Komitea, johon kuului kaikkiaan yksitoista jäsentä — ellen väärin muista — kuunteli vaieten pitkään ja mahdikkaalla ponnella esitettyä selontekoa eikä kukaan toisista sanonut mitään, kun puhuja oli lopettanut, vaikka minä tiesin että ainakin muutamat heidän joukossaan olivat joka suhteessa yksimieliset tehtyyn ehdotukseen nähden. Minun oli sen vuoksi pakko koettaa kumota senaattorin näkökohdat ja aloin — kenties se oli hyvinkin epäviisasta — valitellen että suunnitelma kansainvälisestä jurystä oli tehty mitättömäksi. Mutta kun nyt oli niin tapahtunut, oli minun arveluni mukaan paras korvaus sellaiset lausunnot, joista nyt oli kysymys, lausunnot joiden takana olisi suurin mahdollinen määrä eteviä valtio-oppineita. Minä viimeisenä epäilin professori Jellinekin auktoriteettia mutta hän oli joka tapauksessa vain yksityinen henkilö, vaikkakin kuinka huomattava alallaan, ja me kaikki olimme nähneet ja kokeneet että jonkun professorin mielipiteen toiset koska tahansa saattoivat kumota varsinkin jos heitä oli useampia. Asianomaiset Venäjällä eivät luultavastikaan laiminlöisi kutsua koolle kynämiehiään ja antaa heidän kaikenlaisin vääristelyin vastata kenelle yksityiselle kirjoittajalle tahansa, mikä veisi koko asian melkein samalle kohdalle kuin ennenkin. Ainoa keino tätä vastaan olisi yhdellä kertaa rynnistää niin monella todella tunnustetun auktoriteetin lausunnolla kuin mahdollista jo etukäteen murtaaksemme terän mahdolliselta vastustukselta sillä ponnella joka eittämättömästi oli etevillä, samaan ammattiin kuuluvilla, mutta eri maissa ja yliopistoissa toimivilla tiedemiehillä.
Keskustelu oli pitkä — se kesti enemmän kuin tunnin ajan — ja siihen ottivat osaa melkein yksinomaan senaattori Mechelin ja minä. Muut kokouksen osanottajat istuivat melkein koko ajan vaiti. Lopuksi katsoi senaattori kelloaan, valitti ettei hän kauemmin voinut jatkaa keskustelua sillä häntä odotettiin toiseen kokoukseen, mutta tilaisuuden tullen hän kutsuisi herrat uudelleen koolle j.n.e. — ajoi kohteliaasti meidät ulos sanalla sanoen.
Tuntui kuitenkin siltä kuin olisi tämä ollut oikea tapa kirvoittaa muitten komitean jäsenten kielenkanteet. Me emme olleet päässeet pitemmälle kuin talon eteiseen ennen kuin kaikki olivat selittäneet olevansa täydelleen samaa mieltä ehdottamastani toimenpiteestä. Asiaa ei missään tapauksessa saanut jättää tähän, selittivät he, vaan oli siihen uudelleen tartuttava ja saatava toimenpide aikaan. Lopuksi päätettiin yksimielisesti, että lakitiedetten kandidaatti Ehrström, joka oli komitean jäsen ja jota kohtaan senaattori Mechelin tunsi erikoista kunnioitusta, koettaisi kahdenkesken saada hänet taipumaan ja sen jälkeen uudelleen kokoonkutsumaan komitean.
Niin tapahtuikin. Suurella diplomaattisella taituruudella Ehrström muutamissa päivissä niin käännytti senaattori Mechelinin, että tämä komitean seuraavassa kokouksessa ei lainkaan enää vastustanut. Hän sopi meidän kanssamme siitä, että Ehrström heti lähetettäisiin neuvottelemaan asianomaisten tiedemiesten kanssa ja että huolehtisi käytännöllisistä yksityiskohdista, kuten painatustöistä ja muusta. Niin täydelleen oli senaattori Mechelin kääntynyt että hän, kun lausunnot vihdoin olivat saapuneet, — kaikkiaan kaksikymmentä jos muistan oikein — piti niitä niin sanoakseni omana työnään. Hän oli kokonaan unohtanut vastustuksensa ja katsoi niitä nyt tärkeäksi avuksi Suomen oikeuskysymyksen ratkaisulle.
Syy tähän sekä aikaisempiin että myöhempiin erimielisyyksiin senaattori Mechelinin ja minun välillä oli meidän käsityksessämme siitä mitä menettelytapaa olisi soveliain käyttää Suomen asian puolustukseksi. Hänen mielipiteensä oli, että menettelemällä diplomaattisesti ja välttäen kaikkea, joka saattaisi loukata toista tai toista, korkeata tai korkeinta asianomaista, parhaimmin voitaisiin kestää heidän politiikkansa iskut, minä taas olin sitä mieltä, että kuta enemmän me saatoimme herättää muun, sivistyneen maailman huomiota sen suhteen mitä maassamme tapahtui, sitä parempi asiallemme. Suurin piirtein katsoen juuri nämä molemmat virtaukset, vaikkakin hyvin eri vivahteiset eri tahoilla, jakoivat kansamme niihin jyrkästi erillisiin leireihin jotka lopulta vihollisina seisoivat toisiaan vastassa ja jotka myöhemmin erottivat vastustuksenkin kannattajat kahteen osaan. Sillä tarkoin katsoen mikään muu ei erottanut n.k. vanhasuomalaista puoluetta toisista. Ei toki tämäkään puolue tahtonut Suomen venäläistyttämistä, mutta he olivat vakuutettuja siitä, että myöntyväisesti suhtautumalla venäläisten vaatimuksiin oli toiveita voida säilyttää tärkein osa maan itsenäisyydestä. He menivät sen vuoksi paljon pitemmälle myöntäväisyydessään, kun alussa oli aiottu, opettaen että kaikkinainen vastustus pettämättömästi yllyttäisi vallanpitäjät täydelleen tuhoamaan Suomen kaikki oikeudet. Vastustuksen kannattajista taas tahtoi osa verhota tämän vastustuksen mahdollisimman pehmeisiin muotoihin, mutta toisten mielessä oli esiinnyttävä niin avoimesti kuin suinkin välittämättä yksityisten vaaranalaisuudesta ja samalla koettaa aikaansaada niin paljon hälyä kuin mahdollista sivistyneessä maailmassa. Tällainen oli joka tapauksessa sisäisten puoluetaisteluiden lähtökohta, vaikka ne myöhemmin kehitettiin huomattavasti pitemmälle sekä teoreettisesti että, ikävä kyllä myös käytännöllisesti.
"Nya Pressenin" lakkautus. Ensi opinnäyte salakuljetuksessa.
"Nya Pressen" oli kolmikuukautisen lakkautuksensa jälkeen alkanut uudelleen ilmestyä ja minä olin jälleen ryhtynyt työhöni sen toimituksessa. Niin kului vuoden 1900 loppu ja vuoden 1901 alussa kokoontuivat valtiopäivät uudelleen, mikä melkein lopetti yksityisen vastustustyön. Kaikki enemmän tai vähemmän tottelivat valtiopäiviä ja odottivat mitä ne saattoivat saada aikaan. Myös venäläiset väkivaltaisuudet olivat pääasiallisesti levossa. Johtavissa piireissä ei oltu vielä tehty mitään muodollista päätöstä siihen nähden että vakinaiset valtiopäivät olivat hyljänneet venäläisen asevelvollisuuslakiehdotuksen ja uusia väkivallantekoja ei kuulunut. Oli kuin ei olisi tahdottu kiihoittaa valtiopäivämiehiä uuteen vastustukseen. Mutta valtiopäivät olivat tuskin päättyneet ja edustajat lähteneet lomalle, ennen kuin kolme uutta ukaasia tuli, kaikki laittomia ja kaikki kolme yhtä kuohuttavia.
Ensimmäinen oli manifestin muotoinen, se koski venäjänkieltä, jonka Venäjän hallitus omavaltaisesti määräsi otettavaksi käytäntöön, ensin senaatissa ja kenraalikuvernöörin kansliassa, mutta sitten myös muissa virastoissa. Tämän lainvastaisen määräyksen seuraus oli selvä, sillä Suomen virkamiehistä tuskin ainoakaan täydelleen hallitsi venäjänkieltä. Tämä oli kaikkien valtion virastojen venäläistyttämistä erottamalla suomalaiset laki- ja muut virkamiehet, jotka hoitivat virkoja ja korvaamalla heidät osittain venäläisillä, osittain kaikenkarvaisilla kotimaisilla onnenonkijoilla. Toinen määräys ei tarkoittanut sen vähempää kuin kokoontumisvapauden kumoamista, sillä siinä säädettiin ettei minkään laatuista kokousta saatu pitää ilman kenraalikuvernöörin tai niiden suostumusta, joiden toimeksi oli hänen puolestaan jätetty sellaisen luvan myöntäminen. Kolmas ukaasi vihdoin koski venäläisiä kulkukauppiaita, jotka edellisenä vuonna lain avulla oli karkoitettu maasta, koska oli osoittautunut, että suurin osa näistä ympäri kiertävistä olioista ei ollut kunnon kauppiaita, vaan sen venäläisen puolueen asiamiehiä, johon kenraalikuvernööri kuului ja jotka tässä ominaisuudessaan olivat suoranaisesti sotaretkellä yllyttääkseen irtainta kansanainesta maanomistajia vastaan. Nämä oikeutettiin nyt vapaasti harjoittamaan "kauppaa" maassa.
