"Ja tuollainen oli jo vähältä tulla Natashan sulhaiseksi, Herra varjelkoon ja armahtakoon!"
— Ettekö, Ivan Petrovitsh, huoli teetä? (Teekeittiö kiehui pöydällä.) — Ja mitenkä, ystäväiseni, jaksatte? Tehän näytätte kaikkinensa sairaalta, kysäsi hän minulta valittavalla äänellä, kuten muistelen.
Ja hyvin hyvästi muistan: minulle hän puhuu, mutta, katseessaan ilmenee toinen huoli, sama huoli, joka varjosi hänen miestänsäkin, jonka alaisena hänkin istui jäähtyvän teensä ääressä ajatuksiinsa vaipuneena. Minä tiesin, että heitä nykyään kovin huolestutti riita-asia ruhtinas Valkovskin kanssa; asia oli saanut huonon käänteen, tiesin, että olivat saaneet vielä uutta mieliharmia, joka saattoi Nikolai Sergeitshin vuoteeseen. Nuori ruhtinas, jonka tähden koko tuo riitajuttu sai alkunsa, noin viisi kuukautta sitten sai tilaisuuden käydä Ichmenevien luona. Ukko, joka rakasti hyvää Aleshaansa kuni omaa poikaansa, muistellen häntä, melkein joka päivä vastaanotti hänet ilolla. Anna Andrejevna muisti Vasiljevskin olot ja hyrähti itkuun. Alesha alkoi, isästään salaa, käydä heillä aina useammin ja useammin; rehellinen, suora, avosydäminen Nikolai Sergeitsh harmistuneena heitti kaiken varovaisuuden. Jalossa ylevyydessään ei hän tahtonut ajatellakaan sitä, mitä ruhtinas on sanova, kun saa tietää, että hänen poikansa on taas käynyt Ichmenevien luona, ja mielessään halveksi hän ruhtinaan kaikkia mielettömiä epäilyjä. Mutta ukko ei tietänyt, riittääkö hänellä voimia uusia häväistyksiä kestämään.
Nuori ruhtinas alkoi käydä heillä melkein joka päivä. Vanhukset olivat iloisia hänen seurassaan. Kaiket illat ja kauvas yli puoliyön istui hän heillä. Tietysti isä viimein sai tuon kaiken tietää. Syntyi mitä ilettävimpiä juoruja. Ruhtinas solvasi Nikolai Sergeitshia hävyttömimmällä kirjeellä, samanlaisella nytkin, kuten tuonnoin ennen, ja poikansa hän kielsi käymästä Ichmenevillä. Tuo kaikki oli tapahtunut pari viikkoa ennen heille menoani. Ukko alkoi ankarasti surra. Kuinka! Hänen Natashansa, tuo viattomin, jaloin, sekoitetaanko hänet taas tuohon likaiseen valheeseen, tuohon halpamaisuuteen! Hänen nimeänsä jo ennenkin häväistyksellä heitä sortava ihminen mainitsi… Ja tämäkö kaikki jättää kostamatta! Ensi päivinä joutui hän harmista vuoteenomaksi. Tuon kaiken minä tiesin. Koko asian sain tarkalleen tietää, vaikken minä, sairaana ja masennettuna, näinä viimeisinä kolmena viikkona käynyt heillä, vaan makasin huoneessani. Mutta minä vielä tiesin … ei! Silloin vielä minä vasta aavistin, tiesin enkä uskonut, että heillä, paitsi tuota seikkaa, nyt on vielä jotain, joka enimmin saattaa heidät levottomiksi, ja rasittava suru sydämessäni tarkastelin heitä. Niin, minä kärsin paljon; minä pelkäsin arvata, pelkäsin uskoa ja kaikin voimin halusin poistaa onnetonta hetkeä. Ja kumminkin minä tulin vaan sen hetken tähden. Ikäänkuin jokin tuntematon voima veti minua heille tänä iltana!
— Niin, Vanja, aivankuin havahtuen, kysäsi äkkiään ukko: — etköhän sinä ollut kipeänä? Miksi niin kauvan olit käymättä? Minunhan on syy: jo kauvan aikaa tahdoin käydä sinua katsomassa, mutta aina jäi niin…
Ja hän uudestaan vaipui mietteisiinsä.
— Minä olin kipeänä, vastasin.
— Hm! Kipeänä, sanoi hän jonkun minutin kuluttua. — Sepä se, kipeänä! Sanoinhan minä silloin, varoitin — et totellut! Hm! Ei, Vanja, veliseni: runotar on sen ilmosen ikänsä vinnillä nälkäisenä istunut ja jääkin sinne istumaan, niin, niin!
Niin, ukko ei ollut hyvällä tuulella. Jos hänellä ei olisi ollut haavaa omassa sydämmessään, ei hän olisi puhellut minulle nälkäisestä runottaresta. Minä tarkastelin hänen kasvojansa — ne olivat kellastuneet, silmissään näkyi jonkinlainen epäröiminen, jonkinlainen epätietoinen ajatus, jota ratkaistakseen ei hänellä ollut voimia. Hän oli hyvin pahalla päällä ja tavattoman ärtyisä. Vaimonsa katseli häneen rauhatonna ja pudisteli päätään. Kun ukko kerran kääntyi pois päin, viittasi hän salaa ukkoon.
— Mitenkä Natalia Nikolajevna voipi? Onko hän kotona? kysyin minä huolestuneelta Anna Andrejevnalta.
— Kotona on, isäseni, kotona, vastasi hän, ja kuten olin huomaavinani, jotenkin vastenmielisesti. — Heti tulee hän itsekin tänne. Kaikkeapas! Kolme viikkoa olla näkemättä! Ja kuinka hän lienee muuttunut niin kummalliseksi — et mitenkään voi arvata häntä — tervekö, kipeäkö, Jumal' hänet ties!
Ja hän arasti katsahti mieheensä.
— Niin minäkö? Ei häntä vaivaa mikään, vastasi Nikolai Sergeitsh haluttomasti ja jyrkästi, — tietysti hän on terve. Niin vaan, tyttö on varttunut, eikä ole enää lapsi, siinä kaikki. Ken heitä arvaa noita tyttöjen suruja ja juonitteluja!
— No, älähän toki, juonittelujako! liitti heti Anna Andrejevna loukkaantuneella äänellä.
Ukko vaikeni ja rummutteli sormillaan pöytään. "Jumalani, jokohan heidän välillään on jotain tapahtunut", ajattelin minä pelolla.
— No, mitä, mitenkäs siellä teillä? alkoi ukko taas. - Vieläkö B. yhä kirjoittaa arvosteluja?
— Niin, kirjoittaa kyllä, vastasin minä.
— Ah, Vanja, Vanja! lisäsi hän, viitaten kädellään: — Mitä tässä nyt arvostelut!
Ovi aukeni ja Natasha astui kamariin.
Hän piti hattuaan kädessään ja tultuaan sisään pani hän sen pianon kannelle, sitten lähestyi hän minua ja ääneti ojensi minulle kätensä. Hänen huulensa hiljakseen liikkuivat; näytti, niinkuin hän olisi tahtonut minulle jotain tervehdykseksi sanoa, mutta sanoja ei kumminkaan kuulunut.
Kolmeen viikkoon emme olleet nähneet toisiamme. Minä katsoin häneen epäröivänä ja pelvolla. Kuinka hän olikaan muuttunut näinä kolmena viikkona! Kaiho ahdisti sydäntäni, kun minä näin nuo vaipuneet, vaaleat posket, jotka olivat kuin vilutautisen, muuttuneet huulet, ja pitkien, tummien ripsien takaa kuumeentapaisesti, outoa intoisaa päättäväisyyttä säteilevät silmät.
Mutta, Jumalani, kuinka hän oli kaunis! En milloinkaan, en ennen, en senjälkeen nähnyt häntä semmoisena, kun tuona onnettomana päivänä. Sekö, sekö on tämä Natasha, hänkö tämä tyttö, joka ainoastaan vuosi takasin, kääntämättä silmiänsä minusta ja liikutellen huulosiansa mukaani, kuulteli romaaniani ja joka niin iloisesti, niin huolettomasti silloin nauroi ja illallispöydässä isänsä ja minun kanssani ilveili. Hänkö tämä Natasha, joka tuolla toisessa kammarissa, painaen alas päänsä ja kokonansa punastuneena sanoi minulle: niin?
Kuului iltakirkkoon kutsuvan kellon kumea ääni. Hän värähti; äiti risti silmänsä.
— Tahdoithan sinä mennä iltakirkkoon, Natasha, jopa soitetaan kirkkoon, sanoi äiti. — Mene, Natasha kultaseni, mene vaan, onhan kirkko lähellä! Samassa hiukan kävelisitkin. Miksi istut sulkeutuneena! Katsoppas, kuinka olet vaalea, olet kuin kateellisten silmäämä.
— Minä … ehkä … en lähde tänään, sanoi Natasha verkalleen ja hiljaan, melkein kuiskaamalla. — Minä en ole terve, lisäsi hän vaaleana kuni palttina.
— Parasta olisi, jos menisit, Natasha; aioithan sinä äsken mennä ja toithan jo hattusikin. Käy rukoilemassa, Natasha, käy rukoilemassa, että Jumala antaisi sinulle terveyden, pyyteli Anna Andrejevna, katsoen arasti häneen, ikäänkuin olisi peljännyt häntä.
— No niin, mene vaan; samassa vähän käveletkin, lisäsi ukko, myöskin levottomana katsellen tytärtänsä silmiin. — Äitisi puhuu oikein. Vanja saattaakin sinua.
Olin huomaavinani lyhyen katkeran hymyn Natashan huulilla. Hän meni pianon luo, otti hattunsa ja pani sen päähänsä; hänen kätensä vapisivat. Hänen liikkeensä näyttivät tahdottomilta, konemaisilta, — ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt mitä tekikään. Isä ja äiti loivat häneen tutkivia katseita.
— Jääkää hyvästi! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.
— No, no, enkelini, mitäpä tässä hyvästellä, mokomalle matkalle! Saa edes hiukan tuuli päällesi puhaltaa; katsoppas, kuinka kalpea oletkaan. Ah! Mitä minä unehutinkaan, (aina minä jotain unehutan!) minähän jo sain sinulle valmiiksi pyhäinjäännös-säilykkeen; ompelin sen sisään rukouksen, enkelini; Kijevin nunna neuvoi minulle sen viime vuonna; se on kelvollinen rukous; äsken sen jo ompelin. Pane se kaulaasi, Natasha. Kenties Herra Jumala lahjoittaa sinulle terveyden. Olethan ainoa lapsemme.
Muori otti työlippaasta Natashan kultaisen kaularistin; tämän nauhaan oli kiinnitetty vasta valmistettu pyhäinjäännös-säilyke.
