Hän vaikeni hetkisen ikäänkuin olisi ollut jotain vaikeata sanottavanaan.
— Minä, näes, Vanja, lupasin Anna Andrejevnalle, alkoi hän taas puhua tavoitellen ja sekaantuen, — lupasin hänelle … se tahtoo sanoa, minä ja Anna Andrejevna suostuimme ottamaan jonkun orvon kasvatettavaksemme … niin, jonkun köyhän, se tahtoo sanoa, pienen, ottaakseemme sen kotiimme, ijäkseen; ymmärräthän? On muuten ikävä meillä vanhuksilla, hm … mutta katsos, Anna Andrejevna on jostain syystä alkanut panna sitä vastaan. Otappas sinä puhuaksesi siitä hänelle, noin, ymmärräthän, ei minun puolestani, mutta niinkuin itsestäsi … koetas taivuttaa häntä … ymmärräthän? Jo kauvan aikaa ajattelin sinua pyytää … että sinä kehottaisit häntä siihen; minun, näes, itseni ei oikein sovi … mutta — ei maksa vaivaa tyhjästä puhua! Miksikä minulle tyttöä? Eihän tuota tarvita; niin vaan, huvin vuoksi … jotta kuulisin jonkun lapsen ääntä … ja muuten, totta sanoen, muoria vartenhan minä tekisin; olisihan hänelle rattosampi, kuin vain yksistään minun seurassani. Mutta lorua tuo kaikki on! Tiedäppäs, Vanja, tällä tavoin emme me kohtakaan perille tule, otetaan ajuri; matka on vielä pitkä, ja Anna Andrejevna meitä ikävällä odottaa…
Kello oli puoli kahdeksan, kun jouduimme heille.
Vanhukset rakastivat suuresti toisiansa. Sekä rakkaus, kuin myöskin pitkällinen tottumus kiinnitti heidät eroittamattomasti toisiinsa. Mutta siitä huolimatta oli Nikolai Sergeitsh ei vain nyt, mutta ennenkin, kaikkein onnellisimpinakin aikoina ollut jotenkin harvapuheinen oman Anna Andrejevnansa kanssa, näyttipä toisinaan tylyltäkin, erittäinkin syrjäisten ihmisten aikana. Muutamissa hellissä, hienotunteisissa luonteissa on toisinaan jotain taipumatonta, jotain puhdastunteista halua olla ilmaisematta rakkaimmallekaan olennolle hellyyttä, eikä vain muiden ihmisten aikana, mutta vieläpä kahden ollessakin; tällöin joskus vielä vähemmin; harvoin vain hellyys heidät saa valtoihinsa, mutta silloinpa se tuleekin ilmi sitä kuumemmin, sitä intoisammin, mitä pitemmältä sitä oli pidätetty. Melkein tämän tapainen oli Ichmenev Anna Andrejevnansa suhteen, tämmöinen nuoruudessaankin. Vaimoansa hän kunnioitti ja rakasti rajattomasti, huolimatta siitä, että tämä oli ainoastaan hyvä nainen, eikä muuta mitään osannut kuin vain rakastaa miestänsä; ukkoa kovin harmitti se, että hänen vaimonsa, avomielisyytensä vuoksi, osotti toisinaan liiaksikin nähtävällä tavalla hellyyttänsä hänelle. Mutta Natashan kadotettuaan tulivat he vieläkin hellemmiksi toisillensa; kipeästi he tunsivat jääneensä yksin maailmaan. Ja vaikka Nikolai Sergeitsh nytkin toisinaan oli hyvin juro, eivät he kuitenkaan voineet kahtakaan tuntia olla toisistaan erillään kipeästi kaipaamatta toisiansa. Näytti, niinkuin he sanattomasti olisivat sopineet keskenään olla virkkamatta Natashasta sanaakaan, niinkuin häntä ei maailmassa olisi ollutkaan. Anna Andrejevna ei miehensä aikana uskaltanut antaa pienintäkään viittausta tyttärestään, niin vaikeata kuin se hänelle olikin. Natashalle oli hän jo kauvan sitten sydämmessään anteeksi antanut. Meidän kesken oli jollain tapaa tullut tavaksi, että minä joka kerta heillä käydessäni toin Anna Andrejevnalle tietoja hänen rakkaasta, unohtumattomasta lapsestansa.
Mummo oikein tuli sairaaksi, jos hän pitempään aikaan ei saanut tietoja, ja kun minä toin tietoja, kysyi hän pienimpiäkin yksityiskohtia, tiedusteli oikein sairaloisella uteliaisuudella, "huojensi sydäntänsä" kertomuksellani ja oli pelosta kuolla, kun kerran Natasha tuli sairaaksi, olipa vähältä itse mennä sairasta katsomaan. Mutta se olikin jo suurimmassa hätätilassa. Alussa ei hän minullekaan tahtonut ilmaista haluansa kohdata tytärtänsä, ja melkeinpä aina puhelumme loputtua, kun hän oli minulta jo kaikki kysellyt, piti hän ikäänkuin välttämättömyytenä koveta minun kuulteni ja poikkeuksetta vakuuttaa, että vaikka hän kyseleekin tyttärestänsä, on Natasha kuitenkin niin suuren rikoksen tehnyt, ettei sitä voi anteeksi antaa. — Mutta tuo kaikki oli teeskenneltyä. Oli hetkiä, jolloin hän ikävöi tytärtänsä mitä kovimmin, itki, antoi minun kuulteni Natashalle mitä hellimpiä nimityksiä, katkerasti valitti isän ankaruutta. Nikolai Sergeitshin kuullen alkoi hän silloin tällöin tehdä viittauksia, vaikka kylläkin mitä suurimmalla varovaisuudella, ihmisen ylpeydestä, kovasydämmisyydestä, siitä, ettemme me osaa anteeksi antaa ja ettei Jumalakaan anna semmoisille anteeksi; sen enempää ei hän ukon aikana milloinkaan puhunut. Tällöin ukko aina tuli ankarammaksi ja jurommaksi, istui ääneti rypistynein kulmin, taikka toisinaan äkkiä alkoi puhua jostain aivan syrjäisestä seikasta, vieläpä lopulta poistui kamariinsa, jättäen meidät kahden ja siten antaen Anna Andrejevnalle tilaisuuden täydellisesti kyyneleillä ja valituksilla ilmaista minulle surunsa. Samoin hän myöskin poistui huoneeseensa aina silloin, kun minä tulin heille, ja kun vaan sain tervehtineeksi, antaaksensa minulle tilaisuuden kertoa Anna Andrejevnalle viimeisimmät uutiset Natashasta. Niin hän teki nytkin.
— Olen kastunut, sanoi hän vaimolleen heti, kun vain oli sisään astunut, — lähdenpä kamariin, mutta sinä, Vanja, istu täällä. Sinullehan tapahtui asuntosi suhteen kummallinen juttu; kerroppa se mummolle. Minä tulen kohta…
Ja hän kiireesti poistui, välttäen katsoakaan meihin, ikäänkuin häveten sitä, että itse antaa meille tilaisuuden puhella toisillemme. Tällöin aina, varsinkin palattuansa luoksemme, oli hän ankara, jopa ärtyisäkin sekä minulle, että Anna Andrejevnalle, usein hyvin juonikaskin, aivan kuin olisi ollut itselleen vihainen ja harmitellut pehmeyttään ja myötenantavaisuuttaan.
— Siinä sen nyt näet, mimmoinen hän on, sanoi mummo, joka nyt jo oli jättänyt teeskentelemisensä ja kaksimieliset mietteensä, — aina hän on minua kohtaan tuollainen, vaikka tietääkin, että me hyvin ymmärrämme kaikki hänen viekastelemisensa. Ja minkä vuoksi hänen pitäisikään minulle teeskennellä! Olenko minä hänelle vieras, vai? Samoinpa tyttärensäkin suhteen. Kyllä voisi antaa anteeksi, vieläpä, kenties, tahtookin anteeksi antaa, Herra hänet tiesi. Yökaudet itkee, itse sen kuulin! Muiden nähden vain on olevinaan ankara. Ylpeys on hänet piirittänyt… Isäseni, Ivan Petrovitsh, kerro pikemmin, missä hän kävi?
— Nikolai Sergeitsh? En tiedä; sitä juuri aioin teiltä kysyä.
— Minäpä tyrmistyin kokonaan, kun hän äsken läksi. Hän on sairas, ja tämmöisellä ilmalla, yötä vasten, no, ajattelin, varmaankin jollekin tärkeällä asialle; mutta mikäpä enää olisi tärkeämpi asiaa, jonka tekin tiedätte? Itsekseni sitä mietiskelen, mutta kysäistä en uskalla. Enhän minä nykyään uskalla häneltä enää mitään kysellä. Herra Jumala, mitenkä olinkaan peloissani sekä hänen, että tyttäremme puolesta. Entäpä, ajattelin, menikin hänen luoksensa; jokohan antaisi anteeksi? Hän, näes, on kuullut kaikki, mitä viime aikana on Natashalle tapahtunut; minä varmaan arvelen, että hän on kuullut, mutta mistä hän tiedot saa — sitä en ymmärrä. Kovin oli eilen ikävissään, samoin tänäänkin. Mutta miksikä te ette virka mitään! Kertokaa, isäseni, mitä siellä nyt on tapahtunut? Odotin teitä kuin Herran enkeliä, silmäni venyivät teitä odotellessani. — Mitä, hylkääkö se ilkimys Natashan?
Kohta kerroin Anna Andrejevnalle kaikki, mitä vain suinkin tiesin. Häneltä minä en koskaan mitään salannut. Kerroin hänelle, että näyttää siltä, kuin Natashan ja Aleshan väli todellakin rikkaantuisi ja että nyt on asia vakavampi, kuin heidän entiset erimielisyytensä purkaukset. Kerroin, että Natasha lähetti minulle eilen kirjeen, pyytäen minua tänään kello yhdeksän luoksensa, jonka vuoksi minä en nyt aikonutkaan heille tulla, mutta Nikolai Sergeitsh minut kuitenkin toi. Kerroin ja selitin tarkalleen, että asema yleensä on nykyään hyvin kriitillinen, että Aleshan isä, joka pari viikkoa sitten palasi kotiin, ei tahdo kuullakaan mistään semmoisesta, ja on ottanut koviin kouriin Aleshan; mutta tärkeintä asiassa on se, että Alesha itsekään, nähtävästi, ei ole tarjottua morsianta vastaan, jopa, kuulumisien mukaan, on rakastunutkin siihen. Vielä lisäsin, että nähtävästi on Natasha minulle lähettämänsä kirjeen kirjoittanut kovassa mielenliikutuksessa ollessaan; hän kirjoittaa, että tänä iltana tulee kaikki ratkaistuksi, mutta mikä? — sitä ei voi tietää; outoa myöskin on se, että hän eilen kirjoitti ja pyytää tulemaan tänä iltana, vieläpä määräsi tunninkin — kello yhdeksän. Ja siksipä minun välttämättömästi täytyy lähteä, ja mitä pikemmin lähteäkin.
