Seuraten tuomiorovasti Gadolinin neuvoa aloitti Anna rippikoulunsa, mutta vaikka hän tänä hiljaisen tutkistelemisen ja miettimisen aikana tunsikin itsensä sikäläisessä olossaan onnelliseksi, ikävöitsi hän kuitenkin päivä päivältä yhä enemmän sovintoa isänsä kanssa. Tämä halu kävi vihdoin vastustamattomaksi ja vapisevalla kädellä kirjoitti hän sentähden isälleen kirjeen, täynnä lapsellista rakkautta ja avomielisyyttä. Alusta alkain kertoi hän, kuinka vaikealla mielellä hän oli paennut ja miten koti nyt mahtoi tuntua isästä yksiöiseltä ja kolkolta, kun hän oli poissa. Vaan eihän hän voinut toisin tehdä, sillä hänen ja Vladimirin rakkaus oli eroittamaton; heitä ei mikään ihmisellinen voima saattaisi vieroittaa toisistaan. Näin olivat he saapuneet Turkuun, mutta heidän toiveensa päästä heti avioliittoon oli rauennut tyhjään; piti odottaa, kunnes hän ehtisi päättää rippikoulunsa. — — — "Armollisen Jumalan nimessä rukoilen minä Sinua", näin lopetti hän kirjeensä, "älä tuomitse minua, äläkä sulje korvaasi tyttäresi rukouksilta, sillä minun sieluni halajaa Sinun anteeksi-antamistasi, niinkuin pimeyteen suljettu vanki ikävöitsee taivaan valoa.
"Isä! — Isä! ethän Sinä voi vaatia minun rikkomaan Mustofinille tekemää valaani! Salli minun seurata sydämeni taipumusta äläkä kiellä minulta siunaustasi avioliittoon, johon Vladimirin kanssa pian käyn. Ethän tahdo kovuudellasi verhota suruhuntuun hääpäiväämme ja onneamme, etkä ainiaaksi haavoittaa tyttäresi sydäntä ja tehdä häntä rauhattomaksi?! — Jos olisit täällä, kerjäisin polvillani Sinulta armoa — nyt voin ainoastaan jokaisella rivillä, jokaisella sanalla huutaa Sinulle: anna minulle anteeksi, siunaa minua, Isä!"
Kuumia kyyneleitä vuodattaen sulki ja lähetti Anna tämän kirjeen ja odotti sitten rauhallisemmalla mielellä isänsä vastausta, ja Mustofin koetti taas puolestaan kaikin tavoin rohkaista ja lohduttaa tällä ajalla nuorta morsiantaan ja armastelijan kekseliäisyydellä tehdä hänen elämänsä niin hauskaksi kuin mahdollisia.
Vaikka yöt vielä olivat kylmät, oli talven valta jo ohitse ja kevät käsissä. Auringon lämpimistä säteistä sulivat lumikinokset ja jäät kävivät hauraan näköisiksi; jo palasivat joutsenetkin loistavissa parvissa Pohjolaan ja metsissä kuhersivat teeret.
Eräänä päivänä istui Anna akkunan luona ja katseli kadulla ohitsekulkevaa hääjoukkoa. Yht'äkkiä kiintyi hänen huomionsa vanhaan mieheen, joka hitaasti, ikäänkuin etsien jotakin, asteli eteenpäin. Kädessä oli tulijalla rautakärkinen sauva ja olalla luistimet, saattoipa jo hänen puvustaankin nähdä, että hän oli kulkenut pitkän vaivaloisen matkan.
Anna hypähti ylös, hänen polvensa vapisivat ja painaen kätensä vasten poveaan koki hän hillitä tykkivää sydäntään. Tuokiossa aukeni ovi ja huoneesen astui hänen isänsä. Vaan kuinka muuttunut hän oli! Kasvot olivat valjut ja kuihtuneet kuin pitkällisen ja kovan taudin perästä, tukkaankin oli näinä muutamina viikkoina ilmestynyt harmaita hiuksia, ja koko hänen ulkomuodostaan näki että hän oli paljon kärsinyt; silmissä vaan asui entinen syvä ja loistava katse.
Hän sulki syliinsä rakkaan lapsensa. "Isäni!" — "Tyttäreni!" — kajahti tuossa hiljaisessa huoneessa, ja kaikki oli sillä hetkellä unhoitettu.
"Annathan sinä minulle anteeksi, rakas isä!" sanoi Anna itkien. "Muuten et olisi lähtenyt minua etsimään, kuin paimen eksynyttä lammasta. — Kuinka väsynyt sinä mahdat ollakaan, isä! Tiedänhän minä, mitä vastuksia tähän vuoden aikaan tuommoisella pitkällisellä matkalla on tarjona, miten petollisesti jää keinuu ja halkeilee, kuinka monet vaarat siellä uhkaavat joka askeleella. Ja kaikkeen tähän olet sinä heittäytynyt alttiiksi minun tähteni, hyvä isä!"
"Älä puhu siitä, lapseni", sanoi pastori lempeästi. "Ainoastaan sinua olen ajatellut. Kirjallisesti en voinut vastata sinulle — minun täytyi saada nähdä sinut, — minä tahdoin itse tulla."
"Isä, kuinka hyvä sinä olet!" sanoi Anna ja syleili hänen polviaan."Anna anteeksi minulle ja Mustofinillekin!"
Pastori nosti tyttärensä ylös tuosta rukoilevasta asennosta. Nuhtelematta häntä sanallakaan lausui hän juhlallisesti: "Mitä te kumpikin lapsellisessa ymmärtämättömyydessänne olette rikkoneet, annan minä kernaasti kaikesta sydämestäni anteeksi. — Tule, tyttäreni, lähde täältä ja palaja kanssani entiseen paikkaasi kotilieden ääreen."
Näissä sanoissa, joissa isänrakkaus koko valtaavassa suuruudessaan tuli näkyviin, oli vetovoimaa. Ne sattuivat syvästi Annaan, eikä hän osannut vastata sanallakaan.
"Pian seisoo taas metsä, jota sinä niin suuresti rakastat, keväimen kukoistuksessa", jatkoi isä, "meren hyrskyvät aallot ja raikkaat tuulet viehättävät jälleen mieltäsi — ja kaikki on oleva entisellään. Tule, tyttäreni, rientäkäämme! Kodin ovet ovat avoinna sinulle."
Pastorin silmät loistivat ja hän tarttui tyttärensä käteen, mutta tämä veti kätensä hitaasti pois. "Minä en voi, isä", nyyhkytti tyttö.
"Lapsi parka, ethän ole voinut antaa minun tulla tätä pitkää matkaa palatakseni yksin takaisin", sanoi isä; hän puhui lempeästi ja vakuuttavaisesti niinkuin sairaalle, jota turhaan pakoitetaan nauttimaan parantavaa lääkettä.
"Tyttäreni, ruusut lakastuvat kotona akkunallasi, ne kaipaavat sinun hoitoasi, varpusetkaan eivät enää visertele räystään alla, kaikki kuihtuu ja menehtyy, kun sinä olet poissa. Tule, rakas lapsi, tule!"
"Minä en voi palata", sanoi Anna, "sillä minä olen luvannut itseni Mustofinille vaimoksi. — Olet antanut minulle anteeksi, isä, oi, — älä siis kiellä minulta siunaustasikaan!"
"Minun mielipiteeni avioliitostasi on sama kuin ennenkin, eikä sitä voi mikään muuttaa", sanoi isä ankarasti. "Voisinko sitten siunata teitä, en, se on mahdotonta! Tyttäreni", jatkoi hän lempeämmin, "Mustofinistä eroitettuna olet sinä pian unohtava hänet ja löydät rauhan täyttäessäsi velvollisuutesi. — Minä lähden itse puhuttelemaan kapteenia, että hän vapauttaa sinut noista valoista, joita sinulla, ala-ikäisellä lapsella, ei ollut oikeus tehdä."
"Älä mene, isä", rukoili Anna hartaasti, "älä mene, sillä vaikka minun lupaukseni eivät olekaan sitovat maallisen lain edessä, ovat ne kumminkin pyhät sen lain nojalla, jonka Jumala on kirjoittanut sydämeeni."
"Hyvä Jumala, mikä mielenhäiriö!" huudahti isä. "Näinkö minä olen opettanut tyttäreni vaeltamaan oikeuden tietä? Perustuen isälliseen valtaani vaadin minä sinun tottelemaan!"
"Isä", sanoi Anna, "en tahtoisi saattaa sinulle surua — rakastanhan minä sinua niin suuresti! Oi, ole nytkin niinkuin muinen minulle lempeä ja hyvä isä, äläkä tee minua onnettomaksi, sillä ilman Vladimiriä on elämäni murtuva kuin santarae matkamiehen jalan alla."
Pastorin sydän heltyi jälleen ja hän puhui lempeästi tyttärelleen, nimitteli häntä suloisimmilla nimillä ja pyysi hänen olemaan hyvä ja tottelevainen lapsi. Onneton tyttö kimmurteli kuin kuolemantuskissa; hänen sielunsa taisteli lapsellisen kuuliaisuuden ja Mustofinin rakkauden välillä, mutta tälläkin kertaa voitti jälkimmäinen.
"Minä olen pannut kohtaloni Mustofinin käteen", sanoi Anna vihdoin lempeästi mutta päättäväisesti, "enkä voi toisin tehdä, tulkoon sitten onni tahi onnettomuus."
"Mikä uppiniskaisuus!" huudahti pastori. "Neljäs käsky, jonka jo pienenä sopertavana lapsena opit katekismuksestasi, on siis ollutkin tyhjää ulkolukua!" Tuo muutoin niin rauhallinen ja hiljainen mies oli kauheasti raivoissaan, hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat surusta ja vihasta.
"Katuvaiselle lapselle", jatkoi hän, "olisin mielelläni antanut anteeksi, mutta nurjalle ja niskoittelevalle en — minä — voi — — minun täytyy — kirota häntä — — —"
"Oi, isä, ole armollinen!"
"Sinä olet itse näin tahtonut", sanoi pastori. "Oli minullakin kerran lapsi", jatkoi hän katkerasti, "mutta nyt ei ole enään. Mene, onneton, ja nauti vääryydellä saatua onneasi Mustofinin kanssa, mutta tiedä, että isäsi kirous seuraa sinua ja sinun avioliittoasi ja muista, että Herra sinun Jumalasi on ankara kostaja, joka etsii isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!"
