He olivat Annan puhuessa saapuneet eräälle kauppapuodille, johon he päättivät mennä ostoksille.
Huoneen peräpuolella istui viheriäksi maalatun korkean pulpetin ääressä nuori mies lukien uutterasti kirjaa. Annan ja Brigitan astuessa sisään katsahti hän kumminkin hajamielisen näköisenä ylös, järjesteli rajiaan, silitti kädellään valkoista tukkaansa ja kiersi vaksittuja viiksiään, jotka varjosivat hänen ylähuultaan.
Tämä kaikki oli nopeasti tehty, mutta eräs vanhempi kumppani oli jo ehtinyt ennen häntä palvelemaan tulijoita, ja hänen täytyi sentähden vetäytyä takaisin toimettomana, mutta varsin mieltyneenä katselijana. Hänen edessään seisoi nimittäin ihan elävänä semmoinen kaunotar, joista hän oli lukenut lempiromaaneissaan, ja joita hän tähän saakka ei ollut luullut löytyvän muualla kuin novellinkirjoittajan mielikuvituksessa; erittäinkin liikutti hänen mieltään noissa säännöllisissä, armaissa kasvoissa ilmenevä surullinen, kärsivä katse.
Tavattoman tulisesti kysyikin hän vierasten poistuttua kumppaniltaan, kuka tuo nuori tyttö oli.
"Berndt Wilhelm", vastasi kumppani nauraen, "täytyy todellakin olla sinunmoisesi voidakseen olla tietämättä kuka hän on! Etkö sitten koskaan ole kuullut puhuttavan kenraali Demidoffista?"
"Olen kyllä, hänhän on venäläisten joukkojen päällikkö täällä."
"No sitten tietänet myöskin, että tämä nuori nainen on: kenraaliDemidoffin neiti!"
"Kenraali Demidoffin neiti! mikä nimitys!"
"Niin, enempää en minä asiasta tiedä. Hänen asemansa tuon ylellisen venäläisen talossa ei liene liioin kadehdittava. Jos tahdot ottaa siitä lähemmin selkoa, niin: onnea vaan! minuun se ei koske."
Näin virkkoi kumppani hymyillen, kiepahti kenkänsä korolla ympäri ja jätti meidän kyynäräritarimme hänen unelmiinsa.
* * * * *
Mitä Anna jo alussa oli aavistanut, oli käynyt toteen, hän oli tuon venäläisen kenraalin luona vankina. Silloin ei hän ollut tietänyt, minkätähden hänen vapaudellensa taottiin kahleita, nyt tiesi hän sen ylen hyvin, ja ajatellessaan sitä hän kauhistui, mutta siitä varttui hänelle mielenlujuutta, jota hän vaaran lähestyessä tarvitsikin. Nöyränä taipui hän katkerain koetusten alaiseksi; oma järkähtämättömyys ja luottamus Jumalaan olivat hänen ainoana toivonaan tuota hillitöntä miestä vastaan, jonka käsiin hän oli joutunut.
"Te kohtelette minua, Anna, niinkuin olisin minä pyövelinne enkä hyväntekijänne", sanoi kenraali eräänä päivänä hänelle. "Te olette niin kalsea ja tunnoton minua kohtaan, ettekä tuommoinen hento ruusu, joksi teitä kerran luulin."
"Piikit on ruusullakin, ei vaan yksin orjantappuralla", vastasi Anna.
"Ja hyvästi pistävätkin kun tahtovat", sanoi kenraali hymyillen.
"Muulla tavoin ei voi ollakaan", virkkoi Anna.
"Mutta sen täytyy", lausui kenraali. "Vihasta rakkauteen sanotaan vaan olevan yksi askel, ja niin toivon olevankin, Annaseni."
"Minä en vihaa ketään, mutta minä inhoan teitä kenraali. Kuinka jalo te sitävastoin olisitte, jos tekisitte oikeutta onnettomalle tytölle, ettekä kietoisi sieluanne itsekkäisyyden mustaan verhoon."
"Totta kyllä", sanoi kenraali, "jos ei minulla olisi niin mahtavaa yllykettä."
"Mahtavaa yllykettä, mitä!"
"Rakkautta, Anna, rakkautta!" huudahti kenraali. "Ihana tyttö, antakaa minulle vaikka kuinka pieni osa siitä vastineeksi, ja minä olen oleva onnellisin kuolevaisista."
"Olenhan jo kerran teille julki sanonut, ett'en voi rakastaa ketään muuta kuin Mustofinia, ja siitä tulee teidän ymmärtää, etten rupea mihinkään yhteyteen teidän kanssanne."
"Se ei ole ollut koskaan tarkoitukseni", sanoi kenraali nauraen, "jos sillä tarkoitatte avioliittoa, joka minulle olisi sama kuin rotanloukku kotkalle. Ei! vapaasti kuin sekin tahdon mä liidellä, nauttia, elää ja rakastaa — rakastaateitäkinainoastaan — — —"
Kenraali kumartui ja kuiskasi Annan korvaan kaksi sanaa, jotka täyttivät hänet suurimmalla kauhulla. "Isä parka", sanoi hän, "kuinka syvälle on tyttäresi vajonnut, kun hänen täytyy kuunnella tuommoista! Minä en ymmärrä, kenraali", jatkoi hän, "mimmoisten naisten kanssa te olette ollut yhteydessä voidessanne puhutella minua näin häpeällisellä tavalla. Mutta tietäkää, ett'en minä koskaan rupea teidän himonne uhriksi, jota te koetatte peitellä kauniilla sanoilla. — Menkää, kenraali Demidoff, älkääkä kiihoittako minua viimeiseen asti."
"Mitä en hyvällä saa koetan hankkia väkivallalla", sanoi kenraali, "minä opetan teidät taipumaan tahtoni mukaan."
"Taipumaan tahtonne mukaan!" toisti Anna, "taipumaan — mihin? — häpeään! Laupias Jumala!"
"Te pauhaatte turhaan, ihana tyttö, sillä kukaan ei auta teitä eikä pidä lukua mitä näiden seinäin sisällä tapahtuu. Uhoitelkaa, repikää taivas ja maa, te niskoittelija, ja kumminkaan ette pääse minusta, yhtä vähän kuin hiiri kissan kynsistä."
Suonet paisuivat kenraalin otsalla ja pahat himot väänsivät hänen kasvojaan, kun hän lähestyi tyttöä.
"Älkää tulko liki", sanoi Anna. "Näinkö ritarillisuus ja kunnia käskevät teidän kohtelemaan turvatonta? Näinkö te, uskoton kenraali, pidätte Mustofinille — kuolleelle — antamanne lupauksen?!"
Nämä nuhteet ja vetoaminen vainajaan sytyttivät kenraalissa niin sanomatonta vihaa tyttöä vastaan, joka rohkeni vastustaa ja suututtaa häntä, että hän unhoitti kaiken muun. Leimuavin silmin ja hammasta purren tarttui hän Annan pitkään tukkaan, kietoi sen kätensä ympäri ja heitti hänet huoneen nurkkaan, jonka jälkeen hän poistui iskien ovea niin kovasti kiinni, että seinät tärähtivät.
Kovasta sysäyksestä tointuneena, otsa veressä ja jäsenet ruhjottuna, makasi Anna liikkumattomana lattialla, kun Brigitta tuli sisään. Itkien nosti hän tytön sohvalle, asetti kylmiä kääreitä hänen päänsä ympärille ja kävi iloiseksi nähdessään hänen virkoavan. Vaikka Anna tunsikin olevansa niin väsynyt ja heikko, pyysi hän kumminkin ennen kaikkea, että Brigitta lukisi hänelle.
"Mitä minun pitää lukea, rakas lapseni?" kysyi Brigitta.
"Kuningas Davidin 139:s salmi, hyvä Briitta muori", sanoi Anna matalalla mutta selvällä äänellä, osoittaen kädellään raamattua pöydältä.
Brigitta otti pyhän kirjan, istuutui lähelle sohvaa ja katsahdettuaan vielä kerran rauhattomasti sairaan suuriin, ihmeellisesti loistaviin silmiin alkoi hän lukea, ensin tosin vapisevalla äänellä, mutta mitä kauemmin hän luki, sitä enemmän voimaa saivat nuo juhlalliset sanat. Kun hän tuli tähän paikkaan: "Jos minä astuisin ylös taivaasen, niin Sinä siellä olet: jos minä vuoteeni helvetissä rakentaisin, katso, Sinä myös siellä olet. Jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia kätes pitäis minun", silloin kirkastuivat Annan kalpeat kasvot ja hän hymyili autuaallisesti. Vakavasti kertoi hän sitten salmin kaksi viimeistä värssyä: "Tutki minua Jumala ja koettele minun sydämeni: kiusaa minua ja ymmärrä, kuinka minä ajattelen. Ja katsos, jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle."
Tuskin oli Briitta muori ehtinyt tauota, kun ovi avattiin ja kenraali jälleen astui sisään.
Käskevällä silmäyksellä pakoitti hän vastahakoisen palvelijan poistumaan ja lähestyi sitten Annaa, joka vaivoin nousi ylös.
"Vanha venäläinen sananlasku sanoo: kussa on viha, siellä on myös hyväntahtoisuus ja anteeksiantamus", virkkoi hän. "Oi Anna, voiko tämä toteutua teistäkin? Sanokaa että niin on, sillä muutoin tulen minä hulluksi! — Minä puolestani olen antanut anteeksiteille, suloinen enkeli! — antakaa tekin minulle!"
"Minä koetan", sanoi Anna, "jos lupaatte olla uudistamatta äskeistä kohtausta, sillä ette uhkauksilla ettekä houkutuksilla ole saava minua luopumaan siitä, mitä pidän oikeana."
"Väkivallalla en teitä enää pakoitakaan rakastamaan minua, mutta lahjoittakaa minulle edes murunen lämpimän sydämenne tunnetta — ja ruvetkaa omakseni."