Näihin toimenpiteisiin ryhdyttiin heinäkuun alussa. Tohtori Lillen, "Nya Pressenin" päätoimittajan, oli määrä ottaa aikaisemman sopimuksen mukaan kesälomansa heinäkuun 15:stä, tohtori Neovius, päätoimittajan apulainen, oli ottanut loman kesäkuun 15:sta ja matkustanut Sveitsiin, minä aioin lähteä lomalle elokuun l:sestä, niin että kun lomaa kesti kuusi viikkoa, aina kaksi toimittajaa oli käsillä. Mutta muutamia päiviä ennen kuin tieto uusista perustuslaki-rikoksista tuli, ilmoitti tri Lille minulle, että hän joka tapauksessa jo elokuun toisena päivänä aikoi matkustaa Tanskaan, jossa hänen perheensä oleskeli kesän. "Kyllä sinä voit hoitaa sanomalehden yksinäsi kahden viikon aikana, kunnes Neovius palaa."
Päivää ennen hänen matkaansa sain tietää uusista ukaasiehdotuksista, jotka samana aamuna olivat saapuneet senaattiin. Iltapäivällä sain selon siitä mitä aiottiin ja mistä luonnollisesti olin halukas ja velvollinen ilmoittamaan päälliköllemme. Mutta häntä oli mahdoton tavata, huolimatta telefonoimisesta oikeaan ja vasempaan. Sittemmin saatiin tietää, että hän oli syönyt päivällisensä ja viettänyt iltaa kaupungin ulkopuolella. Vasta seuraavana aamuna sain tilaisuuden laivalla, joka lähti jo klo 10, ilmoittaa hänelle mitä oli tapahtunut tai oikeammin sanoen mitä aiottiin ja ilmaisin samalla pelkoni, että "Nya Pressen", mikäli vastustusta ilmenisi sen palstoilla, tultaisiin uudelleen lakkauttamaan ja tällä kertaa todennäköisesti ainaiseksi, sillä korkeat viranomaisethan jo katsoivat sitä karsain silmin. "Niin, mitä minä sille voin?" oli vastaus, "sinä voit kyllä hoitaa vastustuksen omin päin ja vastustusta on harjoitettava. Jos siitä seuraa lakkautus ainaiseksi, niin ei sitä voi auttaa." Niin hän matkusti ja minun oli yksin vastattava sanomalehdestä, jota tri Lille oli päätoimittajana hoitanut yli kaksikymmentä vuotta ja sinä aikana kehittänyt sen maan verrattomasti etevimmäksi valtiolliseksi äänitorveksi.
Sensuuriviranomaiset eivät olleet saaneet mitään ilmoitusta lakiehdotuksista eivätkä siksi nähneet mitään rikollista "Nya Pressenin" ensimmäisessä artikkelissa asiasta, jota siinä käsiteltiin löyhänä huhuna. Yleisöä kehoitettiin olemaan uskomatta sellaista löyhää puhetta, joka itse asiassa, sillä olihan tsaari juhlallisesti luvannut pitää loukkaamattomana perustuslait, leimasi hänet lupauksenrikkojaksi, jota ei ollut oikeus ajatella tai uskoa, ei missään tapauksessa niin kauan kuin ei ilmeistä tosiasiaa ollut olemassa. Ja sellaista tosiasiaa, se oli varma toivomme, ei koskaan voitaisi osoittaa. Yleisö, jonka keskuudessa huhuja uusista toimenpiteistä jo oli alkanut kiertää, tajusi kyllä kirjoituksen ankaruuden, mutta se ei herättänyt sitä sensoria, jonka tehtävänä oli "Nya Pressenin" tarkastus, vaan kirjoitus läpäisi muistutuksitta — sensori lienee tuntenut tyydytystä, kun "Nya Pressen" kerrankin otti puolustaakseen itse majesteettia pärjääjiä ja häijyjä kieliä vastaan.
Niin ei käynyt korkeimmassa sensuurikomiteassa, johon kenraalikuvernöörin perustamaan laitokseen kuuluivat jäseninä m.m. hänen apulaisensa, kenraali Shipov, kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö, eversti von Minckwitz y.m. Se oli kyllä selvillä siitä, että lakiehdotukset olivat saapuneet ja ymmärsi aivan hyvin ettei "puolustus" ollut muuta kuin epäsuora keino soimata monarkkia, jonka piti olla kaiken soimauksen yläpuolella huolimatta siitä miten hän menetteli. Komitea kutsuttiin koolle seuraavana päivänä ja tuomitsi "Nya Pressenin" lakkautettavaksi ainaiseksi sekä ilmoitti samalla herroille sensoreille mainittujen määräysten olemassaolosta, joista ei ainuttakaan moitteen tai vastustuksen sanaa saanut painaa. "Nya Pressenillä" oli kuitenkin tilaisuus vielä samana päivänä, jolloin sen lakkauttamisesta päätettiin, julaista asiasta artikkeli, joka selvästikään ei tehnyt sensuurikomiteaa lempeämmäksi. Ja kun ei kirjelmä komitean päätöksestä tullut sanomalehdelle ennen kuin seuraavana päivänä, oli meillä aikaa julkaista vieläkin yksi artikkeli. Mutta kun sensoria jo oli varoitettu, oli se puettava lakiotteen muotoon, jossa säädetään rangaistus monarkin neuvonantajille (senaatille), jos nämä osoittautuisivat syypäiksi johonkin laittomuuteen. Pykälä sisältyi perustuslakien julkaistuun painokseen, minkä vuoksi sensorilla ei voinut olla mitään muistuttamista, vaikka se toistettiin koko laajuudessaan.
Vasta kolmantena päivänä aamupäivällä saimme sensuurikomitean päätöksen ja siihen taittui "Nya Pressenin" taival. Tri Lillelle oli lähetetty sähkösanoma heti, kun olimme saaneet tiedon lakkautustoimenpiteestä, päivää ennenkuin päätös tuli käsiimme, ja hän oli heti lähtenyt paluumatkalle Skagenista. Ennenkuin hän palasi, oli meillä kuitenkin vielä yksi numero valmiina, sille oli annettu nimi "Afsked (jäähyväiset)" sillä nimi "Nya Pressen" ei enää saanut esiintyä. Tästä oli Lillelle ilmoitettu ja hän oli lehden yli kaksikymmenvuotisena päätoimittajana kirjoittanut johtavan artikkelin, joka sähkötettiin Kööpenhaminasta. Paitsi häntä oli jokainen pääkaupungissa asuva tai sen läheisyydessä oleskeleva entinen avustaja kirjoittanut oman artikkelinsa, niin että numero, joka oli kahdeksansivuinen ja ilman ilmoituksia, oli hyvinkin upea. Vanha ylisensori, joka ei enää hoitanut virkaa, mutta omasi vielä kaikki valtuutensa, sensuroi sen. "Se merkitsee kyllä virkaeroa minulle", sanoi hän luettuaan numeron varustaen sen samalla merkinnöllään, "mutta pian olisin kuitenkin sitä pyytänyt."
Uutinen jäähyväisnumeron ilmestymisestä oli kuitenkin levinnyt kaupungissa ja sitä odotettiin suurella mielenkiinnolla ja samalla suurella jännityksellä, sillä ajateltiin mahdolliseksi, että kenraalikuvernööri vielä viime hetkessä määräisi sen takavarikoitavaksi tai tavalla tai toisella estäisi ilmestymisen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Numero ilmestyi ja ensimmäiset kappaleet suorastaan revittiin myyjien käsistä. Ensimmäiset eivät ennättäneet kauemmaksi kuin lähimpään kadunkulmaan, ennenkuin varasto oli lopussa ja vasta iltapäivällä lakkasivat painokoneet työskentelemästä. Silloin oli numeroa ilmestynyt 56,000 kappaletta.
Omituinen kovaonni teki sen, että ensi kerran, kun "Nya Pressen" lakkautettiin kolmeksi kuukaudeksi, tri Neovius ja minä olimme kirjoittaneet kumpikin artikkelimme, joiden vuoksi kosto kohtasi lehteä. Kun se sitten lakkautettiin ainiaaksi, olin jälleen minä yksin vastaamassa rikollisesta artikkelista. Tri Lille oli itse vetäytynyt pois tästä edesvastuusta, vaikka hän varsin hyvin tiesi millainen se tulisi olemaan, mutta hän oli samoin lähinnä edellisten kuukausien aikana — valtiopäiväkuukausina — yleensä varsin vähän harrastanut sanomalehteä. Hän ei vuoden alusta alkaen ollut kirjoittanut enempää kuin parisenkymmentä artikkelia, kun tri Neovius, joka samoin kun päätoimittajakin oli valtiopäivämies ja lisäksi valiokunnan jäsen, jollainen hänen esimiehensä ei ollut, oli kirjoittanut 84 ja minä, joka en ollut kumpaakaan, olin saanut kokoon lähes 120. Kun Lille palasi kotiin, kunnioitettiin häntä loistavalla juhlalla, jossa senaattori Mechelin yleisön riemuitessa kohotti maljan juhlan sankarille.