Pastori oli lausunut nämä sanat katsomatta tyttäreensä, eikä hän nytkään poistuessaan huoneesta suonut hänelle silmäystäkään jäähyväisiksi. Kenties olisikin isän sydän vielä kerran heltynyt, kun hän olisi nähnyt tyttärensä epätoivossaan rukoillen ojentavan käsiään. — Anna tahtoi sanoa jotain, mutta kieli ei täyttänyt tehtäväänsä, ja hän vaipui tainnuksiin.
Eteisestä kuului poistuvan miehen voihahdus ja hänen väsynyt, hidas käyntinsä. Ovi sysättiin tuimasti kiinni ja isän ja tyttären välillä oli kirous.
Rauhattomilla askeleilla mitteli kapteeni Mustofin huoneensa lattiaa koettaen tukehduttaa mielessään liikkuvia tuskallisia ajatuksia. Tuo iloinen huolettomuuskin, joka tavallisesti asui hänen kasvoissaan, oli tällä kertaa haihtunut, ja tuon-tuostakin kohotti hän kätensä kuumalle otsalle hillitäkseen veren raivoisaa tykytystä suonissa. Väliin pysähtyi hän kirjoituspöydän ääreen ja silmäili erästä paperia, jonka sisällys ei kuitenkaan näyttänyt rauhoittavan häntä, vaan päinvastoin kiihoitti hänen tavatonta mielenliikutustaan. Se oli keisarin allekirjoittama ukaasi Suomeen majoitetun venäläisen jalkaväen päällikölle, kenraali Demidoffille, jossa hänen käskettiin lähettämään Venäjälle kaikki ne joukot, joita Suomessa ei välttämättömästi tarvittu.
Europan valtiollinen tila oli tähän aikaan suurien muutoksien alaisena, ruhtinoita karkoitettiin ja valtaistuimia kukistui. Sisällisten mullistusten perästä Ranskassa oli Napoleon I siellä noussut hallitsijaksi aikoen luoda kansalleen uusia voittoja ja uutta kunniaa. Melkein kaikissa Europan valtioissa oli hän synnyttänyt sodan ja vartosi sitten kuin taitava kemisti työhuoneessaan, mitä tuosta monien ainesten sekoituksesta vihdoin oli tuleva.
Napoleonin tavaton onni ja sotapäällikönkyky oli pakoittanut kaikki alistumaan hänen tahtonsa mukaan ja Venäjän keisarikin, Aleksanteri I, oli sovussa hänen kanssaan, olipa vielä yhtynyt mannerkunnan liittoonkin, jolla Englanti piti kukistettaman. Kun Venäjä ei kumminkaan kaikessa voinut noudattaa Ranskan politiikkiä, niin ei ollut epäilemistä, että taistelu oli pian heidänkin välillään syntyvä, eikä kulunutkaan kauan aikaa, kun Ranskan sotajoukot jo alkoivat virtailla kohden Venäjän rajaa.
Tämän johdosta oli kenraali Demidoff saanut mainitun keisarillisen ukaasin, ja Mustofinille, jonka komppania myöskin oli noita Venäjälle komennettuja joukkoja, oli tämä käsky aivan odottamaton ja herätti hänessä sekä hämmästystä että huolta, sillä sotilaan ja ihmisen velvollisuudet joutuivat täten arveluttavaan ristiriitaan.
Tuskallista oli ajatella, miten eroaminen lisäisi surua Annalle, jota isän kirouskin jo raskaasti painoi, ja kumminkin oli niin tapahtuva, sillä kysymyksessä oli isänmaan puolustus, johon jokaisen mutta erittäinkin soturin tulee olla altis. Jos hän olisi voinut viedä Annan vaimonaan kanssaan, olisi lähtö ollut hänelle mieluinen, mutta nyt, kun avioliitto Annan rippikoulun tähden saattoi tapahtua vasta muutaman viikon kuluttua, kärsi hän kovaa tuskaa, jota moni muukin hänen sijassaan olisi tuntenut. Vihdoin soitti hän Feodorin luokseen ja käski satuloida hevosensa. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan ja halusi sentähden ratsastaa, ennenkuin hän lähtisi kenraali Demidoffin luokse, jonne häntä vielä samana päivänä oli kutsuttu tulemaan.
Kohta sen jälkeen ratsastikin hän hyvää vauhtia kaupungista pitkin autioa metsätietä, tietämättä edes matkansa määrää, kunnes jalo ratsu, jonka seljässä hän istui, vihdoin päristellen herätti hänen huomionsa.
"Suo anteeksi, uskollinen kumppani, että sinun tarpeettomasti pakoitan juoksemaan kuin juopunut ajaisi koniaan", sanoi kapteeni ja hellitti ratsastimet, johon hevonen iloisesti hirnahtaen vastasi.
Raikas ilma, jota Mustofin halukkaasti hengitti, jähdytti hänen päätään ja selvitti ajatukset, samalla kun luonnon ihmeellinen hiljaisuus rauhoitti hänen mieltään. Paikoin oli vielä lunta metsässä, vaan muuten oli aurinko jo sulattanut jäätikköä, ja siellä täällä juosta lirisi pieniä puroja mätästen välitse. Ihmeeksensä havaitsi Mustofin viheriällä sammalmättäällä sinisiä kukkia. Hän ei ollut ennen nähnyt näitä pohjolan kevätesikkoja ja ne oikein liikuttivat häntä kenties juuri sentähden, että niistä johtui hänelle mieleen oma armas Annansa, jonka katseessa päilyi samanlainen syvyys ja puhtaus.
Keveästi hypähti Mustofin alas hevosen seljästä, poimi kukat ja kiinnitettyään ne takkinsa napinläpeen, ratsasti hän sitten keveämmällä mielellä takaisin kaupunkiin.
Hänen aikomuksensa oli nyt mennä kenraali Demidoffin luokse, mutta ajaessaan poliisimestari Reisin talon ohitse ja nähdessään Annan kainosti punastuen tervehtivän häntä ikkunasta, päätti hän poiketa sisään ja kertoa hänelle kaikki.
"Näetkö, kuinka kauniita kukkia tuon sinulle", sanoi hän Annalle, kun oli ensin tervehtinyt häntä. "Miten hyvin ne sopisivat sinun tummaan tukkaasi, armas tyttö; odota, niin asetan ne sinne."
"Kuinka hyvä sinä olet, kun tuot minulle lempikukkiani", vastasi Anna, "mutta, Vladimir, pian ne siellä kuihtuisivat. Salli minun pikemmin asettaa ne veteen, ne muistuttavat minulle kotia, jonka lehdoista niitä ennen mielelläni etsin. Oi sitä aikaa", lisäsi hän haaveksien, "jolloin käki kukkui, meri aukeni ja vuokot kukkivat!"
Annan silmiin valahti kyyneliä ja hän käänsi nopeasti päänsä toisaalle.
"Tyttö parka, sinä kärsit, kärsit minun tähteni", sanoi Mustofin hellästi.
"Älä sano sitä", virkkoi Anna ja koetti hymyillä, "en tahdo mitään kaikesta tuosta takaisin, sillä kun sinut omaan, on minulla kevät, on kukkia, on kaikkia."
"Mutta jos kadottaisit minutkin", sanoi Mustofin vavahtelevalla äänellä, "ja meidän täytyisi erota?"
"Erotako?! mikä julma sana!" huudahti Anna. "Vaan näytäthän sinä niin totiselta! Mitä on tapahtunut, sano!"
Niin hellästi ja varovasti kuin oli mahdollista kertoi nyt Mustofin kokien tekeytyä rauhallisen näköiseksi morsiamelleen tuon käskyn, joka vaati hänen viipymättä lähtemään kotimaahan.
"Tuomiorovasti Gadolin sanoi minun elämäni ilman isäni siunausta muuttuvan erämaaksi", virkkoi Anna huoahtaen, kun Mustofin oli vaiennut, — "hän oli oikeassa, minä tunnen jo hietikkötuulen polttavan ja myrkyllisen hengähdyksen kasvoissani."
"Mutta sen puhdistaa raikas viileys, joka liehtoo rakkauteni vihannoivalta kosteikolta", sanoi Mustofin lämpimästi.
"Ei, Vladimir, se on mahdotonta", valitti tyttö parka suruissaan.
"Sinä epäilet siis lempeni voimaa?" Mustofin kietoi hellästi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänen päänsä vasten olkapäätään, ja Anna itki ensin katkerasti, mutta virkkoi sitten liikuttavalla äänellä: "Älä ole pahoillasi, Vladimir; en tahdo turhilla valituksilla enää tehdä eron tuskia raskaammiksi, vaan olen nöyrtyvä sallimuksen alle. Sinun rakkautesi on vahvistava minua ja se on Jumalan avulla yhdistävä meidät jälleen."
"Kiitos, ystäväni", sanoi Mustofin, "ja kun tuo uhkaava sota on ohitse, olen minä jälleen sinun omasi — sitten ei mikään voi eroittaa meitä toisistamme. Siksi aikaa toimitan sinulle kodin kenraali Demidoffin luona, joka, kuten tiedät, on äitini velipuoli. Tosin tunnen häntä varsin vähän, sillä me emme ole olleet paljon yksissä, mutta hän on aina osoittanut minulle erinomaista hyväntahtoisuutta ja on kaiketi auttava minua tästä pulasta."
"Salli minun olla täällä Reisinmatamin luona", virkkoi Anna, "hän on minulle hyvä ja hellä kuin äiti."
"Se on totta", sanoi Mustofin, "mutta tämä ei ole sovelias paikka jalosukuisen miehen morsiamelle. Ylhäisessä asemassaan voi kenraali Demidoff sitävastoin parhaiten suojella ja hoitaa sinua. Etkö ole tyytyväinen ehdoitukseeni, armaani?"
"Minä tyydyn kaikkeen", vastasi Anna hiljaa ja laski hänen käteensä omansa, "tiedänhän minä, että sinä tarkoitat parastani."
