Pyhäaamun rauhallisuus vallitsi seudussa. Eivät ainoastaan uutterat ihmiset levänneet töistään, vaan koko luonnossa oli sapatintyyneys, sopusoinnussa Luojan tälle päivälle määräämän tarkoituksen kanssa. Ilma oli lempeä, täynnä kukkivien sireenien ja pihlajain tuoksua ja hiljaa humisivat lehmukset vanhassa yliopiston puutarhassa.
Soitettiin jumalanpalvelukseen, ja metallin mahtavassa äänessä kaikuivat ikäänkuin nuo kiitos- ja kehoitussanat, jotka olivat piirretyt tuomiokirkon suuren kelloon: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa" ja "Pyhittäkäät Herra Jumala teidän sydämissänne!"
Juhlallisesti kajahtelivat kellot tänä tyynenä aamuna, virittäen ihmissydämessä hartautta ja rauhaa. Vaikka nyt soitettiin ensimmäistä kertaa, riensivät jo rahvas ja pikku porvarit kirkkoon ennen rikkaitten ja ylhäisten tuloa ennättääkseen hankkia itselleen niin hyviä sijoja kuin heidän säätynsä salli. Sinisissä hännystakeissa, mustakantiset virsikirjat kainalossa käydä tassuttelivat jälkimmäiset arvokasten emäntäinsä kanssa, jotka kotikutoisissa, valkeissa hameissaan ja tykkimyssyissään näyttivät varsin somilta.
Avoimen akkunan luona istui Anna Mörck ja hengitti mielihyvällä lempeää kesä-ilmaa. Hän oli hyvin kalpea ja hänen yhteenpuserretut kätensä vapisivat kovasti, mutta sittenkin näytti hän tyyneltä, melkein iloiselta, eikä hänen tummissa, kirkkaissa silmissään näkynyt vivahdustakaan edellisen yön levottomuudesta ja tuskasta.
Briitta muori, joka tietysti myöskin otti osaa pakenemiseen, käveli vielä ympäri järjestellen sitä ja tätä. Häntä harmitti, kun ei voinut ottaa myötään kaikkia niitä kauniita ja oivallisia vaatteita, jotka hän oli saanut Mustofiniltä ja Annalta; vaikka hänen kunniaksensa onkin sanottava, ettei lahjain menettäminen niin paljon koskenut hänen sydämeensä, kuin se seikka, että hän oli saanut ne noilta kahdelta, joille hän oli lahjoittanut uskollisen rakkautensa.
"Katsokaa, lapseni", sanoi hän Annalle, "veistä kiitetään teränsä tähden, ihmistä järkensä vuoksi, ja niin tuleekin katsoa etuaan, milloin voi, ja ajatella tulevaa aikaa. Tämän neuvon on Tåklin teille antanut ja sen otan minäkin varteen. Sitä paitsi on hyvä ottaa teidän varallenne saali tahi jokin muu; onhan teillä kumminkin kyllin kantamista niissä kalliissa kivissä ja rahoissa, jotka ovat ommellut hameenne taskuun."
"Niin", sanoi Anna huoaten, "ne tuntuvat raskailta, kovin raskailta, nuo lahjat, kun niihin on yhdistynyt niin paljon katkeraa — — —"
"Vaiti, tyttöni, vaiti" keskeytti hänet Brigitta hilpeästi, "älkäämme nyt sitä ajatelko. Muistelkaa ennemmin, mihin teitä kehoitti jalavanlehti, joka oli Tåklinin viimeisessä kirjeessä. Kuinka se taas olikaan, Anna?"
"Itämaisen kukkaiskielen mukaan merkitsee jalavanlehti: Ole huoletta!"
"Aivan niin", sanoi Brigitta luoden tyytyväisen katseen Annaan, jonka taitoa hän suuresti ihmetteli. "Minä en vaan ymmärrä, kuinka te muistatte kaikkien kukkain merkityksen."
"Nuoret panevat mielellään semmoista muistoonsa", virkkoi Anna hymyillen.
"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!" soittivat jälleen kirkonkellot.
Anna säpsähti. "Eikö meidän ole jo aika lähteä, Briitta muori?" kysyi hän.
"Olkaa rauhassa, lapseni; vielä hetkinen kärsivällisyyttä. Mitä sanoisitte, jos kenraalin olisi pistänyt päähän kieltää teitä tänä päivänä menemästä kirkkoon?"
"Jumala varjelkoon!" sanoi Anna. "En tiedä mitä silloin tekisin." Ankara väristys vapisutti hänen olentoaan ja veret vuoroin nousivat vuoroin haihtuivat hänen kasvoillaan.
Tuokion istuivat he ääneti ajatuksiin vaipuneina. Vihdoin sanoiBrigitta:
"Luulen pian soitettavan yhteen, Anna. Käärikää saali olkapäillenne ja lähtekäämme. — Palvelijat odottavat jo rapulla."
Anna nousi nopeasti sijaltaan ja poistui huoneesta katsomatta edes ympärilleen. Salissa kohtasi hän kenraalin, joka seisoi ja risti itsiään uuden kullalle hohtavan jumalankuvan edessä kumartaen masennetun, katuvaisen syntisen tavoin päätänsä syvään ja höpisten huulillaan rukouksia. Anna pysähtyi, peljäten häiritsevänsä hänen hartauttansa, epätietoisena pitikö hänen mennä eteenpäin vai takaisin. Mutta tuskin oli kenraali kuullut hänen keveät askeleensa, ennenkuin hän äkkiä kääntyi ympäri.
"Ah, kesäaamu ruumiillisessa muodossa!" huudahti hän irstaasti hymyillen, "mutta Annushka, Annushka, kesä rakastaa valoisia värejä, ja te taas kannatte tuota ikuista mustaa samettipukua, jota minä olen oppinut kammoksumaan. Teidän tulee, kaunokaiseni, ottaa huomioon, mikä teille soveltuu. Koristavathan kaikki nuoret tytöt mielellään itsensä ainakin kirkkoon lähtiessänsä."
"Kenraali Demidoff", sanoi Anna vakavasti, mutta lempeällä äänellä, "kun sielu aikoo lähestyä Korkeinta, silloin saavat ajatukset vähimmän työskennellä oman itsiön kanssa."
"Tauotkaa, pikku siveyden saarnustaja", sanoi kenraali ja hänen ryppyinen otsansa punehtui, "kullakin asialla on aikansa! Luulenpa teidän tuomitsevan minua siitä, ett'en äsken hartaudessani ollut kyllin hupsu unohtaakseni maallisen ihanan immen puitteisin ja lasin ta'a suljetun pyhäinkuvan tähden."
"Minä en voinut aavistaa teidän ajatuksianne, herra kenraali, yhtä vähän kuin tahdon tuomitakaan ketään", kuului vastaus.
"No, oikeinpa olettekin armollinen", sanoi kenraali ivallisesti. "Olkaa palattuannekin samoin. Tahdotteko luvata sen, Anna?"
"Minä en lupaa mitään", vastasi tämä, "mutta saanenhan lähteä, herra kenraali?"
"Täytynee teidän saada", virkkoi kenraali äreästi. "Teillä on hyvin taipuisa herra. Hyvästi!"
Anna kumarsi ja lähti. Raivoisat tunteet riehuivat hänessä. Kerran ennenkin oli hän salaperäisellä tavalla lähtenyt tiehensä, mutta silloin omasta kodistaan, oman armaan isän helmasta!
Nyt soitettiin yhteen. "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa! Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!" Linnut lauloivat, Aurajoen vesi kimelteli, ja kirkkaassa päivänpaisteessa virtasivat ihmiset tuomiokirkkoon, joka korkeana ja vakavana seisoi Unikankarilla.
Se on vanhaa göötiläistä rakennustapaa, yksinkertainen, mutta mahtavan kaunis ja ansaitsee olla Suomen suurin ja kalliin muistomerkki.
Kahtatoista jalkaa korkean, harmaasta kivestä ja tiilistä rakennetun muurin sijaan Unikankarin ympärille oli muutama vuosi sitten tehty uusi aitaus silitetystä graniitista rautaisine kaidetankoineen. Entiseen nähden oli tämä muuri varsin komean näköinen ja sitä enemmän silmiin pistävä, kun tuomiokirkon ympärillä oli tiheässä ryhmässä vanhoja rappeutuneita kivikartanoita. Kaakkoisen portin luona kohosi näet kaksinkertainen yliopistonrakennus luentosaleineen, entinen dominikaaniluostari ja niin kutsuttu "vanha koulu." Länsipuolella seisoi taas katedraalikoulu ja kirjasto, ja aivan kirkkoaidan sisässä itäpuolella oli luuhuone.
Unikankaria, jolla nykyään tuuheat jalavat humisevat hautavirsiään viheriään nurmen alla lepääville, ei voinut mainitun muurin tähden kadulta nähdä. Kuni yksinäinen saari pauhaavassa virrassa seisoi tämä rauhoitettu paikka keskellä kaupungin hälinää ja liikettä.
Siellä lentää lipattelivat loistavat perhoset, joita ei enää musta kotero kahlehtinut, kauniina vertauskuvana, miten sielu vapautuu aineesta.