Lakkautuksen jälkeen kului parisen viikkoa miettimiseen sinne ja tänne, mitä olisi tehtävä erikoisesti sen johdosta, että senaatti juonitteluilla oli saatu julkaisemaan lainvastaiset määräykset. Tahdottiin antaa yleisölle selvä käsitys siitä, miten tämä oli tapahtunut, mutta sanomalehdet ja kirjapainot eivät ylimalkaan tahtoneet antamalla apuaan tähän saattaa vaaranalaiseksi omaa olemassaoloaan, eikä asiaa pidettykään sen arvoisena. Päätettiin silloin painattaa selostus Tukholmassa ja minä otin matkustaakseni sinne painatuksesta huolehtimaan sekä sittemmin toimittaakseni painotuotteen maahan sekä sensuurin että tullin sivu. Yhdestä painotuotteesta tuli kuitenkin kaksi, sillä viime hetkessä minä täysin pätevältä ja luotettavalta taholta sain koko joukon yksityiskohtaisia tietoja senaatin menettelytavasta, mutta komitea, joka oli laatinut ensimmäisen lentokirjasen, ei katsonut asiakseen lisätä täydentäviä yksityiskohtia, jotka se tunsi vain kuuleman mukaan, vaan jätti minulle tehtäväksi toisen paljastuksen kirjoittamisen. Sitä paitsi olin päättänyt koettaa saada aikaan sanomalehden, hätävaralehden, joka ainakin tiedoittaisi sensuurin poistamat uutiset, joskin epäsäännöllisesti ja vain tilapäisluontoisesti. Siitä oli myös neuvoteltu eri tilaisuuksissa ja eri henkilöiden kanssa, mutta ei kukaan, paitsi tri Neovius, tahtonut oikeastaan aktiivisesti ottaa osaa asiaan. Siellä täällä lupasi tosin joku tilaisuuden tullen kirjoittaa tulevaan lehteen ja pari heistä todella pitikin lupauksensa, mutta kaikki olivat kuitenkin sitä mieltä, että yritys ensi numeron ilmestymisen jälkeen menisi nurin. Muu ei ollut mahdollista, niin arveltiin, katsoen viranomaisten mahdollisuuksiin, kuin että he keskeyttäisivät homman ja todennäköisesti tekisivät mahdottomaksi kaiken enemmän toiminnan niiden taholta, jotka olivat ottaneet yrityksen vastuulleen. Tarvitsi vain näyttää toteen asian toimeenpanomahdollisuus, ja avustajia ilmestyi joukoittain, sillä se vaara, jonka minä otin osalleni, oli ilman muuta selvä sekä minulle että muille. Siitä ei ollut sen enempää sanottavaa, minkä vuoksi minä, niin pian kun lentokirjaset olivat selvät, lähdin Tukholmaan yrittämään.
Salakuljetusta varten olin minä ostanut vanhanpuoleisen huvipurren ja pyytänyt pari amatööripurjehtijaa ja erään ammattimatruusin miehistöksi sekä viemään veneen Tukholmaan. Itse olin matkustanut sinne laivalla koettaakseni saada painotuotteet valmiiksi siksi kuin veneen oli määrä saapua. Kaikki kävi toiveitten mukaan. Molemmat lentokirjaset ja sanomalehden näytenumero, joka tri Neoviuksen ehdotuksesta oli ristitty "Vapaaksi Sanaksi" (Fria Ord), olivat kunnossa ja lastattiin heti purteen, jonka piti senjälkeen lähteä matkaan ilman minua. Minun oli määrä palata samalla tavalla kuin olin tullut. Mutta miehistöä oli ruvennut arveluttamaan ja he selittivät, että minun oli seurattava mukana. Molemmilla amatööreillä ei ollut muuta valitsemisen varaa, piti lähteä purjehtimaan, vaikka minulla kyllä olisi ollut paljon toimittamista Helsingissä, jonne me varmasti tulimme saapumaan huomattavasti myöhemmin, kuin jos olisin voinut aikomukseni mukaan matkustaa höyrylaivalla.
Matka sujui onnellisesti, vaikka se kestikin melkoisen kauan, kun meitä viivyttivät vastaiset, osin heikot tuulet. Minä päätin lopuksi purjehtia Turkuun, josta lastimme voitiin rautateitse lähettää Helsinkiin, jonne itse lähdin samalla tavalla. Kaikki kävi kuten toivottiin, sekä lentokirjaset että näytenumero jaettiin asianmukaisessa järjestyksessä ja jälkimmäinen saavutti niin suurta suosiota, että jo ensimmäisen numeron jälkeen tilauksia tuli niin paljon, että julkaiseminen huolimatta suurista kustannuksista tuli kannattamaan. Tilauksia ei kuitenkaan otettu vastaan useammalle kuin kahdellekymmenelle numerolle, sillä vielä ei oltu oikein varmoja siitä, voitiinko yritystä jatkaa. Tilausmaksu voitiin suorittaa mihin pankkiin tahansa, sillä kaikissa oli avattu tilejä eräälle henkilölle, joka, vaikka olikin ruotsalainen, oli lainannut nimensä tähän tarkoitukseen.
Yhä laajempaa salakuljetustoimintaa.
Pari matkaa tehtiin vielä ensin ostetulla purjeveneellä, mutta paitsi sitä, että se oli huono purjehtija, ei siinä ollut lainkaan tilaa lastia varten, vaan oli se sälytettävä ahtaaseen salonkiin, ja sitäpaitsi se ui siksi syvässä, ettei juuri voinut tulla kysymykseen purjehtiminen muita kuin tavallisia reittejä, jotka eivät aina voineet sopia meille. Se hylättiinkin jo ensimmäisenä syksynä ja uusi tilattiin amerikkalaisesta mallista tehtyjen piirustusten mukaan. Veneessä oli nostoköli, joten se, vaikka oli kaksikymmentä metriä pitkä, ei tarvinnut enempää kuin 4 3/4 jalkaa vettä, kun nostoköli oli nostettu ylös. Muuten se ui lähemmä 10 jalan syvyydessä. Sellaisella veneellä saattoi kulkea melkein missä vain halusi, kun kirkkaan meriveden värin vivahtelu paljasti vedenalaiset karitkin aina 5 jalan syvyydestä. Ja jos jouduttiin kivelle, nousi köli vain ylöspäin sen pahemmitta seurauksitta.
Uusi vene ei kuitenkaan valmistunut ennenkuin kevätkesällä 1902 eikä sitä sitäpaitsi voitu käyttää talvisaikaan, mutta "Vapaata Sanaa" ilmestyi numero viikossa ja sen täytyi luonnollisesti tulla tilaajien käsiin yhtä usein. Alussa oli epäilys yrityksen toteuttamismahdollisuudesta niin tuntuva, että vain aniharvat suostuivat auttamaan salakuljetuksessa, minun oli itse alituiseen matkustettava Tukholmaan noutamaan painosta — ellen muista väärin tein talven aikana kolmekolmatta sellaista matkaa, mutta sanomalehti saatiin onnettomuuksitta maahan. Monenlaisia apukeinoja käytettiin, kuten kukkakoreja, hedelmälaatikoita ja tynnyreitä, peltisen säiliön ympärille leivottuja kaakkuja j.n.e. lukuunottamatta tietysti sopivasti sisustettuja matkatavaroita. Tämän vuoksi sattui usein, että lehden ilmestyminen oli epäsäännöllistä, kaksi numeroa tuli yht'aikaa, viikkoa pitempiä väliaikoja oli numeroiden välillä j.n.e., mutta ne tulivat joka tapauksessa huolimatta kaikesta siitä, mitä sensuuri ja korkeat asianomaiset tekivät ehkäistäkseen tuon epämieluisan liikenteen.
Suomessa lähetettiin lehti postitse, sillä silloin vielä oli posti luotettava, ja lisäksi vielä ristisiteinä, avoimissa kirjekuorissa. Kokonainen vuosi kai käytettiin tätä kuljetustapaa ja postissa lienee oltu siitä selvillä, mutta ei kukaan kielinyt. Vasta kun vanha, luotettava postipäällikkö pakotettiin eroamaan, sillä hän ei tahtonut alistua kenraalikuvernöörin vaatimaan kirjeiden sensuroimiseen, ja uusi nimitettiin Bobrikovin virkaintoisesta karjasta, oli meidän pakko vaihtaa jakelutapaa.
Sitä vaihtamalla saatiin sitäpaitsi parhaiten pimitetyksi viranomaisten silmät, näiden herrojen, joilla kyllä oli nuuskijansa tullissa, postissa, rautateillä j.n.e. puhumattakaan santarmistosta, joka luonteensa mukaisesti nuuski kaikkialla, mutta yhtä laihalla tuloksella kuin yleensä Suomessa.
Niin pian kun pursi varhain seuraavana kesänä oli kutakuinkin valmis, astuin heti virkaani. Itse olin silloin Tukholmassa eräiden painatustöiden vuoksi, sillä toimintaa oli vähitellen laajennettu, niin että se silloin jo käsitti paljon muunkin salakuljetusta kuin "Vapaan Sanan". Veneen vei Tukholmaan henkilö, joka oli asettunut asian käytettäväksi, ja se ankkuroitiin Tukholman edustalle, Furusundiin. Sinne vietiin lasti ja matkustajat pienemmällä hinaajalaivalla — matkustajat, sillä antaaksemme veneellemme aito huvipurren leiman, oli meillä joukko matkustajia mukana matkalla. Purjehdus sujui onnellisesti, vaikka vene kuten sanottu ei vielä ollut täysin kunnossa. Helsinkiin saavuimme varsin lyhyessä ajassa ja siellä purjehdimme suoraan satamaan, jossa kellään ei voinut olla aavistustakaan edes veneen olemassaolosta. Yhtä onnellisesti sujui lastin purkaminen. Ei ainoallakaan sivullisella ollut vähintäkään vihiä siitä, että se kokonaan oli sensuurin kieltämää tavaraa. Kuinka monta matkaa vene vielä tämän olemassaolonsa ensi kesän aikana teki, sitä en enää muista. Tiedän vain, että vietin suurimman osan aikaani veneessä, jossa m.m. hoidin "Vapaan Sanan" toimituksen. Kaikki matkat sujuivat onnellisesti huolimatta kenraalikuvernöörin kiukusta — hän oli tietenkin saanut tietää, millä tavalla "Vapaata Sanaa", joka oli hänelle todellinen silmätikku, tuotiin maahan — ja monista, yleensä aikalailla kömpelöistä yrityksistä päästä salakuljetuksen perille, joihin hänen toimestaan ryhdyttiin.