Emme tahdo pitemmältä kertoa tätä keskustelua, jossa kaipaus, suru ja toiveet tulevaisesta onnesta vaihtelivat, vaan seuratkaamme Mustofiniä hänen sukulaisensa, kenraali Demidoffin luokse, jolla oli oleva niin tärkeä osa Anna Mörckin elämän vaiheissa. Hän oli jo iäkäs mies, vaikk'eivät vuodet eikä heikkous vielä olleet masentaneet hänen urheaa, taisteluissa jännistynyttä vartaloaan. Silmänsä olivat harmaat ja tuikeat ja kasvoissa, joissa ei ollut kauneuden jälkiäkään, kuvastui ankara julmuus ja hekkumallinen aistillisuus. Nämä luonteensa osoitteet ymmärsi kenraali Demidoff kuitenkin mestarillisesti salata, teeskennellen kohteliaisuutta ja ystävyyttä, ja vaikka hän 1808-1809 vuoden sodassa oli joutunut pahaan maineesen Vaasan kaupungin ryöstön ja muitten samanlaisten urostöittensä kautta, oli hän rikkaudellaan ja mahtavuudellaan saavuttanut itselleen ylhäisen aseman.
Kenraali oli jo käynyt maltittomaksi Mustofinin pitkästä viipymisestä, mutta tuli nyt kumminkin varsin ystävällisesti häntä vastaan.
"Terve tultuasi, sisaren poika!" sanoi hän, "olen halunnut tietää, mitä sinä pidät tuosta keisarillisesta käskystä."
"Se oli todellakin aavistamatonta", vastasi Mustofin.
"Hm", virkkoi kenraali, "se aika on ohitse, jolloin Napoleon lahjoitti armollisimmalle keisarillemme Suomen. Sittemmin ovat asiat muuttuneet, ystäväni; Ranska näyttää nyt toista puolta kilvestään, ja sen johdosta kokoaa Venäjä kiiruusti sotajoukkojaan Vilnaan, josta ensimmäinen ryntäys tehtänee."
"Asia näyttää vakaiselta", sanoi Mustofin. — "Milloin tulee sotaväen lähteä Turusta?"
"Viimeistään ylihuomenna — vaan kuules, sisaren poika, mitä sanoo morsiamesi, kun pitää lähteä kotimaasta?"
"Hän ei lähdekään kanssani", vastasi Mustofin.
"Eikö?" kummasteli kenraali, "joko teidän kyyhkyskuherruksenne on lakannut? Vaan niinhän ne tunteet tavallisesti kylmenevät, kuten kaikki muukin pohjan perillä."
"Meidän tunteemme, eno, eivät kylmene koskaan", vakuutti Mustofin lämpimästi, "mutta kun Anna Mörck niiden esteitten tähden, joista olen teille ennen puhunut, ei vielä voi ruveta vaimokseni, täytyy hänen jäädä tänne."
"Etkö ole esittänyt hänelle vastakkaista ehdoitusta?"
"En, taivahan nimessä!" huudahti Mustofin. "Siten olisin solvannut itseäni sekä häntä, joka on minulle pyhä kuin oma äiti!"
Tajuamatta nuorukaisen yleviä tunteita kääntyi kenraali äkkiä toisaalle päin salatakseen ivallista hymyään. "Sodan aikana", sanoi hän, "ei tarvitse niin tyystin kaikkia lainkäskyjä noudattaa; avioliitto saattaa silloin tämmöisissäkin suhteissa huokeasti tapahtua."
"Olkoon niin", vastasi Mustofin, "mutta minä olen luvannut olla häiritsemättä morsiameni rippikouluopetusta ja tahdon pysyä lupauksessani."
Kenraalin suupielet värähtelivät ja hän oli vähällä purskahtaa nauramaan mokomille epäilyksille, mutta hän tahtoi olla hyvässä sovussa sisaren pojan kanssa, ja hilliten mieltään virkkoi hän:
"Huhu tietää kertoa että morsiamesi on kaunis."
"Kaunis, ihana ja hyvä kuin enkeli", sanoi Mustofin innokkaasti.
"Sitä vaikeampi on sitten jättää häntä."
"Sen tunnen kyllä syvästi", vastasi Mustofin, "ja sentähden olenkin päättänyt kääntyä teihin, eno, pyynnöllä, jota en monelle tekisi — — —"
"Ja se kuuluu?" keskeytti hänet kenraali.
"Että te soisitte kotoa ja suojaa Annalleni, kunnes minä palajan, ja siten lievittäisitte surua, joka ahdistaa sydäntäni ajatellessani hänen turvatonta tilaansa."
"Jos ei se sen enempää ollut", sanoi kenraali ystävällisesti, "niin otan mielelläni toimittaakseni tämän tosin vähän arkaluontoisen tehtävän. Kiitos luottamuksestasi, sisaren poika, ja ole varma siitä, ettei neiti Mörckiltä ole minun talossani puuttuva isällistä suojelusta eikä hellää hoitoa. Tässä on käteni."
He löivät lujasti kättä ja Vladimir kiitti hartaasti kenraalia hänen ystävyydestään.
"Nyt olet siis valmis lähtemään", sanoi tämä.
"Olen kyllä; tulee vaan ensin tehdä testamenttini, ja sitten olen rauhallisella mielellä ryhtyvä täyttämään velvollisuuttani."
"Testamenttisi", toisti kenraali kummeksien, "ethän kait aikone asettaa rintaasi maaliksi vihollisen luodille?"
"Kukapa sitä tietää", sanoi Mustofin synkästi, "elämä ja kuolema eivät ole omassa kädessämme; meidän tulee olla valmiit kaikkeen. Testamentillani tahdon turvata Annan tulevaisuuden, jos itse sodassa kaatuisin."
"Sinä olet viisas ja ajatteleva", sanoi kenraali, "morsiamesi saa ruhtinaallisen omaisuuden."
"Ei siitä niin paljon tule kuin luulette, eno, vaikka tosin Annalle tarpeeksi. Aikomukseni on nimittäin vapauttaa orjani ja sitä paitsi lankeaa osa kirkolle ja kunnan vaivaisille."
Kenraali pusersi kättään lujasti pöytää vasten, mutta hän hillitsi kuohuvan verensä ja sanoi:
"Oikein onkin järjestää ajoissa maalliset asiat. — Kirjurini Kurzoff, joka on taitava lakimies, kirjoittakoon testamentin ja sinulla on kaiketi joitakuita ystäviä, joita haluat siihen todistajiksi."
"On", sanoi Mustofin, kenraalin hyväntahtoisuudesta mielessään, "kapteenit Kamenski ja Gregorjeff eivät varmaan kieltäne minulta tätä palvelusta."
"En minäkään sitä luule", sanoi kenraali tarttuessaan kellonnuoraan ja käski sisään-astuvan palvelijan kutsumaan mainittuja henkilöitä.
Tuommoisessa toiminnassa, jossa niin sanoaksemme elämä tekee tiliä kuoleman kanssa, on jotakin liikuttavaa, ja juhlallinen hiljaisuus vallitsikin hetken perästä kenraalin huoneessa. Selkä kenossa istui kenraali nojatuolissaan eikä näyttänyt näkevän eli kuulevan, mitä hänen ympärillään tapahtui, sillä aikaa kun Mustofin kalpeana mutta vakavana matalalla äänellä toi ilmi viimeisen tahtonsa; väliin keskeytti hänet kirjuri kehittäen hänen lauseitaan sattuvampaan lakitieteelliseen muotoon. Etupuolella seisoi taas nuo kaksi upseeria valmiina antamaan tarvittaessa nimikirjoituksensa.
Hitaasti kului aika — oli niin monta eri kohtaa huomioon otettavat — mutta vihdoinkin loppui tuo vaikea työ, nimet piirrettiin alle, ja todistajat sekä kirjuri poistuivat vakavina huoneesta.
"Pyydän vielä saada jättää tämän testamentin teidän huostaanne, eno", sanoi Mustofin kenraalille. "Teillä ei suinkaan liene mitään sitä vastaan?"
"Ei suinkaan", vastasi tämä, "minun luonani on se hyvässä tallessa, sisaren poika."
Kenraalin ääni kuului heikolta. Oliko siihen syynä ruumiillinen väsymys, vai se saatanallinen juoni, joka hänessä oli herännyt? Mustofin uskoi edellistä. "Antakaa anteeksi, hyvä eno", sanoi hän rauhattomasti, "että olen väsyttänyt teidät kokonaan." Mutta ystävällisin sanoin epäsi kenraali hänen anteeksipyyntönsä ja lämpimät kiitoksensa, jonka jälkeen he erosivat.
Kuoleman kalpeus peitti nyt kenraalin kasvot ja hänen täytyi tukea itseään seinää vasten. Vihdoin huomasi hän pöydällä viinipullon, josta hän oli tarjonnut äskeisille vierailleen. Vapisevalla kädellä täytti hän siitä lasin äärilleen ja tyhjensi sen yhdellä hengähdyksellä. Se antoi voimaa. Kuumeen tapaisella kiihkeydellä avasi hän Mustofinin testamentin, luki sen tarkoin pykälästä pykälään monet kerrat ja katkera ivallinen hymy värähteli hänen huulillaan.
"Tuota 'hyvää enoa' ei ole siis muistettu kopekallakaan! Haa, sisaren poikaa! morsian, orjat perivät siis kaiken!" huudahti hän vihdoin ja rutisti paperin kouraansa. "Odota, niin saamme nähdä!"
Hän meni uunin luokse, jossa kytevät hiilet väliin loimahtivat ilmituleen. Tuokiossa oli testamentti siellä, jaloine lämpimine tarkoituksineen hiiltyi se tuhaksi.
"Jos Mustofin kaatuu sodassa", mutisi kenraali, "niin ei testamenttia koskaan kaivata, sillä hänen ystävänsä menevät hänen kanssaan, muussa tapauksessa se taas on kadonnut; siitä asiasta on kyllin aikaa pitää huolta. — Muutama tuhat sielua ei ole vähäpätöinen asia, niiden tähden sopii jo uskaltaakin jotakin."
Hän palasi pöydän luokse ja tyhjensi pullosta viinin viimeiseen pisaraan.
Raskaalla mielellä otti Anna seuraavana iltana jäähyväiset poliisimestari Reisin perheeltä ja läksi Mustofinin ja uskollisen Brigitan seurassa uuteen kotiinsa. Hän oli juuri astumaisillaan kenraali Demidoffin asunnon rapulle, kun Brigitta kauhistuen pidätti häntä.