Tätä ajatteli Anna lähtiessään Brigitan ja vartioivain palvelijain kanssa kirkkomaalta ja noustessaan Gotlannin santakivestä rakennettuja rappuja ylös, jotka eteläpuolelta veivät tuon vanhan tuomiokirkon neljälle ovelle.
"Nyt lintu äänell' koriall'Taas laulaa taitavast',Enk' me siis mahtais' Luojall'Tääll' veisat' iloisest'?Mun sielun Herraa kiittääNyt riemu-laululla,Kuin iloittaa ja täyttääMeit' laupiaill' lahjoilla"
kaikui heitä vastaan juhlallinen virrenveisuu jymiseväin urkujen säestämänä.
Tapansa mukaan pysähtyivät venäläiset palvelijat porstuaan, ja molemmat naiset astuivat yksinään pyhään huoneesen, jonka nöyryyttävä, ylävä kauneus oli omansa rauhoittamaan heidän liikutettuja mieliään. Monet tulipalot ja onnettomuudet, joiden alaiseksi kirkko oli joutunut, olivat suureksi osaksi hävittäneet katolinajan rikkautta ja komeutta, jolloin ihmiset edistäissään lahjoilla ja testamenteilla pyhiä tarkoituksia luulivat pääsevänsä taivaasen. Mutta vaikka paljon olikin hävitetty ja turmeltu, oli kuitenkin vielä kyllin jäljellä, joka saattoi hurmata katsojaa. Siellä oli korkeita holveja ja suippokaaria, hoikkia pilareja ja keveitä portaaleja, kaikkia, millä göötiläinen temppelin-rakennustapa niin ihmeellisesti kohoittaa sielun äärettömyyteen.
Anna ja Brigitta pysähtyivät hetkeksi Stålhandsken suvun komeaan hautakammioon, jossa lepää eräs suuren Kustaa II Adolfin mainioimpia sankareja kolmenkymmenenvuotisen sodan ajoilta, nimittäin Torsten Torstensson Stålhandske. Molemmat naiset kumartuivat rukoilemaan, Brigitta hieman uteliaana ja hajamielisenä, Anna huutaen kaikesta sydämestä avukseen korkeimman armoa ja apua. Sitten kulkivat he sykkivin sydämin eteenpäin, mutta hitaasti, etteivät herättäisi kenenkään huomiota, ja menivät ulos toisesta niistä kahdesta ovesta, jotka pohjaispuolelta veivät tuomiokirkkoon. Porstuassa, jossa vielä löytyy jäännöksiä katolisesta vihkivesi-astiasta, oli Tåklin heitä vastassa. Hän katsahti myötätuntoisuudella Annaan ja tervehtien häntä kunnioituksella ja ystävyydellä sanoi hän:
"Neiti Mörck, olen iloinen, että tuumamme on ainakin tähän saakka onnistunut. Oletteko valmis seuraamaan minua?"
"Olen", kuiskasi Anna hätäisesti ja heleä puna kohosi hänen kasvoihinsa. "Oi, rientäkäämme, herrani."
Enempää ei puhuttu. Seinäkomerosta otti Tåklin esiin avaran viitan, jommoisia porvarintyttäret pitivät, ja kietoi sen neidon ympärille salatakseen hänen kallista pukuaan ja tehdäkseen hänet tuntemattomaksi, ja tarjottuaan hänelle käsivartensa, vei hän hänet ja Brigitan ulos.
Kaduilla oli hiljaista ja rauhaisaa. Useammat olivat joko kirkossa tahi istuivat siivosti kotonaan lueskellen hartaasti saarnoja Luteruksen postillasta. Pakenijat kohtasivat sentähden varsin harvaan ihmisiä, erittäinkin kun he pysyttelihevät kapeimmilla ja autioimmilla kaduilla.
"Kaikki näkyy käyvän hyvin", virkkoi Tåklin matkakumppaneillensa."Meidän tulee vaan mitä pikemmin koettaa joutua Uudenmaan tullille."
Siellä seisoivat keveät matkavaunut, joihin he istuivat. Ajuri lyödä sivalsi hevosia ja matka kohden epätietoista päämaalia alkoi. Anna ei itkenyt, kuten hän oli tehnyt rakkaasta kodista lähtiessään, mutta kun hän yht'äkkiä ojensi silmänräpäykseksi kätensä Tåklinille, näytti hän erittäin liikutetulta.
"Pitkäksi käypi odottavalla aika", sanoi Petter haukoitellen toverilleen Paavolle, tuolla kun istuivat tuomiokirkon porstuassa vartoen jumalanpalveluksen loppumista.
"Niin todellakin, Petrushka", vastasi puhuteltu ja oikaisi hiljan suomittua ruumistaan kapealla rahilla. "Kellä edes olisi tuoppi kaljaa, niin kärsisi — — —"
"Ja hapankaalia ja kurkkuja, mustaa leipää ja teetä, unohtamatta braagaa (kotitekoista olutta) ja viinaa", lisäsi toinen ja lakutti kieltään, ikäänkuin hänellä olisi jo ollut kaikki nuo herkut nähtävinä. "Se olisi jotakin, mutta me emme saa unhoittaa, että on taas paastonaika ja silloin on synti ajatella semmoista. — Pyhä Barbara, auta meidän tyhjiä vatsojamme!"
"Pyhä Barbara, auta meitä!" mutisi Petterkin tehden kumppaninsa tavoin ristinmerkin, "erittäinkin minun kurjia jäseniäni, voi, voi!"
Petter nauroi. "Ohjaa kielesi paremmin toisella kertaa, niin ei kenraalin tarvitse rangaista sinua!" sanoi hän.
"Tapahtukoon armollisen herramme tahto, hän tietää parhaiten mitä minä tarvitsen", virkkoi Paavo nöyrästi.
"Etpä puhunut tuolla äänellä, silloin kun armollinen herramme otti sinut kanssaan tänne pitkälle matkalle ja eroitti sinut kauniista Sassastasi."
"Kaunis Sassani!" Rakkauden ja surun hohde lennähti Paavon tylsistyneille, mutta kauniille kasvoille ja hänen pienet tummat silmänsä kostuivat kyyneleistä. "Kaunis Sassani!" toisti hän omituisella hellällä painolla. "Hän oli muhkein tyttö sekä itä- että länsipuolella Uralia. Kelpo vaimo hänestä olisi tullut. — Onnellinen sinä, Petrushka, joka et jättänyt ketään suremaan jälkeesi — mutta luulenpa puhuvani kuuroille, sillä sinä näytät nukkuvalta — — —"
Täällä vallitseva suloinen viileys ja hiljaisuus ja tuo yksitoikkoinen odotus eivät olleet painostavaisesti vaikuttamatta molempain palvelijain mieliin. Petterin uni ei ollut teeskenneltyä ja kohta vei suloinen unotar Paavonkin hänen rakkaan Sassansa luo, eikä tämä uni häiriytynyt ennenkuin väki tuli ulos kirkosta. Kauhistuen hypähtivät puoliuniset palvelijat pystyyn, pitäen tarkasti vaarilla eikö noita kahta naista jo näkyisi. Vaan kun ei heitä kuulunut, arvelivat palvelijat heidän jääneen osoittamaan harttauttaan jollekin suositulle pyhimyksen kuvalle, ja istuutuivat jälleen tyynesti paikoilleen.
Ajan kuluksi rupesivat he vertailemaan Turun tuomiokirkkoa pyhän kaupunkinsa Moskovan moniin pyhyyksiin, tietysti jälkimmäisten eduksi, joiden kullattuja, hopeoituja ja monivärisiä kupukattoja he väsymättä ylistelivät. Soitettiin suomalaiseen iltamessuun, ja ihmiset menivät sinne ja palasivat sieltä ja muutamaa tuntia myöhemmin ruotsalaiseenkin, mutta yhä istuivat venäläiset palvelijat kärsivällisesti odottamassa, niinkuin heidän oli käsketty; he olivat oppineet tottelemaan ja sitäpaitsi oli heissä runsas määrä yksinkertaisuutta.
Eräs kymäräselkäinen kirkonvartija lähestyi heitä ja lyöden sauvallaan niin kovasti laattiaan, että holvit kajahtivat, sanoi hän semmoisella venäjänkielellä, jota ei taitavinkaan kielenkääntäjä ottaisi selittääkseen, että jollei herroja haluttanut jäädä sinne pitämään kirkon rotille seuraa, niin oli heidän aika laittautua tiehensä, sillä hän aikoi lukita temppelin ovet ja siten hankkia itselleen vapautta viikoksi.
Ällistyneinä katsoivat "herrat" toisiinsa ja vaikkeivät he ymmärtäneet miehen puhetta, alkoivat he kumminkin tajuta hänen kaunopuheliaista liikkeistään, että heidän oli aika lähteä.
Mutta missä olivat neiti Mörck ja eukko? Olivatko ne palvelijain virkistäessä itseään unella lähteneet ilman heitä pois?
Mitä sanoi kenraali Demidoff?