Tuo ylpeä mies heittäytyi lattialle, suuteli innokkaasti nuoren tytön jalkoja, ja hellimmät sanat, tulisimmat rukoukset virtailivat hänen huuliltaan. Kohtaus oli sekä surkuteltava että naurettava ja olisi entisinä päivinä saanut kenties Annankin hymyilemään, mutta nyt oli hän rauhaton ja pahoilla mielin, ja sentähden herätti se hänessä vaan syvää inhoa ja kauhistusta. "Nouskaa, kenraali, älkääkä alentako itseänne", sanoi hän. "Hillittömien himojenne vallassa unohdatte te, miesparka, mitä ihmisarvo käskee, Minä surkuttelen teitä syvästi."
"Surkuttelette minua!" Kenraali hypähti ylös. Loukattu ylpeys hehkui hänen silmissään ja viha oli pääsemäisillään hänessä voitolle, mutta hänen uhrinsa kärsivä näkö masensi hänet, hänen voimakas vartalonsa horjui ja jälleen pyysi hän houkuttelevimmalla tavalla anteeksi, johon Anna vihdoin jalomielisesti suostuikin.
"Näyttääksenne, että olette täydellisesti antanut minulle anteeksi", sanoi kenraali ottaen esiin kultaisen rasian, jota koristi keisari Aleksander I:n timanteilla reunustettu kuva, "ottakaa tämä rasia, joka minulle on äärettömän arvokas, ollen arvollinen muisto ruhtinaaltani, ja pitäkää se muistona mieheltä, jonka täytyy ihmetellä teitä yhtä suuresti, kuin hän teitä rakastaakin."
Jalosti kieltäytyi Anna ottamasta vastaan tuota kallista lahjaa, mutta lopuksi täytyi hänen kumminkin ottaa se ja antaa perää kenraalin hartaalle pyynnölle.
Näin päättyi tämä päivä, jota valitettavasti seurasi monta samanmoista.
Myöhään yöhön istui Anna painaen käsillään polttavia ohimoitaan ja katseli ulos talven pimeyteen, mutta se selkeni, kun hän sanomattomaksi ilokseen löysi äitinsä kadonneen tähden. Hänen sielunsa pysyi kiinni niissä lohduttavissa lupauksissa, joita Brigitta äsken oli lukenut raamatusta ja tästä taivaallisesta lähteestä sai se lepoa ja rauhaa.
Siirtykäämme lukijan suosiollisella luvalla tuosta pienestä kaupungista Aurajoen rannalta venäläisten leiriin Borodinon luo. Niin pitkälle oli sota Venäjän ja Ranskan välillä edistynyt, että ratkaiseva taistelu oli odotettavissa. Uskollisesti olivat Venäläiset noudattaneet puolustusjärjestelmäänsä, jonka tarkoituksena oli houkutella viholliset sisämaahan, mutta Ranskalaisten saapuessa yhä lähemmäksi Moskovaa, nousi Venäläisten kansallistunto tämmöistä menettelemistä vastaan. Tämän tyytymättömyyden johdosta yhdisti keisari Aleksander sotajoukkonsa iäkkään kenraalin Kutusovin komennon alle, joka muutamaa kuukautta tätä ennen päätetyssä Turkin sodassa oli erittäin kunnostanut itsensä ja nyt kansan toiveiden mukaan tahtoi uskaltaa ruveta taisteluun vähäisen Borodinon kylän luona, kolmenkymmenen virstan päässä tsaarien kuuden sadanvuotisesta ruunauskaupungista.
Suuri oli riemu tästä päätöksestä, mutta se koskikin kodin, perheen, isänmaan ja kunnian puolustusta.
Oli syyskuun kuudennen päivän ilta 1812. Punaisen vuoren kukkulalla, joka kohosi yli seudun, oli Venäläisten suurin patteri, nimeltä Rajevskin patteri, eli, kuten Ranskalaiset sitä kutsuivat, Suuri patteri. Sen molemmilla puolilla oli pienempiä tykistöjä, saartokaivantoja ja valleja, vasemmalla solatie, joka eroitti Ranskalaisten ja Venäläisten etuvartijat toisistaan.
Tätä tietä myöten astui muuan nuori mies nopein, kevein askelin. Hän palasi vakoilemasta ja ohjasi kulkuaan Venäläisten leiriin. Hän oli puettu pitkään, avaraan sotilaanviittaan, joka täydellisesti peitti hänen korkean ja solevan vartalonsa, niin ett'ei häntä ollut helppo pimeässä tuntea, varsinkin kun tilapäinen, omituisen näköinen päähine osaksi varjosi hänen muotonsa. Tämä mies oli kapteeni Mustofin, joka sodan aikana oli kohonnut evestiluutnantiksi, mutta jota me vanhan tuttavuuden vuoksi kernaammin kutsumme entisellä arvonimellään.
Luottamustoimi, jonka hän hiljan oli päättänyt, oli houkutellut hänet niin lähelle Ranskalaisten etuvartijoita, että hän vaivoin pääsi eheänä vinkuvasta luotisateesta, mutta tämä voitettu vaara näkyi enemmän virkistävän kuin masentavan hänen pelotonta mieltään. Rohkeita, tutkivia silmäyksiä loi hän vuorenrotkoihin molemmille puolille tietä, joissa pahojen valtain sanottiin asustavan ja ilvehtivän ja joita vanhan tarinan mukaan ei muu lepyttäisi kuin niin mahtava virta ihmisverta, että se Punaisen vuoren juurelta ulottuisi kaukaiseen Moskovan jokeen.
Vaikk'ei Mustofin ollut herkkäuskoinen eikä taikaluuloinen, tuntui hänestä kumminkin tämä tarina olevan kuni synkkä ennustus huomispäivän taistelulle ja hänen jäseniänsä karsi ajatellessaan veljenverta, joka ikivanhoista ajoista saastuttaa syynalaista maata. Voiko valta ja kunnia, nuo inhimilliset himot, jotka niin usein ovat yllyttäneet kansoja aseisin toisiansa vastaan, vastata kaikkia sodan uhreja, leskien ja orpojen kyyneliä ja huokauksia!
Surkutellessaan näitä ihmiskunnan kärsimyksiä kävi hän vakavalle, surulliselle mielelle, johon ympäröivä luontokin vaikutti. Varjot olivat yhdistyneet pimeydeksi, taivas oli pilvessä ja taaja, kostea sumu kohosi maasta.
Mustofin kompastui. Hän luuli ensin siinä olevan paulan, mutta huomasi pian, että se oli vaan viaton myyrä, joka oli rohennut nousta maanalaisesta piilostaan. Tämä vähäinen seisahdus sai hänen hymyilemään, haihdutti hänen synkkämielisyytensä ja samalla heijastui Anna Mörckin jalo ja viehättävä kuva hänen sielussaan. Loistavan kauniina oli se valkoisessa puvussa lähestyvinään häntä, tarttuvinaan hänen käteensä ja kuiskaavinaan hänen korvaansa uskollisuuden ja kuolemaan asti sitovan rakkaudenlupauksen.
Suloisia olivat nuo mielikuvitukset, sitä suloisempia, kun todellisuus oli niin katkera. Jätettyään Annan enonsa, kenraali Demidoffin luo, ei näet Mustofin ollut saanut mitään tietoa häneltä. Jokaisessa kirjeessään oli hän tehnyt hänelle satoja kysymyksiä, joihin hän ei kumminkaan kokkaan saanut vastausta.
Voimatta kauemmin hillitä rauhatonta ikäväänsä oli hän sodan syttyessä alkupuolella kesää lähettänyt erään uskollisen orjansa Suomeen ottamaan selkoa morsiamensa kohtalosta. Vaikka siitä oli jo kaksi kuukautta kulunut, ei lähettilästä vielä ollut kuulunut takaisin. Mutta yhtä vähän kuin Anna oli epäillyt Mustofinin uskollisuutta, yhtä vähän oli tämäkään ajatellut sitä mahdolliseksi, että morsiamensa hänet unohtaisi. Hänen mielensä ei ollut koskaan hehkunut palavammin isänmaan rakkaudesta, eikä hän koskaan ollut alttiimpi uhraamaan elämäänsä ja vertansa sen edestä kuin juuri tänä iltana, ja kumminkin — kuka kertoo ihmissydämen taistelut? — ja kumminkin vapisi hän, niinkuin ei koskaan ennen ajatellessaan, että kuolema murhaavana luotina kenties piankin eroittaisi hänet Annasta ja jättäisi tämän yksin maailman suruihin ja vaaroihin.
Tällä aikaa oli Mustofin jättänyt solatien taakseen, vaihettanut illan tunnussanan: "Jumala ja tsaari!" viimeisen vahtimiehen kanssa, ja oli Venäläisten leirissä. Korkeat patterit ja vallit häämöittivät aaveen näköisinä öistä taivasta vasten, ja sieltä täältä vilahti nuotiotulia sumusta. Jyrkkänä vastakohtana voitosta varmojen Ranskalaisten iloitsemiselle, vallitsi täällä syvä, juhlallinen hiljaisuus. Valkeissa vaatteissa riensi kansa tunnustamaan syntinsä papeille saadakseen synninpäästön ja pyhän Ehtoollisen. Selvästi näki että Venäjän sotajoukko valmistihe kuolon juhlaan.
Mustofinillä ei ollut kumminkaan aikaa katsella, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän meni ruhtinas Bagrationin luo, jonka osakuntaan hänen joukkonsa kuului, ja annettuaan ilmoituksen sai hän vihdoin vetäytyä omaan majaansa. Siellä odotti uskollinen Feodor herraansa kuumalle teelle, joka maistoikin tästä varsin hyvälle vaivaloisen kävelyn perästä.
Vahvistettuaan itsensä tällä tuoksuvalla juomalla otti Mustofin esille erään kartan ja rupesi uutterasti tekemään sodanjohdollisia laskuja, joita Feodor useamman kerran yskimisellään turhaan koetti keskeyttää.
Vihdoin katsahti Mustofin ylös. "Mitä tahdot, Feodor?" sanoi hän hymyillen.
"Isä Vasili on tullut", kuului lakoninen vastaus.
"Isä Vasili! Mitä sanot?" Vladimir hypähti seisoalle. "SanantuojaniSuomesta! — Jumalalle olkoon kiitos! — riennä — kutsu hänet sisään!"
Kauan ei viipynytkään, ennenkuin Vasili, pieni, mielevä, partasuu ukko astui majaan.