— Kanna terveydeksesi! sanoi äiti, pannen ristin tyttärensä kaulaan ja siunaten hänet ristimerkillä. — Muinoin minä sinua joka yöksi ristimerkillä siunasin, kun menit nukkumaan, luin rukouksen ja sinä luit minun kanssani. Mutta nyt sinä et enää ole semmoinen, eikä Jumala annakaan sinulle sielunrauhaa. Ah, Natasha, Natasha! Ei ole apua sinulle äidinrukouksistanikaan enää!
Muori alkoi itkeä.
Natasha ääneti suuteli äitinsä kättä ja astui askeleen ovelle päin; äkkiä hän kääntyi takaisin ja lähestyi isäänsä. Hänen rintansa nousi ja laski raskaasti.
— Isä, siunatkaahan tekin omaa tytärtänne! lausui hän tukahdutetulla äänellä ja laskeusi polvilleen hänen eteensä.
Tämä hänen odottamaton, kovin juhlallinen käytöksensä pani meidät kaikki hämille. Jonkun aikaa aivan neuvottomana tarkasteli isä tytärtään.
— Natasha kultani, lapsueni, tyttöseni, rakkaani, mikä sinun on? huudahti lopulta isä, ja viljavat kyyneleet vierivät silmistään. — Miksi sinä suret? Miksi itket päivin ja öin? Näenhän minä tuon kaiken; minä en saa öitäni nukkuneeksi, nousen ylös ja kuultelen ovesi takana!… Sano minulle kaikki, Natasha, ilmaise kaikki huolesi, minulle, vanhukselle, ja me…
Hän ei päättänyt lausettansa, nosti tyttärensä ja syleili häntä innokkaasti.
Tytär vaipui hänen rintaansa vasten ja piilotti kasvonsa hänen olkaansa vastaan.
— Ei mitään, ei mitään, niin vaan … en ole terve, soperti Natasha, väkisin pidättäen sisäistä, polttavaa tuskaansa.
— Siunatkoon sinua Jumala niin, kuin minä siunaan, rakkain lapseni, kallis tyttöseni! lausui isä. — Lähettäköön Hän sinulle elinajaksesi sielunrauhan ja varjelkoon sinua kaikilta murheilta. Rukoile Jumalaa, lapsueni, jotta minun syntisen rukoukseni tulisi Hänen eteensä.
— Minunkin, olkoon minunkin siunaukseni sinun kanssasi! liitti äiti kyyneltulvan silmistään vuotaessa.
— Jääkää hyvästi! kuiskasi Natasha.
Ovella hän vielä pysähtyi, vielä kerran katsahti vanhempiinsa, ikäänkuin olisi aikonut vielä jotain sanoa, mutta ei voinut ja niin läksi hän kiireesti huoneesta. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä, paha aavistus täytti mieleni.
Hän astui ääneti, kiirehtien, pää alas painuneena, minuun katsomattakaan. Mutta päästyään kadulta rantakadulle hän äkkiä pysähtyi ja tempasi minua kädestä kiinni.
— Ahdistaa! kuiskasi hän. — Sydäntä kouristaa, tukahduttaa!
— Käänny takaisin, Natasha, huudahtin minä säikähtyneenä.
— Etkö sinä sitten näe, Vanja, että minä läksin poisainaiseksi, erosin heistä enkä milloinkaan palaa takaisin? lausui hän, luoden minuun sanomatonta kärsimystä ilmaisevan katseen.
Sydämmeni oli lakata sykkimästä. Tätä kaikkea minä aavistin jo heille mennessäni, tämä kaikki näkyi minulle ikäänkuin sumun läpi, ehkäpä jo kauvan ennen tätä päivää näin sen tällä tavoin käyvän, mutta kumminkin sattuivat nyt sanansa minuun kuni ukkosen isku.
Astuimme murheisina rantakatua. Minä en voinut puhua; minä koetin etsiä syitä, koetin ajatella ja jouduin kokonaan ymmälle. Päätäni alkoi pyörryttää. Minusta tuntui tämä niin luonnottomalta, niin mahdottomalta.
— Syytätkö sinä minua, Vanja? sanoi hän jonkun ajan kuluttua.
— En, mutta … mutta minä en usko; se on mahdotonta!… vastasin, muistamatta, mitä puhuin.
— Ei, Vanja, niin se nyt on! Minä läksin heidän luotaan enkä tiedä, kuinka heille käy … en tiedä, kuinka käy itsellenikään!
— Menetköhänenluoksensa, Natasha? Niinkö?
— Niin, vastasi hän.
— Mutta sehän on mahdotonta! huudahdin minä epätoivoisena.— Tiedätkö, että se on mahdotonta. Natasha parkani! Sehän onmielettömyyttä. Sitenhän sinä surmaat heidät sekä itsesi tuhoat!Tiedätkö sinä sen, Natasha?
— Tiedän; vaan mitäpäs minä voisin, ei se ole minun tahdossani! sanoi hän, ja hänen sanoissaan kuului niin paljon epätoivoa, ikäänkuin hän olisi ollut matkalla kuolemanrangaistusta kärsimään.
— Käänny, käänny takaisin, kunnes vielä ei ole myöhäistä, pyytelin minä häntä, ja sitä innokkaammin, sitä vakuuttavammin rukoilin, mitä enemmän itse tunsin turhiksi kaikki kehoitukseni ja niiden sopimattomuuden juuri tällä kertaa. — Ymmärrätkö sinä, Natasha, mitä teet itsellesi? Ajattelitko sinä sitä? Onhanhänenisänsä sinun isäsi vihollinen; loukkasihan ruhtinas isääsi, epäili häntä rahojen varkaudesta; hänhän se nimitti isääsi varkaaksi. Onhan heidän välillään parhaillaan oikeudenkäynti… Ja mitä! Kaiken lisäksi vielä tämä viimeinen seikka, ja tiedätkös sinä, Natasha … (oi Jumalani, tiedäthän sinä tämän kaiken) … tiedätkö, että ruhtinas epäili isääsi ja äitiäsi, että juuri he, ja tahallaan, saattoivat Aleshan sinuun mieltymään, kun Alesha vieraili teillä maalla? Ajatteleppas, kuvaileppas vain se itsellesi, mitenkä silloin isäsi tuosta valheesta kärsi. Tukkansa on näinä kahtena vuonna kokonaan harmaantunut — katsohan häntä! Ja pääasia: sinähän tuon kaiken tiedät, Natasha, hyvä Jumala kuitenkin! Minä en puhukaan siitä, miltä tuntuu heistä kadottaa sinut ijäkseen! Olethan sinä heidän aarteensa, kaikkensa, mitä heille vanhoille päivilleen on jäänyt. Minä en tahdo siitä puhuakaan: se sinun tulee itsesi tietää; muista, että isäsi pitää sinut syyttä häväistynä, jota nuo röyhkeät syyttä loukkaavat, solvaavat kostamatta! Nytpä, juuri nyt taas uudestaan virisi, sai vauhtia tuo vanha, pinttynyt vihamielisyys siitä, ette te otitte Aleshan vastaan. Ruhtinas taas loukkasi isääsi, joka vielä on vihan vimmassa tästä uudesta solvauksesta, ja nyt kaikki, kaikki tämä, kaikki nuo syytökset tulevatkin nyt todistetuiksi! Kaikki, jotka tietävät asian, sanovat ruhtinaan olevan oikeassa, kaikki syyttävät sinua ja isääsi. No, mitenkä hänelle käy? Sehän vie häneltä hengen heti kohta! Häpeä, häväistys, ja keneltä? Sinun tauttasi, hänen tyttärensä, hänen ainokaisensa, rakkaimman lapsensa tautta! Entäs äitisi? Hänkään ei voi kestää… Natasha, Natasha! Mitä teetkään? Palaja! Ole järkevä!
Hän oli vaiti; sitten katsahti hän minuun nuhtelevasti, ja niin paljon sanomatonta tuskaa, niin paljon kärsimystä oli hänen katseessaan, että minä käsitin, kuinka verisesti haavoittunut oli hänen sydämmensä ilman minun sanojanikin. Minä ymmärsin, mitä hänelle tehty päätöksensä tuli maksamaan ja miten piinasin, viiltelin häntä turhilla, myöhäisillä neuvoillani; tuon kaiken minä hyvin ymmärsin, enkä kumminkaan voinut pidättää itseäni, vaan jatkoin:
— Ja sanoithan sinä itse vast'ikään äidillesi, että, kenties, et lähde kotoa … iltakirkkoon. Siis, sinä tahdoit jäädäkin kotiin; et siis vielä lopullisesti päättänyt?
Hän vastasi minulle vain katkeralla hymyllä. Ja miksikä minä tuota kysyinkään? Täytyihän minun ymmärtää, että kaikki oli auttamattomasti päätetty. Mutta minä en voinut itseäni hallita.
— Ja rakastatko sinä sitten häntä niin äärettömästi! huudahdin, vapisevalla sydämmellä katsoen häneen, tuskinpa itsekään käsittäen, mitä kyselenkään.
— Mitä minä sinulle vastaisin, Vanja. Näethän sinä: hän käski minun tulla, ja minä olen täällä, odotan häntä, lausui hän katkerasti hymyillen.
— Mutta kuulehan, kuulehan vain, aloin minä taas pyydellä häntä, tarttuen oljen korteen, — tämän kaiken voi vielä korjata, voi vielä tehdä kokonaan toisella tavalla, aivan kaikkinensa jotenkin muulla tavalla. Voithan olla kotoa pois menemättä. Minä neuvon sinulle, miten teet, Natasha. Minä otan huolekseni sovittaa teille kaikki, kaikki, toistenne kohtaamiset, ja kaikki… Älä vain poistu kotoasi! Minä tahdon kantaa teidän kirjeenne; miksikä en voisi kantaa kirjeitänne? Niin on oleva parempi, kuin tämä nykyinen toimesi. Minä voin sen kaiken tehdä; minä teen teidän kummankin mieliksi, saattepa nähdä, että olen täyttävä tahtonne… Etkä sinä saata itseäsi hukkaan, Natasha, niinkuin nyt… Mutta nythän sinä varmasti joudut hukkaan, joudut kokonaan! Suostu siihen, Natasha: kaikki käy mainiosti, onnellisesti, ja te voitte rakastaa toisianne niin paljon, kuin vaan tahdotte… Ja kun isänne lopettavat riitansa (sillä välttämättömästi he lopettavat riitansa) — silloin…
— Riittää jo, Vanja, jätä se nyt jo, keskeytti hän, puristaen vahvasti kättäni, kyynelsilmin hymyillen. — Hyvä, kelpo Vanja! Sinä olet hyvä, rehellinen ihminen! Et sanaakaan sano itsestäsi! Minähän ensin hylkäsin sinut, ja sinä kaikki annoit anteeksi, huolehdit ainoastaan minun onnestani. Tahdot kantaa meidän kirjeemme…
Hän alkoi itkeä.