Näitä kyselivät Petter ja Paavo toisiltaan ja enemmän juosten kuin käyden tulivat he kotiin. Turhaksi kävi heidän salainen toivonsa, että muka naiset jo olisivat saapuneet, sillä ei kukaan tiennyt heistä mitään. Totuus piti siis ilmi. Neuvoiteltuaan keskenään päättivät he Ivanin välityksellä, jonka he ymmärsivät voittaa puolellensa, pyytää pääsöä peljätyn isäntänsä luokse. Olihan tämä kummallinen tapaus ennemmin tahi myöhemmin hänelle kumminkin ilmoitettava.
Kenraali oli istumassa taidokkaasti tehdyn, viheriällä veralla päällystetyn pelipöydän ääressä, pitkä turkkilainen piippu suussa, kun hovimestari astui sisään. Peljäten häiritsevänsä herraansa seisoi hän pitkän aikaa ääneti odotellen.
"Jalo herra", virkkoi hän lopuksi. Kenraali, joka näkyi olevan erittäin mielistynyt peliin, katsahti ylös.
"Mitä tahdot, Ivan?" sanoi hän.
"Nöyrät palvelijanne Petter ja Paavo pyytävät alamaisimmasti päästä puheillenne, herra kenraali."
"Ei minulla ole aikaa heidän kanssaan — — —!" Kenraali rupesi maltittomasti valitsemaan uusia kortteja pakasta.
"Niillä on tärkeitä asioita ilmoitettavana", rohkeni hovimestari muistuttaa, mutta otti kumminkin varovaisesti askeleen takaperin.
"Tärkeitä asioita!" huudahti kenraali halveksivaisesti. "Arvelen heidän voivan levätä vaikka tulevaan vuoteen asti. Älä tule täst'edes häiritsemään minua, Ivan, tahi — — —"
Keskonainen lause päättyi valalla, mutta eipä Ivan nytkään poistunut, sillä hän tiesi, ett'ei hänen isäntänsä koskaan antaisi hänelle anteeksi, jos hän ei heti ilmoittaisi kaikkia tuon kauniin suomalaisen tytön suhteen.
"Mahtava herra", sanoi hän, "se koskee neiti Annushkaa ja hänen palvelijaansa."
Kenraali hypähti ylös ja survasi niin ankarasti pöytää, että kaikki kortit putosivat sinne tänne ympäri laattiaa.
"Koira, miksi et sanonut heti sitä minulle! — Kutsu tänne palvelijat."
Pian senjälkeen seisoivat palvelijat kenraalin edessä. Petter oli koonnut kaiken rohkeutensa ja katsoi lujasti eteensä antaessaan ilmoituksensa, Paavo sitävastoin oli viheliäisempi kuin metsästäjäin ahdistama jänes.
Vaikka alussa kylmä ja tyyni, ei kenraali kauan voinut hillitä vihaansa, hän oli vähällä kadottaa järkensä ajatellessaan, että Anna kenties oli päässyt hänen käsistään. Mitä julmimmalla tavalla solvasi hän häntä ja noita onnettomia palvelijoita, joille hän uhkasi neljäkymmentä paria raippavitsoja joka päivä, kunnes he oppisivat käyttämään silmiään.
Mutta ensin tuli hänen hankkia varma todistus siitä, oliko Anna todellakin rohennut paeta hänen vallastaan. Sentähden syöksi hän hänen huoneesensa. Täällä oli kumminkin kaikki kuten tavallisesti, ei mikään osoittanut äkillistä pakoa, kaikki oli järjestyksessä paikallaan.
Tuo suuri kivikartano vastapäätä kapean kadun toisella puolella loi omituisen synkän varjon huoneesen ja teki sen kolkoksi kuin hautakammion. Kun akkunat olivat koko päivän olleet suljetut, tuntui ilmakin ummehtuneelta ja raskaalta ainakin kenraalista, joka juopuneen tavoin hoiperrellen turhaan haki silmillään tuota armasta olentoa.
Kuinka usein olikaan Anna pelkäämättä syössyt hänet luotaan, mutta kuinka kaunis ja viehättävä, unohtamatta koskaan naisellista arvokkuuttansa, oli hän kumminkin aina ollut. Ylevillä perusaatteillaan ja jalolla mielellään oli hän voittanut, oikeuden valta oli tullut vahvistetuksi ja se oli kostanut hänelle itselleen. Sanomattoman katkeraa oli tuntea itsensä eroitetuksi puhtaan sydämen ja hyvän omantunnon luomasta onnelasta, ja tähän yhdistynyt loukattu rakkaus ja mustasukkaisuus täyttivät äärettömillä tuskilla kenraalin sielun ja masensivat tuon voimakkaan miehen.
Hänen muotonsa oli käynyt rumaksi ja sinisenkalpeaksi, harmaansekainen tukka seista törötti hurjasti pystyssä ja silmänsä olivat veristyneet ja kankeat. "Oikeuden jumalatar!" ähki hän. "Oikeuden jumalatar!" Tuontuostakin huuteli hän Vapahtajaa, neitsyt Mariaa ja pyhää Nikolaita avukseen, risti itsensä karkoittaaksensa luotaan Manalan henkiä, jotka näyttivät ajelehtivan hänen ohitsensa, mutta eivätpä nämäkään keinot auttaneet, kunnes uusi mahtava tunne valtasi edelliset — ja tämä tuoni oli koston.
Kuni mielipuoli juoksi kenraali ympäri, toivoen saavansa jotain tietoa Annan katoamisesta. Tämä onnistuikin hänelle, sillä avattuaan erään pöytälaatikon löysi hän sieltä kaikki Tåklinin kirjeet, jotka Anna varomattomasti oli unohtanut sinne. Tyytyväisenä väänteli hän viiksiään, mutta hänen täytyi hillitä maltittomuuttansa, sillä hän ymmärsi ruotsinkieltä varsin vähän.
Sattumus asetti niin, että se henkilö, joka kutsuttiin selittämään kirjeiden sisältöä, oli poliisimestari Reis. Siitä saakka kuin Anna oli asunut hänen perheessään, oli hän aina lämpimällä myötätuntoisuudella ajatellut häntä, ja hänen sydämensä vuoti verta kun hänen nyt täytyi lausua sanoja, jotka eivät ainoastaan ilmaisseet hänen pakoaan, vaan muutoinkin olivat hänelle harmillisia.
Tuiki suuttuneena sai tämä nyt tietää, että huolimatta hänen valppaudestansa oli onnistuttu päästä yhteyteen hänen holhottinsa kanssa. Reis, joka oli raivoissaan, kun ei edeltäpäin tiennyt mitä häneltä tahdottiin, ryästeli ja punehtui kovin joutuessaan siihen kohtaan Tåklinin kirjeessä, jossa tämä tyystin kertoi koko pakotuuman ja ehdoitti että Ruotsi, joka oli ulkopuolella kenraalin vaikutuspiiriä, olisi soveliain maa suojelemaan heitä. Hän ei ollut myöskään jättänyt mainitsematta, kuinka hänestä näytti sopivammalta maantietä myöten pyrkiä Ruotsin rajalle, kuin luottautua epävarmaan petolliseen mereen, ja kuinka heidän olisi tehtävä pieni kaarros, ennenkuin he suuntaisivat matkansa pohjoiseen.
Reis vaikeni ja hänen tilansa muuttui yhä tukalammaksi. Täytyisikö hänen antaa ilmi tuo lapsi, joka kerran oli hänelle uskottu?
"Eteenpäin!" käski kenraali jyrisevällä äänellä. "Eteenpäin!Eteenpäin!"
Reisin täytyi siis tyytyä kohtaloonsa ja ilmoittaa kaikki. Tåklinin kehoitus, että Anna ottaisi myötään kaikki sortajaltaan saamansa lahjat, pani tämän uuteen raivoon.
Huutaen avuksensa taivasta ja helvettiä kirosi hän tyttö parkaa, nimitti häntä varkaaksi ja vannoi kauheaa kostoa.
Alakuloisena ja murheellisena poistui Reis, mutta kenraali haki kaikki Annan kätköt ja nähtyään, että hän oli seurannut uuden suojelijansa neuvoa, ryhtyi hän tarpeellisiin toimiin pakolaisten takaa-ajamista varten.
Pian senjälkeen syntyi rauhallisessa Turussa semmoinen melu ja hälinä, jonka vertaista siellä tuskin lienee ollut äskeisen sodan aikana. Hämmästyneiden kaupunkilaisten ihmeeksi nähtiin kasakkain ratsastavan täyttä laukkaa sinne tänne kaduilla. Useista taloista kyseltiin ja haettiin ja kaikki mökit kaupungin läheisyydessä tutkittiin tarkoin.
Saatuaan kaikki alimmaisensa liikkeelle, riensi kenraali Demidoff niin pian kuin mahdollista everstiluutnantti Otto Loden luokse, joka oli virkaa tekevänä maaherrana, esittääksensä hänelle asiansa. Lode oli aatelismies kantapäästä kiireesen asti, tosin hiukan kiivas ja äkkipikainen, mutta hyväsydäminen ja jalomielinen. Kaikella kohteliaisuudella, jota sekä tämä aika että hänen yhteiskunnallinen asemansa vaativat, otti hän vieraansa vastaan.
"Pyydän anteeksi, että olen valinnut sopimattoman ajan käynnilleni", sanoi kenraali.
"Teidän käyntinne ovat aina minulle mieluisat, herra kenraali", vastasi puhuteltu, kohteliaasti pyytäen vierasta istumaan.