Salakuljetus käsitti kuten sanottu sittemmin paljon muutakin kuin "Vapaata Sanaa". Sensuuria oli huomattavasti tiukennettu ja se iski armottomasti kaikkeen mikä vain painettua oli sekä takavarikoi tolkuttomasti jokaisen sanan, joka vain sisälsi vallitsevan järjestelmän ja sen ilmauksien lempeintäkin arvostelua. M.m. olin jo edellisenä vuonna julkaissut tilausilmoituksen eräästä kirjasta "Suomen uusimmasta historiasta", joka oli käsittelevä sekä helmikuun manifestin julkaisua ja muutakin, mitä oli tapahtunut sitten kuin taistelu Bobrikovin johtamaa venäläistyttämistä vastaan oli päässyt suurempaan vauhtiin kuin koskaan ennen. Ettei sitä voitu tuoda maahan, sensuroida ja jakaa kuten tavallista, oli ilman muuta selvää ja siksi oli yhtä selvää, että se oli salaa kuljetettava maahan ja jaettava odottamattoman lukuisille tilaajille toisella tavoin kuin tavallisesti.
Kirja ilmestyi kahdessa osassa, joista ensimmäinen oli painosta valmistunut jo syksyllä 1901, tosin niin myöhään, ettei salakuljetus huvipurrella enää voinut tulla kysymykseen. Huvipurret eivät enää olleet liikkeessä. Tarkoitukseni oli sen vuoksi vuokrata jokin ahvenanmaalainen tai muu samanlainen pursi tarkoitukseen, mutta viime hetkessä estivät sääsuhteet suunnitelman toteuttamisen. Syksyn lauha sää oli viime aikoina muuttunut melkoisen kylmäksi ja juuri kun kirja oli valmis, tuli ankara pakkanen, joka jäädytti kaikki sisäpoukamat ja pienemmät selät Suomen saaristossa, siitä sain tiedon — jossa oli lisäyksenä, että kirjan tuonti luultavimmin ja varmimmin sai jäädä kevääseen.
Tämä tuntui kovaonniselta. Kenraali Bobrikov, jolle luonnollisesti oli ilmoitettu kirjayrityksestä, jonka tilauksia olikin kerätty aivan avoimesti, oli määrännyt, ettei kysymyksessä oleva kirja missään tapauksissa saanut päästä maahan, ja hänen heitukkansa, sekä sensorit että muut, olivat innokkaasti toimessa pitääkseen varansa. Heidän intonsa oli kiihdyttänyt äärimmilleen se haukkuminen, jonka olivat saaneet osakseen siksi, etteivät kyenneet pääsemään "Vapaan Sanan" jäljille. Heidät oli pari kertaa kutsuttu koolle Helsinkiin neuvottelemaan toimenpiteistä röyhkeätä salakuljetusta vastaan ja he olivat silloin saaneet kuulla kenraalikuvernöörin koristelemattoman ajatuksen heidän kykenemättömyydestään. Tässä oli kuitenkin kyseessä aivan toinen asia. Suuri määrä kirjoja aiottiin tuoda yhdellä kertaa maahan ja sellaisesta painosmäärästä täytyi heidän voida saada selko.
Minä olin sillä välin aika tavalla vaivannut päätäni keksiäkseni keinon saada kirja tuoduksi maahan ja lopulta oli mieleeni juolahtanut menettelytapa, joka lupasi hyvää. Tukholmassa tehtiin siihen aikaan ahkerasti reklaamia jonkinlaisesta väliseinäaineesta, jota nimitettiin "Compoboardiksi" ja joka oli ohuista puukaistaleista hydraulisesti kokoonpuristettu jonkunlaisen sementtilaastin kanssa kuuden jalan pituisiksi, neljän jalan levyisiksi ja tuskin puolen tuuman paksuisiksi levyiksi. Ne huomattiin koeteltaessa käyttökelpoisiksi tarkoitukseeni. Suurempi määrä niitä ostettiin ja keskelle sahattiin aukko siten, että vain kuuden tuuman levyinen kehys jäi jäljelle. Kokonainen levy asetettiin pohjaksi, sen päälle pantiin tarpeellinen määrä sahattuja kehyksiä ja ne naulattiin huolellisesti toisiinsa, jonka jälkeen ehyt levy taas pantiin kanneksi. Sisus muodosti siis viiden jalan pituisen, kolmen jalan levyisen ja sopivan syvän laatikon, joka täytettiin kirjoilla. Varmemmaksi vakuudeksi varustettiin näin syntyneet laatikot toisiinsa kiinnitetyillä puurimoilla, jotka olivat suojaavana päällystänä, samalla kuin yksi niistä oli oikeita kokonaisia "Compoboard"-levyjä siltä varalta, että tullitarkastuksessa tahdottiin lähemmin tutkia lähetystä. Paalut olivat numeroidut ja vastaanottajalle oli ilmoitettu mikä näistä — muistaakseni 15:stä laatikosta — täydelleen toisten kaltaisena huoletta voitiin avata.
Koko varasto lähetettiin sitten samalla kertaa tavallisena rahtitavarana höyrylaivalla Helsinkiin ja osoitettiin yksityiselle yhtiölle, joka parhaillaan rakennutti suurehkoa taloa. Compoboard-paalut läpäisivät tullin asianmukaisessa järjestyksessä, eikä kellään muilla kuin asiaan perehtyneillä ollut aavistustakaan tästä tavattomasta hommasta, vaikka Bobrikov, kun hän vihdoinkin sai tiedon kirjojen saapumisesta ja jakamisesta, kaikesta huolimatta oli vakuutettu tämän tapahtuneen jonkun tullivirkailijan luvalla. Kirjat purettiin sitten niin pian kun mahdollista ja lähetettiin rautateitse tuttaville maaseudulle, jossa ne paketoitiin, varustettiin osoitteilla ja lähetettiin edelleen postissa osoitteenomistajille. Verrattain pienessä postikonttorissa maaseudulla herätti jonkun verran huomiota, kun niin suuri postilähetys yhdellä kertaa saapui, mutta se otettiin vastaan ja toimitettiin vastalauseitta ja kommelluksitta.
Bobrikovin raivo kirjallisuuden tuonnin johdosta ei suinkaan ollut vähentynyt seuraavan talven ja kevään aikana, jolloin "Vapaa Sana" koko ajan jatkuvasti ilmestyi kutakuinkin säännöllisesti eikä sitä onnistuttu estämään tai saamaan kiinni ketään "syyllisistä", yhtä vähän kuin estämään muiden sekalaisten painotuotteiden, kirjojen, lentokirjasten ja lehtisten maahantuontia. Ponnistuksia ei suinkaan säästetty. Vakoilua oli suuressa määrin laajennettu, "agentteja", joiksi heitä virallisesti sievistellen nimitettiin, oli kaikkialla eikä suinkaan vähimmin Tukholmassa, jossa saatiin palvelukseen joitakin ruotsalaisiakin, sillä tiedettiin liikkeen pitävän tätä kaupunkia tyyssijanaan. Tiedettiinkö aluksi myös salakuljetusveneen olemassaolosta, sitä emme tienneet, mutta pidimme sen luonnollisena. Oli jaariteltu aivan liikaa siitä ja sen matkoista.
Oli sen vuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja niin suurta neuvokkuutta kuin suinkin yllä mainitun kirjan toista osaa maahan tuotaessa, joka tietenkin oli erikoinen raiska kenraalikuvernöörin silmässä. Tätä varten kutsuttiin muutamia naisia ja herroja ottamaan osaa retkeen, joka aiottiin ulottaa vain Furusundiin asti Ruotsin puolella, jonne kirjat höyrylaivalla tuotiin Tukholmasta. Mutta saapuessamme Furusundiin ilmoitettiin minulle, että valtava määrä lentokirjasia asevelvollisuuskysymyksestä, joka vähän aikaisemmin oli ratkaistu venäläisen ohjelman mukaan, oli valmiina Tukholmassa ja välttämättä kuljetettava Suomen puolelle kuta pikemmin sitä parempi. Lähdin heti laivalla kaupunkiin, annoin panna lentokirjaset säkkeihin — niitä ei ollut niinkään vähäinen määrä, kaikkiaan 100,000 kappaletta muistaakseni, niistä 20,000 ruotsalaista — ja jo samana iltana olin palannut niiden kanssa Furusundiin. Ja seuraavana aamuna purjehdimme matkaan kellonlyömällä, jolloin koko seutu vielä oli vaipuneena syvimpään uneen.
Matka sujui kaikin puolin onnellisesti, mutta ei jatkunut pitemmälle kuin Turkuun, jossa me ankkuroimme purjehdusseuran venevalkaman läheisyyteen. Alunperin oli tarkoitus ollut, ettei purjehdittaisi kauemmaksi kuin Bomarsundiin Ahvenanmaalla ja lähetettäisiin lastimme sieltä edelleen rannikkohöyrylaivalla. Mutta kun olimme sivuuttaneet Ledsundin ja siis olimme jo Ahvenanmaan saaristossa, yllätti minut omituinen aavistus — etten sanoisi vakaumus — että vaara uhkasi, jos matkasuunnitelma toteutettaisiin. Niin voimakas oli tämä vaistomainen tunne, että ilman muuta päätin ohjata sen sijaan Turkuun ja omituista kyllä, höyrylaiva joutui Helsinkiin saapuessaan santarmiston erittäin tungettelevan tarkastuksen alaiseksi.