— Tiedänhän minä, Vanja, kuinka paljon sinä rakastit minua, miten vielä nytkin rakastat, etkä ainoatakaan soimausta, et ainoatakaan pahaa sanaa minulle moitteeksi koko tällä ajalla lausunut! Ja sinä, sinä!… Jumalani, kuinka olenkaan rikkonut sinua vastaan! Vanja! Muistatko, Vanja, muistatko sinä sinun ja minun yhteistä aikaamme? Ah, parasta olisi, jos en olisi tuntenut, en kohdannutkaanhäntämilloinkaan!… Olisin silloin saanut elää sinun kanssasi, Vanja, sinun, sinä minun kelpopoikani, minun kyyhkyläiseni!… Ei, minä en ansaitse sinua! Näes, mimmoinen minä olen: mokomalla hetkellä minä muistutan sinulle menneestä onnestamme, ja sinähän kärsit jo ilman sitäkin! Tuonnoin et sinä kolmena viikkona meillä käynyt: minä vakuutan sinulle, Vanja, minulle ei ainoatakaan kertaa tullut ajatusta mieleen, että sinä kiroaisit minua, vihaisit minua. Minä tiesin, miksi sinä poistuit! Sinä et tahtonut olla tiellämme, olla meille elävänä nuhteena. Etteikö sinun sitten ollut raskasta nähdä meitä! Ja kuinka minä sinua odotinkaan, Vanja, mitenkä ikävöinkään! Vanja, kuules, jos minä rakastinkin Aleshaa kuni hupsu, kuni mieletön, niin sinua ehkäpä vielä enemmin, niinkuin ystävätäni, vielä enemmin rakastan. Kyllä minä luulen ja tiedän sen, etten voi sinutta elää; minä tarvitsen sinua, tarvitsen sinun sydäntäsi, sinun kultaista henkeäsi… Ah, Vanja! Kuinka karvas, kuinka raskas aika minulle nyt alkaakaan!
Hän oli sulaa kyyneltulvaansa. Todellakin, raskas oli hänen kohtalonsa!
— Ah, kuinka minä halusin nähdä sinua! pitkitti hän, tukahduttaen itkunsa. — Kuinka oletkaan laihtunut, olet sairas, kalpea; oletko sinä todella ollut sairaana, Vanja? Ja kas minua, kun en tiedustakaan sinulta asioitasi! Yhä vain puhun itsestäni; sanos, mitenkä ovat asiasi kustantajien kanssa? Kuinkas on uusi romaanisi, jatkuuko se?
— Onko nyt aika puhua romaaneista, tai minusta, Natasha! Ja mikäpäs niillä minun asioillani! Ei mitään hätää; hyvin menevät, ja Herrapa niiden kanssa! Mutta kuules, Natasha: hänkö se vaati, että menisit hänen luoksensa?
— Ei, ei hän yksin, vaan minä ehkä enemmän. Hän kyllä puhui siitä, ja samaa sanoin itsekin… Näes, ystäväiseni, minä kerron sinulle kaikki. Hänelle ehdotellaan morsianta, rikasta ja hyvin korkeasukuista, jonka sukulaisetkin kaikki ovat hyvin ylhäisiä. Aleshan isä välttämättömästi tahtoo, että hän naisi tuon neidon, ja isähän on, kuten hyvin tiedät, suurin juonittelija, hän pani kaikki vieterit liikkeelle; kymmeneen vuoteen ei toista samanlaista tilaisuutta voi odottaa. Mahtavia sukulaisia, rahoja… Tyttö, kerrotaan, on hyvin kaunis; hän kovin viehättää Aleshaa. Ja sitten isäkin tahtoo saada pikemmin Aleshan tieltään, jotta voisi itse naida, ja siksi juuri välttämättömästi tahtoo kaikilla keinoilla rikkoa meidän välimme. Hän pelkää minua ja vaikutusvaltaani Aleshaan…
— Tietääkö sitten ruhtinas teidän rakkaudestanne? keskeytin minä kummeksien. — Hänhän vain aavistaa eikä ollenkaan liene varma.
— Tietää, hän tietää kaikki.
— No, kukapas hänelle sen sanoi?
— Alesha itse joku aika sitten kertoi kaikki. Hän itse minulle sanoi, että on kaikki puhunut isälleen.
— Taivas varjelkoon! Mitä te teettekään! Itsekö ilmaisi kaikki, ja vielä tähän aikaan?
— Älä syytä häntä, Vanja, keskeytti Natasha — äläkä naura hänelle! Häntä ei saa arvostella samalla mitalla, kuin kaikkia muita. Ajatteles oikein. Eihän hän ole semmoinen, kuin sinä ja minä olemme. Hän on lapsi; eihän häntä ole niin kasvatettukaan. Ymmärtäisikös hän, mitä tekee! Ensi vaikutus, ensimäinen syrjävaikutin voi irroittaa hänet kaikesta siitä, jolle hän hetki sitten vannomalla antautui. Hänellä ei ole tahdon lujuutta. Hän voi vannoa sinulle uskollisuutta, ja jo samana päivänä, samalla totuudella ja sydämmellisyydellä voi hän antautua toiselle; tuleepa itse ensimäisenä siitä sinulle kertomaankin. Hän voi tehdä jonkun huonon työnkin, mutta syyttää siitä häntä ei voi, ehkäpä vain sääliä. Hän voi uhrata oman tahtonsakin ja, tiedäppäs, millä tavalla voikin uhrata! Mutta sen hän voi tehdä vain ennen jotain uutta miellettä; sen tultua unohtaa hän entisen kokonaan.Sillä tavoin hän unohtaisi minutkin, jos en minä olisi aina hänen luonansa. Kas, semmoinen hän on!
— Ah, Natasha, ehkä tuo ensinkään ei olekaan totta, on vain huhuja.Kuinka hän, mokoma poikapahanen, nyt jo naisi!
— Minähän sanoin, että hänen isällään on jonkinlaisia erityisiä tuumia.
— Mutta mistäpäs sinä tiedät, että morsian on niin kaunis ja ettäAlesha on häneen jo viehättynyt?
— Alesha itse minulle siitä puhui.
— Mitä! Itse puhui sinulle, että voipi toiseen rakastua, ja sinulta vaati nyt tämmöistä uhrautumista?
— Ei, Vanja, ei! Sinä et tunne häntä, sinä olet vähän ollut hänen seurassaan; hänet pitää oppia paremmin tuntemaan, ja sitten vasta tehdä päätöksiä. Ei maailmassa löydy sydäntä puhtaampaa ja rehellisempää, kuin hänen sydämmensä on! Mitä? Olisiko parempi, jos hän olisi valehdellut. Mitä tulee siihen, että toinen miellytti, niin ei huoli muuta kuin jos hän ei kohtaisi minua yhteen viikkoon, unohtaa hän minut ja rakastuu toiseen, mutta sitten kun hän taas näkee minut, on hän taas minun vallassani. Ei! Sehän onkin hyvä, että minä tiedän, ettei tuo ole minulta salassa; muutenhan minä epäilyksiini kuolisin. Niin, Vanja! Minä jo olen päättänyt:jos en minä ole hänen luonansa aina, lakkaamatta, joka hetki, hän lakkaa minua rakastamasta, unohtaa ja hylkää. Kyllä hän on semmoinen; kuka tahansa voi saada hänet valtoihinsa. Mitäpäs minä silloin tekisin? Minä kuolisin silloin … ja mitä on kuolemakaan! Mielelläni minä nytkin kuolisin! Mutta miltä tuntuu elämä hänettä? Se olisi pahempi kuin mikään kuolema, pahempi kaikkia kärsimyksiä! Ah, Vanja, Vanja! Täytyyhän jotain olla, joka sai minut nyt hänen vuoksensa hylkäämään sekä isäni että äitini! Älä houkuttele minua: se on päätetty! Hänen täytyy olla minun luonani joka hetki, joka silmänräpäys; minä en voi peruuttaa päätöstäni. Minä tiedän, että olen hukassa, sekä toiset hukkaan saattanut…
— Ah, Vanja! huudahti hän äkkiä ja koko olentonsa vapisi, — entäpä jos hän todellakin ei enää rakastakaan minua! Entäpä jos sinä äsken juuri puhuitkin hänestä totta (minä en sitä milloinkaan ole sanonut), entäpä jos hän vain valehtelee minulle ja vain näyttää olevansa suora ja rehellinen, mutta onkin ilkeä ja turhamielinen. Minä nyt tässä puolustelen häntä moitteiltasi, ja hän ehkä nyt juuri on toisen seurassa ja nauraa itseksensä, ja minä, minä kelvoton hylkäsin kaikki ja kävelin katuja pitkin, etsin häntä… Oih, Vanja!
Tuo parahdus tuli niin tuskallisesti hänen sydämmestään, että synkin suru valtasi koko minun sisäisen olentoni. Minä huomasin, että Natasha oli kokonaan kadottanut vallan itsensä yli. Eikä muu, kuin sokea, mieletön, suurin mustasukkaisuus voinut saattaa häntä moiseen mielettömään tekoon. Nytpä itsessänikin sai mustasukkaisuus vallan. Minä en voinut hillitä itseäni: häijy tunne sai minut valtoihinsa.
— Natasha, sanoin minä, — yhtä seikkaa minä vain en ymmärrä: kuinka sinä vielä voit rakastaa häntä sen jälkeen, mitä hänestä juuri puhuit? Et kunnioita häntä etkä usko edes hänen rakkauteensa, ja kumminkin menet hänen luokseen ainaiseksi, ja hänen vuoksensa kaikki uhraat? Kuinka se on ymmärrettävä? Hän piinaa sinua koko ikäsi ajan, samoin sinäkin häntä. Liikaa rakkautta se jo on sinulta, Natasha, liikaa! Minä en käsitä semmoista rakkautta.