Kenraali Demidoff oli kumminkin liian rauhaton seuratakseen tätä kehoitusta. "Kiitän", sanoi hän hätäisesti hymyillen, "mutta minulla ei ole aikaa. — Syynä, jonkatähden olen pakoitettu vaivaamaan teitä, herra maaherra", lisäsi hän kiihtyvällä mielenliikutuksella, "on eräs luonani tapahtunut, varsin ikävä seikka — — — Mutta minun on aloitettava kertomukseni alusta, että saisitte siitä oikean käsityksen.
"No niin, kaksi vuotta on minulla talossani ollut muudan nuori tyttö, jonka sisareni poika morsiamenaan jätti minun hoitooni, kun hänen joukkonsa päällikkönä oli lähdettävä tuohon, vielä päättymättömään sotaan armollisimman keisarimme ja Ranskanmaan välillä. — Koko maailma tietää isänmaani menestyksen — mutta yhtä onnellisesti ei käynyt — sisareni pojalle", — kamala vaaleus levisi kenraalin kasvoille, — "sillä hän luetaan nyt kaatuneitten joukkoon. — Minä olin luvannut olla isänä hänen morsiamellensa ja neitonen jäi luokseni. Hän oli nuori, ja varsin kaunis, mutta ylpeä, oikullinen ja kovin itsepäinen, mutta näitä vikojahan on useimmilla, jotka kuuluvat tuohon muutoin kauniimpaan sukupuoleen — — —"
Kenraali nauroi väkinäisesti ja maaherra näytti olevan vähän hämillään odottaessaan, mitä tuleman piti.
"Hänen ja erittäinkin sisareni pojan tähden", pitkitti kenraali, "kohtelin minä häntä aina suurimmalla hyvyydellä ja kunnioituksella — mutta, herrani, voitteko arvata, miten hän palkitsi minut?"
"Tahdonpa sanoa sen teille", — kenraali lähestyi isäntäänsä ja näytti kovin vihastuneelta — "Hän on varastama minua ja paennut siten saadun omaisuuden kanssa!"
Maaherra Lode säpsähti.
"Varastanut! se on ankara syytös, kenraali! Koska on tämä tapahtunut?"
"Tänä päivänä, kun tuo nuori nainen palvelijansa kanssa lähti kirkkoon, jonka porstuassa käskyläiseni turhaan odottivat heitä tuntikausin."
"Onko hän yksinään rikollinen, vai luullaanko hänellä olevan ketään liittolaista?" kysyi maaherra.
"Eräs Tåklin, joka tuntemattomalla tavalla on päässyt hänen yhteyteensä, näkyy olevan hänen rikostoverinsa. — Pyhä Barbara! kelpo lajilla ovat he minua varastaneet, ja vahinko on sitä tuntuvampi, kuin juvelien seassa oli keisarini armollisia lahjoja."
Maaherra näytti hämmästyneeltä ja vakavalta. Vaikk'ei hän epäillytkään kertomuksen todellisuutta tuosta suuresta kotivarkaudesta, tuntui hänestä kumminkin uskomattomalta, että Anna Mörck olisi siten käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, sillä hänellekään eivät olleet mielipiteet ja tarinat Annan ja kenraalin keskinäisestä suhteesta oudot, joskin ei hän, niinkuin ei moni muukaan, tiennyt mitä oikein uskoisi.
"Hävytön kiittämättömyys", sanoi hän, "te olette saanut kokea ikäviä, kenraali!"
"Olen todellakin, ja sentähden vaadin ei ainoastaan omaisuuttani takaisin, vaan myöskin, että rikolliset saatettaisiin asianmukaiseen rangaistukseen. — Toivon teidän apuanne, herra maaherra!"
"En ole laimiinlyövä, mitä vaan virkani velvoittaa minun tekemään", vastasi puhuteltu.
"Ja rangaistus kotivarkaudesta?" kysyi kenraali kavalan näköisenä.
"On kaksi kertaa suurempi kuin muutoin", lopetti maaherra.
Kenraali Demidoff kääntyi poispäin salatakseen silmissään loistavaa voittoriemua. Kostonhimoisessa sielussaan näki hän jo tuon ylpeän ja ihanan Anna Mörckin nöyryytettynä, häväistynä ja kunniansa menettäneenä jalkainsa juuressa. Mikä riemu saada kerran nähdä hänet armoa anovaisena!
Ottaessaan tarkan selon varastetun omaisuuden arvosta harmitti maaherraa yhä enemmän tuo halpamielinen käytös semmoisen henkilön puolelta, joka kenraalin oman vakuutuksen mukaan oli hänen tykönään nauttinut niin paljon hyvyyttä ja ystävällisyyttä. Tunnetulla pontevuudellaan ryhtyi hän nopeasti tehokkaisin toimiin karkulaisten kiinniottamista varten. Täydellinen tuntomerkkien luettelo laadittiin jokaisesta noista kolmesta. Kenraali seisoi itse kirjurin rinnalla ja antoi ilmoituksensa Annasta. Hänen luettelonsa kuului:
"Nuori seitsentoista vuotias, keskikokoinen solevavartaloinen tyttö. Iho lumivalkea, silmät suuret ja tummat, suu pienoinen, nenä suora. Tukka mustankiiltävä ja tavattoman tuuhea, kahtena palmikkona kiedottu pään ympärille. Puku mustasta sametista ilman koristuksitta, valkea huntu olkapäillä, valkea samettihattu päässä ja samankarvainen harso kasvoilla."
Kenraalia ihmetytti itseäänkin, että hän muisti kaikki nuo pienet erikoiskohdat, mutta Briitta muoria ei ollut yhtä helppo kuvailla ja useoita kenraalin palvelijoita täytyi kutsua saapuville. Kaikki olivat kumminkin siinä yhtä mieltä, että hän oli ontuva ja puki kernaasti itsensä kaikkiin vesikaaren väreihin.
Mitä taas Tåkliniin tulee, täytyi hänen oman veljensä harmiksensa kertoa hänen ulkomuotonsa ja pukunsa.
Sitäpaitsi toimitettiin peräänkuulutuksia kirkoissa luettaviksi ja käskyjä ruununvoudeille ja nimismiehille ajella innokkaimmasti rikoksellisia takaa. Vielä saman sunnuntain iltapuolella lähetettiin viestit kaikille suunnille viemään näitä papereita asianomaisille ja kehoittamaan sekä tunnettuja että tuntemattomia pakolaisten vangitsemiseen.
Sillä aikaa kun maaherra rauhattomana ja huolissaan odotti vastausta toimenpiteistään, ei kenraali Demidoffinkaan tila ollut kadehdittavin. Milloin oli hän tulisimman rakkauden ja mustasukkaisuuden uhrina, milloin valtasi hänet viha ja kosto. Ei kukaan osannut tehdä hänen mielikseen. Hänen palvelijoillansa oli selkäsaunat melkein jokapäiväisenä leipänä ja yksin hänen suosikkinsa Ivankin pelkäsi häntä. Eivätkä nuo tuliset viinitkään, joita hän särpi sisäänsä, jäähdyttäneet häntä.
Yöt ja päivät jatkoivat pakolaiset matkaansa. Aavistamatta niitä petollisia pauloja, jotka kietoivat yhä ahtaammalle heidän kunniansa ja vapautensa, toivoivat he nuoruuden iloisella luottamuksella voivansa välttää kaikki tiedustelemiset. Rauhattomuus ja ahdistus alkoivat haihtua ja he rohkenivat antautua matkan suloihin.
Suurin nautinto oli siitä Annalla. Synkkien metsäin juhlallinen, tyyni, kauneus, raikkaat vihannat niityt ja lehdot ja valoisat yöt, kaikki nuo viehättivät hänen kauneudelle altista mieltään.
Vältettyään onnellisesti jonkun vaaran eli suuren onnettomuuden, saavuttaa sielu usein omituisen tyyneyden ja rauhan. Se ei ole tuo raukaiseva, tylsyttävä tunne, joka väliin syntyy jokapäiväisen elämän vastoinkäymisistä ja huolista, vaan mahtava, selvä Jumalan ylläpitäväisen läsnä-olon tajuaminen.
Tätä tunsi Annakin ja hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta. Paljon ei hän puhellut, vaan hymyili suloisesti. Hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat ja silmänsä säteilivät.
Briitta muori oli parhaimmalla tuulella. Hän jutteli kyytimiesten kanssa ilmasta, vuodentulosta, karjasta ja kaikesta, jota vailla hänen oli täytynyt olla eläessään suljettuna kenraalin talossa.
Usein kääntyi hän puhuttelemaan Berndt Wilhelm Tåklinia, jota hän kohteli äidillisellä hyvyydellä palkitakseen ensimäiset epäluulonsa, mutta tämä oli harvapuheinen ja hiljainen, sillä hän ujosteli Annaa, eikä hän sitäpaitsi voinut, kuten molemmat naiset, antautua nauttimaan matkan suloja, sillä riippuihan hänestä koko heidän pakonsa menestys.
Matkustettuaan enemmän asuttujen seutujen läpi, saapuivat he eräälle yksinäiselle talolle, jossa päättivät levähtää pitemmän aikaa. Se oli erittäin suloisella paikalla, sinertävän järven rannalla, ja sitä ympäröivät valkorunkoiset riippakoivut ja kukkivat pihlajat.
