— Natasha, miksikä piilousit? Terve, Natasha, lausui Alesha arasti, jonkinlaisella pelolla katsellen häntä.
— No, mitäs, no … ei mitään! vastasi Natasha hämillään, niinkuin hän olisikin ollut syyllinen. — Sinä … tahdotko teetä?
— Natasha, kuule … lausui Alesha kokonaan hämillään. — Sinä ehkä pidät minua syyllisenä… Mutta minä en ole syyllinen, en hituistakaan! Kuules, minä heti kerron sinulle.
— Mitäpäs siitä? kuiskasi Natasha. — Ei, ei, ei huoli … anna kätesi ja … siinä kaikki … niinkuin ennenkin… Hän tuli pois piilostaan; puna alkoi palata poskillensa. Hän katsoi maahan, niinkuin ei olisi uskaltanut katsoa Aleshaan.
— Oi, Jumalani! huudahti Alesha riemuissaan, — jos minä olisin syyllinen, en minä, varmaankaan, uskaltaisi nyt enää katsoakaan häneen! Katsokaas, katsokaas! huudahti hän minulle, — nyt näette: hän pitää minua syyllisenä; kaikki ovat minua vastaan, kaikki seikat ovat minua vastaan! Viiteen päivään en käy! Huhu käy, että minä olen uuden morsiamen luona — ja mitä? Hän jo antaa minulle anteeksi! Hän heti sanoo: "anna kätesi ja siihen jääköön kaikki!" Natasha, kyyhkyläiseni, enkelini! Minä en ole syyllinen, tiedä se! Ei ole minussa hituistakaan syytä! Päinvastoin! Päinvastoin!
— Mutta …siellähänsinun nyt piti olla…Sinnehänsinut kutsuttiin… Mitenkäs sinä tänne? Pal… Paljonko kello on?
— Puoli yksitoista! Minä olinkin siellä… Mutta minä tekeysin sairaaksi ja läksin pois ja — tämä on ensimäinen, ihan ensimäinen kerta näinä viitenä päivänä, kun minä olen vapaa, kun sain tilaisuuden irtautua heistä tullakseni sinun luoksesi, Natasha. Se on, minä olisin ennenkin voinut tulla, mutta tahallani jätin tulematta! Miksi? Sinä heti kuulet sen, minä selitän sen; sen vuoksi minä nyt tulinkin, jotta selittäisin; mutta, jumaliste, tällä kerralla minä en ole yhtään syyllinen, en yhtään! En yhtään!
Natasha kohotti päätänsä ja katsahti häneen. Mutta hän katsoi vastaan niin avonaisesti, niin totuuden mukaisesti, kasvonsa olivat niin iloiset, niin rehelliset, niin riemuisat, että oli aivan mahdotonta olla uskomatta sanojansa. Minä luulin, että he huudahtavat ja kiiruhtavat syleilemään toisiansa, kuten usein ennen moisissa sovintotilaisuuksissa. Mutta Natasha, ikäänkuin onnen painostamana, painoi päänsä alas ja äkkiä … alkoi hiljaan itkeä… Nyt ei Alesha voinut pidättää itseänsä. Hän heittäytyi Natashan jalkoihin. Hän suuteli Natashan käsiä, jalkoja; hän oli kuni mielipuoli. Minä tarjosin Natashalle tuolin. Hän istuutui. Jalkansa eivät enää voineet häntä kannattaa.
Hetkisen kuluttua me nauroimme kuni hupsut.
— Antakaa, antakaahan minun kertoa, sanoi Alesha sointuvalla, heleällä äänellä. — Te luulitte, että kaikki on samaa, kuin ennenkin… että minulla on vain mitätön asia… Minä vakuutan teille, että asiani on mitä hauskimpia. Vaikenettekohan jo kohtakin!
Hän niin mielellään tahtoi kertoa. Hänet nähdessä saattoi luulla hänellä tärkeitäkin uutisia olevan. Mutta naivi ylpeytensä, teeskennelty mahtavuutensa sai Natashan yhä enemmän nauramaan. Tahtomattani täytyi minunkin yhtyä nauruun. Ja mitä enemmän Alesha meille äkäili, sitä enemmän me nauroimme. Aleshan harmi ja lapsellinen epätoivo saattoivat meidät lopulta semmoisiksi, että jos meille näytti vaikka sormen päätä, kuten mitshmanille Gogolin kertomuksessa, sai se meidät rajuimman naurun valtaan. Mavra tuli keittiöstä, asettui ovelle ja harmistuneena katseli meitä, ollen pahoillaan siitä kun Alesha ei saanutkaan Natashalta toria, kuten hän hyvillä mielin näinä viitenä päivänä oli odottanut, vaan sitä vastoin kaikki olivat niin iloisia.
Viimein huomattuaan, että naurumme Aleshaa harmitti, lakkasi Natasha nauramasta.
— Mitä sinä sitten aiot kertoa? kysäsi hän.
— Mitä, pitääkö valmistaa teetä, vai? ehätti Mavra kysymään.
— Mene, Mavra, mene, sanoi Alesha, huitoen käsillään Mavralle, koettaen ajaa hänet pois. — Minä kerron kaikki, mitä oli, kaikki, mitä on ja kaikki, mitä tulee, sillä minä tiedän kaiken sen. Kyllä näen, ystäväni, te haluatte tietää, missä näinä viitenä päivänä olen ollut, — sen kaiken minä tahdon kertoa, mutta te ette salli. No, ja ensiksikin, minä olen koko ajan valehdellut sinulle, Natasha, koko tämän ajan, jo kauvan aikaa valehtelin, ja sepä juuri onkin pääasia.
— Valehtelitko?
— Niin, valehtelin, ja jo kokonaisen kuukauden; jo ennen isäni kotiin tuloa aloin valehdella; nyt tuli aika tunnustaa kaikki peittelemättä. Kuukausi sitten, kun isäni vielä oli matkoilla, sain minä äkkiä häneltä mahdottoman suuren kirjeen ja salasin sen teiltä kumpaseltakin. Kirjeessä hän suoraan ja lyhyesti, — ja, huomatkaa se, niin totisella tavalla, että minä oikein säikähdin — ilmoittaa minulle, että minun kosimisasiani on saatu suotuisaan loppuun, että morsiameni on ihanne-ihminen; että minä tietysti en ansaitse häntä, mutta kumminkin minun välttämättömästi täytyy hänet ottaa. Ja siksipä hän käskee, että olisin valmis, että karkottaisin päästäni kaikki hullutukset ja niin edespäin, — no, tietty se, mitkä hullutukset. Kas, tämän kirjeen minä salasin teiltä.
— Etpä ollenkaan salannut! keskeytti Natasha, — olipa millä kehaista! Asia kumminkin on niin, että sinä kirjeen saatuasi heti siitä kerroit. Minä muistankin, mitenkä kohta muutuit hyvin kuuliaiseksi, oikein helläksi etkä poistunut luotani, aivan kuin olisit jotain pahaa tehnyt, ja koko kirjeen vähissä erin kerroit meille.
— Mahdotonta, pääasiaa varmaan en kertonut. Kenties te jotain arvasitte, se olkoon teidän asianne, minä vain en ole kertonut. Minä salasin ja kärsin hirveästi.
— Minä muistan, Alesha, että te silloin usein kysyitte neuvoani ja minulle kerroitte kaikki, tietysti vähittäin, arveluina, sanoin minä, katsoen Natashaan.
— Kaikki kerroit! Älä suotta siinä kehukaan! sanoi Natasha. — Ja mitäpä sinä voisit salata? Sinäkö osaisit valehdella? Jopa Mavrakin tiesi koko asian. Tiesithän sinä, Mavra?
— Miksikä en olisi tietänyt! vastasi Mavra pistäen päänsä ovesta. —Kolmena ensi päivänä kaikki kertoi. Sinäkö osaisit viekastella!
— Hyi, kun harmittaa puhella teidän kanssanne! Sinä teet kaiken tämän vain vihassasi, Natasha! Ja sinä, Mavra, myöskin erehdyt. Minä muistan, että olin silloin kuin mielipuoli; muistatkos, Mavra?
— Kuinkas en muistaisi. Olethan sinä nytkin, kuin mikäkin mielipuoli.
— Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Muistappas! Silloin ei meillä ollut rahaa, ja sinä kävit panttaamassa minun hopeaisen sikarikoteloni; ja sinulle, Mavra, salli minun huomauttaa, että sinä olet liian epäkohtelias minulle. Ja siihen on Natasha sinut totuttanut. No, olkoon, että minä todellakin teille kaikki kerroin jo silloin, vähittäin (nyt johtuu se mieleeni). Mutta henkeä, kirjeen henkeä te ette tiedä, ja kirjeessähän onkin pääasia se, missä hengessä se on kirjoitettu. Sitä minä tarkoitan.
— No, missä hengessä se sitten oli kirjoitettu? kysäsi Natasha.
— Kuules, Natasha, sinä kysyt — ikäänkuin laskisit leikkiä.Älä laske leikkiä. Minä vakuutan sinulle, asia on hyvin tärkeä. Se oli semmoisessa hengessä, että käteni hervahtivat. Ei vielä koskaan isäni minulle sillä tapaa puhunut. Se on, pikemmin Lissabon sortuu, kuin hänen tahtonsa jää täyttämättä; kas, semmoinen henki oli kirjeessä.
— No, no, kerroppas; miksikä sinä sitten salasit sen minulta?