"Onneton lapsi", sanoi hän, "mitä onkaan teille tapahtuva tässä talossa! Ettekö näe tätä tuhoa ennustavaa merkkiä?"
Hän osoitti kädellään maahan, missä kaksi oljenkortta oli poikittain ristissä, ja jota yleisesti pidettiin pahana enteenä.
"Ristin tie", sanoi Anna hiljaa, "ilman ristiä ei ole ruunuakaan.Turvautukaamme Jumalan suojelukseen."
Annan sanoissa oli tyyntä uskallusta ja kumminkin likistihe hän lähemmäksi Mustofiniä, kun talon vanha hovimestari Ivan, jolla oli kierot silmät ja naama kuin verikoiralla, avasi porstuan oven.
Oli pyhä-ilta ja vaikka aurinko ei vielä ollut laskenut, paloi kaksi paksua vahakynttilää suuren pyhänkuvan edessä tampurin oven vastapäätä. Kuva oli oikein mestariteos, koristettu kullalla ja kalliilla kivillä, jotka kaiketi olivat hyvinkin arvokkaita.
Kumarrettuaan ja tehtyään ristinmerkin kuvan edessä, tervehti Mustofin erästä naista, joka ylpeällä katsannolla odotti heitä.
Kauneus oli jo kadonnut tuosta naisesta, kasvot kuopistuneet, iho kellastunut ja koko vartalo menettänyt norjuutensa ja sulonsa; ainoastaan silmissä oli vielä loistoa ja kauneutta, mutta niiden kauneus poltti, niiden loisto oli kylmää.
Katinka Petrovna oli hänen nimensä, ja kenraali Demidoff, ollen poikamies, oli ottanut hänet taloutensa hoitajaksi ja emännöitsijäksensä. Itsevaltaisesti hallitsi hän valtakunnassaan palvelijain kesken eikä suinkaan lempeimmällä tavalla, sillä hänen olennostaan ja käytöksestään näki jo, että hän oli tottunut käskemään ja vaatimaan kuuliaisuutta. Yhtä helposti saattoi myös nähdä, että hän ainoastaan totteli isäntänsä käskyä eikä omaa tahtoaan osoittaessaan kohteliaisuutta tälle nuorelle tytölle, jonka hän ehkä pelkäsi jakavan täst'edes vallan kenraalin talossa. Hänellä oli nimittäin kädessään hopeaisella lautasella suolaa ja leipää, jota hän venäläisen tavan mukaan kumartaen tarjosi lausuen:
"Onnea ja menestystä!"
Liikutettuna maistoi Anna tarjousta ja vastasi sitten sekavalla venäjänkielellä Mustofinin neuvon mukaan: "Suuri kiitos leivästä ja suolasta! Onnea ja menestystä ei suinkaan ole sieltä puuttuva missä niin ystävällisesti otetaan vastaan."
"Ja minäkin kiitän teitä, Katinka Petrovna", sanoi Mustofin lämpimästi, "ja pyydän ettei tämä ystävyyden osoitus morsiamelleni olisi ainoa teidän puoleltanne, sillä aikaa kuin olen poissa."
Nainen kohotti ylpeästi päätään ja hänen silmänsä välähtivät. "Me pyhän Venäjän lapset", sanoi hän, "emme unohda mitä olemme vieraillemme velkapäät. — Isäntäni, kenraali Demidoff, on valmis ottamaan teitä vastaan. Ja teidän, eukkoseni", jatkoi hän Brigitalle, jota peloitti hetkeksikin jättää turvattiaan ja sentähden aikoi juuri seurata Annaa, "teidän sopii mennä tätä tietä neidillenne määrättyyn asuntoon, eikä kenraalin huoneiden läpitse."
Hän osoitti käskeväisesti erästä ovea ja antoi Ivanille muutamia ohjeita, josta seurasi että tämä jotenkin raa'asti otti Brigittaa käsipuolesta ja kuljetti häntä hämäräin käytävien läpitse Annalle määrättyihin huoneisin.
Himmeänä pääsi päivänvalo silkkisien purppuraväristen akkunan-uutimien läpitse tuohon avaraan, loistavasti sisustettuun saliin, jossa kenraali, Mustofin ja Anna olivat. Hienolla aistilla ja tuhlaavaisella kädellä oli siinä koetettu peittää asunnon vajavuuksia ja puutteita, sillä vaikka talo oli yksityisten parhaita Turussa, osoitti se kumminkin selvästi, että maa oli köyhä ja että kauneuden vaatimukset olivat sen mukaan.
Anna tunsi tämän komeuden ja ylellisyyden, johon hän oli tottumaton, ahdistavan mieltään, mutta hän koetti tekeytyä tyyneksi ja vastasi kenraalin kohteliaisiin puheisin ja ystävällisiin imarruksiin lempeällä ja kainolla arvokkuudella.
"Teidän käsiinne, eno", sanoi Mustofin, "jätän minä nyt mitä minulla kalliinta on."
"Ja saat ollakin varma siitä", vastasi kenraali, "että minä olen vartioiva aarrettasi kuin vanha lohikäärme. Mutta, hyvät lapset, älkää katkeroittako eron hetkeä ylen juhlallisella vakavuudella. Muutaman kuukauden perästähän sinä taas olet luonamme, Vladimir, ja sillä aikaa koetan minä huvitella neiti Mörckiä niin hyvin kuin voin."
"Kiitän teitä, kenraali", sanoi Anna teeskentelemättä, "mutta minä olen maalla kasvanut ja huvituksiin tottumaton enkä minä niitä kaipaa."
"Suruja ja kaipausta haihduttamaan ovat nekin hyvät", virkkoi kenraali ystävällisesti, — "niin usein kuin haluatte, saatte ajella vaunuillani. Se ainakin virkistää sekä ruumista että sielua."
"Niin, Anna, ja kun sitten kuljet viheriän metsän halki, kuunnellen puitten huminaa ja lintujen laulua, niin oletpa jälleen tuleva iloiseksi kuin ennenkin ja muistava ystävääsi, joka, vaikka onkin kaukana, ajatuksissaan kumminkin vaeltaa rinnallasi", kuiskasi Mustofin hymyillen Annalle.
Nuoruuden onnellista taikavoimaa! Eroaminen, suru ja kaipaus, kaikki oli unohdettu! — — —
Katinka Petrovna astui sisään luoden palavat silmänsä huoneessa olijoihin. Kateellisella, katkeralla mielellä havaitsi hän miten kenraali, samoin kuin otustaan tähtäilevä kissa, katseli noita nuoria, jotka nähdessään toisensa olivat unohtaneet kaikki ympärillään. "Kiehuva samovari odottaa meitä", sanoi hän lopettaen sointuisalla äänellään hiljaisuuden.
Kenraali nousi ja häntä seurasivat Anna ja Vladimir ruokasaliin, missä Katinka Petrovna jo seisoi kirkkaan hopeaisen teekyökin ääressä valmiina jakamaan höyryävää teetä, venäläisten lempijuomaa.
Kalliissa kiinalaisissa posliini- ja hopea-astioissa oli monenkaltaisia laitoksia, jotka todistivat venäläisen kokin taitoa ja herkkusuun isännän aistia.
Kellään ei kuitenkaan näkynyt olevan halua osoittaa aterialle kunniaa, eikä puhekaan enää sujunut yhtä vilkkaasti kuin ennen. Kenraali vaan yksin joi lasin toisen perästä teetä, muut tyytyivät vähempään.
Vihdoin oli eron hetki käsissä. Lausuttuaan Brigitalle ystävälliset jäähyväiset, jäi Mustofin kahden kesken Annan kanssa.
Hän otti esiin pienen, taitavasti tehdyn kultaisen ristin, asetti sen vitjoineen neidon kaulaan ja sanoi:
"Tämän amuletin antoi äitini kuollessaan minulle suojellakseen minua onnettomuuksista, suruista ja vaaroista. Siitä päivin olen sitä sydämelläni kantanut ja äitini sekä minun siunausteni voimalla on se poistava isäsi kirouksen ja oleva sinulle, Annani, onnea tuottava taikakalu." Vladimirin puhe oli vakavaa ja hellää. "Täst'edes on suurin ilomme oleva kirjoittaa toisillemme. Kenraali Demidoff on luvannut toimittaa sinun kirjeesi tarkoilleen minulle, ja minulla taas on mahtavia ystäviä, jotka siinä kohden auttavat minua. Ole luja ja uljas, Annani, kuten sotilaan morsiamen tulee. Elä toivossa, voi hyvin!"
Lämmin, värisevä suutelo, viimeinen kädenpuristus, ja Vladimir oli poissa.
Viidentoista vuoden iällä itkee nuori sydän surunsa ja niin teki Annakin. Koko yön istui hän akkunan luona, mietiskeli ja itki. Silloin tuntui hänestä yht'äkkiä kuin olisi hänen isänsä haamu lähestynyt häntä ojentaen hänelle kättään, mutta kun hän koetti tarttua siihen, hapuroitsi hän vaan tyhjää ilmaa.
Ja kumminkin oli hän kuulevinaan isän puhetta, kertomusta, jota tämä joskus iltavalkean ääressä oli jutellut.
"Käsi kädessä vaeltaa elämän läpitse kaksi sisarta", niin se tarina alkoi. "Toinen heistä on kuin pohjolan keväinen ilta, jolloin päivän ja yön väreet sulautuvat yhteen ja salaperäinen valju ilma vipisee niin surullisesti. Kalpeana ja vakavana, kyyneleet silmissä, kulkee hän hitaasti eteenpäin ja kolkuttaa kaikkialla ovelle, kunnes hänet päästetään sisään.
"Toinen sisar on taas iloinen ja loistava kuin toukokuun aamu, kun leivonen liverrellen lentelee pilvissä, vuokot lehdossa kukkivat ja rannan vihannat koivut katselevat kuvaansa järven sinertävästä helmasta. Hänen silmänsä ovat kirkkaat ja säteilevät, suu hymyilee ja sydän tykkii hilpeästi. Kaikkialla otetaan hän kernaasti vastaan. Jos hänen vanhempi sisarensa viipyy jossakin, odottaa hän, kunnes tämä on täyttänyt tehtävänsä ja liitelee sitten vasta sisään, tahi jos hänellä on kiirut, heittää hän vaan kukkasen avonaisesta akkunasta huoneesen ja rientää eteenpäin.