Emäntä oli yksin kotona ja vähän hämmästyen otti hän vastaan nuo harvinaiset vieraat. "Jumala antakoon", vastasi hän ystävällisesti matkustavaisten "hyvään iltaan". "Mistä te tulette, hyvä herrasväki? — Eipä moni", jatkoi hän, "osaakaan tänne, mutta sitä enemmän tervetulleet olette te. Onko teillä ollut pitkä tie, ja mihin matkustatte?"
Pakolaiset katsoivat toisiinsa ja Täkliin kiiruhti vastaamaan: "Me tulemme Väinölästä ja matkustamme Hymylään. Jos sallitte, niin viivymme täällä muutaman tunnin."
"Varsin kernaasti, sillä näyttepä olevan hauska herra", vastasi emäntä hymyillen leikilliselle vastaukselle. — "Käykää sisään, hyvä herrasväki! Vierastupa on vielä korea ja siisti viimetalvisen lukukinkerin perästä. Ja jos ei minulla olekaan niin paljon tarjottavaa kuin silloin, niin onhan kumminkin nuorta kaljaa ja nisukorppuja."
"Me tyydymme kyllä kaikkeen, erittäinkin, jos voitte toimittaa hevosillemmekin hyvän aterian", sanoi Tåklin. "Sen kyllä uskon", vastasi vieraanvarainen emäntä sulavasti, "sillä kasvaahan nurmi pihassamme yhtä pitkäksi kuin väkevä ruis kotipellossa ja kestää kyllä syötettää. — Käykää vaan sisään, niin pidän huolen kaikesta! — Kukaan ei ole sanova, että olisi minun huoneessani ketään kohdeltu yhtä pahoin kuin Henrik piispaa muinen Lallin talossa."
Tätä sanoessaan nauroi emäntä niin, että valkeat hampaat näkyivät suusta ja astui edellä näyttäen tietä Brigitalle ja Annalle, jotka seurasivat häntä.
Kylläpä huomasikin ummehtuneesta ilmasta ja hämähäkin verkoista, ettei vierastupaa ollut pitkään aikaan käytetty.
Anna meni akkunan luokse katselemaan kaunista seutua, jota laskeva aurinko ihanasti valaisi, ja hänessä syttyi sanomaton halu nauttia taas jälleen luontoa ja tuntea välittömästi sen sydämen tykytystä.
"Hyvä Briitta muori", sanoi hän, kun emäntä oli poistunut, "älkäämme istuko sisässä tämmöisenä iltana. Eikö sinua haluta vähän kävellä? Viheriä metsä houkuttelee minua ja samoin tuo kaunis järvi!"
Vaikka Brigitta mielellään olisi kuunnellut emännän kertovan uudesta taidokkaasta kankaastaan, joka hänellä parhaillaan oli kangaspuilla, myöntyi hän kumminkin kernaasti Annan toiveesen.
"Se on hyvä ehdoitus! Tulkaa, tyttöni", vastasi hän iloisesti.
Kevein askelin riensi Anna muutamaa minuuttia myöhemmin halki viheriän opotan. "Vapaus, suloinen vapaus!" kuiskivat vakavat hongat, iloinen koivu ja hempeä paju.
"Suloinen vapaus!" lorisi metsäpuro, sitä humisi tuuli, sitä järvi, ja jok'ikinen kukka.
"Vapaus, oi suloinen vapaus!" riemuitsi Annan oma povikin. Hän suuteli koivun valkoista runkoa, hyppeli hohtavan sudenkorennon perästä, syleilipä vielä pistelevää katajapensastakin. Hän oli jälleen lapsi, joka on unohtanut kaikki tietäessään olevansa vapaa.
"Oi, mikä taivaallinen hurmaus!" sanoi hän vanhalle ystävällensä. "Koko tämä ihana seutu ojentaa sylinsä minulle! — Kas, miten ystävällisesti puut nyökkivät, miten aurinko leikillisesti pilkistelee lehtien lomitse etsien minua ja valaisten kasvojani!"
Anna katsahti valoisiin pilviin, jotka siellä täällä parvittain verhosivat kesäistä taivasta, ja hän lauloi kuten Maria Stuart:
"Rientävät pilvet! Ilmojen purjeet!Kenpä nyt kanssanne liidellä sais!Tervehtikää kotimaatani te!"
Raikkaasti kaikui hänen äänensä läpi metsän ja hän tunsi itsessään virtaavan nuoruuden hilpeyden ja voiman.
Hän tarttui suopeasti Brigitan käsivarteen. Näin astuivat he pitkin vähäistä polkua ja pian levisi heidän silmäinsä eteen järven sininen, tyyni pinta. Muutamia rääkättäviä sorsia kohosi rannan kaislikosta, niin että vesi alkoi karehtia ja tuuditella valkoisia lummenkukkia.
Anna lähestyi rantaa ja kumarruttuaan veden ylitse kostutti hän tuolla kirkkaalla nesteellä valkeaa otsaansa, kuumia poskiaan ja huuliaan. Kuinka viileältä ja elvyttävältä se tuntuikaan!
Silloin kohahti metsä ja Annan korvissa kuului se surulliselta valitukselta. Aurinko oli jo laskenut. Siksikö lieneekään neitosesta tuntunut äkkiä niin kylmältä ja pimeältä? Hän vaivutti päänsä niinkuin aron kukka, kun ensimmäinen halla koskee sen lehtiin.
Valittaen vaipui hän Brigitan viereen, piiloitti päänsä hänen helmaansa ja itki katkerasti. Eikä nuo iloiset juhannustuletkaan, joita siellä täällä vastakkaisella rannalla leimahti palamaan, voineet huvittaa häntä. Hän vaati, että palattaisi takaisin taloon ja sanoi vilustavan itseään.
Molempain naisten poissa-ollessa oli Tåklin joutunut vilkkaisiin puheisin emännän kanssa, joka lateli hänelle elämäkertansa ja sanoi olevansa leski ja että hänellä oli kaksi lasta, poika ja tytär, jotka palvelusväen kanssa olivat menneet viettämään juhannuksen aattoa kylän nuorison pariin.
"Me elelemme täällä niin hiljaisuudessa itseksemme", sanoi hän, "että kernaasti suonkin nuorille joskus vähän huvitusta."
Tåklin nyökäytti myöntäväisesti päätään, kun samassa pörröinen kartanokoira alkoi kiivaasti haukkua ilmoittaen vieraan lähestymistä. Rapulta, jonne emäntä vieraansa kanssa oli istuutunut, näkivät he keski-ikäisen huonoihin ryysyihin puetun naisen lähestyvän väsynein askelin ja taluttavan kädestä pientä kauhean rumaa lasta. Vaimon näössä oli jotakin pahansuopaa, katkeraa, johon kenties oli yhtä paljon syynä hätä ja puute kuin luontoperäinen häijyys.
Emäntä näytti tyytymättömältä. "Vastenmielisiä vieraita", sanoi hän hiljaa Tåklinille. "Mustalais-Zeffan kanssa ei, näette, ole hyvä olla tekemisissä, sillä hän saa rettelöitä aikaan mihin hän vaan tulee."
"Hyvää iltaa, Zeffa", sanoi hän kuuluvasti. "Mistä nyt tuuli puhaltaa, kun niin pitkän ajan päästä saa nähdä teitä täällä?"
"Ei tuule pohjoisesta eikä etelästä, ei idästä eikä lännestä, ja kumminkin olen minä tullut", vastasi vaimo äreästi. "Pelkäätte kaiketi vellitilkkaanne, emäntä?"
"Minua ei ole koskaan pidetty ahneena", vastasi emäntä ylpeästi, "ja sanon teidät tervetulleeksi, Zeffa!"
Tämä nauroi ylenkatseellisesti. "Ketä peljätään, sitä hyvitellään. Niin tekee leijonankesyttäjä ja niin tekin, mutta arvaanpa, että luulette minulla olevan häijyt silmät, joilla turmelen teidät eli teidän karjanne."
Säikähtäen vilkaisi emäntä tarhaan, jossa hänen mieluisa karjansa rauhassa märehti. Mustalais-Zeffa päästi kolkon, käheän naurun ja tempoi hurjasti pitkää vanukkeista tukkaansa.
"Niin kyllä, minua peljätään, vaikkapa ei tiedetäkään minkätähden", sanoi hän synkästi. "Minua peljätään yhtä paljon kuin perkelettä, joka väliin suuren harmaan koiran muodossa ajaa takaa niitä ihmisiä, joilla on paha omatunto. Tämä koira se minunkin vietteli varastamaan, tappaessani esikoiseni ilmestyi se minulle jälleen, ja senjälkeen monet kerrat, kunnes nyt olen — kadotuksen partaalla. Haa, hauska leikki on syntyvä, kun minäkin syöksyn sinne!"
"Vaiti, onneton vaimo, vaiti taivaan tähden!" sanoi emäntä kalpeana, "teidän sananne säikyttävät sekä minut että vieraani."
Hän osoitti Tåkliniä, joka katseli mustalais-Zeffaa semmoisella vastenmielisyydellä, kuin katsellaan myrkyllistä petoa.