— Oh, kaikkeapas! Etten sinua säikyttäisi. Toivoin itse voivani kaikki hyvin sovittaa. No, niin siis, tuon kirjeen jälkeen, kun isäni palasi, alkoivat kärsimykseni. Minä valmistausin vastaamaan hänelle lujasti, selvästi, totisesti, mutta jostain syystä ei se onnistunutkaan. Ja hän kun ei edes kysellytkään; mokomakin viekas! Päin vastoin oli olevinaan, niinkuin asia olisi jo kokonaan ratkaistu, ja meidän välillämme ei voisikaan olla minkäänlaista riitaa ja erimielisyyttä. Kuulethan,ei voisikaan olla;mokomaa itseluottamusta! Minulle oli hän oikein lempeä, hellä. Minä oikein hämmästyin. Kuinka viisas hän onkaan, jospa te tietäisittekään, Ivan Petrovitsh! Hän on hyvin paljon lukenut, paljon tietää; jos vain kerran katsotte häneen, tietää hän jo kaikki teidän ajatuksenne aivan kuin omansa. Kas, senpä vuoksi lienevätkin nimittäneet hänet jesuiitaksi. Natasha ei kärsi, että minä häntä kehun. Älä suutu, Natasha. No, niin siis … mutta sivumennen sanoen: hän ei alussa antanut minulle rahaa, mutta nyt eilen jo antoi. Natasha, enkelini! Nyt on loppunut köyhyytemme! Kas tässä! Sen, mitä hän minulta oli rangaistukseksi pidättänyt puolena vuotena, eilen kaikki antoi; katsokaas, minkä verran; minä en vielä ole laskenutkaan. Mavra, katsoppas, kuinka paljon on rahaa! Nyt ei enää tarvitse lusikoita ja nappeja pantata!
Hän veti taskustansa jotensakin paksun pakan seteleitä, ehkäpä noin puolentoista tuhatta ruplaa, ja laski sen pöydälle. Mavra tarkasteli sitä ihmetellen ja kehui Aleshaa. Natasha käski kertomaan lisää.
— No, niin siis — mitäpä tekisin, ajattelin? pitkitti Alesha. — Kuinka voisin tehdä hänen tahtoansa vastaan? Se on, minä valalla vakuutan teille kummallekin, että jos hän olisi ollut minulle vihainen, eikä niin hyvä, en minä olisi huolinut mistään. Olisin suoraan hänelle sanonut, etten tahdo, että jo olen kasvanut ja tullut mieheksi ja nyt — asia on lopussa. Ja uskokaa pois, olisin pysynyt päätöksessäni. Mutta nyt — mitä minä sanoisin? Mutta älkäätte minuakaan syyttäkö. Minä huomaan, ettet sinä näytä kokonaan tyytyväiseltä, Natasha. Miksi te vaihdatte keskenänne silmäyksiä? Varmaankin ajattelette: kas kun mies pian kiedottiin, ei tuossa ole pisaraakaan lujuutta. Sitä on, lujuutta löytyy, vieläpä enemmän, kuin te luulettekaan! Sen todistukseksi mainitsen, että huolimatta asemastani minä samassa sanoin itselleni: se on velvollisuuteni; minä olen velvollinen sanomaan isälleni kaikki, kaikki, ja aloin puhua, sanoinkin kaikki, ja hän kuunteli minua.
— No ja mitä sinä sitten sanoit? kysäsi Natasha levottomasti.
— Sanoin, etten minä huoli uutta morsianta, vaan että minulla on omani, — sinä. Se tahtoo sanoa, suoraan minä en ole vielä sitä sanonut, mutta minä valmistin hänet sitä kuulemaan, ja huomenna sanon; niin minä jo päätin. Ensin minä puhuin hänelle, että rahan vuoksi naiminen on häpeätä ja alhaista, ja että pitää itseämme jonakin ylhäisönä on puoleltamme tyhmyyttä (minä näes, olen hänen kanssansa aivan avomielinen, aivan kuin veljesten kesken). Sitten kohta selitin hänelle, että minä olen tiers-état ja että tiers-état c'ést l'essentiel; että olen ylpeä siitä, kun olen kaikkien toisten kaltainen, enkä tahdo olla muista eroava … sanalla sanoen, minä esitin hänelle kaikki nuo oikeat ideeat… Minä puhuin lämmöllä, puoleeni vetävästi. Kummastelin oikein itse itseäni. Lopulta minä todistin hänelle hänenkin katsantokantansa mukaan … sanoin suoraan: mitäs ruhtinaita me olemme? Ainoastaan syntyperältämme vain semmoisia; mutta mitä ruhtinaallista meissä itse asiassa on? Erinäistä rikkautta, ensiksikään, ei ole, ja rikkaushan — on pääasia. Nykyään on ruhtinaista mahtavin Rodschild. Toiseksi ei meitä oikeassa ylhäisessä maailmassa ole enään pitkään aikaan nähtykään. Viimeinen oli eno Semen Valkovski, ja hänkin oli vain Moskovassa tunnettu; hänkin vain siitä, että tuhlasi viimeiset kolme sataa sielua, ja jos ei isä olisi itse rahoja ansainnut, niin olisivat pojanpojat kyntäneet, kuten jo semmoisia ruhtinaita löytyykin. Ei siis olekkaan meillä syytä ylpeilemiseen. Sanalla sanoen, minä sanoin kaikki, mitä sisimmässäni tunsin, — kaikki sanoin innolla ja peittelemättä, vieläpä yhtä ja toista lisäsinkin. Hän ei yhtään vastustanut, alkoi vain moittia minua, ett'en ole käynyt kreivi Nainskilla, ja sitten sanoi, että täytyy etsiä ruhtinatar K:n, minun ristiäitini suosiota, ja että jos ruhtinatar K. ottaa minut hyvästi vastaan, niin otetaan hyvästi kaikkialla, ja niin on minulla hyvä tulevaisuus, ja sitten alkoi hän luetella minulle hyvää ja parasta! Se tietysti oli kaikki vain viittauksia siihen suuntaan, että kun minä valitsin sinut, Natasha, niin nuo toiset kaikki hylkäsin; että se, muka, oli siis sinun vaikutustasi. Mutta ei hän ole vielä tähän saakka sitä suoraan sanonut, näkyypä oikein semmoista karttavan. Kumpikin meistä viekastelee, odotamme, koetamme saada toisiamme kiinni, mutta ole varma, että vielä meille kerran onnen päivä koittaa.
— Hyvä, hyvä; mitenkä asia päättyi, minkä päätöksen hän teki? Sehän on pääasia. Kummoinen lörppö sinä oletkaan, Alesha…
— Herra hänet ties, ei sitä osaa käsittää, mitä hän päätti; enkä minä ollenkaan ole lörppö, minä puhun asiaa: ei hän sanonut millaistakaan päätöstä, hän vain hymyili kaikille todisteluilleni, mutta hymynsä näytti semmoiselta, niinkuin hän säälisi minua. Kyllähän minä käsitän, että se on alentavaista, mutta minä en pidä sitä häpeänä. Minä, sanoi hän, olen kanssasi samaa mieltä, mutta lähdetäänpäs kreivi Nainskin luo, mutta muista, älä siellä tästä puhu mitään. Minä kyllä ymmärrän sinua, mutta he eivät ymmärrä. Tuntuu siltä, niinkuin nuo kaikki eivät hyvin ottaisi isäänikään vastaan; näyttävät jostain olevan vihoissaan. Yleensä ylhäisessä seurapiirissä jostain syystä ei isääni oikein siedetä. Ensi alussa otti kreivi minut vastaan kovin juhlallisena, aivan ylhäisen ylpeästi, niinkuin olisi kokonaan unohtanut, että olin heillä kasvanut, alkoipa muistella, ken olisinkaan, oikein totta! Hän, näes, on vihainen minun kiittämättömyyteni vuoksi, mutta minä vakuutan, se ei ollenkaan ollut kiittämättömyyttä; heillä on niin hirmuisen ikävää — sen vuoksi en käynytkään heillä. Hyvin huolimattomasti hän otti vastaan isänikin, enkä minä ollenkaan käsitä, minkä vuoksi isäni siellä käykään. Tuo kaikki harmitti minua. Isä parkani täytyy hänen edessään miltei kumarrella; minä tiedän, että se kaikki tapahtuu minun tähteni, mutta minä en tarvitse mitään. Minä olin jo sanomaisillani isälleni nuo ajatukseni, mutta vaikenin kumminkin. Ja turhaa olisi sanoakin! Hänen vakaumustansa minä en saa muutetuksi, suotta vain harmittaisin häntä, onhan hänellä niinkin jo raskas olo. No, ajattelin, minäpä käytän viekkautta, voitan sillä heidät, saatan kreivin kunnioittamaan itseäni, — ja arvaattekos? Heti saavutinkin sen, jossain yhdessä päivässä muuttui kaikki! Nyt ei kreivi Nainski tiedä, minne panisi minut istumaan. Ja sen kaiken tein minä, yksin minä, omalla viisaudellani, isäni oikein suuresti kummasteli sitä!…
— Kuulehan, Alesha, parasta olisi, kun kertoisit asiasta! huudahti Natasha maltittomana. — Minä luulin, että sinä kerrot jotain meidän asiastamme, mutta sinä yhä vain haluat kertoa, miten kunnostit itseäsi kreivi Nainskin luona. Vähät minä sinun kreivistäsi välitän!
— Vähät välitän! Kuuletteko, Ivan Petrovitsh, mitä hän sanoo? Siinähän juuri onkin asian ydin. Sallikaa vain minun kertoa… Ja viimein (miks'en sanoisi suoraan!) kuules, Natasha, ja tekin, Ivan Petrovitsh, minä, kenties, toisinaan todellakaan en osaa oikein ajatella; no, olkoonpa, (onhan joskus niin ollutkin) että olen tyhmäkin. Mutta silloin minä, voin vakuuttaa, osotin paljon viisasta kekseliäisyyttä … no … ja, vieläpä, oikein suurta ymmärrystäkin; niin että minä luulin teidänkin olevan iloisia, etten minä aina ole… ymmärtämätön.