— Mene, mene, isäseni, välttämättömästi mene, kiiruhti mummo, — kun vain tulee ukko juot teetä… Ah, kun eivät tuo teekeittiötä! Matrena! Miks'et tuo teekeittiötä! Rosvo mokoma, etkä tyttö!… No, juot siis teetä, etsi joku syy lähtemiseesi, ja mene. Mutta huomenna välttämättömästi tule ja kerro minulle kaikki; tulekin jo varhaimmin. Jumalani! Oliskohan jotain pahaa tapahtunut! Mitä enää, ajatteles, voi olla nykyistä pahempaa! Kyllä se Nikolai Sergeitsh tietää jo kaikki, sydämmeni sanoo minulle, että hän tietää. Minäpä saan Matrenan kautta paljon tietää, hän saa Agashalta, ja Agasha on kummityttö Marja Vasiljevnalle, joka asuu ruhtinaan talossa … no, ja tiedäthän sinä itsekin sen. Kovin vihainen oli tänään mieheni. Minä koetan tuota ja tätä, mutta hänpä vähältä oli kiljaista minulle kiukussaan, mutta sitten tuli ikäänkuin hänelle sääli, sanoo: rahaa on vähän. Ikäänkuin hän rahan tähden vihoitsisi. No, niin, tiedäthän sinä meidän suhteemme. Puolisen jälkeen meni nukkumaan. Minä katsoin hänen huoneeseensa raosta (on, näes, ovessa semmoinen rako; hän ei tiedä sitä olevankaan), ja hänpä, kyyhkyläiseni, pyhäin kuvan edessä polvillaan rukoilee Jumalaa. Kun sen näin, lyykähtivät polveni. Ei hän huolinut teetä, eikä nukkunut, otti hattunsa ja läksi ulos. Kello kävi viidettä, kun läksi. Minä en uskaltanut kysäistäkään — olisi taas ärjynyt minulle. Usein on hän viime aikoina ärjynyt äkäpäissään, enimmäkseen Matrenalle, toisinaan minullekin; ja kun hän alkaa noin äkäillä, puutuvat heti jalkani ja sydämmeni on halkeamaisillaan. Suottahan se niin tekee, tiedänhän sen hyvin, että suotta vain, mutta sittenkin pelottaa. Hänen lähdettyänsä rukoilin Jumalaa kokonaisen tunnin, jotta Hän toisi hänelle hyvän ajatuksen mieleen. — Missäs on se Natashan kirje, näytäppäs!
Minä annoin sen. Minä tiesin, että Anna Andrejevnan rakkain, ainainen ajatus oli se, että Alesha, jota hän nimitti milloin rosvoksi, milloin tunnottomaksi, tyhmäksi poikanulikaksi, lopulta kuitenkin ottaa Natashan vaimokseen ja että hänen isänsä, ruhtinas Pjotr Aleksandrovitsh siihen suostuu. Saipa mummo semmoista minulle sanoneeksikin, vaikka toisella kertaa taas katuikin ja otti sanansa takaisin. Mutta Nikolai Sergeitshille ei hän olisi mistään hinnasta näitä toiveitansa uskaltanut ilmaista, vaikka tiesikin ukon semmoista hänestä aavistavan, vieläpä tämä siitä häntä kautta rantain silloin tällöin läksyttikin. Minä luulen, että ukko olisi lopullisesti kironnut Natashan ja reväissyt hänet ijäksi sydämmestään, jos olisi saanut tietää tuon avioliiton mahdollisuudenkaan.
Niin me silloin luulimme. Hän odotti tytärtänsä täydellä sydämmen halulla, mutta odotti häntä yksin, katuvaisena, semmoisena, joka olisi nyhtänyt sydämmestään irti muistonkin Aleshastaan. Se oli anteeksisaannin ainoa ehto, vaikka kylläkin sanoilla ilmaisematon, mutta kumminkin, ukon luonteeseen nähden, hyvin ymmärrettävä ja epäämätön.
— Tahdoton hän on, tahdoton nulikka, tahdoton ja kovasydämminen, niin minä olen aina sanonut, alkoi taas Anna Andrejevna. — Ei ole osattu häntä kasvattaa, tulihan hänestä vain tuollainen tuulihattu; jättää Natashan mokomankin rakkaudesta, Herrani ja Jumalani! Kuinka käykään Natasha raukalle? Ja mitä hyvää tuokin uudessa morsiamessaan löysi, sitä minä ihmettelen!
— Minä kuulin, Anna Andrejevna, sanoin minä — että tuo uusi morsian on lumoava neito, ja samaa sanoi hänestä Natashakin…
— Ja sinä älä usko! keskeytti mummo. — Onpas, muka, lumoava? Teikäläisistä hulivileistä ovat kaikki lumoavia, kellä vain hame liehuu. Jos Natasha häntä kiittääkin, niin tekee hän sen vain hyväsydämmisyytensä vuoksi. Ei hän osaa pidättää tuota häälyväistä Aleshaa; kaikki hänelle anteeksi antaa, mutta itse kärsii. Kuinka monesti tuo onkaan Natashan jättänyt! Armottomat viholliset mokomat! Minuapa, Ivan Petrovitsh, asia kauhistuttaa. Ylpeys on jokaisen vallannut. Lauhtuisi edes mieheni, antaisi hänelle anteeksi, pikku kyyhkyläiseni, ja toisi hänet tänne. Syleilisin häntä, ihailisin häntä! Onko hän laihtunut?
— Niin on, Anna Andrejevna.
— Voi kyyhkyläistäni. Minullepa, Ivan Petrovitsh, tapahtui vahinko!Koko yön ja kaiken tämän päivää itkin … no niin! kerronpa sitten!
Jo useasti tahdoin sanoa miehelleni, että hän leppyisi lapsellemme — suoraan en uskalla, mutta noin sukkelalla tavalla, kautta rantain puhelen. Itsellänipä sydäntäni kouristaa — jos ei suuttuisi enemmän ja kiroaisi kaikkinensa! En ole kuullut hänen vielä kiroavan … siispä toivon, ettei kiroaisi. Kuinkas käy, jos kiroaa? Jos isä kiroaa, Jumalakin rankaisee. Siten elän, joka päivä pelosta vapisen. Ja sinäkin, Ivan Petrovitsh, häpeäisit toki; meidän kodissahan melkein kasvoit ja vanhempien hyväilyjä meiltä kumpaseltakin sait, ja nyt — lumoava, sanoo! Mitäs sinä? Oikeinko lumoava? Mutta heidänpä Maria Vasiljevna puhuu paremmin. (Minä, näes tein syntiä, kutsuin hänet tuonnoin kerran kahville, kun mieheni aamusella meni asioillensa.) Hänpä selitti minulle asian juurta jaksain. Ruhtinas, Aleshan isä, oli kreivittären kanssa moitittavissa suhteissa. Kreivitär on, sanotaan, jo kauvan moittinut häntä, miksi tämä ei ota häntä vaimokseen, mutta hänpä vain vetää verukkeita. Ei tuo kreivitär miehensä eläessäkään mikään kunnon vaimo ollut. Kun miehensä kuoli, matkusti hän ulkomaille, ja sielläpä italialaisia ja ranskalaisia hänen ympärillään liehui, kuului olleen paroonejakin. Siellä hän ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshinkin pauloihinsa kietoi. Mutta sillä ajalla hänen tytärpuolensa, hänen ensimmäisen miehensä maavuokraajan tytär, varttui varttumistansa. Kreivitär, äitipuoli, tuhlasi varansa loppuun, mutta Katerina Feodorovna sillä aikaa kasvoi, samoin ne kaksi miljoonaa, mitkä vuokraaja-isänsä säästöpankkiin oli hänelle pannut, myöskin kasvoivat. Nyt sanotaan hänellä olevan kolme miljoonaa. Ruhtinas ajattelikin: mitäs, jos olisi Alesha naittaa! (Ei ole Matti Myöhänen! Saalistaan ei jätä). Kreivi, tuo hovissa oleva, korkea-arvoinen, heidän sukulaisensa, muistathan hänet — hänkin suostui; kolme miljonaa ei ole leikin asia. Hyvä on, sanoo, puhukaa siitä kreivittärelle. Ruhtinas ilmaiseekin kreivittärelle tuumansa. Tuopa alkoi huitoa käsillään, jyristää jaloillaan — mokomakin, sanotaan tuittupääksi naiseksi! Puhutaan, ettei häntä täällä enää joka paikassa oteta vastaankaan, puhumattakaan sitten ulkomaista. Ei, sanoo, sinä, ruhtinas, ota minut vaimoksesi, mutta tytärpuoli ei koskaan tule Aleshalle. Mutta tytönpä, tuon tytärpuolen, sanotaan miltei jumaloivan äitipuoltansa; vähältä, ettei rukoile häntä ja kaikessa tottelee. Hiljainen kuuluu olevan, oikea enkelisielu! Ruhtinas nähtyään, miten on asiat, sanookin: "sinä, kreivitär, ole rauhassa. Oman omaisuutesi menetit ja velat sinulla nyt ovat semmoiset, joita et koskaan saa maksetuiksi. Mutta kun tytärpuolesi tulee Aleshalle, niin tulee heistä oiva pari: sinun viaton tyttösi ja minun Alesha hölmöni; me otamme heidät hoitoomme ja yhdessä sinun kanssasi holhoamme; silloin tulee sinullekin rahaa. Mutta mitä siitä tolkkua, jos sinä minulle tulisit?" Semmoinen viekas mies! Juupeli! Niin kesti puoli vuotta, kreivitär ei suostunut, mutta nyt, kerrotaan, kävi Varshavassa ja siellä suostuikin. Kas sillä tavoin minä asian kuulin. Sen kaiken Maria Vasiljevna minulle kertoi, ihan tarkalleen, uskottavalta ihmiseltä itse sen kuuli. Niin, nyt siis näet, missä on asia: rahassa, miljooneissa, eikä ollenkaan siinä että tyttö olisi lumoava!
Anna Andrejevnan kertomus kummastutti minua. Se oli tarkalleen yhtäpitävä sen kanssa, mitä itse joku aika sitten olin Aleshalta kuullut. Kertoessaan urhosteli Alesha, ettei hän milloinkaan nai rahan vuoksi. Mutta Katerina Feodorovna voitti ja viehätytti hänet. Aleshalta kuulin myöskin, että kenties hänen isänsä itse nai, vaikka nyt ei myönnäkkään sitä huhua todeksi, jottei vielä nyt ärsyttäisi kreivitärtä. Edellä jo sanoin, että Alesha hyvin rakasti isäänsä, ihaili ja kehui häntä ja luotti häneen kuni oraakkeliin.
