäs sitten? Sitten vain aikaa; eihän häät Natashan kanssa ole määrätyt heti vietettäviksi; aikaa on paljon ja kaikki muuttuu… Sillä aikaa tekevät teidän sananne, viittauksenne, selityksenne, kaunopuheliaisuutenne tehtävänsä… Saahan valehdellakin tuosta harmillisesta Natashasta, saa esittää hänet niin epäedullisessa valossa ja … kuinka se kaikki päättyy on tietämätöntä, mutta voitto on oleva teidän! Alesha! Älä syytä minua, ystäväiseni! Älä sano, etten minä ymmärrä rakkauttasi ja en osaa sille antaa täyttä arvoa. Tiedänhän minä, että sinä nytkin rakastat minua ja ehkäpä et nyt käsitä valituksiani. Minä tiedän tehneeni kovin, kovin pahoin, kun nyt kaiken tämän toin ilmi. Mutta minkä minä sille voin, jos minä sen kaiken ymmärrän ja yhä enemmän rakastan sinua … kokonaan … mielettömästi!
Hän peitti käsillään kasvonsa, heittäytyi tuolille ja alkoi itkeä kuni lapsi. Huudahtaen kiirehti Alesha hänen luoksensa. Alesha ei koskaan voinut kyynelittä nähdä Natashan kyyneleitä.
Näytti siltä, että Natashan itku pelasti ruhtinaan pulasta: Natashan kaiken innostuksen tuon pitkän selityksen kestäessä, kaiken ruhtinasta kohdanneen katkeruuden, joka jo paljaasta säädyllisyydestä olisi pakottanut loukkaantumaan, tämän kaiken voi nyt selittää mielettömän mustasukkaisuuden tuottamaksi, tai loukatun rakkauden taikka sairauden saattamaksi. Tulipa sen johdosta osottaa myötätuntoisuuttansa.
— Rauhoittukaa, Natalia Nikolajevna, lohdutteli ruhtinas, — tämä kaikki johtuu kiihkeydestä, mietiskelemisestä, yksinäisyydestä… Te olitte kovin pahastunut Aleshan kevytmielisen käytöksen vuoksi… Mutta eihän se häneltä ollut muuta, kuin kevytmielisyyttä. Tärkein seikka, josta te erittäin huomautitte, tiistainen tapahtuma, olisi pikemmin oleva todisteena teille hänen rajattomasta kiintymyksestään teihin, mutta te päinvastoin ajattelitte…
— Oi, älkää puhuko minulle, älkää edes nyt minua piinatko! keskeytti Natasha katkerasti itkien. — Minulle sanoi sydämmeni kaikki, ja jo aikaa sitten sanoikin! Luuletteko te todellakin, etten minä ymmärrä, että Aleshan entinen rakkaus on ohi mennyttä. Täällä, tässä huoneessa, yksin … kun hän jätti, unehutti minut … minä kaikki nuot hetket elin … kaikki punnitsin… Mitäpäs minä olisinkaan voinut tehdä! Minä en syytä sinua, Alesha… Miksikä te minulle valehtelette? Luuletteko te oikein todella, etten minä ole koettanut itse itselleni valehdella!… Oi, niin usein, niin monasti! Enkö minä olisi ottanut huomioon hänen äänensä jokaista värettä? Enkö minä olisi oppinut lukemaan hänen kasvoistansa, hänen silmistänsä? Kaikki, kaikki on murtunut, kaikki kuollut, haudattu… Oi, minua onnetonta!
Alesha, polvillaan ollen hänen edessään, myöskin itki.
— Niin, niin, se on minun syytäni! Kaikki se on minun tähteni! sanoiAlesha itkunsa välistä.
— Ei, älä syytä itseäsi, Alesha … sen ovat muut meidän vihollisemme tehneet. Se on heidän työtään … heidän!
— Mutta sallikaahan minun viimeinkin, alkoi ruhtinas hiukan maltittomana, — millä perusteella te minun syykseni luette kaikki nuo … rikokset? Nehän ovat vain teidän arvelultanne, jotka eivät ole mitenkään todistettuja…
— Todistuksia! huudahti Natasha, nousten äkkiä seisomaan, — te tahdotte todistuksia, te kavala ihminen! Te ette voinut, ette saattanut muuten toimia tullessanne tänne tarjouksinenne! Teidän täytyi rauhoittaa poikaanne, nukuttaa hänen omatuntonsa, jotta hän vapaammin ja rauhallisemmin kokonaan antautuisi Katjalle; muuten hän aina olisi muistellut minua, ei olisi myöntynyt ehdotukseenne, mutta te kyllästyitte odottamaan. Mitä, eikö se ole tosi?
— Täytyypä minun tunnustaa, vastasi ruhtinas katkera iva-hymy huulillaan, — jos minä olisin tahtonut teitä pettää, olisin minä todellakin niin tehnyt; te olette hyvin … teräväjärkinen, mutta ensin täytyy näyttää toteen ja vasta silloin loukata ihmisiä moisilla syytöksillä…
— Näyttää toteen! Entäs koko teidän entinen käytöksenne, kun te koetitte ryöstää Aleshaa minulta! Se, joka neuvoo poikaansa halveksimaan ja leikkimään tämmöisillä velvollisuuksilla maallisten etujen vuoksi, rahan tähden, — se turmelee hänet! Mitä te äsken puhuitte rapuista ja huonosta asunnosta? Ettekö te itse lakkauttaneet rahat, jotka ennen hänelle annoitte, pakottaaksenne meitä puutteella ja nälällä eroon? Teidän syystänne on tämmöinen asunto, tämmöiset rappuset, ja te syytätte nyt häntä, te, ulkokullattu ihminen! Ja mistä te äkkiä saitte silloin, sinä iltana, semmoisen innon, semmoisia uusia, teille kokonaan vieraita vakuutuksia? Ja minkä vuoksi minä teille tulin niin tarpeelliseksi? Minä astuskelin täällä nämä neljä päivää; minä tarkoin mietiskelin kaikki, punnitsin kaikki, jokaisen teidän sananne, kasvojenne ilmeen, ja tulin vakuutetuksi, että se kaikki oli teeskentelyä, kaikki solvaavaa, halpamielistä, ja kelvotonta ilveilyä, narripeliä… Minä tunnen teidät, kauan aikaa olen tuntenut! Joka kerta, kun Alesha tuli teidän luotanne, arvasin minä hänen kasvoiltansa, mitä olitte hänelle puhuneet, vakuuttaneet; kaiken vaikutuksenne häneen olen oppinut tuntemaan! Ei, ette te minua voi pettää! Ehkä teillä on vielä joitakin tarkoituksia, ehkäpä minä en vielä kaikkein tärkeintä sanonutkaan; sama se! Te olette pettänyt minua — se on pääasia! Se teille pitikin suoraan vasten kasvoja sanoa!