— Niin minä rakastan kuni mieletön, vastasi Natasha kuni tuskan kalventamana. — Minä en vielä milloinkaan ennen sillä tavoin rakastanut, Vanja. Tiedänhän minä itsekin, että olen mieletön enkä rakasta niin kuin tulisi rakastaa. En minä rakasta häntä tavallisella tavalla… Kuule, Vanja: minä jo tätä ennenkin tiesin, vieläpä meidän onnellisimpina hetkinämme aavistin että hän tulee tuottamaan minulle ainoastaan kärsimyksiä. Vaan minkä sille voi, jos nyt pidän hänen tuottamansa kärsimyksetkin — onnenani? Menisinkö hänen luoksensa iloani etsimään? Enkö tietäisi jo edeltäkäsin sitä, mikä minua hänen luonaan odottaa ja mitä tulen häneltä kärsimään? Vakuuttihan hän rakastavansa minua, monet lupaukset minulle antoi, enhän kumminkaan luota ainoaankaan lupaukseensa, en pidä niitä minkään arvoisina enkä koskaan pitänyt, vaikka tiesinkin, ettei hän minulle valehdellut, eikä voinutkaan valehdella. Itse minä hänelle sanoin, itse, etten tahdo häntä millään tavoin sitoa. Se on parasta hänelle: siteitä ei kukaan siedä, enkä minäkään. Mutta kumminkin on onneni olla hänen orjansa, vapaaehtoinen orjansa; kestää häneltä kaikkea, kaikkea, kunhan vain hän olisi luonani, kunhan vain saisin häntä katsella! Tuntuu siltä että voisin sallia sen, että hän saisi rakastaa toistakin, kunhan se vain tapahtuisi minun tieteni, että minäkin saisin siinä ohella olla… Eikö se ole kurjaa, Vanja? kysäsi hän äkkiä, luoden minuun rajun, hehkuvan katseen. Jonkun aikaa jo olin huomaavinani, että hän hourii. — Onhan se kurjaa, moiset toivomukset! Mitä? Itse sanon, että se on kurjaa, mutta jos hän hylkää minut, juoksen minä hänen jäljessään vaikka maailmaan ääriin, vaikka hän hylkäisikin, vaikka pois ajaisikin minut. Sinä tässä nyt pyydät minua kääntymään takaisin, — mitäpä siitä seuraisi? Käännyn, mutta huomenna taas lähden pois; kun hän vain käskee — lähden, viheltää, kutsuu minua nimeltä, kuni koiraa kutsutaan, kiiruhdan heti jälkeensä juoksemaan… Kärsimyksiäkö! Häneltä minä en pelkää ottaa vastaan mitä kärsimyksiä tahansa! Tiedänhän, että kärsimykseni tulevathäneltä… Ah, eihän sitä voi selittää, Vanja!
— Entä isä ja äiti? ajattelin. Onkohan hän heidät kokonaan unohtanut.
— Eikö hän siis aiokkaan ottaa sinua vaimokseen, Natasha?
— Lupasi, kyllä hän lupasi. Siksipä hän minua nyt kutsuukin, että huomenna antaisimme itsemme salaa vihkiä ulkopuolella kaupunkia; eihän hän tiedä, mitä tekee. Hän, kenties, ei tiedä kuinka tulisi menetellä, jotta vihittäisiin. Ja mikä aviomies hän sitten on! Naurattaa todellakin. Ja kun on mennyt naimisiin, niin tulee onnettomaksi, alkaa soimata… Minä en tahdo, että hän jolloinkin syyttäisi minua jostain. Minä annan hänelle kaikki, ja älköön hän minulle mitään. Mitäs, jos hän naituansa tulisi onnettomaksi, niin miksikä tekisit hänet onnettomaksi?
— Mutta tämähän on jotain lumottua, Natasha, sanoin minä. — Mitä, menetkö sinä nyt suoraan hänen luokseen?
— En, hän lupasi tulla tänne, ottaa minut; me sovimme…
Ja hän katsoi hartaasti tuonnemmas, mutta siellä ei näkynyt ketään.
— Hän ei vieläkään ole täällä! Ja sinä tulitensiksi!huudahtin minä epätoivoisena.
Natasha horjahti niinkuin olisi halvaus häntä kohdannut. Kasvonsa vääristyivät tuskasta.
— Ehkei hän tule ensinkään, soperti hän katkerasti hymyillen. — Toissa päivänä kirjoitti hän, että jos minä en lupaa tulla, niin täytyy hänen vasten tahtoansa siirtää päätöksensä vihkimisestämme; isänsäpä silloin viekin hänet morsiamen luo. Ja tuosta hän kirjoitti niin suoraan, niin luonnollisesti, ikäänkuin se ei sen kummempi olisikaan… Mitäs, jos hän todella menikin tuon toisen luo, Vanja?
Minä olin ääneti. Hän puristi kovasti kättäni — silmänsä säkenöivät.
— Hän on tuon toisen luona, lausui Natasha tuskin kuuluvasti. — Hän luotti siihen, etten minä tule tänne, siksi hän voi mennä tuon toisen luo, ja sitten voi sanoa olevansa oikeassa, hän kun ennen jo siitä kirjoitti, mutta minä en tullut. Hän ei välitä minusta, siksipä hän peräytyykin… Ah, Jumalani! Voi minua mieletöntä! Ja sanoihan hän itse minulle viime kerralla, ettei hän minusta, ettei hän minusta enää välitä… Mitä minä siis odotankaan!
— Tuolla hän on! huudahtin minä äkkiä huomattuani Aleshan tuonnempana rantakadulla.
Natasha vavahti, kiljahti, katsoi lähestyvää Aleshaa, ja äkkiä, temmaisten kätensä minun kädestäni, kiirehti hänen luokseen. Alesha myöskin alkoi astua kiiruummin, ja kohta oli Natasha jo hänen sylissään. Paitsi meitä, ei kadulla ollut juuri ketään. He suutelivat, nauroivat: Natasha nauroi ja itki samalla, ikäänkuin he olisivat tavanneet toisensa pitkän ajan kuluttua. Natashan vaaleille poskille kohosi puna; hän oli kuni kuumeessa… Alesha huomasi minut ja samassa tuli luokseni.
Minä katsoin Aleshaan hyvin tarkkaan, vaikka olin jo useastikin hänet tätä ennen nähnyt; katsoin hänen silmiinsä, ikäänkuin hänen katseensa olisi voinut päästää minut kaikista epäilyksistäni, niinkuin siinä olisin löytänyt selityksen siihen, miten, kuinka tämä lapsi voi lumota Natashan, voi herättää hänessä semmoisen mielettömän rakkauden, — rakkauden moisen, joka saattoi unohtamaan lapsen ensimmäisen velvollisuuden, arvelematta uhraamaan kaiken sen, mikä tähän saakka oli Natashalle pyhäkkönä. Ruhtinas tarttui molempiin käsiini, puristi niitä vahvasti, ja hänen lempeä, kirkas katseensa tunkeutui sydämmeeni.
Minä tunsin, että olen voinut erehtyä päätelmissäni hänen suhteensa jo yksistään siitä syystä, että pidin häntä vihollisenani. Niin, minä en rakastanut häntä ja, tunnustan, en koskaan voinut häntä rakastaa, — minä yksinäni, ehkä, kaikista niistä, jotka hänet tunsivat. Hänessä oli paljon semmoista, josta en ensinkään pitänyt, jopa hänen komea ulkomuotonsakin, ja ehkäpä juuri siitä syystä, että hän näytti niin liiallisen komealta. Jälkeenpäin tulin huomaamaan, että siinäkin suhteessa minä arvostelin liian puolueellisesti. Hän oli korkeakasvuinen, ryhdikäs, hoikka; kasvonsa olivat soikeat, alati kalpeat; vaalea tukka, suuret, siniset, lempeät ja haaveilevat silmät, joissa toisinaan äkkiä välähteli mitä avomielisin, mitä lapsellisin iloisuus. Hänen pienillä, ruusunpunaisilla, somilla huulillansa asui aina jotain totisuutta; sitä odottamattomampi ja sitä lumoavampi oli niillä äkkiä ilmaantuva hymy, joka oli niin viaton ja avomielinen, että te hänen jäljestään itsekin, missä mielen tilassa tahansa olisittekaan, tuntisitte kohta olevanne pakotetut hänelle vastaan hymyilemään aivan samoin, kuin hänkin on hymyillyt. Hän ei pukeutunut ylellisesti, mutta aina sievästi; hyvin voi huomata, ettei sievyyden vaatimusten täyttäminen tuottanut hänelle vähintäkään vaikeutta, että se oli hänessä synnynnäistä.
Totta kyllä, että hänessä hiukan löytyi semmoista, jota ei sopinut kokonaan hyväksyä, muutamia vähemmin siedettäviä puutteellisuuksia: kevytmielisyyttä, itsetyytyväisyyttä, kohteliaaseen muotoon peittyvää julkeutta. Mutta hän oli sydämmeltänsä peräti selkeä ja rehti, itse ennen muita toi ilmi nuo puutteensa, paheksui niitä ja teki niistä pilaa. Minusta tuntui, ettei tuo lapsi milloinkaan, eipä edes leikilläkään, voinut valehdella, mutta jos olisikin valehdellut, niin ei olisi aavistanutkaan siinä mitään pahaa olevan. Hänen itsekkäisyytensäkin näytti sisältävän jotain viehättävää, ehkäpä juuri siksi, että hän oli niin avomielinen, eikä salaperäinen. Hänessä ei ollut nimeksikään salaperäisyyttä. Sydämeltään oli hän heikko, luottava ja ujo; tahdonvoimaa hänellä ei ollut nimeksikään. Tehdä hänelle vääryyttä tai pettää häntä olisi ollut sekä synti että sääli, samoin kuin on synti pettää ja sortaa lasta. Ikäisekseen oli hän liian naivi eikä melkein ollenkaan ymmärtänyt todellista elämää, vaikkapa hän, luultavasti, ei neljänkymmenen vanhanakaan olisi oppinut elämää tuntemaan. Tämmöiset ihmiset ovat ikäänkuin koko elinajakseen tuomitut olemaan ala-ikäisinä. Luulen, ettei voinut löytyä ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut olla rakastamatta häntä lapsen lailla, hän olisi hyväilyillään saavuttanut suosionne. Natasha sanoi oikein: hän olisi voinut tehdä jonkun huonon työnkin, jos vain joku voimakas syrjävaikutin olisi hänet siihen vetänyt, mutta tullessaan tuntemaan tuollaisen työnsä seuraukset, olisi hän, luullakseni, katumuksen tuskissa voinut kuolla. Vaistomaisesti Natasha tunsi, että hän tulee olemaan Aleshan käskijänä, valtijaana, jopa että Alesha tulee hänen uhrikseen. Natasha jo edeltäkättä tunsi nautintoa saada rakastaa mielettömästi sekä tuskallisesti kiusata sitä, jota rakastaa, juuri siksi, että rakastaa, ja ehkäpä juuri siksi kiiruhtikin ensiksi uhraamaan itsensä hänelle. Mutta loistipa rakkaus Aleshankin silmistä, ja riemastuksella katsoi hän Natashaan. Natasha loi minuun juhlallisen katseen. Nyt oli hän unohtanut kaikki — vanhempansa, jäähyväiset sekä epäilyksensä… Hän oli onnellinen.
— Vanja, huudahti hän, — minä olen syyllinen hänen edessään, enkä ansaitse saada häntä! Minä luulin, ettet sinä enää tulekkaan, Alesha. Unohda minun huonot luuloni, Vanja. Minä sovitan sen! lisäsi hän, katsoen häneen äärettömällä rakkaudella.
Alesha hymyili, suuteli hänen kättänsä ja, päästämättä sitä kädestään, sanoi minulle:
— Älkää syyttäkö minuakaan. Jo kauvan aikaa halusin minä puristaa teitä kuni veljeä rintaani vasten; kuinka paljon Natasha onkaan teistä minulle puhunut! Mehän emme vielä ole teidän kanssanne kunnollisesti tutustuneetkaan, ja jotain on esteenä välillämme. Olkaamme ystäviä … antakaa meille anteeksi, lisäsi hän puoliääneen ja hiukan punastuen, mutta niin viehättävästi hymyillen, etten minä voinut olla sydämmellisesti vastaamatta hänen tervehdykseensä.