— Eipähän tuo ole kreivillistä sukua hänkään, tuo sinun lumoava neitosi! pitkitti Anna Andrejevna ärtyneenä siitä, kun tulin kehuneeksi nuoren ruhtinaan tulevaa morsianta. — Olisihan Natasha paljonkin sopivampi Aleshalle. Tuohan on vain vuokraajan tytär, mutta Natasha on vanhaa aatelis-sukua, korkeasti jalosukuinen neiti. Ukkoni, näes, eilen (en muistanut sitä teille kertoakaan) aukaisi oman kirstusensa, sen raudoitetun, — tiedättehän? ja koko illan istui vastapäätä minua ja selaili vanhoja sukukirjojamme. Istuu siinä hyvin totisena. Minä neulon sukkaa, enkä katsokaan häneen, pelkään. Näkee siis hän, että minä olen vaiti, suuttuu ja itse kutsuu minua sekä kaiken iltaa selittelee minulle sukusuhteitamme. Niistäpä näkyykin, että meidän Ichmenevien suku oli jo Juhana Julman aikana aatelia, ja että minun, Schumilovien, suku oli jo kuuluisa Aleksei Michailovitshin aikana, ja näistä on meillä asiakirjat, ja on siitä mainittu Karamsinin historiassakin. Niin siis, isäseni, kuten huomata voi, emme me ole ollenkaan siitä piiristä muita huonompia. Kun tuota ukkoni alkoi selittää, älysin minä heti, mitä hänellä on mielessä. Varmaan häntäkin harmittaa, että Natashaa halveksitaan. Rikkaudellaan vain pääsivät meidän sivu. No, huolehtikoonpa vain tuo rosvo, Pjotr Aleksandrovitshia tarkoitan, huolehtikoon hän rikkaudesta — tunteepa hänet jo jokainen, mokoman ahnehtija-sielun. Kerrotaan, että hän olisi, muka, Varshavassa kirjoittautunut jesuiitaksi. Onko se totta?
— Tyhmää lorua se on, vastasin, tahtomattani tullen huomioni siihen kiinnittäneeksi, huhu kun vain yhä kierteli.
Tieto Nikolai Sergeitshin puuhista paperiensa kanssa oli outoa. Hän ei ollut ennen milloinkaan ylpeillyt sukuluettelostaan.
— Kaikki ovat kovasydämmisiä konnia! pitkitti Anna Andrejevna. —Mitäs hän, kyyhkyläiseni, sureeko, itkeekö hän? Ah, johan sinun onaika mennä hänen luoksensa; Matrena, Matrena! Rosvo, etkä tyttö; OnkoNatashaa solvattu? Puhuhan Vanja.
Mitäpä olisin hänelle vastannut? Mummo alkoi itkeä. Minä kysäsin, mikä vahinko hänelle oli tapahtunut, josta hän taannoin aikoi kertoa.
— Ah, isäseni, ei ollut kylläksi jo olevista onnettomuuksista, näyttää kuin ei olisi vielä koko katkeruuden kalkki tyhjennetty! Muistatko, kyyhkyläiseni, vai etkö muista, minulla oli kultakuorinen metaljonki, muistiksi oli tehty, ja siinä oli Natashan kuva lapsuusajaltansa; kahdeksanvuotias oli hän silloin, minun pikku enkelini. Olimme sen matkustavalla taiteilijalla silloin teettäneet, mutta sinä, nähtävästi, olet sen unohtanut! Taiteilija oli oivallinen, kuvasi hänet lemmen jumalattareksi: tukka, hänellä oli silloin tuollainen vaalea, suortuvissa; sen lisäksi esitti hän hänet harsopaidassa, niin että hipiä sen läpi kuultaa, ja niin suloinen on hän siinä, että ihailet häntä ihailemasta päästyäsikin. Pyysin silloin taitelijaa maalaamaan hänelle pikkuset siivetkin, mutta taiteilija ei siihen suostunut. Niin siis, isäseni, minä kohta noiden kauhun päiviemme jälkeen otin tuon metaljongin lippaasta ja ripustin sen nauhaan kaulaani ja siinä sitä ristin vieressä kannoin, vaikka itse pelkäsin, että mieheni sen näkisi. Miehenihän käski silloin kaikki Natashan kapineet heittää talosta pois, tahi polttaa, ettei mikään hänestä meille muistuttaisi. Minäpä tahdoin vaikkapa hänen kuvaansa katsella; usein itkin sitä katsellessani, — olihan siitäkin helpoitusta. Toisinaan taas, yksin jäätyäni, suutelin sitä kiihkeästi, oli kuin olisin häntä itseään suudellut: nimittelin sitä kaikenmoisilla lempinimillä, ja joka kerta yöksi aina ristinmerkillä siunasin. Puhelin sille kuuluvasti, kun olin yksinäni, kysyin jotain ja kuvittelin, että hän vastaa minulle, ja sitte taas kysyin. Oh, Vanja kyyhkyläiseni, raskasta on kertoakin! No, minä olen iloissani, ettei mieheni edes tästä metaljongista mitään tiedä, eikä ole huomannut. Mutta kun eilen aamulla tavotin kaulastani, ei metaljonkia ollutkaan, tyhjä nauha oli vain riippumassa; nauha varmaankin kului poikki ja metaljonki putosi. Säikähdin hirmuisesti. Aloin hakea; etsin, etsin, — ei löydy. Hävisi ja hävinneenä pysyi. Ja minnekäs olisi kadonnut? Varmaankin vuoteeseen putosi, ajattelin; pengoin sen ylös alaisin, — ei löydy! Jos nauha olisi katkennut ja se olisi jonnekin huoneeseen pudonnut, niin, varmaankin, joku sen löysi; mutta muut sitä eivät voineet löytää, kuin mieheni tai Matrena. Matrenaa ei sovi epäilläkään, hän on kaikesta sielustaan minulle uskollinen… (Matrena, joko sinä kohta tuot teekeittiön?) No, ajattelin, jos mieheni sen löytää, kuinka silloin käy? Istun nyt niin itsekseni, suren ja itken itkemistäni, en voi kyyneleitäni pidättää. Mutta Nikolai Sergeitsh muuttuu minulle yhä lempeämmäksi; minuun katsoessaan on hän murheinen, niinkuin hänkin tietäisi, minkä vuoksi minä itken, säälii minua. Siinäpä itsekseni ajattelenkin: mistä hän tietäisi asian? Jospa hän todellakin löysi metaljongin ja heitti sen ikkunasta ulos. Voihan hän vihoissaan tehdä niinkin; viskasi sen ikkunasta, ja itse nyt on pahoillaan, että sai viskanneeksi. Jo minä kävin Matrenan kanssa ikkunan altakin etsimässä, — en vain mitään löytänyt. Hävisi kuin veteen. Koko yön itkin sitä. Ensi kertaa jäi hän yöksi siunaamattani. Oh, se on huono enne, paha enne, Ivan Petrovitsh, hyvää se ei ennusta. Toista päivää itkin lakkaamatta. Teitä odotin, kyyhkyläistäni, kuni Jumalan enkeliä, vaikkapa teille huoleni haastaakseni…
Ja taas alkoi mummo katkerasti itkeä.
— Ah, todellakin, unohdinpa teille kertoa! sanoi hän äkkiä ilostuen, että muisti asian, — kertoiko mieheni teille jotain orvosta?
— Kertoi, Anna Andrejevna, kyllä hän puhui minulle, että, te olette yhdessä suostuneet ottamaan jonkun köyhän orpotytön kasvatiksenne. Onko se totta?
— En ole ajatellutkaan, isäni, en ollenkaan! Enkä huolikaan ketään orpoa! Sehän vain aina muistuttaisi meille onnettomuuttamme, kovaa kohtaloamme. Paitsi Natashaa en huoli ketään. Yksi tytär oli, yksi olkoonkin. Mutta mitäpäs se merkinnee, kun mieheni päätti orpotytön ottaa? Mitä sinä luulet, Ivan Petrovitsh. Tahtooko hän sen minun lohdutuksekseni, kun näkee minun itkevän, vai tahtooko hän oman tyttärensä kokonaan mielestään karkoittaa ja kiintyä toiseen lapseen? Mitä hän tiellä sinulle minusta puhui? Miltä hän teistä näytti — oliko ankara, vihainen? Hst! Jo tulee! Myöhemmin, isäseni, kerrotte minulle, sitten!… Muistakin huomenna tulla…
Ukko astui sisään. Uteliaana ja ikäänkuin jotain häveten katsoi hän meihin, synkistyi ja meni pöydän luo.
— Missäs teekeittiö, kysäsi hän, — eikö sitä vieläkään voida pöydälle tuoda?
— Tuodaan, isäseni, tuodaan; kas niin, siinä se jo on, sanoi hätäisenä Anna Andrejevna.
Heti, kun Matrena oli nähnyt Nikolai Sergeitshin, heti hän ilmestyi teekeittiö muassaan, aivan kuin olisi odottanutkin isännän tuloa. Hän oli vanha, koeteltu ja uskollinen palvelija, mutta kaikista mailmassa löytyvistä palvelijoista omatapaisin äkäilijä, luonteeltaan järkähtämättömän itsepintainen. Nikolai Sergeitshiä hän pelkäsi ja hillitsi kielensä hänen läsnä ollessaan. Mutta sen sijaan otti hän täyden korvauksen siitä Anna Andrejevnalta, oli raaka joka askeleella ja osotti ilmeistä halua pitää emäntäänsä kurissa, vaikka samalla mitä vilpittömimmin rakastikin sekä emäntäänsä, kuin myöskin Natashaa. Tämän Matrenan minä opin jo Ichmenevkassa tuntemaan.
— Hm!… ei ole hauska olla märkänä, mutta tässäei tahdotaantaa minulle edes teetäkään, purpatti ukko puoliääneen.
Anna Andrejevna iski minulle silmää. Ukko ei voinut sietää tuollaisia salaperäisiä viittauksia, ja vaikka hän ei juuri nyt meihin katsonutkaan, niin saattoi kasvoistaan huomata hänen hyvin tietävän, että Anna Andrejevna minulle tuon salaisen merkin teki.
— Kävin asioilla, Vanja, sanoi hän samassa. — Huono juttu on käsissä. Puhuinko siitä sinulle? Minua syytetään kokonansa. Todistuksia, näes, ei ole; tarpeellisia papereita ei ole, tiedustukset ovat epäluotettavia… Hm!…
Hän tarkoitti omaa riita-asiaansa ruhtinaan kanssa; tuo asia oli yhä vielä ratkaisematta ja alkoi kääntyä Nikolai Sergeitshille mitä pahimmaksi. Minä pysyin vaiti, en tiennyt, mitä sanoisin. Hän katsahti minuun epäilevästi.