"Tervetultuasi vihdoinkin, isä Vasili", tervehti häntä kapteeni iloisesti, "minkä tiedon sinä tuot?"
Isä Vasili ei vastannut sanaakaan.
"Oletko menettänyt kielesi käytön matkalla?" hymyili Mustofin."Muistaakseni oli sinulla ennen aina sana suussasi."
"Jalo herra", vastasi viimein Vasili, "ikävää uutista on aina vaikea ilmoittaa."
Mustofin kalpeni. "Sinä et siis tavannutkaan kenraali Demidoffia?" sanoi hän.
"Tapasin kyllä, ja paitsi kirjettä on minulla suullisia terveisiä jalolta kenraalilta; hän pyytää sanomaan, ett'ette kovin raskaasti laskisi mielellenne koettelemusta, jonka taivas on päällenne pannut. — Muuten on matkani, kiitos olkoon pyhille, onnistunut hyvin. Kenraali Demidoff oli kyllin hyväntahtoinen ja antelias, mutta niin ankara, ett'en saanut pistää nenääni oven ulkopuolelle, sitä vähemmän puhutella ketään. Niin pian kuin mahdollista lähetti hän minut jälleen tielle, ettei teidän liian kauan olisi tarvinnut odottaa tuloani."
Vasili oli saanut tavallisen puheliaisuutensa takaisin, ja sanat virtailivat täten hänen huuliltaan, mutta Mustofin ei kauemmin niitä kuunnellut; hän mursi kenraali Demidoffin suurta sinettiä kirjeestä.
Johtavien alkulauseitten perästä kirjoitti kenraali seuraavaa:
"Kallis sisarenpoika, mieleni on raskaampi Siperian marraskuuniltaa, kun minun nyttäytyyilmoittaa Sinulle se, jota niin kauan kuin mahdollista olen Sinulta salannut säästääkseni Sinulta suurta surua. Anna Mörck, jonka lähtiessäsi jätit minun turviini, ei ole enää elävitten joukossa maan päällä. Vietettyään useita kuukausia synkässä raskasmielisyydessä, joutui hänen surusta riutunut ruumiinsa täällä liikkuvan rokkotaudin uhriksi, ja hän nukkui kuoleman uneen niin rauhallisesti, kuin lapsi päätettyään iltarukouksensa. Usein puhui hän Sinusta ja toivoi lujasti näkevänsä Sinut jälleen haudan toisella puolella.
"Vaikk'ei tämä nuori tyttö kuulunut meidän pyhään kirkkoomme, olen minä luettanut messuja hänen sielunsa edestä ja hartauslaitoksiin maksanut suuria summia hänen muistokseen. Kanna surusi kuin mies ja elä niitä suuria tehtäviä varten, joita elämäsi Sinulle vielä tarjoo — — —"
Mustofin luki kirjeen monet kerrat läpi. Pelko, jota hän aina oli koettanut karkoittaa itsestään, mutta joka usein oli palannut takaisin, oli siis toteutunut — Anna Mörck oli kuollut.
Hän viittasi Feodoria ja Vasilia poistumaan ja jäi yksin. Lähtiessään vähän myöhemmin majasta näytti hän tyyneltä, melkein onnellisen näköiseltä; ainoastaan hänen tunteellisesta katseestaan ja kuolonkalpeista kasvoistaan huomasi, että taistelu oli ollut hirveä. Ikäänkuin unissa pysähtyi hän hetkeksi eräälle nuotiotulelle, jonka ympärille joukko kasakoita, aron solevia poikia, oli asettunut. Mukavassa, huolettomassa asennossa istuivat he suruttomina ja nauttivat viinaa, jota kenraali Kutusov oli antanut jakaa heille, ja muistelivat kotiaan Donin rannalla ja rakkaita arojaan.
Oikein kaunopuheliaasti kertoi muuan vanhempi mies uteliaille nuoremmille kumppanilleen, miten raivoava lumipyry Vjuga kietoo hirmuisella nopeudella kesäisen auringon paahtaman maan jäiseen verhoon, mutta miten kevään aurinko sitten jälleen sulattaa routaisen maan mustaksi liejuksi, valmistaen siten maan laadun suloiselle toukokuulle, joka lyhyessä ajassa kaunistaa aron välkkyvällä ruohovaipalla, kutoen siihen ihanimpia kukkia.
"Sinä puhut niinkuin pappi lukee kirjastaan", huudahti eräs nuori mustatukkainen mies säihkyvin silmin, "ja melkein yhtä somasti kuin meidän vanha atamaanimme, johon arvoon pyhä Neitsyt meitä kaikkia auttakoon!"
"Niin, siihen auttakoon meitä pyhä Neitsyt!" huudettiin yhdestä suusta.
"Ei ole aika ajatella omaa kunniaa!" kajahti samassa mahtava ääni ja puolipäihtyneen kasakkajoukon edessä seisoi heidän oma päällikkönsä, joka käveli ympäri pitäen väkeänsä järjestyksessä.
Tämä näky palautti Mustofinin itseensä, innostuksen loisto hehkui hänen silmissään, ja hän riensi sotamiestensä luokse katsomaan olivatko kaikki valmiit taisteluun. Kuolemalle ei hän enää vavissut, päinvastoin päätti hän etsiä sitä, tullakseen yhdistetyksi Annansa kanssa, jonka kuva, ei enään kuolevaisessa, vaan kirkastetussa muodossa näytti viittaavan häntä luokseen.
Nopeasti kuluivat yön hetket. Pilkkoisessa pimeässä kulki haaveellinen joukko leirin läpi. Papit avaroissa, hulmuavissa kaapuissa ja kuoripojat tulisoihdut käsissä kantoivat ihmeitä tekevää neitsyt Marian kuvaa rivistä riviin sotajoukon edessä, jonka ohessa luettiin seuraava, kenraali Kutusovin julistus:
"Veljet! Tässä kuvassa näette te hartautemme esineen, joka rukoilee taivasta yhtymään ihmisten kanssa tätä tirannia vastaan. Miljoonia ihmisiä hävittää tämä pääkapinoitsija, tunkeutuu miekka kädessä meidän pyhyyksiimme vastoin inhimillisiä ja jumalallisia lakeja, saastuttaa verellä ja kukistaa alttarimme ja panee Herran arkin, josta pyhä esikuva meidän kirkkomme on, alttiiksi tapausten, elementtien ja jumalattomain käsien häväistykselle. Älkää sentähden peljätkö, ett'ei Jumala, jonka alttarit tämä mato näin on saastuttanut, olisi teidän puolellanne; älkää peljätkö, ettei hän tahtoisi ojentaa kilpeänsä teidän rivienne eteen ja taistella vihollistansa vastaan Pyhän Mikaelin miekalla!"
"Pyhän Mikaelin miekalla! Niin, vyöttäkäämme sillä itsemme ja voittakaamme tahi kuolkaamme!"
Joka silmässä paloi raivon ja uskonvimman tuli. Satatuhatta miestä lankesi polvilleen, otti siunauksen ja pirskoitettiin pyhällä vedellä. Se oli suurenmoinen näky, sitä enemmän liikuttava, kun syysaamun rusoittava koitto samassa loi siihen ihanan hohteen läpi haihtuvan sumun. Iäkäs kenraali Kutusov nousi hevosen selkään, paljasti harmaan päänsä, kuni mahtava laviinivyöryke kaikuivat hurraahuudot ja hätärummut pärryttivät.
Sillä aikaa kuin tämä tapahtui Venäläisten leirissä, tervehtivätRanskalaiset nousevaa aurinkoa suurimmalla ilolla. Tästä onnellisestaenteestä riemuissaan lausui Napoleon nuo tunnetut sanat: "Tämä onAusterlitzin aurinko!" Hänen julistuksensa kansallensa kuului:
"Sotamiehet! Kas tässä se tappelu, jota te niin suuresti olette ikävöineet! Voitto riippuu teistä. Se tuottaa meille runsaasti ruokavaroja, hyvät talvimajat ja pikaisen paluumatkan isänmaahan. Käyttäytykää kuin Austerlitzin, Friedlandin, Vitebskin ja Smolenskin luona ja jälkimaailma on ylistävä teidän urhoollisuuttanne tässä sodassa, ja teistä sanotaan: Hän oli siinä suuressa tappelussa Moskovan muurien edustalla."
Harvalukuiset mutta voimalliset olivat nuo sanat ja muistutus entisistä voitoista ei ollut tekemättä vaikutustaan. Innostus oli suuri.
Kello puoli kuusi alkoi tappelu kuuden sadan kanuunan tulella molemmilta puolin. Kokonaisia kolonnia kaatui, ja aseiden kalske kuului kolmenkymmenen virstan päähän. Neljää tuntia myöhemmin onnistui Ranskalaisten, huolimatta Venäläisten erinomaisesta urhoollisuudesta, tunkeutua edellä mainitun solatien läpitse ja valloittaa patterit. Voitto oli heidän, mutta he eivät huolineet käyttää sitä hyväkseen, jonkatähden Venäläiset saivat aikaa kootakseen uusia voimia, ja taistelu syttyi uudelleen entistään hirvittävämpänä.
Vasta yön tullessa lakkasi tämä, sen ajan verisin tappelu. Ranskalaiset olivat voittaneet, mutta voitto oli kalliilla ostettu.
Borodinon tappelutanner oli kauhea katsella; sitä peitti ruumiit ja verilammikot. Erittäinkin oli Isolla patterilla ja sen ympäristöllä hirveä näky; kuolevia ja kuolleita oli siellä monta kerrosta päällekkäin, huokauksia ja valituksia kuului kaikkialta.
Vaan hiljaa, tuolta lähestyy yksinäinen mies lyhty kädessä! Joka askeleelle kumartuu hän ikäänkuin hakien jotain ja kyynel kimmeltää hänen tuimassa silmässään.
Se on Feodor. Hän etsii herraansa, jonka hän aina oli nähnyt joukkonsa etupäässä siellä, missä vaara oli suurin. Kauan olikin näyttänyt siltä kuin vihollisen luodit olisivat välttäneet kapteeni Mustofinia, kunnes vihdoin hänen liehuva höyhentöyhtönsä äkkiä oli kadonnut näkyvistä vähän ennen taistelun loppua.