— Niin, niin, Alesha, ehätti Natasha sanomaan, — hän on meidän, hän on meidän veljemme, hän on jo antanut meille anteeksi, emmekä me hänettä tule onnellisiksi. Olenhan jo sinulle siitä puhunut… Ah, me olemme kovia lapsia, Alesha. Mutta me käymme elämään kolmen… Vanja! pitkitti hän vapisevin huulin — nyt sinä palaat kotiin,heidänluoksensa; sinulla on oikea kultainen sydän, ja vaikka he eivät annakaan minulle anteeksi, niin nähdessään, että sinäkin annoit anteeksi, he ehkä tulevat hiukan leppeämmiksi minulle. Kerro heille kaikki, kaikki,omillasydämmesi sanoilla; etsi semmoiset sanat… Puolusta minua, pelasta; kerro heille kaikki syyt, kaikki, kuten ne itse käsität. Tiedätkös, Vanja, etten minä ehkä olisi tehnyttätä, jos ei sinua tänään olisi ollut minun muassani! Sinä olet minun pelastukseni: minä heti luotin sinuun, että sinä osaat heille niin kertoa, jotta ainakin tämän ensi kauhun heiltä voit hiukan lieventää. Oi Jumalani, Jumalani!… Sano heille minun puolestani, että minä hyvin tiedän sen, ettei minulle nyt voi antaa anteeksi, sillä jos he antaisivatkin anteeksi, Jumalani ei anna; sano, että jos he kiroavatkin minut, niin minä kuitenkin tulen aina siunaamaan heitä ja rukoilemaan heidän puolestansa kaiken ikäni. Minun sydämmeni on kokonaan oleva heidän luonaan! Ah, miksikä emme voi kaikki olla onnellisia! Miksi, miksi!… Jumalani! Mitä minä nyt tein! huudahti hän äkkiä, ikäänkuin toinnuttuansa ja, vavisten kauhusta, peitti hän käsillään kasvonsa.
Alesha painoi ääneti hänet rintaansa vasten ja syleili. Kului jonkun aikaa äänettömyydessä.
— Ja te voitte vaatia tämmöistä uhria! sanoin minä, katsoen moittivasti Aleshaan.
— Älkää syyttäkö minua! sanoi hän taasen, — minä vakuutan teille, että nämät nykyiset onnettomuudet kaikki, vaikka ne ovatkin hyvin suuria, ovat vain lyhytaikaisia. Minä olen siitä aivan varma. Täytyy vain pysyä lujana, jotta voisi voittaa tämän hetken; samaa sanoi Natasha minullekin. Tiedättekö, että syynä tähän kaikkeen on tuo sukuylpeys, nuo kokonaan turhat riidat, ja jonkinlaiset käräjöimiset!… Mutta (sitäkin minä olen kauvan ajatellut, voin vakuuttaa teille) … sen kaiken täytyy loppua. Me kaikki liitymme yhteen ja silloin tulemme täydellisesti onnellisiksi, vieläpä vanhuksemmekin, meidät nähdessään, tekevät sovinnon. Kukapa voi sanoa, ehkäpä juuri meidän avioliittomme onkin oleva alkuna heidän sovintoonsa. Minä luulen, ettei muuten voikaan olla. Kuinka te luulette?
— Te sanotte: avioliittomme. Koskas te annatte vihkiä itsenne? kysäsin minä, katsahtaen Natashaan.
— Huomenna, eli ylihuomenna; ainakin ylihuomenna — varmaankin. Nähkääs, minä en itsekään vielä oikein tiedä ja, totta sanoen, en ole vielä mitään valmistuksia tehnyt. Minä luulin, että ehkäpä Natasha vielä tänään ei tulekkaan, sitä paitsi tahtoi isä välttämättömästi viedä minut tänään morsiamen luo (minullehan ehdotellaan morsianta; on kai Natasha teille siitä puhunut. Mutta minä en huoli siitä). No niin, minä en siis voinut oikein varmaan luottaa. Mutta kumminkin meidät vihitään ylihuomenna. Niin ainakin minusta tuntuu, sillä eihän se muuten sovi. Huomenna me matkustamme Pskovin tietä. Tässä lähellä maalla asuu eräs minun tovereistani, lyceisti, oikein hyvä ihminen; minä, kenties, esitän hänet teille. Siellä kylässä on pappikin, vaikka toisekseen, en varmaan tiedä, onko vai ei. Olisihan pitänyt edeltäpäin tiedustaa, mutta en ehtinyt… Ja toisekseen, oikeastaan ovat nuo kaikki pikku seikkoja. Kunhan vain pääasia on selvillä. Voinee kai jostain lähikylästä pyytää pappia; kuinka te luulette? — Kai siellä on lähellä kyliä! Sääli vain, etten minä saanut vielä riviäkään sinne kirjoittaneeksi, olisi pitänyt edeltäpäin ilmoittaa. Kenties ei ole ystäväni kotonakaan… Mutta — se on vähäpätöinen asia! Jos vaan on päättäväisyyttä, seuraa muu kaikki itsestänsä, eikö niin? Nyt huomiseen tai vaikkapa ylihuomiseen saakka asuu Natasha minun asunnossani. Minä vuokrasin eri asunnon, jossa me vihiltä palattuamme tulemme asumaan. Enhän minä enää mene asumaan isäni luo, — eikö niin? Tulettehan meillä käymään? Minä laitan huoneet oikein sievästi. Meillä tulevat käymään lyceistitoverini; minä panen toimeen illatsuja…
Hämilläni ja suruissani katsoin häneen. Natasha katseillaan pyyti minua, etten tuomitsisi Aleshaa ankaruudella, vaan olisin lempeämpi. Hän kuunteli Aleshan puhetta surullisesti hymyillen, sekä samalla ikäänkuin olisi ihaillut häntä, aivan niinkuin ihaillaan armasta, iloista lasta kuunnellessa sen ajatuksetonta, mutta siltä mieluista lavertelemista. Minä loin moittivan katseen Natashaan. Tunsin äärettömän tuskan painostavan itseäni.
— Entä isänne? kysäsin Aleshalta. — Uskotteko varmasti, että hän antaa teille anteeksi?
— Välttämättömästi; mitäpä hän muutakaan tekisi? Niin, no, tietysti hän kiroo minua alussa; olenpa siitä varma. Kyllä hän on semmoinen; ja minulle on hän niin ankara. Ehkäpä kirjoittaa vielä jollekin valituksen; sanalla sanoen, käyttää isällistä valtaansa… Mutta ei se ole sen vaarallisempaa. Hän rakastaa minua rajattomasti; on vihoissaan, mutta antaa sitten anteeksikin. Silloin tulevat kaikki sovintoon keskenään, ja jokainen meistä on onnellinen. Niin Natashankin isä.
— Mutta jos ei annakaan anteeksi? Oletteko sitä ajatelleet?
— Välttämättömästi antaa, mutta ehk'ei niin kohta. Ja mitäs sitten? Minä näytän hänelle, että minullakin on luonteen lujuutta. Hän aina minua toruu, ettei minulla ole luonteen lujuutta, että minä olen kevytmielinen. Nytpähän näkee, olenko kevytmielinen, vai en? Eihän perheelliseksi mieheksi tuleminen ole leikin tekoa; sittepä en enää olekaan mikään nulikka … se tahtoo sanoa, minä tarkoitan, että minä tulen semmoiseksi kuin muutkin … no, tuonlaiset perheelliset ihmiset. Tulen elämään omalla työlläni. Natasha sanoo, että se on paljoa parempi, kuin elää muiden kustannuksella, kuten me kaikki elämme. Jospa te vain tietäisitte, miten paljon hyviä asioita Natasha minulle puhuu! Itse minä en voisi koskaan semmoista keksiä, — en ole niin kasvanut, ei ole minua sillä tavalla kasvatettu. Tosin minä itsekin tiedän, että olen kevytmielinen enkä miltei mihinkään kelpaa; mutta, tiedättekös, toissapäivänä tuli päähäni mainio ajatus. Vaikka nyt ei ole semmoinen aika, kuitenkin minä kerron teille, sillä pitäähän Natashankin kuulla se, ja te annatte meille neuvoja. Nähkääs: minä aion kirjoittaa kertomuksia ja, niin kuin tekin, myydä niitä aikakauskirjoihin. Autattehan te minua, niinhän? Minä luotin teihin, ja koko viime yön sommittelin erästä romaania, niin vain, koetteeksi, ja tiedättekös: siitä voisi tulla oikein sievä kappale. Aiheen minä otin eräästä Scribe'n ilveilystä… No, minä kerron teille siitä sitten. Pääasia on, että siitä maksetaan … maksetaanhan teillekin!
Minä en voinut olla naurahtamatta.
— Tehän nauratte, sanoi hän hymyillen kanssani. — Ei, mutta kuulkaas, jatkoi hän käsittämättömällä avomielisyydellä, — älkää te välittäkö siitä, että minä näytän tällaiselta; mutta kyllä minulla on hyvin paljon huomiokykyä; saattepa sen nähdä. Miksikä en koettaisi? Ehkä siitä tuleekin jotain… Mutta toisekseen; ehkä te olette oikeassa: enhän minä tiedä mitään todellisesta elämästä; niinhän minulle Natashakin sanoo, ja samoinpa ne kaikki muutkin sanovat; mikä kirjailija minusta tulisi? Naurakaa vaan, mutta ohjatkaa minua; senhän teette Natashan vuoksi, ja häntä te rakastatte. Minä sanon teille totuuden: minä en ansaitse häntä; minä tunnen sen; se on kyllä minulle hyvin raskasta, enkä minä tiedä, minkä vuoksi hän minua niin paljon rakastaa? Ja minä, niin luulen, voisin antaa hänen edestänsä koko elämäni! Todellakin, tähän hetkeen asti minä en peljännyt mitään, mutta nyt pelkään: mitä me vaan olemmekaan aikoneet tehdä! Jumalani! Eiköhän sittenkin ihmiseltä juuri silloin, kun hän on kokonaan antaunut velvollisuudelleen, eikö juuri silloin tule puuttumaan kykyä ja voimaa velvollisuutensa täyttämiseen. Olkaa edes te meidän apunamme, hyvä ystävä! Nyt enää te vain yksin olette meidän ystävämme. Mitäpäs minä yksin ymmärtäisin! Antakaa anteeksi, että minä niin paljon pyydän apuanne; minä pidän teitä hyvin jalosydämmisenä ihmisenä ja minua äärettömästi parempana. Mutta minä tahdon tulla hyväksi, olkaa vakuutettu, ja tulen mahdolliseksi saamaan teidän kumpasenkin rakkautenne.