— Ja mitäs sitten! lausui hän äkkiä, niinkuin olisi ärtynyt meidän äänettömyydestämme, — mitä pikemmin, sen parempi. Konnaksi minua eivät voi saada, vaikka tuomitsevatkin minun maksamaan. Minulla on puhdas omatuntoni, he saavat päättää miten vain haluttaa. Onhan silloin kumminkin asia päättynyt, joskin tuottavat minulle aineellisen häviön… Jätän kaikki ja muutan Siperiaan.
— Herra varjelkoon, mihin aikoo! Miksikä niin kauas! ei AnnaAndrejevna voinut olla sanomatta.
— Minkäs lähellä täällä on? kysäsi ukko jyrkästi, ikäänkuin olisi ilostunut vastaansanomisesta.
— No, kumminkin … ihmisiä on lähellä … alkoi Anna Andrejevna ja katsahti minuun surullisena.
— Ketä ihmisiä! ärjäsi ukko, siirtäen katseensa minusta takaisin vaimoonsa. — Millaisia ihmisiä? Ryöväreitä, valehtelijoita, pettureitako? Semmoisia on kaikkialla paljon; älä ole milläsikään, niitä löydämme Siperiassakin. Ja jos sinä et halua lähteä kanssani, niin jää tänne, en minä väkisin pakota.
— Isäseni, Nikolai Sergeitsh! Kenenkä luo sinusta jäisin! hätääntyi Anna Andrejevna parka. — Eihän minulla, paitsi sinua, ole muuta ket…
Hän keskeytti sanansa, vaikeni ja loi minuun säikähtyneen katseen, ikäänkuin pyytäen puolustusta ja apua. Ukko oli ärtyisä, tarttui kiinni joka sanaan; ei sopinut häntä ensinkään vastustaa.
— Rauhoittukaa, Anna Andrejevna, sanoin minä, — ei Siperiassa olekaan niin huono olla, kuin meistä näyttää. Jos käy onnettomasti ja teidän täytyy myödä Ichmenevka, niin on Nikolai Sergeitshin tuuma oikein hyvä. Siperiassa voi saada hyvän yksityisen toimen, ja silloin…
— Kas niin, hyvä, että edes sinä, Ivan, puhut asiaa. Niin minä olen ajatellut. Jätän kaikki ja matkustan sinne.
— No, sitä minä en osannut odottaa! huudahti Anna Andrejevna ja löi käsiään yhteen. — Ja sinäkin, Vanja, puhut samaa! Sinulta Ivan Petrovitsh, minä en osannut sitä odottaa… Muistaakseni, ette te saaneet meiltä kokea milloinkaan muuta, kuin hyvää, ja nyt…
— Ha, ha, haa! Mitäs sinä odotit? Milläpäs me käymme elämään, ajatteleppas! Rahat ovat menneet, viimeinen kopekka on menossa! Etköhän vain käske menemään ruhtinas Pjotr Aleksandrovitshin luo pyytämään häneltä armoa?
Kuultuansa ruhtinasta mainittavan, alkoi mummo pelosta vavista.Kädessään oleva teelusikka alkoi helistä teelautasta vasten.
— Ei, todellakin, pitkitti Ichmenev, innostuttaen itseään vihaisella, itsepintaisella riemuitsemisella, — kuinka sinä luulet, Vanja, jos todellakin lähtisi! Miksikä lähteä Siperiaan? Parasta lie, että minä tässä puen itseni juhlapukuun, kampaan ja silitän tukkani; Anna Andrejevna valmistaa uuden rintamuksen (eihän semmoisen henkilön luo muuten sovi mennä!), kaiken lisäksi ottaa vielä sormikkaat, ja niin lähteä hänen jalosukuisuutensa luo: isäseni, teidän ylhäisyytenne, ruokkijani, isä-armaani! Anna anteeksi ja armahda, anna leipäpala, — vaimo, pienet lapset!… Niinhän, Anna Andrejevna? Sitäkö sinä haluat?
— Isäseni … minä en halua mitään! Niin vaan, ymmärtämättömyydessäni tulin sanoneeksi; suo anteeksi, jos pahoitin sinut, älä vain huuda, lausui mummo, pelosta yhä kovemmin vavisten.
Olen varma, että tällä hetkellä hänen sielunsa kestää mitä katkerinta tuskaa, nähdessään vaimoparkansa kyyneleet ja pelon; olen varma, että häneen koski paljon kovemmin, kuin vaimoonsa, mutta hän ei voinut itseänsä hillitä. Siten käy toisinaan mitä parhaimmille, mutta heikkohermoisille ihmisille, jotka, huolimatta hyväsydämmisyydestään, viehättyvät löytämään itsellensä nautintoa omasta tuskastaan ja vihastaan, koettavat purkaa vihaansa, hinnasta mistä hyvänsä, toista kohtaan mitä loukkaavimmalla tavalla, vieläpä tekevät siten aivan syyttömälle ja pääasiallisesti aina likeisimmällensä. Naiset, esimerkiksi, tuntevat toisinaan halua tuntea itsensä onnettomiksi, sorretuiksi, vaikkei olisi pienintäkään syytä siihen. Löytyy paljon miehiä, jotka ovat tämmöisten naisten kaltaisia, eivätkä nuo miehet ole ensinkään heikkoja, tai heissä ei löytäisi mitään naismaista. Ichmenev tunsi halua riitelemiseen, vaikka hän tuosta halustaan itse enimmin kärsi.
Muistan, että samassa tuli mieleeni ajatus: eikös ukko sittenkin ole tehnyt tämän edellä jotain semmoista, jota Anna Andrejevna hänestä epäili! Entäpäs jos Herra taivuttikin hänen mielensä ja hän kävi Natashan luona, paluumatkalla katui päätöstänsä, taikka ei liene jokin asia onnistunut, lie mennyt joku aikomuksensa myttyyn, — niinkuin hyvin sopi odottaakin, — ja nyt hän palasi kotiin suuttuneena, masennuksissa, häveten äskeisiä toiveitansa ja tunteitansa, etsien, kehenkä voisi kohdistaa vihansa oman heikkoutensa tähden ja valiten vihansa esineeksi juuri ne, joita enimmän epäili samankaltaisista toiveista ja tunteista. Ehkäpä hän, tahtoen antaa anteeksi tyttärellensä, mielessään kuvitteli vaimoparkansa iloa ja riemua, ja, yrityksensä myttyyn mentyä,tietysti, tämä ennen kaikkea sai siitä kärsiä.
Mutta vaimoparkansa surkeus, hänen pelosta vapisemisensa, se liikutti ukkoa. Näytti, niinkuin hän olisi hävennyt vihastuneensa ja hetkisen ajaksi hän asettui. Olimme kaikki ääneti; minä koetin olla katsomatta häneen. Mutta tätä hyvää hetkeä ei kestänyt kauan. Käyköön kuinka tahansa, mutta hänen piti saada purkaa sydämmensä, vaatikoon se hinnakseen vaikka viimeisenkin perheonnen särkymisen, tuottakoon vaikka kirouksen.
— Näetkös, Vanja, sanoi hän äkkiä, — minua säälittää, minä en tahtoisi puhua, mutta tuli semmoinen aika, ja minun täytyy tuoda kaikki ilmi, ilmaista kaikki ilman mitään koukuttelemisia, niinkuin rehellisen ihmisen tuleekin tehdä … ymmärrätkö, Vanja? Olen iloinen, että sinä tulit, ja sen vuoksi tahdon sinun kuullesi sanoa kovasti, niin, ettätoisetkinsen kuulisivat, että koko tämä joutava asia, kaikki nuo kyyneleet, huokailemiset, onnettomuuden vaikeroimiset minua lopultakin jo ilettävät. Se, jonka minä ehkä kivulla ja verenvuodolla sydämmestäni irti repäsin, se ei enää koskaan pääse takaisin sydämmeeni palaamaan. Niin! Minä sen sanoin ja sanani pidän. Minä tarkoitan sitä asiaa, joka tapahtui puoli vuotta sitten, ymmärräthän, Vanja! — ja minä puhun siitä niin peittelemättä, niin suoraan juuri sen vuoksi, ettet sinä millään tavoin voisi erehtyä sanojeni merkityksestä, lisäsi hän, luoden minuun hehkuvan katseen ja nähtävästi koettaen välttää vaimonsa säikähtynyttä katsetta. — Sanon vielä kerran: se on hullutusta; minä en huoli!… Minua harmittaa enin se, että minua, ikäänkuin hupsua, ikäänkuin suurinta roistoa pitävät kaikki semmoisena, jolla välttämättömästi täytyy olla niin alhaiset, niin heikot tunteet … luulevat, että minä tulen surusta mielipuoleksi… Joutavia! Minä heitin pois luotani, minä unhotin entiset tunteet! Minulla ei ole muistoja entisyydestä … niin! niin! niin! ja niin!…
Hän hypähti seisoalleen ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että teekupit helisivät.
— Nikolai Sergeitsh! Ettekö te ollenkaan sääli Anna Andrejevnaa! Katsokaahan, mitä te hänelle teette, sanoin minä, voimatta enää pidättää itseäni, ollen melkein epätoivossa vaimoraukan tähden. Mutta minä vain kaasin öljyä tuleen.
— En sääli! huudahti hän vavisten ja vaaleten, — en sääli, sillä ei minuakaan säälitä. En sääli, kun minun omassa kodissani tehdään salaliittoja minun häväistyn pääni varalle kelvotonta elämää viettävän tyttären puolesta, joka ansaitsee kirouksen ja rangaistuksen!…
— Isäni! Nikolai Sergeitsh, älä kiroa!… Tee muuta mitä vain tahdot, älä vain kiroa tytärtäsi! huudahti Anna Andrejevna.
— Kiroan! huusi ukko entistään kahta kovemmin, — sillä minulta, sorretulta, häväistyltä, vaaditaan, että minä menisin tuon kirotun luo ja pyytäisin häneltä anteeksi! Niin, niin se on. Sillä minua piinataan lakkaamatta, päivin ja öin omassa kodissani kyyneleillä, huokailemisilla, tyhmillä viittauksilla! Tahdotaan saada minut heltymään… Katso, katso, Vanja, lisäsi hän, vetäen vapisevalla kädellään povitaskustansa papereita, — tässä ovat otteet meidän riita-asiastamme! Se kääntyy siksi, että minä olen varas, olen valehtelija, että minä ryöväsin hyväntekijäni!… Minulta on viety kunnia, minut on häväisty tuon kelvottoman takia! Tuossa, katso, katso!…
Ja hän alkoi heitellä takkinsa povitaskusta pöydälle monenlaisia papereita, yhden toisensa jälkeen, kärsimättömästi hakien niiden joukosta sitä, jota oli aikonut minulle näyttää; mutta etsimänsä paperi vain ei tahtonut löytyä. Malttamattomuudessaan tempasi hän taskustaan kaikki, mitä käteensä sattui, ja äkkiä — jokin raskas ja helähtävä putosi pöydälle… Anna Andrejevna huudahti. Siinä oli se kadonnut metaljonki.