— Ah, mitä sinä nyt, Alesha, älähän nyt! Sinä minun kyyhkyläiseni!
Natasha ei voinut sietää, että Aleshaa pidettiin ymmärtämättömänä. Kuinka usein olikaan Natasha minulle pahoillaan, vaikkei sitä sanoin ilmoittanut, jos minä, liikoja kursailematta, näytin Aleshalle toteen, että hän teki jonkun tyhmyyden; se oli Natashan sydämmen arka kohta. Hän ei voinut sietää Aleshan halventamista, ja varmaankin sen vuoksi sitä vähemmän, että hän itse sisimmässään tunnusti Aleshan semmoiseksi, jonka äly ei kestänyt tarkkaa arvostelua. Omaa mielipidettään ei hän kumminkaan ilmaissut ja pelkäsi loukkaavansa Aleshan itserakkautta. Alesha taas oli tällöin aina erittäin tarkka huomaamaan ja aina arvasi Natashan salaiset tunnelmat. Natasha näki sen ja tuli siitä kovin pahoille mielin, alkoi imarrella ja hyväillä häntä. Siksipä nytkin Aleshan sanat saivat niin kipeän kaiun Natashan sydämmessä.
— Älähän, Alesha, sinä olet vain kevytmielinen, etkä ollenkaan ole ymmärtämätöin, pitkitti Natasha, — miksikä sinä itseäsi halvennat?
— No, hyvä; no niin, antakaa siis minun puhua loppuun. Kreivillä käyntimme jälkeen isäni oikein vihastui minulle. Minä ajattelin: odotappas! Ajoimme silloin ruhtinattarelle; jo kauan aikaa ennen kuulin, että hän on vanhuudesta melkein höperönä ja lisäksi kuuro sekä erittäin paljon rakastaa pikku koiria. Niitä hänellä on kokonainen karja ja niitä hän kaikesta sielustaan helli. Huolimatta kaikesta tästä on hänellä ylhäisessä piirissä hyvin suuri vaikutusvalta, niin että kreivi Nainskikin, le superbe, hänelle antichambre tekee. Minäpä tiellä laitoinkin suunnittelun kaikille toimilleni, ja arvatkaas, mille perustukselle? Sille, että minusta kaikki koirat pitävät, oikein totta! Minä olen sen huomannut. Tuleeko se siitä, että minussa on jotain magnetismia, vaiko siitä, että minä itse pidän hyvin paljon kaikista eläimistä, en osaa sanoa, koirat vain minusta pitävät, se on varma. Niin, huomautanpa tässä nyt sivumennen magnetismista. Minä en sinulle vielä kertonut, Natasha, että me näinä päivinä kutsuimme henkiä; olin erään henkienkutsujan luona: se on hirveän huvittavaa, Ivan Petrovitsh; minä oikein hämmästyin. Minä kutsuin Julius Caesarin.
— Ah, kaikkeapa! No, mitä sinä Julius Caesarilla teet? huudahtiNatasha nauraen ääneensä. — Sitä vielä puuttui!
— No, miksikä … ikäänkuin minä olisin joku… Miksikä minulla ei olisi oikeutta kutsua Julius Caesaria? Tuleeko hän siitä pahemmaksi? Kas, nyt hän nauraa tuossa!
— No, eihän hän, tietysti, siitä pahene, ah, sinä kyyhkyläiseni! No, ja mitä se Julius Caesar sanoi sinulle?
— Ei se sanonut mitään. Minä vain pitelin lyijykynää, ja se itsestään liikkui paperilla ja kirjoitti sanoja. Se kirjoitti, niin toiset sanoivat minulle, Julius Caesar. En minä sitä usko.
— Mitä se kirjoitti?
— Kirjoitti, "kastu" tai jotain siihen suuntaan kuin on Gogolin kertomuksessa … mutta lakkaahan jo nauramasta!
— Kerrohan nyt ruhtinattaresta!
— No, kun te yhä keskeytätte minut. Tultuamme ruhtinattarelle aloin minä hyväillä Mimiä. Tuo Mimi — se on, näes, vanha, ruma, mitä ilettävin koiran luuska, joka kaiken lisäksi on itsepintainen ja pureksija. Ruhtinatar pitää siitä kuin silmäterästänsä; se ehkä lieneekin hänen ikäisensä. Minä aloin sillä, että syöttelin sille karamellia ja noin kymmenessä minutissa opetin sen antamaan käpälää, jota tekemään sitä ei oltu saatu sen koko elinaikana opetetuksi. Ruhtinatar tuli oikein haltioihinsa; miltei itkenyt ilosta: "Mimi! Mimi! Mimi antaa käpälää!" Jos joku sattuu tulemaan, sanoo hän: "Mimi antaa käpälää! Kummipoika opetti sen sille!" Kreivi Nainski tuli, sille taas: "Mimi antaa käpälää!" Minuun katsoo hän melkein ilokyyneleet silmissä. Oikein hyvä mummo; oikein on sääli häntä. Minä en siekaillut, osotin uudestaan hänelle imartelua: hänellä on nuuskarasian kannessa hänen oma kuvansa, hänen morsiusajaltansa, noin kuusikymmentä vuotta sitten. Tuon nuuskarasian hän sattui pudottamaan. Minä nostan sen ja sanon, niinkuin en tietäisikään: Cruelle charmante peinture! Tämä on ihanteellisen kaunis! Nytpä hän kokonaan heltyi, alkoi kanssani jutella tätä ja tuota, missä kävin koulua, kenen luona käyn, miten kauniit hiukset minulla on, ja niin poispäin. Minäkin huvittelin häntä, kerroin hänelle skandaalijutun parasta lajia. Semmoisista hän pitää: sormellaan vain heristi minulle, mutta muuten nauroi hyvin paljon. Pois lähtiessämme suuteli hän ja ristinmerkillä siunaili sekä vaati, että minä joka päivä kävisin häntä huvittamassa.
Kreivi puristaa kättäni; silmänsä olivat hyvin lipevät; ja isäni, vaikka onkin mitä parhain, kunniallisin ja jalomielisin ihminen, uskokaa tai älkää, oli miltei itkeä ilosta silloin, kun kahden kotiin ajoimme. Hän syleili minua, tuli avomieliseksi, ilmaisi joitakin salaperäisyyksiä, puhui virka-urasta, ylhäisistä tuttavuuksista, rahasta, avioliitosta, etten kaikkea oikein ymmärtääkään voinut. Samassa hän minulle rahaakin antoi. Se oli eilen. Huomenna menen taas ruhtinattaren luo, mutta isäni kuitenkin on jalomielisin ihminen — älkää ajatelko hänestä mitään pahaa; ja vaikka hän koettaakin vieroittaa minua sinusta, Natasha, niin tulee se siitä, että hän on erehtynyt, hän kun haluaa Katjan miljooneja, joita sinulla ei ole; niitä hän haluaa yksistään vain minun tähteni, siis vain tietämättömyydestä tekee sinulle väärin. Kukapa isä ei haluaisi onnea pojallensa? Eihän se ole hänen syynsä, että on tottunut pitämään miljooneja ainoana onnena. Semmoisiahan he ovat kaikki. Häntä tuleekin arvostella vain siltä kannalta, eikä muulta, — ja silloin onkin hän oikeassa. Minä vartavasten kiiruhdin sinun luoksesi, Natasha, vakuuttamaan sinulle sitä, sillä minä tiedän, että sinulla on ennakkoluuloja häntä vastaan, tietysti, sinä et itse ole siihen syypää. Minä en syytä sinua…
— Eikö sinulle siis mitään muuta tapahtunutkaan, kuin että menestyit kreivittären luona? Siinäkö se olikin koko viisautesi? kysäsi Natasha.
— Kuinka! Äläpäs! Sehän on vain alku… Ruhtinattaresta minä kerroin vain siksi, että, huomaa se, minä hänen kauttansa saan isäni valtoihini, mutta itse kertomuksenihan ei ole vielä alkanutkaan.
— No, kerrohan se viimeinkin!