"Saattaa kyllä olla mahdollista, sillä kun ollaan nuori ja hieno, niin ei uskotakaan voitavan vajota niin syvälle kuin minä", sanoi Zeffa, joka suuttuen huomasi nuorukaisen inhon.
"Hän pitää itseänsä paljon parempana minua, tuo kaunis herra", jatkoi hän pilkaten, "mutta lopussa kunnia seisoo. — Ihmettelenpä, miten hän on eksynyt tänne."
"Se ei sinua liikuta", sanoi Tåklin kylmästi ja kääntyi pois hänen silmäiltäväntään.
"Tuollahan on enemmän samaa lajia", lisäsi Zeffa, kun Anna ja Brigitta tulivat pihan portista sisään, "niin kaunis neiti ja — — — ah — — —!"
Zeffa tuijotti Brigittaan, joka kävelemisestä väsyneenä ontui tavallista enemmän, ja hänen silmänsä leimahtivat.
"Emmekö lähde matkalle?" sanoi Anna Tåklinille.
"Lähdetään, jos niin tahdotte, neiti Mörck", vastasi tämä kunnioittavaisesti, "mutta emännän toivo on, että söisimme illallista täällä ja lepäisimme muutaman tunnin hänen vieraanvaraisen kattonsa alla. — Minä en luule meillä olevan mitään peljättävää tällä yksinäisellä paikalla", lisäsi hän kuiskaten.
"Te olette ehkä oikeassa", sanoi Anna hiljaa, "mutta minä olen jälleen tullut kovin levottomaksi ja tahtoisin mieluimmin jatkaa matkaa, joll'ei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Ei suinkaan", virkkoi Tåklin ystävällisesti, "sillä teidän tahtonne on minun lakini. Lähden vaan sanomaan emännälle esteemme ja sitten matkustamme."
Mutta emännän mielestä olisi vieraanvaraisuus tullut loukatuksi, jos he olisivat lähteneet syömättä edes yhtä ateriaa hänen talossaan, jonkatähden heidän täytyi myöntyä osoittamaan kunniaa hänen laitoksillensa. Mielihyvällä saivat he kuulla, että mustalais-Zeffa, saatuaan hänkin osansa, oli lähtenyt tiehensä.
"Kiitos ystävällisyydestänne", sanoi Tåklin emännälle erotessa. "Tämä nuori nainen sanoo, että hän on usein muistava teidän hyvyyttänne."
"Jumala teitä siunatkoon", sanoi emäntä puristaessaan Annan pienoista kättä, "olkaa vakuutettu, että minäkin olen muistava teitä."
Mitä kauemmaksi pakolaiset joutuivat, sitä autiommaksi muuttui seutu. Pellot ja niityt olivat loppuneet, ja pieniä vaivaispetäjiä kasvava nummi ulottui synkässä yksitoikkoisuudessaan kaikille puolille. Mustat raskaat pilvet verhosivat tuon äsken vielä niin kirkkaan taivaan ja himmensivät valoisan kesäyön.
"Hiljaa, mikä se on?" huudahti Brigitta vaaleten. "Eikö se ole kuolemanlinnun ääni, vai kuulenko väärin?"
Kaikki kuuntelivat. Selvästi kuului semmoinen ääni, joka syntyy kun metallikiskolla lyödään lasin laitaan; se oli leppälinnun alakuloista, viatonta laulua, jonka rahvas luulee ennustavan onnettomuutta ja kuolemaa.
Anna ja Tåklin katsahtivat toisiinsa eivätkä voineet olla hymyilemättä palvelijan taika-uskoisuudelle. Mutta jälleen kuului uusi omituinen ääni, niin että hevoset vavahtivat ja pysähtyivät. Tåklin oli noussut korkealle kuskipenkille vakoilemaan ja ymmärsi heti, ettei se ollut mikään viaton lintu, joka sai aikaan tuon omituisen äänen autiossa metsässä, mutta hän ei ilmaissut ajatustaan, vaan jätti ylhäisen paikkansa ja käski ajurin lyömään hevosia.
Hyristen kiitävät vaunut eteenpäin, ja lähenemistään lähenee onnettomuus.
"Hyvä Jumala, minä luulen meitä ajettavan takaa!" sanoi Anna hädissäänBrigitalle, sillä hän tunsi äkillisen aavistuksen.
Kapeaa karjanpolkua pitkin syöksikin parvi ratsumiehiä pakolaisia vastaan.
"Oikeuden nimessä antautukaa!" ärjäsi karkea ääni.
"Mitä tahdotte te meistä?" kysyi Tåklin maltillisesti. "Me olemme rauhallisia matkustajoita, joita teillä ei ole oikeus häiritä."
"Älkää noin suurennelko, hyvä herra", sanoi joukon päämies, virkapukuun puettu nimismies, "sillä minä olen saanut käskyn vangita teidät syytettyinä varkaudesta."
"Varkaudesta!" toisti Tåklin vaistomaisesti.
"Ja siitä syystä", jatkoi nimismies ivallisesti, "täytyy teidän, hyvä herrasväki, tehdä pieni huviretki takaisin Turkuun, jossa aavistamattomat ilot odottavat teitä."
Pilvet olivat haihtuneet ja lempeästi paistoi aurinko puiden latvoihin, mutta tuntematta aamun ihanuutta istui Anna synkässä epätoivossa vaunujen nurkassa.
"Kaikki on kadotettu, tyttö parka", kuiskasi Tåklin hänelle, "mutta älkää peljätkö, sillä onhan meillä Jumala ja puhtaat omattuntomme puolellamme."
Anna katsahti ylös ja koetti hymyillä, mutta se oli heikkoa, haikeaa myhäilyä, joka enemmän kuin mikään muu ilmaisi hänen sielunsa tilan.
Pian saapui Turkuun tieto, että pakolaiset, jotka eräs mustalaisvaimo oli antanut ilmi, olivat saadut kiinni, ja sinä iltana, jolloin heitä odotettiin tuleviksi, oli koko kaupunki liikkeellä kuni ruhtinaallisen henkilön saapuessa. Kukaan ei tahtonut jäädä näkemättä, miten kenraalin neitiä, tuota kauneudestaan niin paljon ihailtua ja paljon puhuttua Anna Mörckiä tuotaisiin halpana pahantekijänä takaisin. Suuria ihmisjoukkoja oli kokoontunut kaikkialle kaduille, ja mielet olivat kiihossa.
Kaikki puhuivat tuosta rikoksesta; toiset panettelivat ja herjasivat säälimättä, toiset taas iloitsivat, että "moskovalainen tiranni" niin sukkelalla tavalla oli tullut petetyksi ja surkuttelivat vaan, että pako oli saanut niin huonon lopun, mutta kaikki olivat uteliaat näkemään, miten asia päättyisi, ja millä mielellä syynalaiset olisivat.
Heitä odotettiin takaisin Anninkaisten puolelta, sillä Pohjanmaalle ja siis Ruotsiinkin vievä tie kävi sitä suuntaa. Todistukseksi kuinka halullisia oltiin näkemään syytettyjä, mainittakoon, että kaikki akkunat Anninkaisten kadun varrella olivat hyyrätyt ja maksettiin puhtaalla rahalla, jota tuskin ennemmin tahi myöhemmin lienee Turussa tapahtunut.
"Ts, ts, tuolla ne tulevat!" kaikui väkijoukon läpitse. "Niin, tuollahan ne tulevat!" melusi rahvas, ja kukin survi armottomasti naapuriaan saadaksensa nähdä edes vähänkin.
"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin tuontuostakin, kunnes yht'äkkiä ilmestyi joukko aseellisia kasakoita ratsastaen juhlallisesti tulliportista sisään, ja silloin syntyi syvä hiljaisuus, niin syvä, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan kadulle. Kasakkain jäljessä seurasi avovaunu, jonka kuskipenkillä istui eräs poliisimies ja sisässä Anna ja Brigitta, jälkimmäinen tukien hellästi lemmikkiään, joka melkein tunnotonna nojautui uskollisen palvelijan rintaa vasten.
Syytös, joka oli koskenut Annaan kuin salama ja riistänyt häneltä vaivoin saadun vapauden, oli murtanut hänen voimansa, ja tuon kauhean, pitkällisen mielenjännityksen perästä oli hän vaipunut täydelliseen välinpitämättömyyteen.
Vaunujen perässä ajoi Berndt Wilhelm Tåklin yksi-istuimisissa kääsyissä, joiden takapenkillä istui poliisimies. Tuo nuori kauppamies näytti huolettomalta eikä hän ollutkaan levoton muun kuin turvattinsa tähden, jota hän mielellään olisi tahtonut lohdutella ja rohkaista.
Joukko kasakoita päätti matkueen. Kansantungoksen tähden kävi kulku hyvin hitaasti kaupungin läpi. Hälinä oli tauonnut, tuo äänetön hiljaisuus oli liikuttavaa, se ilmaisi selvästi useimmissa vallitsevaa myötätuntoisuutta kaunista neiti Mörckiä kohtaan. Nuoret tytöt eivät voineet pidättää kyyneleitään, vanhemmat naiset ajattelivat omia tyttäriänsä ja rukoilivat Jumalaa heidän puolestansa, ja moni utelias pää vetäytyi takaisin akkunoista.