Minä tuskin uskoin silmiäni. Veri kohosi ukon päähän ja punasi hänen poskensa; hän vavahti. Anna Andrejevna seisoi kädet yhteen liittyneinä ja katsoi rukoilevasti mieheensä. Vaimoparan kasvoilla säteili kirkas, iloinen toivo. Tuo puna miehensä kasvoilla, tuo ukon neuvottomuus meidän edessämme … niin, hän ei ollut erehtynyt, hän nyt käsitti, millä tavalla oli metaljonki häneltä kadonnut!
Hän ymmärsi, että miehensä oli löytänyt metaljongin, tuli tuosta löydöstä iloiseksi ja, ehkä riemusta vavisten, mustasukkaisena piilotti sen itsellensä kaikkien muiden silmiltä; että jossain yksinänsä, salaa kaikilta, hän äärettömällä rakkaudella katseli lempilapsensa armaita kasvoja, — katseli, eikä kyllästynyt taas uudestaan katsellakseen; että hän, kenties samoin kuin äitiparkakin, sulkeutui yksiksensä puhellakseen rakkaalle Natashallensa, miettiäkseen hänen vastauksiansa, ja vastatakseen itse Natashan oletettuihin kysymyksiin; mutta yölläpä, jäytävän ikävän ahdistaessa, tuskan pusertamain kyynelten rintaansa tukahduttaessa, hyväili ja suuteli rakasta kuvaa ja kirouksen sijaan rukoili anteeksiantoa ja siunausta sille, jota ei tahtonut nähdä ja jota muiden aikana oli kiroavinansa.
— Kyyhkyläiseni, sinä siis vielä rakastat häntä! huudahti Anna Andrejevna, voimatta enää pidättää itseänsä ankaran isän edessä, joka muutamia minuttia tämän edellä oli kironnut hänen Natashaansa.
Mutta kun ukko oli vain kuullut hänen huudahduksensa, niin samassa mieletön raivo välähti hänen silmissään. Hän tempasi metaljongin, iski sen voimakkaasti lattiaan ja alkoi raivosasti talloa sitä jalallansa.
— Ikuisesti, ikuisesti ole kirottu! kähisi hän hengästyneenä.
— Ikuisesti, ikuisesti!
— Jumalani! huudahti äiti, — hänetkö, hänetkö! Minun Natashaaniko! Hänen kasvojansa … polkee jaloillansa! Tyranni! Tunteeton, kovasydämminen ylpeilijä!
Kuultuansa vaimonsa vaikerruksen, mieletön vanhus pysähtyi kauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut. Äkkiä kaappasi hän lattialta metaljongin ja alkoi kiirehtiä pois huoneesta, mutta, astuttuansa pari askelta, lankesi polvillensa, tarttui käsillään edessään olevaan sohvaan ja voimattomana antoi päänsä vaipua alas.
Hän itki ääneensä kuni lapsi, kuni nainen. Tyrskähdykset ahdistivat hänen rintaansa, ikäänkuin olisivat tahtoneet reväistä sen kappaleiksi. Ankara vanhus muuttui äkkiä pientä lasta heikommaksi. Oi, nyt hän enää ei voinut kirota; hän ei enää hävennyt meitä kumpaakaan ja, rakkauden raivoisassa vallassa, hän taas meidän nähden suuteli lukemattomia kertoja sitä kuvaa, jota äsken oli jaloin polkenut. Näytti siltä, kuin kaikki hellyys, kaikki rakkaus tyttäreensä, jota oli niin kauvan pidätetty, olisi nyt kiiruhtanut tulemaan esille estämättömällä voimalla, ja voimakkaalla purkauksellansa siksi särkenyt koko hänen olentonsa.
— Anna anteeksi hänelle, anna anteeksi! huudahti Anna Andrejevna, kumartuen hänen puoleensa ja syleillen häntä. — Palauta hänet vanhempainsa kotiin, kyyhkyläiseni, niin itse Jumala viimeisellä tuomiolla lukee hyväksesi leppymisesi ja armeliaisuutesi!…
— Ei, ei! En koskaan! huudahti ukko kähisevällä, tukahtuneella äänellä.
— En koskaan! En koskaan!
Minä jouduin Natashan luo vasta myöhään, kello kymmenen illalla. Hän asui silloin Fontankan varrella, Semenovan sillan lähellä, kauppias Kolotushkinin suuressa, likaisessa talossa, sen neljännessä kerroksessa. Ensi aikana kodista poistuttuansa asui hän, samoin kuin Aleshakin, hyvässä asunnossa, joka, vaikka olikin pieni, silti oli mukava ja aistikas, Liteinin varrella, kolmannessa kerroksessa. Mutta pianpa nuoren ruhtinaan varat supistuivat. Musikin opettajaa hänestä ei tullut, mutta hän alkoi lainailla ja siten joutui hän suuriin velkoihin. Rahat käytti hän asunnon koristamiseen, lahjoihin Natashalle, joka ei hyväksynyt hänen tuhlailemistansa, torui häntä, useinpa itkikin. Sydämmeltänsä tunteellinen ja palvelevainen Alesha usein viikkokauden mielissänsä tuumiskeli, mitenkä voisi Natashalle jotain lahjoittaa ja mitenkä hän ottaa lahjan vastaan, joka piti tämmöisiä hetkiä juhlapäivinänsä, joka jo edeltäkäsin riemastuneesti kertoi minulle odotuksistansa ja haaveistansa, tuli alakuloiseksi Natashan torumisista ja kyyneleistä. Minua usein säälitti silloin nähdä häntä; myöhemmin oli noiden lahjojen tähden heidän välillänsä soimauksia, harmia ja riitaakin. Sitä paitsi tuhlasi Alesha paljon rahoja salaa Natashasta; mieltyi toverien seuraan, oli Natashalle uskoton. Kävi kaikenmoisten Josefiinojen ja Miinojen luona; ja kumminkin Natashaa hän rakasti yhtä hellästi. Hän rakasti Natashaa, ja samalla kärsi siitä; usein tuli hän minun luokseni suruisena ja levottomana, puhui, ettei hän ansaitse Natashan pikkusormeakaan, että hän tuntee itsensä törkeäksi ja vihaiseksi, ei voi ymmärtää häntä eikä ansaitse hänen rakkauttansa.
Osaksi hän olikin oikeassa, sillä heidän välillänsä oli täydellinen eroavaisuus; Natashan suhteen hän tunsi itsensä lapseksi ja lapsena häntä Natasha pitikin. Kyynelsilmin tunnusti hän minulle tuttavuutensa Josefiinan kanssa samassa rukoillen, etten minä puhuisi siitä Natashalle, mutta kun hän peloissaan ja arastellen toisinaan läksi noiden tunnustusten jälkeen Natashan luo minun kanssani (välttämättömästi minun kanssani, vakuuttaen, ettei hän nyt rikoksensa jälkeen uskalla katsoa Natashaan, ja minä yksin vain voin häntä tukea) niin Natasha, heti kun oli häneen katsahtanut, arvasi asian. Natasha oli hyvin luulevainen, mutta, käsittämätöntä kyllä, aina antoi anteeksi Aleshalle tämän huikentelevaisuudet. Tavallisesti kävi näin: Alesha astuu minun muassani sisään, alkaa arasti puhella hänen kanssansa, arkailevalla hellyydellä katsoen hänen silmiinsä. Natasha heti huomaa, että siinä on syyllinen, mutta ei ole tietävinänsäkään, ei milloinkaan alota puhella siitä, ei utele mitään, päin vastoin heti osottaa hänelle vielä enemmän lempeyttä, enemmän hyväilyjä, on kahta ilosempi, — eikä se ollut häneltä mitään leikkiä tai mietittyä viekkautta. Ei, tälle ihanalle olennolle oli armahtaminen ja anteeksiantaminen jotain loppumatonta nautintoa; niinkuin hän olisi itse tuossa Aleshalle anteeksiantamisessa löytänyt jotain erityistä sievistynyttä suloutta. Tosi kyllä, että tällöin vielä asia koski vain Aleshan huikentelevaisuutta. Kun nyt Alesha näki Natashan lempeänä ja anteeksiantavana, ei hän voinut enää salata, mutta kohta tunnusti kaikki, tunnusti ilman mitään kyselemisiä, — keventääkseen sydäntänsä ja "ollaksensa entisekseen", sanoi hän. Saatuansa anteeksi, riemastui hän, vieläpä toisinaan itkikin ilosta ja mielihyvästä, suuteli ja syleili Natashaa. Sen jälkeen tuli hän kohta iloiseksi ja alkoi lapsellisella avomielisyydellä kertoa pienimmätkin yksityiskohdat lempiseikkailuistansa Josefiinan kera, nauroi, siunaili ja kehui Natashaa, ja ilta kului onnellisesti ja iloisesti.
Kun kaikki rahansa olivat lopussa, alkoi hän myydä koruesineitä. Natashan tahdosta vuokrattiin pieni, huokea asunto Fontankan varrella. Irtaimiston myyntiä jatkettiin; täytyipä Natashan myydä vaatteitansakin, hän alkoi jo etsiä työtä; kun Alesha sai tämän kuulla, ei hänen epätoivollaan ollut rajoja; hän soimasi itseänsä, huudahteli, että hän halveksii itseänsä, mutta ei kumminkaan koettanutkaan asiaa auttaa. Nyt oli jo lopussa viimeisetkin tulolähteet; ei enää ollut muuta turvaa kuin työ, mutta maksu siitä oli mitättömän pieni.