— Tänään tapahtui minulle vielä eräs seikka, vieläpä oikein kummallinen, minä olen vielä nytkin hämmästyksissäni siitä, pitkitti Alesha. — Tahdon teille huomauttaa, että vaikka isäni onkin kreivittären kanssa päättänyt minun kosimisestani, ei kuitenkaan mitään virallista ole tähän saakka vielä ollut, niin että vaikka me tuossa hetkessä erkanisimme, ei se herättäisi mitään erityisempää huomiota; kreivi Nainski vain yksin tietää asian, mutta häntähän pidetäänkin sukulaisena ja suojelijana. Vähät siitä, että minä näinä kahtena viikkona olenkin oppinut tuntemaan Katjan, me emme kumminkaan ole tähän päivään saakka puhuneet keskenämme sanaakaan tulevaisuudestamme, se on avioliitosta ja … no, eikä rakkaudestakaan. Paitsi sitä on päätetty ensin pyytää ruhtinatar K:n suostumusta, jolta odotetaan kaikkea mahdollista suojelusta ja kultasateita. Mitä hän sanoo, sitä sanoo koko ylhäisö; hänellä on semmoinen mahtava tuttavapiiri. Minut taas välttämättömästi tahdotaan saattaa ylhäisön piiriin ja sen mukaiseksi ihmiseksi. Erittäinkin vaatii sitä kreivitär, Katjan äitipuoli. Asia on semmoinen, että kaikkien noiden kreivittären ulkomailla tekemien kepposten jälkeen ruhtinatar ehkei ota häntä vastaankaan, mutta jos ruhtinatar ei ota, niin kenties eivät toisetkaan ota; nyt olisi siis mukava tilaisuus, — minun kosimisjuttuni. Ja siksipä kreivitär, joka ennen oli asiaa vastaan, tänään kovin ilostui menestyksestäni ruhtinattaren luona; mutta se sikseen; tärkeintä on tämä. Katarina Feodorovnan minä tunsin jo viime vuonna; ja minähän silloin olin vielä poikanulikka, en voinut ymmärtää mitään, enkä siis mitään hänestä huomannutkaan…
— Asia olikin siinä, että silloin sinä rakastit minua enemmän, keskeytti Natasha, — siksi et huomannutkaan, mutta nyt…
— Ei sanaakaan enää, Natasha! huudahti Alesha kiihkeästi. — Sinä erehdyt kokonaan ja loukkaat minua. Minun ei huoli sanoa sinulle vastaan; kuuntele etemmäksi, niin tulet huomaamaan kaikki… Oh, jos sinä tuntisit Katjan! Jospa sinä tuntisit, mikä hellä, avomielinen kyyhkysydän hän on! Mutta tulethan hänet tuntemaan; kuuntele vain loppuun! Kaksi viikkoa sitten, heidän tänne tulonsa jälkeen, kun isäni vei minut Katjan luo, aloin minä häntä tarkemmin tarkastella. Minä huomasin, että hänkin tarkasteli minua. Se nostatti uteliaisuuteni; en puhukaan siitä, että minulla oli oma erityinen tarkoitus oppia tuntemaan hänet likemmin, — tämä aikomus oli jo siltä ajalta, kun sain isältäni tuon kirjeen, joka minua niin suuresti hämmästytti. En huoli puhua mitään, en huoli kehua häntä, sanon vain: hän on erityinen poikkeus kaikesta seurapiiristään. Hänellä on tuommoinen ominainen luonne, voimakas ja totuutta harrastava sielu, voimakas nimenomaan puhtaudessaan ja totuudessaan, ja minä olenkin hänenkin suhteensa poikanulikka, hänen nuorempi veljensä, huolimatta siitä, että hänellä on ikää vain seitsemäntoista vuotta. Sitten huomasin vielä yhden seikan: hän on hyvin surullinen, jotain salaista surua kantaa; hän on harvapuheinen, kotona aina on vaiti, aivan kuni säikytetty… Hän ikäänkuin jotain mietiskeli. Isääni tuntuu ikäänkuin pelkäävän. Äitipuoltansa ei rakasta, — sen minä arvasin; kreivitär itse vain jossakin tarkoituksessa yhä hokee, että tytärpuolensa häntä erittäin kovin rakastaa; se ei ole totta. Katja vain häntä vastustelematta tottelee, niinkuin olisi tehnyt hänen kanssaan siitä sopimuksen. Neljä päivää sitten, kun olin kaikki nuo huomioni tehnyt, päätin minä toteuttaa aikomukseni ja tänä iltana sen toteutuikin. Aikomukseni, näes, oli tunnustaa Katjalle kaikki, taivuttaa hänet meidän puolellemme ja sillä lailla päättää koko asia…
— Kuinka! Mitä sinä tahdoit kertoa ja mitä tunnustaa? kysäsi Natasha levottomana.
— Kaikki, ihan kaikki, vastasi Alesha. — Ja minä kiitän Jumalaa, joka antoi minulle tuon ajatuksen, mutta kuulkaa, kuulkaa! Neljä päivää sitten minä päätin näin: tahdon olla erilläni teistä ja lopettaa itse kaikki. Jos minä olisin ollut teidän kanssanne, olisin minä yhä epäröinyt, minä olisin totellut teitä, enkä suinkaan olisi uskaltanut toteuttaa aikomustani. Yksinäni ollessani, saatettuani itseni semmoiseen asemaan, että joka hetki yhä muistutin itseäni, että pitää lopettaa ja että olenvelvollinenlopettamaan, minä sain rohkeutta ja — lopetin! Minä asetin velvollisuudekseni tulla tykönne päätös muassani, ja niin tulinkin!
— Mitä, mitä? Miten se asia oli? Kerro pikemmin!
— Varsin yksinkertaisesti! Minä lähestyin häntä suoraan, rehellisesti ja rohkeasti… Mutta ensin minun täytyy kertoa teille eräs edellinen tapaus, joka minua suuresti kummastutti. Vähää ennen sen edellä, kun meidän piti lähteä, sai isäni jonkun kirjeen. Minä satuin juuri samaan aikaan tulemaan hänen huoneeseensa ja pysähdyin ovelle. Hän ei huomannut minua. Häntä oli tuo kirje siinä määrin hämmästyttänyt, että hän puheli yksin ääneensä, huudahteli jotain, käveli levottomana huoneessa ja lopulta alkoi äkisti kovasti nauraa, pidellen kirjettä kädessään. Minä oikein pelkäsin mennä sisälle, odotin hiukan ja sitten menin. Isäni oli jostain syystä iloinen, kovin iloinen, puheli minulle jotenkin kummallisesti, sitten äkkiä keskeytti puheensa ja käski minun heti valmistaumaan lähtemään, vaikka olikin vielä hyvin varhainen. Ei siellä tänään ketään muita ollut, kuin isäni ja minä, ja suotta sinä, Natasha, luulit, että siellä oli vieraspidot. Sinulle ei ole oikein kerrottu…
— Ah, älähän puhu syrjäseikkoja, Alesha; sano, kuinka sinä kerroit asian Katjalle.
— Se oli onni, että me saimme olla kahden kokonaista kaksi tuntia. Minä hänelle suoraan sanoin, että vaikka meitä toisillemme tahdotaankin, niin on meidän mahdoton mennä naimisiin; että minun sydämmessäni on kaikkea myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja että hän yksin voi minut pelastaa. Silloin minä ilmaisin hänelle kaikki. Ajatteles, hän kun ei tietänyt mitään meidän suhteistamme, minun ja sinun, Natasha! Jospa sinä olisit nähnyt, kuinka liikutettu hän oli; oikeinpa alussa säikähti. Vaaleni kokonaan. — Minä kerroin hänelle koko meidän historiamme, kuinka sinä minun tähteni jätit kotisi, kuinka elimme yksiksemme, kuinka me nyt kärsimme, kaikkea pelkäämme ja että me nyt turvaamme häneen (minä puhuin sinunkin nimessäsi, Natasha), että hän itse kävisi puolellemme ja suoraan sanoisi äitipuolellensa, ettei tahdo tulla minulle; että siinä yksistään on meidän pelastuksemme eikä meidän ole sitä mistään muualta odotettava. Hän kuunteli niin halukkaasti, niin myötätuntoisesti. Ja kummoiset silloin olivatkaan silmänsä! Näytti, niinkuin koko sielunsa olisi ollut hänen silmissään. Hänellä on ihan siniset silmät. Hän kiitti minua siitä, etten minä epäillyt häntä, ja vakuutti olevansa valmis auttamaan meitä kaikin voiminsa. Sitten alkoi hän kysellä sinusta, sanoi, että hyvin mielellään tahtoisi tutustua kanssasi, pyysi minun sanomaan sinulle, että hän jo nyt rakastaa sinua kuni sisartansa, ja että sinäkin rakastaisit häntä kuni sisartasi; ja kun hän sai kuulla, etten minä enää viiteen päivään ollut nähnyt sinua, alkoi hän heti käskeä minua lähtemään luoksesi.
Natasha oli hyvin liikutettu.
— Ja tämän edellä sinä voit kertoa seikkailujasi jonkun kuuron ruhtinattaren luona! Ah, Alesha, Alesha! huudahti Natasha, nuhtelevasti katsoen häneen.
— No, mitä, oliko Katja hyvillään, iloissaan, kun päästi sinut menemään?
— Niin, hän oli iloinen siitä, että sai tehdä hyvän työn, mutta itse hän alkoi itkeä. Sillä hänkin, näes, rakastaa minua, Natasha! Hän tunnusti, että hän alkoi jo rakastaa minua; ettei hän tapaa ketään ja että minä olin miellyttänyt häntä jo kauan aikaa, hän pani erityistä huomiota minuun erittäin sen vuoksi, että kaikkialla on vain viekkautta ja valhetta, mutta minä näytin olevan totinen ja rehellinen ihminen. Hän nousi ja sanoi: "No, Jumala kanssanne, Aleksei Petrovitsh, ja minä kun luulin…" Hän ei lopettanut lausettansa, alkoi itkeä ja poistui. Me päätimme, että hän huomenna sanoo äitipuolellensa, ettei hän tahdo tulla minulle ja että minunkin tulee sanoa kaikki isälleni ja sanoa se lujasti ja rohkeasti. Hän moitti minua, miksi minä en jo ennen hänelle sanonut: "Kunniallisen ihmisen ei tarvitse mitään peljätä!" Hän on niin jalomielinen. Isääni ei hänkään rakasta; sanoo, että isäni on viekas ja haluaa rahoja. Minä puolustin isääni; hän ei uskonut minua. Jos en huomenna onnistu asiassani isäni luona (Katja arvelee olevan varmaa, etten onnistu), silloin hänkin suostuu, että minä turvautuisin ruhtinatar K:n suojaan. Silloin ei kukaan uskaltaisi tehdä vasten hänen tahtoansa. Me lupasimme toisillemme olla kuni veli ja sisar. Oi, jos sinä tietäisit hänen elämänsä, kuinka hän on onneton, kuinka vastenmielisesti hän katsoo elämäänsä äitipuolen kanssa, kaikkea tuota suhdettansa. Ei hän tosin siitä suoraan puhunut, ikäänkuin olisi minuakin pelännyt, mutta muutamista sanoistaan minä sen arvasin, Natasha, kyyhkyläiseni. Ja millaisella ihastuksella hän sinua katselisi, jos näkisi sinut! Ja kuinka hyvä sydän hänellä on! Hänen kanssaan on niin helppo olla! Te kumpanenkin olette luodut sisariksi toisillenne ja teidän tulee rakastaa toinen toistanne. Sitä minä olen aina ajatellut. Oikein totta: minä saattaisin teidät yhteen, mutta itse olisin syrjässä ja ihailisin teitä. Älä vain luule jotain, Natasha, ja salli minun puhua hänestä. Minä haluan juuri sinun kanssasi hänestä puhua, ja hänen kanssaan sinusta. Tiedäthän sinä, että minä rakastan sinua ylikaiken, enempi kuin Katjaakaan… Sinä olet minun kaikkeni!