Ankkuripaikaltamme vietiin säkkimme maihin ja edelleen. rautatieasemalle, jonne niitä saattoi yksi matkustajista, eräs neiti, joka osoitti ne Helsinkiin. Itse en lainkaan näyttäytynyt Turussa, vaan purjehdin vielä samana päivänä sieltä, takaisin Ruotsiin, jossa suuri kirjalasti yhä odotti.
Furusundiin en tahtonut ohjata uudelleen, heti viime käynnin jälkeen, vaan suunnattiin kurssi, niin pian kun Ahvenanmaan saaristo oli jäänyt selän taakse, etelään pitkin Ahvenanmerta, Sandhamniin. Siellä oli paraillaan suuri kesäpurjehdusviikko, niin että saattoi arvella voivansa pysyä varsin huomaamattomana. Matkaan kului melkein koko seuraava päivä, sillä aika ajoittain oli suorastaan tyyntä, joten saavuimme perille vasta iltapäivällä. Mutta ei kuitenkaan huomaamatta. Me olimme tuskin päässeet satamaan, ennenkuin tulli saapui tutkimaan meitä huolimatta siitä, että meillä oli klubilippu, vieläpä sangen perusteellisesti, mikä hyvin harvoin tehdään. Selityksen saimme paljon myöhemmin. Purren epäiltiin olevan venäläisten palveluksessa, vakoilevan Ruotsin vesillä! Sandhamnissa aioin noudattaa samaa tapaa kuin hiljan Furusundissa, s.t.s. jättää purren Sandhamniin ja viedä "tavarat" sinne höyrylaivalla, suuremmaksi varmuudeksi hinaajahöyryllä.
Jo neljän tienoissa aamulla laiva lähti Tukholmaan ja minä lähdin mukaan ja tulin perille niin hyvissä ajoin, että annettuani tarpeelliset ohjeet kirjapainossa mistä kirja toimitettiin ja tilattuani hinaajan määrätyksi kellonlyömäksi iltapäivällä huomasin välipalan ajan olevan käsissä. Laivat lähtivät Sandhamniin tosin iltapäivällä, mutta kirjat eivät painaneet sen vähempää kuin 3,000 kg — siis kolme tonnia — ja ne muodostivat, säkkeihin ladottuina kun olivat helpoimmat käsitellä, sellaisen röykkiön, että ken tahansa saattoi kummastella, mitä ne mahtoivat sisältää. Samoin ne kulmikkaitten muotojensa vuoksi tietenkin huomattavasti erosivat tavallisista säkeistä.
En ollut kaukana Tukholman Oopperakellarista, kun olin saanut puuhani loppuun suoritetuksi ja meninkin sinne saadakseni aamiaista ja tapasin siellä kaksi tukholmalaista ystävää, runoilija Verner von Heidenstamin ja maalari, professori Oskar Björckin, joista jälkimmäinen seuraavana päivänä aikoi matkustaa Suomeen maalatakseen täällä pari muotokuvaa. Heidenstam puolestaan ei ollut aivan selvillä, mihin ryhtyisi, oli juuri palannut Gottlannista, jossa oli oleskellut jonkun aikaa ja tuumi paraikaa, minne lähtisi viettämään loppukesää. "Tule mukaan Suomeen", kehoitin minä puoliksi leikillä, "purjehdin yöllä Sandhamnista, jossa veneeni on." "Se on kai kuten tavallista täynnä pirun vehkeitä, joista pääsemme Siperiaan, jos joku ne keksii", sanoi Björck ja minä myönsin, että tarkoitukseni oli ottaa melkoisesti lastia, mutta lisäsin, ettei heillä matkustajina luullakseni ollut mitään vaaraa. "Se vain höystää matkan huvia", sanoi Heidenstam, "minä tulen mukaan." Ja hetken arveltuaan selitti Björck samoin olevansa halukas lähtemään.
Sovimme että tapaisimme hinaajalaivan luona, jonka oli määrä tulla rantaan Musikaalisen akatemian luo, jossa siihen aikaan päivästä ei ollut juuri lainkaan liikettä. Olin tilannut laivan kello 8:ksi, etten tulisi Sandhamniin ennen pimeän tuloa enkä ollut sanonut mitään matkan määrästä, vaan olin vuokrannut laivan saaristomatkaa varten sovitusta tuntimaksusta. Kaikki olivat paikalla sovittuun aikaan. Laiva oli tuskin laskenut rantaan, ennenkuin lastikin saapui kaksilla kahden hevonen vedettävillä kärryillä ja melkein samaan aikaan näkyivät molemmat matkustajamme tulevan läheisellä poikkikadulla. Täsmällisempiä ei olisi juuri voitu olla.
Säkit vietiin laivaan kädenkäänteessä — aikaa ei varmasti kulunut neljännestä enempää — mutta jonkun verran joutilasta väkeä oli kuitenkin keräytynyt paikalle töllistelemään. Ja kun olimme valmiit lähtemään, tuli laivuri peräpuolelle tiedustelemaan, sallisinko erään miehen seurata mukana. Hän oli juuri kysynyt laivurilta, voisiko hän saada seurata mukana Sandhamnin, ja kun tämä oli vastannut ettei hän tiennyt menisimmekö ollenkaan Sandhamniin, oli mies selittänyt, että niin kyllä oli asian laita. Laivuri oli silloin luvannut tiedustella, oliko minulla mitään sitä vastaan. Pyysin hänen näyttämään minulle miehen ja menin heti keulapuolelle, mutta hän oli jo kadonnut. Siis oli kuitenkin vakoilija ollut kintereilläni, luultavasti koko päivän ja todennäköisesti Sandhamnista saakka, missä väen vilinä kilpapurjehduspäivinä teki helpoksi jonkin agentin huomaamatta pitää silmällä sekä minua että venettä. Joka tapauksessa tämä todisti, että Sandhamnkin oli silmälläpidon alainen. Lähdimme kuitenkin matkaan ja kunnolla päästyämme liikkeelle kerroin matkustajilleni pienestä välikohtauksesta ja mitä johtopäätöksiä olin siitä tehnyt, lisäten, että minä joka tapauksessa lähtisin purjehtimaan, mutta he saivat vapaasti tehdä mitä halusivat. Kumpikaan ei empinyt seurata mukana, vaikka Björck, jolla oli pieni kuusiviikkoinen tytär, joka päivällä oli sairastunut johonkin lastentautiin, ehdotti että me siirtäisimme lähdön siksi, kunnes hän seuraavana aamuna oli ehtinyt telefonoida vaimolleen ja saada tiedon pikku potilaan voinnista. Suostuin ilman muuta hänen ehdotukseensa — sehän soi meille tilaisuuden muutaman tunnin uneen, ja itse tunsin olevani suuresti sen tarpeessa päivän kaikkien rasituksien jälkeen.
Saapuessamme Sandhamniin oli kello suunnilleen kaksitoista, minkätähden luonnollisesti oli niin pimeätä kuin yleensä kesällä saattoi odottaa. Emme menneet lainkaan maihin, vaan laskimme purjeveneen kylkeen ja heitimme säkit siihen, jossa miehistö heti otti ne käsiinsä ja latoi paikoilleen. Koko lastinvaihdos ei kestänyt puolta tuntia, jonka jälkeen me kaikki menimme makuulle hinaajalaivan kääntyessä takaisin Tukholmaan. Sen miehistöstä ei kukaan ollut käynyt maissa.
Puhelinasema avattiin klo 8 aamulla ja professori Björck soudettiin maihin niin aikaisin, että hän oli asemalla lyönnilleen. Mutta joku oli sittenkin ehtinyt ennen häntä ja jo soittanut Tukholmaan. Hänelle vastattiin heti ja hän alkoi kuvailla, miten eräs hinaajalaiva edellisenä yönä oli tullut tänne, laskenut muutaman purjeveneen kylkeen, purkanut joukon säkkejä siihen ja sitten höyrynnyt matkaansa, kun muutamia herroja oli mennyt purjeveneeseen. Björck, jota asianomainen ei tuntenut, sai kuulla koko jutun ja kertoi saatuaan puhelimella rauhoittavia tietoja tyttärestään palatessaan, ettei meidän suinkaan ollut onnistunut säilyttää salaisuuttamme kuten olimme toivoneet. Hän oli juuri saanut kuulla asiaa selostettavan jollekin Tukholmassa — hyvällä ruotsinkielellä, lisäsi hän.
Oli ilman muuta selvää, että minua oli pidetty silmällä sekä Tukholmassa että Sandhamnissa ja otaksuttavaa, että silmälläpitäjiä niinikään oli Furusundissa, joka oli toinen idästä päin pääkaupunkiin johtava yleinen kulkureitti. Ja enemmän kuin otaksuttavaa oli, että Suomessakin ainakin satamat olivat vartioituja. Ei siis käynyt laatuun lainkaan näyttäytyä minkään sataman läheisyydessä ja kun luultavasti siellä täällä kulkureiteillä oli tullilaivoja, joilla oli määräykset pitää meitä silmällä, oli selvästi varovaisinta niin paljon kuin mahdollista välttää niitä paluumatkalla.