Raskas oli uskollisen palvelijan kulku, mutta tuo jalo ajatus, että hän pelastaisi herransa joko elävänä tahi kuolleena, piti häntä pystyssä tänä kauheana yönä, jolloin tähdetkin ikäänkuin vavisten ihmisten väkivaltaisille töille piiloittivat tuikkavan valonsa pilvien verhoon.
Se aika oli ohitse, jolloin vastenmielisyys ja inho kenraali Demidoffia kohtaan hänen julman käytöksensä johdosta Vaasan kaupungin ryöstössä oli yleisössä niin hereillä, että eräistä tanssiaisista Turussa koko seurue hänen saapuessaan poistui. Mutta ajat olivat muuttuneet, ja kenraalin loistava ja vieraanvarainen talo oli saanut vetovoiman, jota ei kuka hyvänsä voinut vastustaa. Isäntä oli harras musiikinystävä, soitti mestarillisesti viulua ja kokosi kernaasti ympärilleen henkilöitä, joilla oli samaa taipumusta. Hänen soitannollisissa iltamissaan olikin lukuisasti vieraita; siellä oli puhelu niin iloista ja vilkasta, siellä seurusteleminen niin kohteliasta ja leikillistä.
Näin oli laita eräänä maaliskuun iltanakin 1813, jolloin kenraalin kirkkaasti valaistujen akkunain ulkopuolelle kokoontunut utelias ihmisjoukko unhoitti lumipyryn ja vinhan tuulen saadakseen kuulla ja nähdä edes vähänkin, mitä tuossa paljon puhutussa asunnossa tapahtui.
"Hauskaa kait mahtaa taas olla tänä iltana venäläisen kenraalin luona", virkkoi muudan lihava karvari. "Kirottu olkoon se hetki, jona nuo moskovalaiset roistot pääsivät meidän herroiksemme, sillä oma nahka ei enään mene kaupaksi, sitten kun Venäjän vuodat tulivat käytäntöön. Hyi! niiden pahaa hajua!"
"Karvari vaari", nauroi eräs kalpea ja laiha räätäli, "enpä todellakaan luule sinun nenäsi olevan liioin turmeltuneen. Mitä taas sinunomaan nahkaasitulee, niin ei liene syytä sitä myytäväksi tarjota, pikemmin voisi silloin silavankaupalla onnistua."
Yleinen nauru palkitsi sukkeluuden, jota seurasi tuima sanasota. Karvari syytti räätälin vääritelleen sanainsa merkityksen ja räätäli taas puolusti innokkaasti itseänsä.
"Älkäät toki, hyvät ystävät", sanoi muudan pienenläntä porvari välittäen, "paavin parrasta ei ansaitse riidellä, sillä jos luonto on varustanut Nuutti karvarin hienommalla nenällä ja vähemmän terävällä kielellä kuin Lauri räätälin, niin tulee kuitenkin elää rauhassa toistensa kanssa."
"Siinä kohden olette oikeassa", vastasi räätäli sukkelasti. — "Muutetaan sentähden puheaine. Luuletteko kenraalin mamselin olevan mukana tuossa hienossa seurassa tänä iltana?"
"Sitä en usko", vastasi joukosta eräs vaimo, jolla oli yleensä paremmat tiedot kuin muilla, "tyttö parka, kaiket päivät kuuluu hän istuvan huoneessaan surren kadotettua sulhaistaan."
"No, lohduttaahan kenraali häntä kyllin", sanoi joku.
"Lohduttaa! Kaunista lohdutusta todellakin, hän joka ei salli hänen mennä Jumalan huoneesenkaan ilman vartijoitta."
"Mutta välimmiten kohtelee hän häntä kuin kuningatarta", väitti joku toinen.
"Sano ennemmin kuin kurjinta orjaansa", virkkoi eräs nuori tyttö innokkaasti, "ja kaikki tämä sentähden ett'ei hän myönny kenraalin inhoittaviin toiveisin."
"Kuinka tänä iltana on kylmä!" sanoi muudan vanha rouva, maustenkauppias, "jokainen tuulenpuuska käy oikein läpi ruumiin."
"Ja kumminkin täytyy teidänkin seistä täällä ulkona niinkuin kaikkien muittenkin", puuttui eräs turkkuri puheesen, "vaan niinhän se on, muoriseni, ajat ovat köyhät uutisista siitä päivin kun keisari Aleksander viime vuonna kävi meitä tervehtimässä, — mutta kas, kas, nyt tulee kenraali keskelle lattiaa ja puhuu — vieraat asettuvat riveihin ympärille lasit käsissä — kenraali kohoittaa omaansa. Saas tästä! — Kuinka halukkaasti kaikki maistelevat juomaa! — — kenraalin viinikellari kuuluu olevan hyvä — hohoi, kellä olisi se!"
Kenraali Demidoff piti todellakin puheen. Erään hiljan lopetetun musiikkikappaleen johdosta esitti hän maljan musiikille ja erittäin sen harjoittajille tässä kokoontuneessa piirissä. Hän puhui tulisesti ja sattuvasti ja jakeli runsaasti hienoja imarruksia, joita ei kukaan voinut erittäin omistaa itselleen, mutta tavallaan koskettivat ne kumminkin jokaista.
Puheen jälkeen otti hän cremonalaisen viulunsa ja viritettyään sen hän aloitti. Yhä korkeimmissa ja avarammissa piireissä virtailivat sävelten aallot ristiriitaisina, vuoroin raivoavina, vuoroin vaikeroivina. Kenraali käytti joustaan hurmaavan hyvästi, hänen soittonsa ihastutti ja valtasi vieraat, jokainen hermo oli jännitetty. Vähitellen muuttuivat kuitenkin säveleet pitkäveteisemmiksi, vienoiksi, suloisiksi. Tuntui kuin olisi hän soitossaan tahtonut kertoa elämänsä sadun, lapsuuden huolettomat iloiset päivät, jotka olivat vierineet kuin hiljainen kevätpuro, kunnes elon pauhaava meri ja himojen ja eksytysten kuohut olivat raivonneet ja haudanneet sydämen rauhan ja lapsuuden onnen.
Samoin kuin halpa paimenpoika muinen harppunsa soitolla lievitti onnettoman kuninkaan tuskia, samoin oli musiikilla joskus ihmeellinen voima sytyttää valoa kenraalin synkkään sieluun, valoa, jota joka ihminen, vaikka olisi miten langennut, joskus tuntee, kun viattomuuden muisto ja salainen halu jonkin paremman, aatteellisemman perään valtaa hänet.
Tämä harvinainen, lohduttava tunne sai kenraalin unohtamaan kaikki miellyttämisen tuumat, mutta kun kappale oli lopussa, oli samassa kaikki tuo hyväkin paennut.
Veikisteleväisesti antoi hän jousen vielä hetken levätä viulun kielillä, sitten katsahti hän äkkiä ylös, ikäänkuin olisi hän tahtonut huudahtaa kuin Augustus: "taputtakaa käsiänne!"
Moinen huudahdus olisi kumminkin ollut kokonaan tarpeeton, sillä ihastus hänen ympärillään oli kyllin suuri tyydyttääkseen hänen kevytmielisyyttään.
"Kuinka herttainen isäntä meillä on", sanoi eräs nuori tyttö toiselle, tarttuen hänen käsivarteensa ja vieden hänet syvään akkunankomeroon, jonka tiheät uutimet kätkivät heidät kaikkien silmäyksiltä.
"Niin luulevat useammat", vastasi puhuteltu, "ja oikein on hauska nähdä miten kaikki ovat nöyriä ja kohteliaita, mutta, Maria, kaikkea tätä täytyy minun melkein halveksia tietäessäni mimmoinen kenraali Demidoff on tuon hienon kohteliaan naamarin takana, jolla hän peittää halpaa mieltään."
"Etkä sinäkään, Kristiina, ole laimiinlyönyt kunnioittaa häntä läsnäolollasi", virkkoi Maria Renkrona hiukan ivallisesti.
"Se on ensimmäinen kerta, kun olen antanut naisellisen uteliaisuuteni vietellä itseni tähän tekoon, mutta se on oleva myöskin viimeinen. Minä toivoin näet saavani tänä iltana nähdä sen nuoren tytön, joka on kenraalin talossa, mutta minä olen erehtynyt."
"Hän ei ole tavallisesti koskaan näkyvissä, niin hyvin kuin minä tiedän. Demidoffilla, joka on mustasukkainen kuin Othello, ei olisi suinkaan rauhaa, jos hän soisi hänelle tuon huvituksen, — mutta minua ihmetyttää että sinuakin, Kristiina, huvittaa tämä salaperäinen olento, jota kaikki niin mielellään tahtoisivat, mutta harvoin saavat nähdä."
"Mitäpä meillä naisilla muuta onkaan työnä kuin ihmetellä, kieliä ja laverrella kuin papukaijat, kun vähänkin on aihetta", vastasi Kristiina Lagerhjelm katkerasti. — "Vaan jos olisin mies, tempaisisin minä hänet kiusaajansa kynsistä!"
"Isäni sanoo", virkkoi neiti Renkrona, "että moni muu haluaisi tehdä samoin, mutta että semmoinen askel olisi ylen vaarallinen, kun valloittajamme katselevat meitä vielä epäluulolla. Yritys erästä maamme korkeimpia sotilaspäällikköjä vastaan voisi sentähden helposti saada arveluttavan selityksen."
"Pelkkää arkuutta ja tyhjänpelkoa", keskeytti hänet Kristiina vilkkaasti. "Sanon vielä kerran: jos minä olisin mies!"
"Jos sinä, romantisuuden edustaja, olisit mies", huokasi neiti Renkrona hymyillen, "kadehtisin minä todellakin tuota tuntematonta kaunotarta."
"Sopimatonta pilaa, Maria! — Mutta tule", sanoi hän, "tule! Tämä piilopaikka ei ole sinua varten, joka odotat tulevasi pyydetyksi tanssiin."
Molemmat naiset lopettivat hiljaisen puheensa, lähtivät pois, ja pian sen jälkeen liitelivät he kumpikin soreassa minuettitanssissa. — — — "Mitä arvelette te maan asemasta?" kysyi muudan herra, jonka sanottiin salaisuudessa lämpimästi kannattaneen Anjalanliittoa, eräältä hovioikeuden-jäseneltä.