Natasha katsoi häneen ääneti, lempeästi ja jonkinlaisella surumielellä. Aleshan puhe näytti ikäänkuin hyväilevän tai jollain tavoin kiusaavan häntä.
— Ja jo kauvan, jo kaksi viikkoa sitten osasin minä antaa oikean arvon Katjalle, pitkitti Alesha. — Minä, näes, olen käynyt heillä joka ilta. Palattuani kotiin minä sitten kaiken iltaa mietiskelen, yhä ajattelen teitä molempia, yhä vaan vertailen teitä toisiinne!
— Kumpanen meistä näytti paremmalta? kysäsi hymyillen Natasha.
— Toisinaan sinä, toisinaan taas hän. Sinä sittenkin aina jäät lopulta paremmaksi. Kun minä puhun hänen kanssansa, minä silloin aina tunnen, että itsekin tulen paremmaksi, viisaammaksi, ja ikäänkuin jalommaksi. Mutta huomennapa, huomenna asia päättyy!
— Etkö sinä sääli häntä? Rakastaahan hän sinua; sanoithan, että itse olet sen huomannut?
— Sääli on, Natasha! Mutta me kaikki kolme tulemme rakastamaan toisiamme, ja silloin…
— Ja silloin saa sanoa hyvästit! lausui Natasha hiljaa, aivan kuin itsekseen vain.
Alesha katsoi häneen neuvottomana.
Mutta nytpä keskeytyi puheemme mitä odottamattomimmalla tavalla.Keittiöstä, joka oli samalla myöskin eteisenä, kuului ääni, niinkuinjoku olisi tullut sisään. Kohta aukaisi Mavra oven ja viittasi salaaAleshalle, kutsuen häntä. Me kaikki käännyimme Mavran puoleen.
— Tuolla sinua kysytään, tuleppas, lausui Mavra jonkinmoisella salaperäisellä äänellä.
— Kuka minua nyt kysyisi? sanoi Alesha, katsoen neuvotonna meihin.— Lähdenpä.
Keittiössä seisoi hänen isänsä livre-pukuinen palvelija. Ruhtinas oli Natashan asunnon ohi ajaessaan pysähdyttänyt vaununsa ja lähettänyt palvelijansa tiedustamaan, oliko Alesha täällä. Tämän ilmoitettuaan palvelija samassa poistui.
— Kummallista! Tämmöistä ei vielä ole koskaan tapahtunut, sanoiAlesha hämillään ja katsoen meihin. — Mitä tämä merkitsisi?
Natasha katsoi levottomasti häneen. Äkkiä Mavra taas aukaisi kamarimme oven.
— Ruhtinas itse tulee! sanoi hän hätäisesti kuiskaten ja samassa sulki oven.
Natasha vaaleni ja nousi seisomaan. Äkkiä alkoivat silmänsä loistaa. Keveästi nojaten pöytään hän seisoi ja rauhatonna katsoi oveen, josta kutsumaton vieras oli tuleva.
— Natasha, älä pelkää, minä olen luonasi! Minä en salli sinua loukattavan, lausui hämmästynyt, mutta kumminkin itsensä hallitseva Alesha.
Ovi aukeni ja kynnykselle ilmaantui ruhtinas Valkovski.
Hän loi meihin pikaisen, tarkkaavan katseen. Siitä katseesta ei vielä voinut päättää, tuliko hän vihollisena, vaiko ystävänä. Tahdon tarkkaan kuvata hänen ulkomuotonsa. Tänä iltana hän erittäin hämmästytti minua.
Olin hänet nähnyt jo muulloinkin. Hän oli noin neljänkymmenen viiden vuoden vaiheilla, ei vanhempi, kasvonpiirteensä säännölliset ja erinomaisen kauniit; kasvojensa ilme vaihteli aina asianhaarain mukaan; nämä vaihdokset olivat jyrkät, täydelliset, tavattoman sukkelat, muuttuen mitä miellyttävimmästä mitä juroimmiksi ja tyytymättömimmiksi, aivan kuin olisi vahingossa jotakin vieteriä nykäisty. Kasvojen säännöllinen soikeus, niiden hiukan tummahtava väri, erinomaiset hampaat, pienet ja jotenkin hienot huulet, soreapiirteinen, suora, hiukan pitkänpuoleinen nenä, korkea otsa, jolla ei näkynyt vielä pienintäkään ryppyä, harmaat, kohtalaisen suuret silmät, — tuo kaikki oli omiansa vaatimaan tunnustamaan niiden omistajan kauniiksi; mutta siitä huolimatta ei hänen ulkomuotonsa tehnyt hyvää vaikutusta. Nuo kasvot olivat vastenmieliset juuri siksi, että niillä asustava ilme aina oli vierasta teeskenneltyä, mietittyä, lainattua, ja hänet nähtyänne syntyi teissä jonkinlainen horjumaton vakuutus siitä, ettette koskaan voi tavata noilla kasvoilla niiden luonnollista ilmettä. Tarkemmin tarkastettuanne, aloitte epäillä tuon ainaisen naamarin alla piilevän jotain ilkeätä, viekasta ja suurimmassa määrässä itsekästä. Erityistä huomiotanne herättivät kauniilta näyttävät, harmaat, suuret silmänsä. Ne yksin eivät näyttäneet tahtovansa kokonaan taipua hänen tahtonsa alle. Hän ehkä olisi tahtonut katsoakin pehmeästi ja lempeästi, mutta hänen katseensa säteet ikäänkuin jakaantuivat niin, että pehmeiden ja lempeiden säteiden seassa välkkyi kovia, epäluuloisia, urkkivia, vihaisia säteitä… Kasvultaan oli hän tavallisen korkea, soreavartaloinen, hiukan laihanpuoleinen, ja näytti paljoa nuoremmalta kuin olikaan. Tummanruskeassa pehmeässä tukassaan vielä tuskin nimeksikään näkyi harmaita. Korvansa, kätensä, jalkateränsäkin olivat ihmeen sopusuhtaiset. Kaikki oli perinnöllisen kaunista. Pukunsa oli hienon loistavaa ja nuorteata, osaksi nuoren miehen pukua toivottelevaa, mikä hänelle hyvin sopikin. Hän näytti Aleshan vanhemmalta veljeltä. Ei ainakaan häntä voinut luulla noin ison pojan isäksi.
Hän suoraan astui Natashan luo ja, katsoen häneen tarkasti, sanoi hänelle:
— Tuloni teidän tykönne tähän aikaan ja esittämättä — on kummallinen eikä ollenkaan yleisen tavan mukaista; mutta minä luulen teidän uskovan, että ainakin minä itse voin tuntea koko tekoni sopimattomuuden. Minä myöskin tiedän kenen kanssa ryhdyn asiaan; tiedän, että olette ihmistuntija ja jalomielinen. Lahjoittakaa minulle vain kymmenen minuttia, ja minä luotan siihen, että te ymmärrätte minut ja annatte anteeksi.
Kaiken tuon hän lausui kohteliaasti, mutta painolla ja jonkinmoisella järkähtämättömyydellä.
— Istukaa! sanoi Natasha, tointumatta vielä ensi hämmingistä ja jonkinlaisesta säikähdyksestä.
Hän kumarsi hiukan ja istui.
— Ennen kaikkea sallikaa minun sanoa pari sanaa hänelle, lausui ruhtinas, viitaten poikaansa. — Alesha, kun sinä läksit, odottamatta minua sekä sanomatta meille hyvästiäkään, sanottiin kreivittärelle, että Katarina Feodorovna voi pahoin. Kreivitär oli juuri kiiruhtamaisillaan hänen luokseen, kun äkkiä astui sisään Katarina Feodorovna, kiihoittuneena ja kovassa mielenliikutuksessa. Hän sanoi meille suoraan, ettei hän voi tulla sinun vaimoksesi. Hän sanoi vielä, että hän menee luostariin, että sinä pyysit hänen apuansa ja itse hänelle tunnustit rakastavasi Natalja Nikolajevnaa… Tämmöinen Katarina Feodorovnan outo tunnustus ja sitten vielä moiseen aikaan voi johtua, tietysti, vain sinun ylenmäärin kummallisesta tunnustuksestasi hänelle. Hän oli miltei suunniltansa. Voit käsittää, mitenkä minä hämmästyin ja säikähdin. Nyt ohi ajaessani, minä huomasin valon ikkunoistanne, pitkitti ruhtinas, kääntyen Natashaan. — Ajatus, joka oli mielessäni jo kauan asustanut, valtasi samassa minut niin kokonaan, etten minä voinut vastustaa ensi mielitekoani ja päätin tulla teille. Miksikä? Sen sanon kohta, mutta jo edeltäpäin pyydän, älkää kummeksiko, jos selitykseni tuntuisikin jossain määrin jyrkältä. Tämä kaikki tuli niin äkkiä…
— Minä koetan ymmärtää teitä ja antaa sanoillenne niille tulevan arvon, sanoi Natasha väkinäisesti.