Jo ennenkuin olin lähtenyt Tukholmaan, olin sanonut miehistölle, että me purjehtisimme erääseen kohtaan Hangon itäpuolella ennen kuin poikkeaisimme saaristoon, tämä siltä varalta että heiltä tiedusteltaisiin sitä. Nyt se oli hyvin tarpeen. Nostimme purjeet ja ohjasimme Sandhamnista tavallista laivareittiä, kuten aikoen Hankoon, varmoina siitä että sähköteitse ilmoitettaisiin asianomaisille meidän matkasuuntamme. Samaa suuntaa seurattiin sitten niin kauan kuin meidät voitiin kiikarilla nähdä Sandhamnista, itse asiassa aina siihen saakka kuin Bogskärin majakka, joka on jonkun matkan päässä Itämerellä Suomen puolella, oli purjeveneestä suoraan pohjoiseen. Siellä muutin suuntaa ja ohjasin Utötä kohti, hyvän matkan Hangosta länteen. Olin sopinut, että lastimme otettaisiin vastaan Riilahdessa, Aminoffien sukukartanossa, joka on sisäsaaristossa Bromarvin kappelissa, Hangosta luoteeseen. Oli jotenkin varmaa ettei kenenkään päähän pälkähtäisi pitää silmällä paikkakunnan mitätöntä postikonttoria. Valtavan kirjalähetyksen lähettämistä varten oli Riilahteen kutsuttu kaksi neitiä ent. "Nya Pressenin" konttorista. He olivat ottaneet osaa samanlaisiin toimituksiin joskus ennenkin. Päästäkseen sinne oli käytettävä reittiä, joka kulki aivan n.k. Hangonmaan ohi, s.t.s. ohi sen niemen tai maakaistaleen, jolla Hangon kaupunki on, ja lisäksi osa matkasta sikäläisen tulliaseman näköpiirissä. Nyt oli todennäköisesti, siitä oli vakoilu Tukholmassa pitänyt huolen, kaikkia suurempia tulliasemia varoitettu ja niinpä olivat tavalliset reitit ja tiet meiltä tukossa. Sen vuoksi olin valinnut Utön reitin, joka kauempana saaristossa haaraantui kolmeen eri suuntaan ja josta myös noudattamatta mitään yleistä kulkureittiä saatoimme päästä päämääräämme.
Aluksi vähensimme purjeita, ettemme saapuisi Utöhön ennen pimeän tuloa. Siellä saattoi kenties olla joku tullivene — sellainen oli alituiseen liikkeellä lähivesillä, mutta sen asemapaikka ei ollut Utössä eikä siis voitu otaksua sen olevan yötä siellä — ja me tahdoimme mieluimmin liikkua niin huomaamatta kuin mahdollista. Kukaan meistä ei ollut aikaisemmin ollut Utössä, minkävuoksi perehtyminen seutuun pimeän tultua tuotti erinäisiä vaikeuksia. Ainoa minkä varmasti tiesin oli, ettei kompassiin siellä ollut luottamista merenpohjassa esiintyvien laajojen rautamalmikerrosten vuoksi, mikä aiheuttaa kompassin osoittamaan väärin. Korkeatorninen majakka kuitenkin näkyi kauas merelle.
Kuta lähemmäksi tulimme, sitä enemmän kiihtyi merenkäynti, ei tuuli vaan meri, ja siellä mistä aallot tulivat kävi taivas yhä synkemmäksi. Oli selvää että oikea lounaismyrsky oli tulossa, sillä sieltä aallot vyöryivät. Lopulta tuli niin pilkkosen pimeä, ettei voinut erottaa merimerkkejä, vaikka merikorttien mukaan niitä piti olla melkoisen kaukana merellä. Ainoastaan majakka loisti, mutta olimme tulleet liian lähelle maata uskaltaaksemme ohjata suoraan majakkaa kohti. Ja meri aaltoili korkeampana joka minuutti. Lopulta keksimme suurenpuoleisen lastihöyryn, joka sytytetyin lyhdyin tuli idästä päin ja selvästi aikoi Utöhön. Me ohjasimme suoraan sitä kohti ja sitten sen vanavedessä majakkaa kohti. Tähän eivät huolemme kuitenkaan kokonaan päättyneet. Olimme päättäneet yön aikana purjehtia Lohmin luotsi- ja tulliasemalle, jossa neljä kulkureittiä yhtyy, niin ettei kukaan tarkoin voinut sanoa, mistä olimme tulleet siinä tapauksessa, että joku aamunkoitteessa olisi keksinyt meidät. Mutta sitä varten tarvitsimme luotsin, kun ei kukaan meistä tuntenut kulkureittiä emmekä uskaltaneet purjehtia ainoastaan johtoloistojen mukaan kallisarvoisine lasteillemme. Luotsi kutsuttiin "väläyttämällä", s.t.s. näyttämällä ylimääräistä valoa, paitsi laivalyhtyjä, suunnilleen miehen korkeudella kannen yläpuolella, ja kun reitti oli käynyt yhä ahtaammaksi, oli meidän oltava paikoillamme, kunnes hän tuli. Teimme niin ja se oli kaikkea muuta kuin helppoa, kun aallokko oli Silläaikaa kiihtynyt huomattavasti ja sai purjeveneen jyskyttämään tavalla, joka ei ollut lainkaan miellyttävää vähemmän meritottumusta omaaville veneessäolijoille. Hetken kuluttua tuli kuitenkin luotsi purjeveneellä, n.k. verkkoveneellä, ja koetti purjehtien päästä luoksemme, mutta se havaittiin mahdottomaksi ankaran aallokon tähden, joka heitti luotsiveneen syrjään aina kuin se tuli niin lähelle meitä, että toivottiin manööverin onnistuvan. Kolmasti he uudistivat yrityksen ja joka kerta näimme veneen varjokuvan piirtyvän pilveä vastaan korkealla yläpuolellamme, jossa se kohoutui aallon harjalle, mutta joka kerta aalto heitti sen takaisin. Viimein huusi joku luotsiveneestä kysymyksen, voisimmeko pitää purjeveneemme tuulessa vielä hetken, he ottaisivat purjeet alas ja koettaisivat soutaa luoksemme. Vastasin myöntävästi ja minua kehoitettiin pitämään kaksi miestä valmiina vastaanottamaan luotsia. Hetken levottoman odotuksen jälkeen he tulivat vihdoinkin. Mieheni, jotka makasivat pitkällään kannella, pitivät oikealla hetkellä varansa ja vetivät luotsin veneeseen kuin käärön ja melkein samassa hetkessä oli vene hävinnyt pimeyteen. "Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" — sanoi luotsi tullessaan peräkeulaan ja päästäessään minut peräsimestä — "mistä herrat tulevat tässä Jumalan ilmassa?" Vastasin että tulimme Ruotsin puolelta ja aioimme Lohmiin ensi aluksi. Purjevene kääntyi tuuleen ja alkoi mennä myötäistä majakan sivu ja edelleen pitkin reittiä. Vauhti oli hyvä yhä kiihtyvässä tuulessa ja lisääntyvässä pimeydessä, joka ei näyttänyt tuottavan luotsillemme mitään vaikeuksia. Pian liityin sen vuoksi salongissa oleviin matkustajiin, jossa pöytä sillaikaa oli katettu, ja autoin heitä tyhjentämään alaa edestään.
Suorastaan uskomattoman lyhyessä ajassa olimme Lohmissa — myötälaitainen oli purjeveneen vahvin puoli, silloin se hyvässä tuulessa teki aina neljätoista solmua — ja siellä ankkuroimme. Olikin jo aika, sillä tuskin olimme saaneet purjeet alas, ennenkuin ensimmäinen myrskyvihuri tuli sateen kera pieksäen merta, kunnes koko avara Lohmin poukama kiehui kuin pata tulella. Luotsimme meni maihin ja me kävimme makuulle kaikki tyyni. Muutaman tunnin perästähän meidän piti edelleen.
Tuskin oli alkanut valjeta, ennenkuin ravistelin miehistöä, purjeet nostettiin ja me lähdimme uudelleen matkaan. Ei kukaan ollut Lohmissa kiinnittänyt meihin vähintäkään huomiota. Kaikki oli käynyt laskujen mukaan. Ja yhtä hyvin sujui matka edelleen. Hetken purjehdimme pitkin reittiä, mutta kun olimme tulliaseman näköpiirin ulkopuolella, jätimme sen ja jatkoimme hetken pysäyksen jälkeen yli suurien selkien Hangon länsipuolella koillista kohden tullaksemme Riilahteen. Olimme olleet ankkurissa joitakin tunteja, ettemme tulisi Hankoniemen läheisyyteen ennen hämärän tuloa. Ei voinut niin tarkoin tietää kuinka suurta uutteruutta kenraalikuvernöörin vaanijat osoittaisivat ja jostain kohdalta niemimaalla saattoi kyllä meidät keksiä. Mutta tämä varovaisuus oli tulla turmaksemme.
Pimeä oli jo tullut, kun käännyimme pohjoista kohti sille reitille, joka rannikkoliikennettä varten on luodittu aina Riilahteen saakka. Merikorteissamme ei kuitenkaan ollut muuta kuin tämän reitin alku ja sekin väärin. Sen sijaan, että se olisi osoittanut reitin kulkevan länteen eräästä pienestä saaresta, osoitti se itään tästä saaresta. Verrattain vinha tuuli vei meitä eteenpäin hyvää vauhtia, toiset olivat menneet kajuuttaan juomaan kupin teetä — kun samassa purjevene kohoutui, kuului rapiseva ääni ja me olimme hiljaa. Olimme ajaneet karille!