"Toisen sisaren nimi on Suru, toisen Ilo. Vanhempi heistä tuli maailmaan silloin, kun ensimmäinen ihmispari lankesi syntiin; kun sitten Jumala antoi sovinnon lupauksen, syntyi toivo ja sen kanssa Ilo. Usein seuraa Suru kuolon enkeliä; itkien seisoo hän haudoilla ja sairasvuodetten ääressä ja missä puute, synti ja pimeys vallitsee. Hänen sydämensä tykkii säälistä kaikkia kohtaan, kädellään osoittaa hän uskon ristiä ja katsoo taaksensa, eikö hänen sisarensa Ilo jo saapuisi. Ja tämä tuleekin toivon loistava hengetär rinnallaan; usein on se 'ijäisyyden toivo', mutta sitä parempi.
"Harras rakkaus yhdistää nuo kaksi sisarta, Surun ja Ilon toisiinsa, eivätkä ne koskaan eroa niin kauan kun yksikin kilvoitteleva sielu löytyy maan päällä. Ne ovat lähteneet samasta kädestä ja niiden ylevä tarkoitus on johdattaa heikkoa, sotivaa ja eksynyttä ihmishenkeä Jumalan tykö."
Anna itkeä nyyhkytti. Silloin alkoi kaukaa kuulua sotamusiikin säveleitä ja etenevää tahdinmukaista astuntaa. Hän tiesi mitä se merkitsi, venäläiset joukot lähtivät nyt päivän noustessa kotimaahansa.
Anna katsoa tuijotti torille päin, jonne sotamiehet lähtöä varten olivat kokoontuneet, mutta siinä oli vastapäätä kadun toisella puolella kivikartano, eikä hän muuta nähnyt kuin auringon vipisevän säteen valkealla muurilla ja kappaleen sinistä taivasta.
* * * * *
Sillä aikaa, kun Anna rauhassa sai lopettaa rippikoulunsa, kävi Katinka Petrovnan asema kenraali Demidoffin talossa yhä horjuvammaksi. Hän ei itse varmasti tiennyt, miten asia oli, mutta hän tunsi, että ilmassa oli myrskyn enteitä, sillä hänen isäntänsä ei ollut ennen koskaan osoittanut hänelle niin silminnähtävää välinpitämättömyyttä ja kärsimättömyyttä, ei koskaan ennen sillä tavoin tehnyt pilkkaa hänen tunteistaan ja halveksinut hänen toiveitansa. Kuinka iloiseksi hän sentähden tulikaan, kun Ivan eräänä iltana ilmoitti hänelle, että kenraali tahtoi häntä yksityisesti puheilleen; se oli harvoin viime aikoina tullut enää kysymykseen. Sentähden tahtoikin hän nyt pukeutua oikein huolellisesti, ja siitä saivat hänen orjapiikansa kyllin työtä, jotka rauhattomina häärivät hänen ympärillään, peljäten jollakin suututtavansa hirmuvaltaista, kärsimätöntä hallitsijatartaan.
Häijyllä tuulella olikin Katinka Petrovna, istuessaan tuossa pieni koira sylissä ja jakaen runsaasti käskyjä ja toria.
"Älä raasta viimeisiä hiuskarvoja päästäni, Masha! Äläkä sinä, Sassa, liikuta puuteritöyhtöä niin raskaalla kädellä, kuin pesisit lattiaa! Aiotko sinä, Tatjana, varastaa kalliita kiviäni, vai mitä puurrat niin kauan juvelilippaassani?" sinkui hän uhkaavalla äänellä vuoroin kullekin.
"Minä en ole koskaan varastanut enkä aio sitä tehdä; luulkaa minusta mitä tahanne", vastasi viimeksimainittu, jonka säännölliset kasvonpiirteet ja kukoistava iho todistivat hänen tserkessiläistä syntyperäänsä.
Kiukustuneena kohoitti Katinka Petrovna kätensä lyödäkseen tyttöä, mutta ketterästi vältti tämä lyönnin eikä voinut olla hymyilemättä onnistumattomalle yritykselle. Se suututti tietysti yhä enemmän Katinkaa, mutta hän hillitsi vihansa ja lausui kylmästi:
"Näkyypä olevan aika nöyristää sinun sisusi, Tatjana. Minä käsken hovimestarin annettamaan sinulle viisitoista hosumaa, tahi odotapas: Suomi on rikas koivuista, viisikolmatta lyöntiä norjalla vitsalla on lempeä rangaistus. Toivon että olet tyytyväinen lempeyteeni!"
Kimeä nauru pääsi Katinkan huulilta.
"Tyytyväinenkö? en toki", vastasi Tatjana sukunsa koko ylpeydellä, "sillä tietäkää, hallitsiatar, ett'en minä koskaan antau teidän raakain kättenne suomittavaksi. Kylläksi kauan olemme me kärsineet teidän julmuuttanne, mutta pian lieneekin meidän vuoromme nauraa teille, Katinka Petrovna, sillä meidän silmämme ovat huomanneet enemmän, kuin voitte aavistaakaan — teidän tähtenne on sammumaisillaan. Minun ylitseni on valtanne lopussa. Kyynelilläni ja rukouksillani olen minä, näette, saanut vapauskirjan kenraali Demidoffilta, joka teihin verrattuna on enkeli, ja minulla on oikeus mennä mihin tahdon. Hyvästi, Katinka Petrovna, minä lähden kotimaani vuorille!"
Jok'ikinen verenpisara oli kadonnut Katinkan poskilta, ja hänen silmänsä säkenöitsivät tserkessiläiselle tytölle, joka pää pystyssä kumartaen läksi tiehensä.
Kauhistuneina riensivät toiset palvelijat antamaan hallitsijattarelleen kultaisen sienirasian ja kostuttamaan vedellä hänen otsaansa. Kostonhimo saikin hänen pian toipumaan ja hän antoi pukea itsensä mitä suurimmalla kiirulla.
Vähitellen rauhoittui hän ja oli vihdoin valmiiksi puettu, mutta katsoessaan suureen Venetsian peiliin, ei hän tuntenut itseään tyytyväiseksi. Sininen silkkipuku ei näet soveltunut laisinkaan hänen kalpealle iholleen, lyhyet hihat paljastivat liiaksi hänen laihoja käsivarsiaan, eikä ylhäälle kiedottu tukkakaan ollut sopusuhteessa hänen pienen päänsä kanssa. Se ei kelvannut, piti valita toinen puku, yksinkertaisempi ja hänen muodolleen sopivampi!
Toinen puku toisensa perästä tuotiin esille ja hyljättiin, kunnes Katinka vihdoin päätti pukeutua samalla tavalla kuin silloin, kun kenraali Demidoff ensi kerran oli hänet nähnyt ja ihastunut hänen kauneuteensa, ja niin tehtiinkin. Mielihyvällä katseli hän nyt itseään peilistä ja hänen mielestään sopikin venäläinen kansallispuku hänelle vielä varsin mainiosti. Hän hymyili omalle kuvalleen, unohti äskeisen harminsa ja kiiruhti iloisena kenraalin luokse siinä toivossa, että hänen valtansa olisi vielä yhtä suuri ja vastustamaton kuin ennenkin.
"Pyhän Nikolain parran nimessä, olethan sinä koristeltu kuin aikoisit naamiohuveihin eli Novgorodin markkinoille!" vastasi kenraali Katinkan tervehdykseen. "Luulet kaiketi olevasi yhtä nuori ja kaunis kuin silloin, kun tuo aatelismies myi sinut minulle, ylisteltyään Moskovan sanomissa kauneuttasi ja ansioitasi. Puuteri ja poskimaali eivät voi koskaan palkita, mitä vuosikymmenet ovat kuluttaneet."
Masentuneena kuunteli Katinka näitä pilkallisia sanoja. Oliko Tatjana sittenkin ollut oikeassa, oliko hänen tähtensä sammumaisillaan!
"Minä en ymmärrä", sanoi hän vältellen, "minkätähden muistutatte minulle noita menneitä aikoja?"
"Minkäkötähden!" huudahti kenraali, "sentähden että muistaisit mikä sinä olet ollut ja olisit tulevasta kohtalostasi kiitollinen. Sinä olet nauttinut kyllin kunniaa ja arvoa talossani, mutta nyt on kaikki ohitse, Katinka Petrovna."
"Mitä puhutte, kenraali", sanoi Katinka väännellen kyyneleet silmissä käsiään, "tahdotteko karkoittaa minut pois, uhrattuani nuoruuteni voimat ja sydämeni parhaimmat tunteet luonanne? — Boris, sanokaa laskevanne leikkiä!"
"Ei, Kasanin Rouvan nimessä, sitä en tee. — Katinka, sinä olet auttamattomasti vanha ja heikko, sillä minä en ole koskaan ennen nähnyt sinun itkevän, ja sinä kumminkin tiedät minun vihaavan naisen kyyneliä. Et voi pitää minua muuna kuin lempeänä", jatkoi kenraali, "kun sallin sinun pitää kaikki pukusi ja sitäpaitsi lahjoitan sinulle Aleksei Pauloffin mieheksi."
"Aleksei Pauloffin, tuon köyhän alio-upseerin!"
"Niin, Katinka, nuori haukka on pian vievä kanssaan valkoisen joutsenen puolisonaan", sanoi kenraali pilkallisesti nauraen. "Älä näytä noin säikähtyneeltä, Katinka, onhan Aleksei Pauloff oleva rikas omistaessaan sinut. Hän onkin valmis kaikkeen ja suostuu jo huomenna viettämään häänsä; sitten matkustatte te heti Pietariin, mihin valittusi on määrätty virantekoon. — Enkö ole isällisesti pitänyt sinusta huolta?"
"Ja sen olette ainoastaan tehnyt voidaksenne huomiota herättämättä poistaa minut. Älkää luulko, — Boris Demidoff, ett'en oivalla teitä; olenhan minä tottunut lukemaan jok'ikisen ajatuksen teidän sielustanne jonka pohjattomista kuiluista minäkin rukoilisin pyhäin varjelemaan itseäni!" huudahti Katinka raivoissaan ja loi kenraaliin vihaisen katseen.