Ruhtinas katsahti häneen tarkkaan, niinkuin olisi koettanut oppia hänet muutamassa silmänräpäyksessä täydellisesti tuntemaan.
— Minä luotankin teidän tarkkaan huomaavaisuuteenne, pitkitti ruhtinas, — ja jos rohkeninkin tulla teille nyt, niin johtui se siitä, että tiesin, kenenkä kanssa tulen olemaan tekemisissä. Minä olen tuntenut teidät jo pitkän ajan, huolimatta siitä, että tuonnottain tein väärin teille, ja aivan syyttänne. Kuunnelkaa minua: te tiedätte, että isänne ja minun välillä on pitkäaikaisia rettelöitä. En tahdo puolustaa itseäni; kenties minä olen tehnyt isällenne vääryyttä enemmän, kuin tähän saakka osasin arvatakaan. Mutta jos niin on, niin on minua petetty. Minä olen luonteeltani epäilevä ja tunnustankin itseni sellaiseksi. Minä olen herkkä mieluummin luulemaan pahaa, kuin hyvää — onneton luonteen ominaisuus, joka on omiansa minunlaiselleni. Mutta ei ole tapani salata puutteellisuuksiani. Minä urkin kaikkia kulkupuheita, ja kun te jätitte vanhempanne, kauhistuin minä Aleshan puolesta. Mutta silloin minä vielä en tuntenut teitä. Tekemäni tiedustelut teistä vähitellen rauhoittivat minut kokonaan. Minä tarkastelin, tutkiskelin ja viimein tulin vakuutetuksi, että epäluuloni olivat perusteettomia. Minä sain tietää, että teidän ja omaistenne väli on kokonaan rikkoontunut, tiedän myöskin, että isänne kaikin voiminsa vastustaa teidän ja poikani liittoa. Ja jo yksin se seikka, että vaikka teillä on semmoinen vaikutusvalta poikani suhteen, ettekä sittenkään ole vieläkään tätä valtaanne käyttänyt, ette pakoittanut häntä ottamaan teitä vaimoksensa, jo tämä yksistään antaa teistä hyvin hyvän puoltolauseen. Ja sittenkin tunnustan nyt sen teille suoraan, päätin minä kaikin voimin vastustaa kaikkia avioliittonne mahdollisuuksia. Minä tiedän, että puhun liian suoraan, mutta tällä hetkellä on suoruus mitä tarpeellisin; olette itse oleva samaa mieltä, kun olette kuullut puheeni loppuun. Kohta sen jälkeen, kun te poistuitte kotoanne, matkustin minä Pietarista; mutta pois matkustaissani en minä enää pelännyt Aleshan tähden. Minä luotin teidän jaloon ylpeyteenne. Minä tiesin, ettette te itsekään halua solmita avioliittoa perheriitojemme vielä jatkuessa, ette tahtonut rikkoa minun ja Aleshan välistä sopua, sillä minä en olisi koskaan antanut hänelle anteeksi hänen avioliittoansa teidän kanssanne; ette myöskään tahtonut, että teistä sanottaisiin, että etsitte ruhtinaallista sulhasta ja liittoa sukumme kanssa. Päinvastoin te vielä osoititte ylenkatsetta meitä kohtaan sekä ehkä odotitte hetkeä, jolloin minä itse tulisin pyytämään teitä osottamaan meille sen kunnian, että suostutte antamaan kätenne pojalleni. Mutta sittenkin minä jyrkästi pysyin teidän vastustajananne. En huoli puolustaa itseäni, mutta en myöskään salaa syitäni. Ne olivat: te ette ole ylhäistä sukua ettekä rikas. Vaikka minulla kyllä onkin varoja, mutta me tarvitsemme enemmän. Sukumme on alenemassa. Tarvitsemme kuuluisia sukulaisia ja rahaa. Kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuoli, vaikkei olekaan suurisukuinen, on kumminkin hyvin rikas. Jos vähänkin olisimme viipyneet, olisi löytynyt muita onnen etsijöitä, jotka olisivat vieneet morsiamen; tilaisuutta ei sopinut päästää ohi menemään, ja siis huolimatta siitä, että Alesha on vielä liian nuori, päätin minä saattaa hänet kihloihin. Huomatkaa, minä en salaa mitään. Te voitte halveksien katsoa isää, joka itse tunnustaa, että oman voiton pyynnöstä ja ennakkoluulojen vuoksi johti poikaansa kehnoon asiaan; sillä hylätä jalosydämminen neito, joka uhrasi hänelle kaikki ja jonka edessä hän on vikapää, — se on kehnoutta. Mutta minä en tahdo tehdä itseäni syyttömäksi. Toinen syy, miksi toivoin avioliittoa poikani ja kreivitär Sinaida Feodorovnan tytärpuolen välille, oli se, että tuo neiti täydellisesti on rakkauden ja kunnioituksen arvoinen. Hän on kaunis, oivallisesti kasvatettu, mitä parhaimman luontoinen ja hyvin ymmärtäväinen, vaikka vielä monessa suhteessa lapsi. Aleshalta puuttuu tahdon lujuutta, hän on kevytmielinen, kovin ajattelematon, kahdenkymmenenkahdenvuotisena vielä kaikkinensa lapsi, yksi hyvä puoli ehkä hänellä löytyy — hyvä sydän, joka ominaisuus muutoin ehkä kaikkien puutteiden ohella on vaarallinenkin… Jo kauvan aikaa olen huomannut, että minun vaikutukseni häneen alkaa vähetä: kiihkeys, nuoruuden viehätykset ottavat omansa, vievätpä vielä voitonkin muutamista oikeista velvollisuuksistakin. Minä ehkä rakastan liian paljon, mutta olen siltä vakuutettu, etten enää yksin riitä hänelle johtajaksi. Ja kumminkin hänen täytyy olla jonkun alituisen hyvän vaikutuksen alaisena. Hänen luonteensa on alistuva, heikko, rakastava, mieluummin taipuisa rakastamaan ja alistumaan, kuin käskemään. Semmoisena hän tulee pysymäänkin kaiken ikänsä. Voitte arvata, kuinka iloiseksi tulinkaan, oppiessani tuntemaan Katalina Feodorovnan ihanteelliseksi tytöksi, jommoista minä olisin halunnut pojalleni vaimoksi. Mutta iloni oli myöhäistä; poikani oli peruuttamattomasti toisen vaikutuksen alainen, — teidän. Kuukausi sitten palattuani Pietariin minä salaa tarkkaan tutkielin häntä ja ihmeekseni huomasin hänessä tapahtuneen huomattavan muutoksen parempaan päin. Kevytmielisyytensä, lapsellisuutensa ovat vielä melkein entisellään, mutta muutamia jaloja mietteitä on juurtunut mieleensä; häntä ei enää huvita vain lelut, mutta ylevämpiä, jalompia, kunniallisia harrastuksia hän jo alkaa omistaa. Aatteensa kylläkin ovat kummallisia, häälyväisiä, toisinaan mielettömiäkin, mutta pyrkimyksensä, taipumuksensa, sydämmensä on parempi, ja sehän on kaiken perustus; ja kaikki tämä parhain hänessä — se epäilemättä on teidän vaikutustanne. Te olette hänet uudistanut. Täytyypä minun teille tunnustaa, että te ennen kaikkia muita voisitte rakentaa hänen onnensa. Mutta minä karkoitin sen ajatuksen, minä en tahtonut semmoisia ajatuksia. Minun piti vieroittaa hänet teistä, kävi kuinka kävikään; minä aloin toimia ja luulin saavuttaneeni pyrintöjeni päämaalin. Vielä tunti sitten minä luulin voiton olevan puolellani. Mutta kreivittären luona tapahtunut kohtaus kumosi kerrassaan kaikki minun suunnitteluni, ja eräs tosiseikka minua eniten hämmästytti: Aleshan outo totisuus, horjumaton kiintymys teihin ja tuon kiintymyksen horjumattomuus ja elinvoimaisuus. Sanon vielä kerran: te olette antanut pojalleni kokonaan uuden kasvatuksen. Äkkiä minä näin, että muutos menee hänessä etemmäksi, kuin edes minäkään odotin. Tänään minä odottamatta huomasin hänessä semmoisen älykkäisyyden merkin, jota minä en ollenkaan osannut odottaa, ja samalla myöskin tavatonta sydämmen hienoutta ja huomaavaisuutta. Hän valitsi kaikista varmimman tien, päästäkseen pois asemasta, jonka piti itselleen vaikeana. Hän kosketteli ja herätti ihmissydämmen jaloimmat taipumukset, nimittäin anteeksi antamisen ja pahan palkitsemisen hyvällä. Hän antautui loukkaamansa olennon valtaan ja anoi häneltä osanottavaisuutta ja apua. Hän kosketti naisen koko ylpeyttä, naisen, joka jo rakasti häntä, suoraan tunnustaen tälle, että tällä on jo kilpailija, mutta samalla herätti tässä myötätuntoisuutta kilpailijaansa kohtaan, saaden itselleen anteeksiannon ja lupauksen uhrautuvasta sisar-rakkaudesta. Ruveta tekemään moisia selityksiä ja samalla osata olla loukkaamatta, pahastuttamatta — siihen eivät aina kykene viisaita viisaammatkaan, siihen kykenevät vain nuorteat, puhtaat ja hyvästi johdetut sydämmet, jommoinen Aleshalla on. Minä olen vakuutettu siitä, että hänen tämän päiväisessä toimessaan ette te, Natasha Nikolajevna, ole ollut osallisena, ette sanalla ettekä neuvolla. Te ehkä nyt vasta kuulitte siitä häneltä. Erehdynkö? Eikö ole totta?