Purjeet tulivat nopeasti alas ja melkein yhtä nopeasti tulivat matkustajat kannelle. Luotauksesta kävi selville, ettei meillä ollut juuri enempää kuin kolme ja puoli jalkaa vettä kölin alla ja että matalin paikka oli keskellä veneen alla, niin hyvällä vauhdilla olimme tulleet. Tarkempi tutkimus osoitti, että karikko oli hyvin pieni. Kaikkialla ympärillä oli syvää vettä. Sitten heräsi kysymys, mitä nyt oli tehtävä, kun oli selvää, ettei mitään voitu toimittaa käsivoimin. Purjevene oli aivan liian kovassa lastissa ja siinä oli sitäpaitsi 2,000 kg:n rautaköli. Oli mahdotonta aivan tyynesti jäädä siihen missä olimme ja odottaa jotain laivaa, joka ottaisi lastimme meidän irroittaessamme purjevenettä, sillä silloin meidät ehdottomasti nähtäisiin Hangosta ja parhaimmassa tapauksessa tiedoitettaisiin merihädässä oleviksi, jolloin epäilemättä joku pienempi höyrylaiva tulisi paikalle auttamaan meitä, mutta todennäköisesti myös pääsisi selville siitä keitä olimme ja mitä lastia meillä oli.
Hetken mietittyämme sinne ja tänne päätin yrittää päästä irti. Kallioriutan matalin kohta oli kuten sanottu jotensakin keskellä kölin alla. Siitä sivuille päin veden syvyys nopeasti lisääntyi. Panin sen vuoksi kaikki miehet työhön muuttamaan niin paljon lastia kuin mahdollista kauimmaksi keulaan, jonne se ladottiin kannelle. Siten onnistui minun saada purjeiden avulla purjevene kääntymään niin paljon, että tuuli, joka edelleen oli aika voimakas, joskin hieman epätasainen, puhalsi suoraan perän puolelta. Sen jälkeen nostettiin kaikki purjeet ja avattiin "varikseksi" — isopurje toiselle, keulapurje toiselle puolen — jonka jälkeen miehistö ja matkustajat lähetettiin kauimmas keulaan ja minä yksin jäin peräsimeen. Mainingit avoimelta mereltä kierivät ja löivät veneen perää vastaan, mutta eivät kyenneet horjuttamaan sitä. Tuuli puhalsi epätasaisin puuskin kykenemättä muuhun kuin pullistamaan purjeet äärimmilleen. Mutta sitten tuli yhdellä kertaa suurenpuoleinen maininkiaalto ja samalla vinhempi puuska. Perä keveni — kölin alta kuului rapiseva ääni — puuska jatkui — uusi aalto sattui veneeseen — rapina jatkui — keula laskeutui hieman — ja me liu'uimme karilta. Manööveri oli onnistunut. Olimme 4 3/4 jalkaa syvässä uivalla purjeveneellä purjehtineet tuskin kolme ja puoli jalkaa syvässä olevan karin yli.
Halua jatkaa pimeässä ei meillä kuitenkaan ollut. Purjevene ankkuroitiin tyynen puolelle erään saaren taakse, lasti pantiin uudelleen paikoilleen ja koko seurue kömpi makuulle muutamiksi tunneiksi. Aamun sarastaessa nostettiin purjeet ja me jatkoimme odottamatta keskeytynyttä purjehdustamme Riilahteen, jonne saavuimme muutaman tunnin kuluttua. Lasti purettiin melkein heti ja ajettiin taloon, jossa sen odottavat neidit ottivat huostaansa, panivat paketteihin ja aikanaan toimittivat tilaajille. Salakuljetus oli onnistunut huolimatta kaikista vakoojista ja nuuskijoista.
Toinenkin vakoiluyritys Tukholmasta on kertomisen arvoinen, jos ei muun vuoksi niin osoittaaksemme, kuinka helposti saattoi kaikki kenraalikuvernöörin ponnistukset häpeään, jos hiukankaan oli onnea. Sillä kertaa olin purjehtinut aina Tukholmaan saakka, jossa olin purteni sijoittanut kuten tavallista pursiklubin venevalkamaan Kastellholmiin. Se oli vähän matkan päässä maasta, aivan lähellä siellä olevaa paviljonkia, niin että meidän lastimme voitiin tuoda sinne vesitse, soutuveneissä Kastellholmin ympäri. Eräänä yönä otimme sen vastaan ja sijoitimme sen heti paikoilleen, niin että päivän sarastaessa emme millään tavalla ilmaisseet luvatonta tapahtuneeksi tavallisella huvipurrella. Mutta tuuli oli kaikkea muuta kuin suotuisa. Koko päivän tuuli idästä, kuten muuten oli tehnyt useita päiviä aikaisemmin, niin useita itse asiassa, että täydellä syyllä saattoi odottaa muutosta, sillä ainakin kesällä itätuuli harvoin puhaltaa monta päivää peräkkäin. Päätin sen vuoksi odottaa muutosta ja pidin tarkoin säätä silmällä. Iltapäivällä olin lähtenyt purjeveneelle ollakseni paikalla, jos muutos tapahtuisi. Tuuli oli hiljennyt huomattavasti, näytti tulevan aivan tyyni illaksi ja silloin saattoi odottaa tuulta uudelta suunnalta joko auringon laskiessa tai myös sen noustessa seuraavana aamuna.
Klubivalkamassa oli kaikki tyyntä. Hyvin harvoja veneitä oli siellä, kuten aina on laita kesällä, jolloin useimmat purjeveneet ovat omistajiensa kesähuviloilla tai purjehdusmatkoilla laajassa ja kauniissa saaristossa. Siinä istuessani ja parhaani mukaan koettaessani hillitä kärsimättömyyttäni näkyi kauempana reitillä suurenpuoleinen purjevene tulossa täysin purjein. Se oli punaiseksi maalattu, mikä oli varsin harvinaista Tukholman seuduilla ja sillä oli sitäpaitsi klubilippu, josta sen heti tunsi venäläiseksi. Eräs miehistäni oli nähnyt sen aikaisemmin Suomessa ja tunsi silmänräpäyksessä purjeveneen kreivi Bergin omaksi, jolla oli kotipaikkanaan Riika tai sen lähistöt, ja joka usein kesän aikana risteili Suomen saaristossa.
Purjevene tuli satamaan ja ankkuroi aivan meidän lähellemme. Kolme herraa, joista yhden olin tuntevinani kenraalikuvernöörin kansliassa palvelleeksi entiseksi chevalier-kaartin upseeriksi, nuoreksi kreivi Bergiksi, astui maihin, ja kaksi heistä lähti kaupunkiin. Mutta ent. kaartinupseeri tuli klubipaviljonkiin, joka oli aivan vieressä, ja istuutui ikkunan ääreen, josta näki sekä venevalkaman että purjeveneet. Hän istui siinä runsaasti puolen tuntia selvästi pitäen silmällä jotakuta tai jotakin.
Näytti suorastaan siltä kuin hän olisi pitänyt silmällä meitä. Hänhän kuului sanomalehtikomiteaan ja niinpä saattoikin otaksua hänen olevan etsiskelemässä sen alan salakuljettajia. Kuta pitemmäksi odotus kävi, sitä varmemmaksi tunsin itseni siitä, että hänen sitkeä tarkkaavaisuutensa todella tarkoitti meitä — ja samalla työskentelivät aivoni yhä kiihkeämmin suunnitellen miten välttää hänen huomionsa. Tuuli oli sillaikaa kokonaan tyyntynyt. Oli ehdottoman tyyni kuten tapaa olla vain silloin, kuin on tuulenmuutos odotettavissa. Ja kun useita päiviä peräkkäin oli tuullut idästä, saattoi panna kymmenen yhtä vastaan, että tuuli, kun sitä tuli, puhaltaisi joltain muulta taholta. Lopulta olin saanut odotuksesta tarpeekseni, sanoin miehistölle että pitivät itsensä lähtövalmiina minä hetkenä hyvänsä ja lähdin lähimpään telefoonikioskiin. Sieltä soitin höyryveneyhtiön konttoriin ja tilasin pienen hinaajalaivan hinaamaan erään purjeveneen Vaxholman ulkopuolelle ja lähdin takaisin venevalkamaan.
Siellä ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Ainoastaan yksi miehistäni oli sillaikaa ollut maissa ja silloin oli eräs venäläisen purren miehistöön kuuluva vanhempi mies pitänyt jonkunlaisen ristikuulustelun tiedustellen m.m. koska me lähtisimme, minne suuntaisimme kulkumme j.n.e. saaden hyvin epämääräisiä vastauksia — luonnollista kyllä, sillä mies ei itse tiennyt mitään. Hetken kuluttua tuli sitten hinaaja, antoi meille köyden ja niin lähdimme matkaan. Ilma oli edelleen yhtä tyyni ja pysyi sinä koko ajan, kunnes tulimme Vaxholman ulkopuolelle. Siinä missä reitti eroaa Furusundiin, toinen Sandhamniin, ankkuroimme ja erosimme hinaajasta, jonka jälkeen kaikki miehet lähetettiin makuulle, mutta itse jäin kannelle pitämään varalla tuulta, jota auringonnousussa odotimme. Se tuli jo varhemmin, ensin yksinäisinä vihureina, mutta vähitellen yhä navakammin, kunnes oikein vinha tuuli puhalsi. Ja se puhalsi lounaasta. Olin heti kun ensi väreet vedenpinnalla osoittivat, että tuulta oli tulossa, ravistellut miehistön hereille, sitten nostimme purjeet ja lähdimme matkaan. Teimme taivalta niin hyvää vauhtia, että saavuimme Sandhamniin heti auringonnousun jälkeen ja laskimme edelleen merelle samaa vauhtia. Tuuli pysyi samana ja vei meidät lyhyessä ajassa ohi Bogskärin majakan, jonka sivuutimme pari pituusminuuttia siitä pohjoiseen ja jatkomme itäänpäin, Hankoa kohti.