"Riittää jo, vaimo", sanoi kenraali ankarasti ja sysäsi hänet kädellään ulos ovesta, "älä suututa minua äläkä koettele kärsivällisyyttäni, sillä sinuakin varten voi löytyä ruoska."
Katinka Petrovnan täytyi siten tyytyä kohtaloonsa, vaikka hänen sisunsa kyllä kuohui. Suurinta nöyryytystä sai hän kumminkin vielä kerran tuntea, kun hän suitsutuksilla täytetyssä kirkossa väkijoukon seasta huomasi Tatjanan, joka sysimustilla silmillään ilkkuen katseli häntä.
Miss' on rauhan satama,Syömen tyyni onnela?Missä määrä kaukainenKytevien toiveiden?
"Herrani, kenraali Demidoff, lähettää nämä lahjat teille, ihana neiti, kunnioituksensa ja ihailunsa todisteeksi", virkkoi Ivan eräänä päivänä Annalle astuttuaan hänen huoneesensa. Ystävällisesti päätään nyökäyttäen otti tämä kumartelevalta palvelijalta kääryn ja avasi sen tyynesti. Hän näki siinä ihmeekseen kaksi varsin kallista silkkipukua, toisen hopeankarvaisen, toisen ruusunpunaisen. Kaksi kullankirjaeltua vyöhyttä ja hohtokivinen koriste oli siinä myöskin.
Hymysuin ja loistavin silmin katseli Anna tuota viehättävää komeutta, levitteli lapsellisella ihastuksella pukuja ja käänteli auringon valossa hohtavaa juvelikoristetta.
"Ei kuningattarella Lovisa Ulriikallakaan, jonka hovissa isoäitini aikoinaan oli hanhenpaimenena, ole voinut olla kauniimpia ja komeampia pukuja kuin nämä", huudahti Brigitta, joka oli yhtä ihastunut kuin Annakin. "Katsokaa, mikä ihmeellinen loisto tällä kankaalla on, kuinka se on paksu ja kuitenkin niin pehmoinen kudonnaltaan! Ja tämä kaulakoriste, miten se säkenöi ja välkkyy! Teidän, Anna, tulee todellakin olla kiitollinen kenraalin ystävällisyydestä."
Anna katsoi vuoroin Brigitan hiettaisiin silmiin, hovimestarin nöyrästi kumarrettuun selkään ja noihin komeoihin lahjoihin, ja vuoroin hän punehtui ja vaaleni; ja värisevä kyynel, jota ei muut huomanneet, kostutti hänen pitkiä silmänripsiään.
"Briitta muori", sanoi hän vihdoin ja asetti kaikki takaisin kääryyn, "isäni varoitti minua usein maailman turhuudesta ja kiillosta, joka kietoo ja lumoo meidän sydämemme ja minä tahdon koettaa muistella hänen opetuksiaan. — Ivan", jatkoi hän hovimestarille, "tervehdi isäntääsi ja sano että olen kiitollinen hänen hyvyydestään, vaan ett'en voi enkä tahdo vastaanottaa hänen lahjojaan, koska ne eivät sovellu lapsuudesta totuttuun yksinkertaisuuteeni."
"Kuten käskette, ihana neiti", vastasi hämmästynyt Ivan, "mutta minun luullakseni olisi paras, ett'ette kieltäytyisi ottamasta vastaan kenraali Demidoffin lahjoja, sillä hän on ylpeä, kovin ylpeä, eikä suvaitse koskaan kieltoa."
"Mutta minä toivon hänen ylpeytensä olevan jaloa laatua ja että hän antaa minulle anteeksi. Tehkää kuten pyysin, hyvä Ivan!" Hovimestari kumarsi syvään ja lähti huoneesta.
Oliko Anna tehnyt oikein hyljätessään miehen lahjat, joka oli osoittanut hänelle niin paljon hyvyyttä ja hellätuntoista huomiota, joka oli hänen suojelijansa ja joka ehkä tuntisi itsensä syvästi loukatuksi. Olisiko hänen isänsä, olisiko Vladimir hyväksynyt hänen käytöksensä?
Moiset ajatukset liitelivät Annan päässä; hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, niin hyljätyksi, hänen täytyi tehdä niinkuin hänen sydämensä ja omatuntonsa häntä kehoitti.
"Lapsi", sanoi Brigitta hellästi nuhtelevalla äänellä, "minä en oivalla teitä. Kotona Ahvenanmaalla voitte te iloita pumpulihameesta, jonka minä yksinkertaisen aistini mukaan olin raidoittanut ja kutonut, ja nyt lähetätte te takaisin puvut, joista moni tyttö teitä kadehtisi."
Vienosti hymyillen kuunteli Anna Brigitan puhetta ja virkkoi: "Ennen veljeltä vetosta kuin olutta vierahalta — —"
"Niin, te arvelette että: ehdon valta ahvenella ottaa onkeen, jos tahtoo", liitti Brigitta, mutta miettiväisenä jatkoi Anna:
"Sitäpaitsi — vaikka kenraali on pyytänyt minun pitämään taloansa kotinani ja kohtelee minua suurimmalla ystävyydellä, tuntuu minusta joskus kumminkin kuin olisin kanarialintu, jolla on kaikki tarpeensa, mutta joka sittenkin räpyttää pieniä siipiään kullattua häkkiä vasten, tietäen olevansa vanki." — — —
Malttamattomasti oli kenraali Demidoff tällä aikaa odottanut Ivania palajavaksi Annan luota. Hänen ei johtunut vähääkään mieleensä, että Anna lähettäisi lahjat takaisin, ja sentähden olikin hänen pettymyksensä kaksinkertainen, kun hän odottaessaan lämpimiä tervehdyksiä ja kiitoksia saikin kieltävän vastauksen.
"Jos olisit laatinut sanasi paremmin, niin olenpa varma siitä, ett'ei neiti Mörck olisi kieltäytynyt vastaanottamasta lahjoja", sanoi hän ja polki jalkaansa lattiaan. "Joll'et olisi Ivan, niin saisi hemmoiteltu selkäsi tuntea kymmenkunnan vitsanlyömää. Mene, jätä minut yksin."
Palvelija totteli silmänräpäyksessä käskyä ja poistui ääneti peljäten häiritsevänsä isäntäänsä, jonka povessa viha ja intohimot riehuivat.
"Minun täytyy saada hänet omakseni millä hinnalla hyvänsä!" sanoi kenraali itsekseen. "Hän on satujen prinsessaa ihanampi, ja Boris Demidoff ei ole kyllin tyhmä heittääkseen luotaan puhtaan helmen. Naisen sydän voitetaan lahjoilla, enkä minä luule Anna Mörckin olevan erilaisen muita. Ennen kutsuttiin minua vastustamattomaksi; tahdon vielä tänä päivänä koettaa voimaani ja viedä itse lahjat takaisin kaunottarelleni, mutta varovasti, varovasti — — —"
Kenraali hymyili tyytyväisenä ja varmana voitosta, ja kun hänen mielensä sitten oli tyyntynyt, antoi hän ilmoittaa tulonsa suosikilleen.
Aavistamatta mitä hänen nuoruutensa ja loistava kauneutensa oli vaikuttanut vanhassa kenraalissa otti Anna hänet ystävällisellä kohteliaisuudella vastaan ja hänen käytöksessään ilmestyi niin harrasta luottamusta, että se olisi liikuttanut jokaista paitsi tätä miestä, jonka asianhaarat olivat panneet hänen ainoaksi suojelijaksensa.
Hienolla tavallaan tarttui kenraali tervehtiessään Annan käteen ja nosti sen huulilleen, mutta tyttö veti äkkiä, säikähtyen kätensä pois.
"Eihän teidän, vanhan miehen, sovi suudella nuoren tytön kättä", sanoi hän arvokkaasti. "Olen jo ennen pyytänyt teidän säästämään minua tästä kohteliaasta tavasta, joka ei laisinkaan sovellu minulle."
"Vanhan miehen!" kenraalin sisu kuohahti. IImaisihan Anna liian selvästi että heidän välillä oli ylipääsemätön juopa.
"Te unohdatte, neiti Mörck", sanoi kenraali hilliten itseään, "ett'ette enään ole lapsi, vaan on teillä täysi oikeus vaatia sitä kohteliaisuutta, jota osoitetaan teidän ihanalle sukupuolellenne. Mutta minä olenkin tullut ojentamaan teitä ylpeydestänne, jolla olette hyljännyt vähäpätöiset lahjani."
"Vähäpätöiset!" huudahti Anna vilkkaasti, "älkää sanoko niin, kenraali, ne olivat päinvastoin liian kalliit minulle."
"Teille ei ole mikään liian kallista, liian hyvää", sanoi kenraali, "ja minä olen suoraan sanoen pahoilla mielin teidän käytöksestänne."
"Oi, sitä en olisi tahtonut", sanoi Anna lämpimästi, "minä, joka joka päivä rukoilen Jumalan siunaamaan teitä hyvyydestänne minua kohtaan. Mutta minä pelkään turmeltuvani", jatkoi hän vakavasti, "sillä katsellessani näitä huoneita ja kaikkia teidän antamia kauniita lahjoja ja pukuja pelkään minä tulevani ylpeäksi ja herjaksi."
"Te ette siis huoli lahjoistani" sanoi kenraali, "te kiellätte minulta tämän suosion, josta minulle olisi suuri ilo!"
"Jos sillä voin tehdä teille iloa", sanoi Anna peljäten suututtavansa kenraalin, "niin suostun pyyntöönne ja kiitän tuhansin kerroin."
"Ette saa luulla minua kiittämättömäksi, kenraali", jatkoi hän surumielisesti, "mutta suurimmassa arvossa pitäisin kuitenkin ainoankin rivin Mustofiniltä. Eikö vielä ole kirjettä saapunut?"
"Aina sama kysymys, lapseni, ja aina täytyy minun antaa teille kieltävä vastaus."
"Minkä luulette olevan syynä tähän äänettömyyteen?" kysyi Anna."Lupasihan Vladimir, että kirjeet varmasti tulisivat käsiini."
"Sitä ei voi niin tarkoin tietää", sanoi kenraali; "nuoriin miehiinkään ei ole paljon luottamista. Kauniit silmät panevat helposti heidän päänsä pyörälle ja saavat heidän unohtamaan entiset mieltymiset, — toinen tuulen puuska tuo toisia tunteita."