Vaunuihin, joissa Anna istui, heitettiin valkea ruusu, ja useampia seurasi sitä; muulla tavalla ei kansa tohtinut osoittaa tunteitaan vangille. Tämä ei kumminkaan itse huomannut sitä enemmän kuin mitään muutakaan, mutta Brigitta otti ruusut talteen ja säilytti ne monta vuotta virsikirjansa välissä, eikä hän koskaan voinut itkemättä katsoa niitä.
Vihdoin saavuttiin maaherranviraston taloon Linnakadun varrella. Joelle päin antavassa kivikartanossa asui maaherra, kahdessa puisessa sivurakennuksessa olivat lääninkanslia ja siihen kuuluvat virkahuoneet.
Ylimääräinen kansliatutkinto oli heti pantava toimeen, mutta ennenkuin se alkoi, vei eräs poliisimies Annan syrjäiseen huoneesen, jonne hänet jätettiin yksikseen eroitettuna ystävistänsä. Siellä vallitsi rasittava kuumuus, kärpäset pyrisivät rauhattomasti pienissä akkunoissa ja kaikki tuntui sanomattoman raskaalta ja surulliselta.
Nääntyneenä vaipui Anna tuolille voimatta edes oikein ajatella tilaansa.
Hän luuli kuulevansa kahleiden helskettä, näkevänsä rautahäkit akkunoissa, olkilyhteen laattialla, vesiruukun pöydällä aivan niinkuin vankeudessa tavallisesti on. Vaikka hänen omatuntonsa oli puhdas, ei hän kiihtyneessä mielentilassaan voinut olla tuntematta häväistystä, jolla hän luuli itsensä merkityksi.
Väsyneenä kallisti hän päänsä seinää vasten ja hiljaa hiipi ja valtasi hänet raskas uni. Kauan ei hänelle kumminkaan suotu tätä tarpeellista lepoa, sillä kohta sen jälkeen istui hän syytettyjen penkillä oikeussalissa, jossa suuren mustalla veralla katetun tuomarinpöydän ympärillä istui vakavia kunnianarvoisia miehiä, oikeuden laatijoita ja edustajoita. Huoneen perällä seisoivat maaherra Lode ja kenraali Demidoff puhellen hiljaa keskenänsä. Uteliaina katselivat ympärilleen poliisivirkamiehet, kanslian kirjurit ja kuulijat, joita oli tiheissä parvissa niin paljon kuin tila myöten antoi.
Lähellä Annaa nähtiin Berndt Wilhelm Tåklin, joka tietäen olevansa oikeassa oli tyyni ja vakava, vaikka hänen ja hänen turvattinsa asia maailman silmissä näyttikin kovin arveluttavalta. He olivat karanneet, ja toinen heistä oli kotivarkaudella ottanut isännältänsä noin 70,000 ruplaa [pankin-osoituksia, Suomessa tähän aikaan käypää rahaa], heidät oli saatu kiinni pakotiellä, varastettu omaisuus oli löydetty heiltä ja oli nyt Tåklinin kirjeiden kera oikeuspöydällä todistamassa heitä vastaan. Heidän toiveensa olivat kaikin puolin synkät ja ainoastaan häpeä ja rangaistus odottivat heitä läheisessä tulevaisuudessa.
Kun Anna enemmän sielussaan kuin ruumiillisilla silmillään tunsi kenraalin olevan läsnä, kyhertyi hän vavisten kokoon, veri jähmettyi hänen suonissaan ja silmät suurenivat kauhusta ja tuskasta. Julmasti hymyillen huomasi kenraali tämän vaikutuksen ja häntä näkyi huvittavan se ikäänkuin tiikeriä, joka leikittelee saaliinsa kanssa.
"Onhan se selvä asia" sanoi kenraali maaherralle, "että nämä nuoret ovat varastaneet. Minä en sentähden tiedä, mihin kaikkia näitä verukkeita tarvitaan, ennenkuin rikolliset joutuvat rangaistuksen alaisiksi. Sallikaa ennemmin sen kohdata heitä paikalla kaikessa kovuudessaan. Se on minun tahtoni ja nykyisissä olosuhteissa on minun tahtoni lakina. Pahantekijöitä kun ovat, eivät he ansaitse säälimistä!"
Kenraali Demidoff, joka oli kasvanut toisten lakien ja olojen vallitessa, luuli voivansa käyttää samaa oikeutta Tåkliniä ja Annaa kohtaan kuin omain palvelijainsa suhteen, eikä voinut käsittää eikä myöntää oikeaksi tuomioistuimen toimitusta.
Maaherra Lode oli kumminkin toista mieltä.
"Herra kenraali!" vastasi hän ja oikaisihe ylevällä arvokkuudella, "lailla täytyy olla oma käyntinsä ja meillä on se ei ainoastaan syyttäjää vaan myös syytettyä varten. — Rikos rangaistaan — olkaa siitä varma, — mutta meidän tulee ensin kuulustella, mitä syytetyillä on lausuttavana puolustukseksensa, ettei tuomiomme näyttäisi väärältä ja ankaralta sekä nykyajassa että jälkimaailmassa."
"Ja minun tahtoani, minun arvoani ei oteta laisinkaan huomioon?" jupisi kenraali pöyhkeästi.
Maaherra Loden vilkas katse muuttui vakavaksi. "Tässä katoaa yksilö, kenraali", sanoi hän hiukan pilkallisesti, "ja laki mittelee arvelematta samalla mitalla kaikkia. En tahtoisi", jatkoi hän ja silmänsä hehkuivat tulisemmin, "olla päivääkään tässä rakkaassa isänmaassani, joll'ei laki turvaisi yhtä paljon halvimman ja köyhimmän henkeä ja omaisuutta kuin ylhäisen, ja rikkaan."
"Sitten on paras alkaa tutkinto", sanoi kenraali kylmästi.
Maaherra Lode kumarsi ja istuutui sijallensa tuomarinpöydän ääreen; tutkinto alkoi vakavalla juhlallisuudella.
Anna Mörckiä huudettiin ja hän koetti nousta, mutta vaipui vavisten takaisin,
"Syytetyn pitäisi nousta seisomaan", sanoi maaherra, jota neidon nuoruus ja kauneus liikutti, vaikka hän ankaruudella tahtoi salata sääliänsä. Hänen hyvä sydämensä pääsi kumminkin pian voitolle ja kun Anna uudelleen koetti nousta, lisäsi hän:
"Ruumiilliseen heikkouteen nähden olisi se tällä kertaa tarpeeton kovuus. Syytetty saa sentähden istua paikallansa."
Anna vaipui takaisin. Hänen ihmeellisen syvät silmänsä olivat kuin harsolla verhotut. Musta samettipuku lisäsi hänen kasvojensa vaaleutta, joihin surut ja kärsimykset olivat painaneet ylevän kuvan. Sitäpaitsi oli hänessä jotakin niin lapsellista, suloista ja lempeää, niin täydellisesti soveltuvaa hänen voimattomaan ja arkaan käytökseensä, että moni läsnä-olijoista alkoi itsekseen epäillä, että tokkohan hän olikaan niin syyllinen kuin oli luultu.
"Onko syytetyn nimi Anna Mörck?" kysyi maaherra edelleen.
"On", vastasi Anna tuskin kuuluvasti, kumartaen päätään.
"Isän nimi ja sääty?" kuului jälleen tuomarin vakava ääni.
Vastausta ei seurannut; maaherra toisti kysymyksensä. Silloin aukenivat syytetyn huulet, mutta sanat raukenivat tuskalliseen huokaukseen. Rakkaan isän muistuttaminen poisti tyttö paralta viimeisetkin voimat. Hiukan maltittomasti vetosi maaherra Tåkliniin, joka sai luvan vastata syytetyn puolesta, ja tutkintoa jatkettiin.
"Teidän, neiti Mörck", sanoi maaherra, "on syytetty varastaneen suojelijaanne kenraali Demidoffia, ja minä kysyn teiltä nyt kunnian ja omantunnon nimessä, kuinka olette voinut tehdä niin häpeällisen ja rikoksellisen työn?"
Anna katsoi hämillään ympärillensä, ja joka sydän tuossa avarassa oikeussalissa tykytti rauhattomasta odotuksesta. Mutta Tåklin kohoitti ylpeästi päänsä ja luoden tuomariin vilpittömän, vakavan katseen, vastasi hän harmistuneena:
"Nojautuen korkean oikeuden minulle antamaan lupaukseen puolustaa tätä turvatonta neitoa lausun minä täten syytöksen varkaudesta olevan häpeällistä valhetta, sillä kaikki mitä neiti Mörck on vienyt mukaansa, on hänen yksityistä, laillista omaisuuttaan, jota vielä melkoinen osa löytyy jäljellä syyttäjän talossa."
Hämmästynyt maaherra tulkitsi vastauksen kenraalille, jonka viha kuohahti äärilleen.
"Kaikki mitä neiti Mörckillä on", puhkesi hän säihkyvin silmin sanomaan, "on hän saanut minulta. Minä olen sen antanut hänelle ja se on siis minun omaani."