Nyt hän taas puristi kättäni ja hänen kauneissa silmissään loisteli hyvyyttä ja ihania tunteita. Niin luottavasti ojensi hän minulle kätensä, niin varmasti uskoi, että minä olen hänen ystävänsä.
— Natasha auttaa minua tulemaan paremmaksi, pitkitti hän. — Te vain älkää luulko jotain hyvin pahaa, älkää kovin paljon surko meidän tähtemme. Onhan minulla paljon toiveita, ja aineellisessa suhteessa tulemme me kaikin puolin turvatuiksi. Minä, esimerkiksi, jos romaanini ei onnistuisi (minä, totta sanoen, jo äskettäin ajattelin, että romaani-tuumani on tyhmyyttä, nyt siitä tässä kerroin sen tähden, että saisin kuulla teidän mielipiteenne), — jos romaani ei onnistu, voin minä hätätilassa antaa musiikkitunteja. Te kai ette tietäne, että minä olen oppinut musiikkia? En minä katso häpeäksi elää semmoisellakin työllä. Tässä asiassa olen minä kokonaan uusien aatteiden mies. Sitä paitsi on minulla paljon kalliita korukaluja, toilettiesineitä; miksikä niitä säästäisin? Minä myön ne ja, tietäkääs, me voimme niillä rahoilla elää pitkät ajat! Viimein, ihan viimeisimmässä tapauksessa minä ehkä antaun palvelemaan jossain virastossa. Tuleepa isäni siitä hyvilleenkin; hän yhä ajaa minua palvelukseen, mutta minä aina teen sairauden kieltoni syyksi. (Lienenpä, muuten, jo jonnekin virastoon kirjoitettukin virkamieheksi). Mutta nyt kun hän näkee, että avioliitto saattoi minulle hyvää, vakaannutti minut ja että minä todellakin aloin tehdä työtä, — tulee hän iloiseksi ja antaa minulle anteeksi.
— Mutta, Aleksei Petrovitsh, oletteko ajatelleet sitä, mikä juttu nyt syntyy isänne ja Natashan isän välillä? Kuinka luulette, mitä on tapahtuva tänä iltana hänen kotonaan?
Ja minä viittasin Natashaan, joka oli sanoistani mennyt kalman kalpeaksi.
Minä olin säälimätön.
— Niin, niin, te olette oikeassa, se on kauheata! vastasi Alesha, — minä olen jo ajatellut sitä ja henkisesti kärsin… Mutta mikäpäs auttaa? Te olette oikeassa: vaikka ehk'edes hänen vanhempansa antaisivat meille anteeksi! Ja kuinka paljon minä rakastan heitä kumpaakin, jospa te sen tietäisitte! Ovathan he olleet minulle aivan kuin oma isä ja äiti, ja tällä lailla minä heidät palkitsen! Oih, noita riitoja, noita käräjöimisiä! Ette usko, kuinka vastenmielisiä ne ovat meille! Ja minkä vuoksi he riitelevät! Me kaikki rakastamme toisiamme, ja kumminkin riitelemme! Sopisivat pois, niin olisi asia lopussa! Todellakin, niin minä heidän sijassaan tekisin… Sananne pelottavat minua. Natasha, se on hirveätä, mitä me sinun kanssasi olemme aikoneet tehdä! Niin minä olen sanonut aina… Sinä se niin välttämättömästä tahdot… Mutta kuulkaas, Ivan Petrovitsh, kenties tämä kaikki vielä kääntyykin hyväksi; mitä te luulette? Tekeväthän he lopultakin sovinnon keskenään! Me saatamme heidät sovintoon. Niin se on, välttämättömästi niin; he eivät voi vastustaa rakkauttamme… Jos he kiroavatkin meitä, rakastamme me heitä sittenkin; eiväthän he voi sitä vastustaa. Te ette voi uskoa, kuinka hyvä sydän minun isä-ukollani toisinaan on! Hänhän vain tavan vuoksi katsoo noin altakulmin, mutta kumminkin on hän monessa asiassa hyvin viisas. Jos te vain tietäisitte, kuinka lempeästi hän puheli tänään kanssani, varoitti minua! Ja minä kun juuri tänään teen vasten hänen tahtoaan; minä olen siitä hyvin pahoillani. Ja kaikki vain noiden kelvottomien ennakkoluulojen tähden! Tämähän on hulluutta! Ja aivan varmaa on, että, jos hän olisi Natashan seurassa puolikaan tuntia, tarkastaisi häntä kunnollisesti, niin ei hän ollenkaan estelisi meitä.
Tätä sanoessaan katsahti Alesha hellästi ja innokkaasti Natashaan.
— Tuhannen kertaa olen minä mielessäni kuvitellut, jatkoi hän lavertelemistaan, — kuinka isäni tulee rakastamaan Natashaa, kun oppii hänet tuntemaan, ja kuinka Natasha on heitä kaikkia hämmästyttävä. Eihän heistä ainoakaan ole milloinkaan nähnyt tällaista tyttöä! Isäni on saanut päähänsä, että Natasha on vain juonittelija. Minun velvollisuuteni on palauttaa Natashalle hänen kunniansa, ja minä teen sen! Ah, Natasha! Kaikkien täytyy sinua rakastaa, kaikkien, eikä ole oleva ainoatakaan ihmistä, joka sinua ei rakastaisi, lisäsi hän innossaan. — Vaikk'en minä ollenkaan ansaitse sinua, rakasta kuitenkin minua, ja minä … tunnethan sinä minut! Ja kuinka paljon sitten me onneamme varten tarvitsemmekaan! Ei, minä luotan, uskon, että tämän illan täytyy tuottaa meille kaikille onnea, rauhaa ja sopua! Ollos siunattu tämä ilta! Niinhän, Natasha! Mutta mikä sinun on? Jumalani, mikä sinun on?
Natasha oli vaalea kuni kuollut. Kaiken aikaa, kun Alesha laverteli, katsoi Natasha häneen tarkkaan: mutta hänen katseensa tuli yhä himmeämmäksi ja liikkumattomammaksi, kasvonsa yhä vaaleammiksi ja vaaleammiksi. Minusta näytti, ettei hän lopulta enää kuullutkaan, mutta oli jonkinlaisessa horrostilassa. Aleshan huudahdus oli ikäänkuin äkkiä hänet herättänyt. Hän tointui, tarkasteli ympäristöänsä ja äkkiä kiirehti minun luokseni. Hätäisesti, ikäänkuin kiirehtien ja Aleshalta salaten, veti hän taskustansa kirjeen ja antoi sen minulle. Kirje oli osotettu hänen vanhemmillensa ja jo eilen kirjoitettu. Sitä minulle antaessaan katsoi hän minuun hyvin tarkkaan, ikäänkuin kiintyen minuun katseillaan. Siinä katseessa oli epätoivoa; en koskaan voi unohtaa tuota kauheata katsetta. Pelko valtasi minut; huomasin, että hän nyt vasta täydelleen tunsi päätöksensä koko kauheuden. Hän koetti minulle jotain sanoa, alkoipa jo puhua, mutta silloin äkkiä meni tainnoksiin. Ennätin ottaa hänet kiinni. Alesha vaaleni säikähdyksestä; hän hieroi Natashan ohimoja, suuteli hänen käsiään, huuliaan. Parin minutin kuluttua Natasha tointui. Jonkun matkan päässä seisoivat ajurin vaunut, joilla Alesha oli tullut. Alesha viittasi kuskille. Vaunuihin noustessaan tarttui Natasha raivoisasti käteeni, ja kuuma kyynel poltti sormiani. Vaunut läksivät liikkeelle. Vielä kauvan aikaa seisoin siinä ja seurasin häntä silmilläni. Kaikki onneni meni sillä hetkellä murskaksi ja elämäni katkesi kahtia. Kirvelevällä sydämellä tunsin sen… Verkalleen astelin minä takaisin tuttua tietä vanhusten luo. En ymmärtänyt, mitä heille sanoisin, kuinka astuisin huoneeseensa. Ajatukseni olivat turtuneet, jalkani horjuivat…
Se oli onneni historia; niin päättyi lempeni tarina. Tahdon nyt jatkaa keskeytynyttä kertomustani.
Noin viisi päivää Smithin kuoleman jälkeen muutin minä hänen asuntoonsa asumaan. Kaiken päivää olin erittäin murheinen. Ilma oli ruma ja kylmä, satoi lumiräntää. Iltasilla vasta, lyhyeksi hetkiseksi vain, pilkisti aurinko, ja joku sen eksynyt säde kurkisti, varmaan uteliaisuudesta, minunkin kamariini. Aloin jo katua tänne muuttoani. Kamari kuitenkin oli iso, mutta hyvin matala, mustunut, ummehtunut ja, huolimatta muutamista siinä löytyvistä huonekaluista, niin vastenmielisen tyhjältä tuntuva. Silloin jo tuli mieleeni ajatus, että tässä huoneessa ehdottomasti tulen menettämään viimeisenkin terveyteni. Ja niin se kävikin.
Koko aamupäivän minä puuhailin paperieni kanssa, selaillen ja järjestellen niitä. Laukkua minulla niitä varten kun ei ollut, toin minä ne tyynynpäällyksessä; siinä ne murjaantuivat ja menivät sekasin. Sitten istuin kirjoittamaan. Siihen aikaan kirjoitin vielä suurta romaania, mutta asia ei ottanut ollenkaan sujuakseen; eivät olleet aatokseni niissä asioissa…
Heitin kynän kädestäni ja istuin ikkunan luo. Alkoi jo hämärtää, ja mieleni tuli yhäti surullisemmaksi. Monet raskaat ajatukset ahdistelivat minua. Aina tuntui minusta, että minä Pietarissa lopulta hukkaan joudun. Kevät läheni; kyllä varmaan tuntisin uudesti syntyneeni, ajattelin, jos pääsisin täältä Herran valoon, saisi vetää rintaansa raikkaiden metsien ja peltojen tuoksua, ja minä kun en ole niitä niin kaukaan aikaan nähnyt!… Muistan, että tuli mieleeni myöskin tämmöinen ajatus: kuinka hyvä olisikaan, jos jonkin taikakonstin tai ihmeen avulla voisi kokonaan unohtaa kaiken olleen, kaiken viime vuosina eletyn; unohtaa kaikki, virkistää aivoja ja taas alkaa uusilla voimilla. Silloin minä vielä uneksin siitä ja luotin uudistumiseen. — "Vaikka tästä joutuisi hulluinhuoneeseen, jos ei enää muualle", ajattelin jo lopulta, "jotta aivot kääntyisivät päässä ja saisivat uuden asennon, ja sitten taas tulisi terveeksi." Olihan sitä ollut elämänhalua ja uskoakin elämään! Mutta, muistan sen, silloin taas naurahdin. "Ja mitäpäs ottaisi toimeksi, kun on palannut hulluinhuoneesta? Taasenko romaanien kirjoittamisen?…"
Niin mietiskelin ja surkeilin, ja aika se vaan kului. Tuli yö. Tänä yönä olin luvannut mennä tapaamaan Natashaa; jo eilen lähetti hän mitä hartaimman kirjeellisen kutsun. Hypähdin ylös ja aloin valmistaa itseäni lähtöön. Muuten halusin mitä pikemmin päästä huoneesta vaikkapa minne, vaikka sateeseen, lumeen.