Tämä käänsihe säikähtäen ympäri.
"Vaiti, vaiti", kuiskasi hän, "seinillä on korvat! Minun sydämeni on kiinnettynyt Ruotsiin, ja surulla ajattelen minä nuorta vesaamme Suomea, joka vieraasen maanlaatuun istutettuna pian on sortuva, kun sen juuret väkivaltaisesti temmaistiin emämaasta irti."
"Suomi ei ole konsaan sortuva", sanoi toinen luottamuksella. "Onhan meillä oma uskonto, omat perustusla'it, joihin turvaamme. Jos emäjuuri ei ole turmeltunut, ei vesa istutuksesta pode, päin vastoin kasvaa se joskus paremmin ja voimakkaammin ja pian versoo siitä uusia juuria, jotka yksimielisen isänmaanrakkauden elvyttäminä luovat puulle entistä jalomman kauneuden."
"Haaveksija, älköön uskonne joutuko häpeään! — mutta — kenraaliDemidoff soittaa taas!"
Näin huvittelihe seura vuoroin puhelemisella, tanssilla ja soitolla, sillä aikaa kun rahvas ulkopuolella teki huomioitaan ja laski kokkapuheita, jotka kumminkin ajan pitkään kävivät ikäviksi. Siltä tuntui se ainakin Berndt Wilhelm Tåklinistä, tuosta nuoresta miehestä, jonka lukija hätäisesti oppi tuntemaan kauppapuodissa, jossa Anna Mörck palvelijansa kanssa kerran kävi. Hän poistui sentähden hitaasti ja ohjasi kulkunsa niin kutsutulle "postikonttorinkadulle", jolle Annan akkuna antoi, ja syvissä ajatuksissa käveli hän siellä kauan edes takaisin.
Hänen haaveksiva luonteensa ja kiihoittunut mielikuvituksensa eivät juuri soveltuneet siihen käytännölliseen toimeen, johon hän enemmän pakosta kuin taipumuksesta oli antautunut. Kun köyhillä vanhemmilla ei ollut varoja kustantaa poikaa lukutielle, oli hänen täytynyt hankkia leipänsä vanhemman veljensä apulaisena, joka monien vastuksien perästä oli onnistunut kohoamaan porvarin ja kauppiaan arvoon ja kunniaan kaupungissa.
Vaikka veli oli karsea ja luja mies, oli hän erinomaisen kärsivällinen Berndt Wilhelmin suhteen, salli hänen käydä omaa tietään ja tyydyttää lukuhaluaan. Tämän lempirunoilija oli Creutz, jonka "Atis ja Camilla" nimisen runoelman hän taisi ulkoa. — Ei ollut kumma että Anna Mörckin onneton kohtalo vaikutti syvästi hänen mielikuvitukseensa, joka nuuskanelikkojen, kapakalan ja pippurin vaiheella liiteli ympäröivästä todellisuudesta niin suuresti eriävällä alalla, semminkin kun tytön ulkomuoto erittäin liikutti häntä, kuten kaikkia muitakin, jotka hänet näkivät.
Niin vähän kuin Anna itse tahtoikin tulla tunnetuksi, niin vähän kuin kenraali Demidoff sitä tarkoitti, oli juuri vankeus, jossa hän häntä piti, omiaan kiinnittämään huomiota häneen. Yleisesti puhuttiin miten kenraali toisella kertaa antoi hänelle ylen kyllin kalliita lahjoja ja makasi hänen jalkainsa juuressa ja miten hän taas toisen kerran rääkkäsi häntä hurjemmin kuin itämainen hirmuvaltias saadakseen hänet uskottomasti luopumaan rakkaudestaan. Yleisesti siitä puhuttiin, ja ainoastaan pelko esti säälin muuttumasta toiminnaksi.
Tätä onnetonta asian laitaa ajatteli Tåklin ajattelemistaan kävellessään pimeällä kadulla.
"Onko siveellinen pelkurimaisuus todellakin niin suuri, ettei kukaan tohdi nostaa kättään oikean asian puolesta!" sanoi hän itsekseen.
Äkkiä seisahti hän. Uusi aate heräsi hänessä salaman nopeudella. Eikö hänessä sitten ollut miestä ruveta tuon yksinäisen, turvattoman tytön suojelijaksi, eikö hän voisi tehdä mitä muut eivät tohtineet, riistää tirannilta hänen uhrinsa? Hänen täytyi ja hän tahtoi koettaa, vaikka taivas ja maa nousisivat vastaan, — mutta salaisuudessa, huomiota herättämättä piti sen tapahtua voidakseen onnistua.
Hän mitteli katseellaan välimatkaa Annan akkunasta maahan. Kenties saattaisi helposti hinata itsensä nuoraa myöten noin vähäpätöisestä korkeudesta alas; olihan hän ennenkin kuullut semmoisesta puhuttavan. Toinen ehdoitus toisen perästä syntyi hänen aivoissaan, mutta vihdoin selkeni hänelle kaikki siihen määrään, ett'ei hän aluksi voisi muuta tehdä kuin odottaa sopivaa tilaisuutta päästäkseen yhteyteen neiti Mörckin kanssa, voittaakseen hänen luottamuksensa ja saadaksensa hänen suostumuksensa aikeellensa. Täytyisiköhän tuota tilaisuutta odottaa kauankin? Hänessä paloi jalo innostus. Haaveksivaisesta puotisankarista oli tullut toiminnan mies.
Heleänkirkkaalta taivaalta paistoi aurinko ihmisjoukkoihin, jotka jalkaisin ja hevosilla läheltä ja kaukaa virtailivat Turkuun tavanmukaisille kesämarkkinoille, kesäkuun 18 päivänä. Ajan ja muiston virtaan olivat katolinopin kanssa vajonneet ne suurenmoiset juhlallisuudet, joita keskiajalla tänä päivänä oli vietetty muistoksi Henrik piispan luiden siirtämisestä Nousiaisista Suomen kirkollisessa suhteessa etevimpään kaupunkiin, vähittäin olivat ne muuttuneet maalliseksi, iloiseksi kansanjuhlaksi, jonka ohessa harjoitettiin vilkasta kauppaa. Vaikka voitonhalu jo aikaisin oli päässyt vallalle noissa entisissä uskonnollisissa juhlissa, oli kumminkin vakaamielisyyttä katumuksen tekijöissä, jotka kaikilta puolin maata riensivät palvelemaan suojeluspyhänsä maallisia jäännöksiä ja saamaan synninpäästön. Kun nyt sitävastoin ainoastaan aineellinen voitto ja nautinnontoivo olivat pääsyynä näihin kansankokouksiin, vallitsi niissä tietysti kokonaan erilainen henki.
Edellisenä päivänä oli jo rahvasta alkanut kokoontua ja yhä edelleen olivat tiet täpötäynnä ihmisiä, jotka pyrkivät samaan päämäärään. Hevonen, joskus mainiota Hämeen tahi Karjalan rotua, juosta karitteli kirjavien rattaiden edessä, joilla varakas talollisenpoika istui nainen sylissä ja kohoitti ylpeästi piiskaa kädessään, toiset köyhemmät antoivat taas laihojen kaakkiensa kulkea omaa menoaan. Tosin ei mikään höyrylaiva vielä muutamaan vuosikymmeneen ollut kuljettava kaupanhaluisia markkinamiehiä, mutta sen sijaan näkyi sumppuveneitä ja kaikenmoisia aluksia liitelevän Aurajoen harmaankeltaisella veden pinnalla, joita sitten kiinnitettiin matalaan rantaan. Sekä veneiden luona, että tuomiokirkontorilla kävi kauppa täydellä vauhdilla, ja viimeksimainitusta paikasta kuului hälinä selvästi Anna Mörckinkin huoneisin, kenraali Demidoffin asunnossa.
Tämä hälinä oli Briitta muorista erittäin viehättävää; tuontuostakin lakkasi hän lukemasta "Hengellisiä kyyhkysääniä" miettiäkseen mitä se ja se tavara maksaisi ja katsoakseen ulos akkunasta.
Vihdoin pani hän kirjan pois luotaan ja virkkoi:
"On synti ja häpeä lukea semmoisen hurskaan miehen kirjaa, kun ajatukset kumminkin lentävät kuin sukkula kankaassa ympäri markkinoita. Sielun vihollisen juonia se on, ei muuta. Jumala paratkoon! tahi saattaa minulle käydä niinkuin ylpeälle kartanonherralle ennen Kokemäellä — — —"
Brigitta keskeytti puheensa. "Kuinkas hänelle kävi?" sanoi Anna ystävällisesti kehoittaen.
"Näinhän se kävi", vastasi Brigitta, joka oli lempiaineessaan, "että kun hän kerran matkusti komeissa vaunuissaan sen vanhan ladon ohitse, jossa pyhän Henrikin sanotaan saarnanneen kristinoppia Suomalaisille, käski hän pysäyttää hevoset, astuttuaan alas vaunuista potkaisi hän jalallaan lahonneita hirsiä, noitui ja kiroili rahvaan uskoa, joka ei sallinut hänen hävittää tiluksiltaan tuota rappeutunutta hökkeliä. Niin hän teki, mutta siitä hetkestä rampeutui jumalattoman miehen jalat koko hänen elinajaksensa."
"Näyttää siltä", sanoi Anna hymyillen, "kuin et sinä oikein hyvin viihtyisi tänä päivänä minun kanssani, kuuntelethan sinä niin rauhattomasti jokaista ääntä, joka markkinoiden hälinästä ja räyhystä tunkee tänne sisään."
Brigitta myönsi mielellään haluavansa tietää, kuinka paljon mikin maksaisi. Hän tiesi sitä paitsi siellä olevan paljon nähtävää ja kuultavaa, josta hän ei tahtoisi jäädä osattomaksi.
"Brigitta parka", huudahti Anna sääliväisesti, "sinä olet ruvennut vangiksi minun tähteni! Kumminkin voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla, että kenraali eilen kysyi haluttiko minua mennä tänään markkinoille."
"Ja te vastasitte?" kysyi Brigitta uteliaasti.
"Minä vastasin tahtovani ajatella asiaa."