Alussa, kun he vielä asuivat yhdessä, riitaantui Alesha siitä isänsä kanssa. Ruhtinaan silloiset tuumat, naittaa Alesha kreivittären tytärpuolen Katarina Feodorovna Filimonovin kanssa, olivat vasta alussa, mutta hän piti vahvasti kiinni tuosta tuumastansa; hän vei Aleshan kanssansa tämän tulevan morsiamen luo, pyyteli poikaansa, että tämä koettaisi olla miellyttävä, kehoitti häntä kovuudella ja ystävällisillä neuvoilla, mutta asia meni myttyyn kreivittären syystä. Silloin alkoi isäkin olla välinpitämätön poikansa suhteesta Natashaan, heitti kaikki ajan tehtäväksi, ja, tuntien poikansa häälyväisyyden, luotti siihen, että tuo rakkaus pian sammuu. Että Alesha ottaisi Natashan vaimoksensa, siitä ei ruhtinas viime aikana paljon ensinkään huolehtinut. Mitä taas tuli rakastuneihin, niin lykkäsivät he asiansa ratkaisun siksi, kunnes tulisi sovinto isän kanssa sekä yleensä siksi, kunnes olo-suhteet muuttuisivat. Muuten saattoi huomata, ettei Natasha tahtonut tuota seikkaa ottaa puheeksi. Alesha, kahden kesken ollessamme, sanoi minulle, että hänen isänsä tuntui olevan niinkuin hiukan hyvilläänkin tästä asiasta: häntä ilahdutti tässä seikassa se, että tämäkin on omiansa masentamaan Ichmenevia. Muodon vuoksi vain oli hän edelleen tyytymätön poikansa käytökseen, ja vähensi häneltä jo ennestään antamansa pienen rahamäärän (siinä suhteessa oli hän ylenmäärin saita), uhkasipa kokonaan lakkauttaa rahojen antamisen. Mutta kohta ruhtinas matkusti Puolaan kreivittären jälestä, jolla siellä oli asioita, ja jonka kosiskelemista hän yhä innokkaasti pitkitti; Alesha oli kylläkin vielä liian nuori naitettavaksi, mutta morsian oli kovin rikas, ja mahdotonta oli päästää tämmöistä tilaisuutta ohi menemään. Lopultakin ruhtinas saavutti pyrintöjensä päämaalin. Saimme huhuna kuulla, että kosiminen on viimeinkin kääntynyt suotuisalle tolalle. Tähän aikaan, josta tässä kerron, oli ruhtinas juuri palannut Pietariin. Hän otti poikansa ystävällisesti vastaan, mutta tämän yhä jatkuva suhde Natashaan häntä vastenmielisesti hämmästytti. Häntä alkoi epäilyttää ja peloittaa. Ankarasti ja jyrkästi vaati hän noiden suhteiden lopettamista, mutta kohta keksi paljoa paremman keinon ja vei Aleshan kreivittären luo käymään. Tämän tytärpuoli oli hyvin kaunis, milt'ei kaunotar, vielä melkein lapsi, mutta, hänellä oli erinomainen sydän, avomielinen, puhdas sielu, hän oli iloinen, ymmärtäväinen, lempeä. Ruhtinas luuli, että puolen vuoden aika oli tehnyt tehtävänsä, ettei Natasha enää ollut Aleshalle uutuuden viehätystä, ja ettei Alesha nyt enää tule arvostelemaan tulevaa morsiantansa samalla mitalla, kuin puoli vuotta tätä ennen. Hän arvasi vain osiksi… Alesha todellakin tunsi viehätystä. Lisään tähän vielä, että isä äkkiä muuttui tavattoman lempeäksi poikaansa kohtaan, (vaikk'ei hän rahaa sittenkään tälle antanut). Alesha aavisti, että tuon lempeyden alla piilee taipumaton, muuttumaton päätös asiasta, ja siitä hän suri, vaikk'ei tosin surrutkaan niin, kuin jos hän ei olisi joka päivä nähnyt Katarina Feodorovnaa. Minä tiesin, ettei Alesha ollut enää viiteen päivään käynyt Natashan luona. Astuessani Ichmeneviltä Natashan luo, levottomana mietiskelin, mitä hän tahtoikaan minulle sanoa? Jo kaukaa näin minä valon hänen ikkunastansa. Meidän kesken oli jo pitemmän aikaa ollut sopimus, että hän asettaisi palavan kynttilän ikkunalle, jos hänen täytyy välttämättömästi tavata minua, niin että jos minä satuin läheltä kulkemaan (ja tämä tapahtuikin melkein joka ilta), niin voin minä tuosta ikkunan tavattomasta valaistuksesta arvata, että minua odotetaan ja kipeästi tarvitaan. Viime aikoina oli hän useasti asettanut palavan kynttilän ikkunalle…
Minä tapasin Natashan yksinänsä. Hän käveli edestakaisin lattialla; kätensä olivat ristissä rintansa päällä, itse oli hän vaipunut syviin mietteisiin. Teekeittiö oli jo kauan aikaa seisonut pöydällä minua odottamassa. Ääneti ja hymyillen ojensi Natasha minulle kätensä. Kasvonsa olivat kalpeat, niillä näkyi sairaloinen ilme. Hänen hymyilyssään oli jotain kärsivää, hellää, odottavaa. Siniset, kirkkaat silmänsä näyttivät tulleen suuremmiksi entistänsä, tukkansa ikäänkuin tuuheammaksi, — tähän kaikkeen oli hänen laihtumisensa ja kivulloisuutensa syynä.
— Minä jo ajattelin, ettet sinä tulekaan, sanoi hän antaessaan minulle kättä, — ajattelin jo lähettää Mavran tiedustamaan sinusta; luulin, etkö liene taas sairastunut?
— En minä sairastanut, en voinut päästä, kohta kerron asian. Mutta kuinka on sinun asiasi, Natasha? Mitä on tapahtunut?
— Ei ole tapahtunut mitään! vastasi hän ikäänkuin kummastellen. —Kuinka niin?
— Sinähän kirjoitit … eilen kirjoitit, että tulisin, vieläpä määräsit tunninkin, ettei ennen eikä myöhempään; tämä ei näytä enää tavalliselta.
— Ah, niin!Häntähänminä eilen odotin.
— Mitä, eikö hän vieläkään ole käynyt?
— Ei. Minä ajattelin: jos hän ei tule, niin täytyy neuvotella sinun kanssasi, sanoi Natasha, vähän aikaa vaiti oltuansa.
— Odotitkos sinä häntä tänä iltana?
— En, en odottanut, sillä tänä iltana on hänsiellä.
— Mitenkä sinä luulet, Natasha, tuleeko hän enää ollenkaan?
— Tietysti tulee, vastasi Natasha, katsahtaen minuun hyvin totisena.
Häntä ei miellyttänyt, että minä niin tiheään tein kysymyksiä. Olimme taas ääneti ja pitkitimme kävelyämme lattialla.
— Minä yhä sinua odotin, Vanja, alkoi hän taas hymyillen, — ja tiedätkös, mitä minä tein? Kävelin tässä edestakaisin ja luin runoja ulkoa. Muistatkos tuon runon, jossa on tiukunen ja talvinen tie: "Jo teekeittiö pöydällä poristen soi"… kun me yhdessä sinun kanssasi lausuimme:
Jopa taukosi tuisku; tie valoisa on,Lukemattomin silmin jo katsovi yö…
— Ja sitten:
Väliin kuuluvi — intoisa laulu jo soi,Kera kulkusen helkkyelee:"Tänne joutunet koska sä, armahin, oi, —Sua sieluni kaihoelee!Elo herttainen on! Heräs aamun kun koiSua kaihoan kohta, mun kultaseni;Jo teekeittiö pöydällä poristen soi,Valon hehkua uunista valkea loiVäriverhoille vuoteheni"…
— Kuinka kaunis runo! Kuinka kiduttavia säkeitä, Vanja, ja mimmoinen fantastinen, laveneva kuva! Se on kuni kanvakangas, jolle on kuvion kaava sommiteltu — saat ommella siihen minkälaisilla väreillä vain haluat! Se sisältää kaksi tunnelmaa: menneen ja nykyisen. Tuo teekeittiö, värillinen vuodeverho — se on niin kotoista… Niin on todellakin meidän piirikaupunkimme porvarien pikku taloissa; minä olen näkevinäni sen talonkin, — se on uusi, hirsistä rakennettu, eikä vielä ole laudoilla vuorattu… Ja sitten toinen, tämmöinen kuva:
Väliin kuuluvi taas — sama laulu jo soiKera kulkusen kaihoa vaan:"Missä kaukana lienetkin, kultani, oi?Milloin taaskin sun nähdä mä saan?Elo lohdutta on! Asunnossani nytOn niin ahdas, ja kylmä, ja kolkkoa vain…Alla akkunan surkastui ruususeni,Halla hyinen sen kurjaksi kouristeli —Huolen haikean siitäkin sain.Väri verhojen kaunis on hälventynyt;Kuljen sairasna ma: luokse äidin en käy;Kenpä lohtua tuo, kun ei armasta näy…Mulle mummo vain kiukuttelee"…
— "Kuljen sairasna nyt" … tuo "sairasna" on niin ihanasti sanottu! "Kenpä lohtua tuo" — kuinka paljon hellyyttä, hekumaa onkaan tuossa runossa, on muistojen tuottamaa kärsimystä, vieläpä semmoista kärsimystä, jota itse itselleen on saattanut, ja jota vielä sittenkin ihaelee… Jumalani, kuinka kaunista tuo on! Aivan niinkuin elämässä usein tapahtuukin.
Hän vaikeni, ikäänkuin olisi koettanut tukahduttaa pyrkivää itkuansa.
— Kyyhkyläiseni, Vanja! sanoi hän jonkun ajan kuluttua, ja äkkiä taas vaikeni, niinkuin olisi itsekin unhottanut sen, mitä aikoi sanoa, vaiko sanoikin hän sen niin vain, mitään tarkoittamatta, jonkin äkkinäisen tunteen valtaamana.
Koko ajan me yhä kävelimme edestakaisin lattialla. Pyhimyksen kuvan edessä paloi tuli. Viime aikoina oli Natasha käynyt yhä jumalisemmaksi, eikä kärsinyt siitä hänelle puhuttavan.
— Mitä, onko huomenna juhla? kysäsin minä. — Sinulla on tuli pyhimyksen kuvan edessä.
— Ei ole … mitäs, Vanja, istuppas, olet kai jo väsynyt. Tahdotko teetä? Ethän vielä ole juonut?
— Istukaamme, Natasha. Jo minä teetä join.
— Mistä sinä läksit tänne?
—Heidänluotaan.
Niin me aina nimitimme Natashan vanhempien kotia.
—Heiltäkötulet? Kuinka sinä ehdit? Menitkö sinne itsestäsi, vai kutsuttiinko?
Hän asetti minulle kysymyksen toisensa jälkeen. Mielenkuohu teki hänen kasvonsa entistä vaaleammiksi. Minä kerroin tarkkaan kohtaukseni isä-ukon kanssa, samoin puheemme äidin kera, sekä metaljonki-kohtauksen, — kerroin sen tarkkaan yksityiskohdissaan. En koskaan salannut häneltä mitään. Hän kuunteli ahnaasti, jättämättä huomaamatta ainoatakaan sanaa. Kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä. Metaljonkikohtaus eniten hänen mieltänsä kiinnitti.
— Malta, malta, Vanja, sanoi hän, useasti keskeyttäen puheeni, — kerro tarkemmin, kaikki, niin tarkkaan, kuin voit; sinä et kerro oikein tarkkaan!…
Minä kerroin sen toisen, kolmannenkin kerran, yhä vastaillen hänen tekemiinsä tiheisiin kysymyksiin yksityiskohdista.
— Ja oikeinko todella sinä luulit, että hän kävi luonani?