Sen mukaan, kuin ilta pimeni, tuntui kamarini tulevan ikäänkuin väljemmäksi, ikäänkuin se olisi yhä enemmän ja enemmän laajentunut. Minusta tuntui, että minä joka yö jokaisessa huoneen nurkassa tulen näkemään Smithin — hän istuu ja liikkumatta katsoo minuun aivan samalla tapaa, kuin hän katsoi Aham Ivanitshiin ravintolassa, ja hänen jalkojensa juuressa tulee olemaan Asorka. Ja juuri samassa sattui minulle tapaus, joka minua kovin kummastutti.
Mutta tahdonpa kertoa kaikki peittelemättä: tuliko se hermojen kiihoituksesta, taikka uusista tunnelmista uudessa asunnossa, vaiko synkkämielisyydestäni — minä vain vähittäin ja säännöllisesti, aina kun alkoi hämärtää, vaivuin siihen sielun tilaan, jota nyt sairauteni aikana öisin saan niin usein kokea, ja jolle minä annoin nimeksi:mystillinen kauhu. Se on raskain, vaikeimmin vaivaava pelko, pelkääminen jotain semmoista, jota en voi itse määritellä, jotain käsittämätöntä, ylenluonnollista asiain kulkua, mutta joka välttämättömästi ja ehkä juuri sillä hetkellä tulee tapahtumaan, juuri kuin järjen kaikkien päätelmien ivaksi, tulee luokseni ja asettuu eteeni kauheana, muodottomana, poistamattomana tosiasiana. Tuo pelko kasvaa tavallisesti yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ei välitä mistään järjen perusteista, niin että viimein ymmärrys, vaikka tämmöisinä hetkinä onkin ehkäpä kaikista selkein, kumminkaan ei jaksa vastustaa outoja tunteita. Ymmärrystä ei totella, se käy tarpeettomaksi, ja tuollainen kaksinaisuus vieläkin enemmän lisää arkaa odotuksen kaihoavaa ikävää. Luulen, että kuolleita pelkäävät tuntevat juuri tämmöistä kaihoa. Minun kaihoni tuskallisuutta vielä lisää se, etten tunne vaaran suuruutta.
Muistan, että minä seisoin selin oveen ja otin pöydältä hattuni, ja äkkiä, juuri samassa silmänräpäyksessä pisti mieleeni ajatus, että jos minä käännyn, niin välttämättömästi näen Smithin; ensin hän hiljalleen avaa oven, pysähtyy kynnykselle ja tarkastaa huonetta, sitten pää kallellaan hiljaan astuu huoneeseen, seisahtuu eteeni, katsoo minuun hämärillä silmillään ja äkkiä alkaa nauraa minulle vasten kasvoja tuota pitkää, löpisevää, hiljaista nauruaan, josta koko ruumiinsa alkaa heilua ja heiluu kauvan aikaa. Tuommoinen harhanäky ilmeni äkkiä selvään yksityiskohdissaan mielikuvituksessani, ja samalla yhtä pian kasvoi mielessäni epäämätön, täydellinen vakaumus siitä, että tuo välttämättömästi tapahtuu, että se jo on tapahtunut, minä vain en sitä näe siitä syystä, että seison selin oveen, ja että ehkä juuri tuossa tuokiossa, jo avautuu ovi. Loin pikaisen katseen taakseni, ja mitä näen? — ovi todellakin avautui hiljaa, kuulumattomasti, aivan samoin, kuin juuri itselleni olin kuvitellutkin. Minä huudahdin.
Pitkään aikaan ei tullut ovesta ketään, ikäänkuin ovi olisi itsestään avautunutkin; äkkiä ilmaantui kynnykselle hyvin kummallinen olento: jonkun silmät, sen mukaan kuin voin ne hämärässä erottaa, katsoivat minuun tarkkaan ja tuikeasti. Kylmä väristys kävi läpi koko ruumiini. Suurimmaksi kauhukseni minä viimein näin, että se oli lapsi, pikku tyttö, ja jos tuo olisi ollut vaikka Smith itse, niin ehkei sekään olisi säikäyttänyt minua niin kuin tämä tuntemattoman lapsen kummallinen, odottamaton ilmestyminen huoneeseeni tällä hetkellä ja moiseen aikaan.
Edellä jo sanoin, että hän avasi oven niin hiljaa ja verkalleen, aivan kuin olisi pelännyt tulla sisään. Viimeinkin ilmestyttyään, pysähtyi hän kynnykselle ja katsoi kauan kummastellen, niinkuin olisi kokonaan tyrmistynyt; sitten astui hän pari askelta ja pysähtyi eteeni, yhä vielä pysyen ääneti. Tarkastelin häntä lähemmin. Hän oli noin kahdentoista tai kolmentoista vuoden vanha tyttö, pieni, laiha, kalpea, aivan kuin olisi vastikään parantunut ankarasta taudista. Mutta sitä kirkkaammin säkenöivät hänen suuret, mustat silmänsä. Vasemmalla kädellään piteli hän rintansa päällä vanhaa, repaleista huivia, jolla hän peitteli illan kylmästä värisevää rintaansa. Hänen pukuansa voi sanan täydessä merkityksessä nimittää rääsyiksi; tuuhea, musta tukkansa oli kampaamatta ja takkuinen. Seisoimme siinä ja tarkastelimme toisiamme pari minuttia.
— Missä on vaari? kysäsi hän viimein käheällä, tuskin kuuluvalla äänellä, aivan kuin hänen rintansa tai kaulansa olisi ollut kipeä.
Tuon kysymyksen kuultuani katosi mystillinen kauhuni kokonaan. Minulta siis kysellään Smithiä; tämän salaperäisen ukon olennosta olen siis saamaisillani alkutietoja.
— Sinun vaarisiko? Hän on jo kuollut! sanoin äkkiä, kokonaan valmistumatta vastaamaan hänen kysymykseensä, ja samassa kaduin pikaista vastaustani. Hiukan aikaa seisoi hän entisellään, mutta sitten alkoi hän vavista niin kovin, kuin olisi hän saanut vaikeimman hermotaudin puistatuksen. Kiiruhdin tukemaan häntä, ettei hän pääsisi kaatumaan. Muutaman minutin kuluttua tointui hän, ja selvään huomasin, että hän teki melkein mahdottomia ponnistuksia, salatakseen minulta liikutustaan.
— Anna anteeksi, tyttöseni! Anna anteeksi, lapsueni! lausuin minä. — Minä niin äkkiä ilmaisin sinulle, ja kenties se ei olekkaan … pikku raukka!… Ketä sinä haet? Vanhustako, joka tässä asui?
— Niin, tuskin sai hän kuiskanneeksi yhä levottomasti katsoen minuun.
— Oliko hänen nimensä Smith? Niinkö?
— Ni-in!
— No, hän … niin, no, hän se onkin kuollut… Mutta älä sinä sitä sure, kyyhkyläiseni. Miksikä sinä et jo ennen tullut? Mistä nyt tulet?… Hänet haudattiin eilen; hän kuoli äkkiä… Oliko hän sinun iso-isäsi?
Tyttö ei vastannut minun tiheisiin ja sekaviin kysymyksiini. Hän kääntyi ääneti ja poistui hiljaa huoneesta. Olin niin hämmästynyt, etten enää häntä pidättänyt enkä kysellyt häneltä enempää. Hän pysähtyi vielä kynnyksellä ja, puolittain minuun kääntyneenä, kysäsi:
— Kuoliko Asorkakin?
— Niin, Asorkakin kuoli, vastasin, ja minusta tuntui kummalliselta hänen kysymyksensä: niinkuin hänkin olisi ollut varma siitä, että Asorkan pitää kuolla ukon kanssa samalla kertaa.
Kuultuaan vastaukseni, poistui tyttönen kuulumattomin askelin huoneestani, sulkien oven varovasti jälkeensä.
Kohta kiiruhdin hänen jälkeensä, ollen kovin pahoillani siitä, että päästin hänet menemään. Hän poistui niin hiljaa, etten minä ollenkaan kuullut, kun hän aukaisi toisen, rapuille vievän oven. "Rapuilta ei hän vielä ole ehtinyt pois laskeutua," ajattelin ja asetuin kuultelemaan. Mutta hiljaa oli kaikki, eikä kenenkään askeleita kuulunut. Kuului vain jossain alakerrassa oven käynti ja sitten oli taas kaikki hiljaa.
Aloin kiiruusti laskeutua alas. Minun asunnostani, viidennestä kerroksesta neljänteen, olivat kiertoportaat, neljännestä kerroksesta alkoivat suorat rappuset. Ne olivat likaiset ja aina pimeät, niinkuin tapaa olla semmoisissa suurissa rakennuksissa, jotka ovat jaetut pieniin asuntoihin. Nyt olikin rapuilla pilkkopimeä. Hapuroimalla päästyäni neljänteen kerrokseen pysähdyin, ja nyt oli kuin olisi joku äkkiä nykäissyt minua, että täällä porstuassa on joku piiloutunut minulta. Aloin hapuroimaan käsilläni; tyttö oli nurkassa, kasvot seinään päin, itkien hiljaa ja äänettömästi.
— Kuulepas, miksikä sinä pelkäät? sanoin hänelle. — Säikytin sinut niin kovasti; suo anteeksi. Vaarisi kuollessaan puhui sinusta; ne olivat hänen viimeiset sanansa… Minulle jäi hänen kirjojansa, ne kai ovat sinun. Mikä sinun nimesi on? Missä asut? Vaarisi sanoi, että kuudennella linjalla…
Enpä saanut puhettani lopettaneeksi. Tyttö huudahti niinkuin peloissaan siitä syystä, että minä tiedän hänen asuntonsa, hän tyrkkäsi minua luunlaihalla kädellään ja kiiruhti rapuista alas. Minä kiirehdin jälkeensä; vielä kuulin hänen askeleensa alhaalla. Äkkiä lakkasivat ne kuulumasta… Kun ehdin päästä kadulle, ei tyttöä enää näkynytkään. Juostuani aina Vosnesenskin kadulle saakka, huomasin kaiken etsimiseni turhaksi; tyttö oli kadonnut. "Varmaankin jonnekin piiloutui minulta jo silloin, kun laskeutui rapuilta," ajattelin itsekseni.