"Olette kenties kumminkin päättänyt mennä?"
"En ole päättänyt mitään, kaikki tuntuu minusta niin yhdentekevältä. Älä kuitenkaan, hyvä Briitta, näytä noin alakuloiselta, sillä jos se todellakin sinua haluttaa, tulen minä mielelläni. Anna vaan tieto vahdille, niin lähdetään."
Nuo viimeiset sanat, jotka herättivät niin katkeria muistoja, saivat uskollisen palvelijan miettimään.
"Älkää huoliko vanhan eukon hupatuksista, Anna, eihän minulla oikeastaan ole markkinoilla mitään tekemistä", sanoi hän ja avasi jälleen vanhan Kolmodinin hartauskirjan huomaamatta kumminkaan, että se oli ylös alaisin hänen kädessään.
Anna ei kumminkaan jäänyt jalomielisyydessä ystävästään jäljelle, vaan alkoi suostutella häntä, sillä onnellisella seurauksella, että Brigitta pian jälleen reipastui ja riensi valmistamaan lähtöä.
Tultuaan pihalle näkivät Anna ja Brigitta turvallisuusvahtinsa lisätyksi kahdella kasakalla, jotka piikit paljastettuina äreän näköisinä valmistihevat astumaan tuon pienen matkueen etupäässä "raivatakseen tietä väentungoksen läpitse", kuten sanottiin. Kalpeana ja hämmästyneenä katsoi Anna Brigittaan, joka katuen ja kyyneleet silmissä hiljaa rukoili häntä kääntymään takaisin eikä tarpeettomasti panemaan itseään alttiiksi tuolle uudelle kujeelle. Mutta tyttö oli jo vivahdukselta nähnyt kenraalin väijyvän katseen akkunassa, ja hänessä paisui uhka. Hänelle ei hän koskaan tahtonut osoittaa nöyrtyvänsä! Kohoittaen ylpeästi päätään antoi hän kasakoille merkin, että lähtisivät ja seurasi sitten perässä enemmän mestauspaikalle vietävän vangin kuin huvitteleimaan lähtevän kaunottaren näköisenä.
Brigitan tähden oli hän päättänyt lähteä markkinoille, mutta pian miellyttivät ne häntä itseäänkin.
Tuolla näkyivät Säkylän talonpojat valkeissa mekoissaan kaupittelevan paikkakunnan kuuluja myllynkiviä, tuolla tasaisia seutujaan ja jokeaan kehuva Kokemäen-mies lohi- ja siikapönttönsä vieressä. Täällä seisoi köyhä Kankaanpään ukko pitkien häkkikärryjensä vieressä kärsivällisesti odotellen ostajaa ruojuillensa ja pieksuillensa, täällä myös valkotukkainen, jörö Hämeen mies ylistellen viimekesäisiä pellaviaan. Viipurin rinkeliä Porista — kuten vilpittömästi ilmoitettiin — sekä muita leipomataidon tuotteita loisti sinisissä ja punaisissa arkuissa. Siellä täällä oli taidokkaasti tehtyjä puuastioita Uudenkaupungin tienoilta. Naantalin hupaisat eukot kävelivät ympäri myyden omia sekä miestensä kutomia sukkia, eikä Rauman pitsinnypeltäjätkään lyöneet laimiin luetella pitsiensä nimiä ja kertoa, miten heidän taitonsa luki alkunsa luostarin ajoilta.
Anna seisahtui katselemaan pitsejä, jotka olivat todellakin hienoja. Vaikk'ei hän ymmärtänyt arvostella niitä niin korkealle kuin hänen niihin ihastunut palvelijansa, käsitti hän kumminkin voivansa antaa tälle mieluisen markkinalahjan; pitihän Brigitta niin paljon kauniista otsikoista. Hän osti niitä sentähden muutaman hänelle ja mittautti sitten itselleen useampia kyynäriä kapeampaa pitsiä, maksoi ne runsaasti ja oli iloinen voidessaan tehdä jollekulle palveluksen.
Anna oli juuri sulkenut kukkaronsa ja aikoi lähteä eteenpäin, kun ympärillä seisovien kauhea huuto houkutteli hänet kääntymään. Hän näki silloin kaksi ihmisolentoa, jotka punaisissa housuissa ja takeissa, kulkusilla ja kultasilla nauhoilla koristettuna, kävelivät korkeilla puujaloilla rahvaan päitten yläpuolella. Väliin pysähtyivät he katoille lepäämään ja tekivät siellä kaikenmoisia hyppäyksiä. Keveine liikkeineen ja tavattomine pukuineen näyttivät he tuossa ylhäisessä asemassaan haaveellisilta ja säikyttivät kokemattomia maalaisia. Ei kukaan tiennyt niiden olevan erästä nuorallatanssija-seuraa, joka edellisestä päivästä alkaen oli vieraillut Turussa ja Luostarinmäen suuressa puistossa näytteli temppujaan.
Kellojen vaihto keskeytyi, maalaiset soittoniekat lakkasivat vinguttamasta sirmaskoitaan, ja tuon tuostakin huudettiin:
"Se on itse pahalainen eikä kukaan muu! Pahalainen ja hänen muorinsa!Voi näitä aikoja!"
"Mikä yksinkertaisuus!" huusi perin viisaan näköisenä muudan punakka, harteva kaupusakka kädet puuskassa. "Kylläpä näkyy, ett'ette te, maalaisserkut, ole paljon nähnyt maailmata, kun ette osaa eroittaa manalan asukkaita komeljanteista. Olisi todellakin häpeä minulle sekä muille kaupunkilaisille, jos olisimme yhtä tuhmia kuin te."
Hänen sanoillaan oli vaikutus. Pelko muuttui riemuksi ja ilo levisi pian ympäri.
Briitta muori sylkäisi salaa eteensä, ettei mikään paha tarttuisi häneen ja Annaan, mutta hän pelkäsi kumminkin seisoa niin lähellä noita "ulkomaan narreja", jonkatähden hän pyysi että jatkettaisiin kävelemistä. Annakin oli samaa mieltä ja molemmat naiset ohjasivat nyt kulkunsa Uudelle torille, joka siihen aikaan erosi paljon siitä, mikä se meidän päivinämme on.
Se oli pieni ja kaita ja molemmin puolin ympäröivät sitä kaksinkertaiset varastohuoneet ja kasakkain tallit. Keskellä seisoi häpeäpaalu, jossa rikolliset saivat kärsiä rangaistustaan, ja vähän matkan päässä siitä oli kookas, rautasatulalla varustettu puuhevonen. Tätäkin käytettiin huokeammissa rikosasioissa, ja rikoksen suuruuden mukaan täytyi syytetyn silloin istua tunti tahi useampikin tuossa sangen epämukavassa asennossa. Nytkin istui muudan päihtynyt mies puristettuna mainittuun rautasatulaan. Turhaan koetti hän käsin ja jaloin päästäytyä irti, naurunhohotuksella palkitsi vaan rahvas hänen ponnistuksiaan ja vartioitseva poliisimies piiskanlyönnillä.
Tämä inhoittava näky oli arvollinen vastakohta hevosmarkkinoille, joita tällä torilla kaikkine raakuuksineen vietettiin. Nuo jalot eläimet, jotka melkein kaikissa ilmanaloissa ovat tulleet ihmisen välttämättömimmiksi seuraajiksi, saivat näet täällä kärsiä omavaltaisten isäntäinsä suurinta julmuutta. Ihmisyyttä ja osanottavaisuutta ei riittänyt näille olennoille, joiden huokauksille niin harva kuroittaa korvaansa.
Brigitta oli usein käynyt markkinoilla ja oli tottunut niin hyvin yhteen kuin toiseenkin, mutta Annaa liikutti kovasti tuo julmuus, jota hänen täytyi nähdä.
"Miksi olet tuonut minut tänne, Briitta muori?" sanoi hän. "Palatkaamme kaikin mokomin takaisin! Vanhurskas taivas, kaikkialla vaan väkevämpi sortaa heikompaa! — Lähtekäämme kotiin,kotiin", toisti hän katkerasti, "vankeuteemme!"
Brigitta ei ollut hidas seuraamaan rakkaansa tahtoa. "Tehdään niin", sanoi hän, "jos teitä se haluttaa. En luullut teitä, rakas lapsi, niin heikoksi, te, joka aina olette niin luja ja urhoollinen."
"Luja ja urhoollinen silloin, kun minun on taisteltava kunniani puolesta", vastasi Anna, "mutta muuten heikko kuin horjuva lapsi, joka astuu ensimmäisiä askeleitaan ilman äidin johdattavaa kättä."
"Te ajattelette turhia, Anna", sanoi Brigitta lohduttaen. "Te ette ole voitettu, vaan olette vielä kerran voittava."
"Lakkaamaton sota heikontaa voimat, ja vilheä pimeys, joka peittää tulevaisuuden, tekee elämän toivottomaksi. — Katsos Brigitta, tuolta kaukaa näkyy Turun linna. Kuinka erilaisia muistoja se säilyttää! Usein muistelen tuota onnetonta Erik kuningasta, jonka veljen viha sulki tornikamariin. Eroitettuna kaikesta, mikä hänellä oli kallista maailmassa, vietti hän täällä lakkaamattomissa omantunnonvaivoissa synkkää elämää ja sai väkivaltaisen kuoleman — ja kumminkin saattaa löytyä kovempi kohtalo kuin hänen, jotakin vielä hirveämpää kuin moinen kuolo."
Hehkuva puna poltti Annan kasvoja ja hänen kauas siintävälle taivaanrannalle tuijottavassa katseessaan asui katkera tuska ja riuduttava kaipaus.
Brigitta koetti kuten ainakin lohdutella, mutta se ei näyttänyt tällä kertaa pystyvän Annaan, jonkatähden puheleminen vähitellen lakkasi. Äänettöminä toistensa rinnalla saapuivat he vihdoin linnan kadun päähän ja tulivat kapealle sillalle, joka vei Aurajoen ylitse. Mutta kun tämä oli ainoa kohta, joka välitti liikettä kaupungin molempain osain välillä, oli siinä suuri väentungos; kukaan ei päässyt edes eikä takaisin.