— En tiedä, Natasha, enkä osaa sanoa, mitä luulin. Että hän suree sinua ja rakastaa sinua — se on selvä; mutta että hän olisi käynyt luonasi, se … se…
— Ja hän suuteli metaljonkia? keskeytti Natasha. — Mitä hän suudellessaan sanoi?
— Yksityisiä sanoja, huudahduksia vain; nimitteli sinua mitä hellimmillä nimillä, kutsui sinua…
— Kutsuiko?
— Niin.
Natasha alkoi hiljaa itkeä
— Vanhusparkani! sanoi hän. — Ja jos hän tietääkin kaikki, sanoi Natasha taas jonkun ajan kuluttua, — niin eihän se ole kumma. Onhan hänellä Aleshan isästäkin tarkat tiedot.
— Natasha, lähde kanssani heille, sanoin minä arasti.
— Milloin? kysyi hän vaaleten ja pikkusen kohoten tuolilta?
Hän luuli, että minä pyydän lähtemään nyt heti.
— Ei, Vanja, sanoi hän, laskien kummankin kätensä olalleni ja suruisesti hymyillen, — ei, kyyhkyläiseni; sinä yhä puhut oikein, mutta … parempi on, ettet siitä puhu.
— Eikös siis koskaan, eikö milloinkaan pääty tämä kauhea ristiriita? huudahdin minä suruissani. — Oletko sinä todellakin niin ylpeä, ettet tahdo ottaa ensi askelta. Se on sinun velvollisuutesi, sinun on se ensiksi tehtävä. Ehkäpä isäsi vain sitä odottaakin antaaksensa sinulle anteeksi… Hän on isä, sinä olet häntä loukannut! Tunnusta oikeaksi hänen ylpeytensä, onhan se luonnollinen! Sinun täytyy se tehdä. Koeta, ja hän on antava sinulle anteeksi ilman minkäänlaisia ehtoja.
— Ilman ehtoja! Se on mahdotonta; äläkä, Vanja, toru minua turhaan. Sitä olen ajatellut päivin sekä öin. Sen jälkeen, kun minä heiltä läksin, ehkei ole kulunut ainoatakaan päivää, milloin minä en olisi sitä miettinyt. Ja monastihan olemme sinunkin kanssasi siitä puhuneet. Tiedäthän sinä itsekin, että se on mahdotonta!
— Koetapas!
— Ei, ystäväiseni, se ei käy päinsä. Jospa koettaisinkin, niin sillä vain saattaisin hänet ankarammaksi. Kokonaan mennyttä et voi palauttaa, ja, tiedätkös, mitä juuri tässä ei voi saada takaisin? Ei enää saa takaisin niitä onnellisia lapsuuden päiviä, jotka minä heidän seurassaan vietin. Jos isäni antaisikin anteeksi minulle, niin ei hän kuitenkaan enää tuntisi minua. Hän rakasti tyttöstä, suurta lasta. Hän ihaili minun lapsellista vilpittömyyttäni; hyväillessään minua hän silitteli vieläkin päätäni samoin, kuin silloin, kun minä olin vasta seitsenvuotias ja, istuessani hänen sylissänsä, laulelin hänelle lapsellisia laulujani. Aina syntymästäni hamaan viimeiseen iltaan asti tuli hän vuoteeni luo ja siunasi minut yöksi. Vielä kuukausi ennen onnettomuutemme päivää osti hän minulle korvarenkaat, tehden sen salaa minusta (vaikka minä sen kumminkin tiesin), iloitsi kuni lapsi ajatellessaan iloani tuon lahjan johdosta, ja sitten suuttui kovasti kaikille ja minullekin, kun sai minulta kuulla, että minä korvarenkaiden ostamisesta jo aikaa ennen tiesin. Kolme päivää ennen lähtöäni hän huomasi, että olin suruinen ja samassa tuli hän itsekin huolesta kipeäksi ja — ajatteleppas! — saadakseen minut iloiseksi, hän hankki liput teatteriin! Ihan totta totisesti, hän tahtoi siten parantaa minut! Sanon sinulle vieläkin, että hän tunsi ja rakasti tyttöstä eikä tahtonut ajatellakaan, että minäkin joskus tulen täysi-ikäiseksi naiseksi. Semmoista ei koskaan tullut mieleensäkään. Nyt jos minä palajaisin kotiin, ei hän tuntisikaan minua. Jospa vaikka antaisikin anteeksi, niin kenenkä hän nyt kohtaisi? Minä en ole enää se, mikä olin, en ole enää lapsi, olen jo paljon elänyt. Jos miten koettaisinkaan olla mieliksensä — tulee hän sittenkin kaihoamaan mennyttä onnea, suremaan, etten enää ollenkaan ole se, mikä olin silloin, kun hän minua vielä lapsena ollessani rakasti; ja mennythän meistä kaikista aina paremmalta näyttää! Sitähän me kaiholla muistelemme! Oi, kuinka ihana onkaan menneisyys, Vanja, huudahti hän, viehättyneenä muistelmistansa, keskeyttäen itsensä tällä huudahduksella, joka kirvelemällä hänen sydämmestänsä pääsi ilmi.
— Tuo kaikki, — mitä sinä, Natasha, puhuit, on totta, sanoin minä.— Siis hänen tulee uudestaan oppia sinua tuntemaan, ja rakastamaan.Pääasia on — oppia tuntemaan! Mitäs! Hän tulee sinua rakastamaan.Voitkohan sinä todellakin luulla, ettei hän voisi tuntea, ymmärtää jarakastaa sinua, hän, jolla on moinen sydän!
— Ah, Vanja, älä tee minulle väärin! Ja mitäpä erinäistä minussa olisi ymmärtämistä? En minä sanoillani sitä tarkoittanut. Näetkös, asia on semmoinen, että isänkin rakkaus on itsekästä. Häntä harmittaa, että asiani Aleshan kera alkoi ja kehittyi ilman hänen myötävaikutustansa, hän ei siitä tiennyt, ei huomannutkaan. Hän tietää, ettei hän sitä aavistanutkaan, ja rakkautemme onnetonta seurausta, minun kotoa lähtemistäni, hän juuri pitää "kiittämättömän" salaperäisyyteni tuloksena. Minä en mennyt hänen tykönsä asian alulla ollessa, en tunnustanut hänelle jokaista sydämmeni liikettä aina rakkauteni alusta asti; päinvastoin, minä salasin kaikki, minä piilouduin häneltä, ja, Vanja, minä vakuutan, tämä hänen sisimmässä sielussaan tuntuu vielä loukkaavammalta, solvaavammalta, kuin rakkauteni seuraukset, — se, että minä läksin heidän luotaan ja antausin kokonaan rakastettuni omaksi. Olkoonpa niinkin, että hän isän tavalla ottaisi minut vastaan lämpimästi ja hellästi, mutta vihollisuuksien siemen sittenkin jäisi jälelle. Huomenna, tai ylihuomenna alkaisi pahastuminen, pahoitteleminen ja soimaukset. Sitä paitsi ei hän anna anteeksi ilman ehtoja, vaikka minä sanonkin sydämmeni totuuden, että hyvin käsitän, kuinka suuresti häntä solvasin, kuinka suuresti olen hänen edessään syyllinen. Ja vaikka se tekeekin minulle kipeätä, jos hän ei ottaisi uskoaksensa, kuinka kalliisti minä onneni olen saanut maksaa, mitä kärsimyksiä olen saanut kestää, niin kumminkin minä voitan tuon kipuni, kestän kaiken, — mutta tämäkin on hänestä oleva vähän. Hän on vaativa minulta mahdottomia korvaukseksi: hän vaatii, että minä kiroaisin entisyyteni, kiroaisin Aleshan ja katuisin rakastaneeni Aleshaa. Hän vaatii mahdottomia — menneen palauttamista ja elämämme viimeisen puolen vuoden ajan pois pyyhkimistä. Mutta minä en voi kirota ketään, en voi katua mitään. Sen piti niin olla … niin se tapahtui… Ei, Vanja, nyt en voi. Ei ole aika vielä tullut.
— Milloinka tulee se aika?
— En tiedä… Täytynee tuo tuleva onni, jotenkin ansaita, lunastaa se joillakin uusilla kärsimyksillä. Kärsimykset puhdistavat kaiken… Oih, Vanja, kuinka paljon kipua onkaan elämässä!
Minä vaikenin ja katsoin miettivästi häneen.
— Mitä sinä minuun niin katsot, Alesha, tuota — Vanja? kysäsi hän hymyillen nimen erehdykselleen.
— Minä tarkastelen sinun hymyilyäsi, Natasha. Mistä sinä sen opit?Et sinä muulloin tällä tavoin hymyillyt.
— Mitäpä sinä siis nyt huomaat hymyilyssäni?
— Entistä lapsellista vilpittömyyttä tosin siinä vielä on… Mutta, kun sinä hymyilet, niin näyttää kuin samalla jokin kova kipu sydäntäsi ahdistaisi. Sinä olet laihtunut, Natasha, mutta tukkasi näyttää ikäänkuin tuuheammaksi käyneen… Mikä puku sinun päälläsi on? Onko se vielä kotona tehtyjä?
— Kuinka paljon sinä rakastatkaan, Vanja, sanoi hän vastaukseksi, luoden minuun lempeän katseen. — No, mitenkä sinä, mitä sinä nyt teet? Mitenkä on asiasi?
— Ne ovat entisellään, yhä kirjoitan romaaneja; vaikealta vain tuntuu, ei tahdo sujua. Innostus on loppunut. Voisihan sitä kyllä kirjoittaa, ehkä tulisi huvittavakin, mutta on sääli pilata hyvää aihetta. Se on nykyaikainen. Määräajaksi välttämättömästi täytyisi saada aikakauskirjaan. Olenpa ajatellut heittää sikseen romaanin kirjoittamisen, keksiä jonkun kertomuksen, tuommoista jotain helppoa ja suuremmoista, mutta ei vain synkkää… Semmoista ei suinkaan… Kaikkien täytyy iloita ja riemuita!
— Sinäpäs vasta työmuurahainen! Entäs Smith?
— Hänhän kuoli.
— Eikö hän kummitellut sinulle? Minä kysyn tosissani, Vanja; olethan sairas, hermosi ovat pilalla, aina vain mietiskelyä. Kun sinä kerroit minulle tuon asunnon hyyräämisestäsi, minä sinussa semmoista silloin huomasin. Onko asuntosi kostea, eikö ole hyvä?
— Kostea se on. Sattuipa minulle tänä iltana eräs seikka… Mutta — kerronpahan siitä sitten.
Hän ei kuullut enää puhettani, mutta istui syvissä ajatuksissa.
— En käsitä, kuinka minä voin silloin lähteä poisheidänluotaan; olin silloin kuumesairas, lausui hän, luoden minuun katseen, jolle en odottanut vastausta.