Tuskin olin astunut Vosnesenskin likaiselle, märälle käytävälle, kun samassa kohtasin erään ohikulkijan, joka astui kiireesti, kuni johonkin kiiruhtaen; hän astui pää kumarruksissa, nähtävästi oli hän syvissä mietteissä. Suurimmaksi kummakseni huomasin, että se oli Ichmenev-ukko. Tämäpä ilta vasta oli täynnä odottamattomuuksia. Olin kuullut, että vanhus oli ollut, joku kolmisen päivää sitten, hyvin sairaana, ja nyt äkkiarvaamatta kohtaan hänet mokomalla säällä ulkona. Sitä paitsi ei hän ennenkään lähtenyt ulos iltasilla, ja siitä saakka, kun Natasha poistui kotoa, oli ukko aina melkein yksinomaan kotona. Minut huomattuansa näytti hän tulevan erittäin iloiseksi, niinkuin tavallisesti tulee se, joka kohtaa semmoisen ystävänsä, jolle voi ilmaista ajatuksensa; hän tarttui käteeni, puristi sitä vahvasti ja, kysymättä ollenkaan minne olin matkalla, veti hän minua muassaan. Jostain syystä oli hän rauhaton, hätäilevä, kiihkoisa. "Missäpä hän lieneekään käynyt?" mietin itsekseni. Turha olisi ollut ruveta häneltä kyselemään, sillä viime aikoina oli hän hirveän epäluuloinen ja toisinaan aivan tavallisessa kysymyksessä tai huomautuksessa oli hän huomaavinaan loukkausta, solvaamista.
Tarkastelin häntä sivulta: kasvonsa ilmaisivat sairautta; hän oli viime aikoina kovasti laihtunut; partansa oli ollut viikon päivät ajamatta.
Kokonansa harmaantuneet hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä murjotun hatun alta, pitkinä tupsuina valuivat ne vanhan, kuluneen nutun kaulukselle. Jo usein ennen olin huomannut, että hän toisinaan ikäänkuin unohti ympäristönsä; hän, esimerkiksi, ei huomannut, ettei hän ollut yksin huoneessa, vaan puheli yksinään, viittaeli käsillään. Vaikeata oli nähdä häntä silloin.
— No, mitä, Vanja, mitä? alkoi hän puhelun. — Missä kävit?Veliseni, minäkin läksin ulos; on asiaa. Oletko terve?
— Oletteko te terve? kysäsin minä. — Ei kauvan vielä, kun olitte sairas ja nyt jo läksitte ulos.
Vanhus ei vastannut mitään, ikäänkuin ei olisi puhettani kuullutkaan.
— Onko Anna Andrejevna terveenä?
— Terve on, terve… Hiukkasen, toisekseen, hänkin sairastelee. Suree hän jotain … sinua muisteli, miksi et käy meillä. Lähdetkö sinä nyt meille, vai et? Minä, kenties, häiritsen sinua, pidätän sinua jostain asiasta? kysäsi hän äkkiä, katsahtaen minuun hiukan epäilevästi.
Epäilevä vanhus oli tullut niin herkäksi ja ärtyisäksi, että jos minä olisin nyt vastannut hänelle, etten ollut heille menossa, olisi hän varmaan kovin pahastunut ja kylmästi eronnut minusta. Kiiruhdin sen vuoksi vastaamaan myöntyvästi, että juuri olinkin menossa katsomaan Anna Andrejevnaa, vaikka tiesin myöhästyväni Natashan luo menemästä, tai ehkäpä en pääse sinne ollenkaan.
— No, sepä hyvä, sanoi ukko, vastauksestani kokonaan rauhoittuneena.— Sepä hyvä…
Äkkiä hän taas vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa, niinkuin olisi jotain aikonut sanoa, mutta jätti kumminkin sen sanomatta.
— Niin, se on hyvä! sanoi hän kotvan kuluttua konemaisesti, ikäänkuin havahtuen pitkällisestä mietiskelemisestä. — Hm!… Näes, Vanja, sinä olet aina ollut meille niin kuin oma poika: Jumala ei siunannut meitä Anna Andrejevnan kanssa … pojalla … mutta lähetti meille sinut; niin minä aina olen ajatellut. Samoin muorikin … niin! Ja sinä olet osottannutkin meille aina kunnioitusta, hellyyttä, kuni kiitollinen oma poika konsanaan. Jumala sinua sen vuoksi siunatkoon, hyvä Vanja, niinkuin me kumpikin vanhus sinua siunaamme ja rakastamme … niin!
Hänen äänensä alkoi vapista, hän vaikeni hetkiseksi.
— Niin … mutta, kuinka on laitasi? Oletko ollut sairas? Miksikä näin kauan olet ollut meillä käymättä?
Kerroin hänelle Smithin jutun alusta loppuun, pyytäen anteeksi, että tuo juttu oli estänyt minua heillä käymästä, ja sen lisäksi olin jo tulemaisillani sairaaksi, sekä että kaikkien noiden puuhien vuoksi en voinut päästä niin kauvas, Hirvisaarelle, jossa he nyt asuivat. Olinpa jo vähältä huomaamattani sanomaisillani, että olin kuitenkin tällä välillä saanut tilaisuuden käydä Natashan luona, mutta muistin kuitenkin olla siitä virkkamatta mitään.
Smithin juttu herätti vanhuksen huomiota. Hän tuli tarkkaavammaksi. Kuultuaan, että uusi asuntoni on kostea ja, kenties vielä huonompi entistä, mutta kuitenkin maksaa kuusi ruplaa kuukaudelta, hän oikein suuttui. Yleensä oli hän muuttunut erittäin kärtyisäksi ja äkkipikaiseksi. Anna Andrejevna yksin osasi olla hänelle tällaisina hetkinä mieliksi, eikä hänkään aina osannut ukkoa tyynnyttää.
— Hm!… kaikkeen tähän on syynä sinun kirjallisuutesi, Vanja! huudahti hän milt'ei vihoissansa. — Se sinut saattoi vinnille, saattaa se sinut vielä hautaankin! Puhuinhan minä sinulle silloin, ennustin tällaista!… Mutta vieläkös B. yhä kritiikkiä kirjoittaa?
— Johan hän on kuollut, keuhkotautiin kuoli. Minä, muistaakseni, olen siitä jo puhunut teille.
— Kuoli, hm!… kuoli! No, niinhän oli käyväkin. Mitä, jättikö hän mitään vaimolleen ja lapsilleen? Puhuithan sinä, että hänellä oli, muka, vaimo… Ja miksikähän tuollaiset ihmiset naivatkaan?
— Ei hän jättänyt mitään, vastasin ukolle.
— Kyllähän sen arvasin! huudahti hän semmoisella innolla, ikäänkuin asia olisi koskenut häntä hyvinkin likeisesti, ja niinkuin B. vainaja olisi ollut hänen oma veljensä. — Ei mitään! Sepäs, ei mitään! Mutta tiedätkös, Vanja, minäpä sen jo edeltä aavistin, että semmoinen on hänen loppunsa oleva, aavistin niin jo silloin, muistatko, kun sinä häntä minulle yhä kehuskelit. Helppo sanoa: ei jättänyt mitään! Hm!… mainetta saavutti. Olkoon, että hän ehkä saavuttikin kuolemattoman maineen, mutta eihän maine ole ravintoa. Minä, veliseni, silloin sinustakin oikein kaikki ennustin. Vai on B. kuollut? Ja eiköstä kuolisi vähemmästäkin! Mokoma, muka, hyvä elo … hyvä paikka, sanos muuta!
Ja samassa hän tahdottomalla käden liikkeellä osotti minulle sumuista katua, jota kosteassa ilmassa heikosti tuikkivat lyhtytulet valaisivat, osotti likaisia taloja, kosteudesta kiilteleviä käytäviä, juroja, vihasen näköisiä ja märkiä jalanastujoita, osotti kaikkea tätä kuvaa, jonka kattoi musta, kuni hiilellä maalattu pietarilainen taivas. Olimme joutuneet jo senaatintorille; edessämme tuonnempana häämöitti pimeässä muistopatsas, jonka alinta osaa kaasutulet valaisivat, ja muistopatsaan takana kohosi tumma, jättiläismäinen Isakinkirkko, hämärästi eroten taivaan synkästä pohjaväristä.
— Puhuithan sinä, Vanja, että hän oli hyvä ihminen, jalomielinen, miellyttävä, tuntehikas ja hyväsydämminen. No niin, semmoisia ovat kaikki sinun hyväsydämmiset, sympaatilliset ihmisesi! Osaavathan vain orpoja lisätä! Hm!… Luullakseni oli kuoleminenkin hänelle iloista! Oh, mokomaa. Olisi matkustanut täältä jonnekin, vaikkapa Siperiaan!… Mitä sinä tahdot, pikku tyttö? kysäsi hän äkkiä, huomattuaan käytävällä almua pyytävän lapsen.
Tämä oli pieni, laiha, noin seitsemän- tai kahdeksanvuotinen, likaisiin ryysyihin puettu tyttö; pikkusissa jaloissaan oli paljaaltaan rikkinäiset kengät. Hän koetti verhota vilusta värisevää ruumistansa jonkinlaisella päällysnuttupahasella, joka nyt jo oli jäänyt hänelle kovin pieneksi. Laihat, kalpeat ja sairaloiset kasvonsa oli hän kääntänyt meihin; arasti ja ääneti katsoi hän meihin ja ikäänkuin peläten saavansa kieltävän vastauksen, ojensi hän meitä kohden värisevän kätösensä. Tytön nähtyään alkoi vanhus kovasti vapista ja kääntyi niin äkkiä tytön puoleen, että tämä säikähti aika lailla. Tyttö vavahti ja astahti meistä poispäin.
— Mitä, mitä sinä tahdot, tyttö? kyseli vanhus. — Mitä? Pyydätkö almua? Niinkö? Tuossa, tuossa sinulle … ota, tuossa!
Ja kiirehtien sekä väristen alkoi hän etsiä taskustaan ja veti sieltä pari kolme hopearahaa. Mutta se näytti mielestään vähältä; hän otti kukkaronsa ja otettuaan sieltä paperiruplan — kaiken, mitä siellä oli — pisti hän rahan pikku kerjääjän kouraan.
— Kristus sinua suojelkoon, pikkuseni … minun pikku lapseni!Jumalan enkeli olkoon sinun kanssasi!
Hän teki vapisevalla kädellään muutamia kertoja ristinmerkin tyttöparan yli; mutta huomattuaan, että minäkin olen siinä sekä katson häneen, rypisti hän kulmiansa ja läksi kiireisin askelin astumaan etemmäksi.
— Minä kun, näes, Vanja, alkoi hän jotenkin pitkän ajan vaiti oltuaan, — en voi nähdä, kuinka nuo pienet, viattomat olennot kadulla vilusta värisevät … kirottujen äitien ja isien tähden. Mutta, toisekseen, kuka muu äiti lähettäisikään mokomaa pikkuista tällaiseen säähän, kuin vain kaikkein onnettomin!… Varmaankin on kotona nurkassa vielä muita orpoja, ja tämä on vanhin; äiti itse on sairas; ja … hm! Eivät ole ruhtinaanlapsia! Paljon, Vanja, on maailmassa … jotka eivät ole ruhtinaanlapsia! Hm!