"Mutta Vladimir on luvannut minulle uskollisuutta, hän ei ole pettävä eikä unohtava minua!" huudahti Anna ja hänen silmistään säteili hellyys ja iloinen luottamus.
"Rauhoittukaa, lapseni", lohdutti kenraali, "minä hankin sekä yksityistä että virkatietä luotettavia tietoja sisareni pojasta. Ajat ovat hankalat, kirjeet saattavat ehkä joutua muiden käsiin — ja paljon voi tapahtua tuolla kaukana, josta meillä täällä ei ole aavistustakaan. Älkää vaan hätäilkö, sillä kalvava levottomuus tekee pian ihmisen rumaksi ja vanhaksi, ja teidänhän tulee säilyttää kauneuttanne Vladimirin tähden." Tätä sanoessaan puristi kenraali Annan kättä jäähyväisiksi ja lähti pois, entistä enemmän ihastuneena tuohon suloiseen tyttöön ja lujasti päättäen uskaltaa kaikki voittaakseen hänet.
* * * * *
Rakastuneet, jotka meidän päivinämme tuskittelevat, joll'ei säännöllinen posti tuo heille vähintään kerta viikkoon kirjeitä ja joilla pahimmassa tapauksessa on sananlennätin ja telefooni käytettävänä he ainakin voivat käsittää Anna Mörckin syvää kaipausta, kun hän kuukausittain turhaan odotti tietoja Mustofiniltä. Kenraali Demidoff ei saanut horjumaan tuon jalon tytön luottamusta armaasensa, vaikka hän usein koettikin herättää hänen mielessään epäluuloja.
Eräänä päivänä tuli kenraali Annan huoneesen avattu kirje kädessä.
"Kirje Vladimirilta!" huudahti Anna huomaamatta miten kalpealta ja riutuneelta kenraali näytti. "Mitä kirjoittaa hän, kuinka hän voi?!"
Äänetönnä ojensi kenraali Annalle kirjeen, mutta tämä pudisti päätään, sillä se oli kirjoitettu venäjän kielellä.
"Malttakaa mielenne neiti Mörck", sanoi kenraali sääliväisesti, "ja olkaa valmis kuulemaan pahinta."
"Pahinta!"
"Kirjeessä luetaan", jatkoi kenraali armottomalla kiiruulla, "että Vladimir Mustofin eräässä kahakassa vihollisen etujoukon kanssa miekka kädessä on saavuttanut soturin kunniarikkaan kuoleman. Hänen kohtalonsa on ihana ja kadehdittava, jos ei vaan suru ja kaipaus olisi jäljellä. — Itkekää, lapseni, kyyneleistä … sanotaan lähtevän huojennusta."
Mutta Anna ei itkenyt, eikä syvä tuska puhkeakaan koskaan kaikuviin valituksiin. Hän ei tajunnut kenraalin sanoista muuta kuin että Vladimir, jonka tähden hän oli uhrannut isänrakkauden, kodin, kaikki, oli kuollut. Loisto oli sammunut hänen suurista silmistään, niissä asui tuijottava, milt'ei tunnoton katse.
"Kuollut", sanoi hän vihdoin heikolla, murtuneella äänellä, "kuollut — oi Vladimir!" ja särjetyn sydämen sanomaton tuska tuli tässä huudahduksessa ilmi.
"Kuinka suuresti minä säälin teitä, Anna", virkkoi kenraali mielittelevällä ystävyydellä ja pani hyväillen kätensä tytön käsivarrelle, mutta tämä hypähti ylös kuin salaman kohtaamana.
"Jättäkää minut, kenraali", sanoi hän, "minä tahdon kernaimmin olla yksin."
"Minä menen", sanoi tämä lempeästi, vaikka uhkaava pilvi kohosikin hänen otsalleen, "mutta minä tulen pian takaisin, sillä teidän onnenne on sydämelleni liian kallis voidakseni jättää teidät myötätuntoisen ystävän lohdutusta vaille. Naisen ruikutus", jatkoi hän poistuttuaan näkyvistä, "ei lakkaa yht'äkkiä, ja kumminkin täytyy minun ihmetellä miten tyynellä mielellä tyttö otti vastaan sanoman armaansa kuolemasta, ei hän parkunut eikä pyörtynyt, niinkuin olen muiden naisten nähnyt tekevän."
Surusta menehtyneenä istui kuitenkin Anna ja ajatteli kuollutta sulhoaan. Hän näki hänen säihkyvin silmin syöksyvän vihollista vastaan ja ihmeteltävällä urhollisuudella jakelevan iskuja ympärilleen — mutta tuossa tuli luoti — hän horjui satulassa ja huokasi raskaasti — se oli sattunut hänen rintaansa. Kirkas verivirta pulppusi hänen rikkiammutuista vaatteistaan. Silmät lakastuivat ja sinisenkalpeaksi muuttui hänen äsken vielä niin verevä ja vilkas muotonsa. Kankeana ja kylmänä pantiin hän arkkuun, maa sai velkansa — madot ruokansa.
Vähitellen saivat hänen ajatuksensa toisen suunnan. Ristinuskon pyhin lohdutus laskeutui nöyryyttävänä ja sulattavana hänen raivoavalle sydämelleen niinkuin rauhan kyyhkynen myrskyiselle merelle, ja muistaessaan Vladimirin rakkautta ja hellyyttä kuiskasi hän, hymyillen kyynelten läpitse:
"Me emme ole eroitetut, Vladimir, — rakkautemme yhdistää meidät."
Sydämen on kumminkin taisteltava monta kovaa sotaa, ennenkuin se taivaan tähden voi uhrata maalliset tunteet. Annankin koko olennossa näkyi riutumusta ja toivottomuutta, kun kenraali toistamiseen tuli hänen luoksensa.
"Minä kunnioitan teidän suruanne", sanoi hän ystävällisesti, "mutta älkää liioin antautuko sen valtaan, sillä teidän elämässänne on vielä monta rikasta ilon lähdettä."
"Sitä en voi uskoa", sanoi Anna, "minun täytyy sanoa teille tänä päivänä jäähyväiseni ja kiittää kaikesta hyvästä, jota olen luonanne nauttinut."
"Te tahdotte jättää minut ikävään! Anna, te olette julma, mutta sitä en minä voi sallia", sanoi kenraali salaamatta intohimoaan ja katsellen palavasti arastelevaa tyttöä.
"Minä rukoilen teitä, kenraali, älkää laskeko leikkiä tämmöisellä hetkellä. Asianhaarat ovat pakoittaneet minun viipymään liian kauan talossanne, ja pitkällinen vieras voi käydä haitalliseksi. Te olette täyttänyt lupauksenne Mustofinille, meidän tiemme eroavat siis."
"Erehdytte, neitini", sanoi kenraali, "te jäätte ainiaaksi luokseni, kotini on teidän, hevoseni, vaununi, palvelijani — kaikki on kuten tähänkin asti käytettävänänne. Te olette vielä tuleva onnelliseksi."
"Minä en voi koskaan enää tulla onnelliseksi maan päällä", vastasi Anna. "Säälikää onnettomuuttani ja sallikaa minun rauhassa lähteä pois."
"En koskaan!" sanoi kenraali Demidoff kärsimättömästi, "en koskaan. Jos Mustofin olisi tullut vaatimaan teitä takaisin, ei minulla luonnollisesti olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta hän on kuollut ja minä tahdon edelleen pitää teistä huolta. Eihän teillä ole ketään johon turvaisitte, menetettyänne isänne rakkauden."
Tämä soimaus sattui kuin myrkyllinen nuoli onnettoman tytön sydämeen. Tukehuttaen itkuaan peitti hän käsillään kasvonsa ja toisti hiljaa isän kirouksen.
Riemuitsevan näköisenä jätti kenraali hänet, mutta pitkä aika kului, ennenkuin uni tänä iltana soi hänelle lepoa, jota viattoman omantunnon harvoin tarvitsee kauan odottaa. Viimein soitti hän Ivanin luokseen.
"Tuo minulle pullo puhdasta Tokaijan viiniä, jommoista ainoastaan vanhaUnkari ja lähes satavuotinen kellari voivat tarjota!" käski hän.
Ivan toi mitä pyydettiin, mutta vaikka tuo tomuuntunut pullo pian oli tyhjennetty, ei sen sisällys kumminkaan vaikuttanut kenraalin toivon mukaan, sillä joka kerta kun hänen viinin raskauttamat silmänluomensa vaipuivat kiinni, alkoi hänen omantuntonsa taikakattila kiehua. Hän oli näkevinään Vladimirin silvotun pään hopeatarjottimella sänkynsä vieressä. Hyytynyt veri valui hitaasti tyhjään lasiin, jota näkymättömät kädet tarjosivat hänelle, ja kaksi kirjenippua hänen salalaatikossaan rupesi yhtäkkiä elämään. Jokainen kirjain niissä muuttui pieniksi mustiksi peikoiksi, jotka ulvoen tanssivat ja kiusasivat häntä.
Koira haukkui yössä — kenraali heräsi. Kylmä hiki oli hänen otsallaan, vaikka veri poltti suonissa kuin tuli.
"Senkötähden minua näin julmasti kidutetaan, ett'en ole kahtena viimeisenä perjantaina paastonnut", ähki hän. "Kun saan aikaa, olen minä ensi työkseni lepyttävä nuo pahat vallat, jotka sekoittavat sappea elämänjuomaani. Jos ei muu auta, niin pakenen, pyhän Barbaran nimessä, Solovetskin luostariin; siellä ainakin olen löytävä levon!"
Kenraali nukkui jälleen. Samat hirmunäytelmät, samat kauheat unet — — —
Kannel kädessä lauloi Anna Mörck erästä hymniä. Laulu oli vakava, synkkämielinen ja haikean ihana niinkuin tuo valju, surullinen laulajatar itsekin. Jokainen sointu kanteleen vapisevilta kieliltä, jokainen sävel hänen huuliltaan kuvastui hänen kasvoissaan haaveksivana innostuksena. Niissä heijastui maallisista siteistä vapautuneen hengen jalo ja ylevä nautinto.