— Te ette ole erehtynyt, sanoi Natasha, jonka kasvot säteilivät ja silmät loistivat kummallisesti, kuni jonkin innostuksen vallassa. Ruhtinaan puhetaito alkoi vaikuttaa. — Minä en ole viiteen päivään nähnyt Aleshaa. Tuon kaiken on hän itse keksinyt, itse sen myöskin toimeenpannut.
— Aivan varmaan niin, myönsi ruhtinas, — mutta huolimatta siitä, kaikki tämä hänen odottamaton tarkkanäköisyytensä, päättäväisyytensä, velvollisuudentuntonsa, ja vielä, kaikki tämä jalo järkähtämättömyytensä, — se on kaikki seuraus teidän vaikutuksestanne. Tämän kaiken minä lopullisesti huomasin ja harkitsin nyt kotiin ajaessani, ja harkittuani, tunsin äkkiä itsessäni voiman tehdä päätökseni. Kosimispuuhamme kreivittären talossa on mennyt myttyyn eikä voi uudistua; mutta vaikka voisikin, ei se saa enää koskaan uudistua. Minä tulin vakuutetuksi, että vain te yksistänsä voitte rakentaa hänen onnensa, että te olette hänen oikea johtajansa, että te jo olette laskenut perustuksen hänen tulevalle onnellensa! Minä en ole salannut teiltä mitään, enkä salaa nytkään, että minä hyvin paljon rakastan hyvää tulevaisuutta, rahaa, ylhäisyyttä, vieläpä virkanimiäkin; tiedän hyvin niistä useita ennakkoluuloiksi, mutta minä rakastan noita ennakkoluuloja enkä ollenkaan tahdo halveksia niitä. Mutta on seikkoja, jolloin täytyy ottaa huomioon muitakin näkökohtia, jolloin ei sovi kaikkea mitata samalla mitalla… Paitsi sitä minä suuresti rakastan poikaani. Sanalla sanoen minä tulin siihen päätökseen, että Alesha ei saa erota teistä, sillä ilman teitä hän joutuu turmioon. Ja tunnustankin, että ehkä on jo kuukausi siitä, kun minä tämän päätin, ja nyt vasta itse huomasin, että olen oikein päättänyt. Tietysti, sanoakseni teille tämän kaiken, olisin minä voinut tulla luoksenne huomenna, enkä häiritä teitä miltei puoliyön aikaan. Mutta nykyinen kiireellisyyteni ehkä todistaa teille, kuinka innokkaasti ja, erittäinkin, kuinka totisesti minä asiaan käyn käsin. En ole enää lapsi; en voisi ikäisenäni ottaa ajattelematonta askelta. Kun minä astuin tänne sisään, olin jo kaikki päättänyt ja valmiiksi ajatellut. Mutta minä tunnen, että minun täytyy vielä kauan odottaa, ennenkuin saan teidät täydelleen vakuutetuksi minun vilpittömyydestäni… Mutta asiaan! Tuleeko minun nyt selittää teille, miksi tulin tänne? Minä tulin, täyttääkseni velvollisuuteni ja — juhlallisesti, kaikella rajattomalla kunnioituksellani teitä kohtaan, pyydän teidän tekemään poikani onnelliseksi ja suomaan hänelle kätenne! Oi, älkää luulko, että minä tulin ankarana isänä, joka viimeinkin antoi lapsillensa anteeksi ja armollisesti suostuu suomaan heille heidän onnensa. Ei! Ei! Te halvennatte minua ajatellessanne minusta semmoista. Älkääkä myöskään luulko, että minä jo ennakolta olin varma suostumuksestanne, perustaumalla siihen, mitä te olette jo uhranneet poikani vuoksi; ei niinkään! Minä ensimäisenä olen valmis ääneen sanomaan, ettei hän ansaitse teitä ja … (hän on hyvä ja avomielinen) — hän itsekin sen todistaa. Mutta ei siinä kyllin. Minua veti tänne moiseen aikaan ei vain se yksin … minä tulin tänne … (— tässä ruhtinas kunnioittavasti ja jonkinlaisella juhlallisuudella kohosi tuolilta —) minä tulin tänne tarkoituksessa tulla ystäväksenne! Minä tiedän, ettei minulla siihen ole pienintäkään oikeutta, päinvastoin! Mutta kuitenkin — suokaa minun ansaita tuo oikeus! Suokaa minun toivoa!…
Kunnioittavasti kumartuen Natashan edessä odotti hän vastausta. Kaiken aikaa, kun hän puhui, pidin minä häntä tarkkaan silmällä. Hän huomasi sen.
Puheensa lausui hän kylmästi, hiukan tavotellen kaunopuheisuutta, vieläpä muutamin paikoin jonkinlaisella leväperäisyydellä. Koko puheen äänensointu toisinaan ei ensinkään vastannut innostustansa, joka veti hänet sinne moiseen ensi käynniksi sopimattomaan aikaan ja erittäinkin moisissa olosuhteissa. Muutamat lauseensa olivat huomattavassa määrässä tekemällä tehtyjä ja muutamin paikoin pitkiä, ja pituudestaan kummallista puhettansa hän ikäänkuin tahallansa teki omituiseksi, koettaen piiloittaa esille pyrkivää tunnetta huumorin, huolimattomuuden ja leikillisyyden taa. Mutta tämän kaiken minä huomasin vasta jälkeenpäin; silloin oli kokonaan toisin. Viime sanansa hän lausui niin henkevästi, niin tunteellisesti, niin totisella kunnioituksella Natashaa kohtaan, että hän voitti meidät kaikki puolellensa. Näkyipä jotain kyynelen tapaistakin hänen silmissään. Natashan jalo sydän tuli kokonaan voitetuksi. Hän nousi ja ääneti, syvästi liikutettuna ojensi ruhtinaalle kätensä. Tämä tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä tunteellisesti. Alesha oli sanomattoman iloinen.
— Sanoinhan minä sinulle, Natasha! huudahti hän. — Sinä et uskonut minua! Sinä et uskonut, että hän on jalosydämmisin ihminen maan päällä! Näethän, nyt näet itse!…
Alesha kiiruhti isänsä luo ja syleili häntä intoisasti. Tämä vastasi pojalleen samalla mitalla, mutta kiirehti lopettamaan tunteellista kohtausta, ikäänkuin olisi hävennyt näyttää omia tunteitansa.
— Kylliksi, sanoi hän, ja otti hattunsa, — minä lähden. Minä pyysin teiltä vain kymmenen minuttia, mutta viivyinkin puolituntia, sanoi hän nauraen. — Mutta minä poistun täältä mitä hartaimmin odottaen, että saisin taas tavata teidät mitä pikemmin. Sallitteko minun käydä teillä mahdollisimman usein?
— Kyllä, kyllä! vastasi Natasha, — mahdollisimman usein! Minä tahdon mitä pikemmin … oppia rakastamaan teitä … lisäsi Natasha sopertaen.
— Kuinka vilpitön, kuinka rehellinen te olettekaan! sanoi ruhtinas hymyillen Natashan sanoille. — Te ette tahdo edes viekastella sanoaksenne tavallista kohteliaisuuslausetta. Mutta teidän vilpittömyytenne on kalliimpi kaikkia noita teeskenneltyjä kohteliaisuuksia. Niin! Minä tunnen, että minun tulee vielä kauan, kauan ansaita rakkauttanne!
— Älkää, älkää kehuko minua … riittää jo! kuiskaili Natasha hämillään.
Oi, kuinka kaunis hän tällä hetkellä olikaan!
— Olkoon niin! sanoi ruhtinas, — mutta pari sanaista vielä asiasta. Voitteko aavistaa, kuinka onneton minä olen! Minä en voi huomenna tulla teille, en huomenna, en ylihuomenna. Tänä iltana minä sain kirjeen, joka on minulle niin tärkeä (se vaatii välttämättömästi minua erääseen asiaan), etten millään keinoin voi sitä välttää. Huomenaamuna minä matkustan Pietarista. Älkäähän toki ajatelko, että minä tulin teille nyt näin myöhään vain siksi, ettei minulla huomenna olisi aikaa, eikä ylihuomennakaan. Te tietysti ette sitä ajattele, mutta tämä on näyte minun epäilevästä luonteestani! Niin, paljon vastuksia on tuo epäilevä luonteeni minulle tuottanut, ja ehkäpä koko rettelöt minun ja vanhempainne välillä ovat vain seurauksia tuosta kurjasta luonteestani!… Tänään on meillä tiistai. Keskiviikkona, torstaina, perjantaina en tule olemaan Pietarissa. Toivon varmasti lauantaina palaavani ja jo samana päivänä pääseväni teillä käymään. Sanokaa, saanko minä luvan tulla teille koko illaksi?
— Välttämättömästi, välttämättömästi! huudahti Natasha, — lauantai-iltana minä odotan teitä! Ikävällä odotan!
— Ja kuinka onnellinen minä olenkaan! Yhä enemmän ja enemmän minä tulen teitä tuntemaan! Mutta … minä lähden! Ja kumminkaan minä en voi lähteä puristamatta teidän kättänne, sanoi äkkiä ruhtinas minulle. — Suokaa anteeksi! Me kaikki puhumme nyt niin sekavasti… Minulla oli onni jo useampia kertoja kohdata teitä, olemmepa jo kerran toisillemme esitetytkin. En voi lähteä täältä sanomatta, kuinka mieluista olisi minulle uudistaa tuttavuutta kanssanne.
— Olemme kyllä kohdanneet toisemme, vastasin minä ottaen tarjotun kätensä, — mutta, anteeksi, etten muista, onko meidät esitetty toisillemme.
— Ruhtinas R:n luona viime vuonna.
— Anteeksi, olin unohtanut sen. Mutta minä vakuutan, etten tätä kertaa unhota. Tämä ilta on minulle erityisesti muistettava.