Jos nyt olisin puhunut hänelle, ei hän olisi puhettani kuullutkaan.
— Vanja, sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä, — minä pyysin sinua tänne asiassa.
— Mikä se on?
— Minä eroan hänestä.
— Erositko jo, vai aiotko erota?
— Täytyy lopettaa tämä tämmöinen elämä. Minä kutsuinkin sinut, sanoakseni sinulle kaikki, kaikki, mitä on säästynyt ja mitä minä olen sinulta salanut tähän saakka.
Tällä tapaa hän aina alkoi puheensa, uskoessaan minulle kaikki salaiset aikomuksensa, ja melkein aina oli niin, että nuo salaisuudet minä olin jo kauan sitten kuullut juuri häneltä.
— Ah, Natasha, minä olen tuon kuullut sinulta jo tuhannen kertaa! Tietysti, yhdessä te ette voi elää, teidän välinen yhdysside on jotain kummallista, teillä ei ole mitään yhteistä. Mutta … riittääkö sinulla voimia?
— Tähän saakka on minulla ollut vain aikomus, nyt olen minä lopullisesti päättänyt. Minä rakastan häntä rajattomasti, mutta, kuitenkin, näyttää siltä että minä olen hänen pahin vihollisensa; minä turmelen hänen tulevaisuutensa. Täytyy vapauttaa hänet. Vaimokseen ei hän voi minua ottaa; hänellä ei ole voimia tehdä isänsä tahtoa vastaan. Enkä minäkään tahdo häntä mitenkään sitoa. Ja sentähden minä oikein iloitsen, että hän on rakastunut morsiameen, jota hänelle ehdotellaan. Nyt hänen on helpompi minusta erota. Minun täytyy se tehdä! Se on velvollisuuteni… Kun minä rakastan häntä, niin olenkin velvollinen uhraamaan hänelle kaikki, olen velvollinen hänelle näyttämään toteen rakkauteni, sitä vaatii velvollisuus! Eikö niin?
— Mutta ethän sinä saa häntä siihen taipumaan.
— Minä en koetakaan häntä taivuttaa. Minä kohtelen häntä, kuten tähänkin asti, jos hän vaikka tuossa hetkessä tulisi tähän. Mutta minun täytyy löytää keino, jotta hän helpommin voisi, omantuntonsa siitä soimaamatta, jättää minut. Kas, se minua vaivaa, Vanja. Auta minua. Etkö voisi jotain neuvoa minulle antaa?
— Siihen on vain yksi keino, vastasin minä, — unohtaa hänet kokonaan ja rakastua toiseen. Mutta tuskinpa sekään auttaa. Tunnethan sinä hänen luonteensa. Nyt hän ei ole viiteen päivään käynyt luonasi. Otaksu, että hän kokonaan hylkäsi sinut: mutta jos sinä vain kirjoittaisit hänelle, että sinä luovut hänestä, tulee hän viipymättä luoksesi.
— Miksikä sinä häntä vihaat, Vanja?
— Minäkö?
— Niin juuri, sinä! Sinä olet hänen vihamiehensä, olet salaa sekä julki! Sinä et voi puhua hänestä ilman ettet kostontuumia mielessäsi haudo. Tuhansia kertoja olen minä huomannut, että mieluisin työ sinulle on saada häntä halventaa ja mustata! Niin juuri, saada mustata, minä puhun totta!
— Ja jo tuhannesti olet sinä sitä minulle sanonut. Olkoon kylliksi,Natasha, älkäämme puhuko siitä enää.
— Minä tahtoisin muuttaa toiseen asuntoon, sanoi hän jonkun aikaa vaitioltuamme. — Älä sinä, Vanja, suutu minulle…
— Mitäpäs siitä, hän tulee toiseenkin asuntoosi, enkä minä, jumaliste, ollenkaan ole suuttunut.
— Rakkaus on voimallinen, uusi rakkaus kyllä voi pidättää hänet. Jos hän palaakin luokseni, niin eiköhän vain hetkiseksi, vai kuinka luulet?
— Enpä tiedä, Natasha, hänen koko olentonsa on niin sanomattoman omituinen, hän tahtoo ottaa tuon vaimoksensa, tahtoo myöskin sinua rakastaa. Hänelle voivat nuo kumpainenkin käydä päinsä.
— Jos minä vain tietäisin varmaan, että hän rakastaa tuota toista, tekisin minä päätökseni… Vanja! Älä salaa minulta mitään! Tiedätkö sinä jotain, jota et tahdo minulle sanoa, vai etkö?
Hän loi minuun levottoman, tutkivan katseen.
— Ystäväiseni, minä vakuutan kunniasanalla etten tiedä mitään semmoista; sinulta minä en ole koskaan mitään salannut. Mutta kuules, mitä minä ajattelen: ehkäpä hän ei olekaan niin kovin rakastunut kreivittären tytärpuoleen, kuten sinä luulet. Jos se onkin tuommoista viehätystä vain…
— Niinkö luulet, Vanja? Jumalani, jospa minä tietäisin sen varmasti! Oi, mitenkä minä soisinkaan näkeväni hänet juuri tällä hetkellä, jospa saisin vain katsahtaa häneen. Arvaisin kaikki hänen kasvoistansa! Mutta hän ei ole täällä! Ei ole!
— Odotatko sinä häntä, Natasha?
— En, hän on tuon toisen luona; minä tiedän sen; minä lähetin tiedustamaan häntä.
Voi, kuinka minä haluaisin nähdä tuon toisenkin. Kuules, Vanja, minä ehkä puhun joutavaa, mutta enkö minä mitenkään saisi nähdä tuota toista, enkö voisi missään häntä kohdata? Mitä sinä luulet?
Hän odotti levottomuudella, minkä vastauksen minä annan.
— Nähdä hänet kyllä voi. Mutta eihän näkeminen yksistään riitä.
— Ei tarvitsisi muuta, kuin nähdä: muut seikat minä kyllä arvaisin. Kuules, minähän olen tullut tyhmäksi; astuskelen, astuskelen tässä, aina yksin, aina yksin, — yhä mietiskelen; mietteeni käyvät kuin vihuri, on niin raskasta! Minä ajattelin näin: etkö sinä voisi tutustua häneen? Onhan kreivitär (tuonnoin sinä itse kerroit) kehunut sinun romaaniasi; käythän sinä toisinaan ruhtinas R:n illatsuissa; hän kuuluu käyvän siellä myöskin. Koeta sovittaa niin, että siellä sinut esitetään hänelle. Ja voisihan Aleshakin tutustuttaa teidät. Sittenpä sinä kertoisitkin minulle hänestä.
— Natasha, ystäväni, jääköön se asia tuonnemmaksi. Mutta — oikeinko todella sinä luulet riittävän itselläsi voimia erotaksesi Aleshasta? Tarkastelepas itseäsi, oletko sinä nyt levollisella mielellä?
— Riittää! vastasi hän tuskin kuuluvasti. — Kaikki hänen tähtensä. Koko elämäni olkoon hänelle! Mutta, tiedäs, Vanja, minä en jaksa kestää sitä, että hän nyt on tuon toisen luona, minut unohti, istuu hänen vierellään, juttelee, nauraa, muistathan, niinkuin hän tuonnoin täällä istui… Katsoo suoraan tuon silmiin; aina hän niin katsoo, — eikä mieleensäkään johdu nyt, että minä olen täällä — sinun kanssasi.
Hän ei lopettanut lausettansa, katsahti minuun epätoivoisena.
— Ja sinähän, Natasha, vasta äsken, juuri nyt puhuit…
— Erotkaamme, erotkaamme kaikki samalla! keskeytti hän minut säihkyvin katsein. — Minä annan siihen suostumukseni… Mutta vaikeata on, Vanja, jos hän itse ensiksi hylkää minut! Ah, Vanja, tätä tuskaani! En ymmärrä itseäni: järki sanoo näin, ja itse asiassa käy toisin. Kuinka onkaan kanssani käyvä!
— Rauhoitu, Natasha, rauhoitu!
— Ja näin on ollut jo viisi päivää, lakkaamatta, joka hetki… Unissani, nukkuissani — yhä vain häntä ajattelen! Tiedäs, Vanja, lähdetään sinne, saata minua sinne!
— Älä nyt turhia, Natasha.
— Lähdetään vaan! Sinua minä odotinkin, Vanja! Kolme päivää olen sitä jo ajatellut. Siitä minä sinulle kirjoitinkin… Sinun pitää saattaa minua; sinä et saa sitä minulta kieltää… Minä odotin sinua… kolme päivää… Siellä on tänään illatsu … hän on siellä … lähdetään!
Hän oli kuni kuumeen houreissa. Eteisessä kuului ääniä; kuului, niinkuin Mavra olisi kinastellut jonkun kanssa.
— Maltappas, Natasha, ken siellä on? kysäsin. — Kuunteleppas!
Hän alkoi kuunnella, epäilevästi hymyillen, ja äkkiä vaaleni kovin.
— Jumalani! Ken siellä? lausui hän tuskin kuuluvalla äänellä.
Hän aikoi pidättää minua, mutta minä menin eteiseen Mavran luo. Aivan oikein! Se olikin Alesha. Hän kyseli jotain Mavralta, tämä taas alussa ei päästänyt häntä.
— Mistä mokoma ilmaantui? sanoi Mavra valtansa tuntevan äänellä. — Mitä? Missä maleksit? No, mene mene! Minua sinä et vain petä! Mene vaan; mitähän vastaat!
— Minä en pelkää ketään! Minä menen sisälle! sanoi Alesha, hiukan hämillään.
— No, mene! Olet liian kerkeä!
— Kyllä menenkin! Kas! Tekin täällä! sanoi hän minut nähtyänsä, — kuinka mainio asia, että tekin olette täällä! Tässäpä minäkin, näettehän, mitenkä minä nyt…
— Astukaa vain sisään, mitä te pelkäätte? vastasin hänelle.
— Minä en pelkää mitään, sen voin vakuuttaa, sillä, jumaliste, se ei ole minun syyni. Te kai luulette, että minä olen syyllinen? Saattepa nähdä, minä kohta todistan syyttömyyteni. Natasha, saako tulla? huudahti hän jonkinlaisella teeskennellyllä urhoudella, pysähtyen suljetun oven taa.
Ei kuulunut vastausta.
— Mitäs tämä? kysäsi hän levottomasti.
— Ei mitään, Natasha oli juuri siellä, vastasin, — ehkäpä jotain?…
Alesha aukaisi varovasti oven ja arkana tarkasteli huonetta. Sisällä ei ollut ketään.
Äkkiä hän huomasi Natashan ikkunan ja kaapin välisessä nurkassa. Hän seisoi siinä, ikäänkuin joltakin piiloutuen, kalman kalpeana. Tuota muistellessani en voi nytkään olla hymyilemättä. Varovasti ja hiljaa lähestyi Alesha häntä.