Jonkun matkan päässä istui Brigitta kumarruksissaan kuunnellen laulua. Pian huomasi hänen vilkkaat silmänsä kenraali Demidoffin, joka seisoi puoleksi-avonaisella ovella ja katseli nuorta tyttöä melkein samalla ihastuksella kuin innostunut maalari silmäilee kaunista mallia. Harmissaan tästä mietti palvelija, miten hän salaa ilmoittaisi Annalle kenraalin läsnäolon. Hänen kekseliäisyytensä tuli hänelle nytkin pian avuksi, ja hän alkoi rykiä niin räikeästi ja kolkosti, että olisi sen luullut tulevan keuhkotautisen rinnasta.
Vihaisin katsein kääntyi kenraali ympäri ja Anna hypähti niin tulisesti ylös, että hänen kanteleensa sai vaarallisen täräyksen, ja yksi kielistä katkesi.
Tyytyväisenä onnistuneesta juonestaan nousi Brigitta ja jätti kenraalin ja hänen turvattinsa kahden kesken.
"Kuinka kauniisti te laulatte, neitini", sanoi kenraali ystävällisesti, "toivoisin vaan että laulunne pian saisi iloisemman kaiun. Ettekö tahtoisi koettaa laulaa vielä kerran duurissa ettekä aina mollissa, ei virsiä eikä kotimaanne valittelevia ruikutuksia, vaan jonkun iloisen vilkkaan operetin."
"Siihen ei taitoni riitä", vastasi Anna, "sillä minä en osaa niitä monta. Mitä taas kansaani tulee, on sillä kaksikin ilmausta laulussaan, ilon ja surun, — mutta iloiset laulut ovat haihtuneet muistostani ja surulliset säästän kernaimmin itselleni."
Annan käytöksessä oli ylpeää, kylmää arvokkuutta vastoin hänen entistä lapsellista avomielisyyttään, mutta hän olikin lyhyessä ajassa oppinut hillitsemään tunteensa tämän miehen läsnäollessa ja havainnut, että syynä, jonkatähden häntä ei laskettu talosta lähtemään, oli muukin kuin huolenpito hänen onnestaan.
"Te näytte olevan isänmaanrakastaja", sanoi kenraali leikillisesti, "ja pidätte etupäässä siitä, jota teillä itsellänne on. Paimentytön laulua, laakson kaikua ja yksinäisen hongan huminaa, mitä muuta teillä olisikaan tarjottavaa? Verratkaa sitä toisen maan rikkaampiin musiikkivaroihin, ja se on kuin sarkatakki silkkipuvun rinnalla."
"Te unhoitatte, kenraali, että taide on luonteeltaan kosmopoliitillinen; se mitä nyt halveksitte, voi vielä eräänä päivänä kohota arvoon", sanoi Anna haaveksien, "sillä kaikki tajuavat sitä, joka luonnosta lähtee, se tulee sydämestä ja menee sydämeen."
Kenraali hymyili. "Te naiset", sanoi hän. "Rasitatte kaikkea tunteella, ja kumminkin voitte te olla niin kylmät ja tunnottomat, milloin vaan tahdotte."
"Minä en ymmärrä tarkoitustanne", sammalsi Anna.
"Ette, sentähden ettette tahdo ymmärtää minua", sanoi kenraali tulisesti. "Sentähden ett'ette tahdo ymmärtää ettekä tajuta 'vanhan miehen' rakkautta."
"Oi kenraali Demidoff!" huudahti Anna tuskallisesti.
"Sydämeni", jatkoi kenraali, "ei ole vielä niin hiiltynyt kuin kenties luulette; se voi vielä lempiä yhtä lämpimästi ja ehkäpä syvemmästikin kuin nuorukaisen. Minkätähden luulettekaan minun tuhlanneen lukemattomia suosionosoituksia teille, jos ei minussa asuisi muu tunne kuin mikä suojelijalla on turvattiaan kohtaan?!"
"Minä en voi koskaan rakastaa ketään muuta kuin Mustofinia. — Hänen muistonsa on minulle pyhä, eikä mikään vieras kuva saa sitä saastuttaa", sanoi Anna surumielisesti.
"Ja kuolleen tähden tahdotte te uhrata onnen elävän kanssa, joka voi antaa teille kaikkea mitä hyvänsä haluatte", puhkesi kenraali innokkaasti sanomaan. "Anna, minä, joka olen niin ylpeä kaikille muille, tahdon orjana totella pienintä viittaustanne, maata jaloissanne, jos sitä tahdotte."
"Totinen rakkaus ei vaadi orjanpalvelusta", sanoi Anna. Häntä suojelivat viattomuuden ja puhtauden ystävälliset vallat tuolta intohimoiselta mieheltä.
"Ja mimmoiseksi ajattelette te oikeastaan rakkauden, neitini?"
"Suurimmaksi ja pyhimmäksi tunteeksi", sanoi Anna kainosti, mutta vakavasti, "jonka Jumala on painanut ihmisen sydämeen, ja joka, vaikka se keskeytyykin täällä maan päällä, on puhdistettuna ja vapautettuna kestävä yli ajan."
Anna ajatteli Vladimiria ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.
"Te puhutte kauniisti", sanoi kenraali nauraen, "ja kumminkin erhetytte te päättäessänne, että rakkauden tulee olla ikuisen. Ei, Anna, sitä voidaan toistella äärettömiin asti — ja se tuleeteidänkinoppia minua kohtaan."
"Vaiti, kenraali, vaiti!" sanoi Anna, silmät harmista säihkyen."Jokainen sana, jonka puhutte minulle rakkaudesta, on suurin loukkaus."
"Ahvenanmaan ihana kukka, kuinka kaunis olettekaan vihassanne", huudahti kenraali.
"Ystävänkin imarrus on iljettävä", sanoi Anna kylmästi, "vihamiehen kaksinkertaisesti inhoittava."
"Älkäämme kiivastuko toisiimme", sanoi kenraali tyynen ja ystävällisen näköisenä. "Te olette kovin liikutettu, Anna, kävely vaikuttaisi kenties hyvää ja jähdyttäisi tulista vertanne. Jos suvaitsette, niin annan siitä käskyn teitä seuraaville palvelijoille."
"Kiitän, jos olette niin hyvä", sanoi Anna ja huokasi kevenneellä mielellä nähdessään pääsevänsä ikävästä tilasta.
"Pelasta minut, taivaan tähden tuolta mieheltä!" huudahti Anna kenraalin poistuttua ja syöksyi kauhistuneena Brigitan luokse läheiseen huoneesen. "Sinä et saa lähteä luotani kun hän tulee, vaan täytyy sinun aina seistä rinnallani ja estää hänen likenemistään."
"En ole muistanut kertoa", sanoi huolestunut Brigitta, "miten kenraali eilen viimeksi nimitti minua vanhaksi lohikäärmeeksi ja pyysi, ett'en minä seisoisi kuuntelemassa, kun hänellä on jotain teille puhuttavaa, ikäänkuin minä hänen renkutustaan ymmärtäisin! Jos en tottele, niin pelkään suututtavani hänet siihen määrään, että hän eroittaa minut teistä, ja se olisi nykyisessä tilassamme kaikkein pahinta. — Mitä on tapahtunut, puhukaa? Vapisettehan te, lapsi parka, koko ruumiiltanne kuin haavanlehti!"
"Oi Brigitta, mitä minun on täytynyt kuulla", sanoi Anna. "Kenraali on tänään puhunut minulle suoraan rakkaudesta tavalla, joka saa sydämeni kauhusta kangistumaan. — Mutta tule, Briitta muori, kenraali on ehdoittanut minulle kävelymatkan, ja meidän tulee kiiruhtaa, ettei joku oikku ennättäisi tehdä sitä tyhjäksi."
Anna heittäytyi entisen holhojansa syliin ja piiloitti päänsä hänen poveensa.
"Sinä olet oikeassa", jatkoi hän, "meidän tulee olla varovat, ett'ei kenraali näkisi hyväksi eroittaa meitä. — Yksin on minun ponnisteltava vasten elämäni vuolasta virtaa. Hyvä Jumala, jos voimani loppuisivat ja veden vaahtoisa pyörre tempaisi minut mukanaan synkkään syvyyteen!"
Ystävällisin sanoin rauhoitti Brigitta epätoivoista tyttöä, sitten pukeusivat he nopeasti päällysvaatteisin ja lähtivät.
"Ihana kuin Venus ja siveä kuin nunna", ajatteli kenraali itsekseen palattuaan huoneesensa. "Linna ei olekaan niin helposti valloitettu kuin luulin. Lahjoihin ei hän pane suurta arvoa ja ystävyyttäni alkaa hän epäillä. Minun täytyy käyttää toista menetystapaa, rynnäkköä, ja — voitto on minun! — Ihmeellinen, lumottu tunne, joka tekee minut narriksi ja valtaa koko sieluni, — vaan tuossahan hän tulee, ihanin naisista, — mikä ryhti, mikä sulous!"
Tällä hetkellä kulki Anna todellakin Brigitan seurassa akkunan ohitse. Heidän jäljessään astui kaksi palvelijaa loistavassa liveripuvussa turvallisuudenvahtina; se oli kokonaan tarpeeton varokeino niin rauhallisessa kaupungissa kuin Turussa, mutta luulokas ja mustasukkainen kenraali oli katsonut sen tarpeelliseksi, kenties estääkseen siten Annaa vaihtamasta puhetta kenenkään kanssa.
"Briitta muori", sanoi Anna, kuinka raikkaalta ja suloiselta tuntuu ilma, kun tulee noista kuumista saleista, jotka kaikessa loistossaan ovat minusta kuin Venedigin lyijykamarit onnettomasta vangista. Kuinka keveää on täällä hengittää! Toivoisin voivani lintuna lentää kauas, kauas siitä hirmusta, joka täällä minua uhkaa."
"Ja mihin pakenisitte te, lapsi parka" kuiskasi Brigitta.
"Sinä puhut ikäänkuin minun pakoni joskus voisi toteutua, hyvä Brigitta", vastasi Anna, "mutta jos niin olisikin, niin tiedän kyllä avarassa Suomessa löytyvän jonkun piilopaikan sen onnettomalle tyttärelle, jos ei muuallakaan, niin synkässä sydänmaassa, jonka petoja minä en niinkään paljon pelkäisi kuin kenraali Demidoffia!"