Äkkiä tunsi Anna jonkun tarttuvan käteensä ja sievittävän siihen hiljaa kirjelapun, samassa poistui tuntematon mies hänen luotaan, tehden hänelle silmillään salaisen merkin.
Vavistus kävi Annan hentoisen olennon läpitse, mutta hänessä oli kyllin mielenlujuutta kätkeäkseen kirjeensä hameen poimuihin, samalla kun hän loi vahtimiehiin aran katseen. Nämä eivät olleet kuitenkaan huomanneet mitään. Kasakat raivasivat tietä piikeillään, ja molemmat palvelijat auttoivat heitä kovalla huudolla, josta seurasi, että Anna pian eheänä pääsi tuomiokirkon torille.
Hän palasi kotiin ja tuo pieni kirjelappu, joka oli hänelle kuin kallis odottamaton tervehdys ulkomaailmasta, lepäsi huolellisesti salattuna liki hänen rauhattomasti kyselevää sydäntään.
"Teillä on ollut hauska kävelyretki, pitkästä viipymisestä päättäen?" virkkoi kenraali Demidoff Annalle, varrottuaan häntä pienessä somassa kapinetissa, joka oli Annan kamarin vieressä.
"Varsin hauska, herra kenraali'" vastasi tyttö ja kiiruhti kumartaen hänen ohitsensa, mutta kenraali laski kätensä hänen käsivarrelleen:
"Ei mitään hätää, kaunokaiseni, joku silmänräpäys tulee teidän lahjoittaa minullekin palkitaksenne siten minulle tämän huvituksen, jonka teille olin valmistanut."
"En tiedä miten voisin teille tehdä palvelusta, kun taitoni on niin vähäinen", vastasi Anna.
"Vähäinen!" huudahti kenraali halveksivaisesti hymyillen. "Ainoastaan teeskenteleväisen naisen huulet voivat lausua tuommoista."
"Teeskentelystä ei teidän pitäisi minua syyttää, sillä minä en ole koskaan sanonut muuta, kuin mitä todellakin ajattelen — — —"
"No, no, kaunis viholliseni", keskeytti kenraali hänet vilkkaasti, "tehkää minulle kerrankin hiukan oikeutta, ja minä unohdan, mikä uppiniskainen pikku olento te olette ollut. Voitteko uskoa, Annushka, että minä eilen lahjoitin tuhat vahakynttilää pyhälle Vladimirin madonnalle teidän tähtenne!"
"Minun tähteni", toisti tyttö.
"Niin, ja minun nimenomaisen tahtoni mukaan", jatkoi kenraali, "pitää nämä kynttilät poltettaman kaksittain yöt päivät tuon ihmeitä tekevän edestärukoilijan loistavan pään yläpuolella. Hänen suosioonsa luottaen olen minä rukoillut, että hän pehmittäisi teidän kivikovan sydämenne minun rakkaudelleni."
"Älkää herjatko, kenraali!" sanoi Anna ankarasti, "sillä kun synnilliselle, saastaiselle himolle rukoillaan taivaan apua, saadaan rangaistus vaan ei rukouksen kuulemista."
"Pyhän Nikolain parran nimessä, te näytätte niin totisen naaman kuin luostarin abbedissa! Katsokaas, ystäväni, jos ei madonna mielisikään kuulla rukouksiani, olen minä mies puolestani, enkä tarvitse häntä. Ymmärrättehän?"
Kenraali nauroi pilkallisesti.
"Te ette vastaa, kaunokaiseni!" sanoi hän uhkaavalla, käheällä äänellä."Näinkö orja tottelee herraansa?"
"Minulla ei ole mitään vastaamista", sanoi Anna hiljaisesti. "En voi vastata siihen, jonka tiedätte niin syvästi loukkaavan minua. Muuten olen vapaa, enkä mikään orja — — —"
"Näinkö te rohkenette vastata minulle, näinkö kiitollisuus puhkee ilmi!"
Ja hän löi häntä tuimasti korvalle, kerran, kahdesti, kolmesti niin, että hieno iho leimahti purppuralle. Annan silmät iskivät tulta ja hänen korvansa soivat ja humisivat. Vaivoin saattoi hän hillitä sitä häpeää ja mielenkiihkoa, jota hän tästä ansaitsemattomasta kohtelusta tunsi; hän peräytyi askeleen ja virkkoi hengähtämättä: "Kenraali, jo riittää täksi kertaa!" Kenraalin kohoitettu käsi vaipui alas.
Oli omituista, mikä voima tuolla heikolla tytöllä oli tämän väkevän intohimoisen miehen ylitse, joka juuri hänen vastahakoisuutensa tähden väsymättä koetti voittaa hänen suosiotaan. Salatakseen katumuksen tunnetta, joka hiipi hänen sydämeensä, sanoi hän törkeästi:
"Vähää kanteleen liritystä, niin on kaikki jälleen hyvin välillämme. Olkaa niin hyvä, Anna, ja noutakaa soitin — tahi odottakaa! Ivan voi pyytää sen palvelijaltanne."
Kenraali soitti ja hovimestari riensi täyttämään hänen käskyään. Se oli sama kantele, jonka Mustofin kerran oli Annalle lahjoittanut ja edesmenneen ystävänsä kalliina muistona oli tämä sitä huolellisesti säilyttänyt. Ainoastaan sininen silkkinauha, joka siihen oli kiinnitetty ja johon oli hopealla kirjailtu sana "Rakkaudesta" oli valjennut ja tahraantunut kyynelistä. Annan silmät kääntyivät siihen ottaessaan kanteletta Ivanin kädestä ja hänen sydämensä heltyi.
"Älkää pakoittako minua soittamaan tänä päivänä", sanoi hän rukoellen kenraalille, "minä en luule voivani sitä nyt tehdä."
Nähdessään hänen mielenliikutuksensa, heräsi kenraalin mustasukkaisuus, hän tempaisi kanteleen tytöltä, paiskasi sen lattiaan ja polki jaloillaan sen muruiksi.
Surren raa'an kohtelun alaiseksi joutunutta rakasta kantelettaan, rohkeni Anna uhalla lähteä huoneesensa, jossa hän tuokioksi antautui hillitsemättömien tuskien valtaan. Hamletin kauheat sanat:
"Tyynesti kestää kurja kohtalonsaSe jalompaako ois, tai asehellaVastustaa tuskain myrskyävää mertaJa lopettaa ne kerrassaan?"
muistuivat jälleen hänen mieleensä ja tyttö paran huulilta pääsi raskaita huokauksia.
"Pakanallinen murhenäytelmä on oikeutettu päättymään itsemurhalla", oli hänen isänsä kerran lausunut, "mutta ei kristillinen, sillä pakana haki luonnollisesti kuolemaa jouduttuaan vastoinkäymisiin, mutta kristityn tulee elää todistaakseen siveydellään ja uskollaan, mitä ne maailmassa saavat aikaan."
Lapsena ollessaan ei Anna ollut tätä ymmärtänyt, vaikka se olikin kiintynyt hänen muistoonsa; nyt ajatteli hän sitä ja hengitti huokeammin, sillä lapsuudenmuistojen valoisat enkelit karkoittivat pakoon epäuskon ja toivottomuuden pimeät henget.
Kun Brigitta, jolla ei ollut aavistusta siitä mitä oli tapahtunut, tuli huoneesen, oli hänen lemmikkinsä innokkaasti lukemassa kirjettä, jonka hän markkinapäivänä niin salaperäisellä tavalla oli saanut ja joka sisällöltään oli seuraava:
"Siveä Neito N. N.!
Säälien Teidän nuoruuttanne ja turvatonta tilaanne, sekä liikutettuna kovasta kohtelusta, jonka alaiseksi olette joutunut, rohkenen näillä rivillä kysyä, saisinko koettaa vapauttaa Teitä. Jos vastauksenne on myöntävä, pyydän Teidän hyväntahtoisesti antamaan siitä minulle tiedon huomisaamuna klo 6, jolloin tulen akkunanne alle postikonttorin kadulle.
Outo mutta nöyrä palvelijanne
Berndt Wilhelm Tåklin, kauppias."
Kamarissa oli niin hiljaista että lesiäisen nakutus kuului ovenlaudoituksesta yhtä selvästi kuin vasaran kalske pajassa. Anna ei tahtonut voida käsittää, että kukaan ajatteli häntä, että kukaan sääli hänen onnettomuuttaan. Hän luki kirjeen toistamiseen, mutta ei voinut toiseksi selittää sen tarkoitusta.
"Iloitse, Briitta muori!" huudahti hän puristaen uskollisen palvelijan käsiä, "iloitse, eräs tuntematon, mutta jalosydäminen mies tarjoutuu pelastamaan minua tästä tuskan ja sorron tilasta. Mitä sanot sinä hänen ehdoituksestaan?"
Mutta Brigittaa arvelutti. Hän oli liian usein saanut kärsiä herkkäuskoisuudestaan ja tahtoi nyt vakaasti ajatella asiaa. Lopuksi sanoi hän:
"Ei suuret sanat suuta repäise! Kuka tietää, jos olette joutunut narrin käsiin, joka houkuttelee teitä vielä pahempaan paulaan kuin tämä — — —"
"Pahempaan! älä puhu niin", keskeytti hänet tyttö. "Voidakseni elää tulee minun uskoa hyvää ihmisistä. — Kenraali Demidoff on tosin myrkyttänyt minun elämäni, mutta kaikki eivät voi teeskennellä ja pettää kuin hän. Tätäkään vierasta en minä saata epäillä, sillä hänen kirjeensä on niin yksinkertainen, ettei siihen ole antanut aihetta muu kuin todellinen myötätuntoisuus, se on liian sydämellinen voidaksensa sisältää petosta."
"Säilyttäkää hyvä uskonne, lapseni, ja auttakoon teitä Jumala", sanoiBrigitta ja kuivasi etuliinannurkalla silmänsä.
Iloissaan tästä joskin ei aivan suoranaisesta myönnytyksestä kirjoittiAnna vastauksensa Tåklinille:
"Hyvä Herra!