— Niin, olette oikeassa; samoin minullekin. Olen kauan jo tietänyt, että te olette Natalja Nikolajevnan ja poikani todellinen ystävä. Minä toivon pääseväni teidän kolmen joukkoon neljänneksi. Eikö niin? lisäsi hän, kääntyen Natashaan.
— Niin, hän on meidän todellinen ystävämme ja me tahdomme pysyä kaikki yhdessä! vastasi Natasha hyvin tunteellisesti.
Natasha parka! Hän oikein säteili iloa, kun näki, ettei ruhtinas unhottanut minuakaan. Kuinka suuresti rakasti hän minuakin, tyttö raukka!
— Minä tiedän monta, jotka ihailevat teidän kirjailijalahjojanne, pitkitti ruhtinas, — ja tunnen kaksi mitä hartainta ihailijatartanne. Heistä olisi hyvin mieluista saada tutustua kanssanne persoonallisesti. Ne ovat kreivitär, minun paras ystäväni, ja hänen tytärpuolensa, Katarina Feodorovna Filimonova. Sallikaa minun toivoa, ettette kiellä minulta mielihyvää — saada esittää teidät näille naisille.
— Minä pidän sen suurena kunniana, vaikka minulla nyt yleensä on vähän tuttavuuksia…
— Mutta annattehan te minulle osotteenne! Missä te asutte? Minä saan mieluisan tilaisuuden…
— Minä en ota ketään vastaan kotonani, ruhtinas, en ainakaan tätä nykyä.
— Mutta vaikka minä en ole ansainnutkaan poikkeusta puoleltanne … mutta…
— Tehkää hyvin, jos te vaaditte, niin olen mielelläni täyttävä tahtonne. Minä asun N:n poikkikadulla, Klugenin talossa.
— Klugenin talossa! huudahti hän, niinkuin olisi jostain hämmästynyt. — Kuinka! Te … oletteko jo kauan siinä asunut?
— En, vasta jonkun aikaa, vastasin minä, tahtomattani tarkastellen häntä. — Asuntoni numero on neljäkymmentä neljä.
— Neljäkymmentä neljä? Asutteko yksin?
— Ihan yksin.
— N — niin! Siksipä minä … että jo kauan olen tuntenut tuon talon. Sitä parempi… Tulen välttämättömästi teillä käymään, välttämättömästi! Minun täytyy niin paljosta puhella kanssanne ja minä odotan teiltä paljoa. Te voitte tehdä minulle suuria palveluksia. Näettekös, minä jo suorastaan alotan pyynnöillä. No, näkemiin asti! Vielä kerta kätenne!
Hän puristi minun ja Aleshan käsiä, vielä kerta suuteli Natashan kättä ja läksi, käskemättä Aleshaa mukaansa.
Jäimme kolmen suuresti hämillemme. Tuo kaikki oli tapahtunut niin arvaamatta, niin odottamatta. Kukin meistä tunsi, että silmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut ja jokin uusi, tuntematon alkanut. Alesha istui ääneti Natashan viereen ja hiljaa suuteli hänen kättänsä. Toisinaan katsahti hän Natashaa kasvoihin, niinkuin odottaen, mitä hän sanoo.
— Alesha, kyyhkyläiseni, mene jo huomenna Katarina Feodorovnan luo, lausui viimein Natasha.
— Sitä minä itsekin ajattelin, vastasi Alesha, — välttämättömästi menen.
— Mutta kenties hänen on vaikeata kohdata sinua … mitenkä nyt tekisit?
— En tiedä, ystäväiseni. Sitä minäkin ajattelin. Minä mietin … huomaan … niin päätänkin. Natasha, meillähän on nyt asia kokonaan muuttunut, ei malttanut Alesha olla sanomatta.
Natasha hymyili ja loi häneen pitkän ja hellän katseen.
— Entäpä kuinka hienotunteinen isäni on. Näki kylläkin, kuinka huono asunto sinulla on, mutta ei virkkanut sanaistakaan…
— Mistä asiasta?
— No … että muuttaa toiseen asuntoon … tai jotain, sanoi Alesha punastuen.
— Älähän nyt, Alesha, miksikä hän olisi sitä sanonut?
— Siksipä sanonkin, että hän on hienotunteinen. Ja kuinka kehui sinua! Puhuinhan minä sinulle … puhuinhan! Ei, kyllä hän voi kaikki käsittää ja tuntea! Mutta minusta puhui kuni mistäkin lapsesta; kaikki nuo pitävät minua semmoisena! Mitäpäs sitten, olenhan minä todellakin semmoinen.
— Sinä olet lapsi, mutta huomaavaisempi, kuin meistä kukaan muu.Minun hyvä Aleshani!
— Mutta hänpä sanoi, että hyvä sydämmeni on minulle vahingoksi.Kuinka se on ymmärrettävä? Sitä en käsitä. Ja tiedätkös mitä,Natasha, enköhän lähde heti hänen luoksensa? Huomenna varhain tulentaas tänne.
— Mene, mene, kyyhkyläiseni. Sen sinä hyvin sanoit. Ja välttämättömästi täytyy sinun käydä hänen luonaan, kuulethan? Mutta sitten huomenna tule mitä varhaimmin. Ethän nyt enää käy olemaan viisin päivin luonani käymättä? lisäsi Natasha veitikkamaisesti, hyväillen häntä katseillaan.
Kukin meistä oli jonkinlaisen hiljaisen, täydellisen ilon valtaamana.
— Minunko kanssani, Vanja? huudahti Alesha kamarista lähtiessään.
— Ei, hän jää tänne; meillä on vielä keskenämme puheltavaa, Vanja.Muista, huomenna jo varhain tänne.
— Aivan aamusta! Hyvästi, Mavra!
Mavra oli kovin liikutettu. Hän oli kuullut kaikki, mitä ruhtinas puhui, oli kaikki kuunnellut oven takana, vaikkei läheskään kaikkea ymmärtänyt. Hän olisi mielellään tahtonut arvata, kysyä asiasta. Nyt hän vain katsoi hyvin totisena, vieläpä ylpeänä. Hänkin käsitti, että moni seikka oli muuttunut.
Me jäimme kahden. Natasha otti minua kädestä ja oli jonkun aikaa vaiti, niinkuin olisi ajatellut, mitä sanoisi.
— Minä olen väsynyt! lausui hän viimein heikolla äänellä. —Kuuleppas: menethän sinä huomenna vanhuksien luo?
— Välttämättömästi!
— Kerro sitten äidille, mutta älähänelle.
— Enhän minä koskaan sinusta isällesi puhu.
— Niin, niin; saahan hän sen muutoinkin tietää. Tarkastappas sinä, mitä hän sanoo. Miltä kannalta hän ottaa asian. Jumalani! Luuletko, Vanja, että hän todella minut kiroaa tuon avioliiton vuoksi? Ei, se ei voi tapahtua!
— Ruhtinaan tulee kaikki sovittaa, sanoin kiireesti. — Hänen tulee välttämättömästi sopia isäsi kanssa, silloin käy kaikki hyvin.
— Oi, Jumalani! Jospa! Jospa! huudahti hän rukoilevasti.
— Ole huoletta, Natasha, kaikki on käyvä hyvin. Asiat ovat sillä tolalla.
Natasha katsoi minuun hyvin tarkkaavasti.
— Vanja, mitä sinä ajattelet ruhtinaasta?
— Jos hän puhui vilpittömästi, niin on hän, minun mielestäni, hyvin jalo ihminen.
— Jos hän puhui vilpittömästi? Mitä sillä tarkoitat? Voiko hän siis puhua vilpillisestikin?
— Sitä minäkin luulen, vastasin. — "Natashan mielessä on siis joku tuuma, mietin itsekseni. — Kummallista!"
— Sinä kaiken aikaa katsoit häneen … niin tarkkaan…
— Niin, minusta tuntui hän hiukan kummalliselta.
— Niin minustakin. Kaiken aikaa hän puhui jotenkin … minä olen niin kovin väsynyt, kyyhkyläiseni. Tiedätkös? Meneppäs sinäkin kotiin. Huomenna tule sitten mahdollisimman varhain vanhuksien luota. Kuules vielä: eihän se ollut loukkaus, kun minä sanoin ruhtinaalle, että tahdon mitä pikemmin oppia rakastamaan häntä?
— Ei … mikäs loukkaus se olisi?
— Eikä … tyhmästi? Näes, sehän osotti, etten minä vielä rakasta häntä.
— Päinvastoin, se oli oikein, viattomasti ja sukkelaan sanottu. Sinä olit sitä sanoessasi niin ihana! Kylläpä hän olisi tyhmä, jos ei kaikissa ylhäistavoissaan käsittäisi sitä!
— Sinä näytät olevan hänelle vihainen, Vanja? Ja kuitenkin, kuinka paha, epäilevä ja kunnianhimoinen minä olenkaan! Älä naura minulle; minähän en salaa sinulta mitään. Ah, Vanja, sinä minun kallis ystäväni! Jos minä taas tulen onnettomaksi, jos taas kohtaa minua murhe, niin olet sinä varmaan täällä minun lähelläni; ehkäpä oletkin vain ihan yksin luonani! Millä olen minä tämän kaiken sinulta ansainnut! Älä suutu minuun milloinkaan, Vanja!…
Kotiin palattuani, riisuunnuin heti ja panin maata. Huoneessani oli kostea ja pimeä, kuni kellarissa. Monta kummallista mietettä ja tunnelmaa häälyi mielessäni, enkä minä pitkään aikaan voinut nukkua.
Mutta kuinka lienee nauranutkaan meille juuri tällä hetkellä eräs mies, maaten upeassa vuoteessaan, — jos muuten piti meitä naurunsa arvoisina! Luultavasti ei pitänyt!