Tämä pikainen vastaus teki tutkinnossa käänteen. Luonteeltaan hilpeä ja tulinen maaherra unohti tuomarinarvonsa ja hypähti ylös sijaltansa.
"Herra kenraali", sanoi hän, "maan voimassa olevien lakien mukaan on annettu lahja yksinomaisesti vastaanottajan oma eikä antajan. — Myöskin pyydän saada muistuttaa, että Suomen lait, jotka keisari Aleksander I on valallaan vahvistanut, turvaavat jokaisen rehellisen kansalaisen personaa ja omaisuutta. Mutta vastoin kaikkia lakeja olette te antanut kohdella näitä onnettomia kuin suurimpia pahantekijöitä. Mitä on teillä tätä vastaan sanomista?"
Maaherra Lode oli puhunut lämpimästi, Hän oli halpamielisyyden ja ilkeyden luonnollinen vastustaja ja oli nyt yhtäpaljon suutuksissaan kenraali Demidoffin käytökseen, kuin vähää ennen Anna Mörckin.
"Tarkoitus oli", sammalsi kenraali hämillään, "ettei minun lahjani niin täydellisesti olisi neiti Mörckin omat, että hän saisi niiden kanssa menetellä oman tahtonsa mukaan."
"Kenraali", sanoi maaherra, "te pahennatte näillä sanoilla yhä enemmän asiaanne, sillä ne todistavat teidän rikkoneen kaksinkertaisesti."
"Asia on menevä korkeampaan oikeuteen", jatkoi hän päättävällä äänellä, "ja jos lakia vielä käytetään, niin en minä vastaa, mimmoiset seuraukset teille ovat tulevat. — Minun ensimmäinen velvollisuuteni on lausua syytetyt viattomiksi ja vapauttaa heidät. Teidän taas, kenraali, tulee heti käskeä pois heitä vartioitseva kasakkajoukko. — Ja sitten, sitten riippuu se heistä itsestään, tahtovatko he teitä edesvastaukseen syyttömästä kärsimisestään ja siitä tahrasta, johon heidän nimensä teidän käytöksenne kautta on joutunut."
Tämä esitys peljästytti kenraalia. Hän koetti väitellä vastaan, mutta hänen täytyi itselleenkin myöntää joutuneensa tappiolle.
"Herra maaherra", sanoi hän nöyrästi hilliten tulista vihaansa, "minä olen, pyhä Nikolaus auttakoon, erehtynyt, outo kun olen täkäläisiin oloihin, mutta minä toivon sitä vielä voitavan korjata siten että pyydän anteeksi syytetyiltä."
Nuo viimeiset sanat lausui kenraali ylpeällä huolimattomuudella, mutta heti sen jälkeen oli hän taas kohtelias hovimies.
"Hyvä ystäväni", jatkoi hän maaherralle, "olkaa, hyvä ja sanokaa syytetyille, että he minun puolestani ovat vapaat."
"Teidän tulee tietää, kenraali", vastasi maaherra kylmästi, "että minulla tuomarina ollessani aina on tämmöinen oikeus, oikeus, johon tässä tapauksessa panen suuren arvon."
Hän lähestyi nyt Annaa lempeänä, kyynelsilmin, joka ei suinkaan ollut häpeäksi tuolle urhoolliselle 1808 vuoden sotilaalle, ja virkkoi:
"Lapseni, asiat ovat kääntyneet aavistamatta teidän eduksenne. — Te olette vapaa ja saatte lähteä pois. Kiittäkää siitä Jumalaa ja muistakaa mitä sanon, ettei nimittäin mitään maailmassa ole pidettävä suuremmassa arvossa kuin puhdasta sydäntä ja hyvää omaatuntoa. — Menkää lapseni! Tämä kaikin puolin kunniallinen nuorukainen, kauppias Berndt Wilhelm Tåklin, on myöskin vapaa ja saa seurata teitä!"
Anna nousi, tosin heikkouttaan horjuen, mutta täydellisesti tunnossaan. Maaherran sanat olivat vaikuttaneet ihmeellisesti hänen; tarttuen tuohon käteen, joka ystävällisesti oli laskeutunut hänen päänsä päälle, suuteli hän sitä monet kerrat ja virtaavat kyyneleet lievensivät hänen rintaansa.
"Kas niin, lapseni", sanoi hiukan tuikeasti maaherra, joka ei suvainnut pitkällistä tunteiden tulevaa, "pyyhkikää kyyneleenne ja menkää sitten, sillä oikeussali ei ole teille sovelias paikka. — Herra Tåklin, tehkää velvollisuutenne tätä nuorta naista kohtaan!"
Mutta Tåklin ei ottanut sitä siltä kannalta kuuloon. Vietyään Annan syytettyjen penkiltä hänelle arvollisempaan paikkaan lausui hän pelkäämättä kovalla äänellä:
"Asia on päätetty. Niin luulee ainakin kanteentekijä, kenraali Demidoff, mutta se ei ole minun mielipiteeni, sillä minulla on muutamia valituskohtia esiintuotavana häntä vastaan. Kuulkaa niitä, hyvät herrat! Ensimmäinen kuuluu: minä, kunniallinen porvari, olen ilman vähintäkään syyttä otettu yleisellä maantiellä kiinni ja minua kohdeltiin kuin halvinta pahantekijää. Edelleen on neiti Mörckiä, Suomen kansalaista, vastoin hänen tahtoansa pidetty kenraali Demidoffiin talossa ja rääkätty sekä vihdoin minun kerallani koko kaupungin väestön nähden kohdeltu kuni rikoksellista. — Minä olen ylpeä, että olen ottanut puolustaakseni sorrettua, ja vaadin sentähden kenraali Demidoffia edesvastaukseen."
Kinnas oli heitetty. Tämmöinen puhe hämmästytti kaikkia, mutta enimmin kenraalia, joka yhä selvemmin käsitti, että asia saattoi tuottaa hänelle arveluttavia seurauksia.
"Minun täytyy päästä huomiota herättämättä tästä suututtavasta rettelöstä", sanoi hän rauhattomasti maaherralle. "Olkaa hyvä ja välittäkää sovintoa minun ja syytettyjen kesken ja antakaa minun kuulla mitä he vaativat. Minä olen valmis mihin hyvänsä."
Tuo muutoin niin pelkäämätön ja hirmuinen mies oli levoton ja myötenantava, mutta kun valta ja kunnia on vaarassa, kumartuu ylpeinkin.
"Tyytyykö herra Tåklin sovintoon?" kysyi maaherra.
Kauppias mietti. Kun ei häntä kumminkaan miellyttänyt sekaantua syvemmälle tuommoiseen riitaan ja kun hän kaikesta sydämestänsä toivoi asian päättymistä, sanoi hän olevansa valmis kuulemaan kenraalin ehtoja.
"Tiedän kyllä", arveli hän, "ettei tahrattua nimeä osteta takaisin kullalla, mutta kun syytös on väärä ja viattomuus todistettu, luulen minä voivani suostua sovintoon. Kumminkin on minusta nähden luonnollista, että neiti Mörck saa pitää kaikki mitä hän on kenraalilta lahjana saanut. Tämmöistä sovintoa toivon minä nähdäkseni hänen tulevaisuutensa turvatuksi."
Kenraali Demidoff suostui kernaasti kaikkeen mitä häneltä pyydettiin ja luopui kirjallisesti kaikesta holhojanoikeudesta, tunnustaen neiti Mörckin vapaaksi ja hänestä riippumattomaksi. Hänen ei enään tarvitsisi palata hänen taloonsa ja hän saisi pitää yksityisenä omaisuutenansa kaikki mitä hän häneltä oli saanut.
Tähän aikoinaan kuuluisaan sovintoon liitti kenraali sitäpaitsi 120,000 ruplaa [pankinosoituksia] palkkioksi hänen kärsimyksistään ja turhaan vastusti Anna tätä auliutta.
Ensimmäisinä poistuivat Tåklin ja Anna, ja kaikki vastasivat kunnioittavaisesti heidän jäähyväistervehdykseensä ilmaisten myötätuntoisuuttansa ja iloansa.
Väentungoksessa ovensuussa saavutti kenraali Demidoff heidät ja kuiskasi hiljaa Annan korvaan:
"Ennenkuin me iäksi eroamme, Anna Mörck, niin älkää sanoko anteeksi-antavaista sanaa, mutta luvatkaa rukoilla pyhiä minun sieluni edestä."
Anna aikoi ensin kiiruhtaa eteenpäin, mutta pysähti sitten äkkiä askeleensa.
"Herra kenraali", kuiskasi hän sanomattoman lempeästi, ja jalo katse elähytti hänen silmänsä, "minä en ainoastaan anna teille anteeksi, vaan tahdon rukoillakin edestänne. — Armahtakoon Kaikkivaltias meitä kaikkia!"
Kenraalin pää vaipui alas.
Kenties nämä sovinnon sanat veivät vielä kerran tuon kadotetun ja syynalaisen pojan takaisin taivaallisen Armahtajan jalkain juureen. Me lausumme tämän toivon sanoessamme nyt ainiaaksi kenraali Demidoffille jäähyväiset.
Tuokion kuluttua oli Anna kadulla ilosta itkevän Brigitan sylissä, ja riemuiten kaikuivat kansan eläköön-huudot.