Kirjeenne olen minä vastaanottanut ja lukenut kummastuksella ja kiitollisuudella; kummastuksella, sillä minä en ole tohtinut odottaa, että kukaan pitäisi lukua semmoisesta olennosta, jonka elämä kaiketi näyttää epäiltävältä ja eriskummaiselta; kiitollisuudella taas, koska siten tarjotaan minulle mahdollisuus pelastua. Minä pidän kiinni siitä ajatuksesta kuin hukkunut oljenkorresta, sillä kenraali Demidoffin talossa on asemani todellakin semmoinen, että toivon millä hinnalla hyvänsä päästä vapaaksi, ja vaikka Teidän sekä nimenne että persoonanne ovat minulle oudot, uskon kuitenkin mielelläni Teitä kunnialliseksi mieheksi, joka ainoastaan osanottavaisuudesta tahdotte ryhtyä vapauttamaan minua. Luottaen täydellisesti kunniaanne tahdon siis panna kohtaloni Teidän käteenne ja olen valmis suostumaan jokaiseen yritykseen, josta voi olla menestymisen toivo.
Edistäköön Herra teidän tuumaanne ja siunatkoon jaloa yritystänne, jota onneton tyttö aina on säilyttävä kiitollisessa muistossa.
Anna Mörck."
Monet kerrat kirjoitti Anna uudestaan tämän kirjeen, väliin tuntui se hänestä liian lavealta, väliin taas liian lyhyeltä ja puutteelliselta. Viimein antoi hän sen kelvata ei juuri sentähden, että Brigitta piti sen erinomaisena kirjoituslaadun puolesta, vaan enemmän siitä syystä, ettei hän luullut itsellään olevan muuta lisättävää.
"Teidän vastauksenne on mainiosti laadittu, Anna", sanoi palvelija päättäväisesti. "Varmaankin olisi kuulunut kauniimmalta, jos olisitte verrannut itsenne prinsessaan, joka noidutussa linnassa julman verenhimoisen lohikäärmeen vartioimana odottaa pelastavaa ritaria."
Samassa kuului kenraalin kolkutus ovelta. Hän tuli pyytämään anteeksi ja toi muassaan kullalla ja simpukankuorella koristetun kanteleen, jota hän pyysi Annan ottamaan vastaan. Hänen käytöksensä oli teeskenneltyä, kohteliasta, melkein matelevaa ja vaivoin saattoi se peittää hänessä vielä raivoavaa suuttumusta ja kiihkoa. Vaikka siitä mahdollisesti olisi voinut ratketa uusi riita, ei Anna kumminkaan voinut taipua ottamaan vastaan lahjaa, sillä hän aavisti kenraalin otaksuvan sen myönnytykseksi, että muka Mustofiniltä saatu muisto oli palkittu.
"Herra kenraali", virkkoi hän, "antakaa tuo kaunis soitin jollekulle muulle, joka paremmin kuin minä ymmärtää käsittää sen arvon. Minulle ei se sovi, yhtä vähän kuin minua haluttaa koskaan kutsua sitä omakseni."
Kenraalin silmät leimahtivat kuullessaan tämän ylpeän, hylkivän vastauksen, ja hän poistui heti luomatta tyttöön silmäystäkään.
Hitaasti kului seuraava yö. Tuontuostakin katsahti Anna komeaan, hopeaiseen pöytäkelloon, eikö jo aika olisi käsissä, jolloin Tåklin tulisi noutamaan hänen vastaustaan.
Vihdoin löi kello kuusi. Anna avasi hiljaa akkunan ja kurkisti kadulle, mutta ketään ei vielä näkynyt. Entä jos joku olisi huviksensa ilvehtinyt hänelle! Hän hengitti raskaasti ja kävi yhä rauhattomammaksi.
Hän oli sitonut kirjeen rihmaan, jonka hän nyt antoi liukua ulos akkunasta. Sitten pyysi hän palvelijan tulemaan tähystäjäksi, sillä itse oli hän liian rauhaton ja liikutettu.
"Näetkö kenenkään tulevan, Brigitta?" sanoi hän, "tämä odotus on julmaa."
"En vielä kenenkään", vastasi puhuteltu — "mutta malttakaa, tuolta lähestyy eräs mies. Kertomuksenne mukaan on hän saman miehen näköinen, jonka näitte sillalla, vereltään vaalea ja kukoistava. Miten arasti hän katselee ympärilleen! Nyt lähestyy hän nopeasti, — hän on huomannut kirjeen — saanut sen käsiinsä. Hän lukee sitä ja näyttää tyytyväiseltä, repäisee lehden muistokirjastaan — kirjoittaa siihen jotain ja ripustaa sen jälleen rihmaan — hän poistuu. — Ihmettelenpä mitä hän kirjoittaa."
Samaa ihmetteli Annakin sydämessään ja kiiruhti saamaan siitä varmaa tietoa. Lehdellä olivat vaan nämä rivit:
"Kahden tunnin kuluttua olen samaa tietä, jota sain vastauksenne,ilmoittava Teille enemmän.
Kolme pitkää kuukautta oli Tåklin turhaan odottanut soveliasta tilaisuutta lähestyäkseen Annaa. Hän ajatteli ainoastaan tätä kutsumusta, jota täyttämään hän luuli olevansa määrätty, ja muuttui yhä enemmän hajamieliseksi ja harvapuheiseksi. Tämän huomasivat hänen iloiset kumppaninsakin ja miettivät ja kummastelivat oliko hän rakastunut, tahi miettikö hän jotakin valtiomullistusta, joka muuttaisi Euroopan olot, mutta Berndt Wilhelm Tåklin ei asettunut, ennenkuin hänellä oli Annan suostumus kädessään, ja silloin alkoi hän semmoisella ravakkuudella, jota hänessä tuskin olisi luullut löytyvän, tehdä tarpeellisia valmistuksia.
Siinä kirjeessä, jonka Anna kello kahdeksan löysi rihmassa riippumasta, kirjoitti hän kiitettyään ensin hänelle osoitetusta luottamuksesta, että ainoa mahdollisuus Annan päästä kenraalin hirmuvallasta hänen luulonsa mukaan oli pako, johon hän kaikin tavoin tahtoi antaa apuaan. Hän kehoitti Annaa ottamaan myötään kaikki kenraalilta saadut rahalahjat ja kalleudet, koska ne olisivat tarpeelliset hänen vastaiselle toimeentulollensa, ja vaikka hänen ylpeytensä ja kestetyt kärsimyksensä vastustivat sitä ajatusta, että hänen olisi kenraalia mistään kiittäminen, näki hän vihdoin viisaammaksi suostua siihen.
Monta pikku kirjettä vaihdettiin sittemmin Annan ja Tåklinin välillä. Pako määrättiin tapahtuvaksi tulevana sunnuntaina, jolloin Anna palvelijansa kanssa lähtisi kirkkoon, ja siten sovittiin tarpeen mukaan kaikesta.
Toivoen pian saavansa kutsua itsensä vapaaksi kesti Anna enkelin kärsivällisyydellä kaikki oikut ja loukkaukset, joilla hänen sortajansa näinä päivinä tavallista enemmän ahdisti häntä, sekä oli luja ja turvallinen viimeiseen yöhön saakka ennen pakoa, mutta silloin esti sanomaton levottomuus hänen saamasta pitkään aikaan unta silmäänsä.
"Koettakaa nukkua, hyvä lapsi", sanoi Brigitta hellästi istuutuen hänen sänkynsä viereen. "Ette tarvitse peljätä mitään, sillä minä valvon teidän luonanne, kunnes on aika valmistautua kirkkoon."
Niinkuin äiti, joka ei suo itselleen yhtään lepoa pitääksensä aran lapsensa kättä omassaan ja siten karkoittaaksensa sen mielikuvituksessa syntyvät kummitukset, niin istui uskollinen palvelija läpi yön Annan luona.
"Kas, miten hän hymyilee!" sanoi Brigitta itsekseen, kun tytön silmänluomet vihdoin vaipuivat kiinni. "Joko hän on olevinaan isänsä luona tahi käyskentelevinään Mustofinin kanssa ihanissa seuduissa, joista hän väliin uneksii — mutta minkätähden muuttuvat hänen kasvonjuonteensa, rinta kohoilee rauhattomasti, ja hän vaikeroi! Miten on laita, hyvä lapsi, sanokaa?"
Anna hypähti kiivaasti ylös ja katseli sekaisesti ympärillensä.
"Minä uneksin", virkkoi hän, "kävelleeni Mustofinin kanssa pitkin yksinäistä metsäpolkua. Oi, kuinka suloista se oli! Kuulin lintujen laulavan ja metsän humisevan kuni muinen, ja me molemmat, mekin lauloimme. Mutta silloin pimeni äkkiä kaikilla puolilla, enkä minä muuta tuntenut, kuin että olin yksinäni syvyyden partaalla ja että kenraali Demidoff riensi perässäni ottaakseen minut kiinni. Tahdoin paeta, mutta jalkani horjahti ja minä putosin hirvittävään syvyyteen. Korvissani kaikuu vielä kenraalin pilkkanauru — — —!"
"Se oli tukala uni", sanoi Brigitta pudistaen päätään, "mutta ehkäpä se ei kumminkaan ennusta mitään pahaa. — Minä luen teille, lapseni, tuon kauniin psalmin 'Jumalan suojeluksesta', josta te niin paljon pidätte, niin varmaankin rauhoitutte jälleen."
Anna nyökäytti myöntäväisesti päätään ja Briitta muori otti raamatun ja luki valoisassa kesäyössä, kunnes tasainen, säännöllinen hengitys vakuutti hänelle, että hänen herttainen lapsensa, joksi hän Annaa nimitti, oli jälleen nukkunut. Se oli suloista uinumista, jota ei pahat unet häirinneet. Kerran vaan hän avasi vielä silmänsä, loi Brigittaan kirkkaan, lempeän katseen ja sanoi:
"Mene levolle, hyvä ystävä, sillä minä en enää tunne levottomuutta enkä pelkoa. Ovathan minun allani nuo 'ikuiset kädet.' — — Hyvää yötä!"
Mutta Briitta muori ei lähtenyt levolle. Hän pysyi kuin kelpo sotamies paikallaan, ja vaikka hän joskus torkahtikin, ei se estänyt häntä rivi riviltä seuraamasta "Hengellisiä kyyhkyisääniään", joita hän lueskeli kunnes aamurusko loi loistavan hohteensa taivaankannelle.