Tarkoitukseni oli oikeastaan ollut laskea saaristoon heti Hangon itäpuolelle ja sieltä purjehtia erään hyvän ystävän kesähuvilalle, josta lasti sitten olisi toimitettu edelleen toisella tavalla. Mutta kun tuuli puhalsi yhä eikä vaimentunut auringon laskiessa illalla, päätin minä jatkaa. Jos Tukholmassa oleva venäläisen purjevene oli, kuten meidän täytyy otaksua, liikkeellä meidän tähtemme, oli todennäköisesti sekä Hankoa että muita seutuja sähköteitse varoitettu, minkä vuoksi saattoi käydä niin, että me, jos noudattaisimme suunnitelmaani, purjehtisimme suoraan herrojen nuuskijain kitaan, jotka eivät hyvinkään voineet tähystellä kauas merelle.
Siellä olimme joka tapauksessa turvassa, minkävuoksi jatkoimme samaa suuntaa kuin ennenkin. Tuuli puhalsi navakasti lounaisesta, tunnin toisensa jälkeen, koko yön. Hangon majakan sivuutimme kolmen neljän peninkulman päästä ja yhä puhalsi tuuli yhtä tasaisesti ja navakasti. Aamulla oli Rönnskärin (Porkkalan) majakka näköpiirissämme ja silloin muutin minä suunnan koilliseen ja ohjasin Barösundin selälle. Silloin olimme olleet 22 tuntia matkalla ankkuripaikaltamme aivan Vaxholman luona.
Ja lounainen puhalsi edelleen, yhtä tasaisesti ja navakasti. Se antoi ajattelemisen aihetta. Oli aivan yksinkertaisesti mahdotonta että kukaan, vaikka olisivatkin saaneet varoituksen, saattoi odottaa meitä niillä seuduin, missä todella olimme, niin lyhyen ajan kuluttua. Korkeintaan saatettiin tiukentaa tähystystä näihin aikoihin Hangon seuduilla. Päätin sen vuoksi purjehtia suoraan Helsinkiä kohti, jossa meitä varmastikaan ei odotettu. Varovaisinta kenties oli olla purjehtimatta tavalliseen purjevenevalkamaan, jossa meidät luultavasti tunnettiin siksi hyvin, että joku sivullinenkin saattoi saada vihiä tulostamme. Ohjasimme siis Hietalahdensatamaan, jossa purjeveneet eivät yleensä liikuskele, pääsimme perille onnettomuuksitta ja ankkuroimme pienen matkan päähän laiturista. Sen jälkeen soudatin itseni heti maihin ja puhelimitse toimitin höyryveneen hinaamaan meidät erään tuttavien asuman huvilan luo, jossa lastin purkaus tuli tapahtumaan.
Neidit Nya Pressenin konttorista olivat tälläkin kertaa auliisti apunamme ja muuttivat pariksi päiväksi purjeveneeseen, kunnes koko lasti oli asianomaisille toimitettu ja aikalailla huvia tuotti meille nähdä, miten santarmipäällikkö, eversti Freyberg, kenraalikuvernöörin innokkaimpia vainukoiria, joka asui eräässä huvilassa aivan lähellä, jokapäiväisillä kaupunkimatkoillaan sivuutti purjeveneen aivan lyhyen matkan päästä. Hän ei voinut aavistaakaan sellaista röyhkeyttä, että tilapäistä toimituskansliaa hoidettiin aivan hänen nenänsä edessä.
Myöhemmin kävi huomattavasti vaikeammaksi salakuljettaa maahan suurempia lasteja. Sitä mukaa kuin korkeiden viranomaisten yritykset päästä liikkeestä selville epäonnistuivat, tulivat he kuitenkin vahingosta viisaammiksi ja vahdinpito kävi samassa määrin tiukemmaksi. Lopulta lupasi kenraalikuvernööri 10,000 markan palkinnon kiusallisen purjeveneen kiinnisaamisesta tai ilmiannosta, joka johtaisi kiinnisaamiseen, ja samaan aikaan hän antoi senaatin määrätä monin verroin suuremman summan samassa tarkoituksessa työskentelevälle venäläiselle höyrylaivalle. Se kuului muuten Venäjän valtiolle, oli nimeltään Bomba ja sen asemapaikkana oli Viapori. Koko kesän, jolloin sitä käytettiin vakoilutyöhön, sai se tehdä matkoja Helsingin ja Ahvenanmaan välillä, luultavasti sen päällystön ja miehistön suureksi iloksi, joilla tuskin oli mitään Suomen valtion kustantamaa kesähuvittelua vastaan. Mutta kuka sai suurimman osan niistä 40,000 mk:sta, jotka oli määrätty laivan vuokraksi, sitä ei ole koskaan saatu selville.
Eräs matka niiltä ajoilta kuvattakoon myös tässä antaakseen lukijoille käsityksen siitä, miten meidät alituiseen pakotettiin purjehtimaan uusia teitä ja kuinka tarkkaavainen sai olla säilyäkseen ehyin nahoin lasteineen. Olin jo aikoja sitten suostunut tuomaan myöskin venäläistä kirjallisuutta ja tämä ei ajan mittaan voinut säilyä salaisuutena korkeilta viranomaisilta. He pääsivät piankin selville siitä, että venäläisiä painotuotteita joukoittain tuotiin Suomen kautta, sitäkin helpommin, kun asiasta sovittiin titulus Asevin kanssa. Tukholmassa toimivan vakoilun kautta, jota niinikään oli huomattavasti kehitetty, saivat he selville, että venäläinen kirjallisuus, joka painettiin Euroopan eri paikoissa, osoitettiin minulle Tukholmaan ja silloinhan oli johtopäätös selvä, että nämäkin painotuotteet tuotiin maahan minun purjeveneelläni. Tämän vartiointia tiukennettiin yhä, niin että sittemmin hyvin harvoin enää purjehdin Ruotsin pääkaupunkiin saakka. Tavallisesti jätin purren ankkuriin johonkin kätköisään lahteen saaristoon, soudatin itseni lähimpään laivalaituriin ja lähdin sieltä Tukholmaan tavallisena matkustajana. Kaupungissa pantiin sitten painotuotteet erilaisiin suojuksiin ja vietiin rahtitavarana tavallisella vuorolaivalla lähimpään laituriin saaristossa sekä sieltä soutuveneellä purjeveneen ankkuripaikalle.
Kerran olin jättänyt sen lähelle Norrtäljeen vievää reittiä ja sinne toin laivalla ne tavarat, jotka oli saatava Suomeen. Sinne oli suunnilleen tunnin matka Furusundista ja kaikki kävi toiveitten mukaan, purjeveneeltä oli lähetetty vene minua vastaan, otti lastin mukaansa ja vei sen heti edelleen. Heti kun olimme saaneet sen tavarat alukseen, nostettiin purjeet ja me lähdimme matkaan Arholman majakka- ja luotsiaseman sivu johtavasta kulkuaukosta. Sieltä purjehdimme pohjoiseen, pysyttäytyen niin lähellä Ruotsin rantaa kuin mahdollista, ettei meitä nähtäisi niistä kahdesta vartiolaivasta, jotka sittemmin säännöllisesti — tai ainakin niin kauan kuin myrsky ei raivonnut — olivat Ahvenmerellä tähystämässä, toinen pohjois- ja toinen eteläosassa. Vasta kun olimme saapuneet Märketin majakan pohjoispuolelle käännyimme itäänpäin ja purjehdimme hiljalleen "Storbrottenia" kohti, joka on laajalle ulottuva ja vaarallinen karikko Ahvenanmeren pohjoisväylän suulla. Nyttemmin on siellä majakkalaiva, mutta siihen aikaan ei sellaista ollut.
Tuuli oli kuitenkin heikontunut huomattavasti ja voimakas virta, joka joskus kulkee pohjoiseen, mutta useimmiten etelään, tuli huolimatta eteläisestä tuulesta pohjan puolelta ja vei meitä hiljaa Danön luotsipaikkaa kohti tai oikeammin Ahvenanmaan ulkopuolelle. Jonkun matkan päässä merellä oli kaksi miestä verkkoveneessä pyydyksiään laskien ja kun me hitaasti sivuutimme heidät, puhuttelivat he meitä, tiedustaen mistä me tulimme ja minne aioimme. Olimme valmistuneet kysymysten varalta, jonka vuoksi minä menin kajuuttaan, jättäen peräsimen eräälle miehistäni, jota etukäteen oli neuvottu, ettei hän antaisi mitään oikeita tietoja.
Hän vastasi siis että tulimme Grisslehamnista ja aioimme Uuteenkaupunkiin ja hetken kuluttua parani tuuli jonkun verran, niin että pääsimme pois epämieluisen uteliaasta naapuristosta. Tuuli yltyi vielä hieman, niin että sivuutimme Storbrottenin ja jouduimme Ahvenanmaan pohjoispuolelle, mutta siellä se hetkeksi tyyntyi täydellisesti. Ja kun se uudelleen alkoi puhaltaa, tuli se pohjan puolelta luoteesta. Siihen aikaan olimme tulleet Koxvanin tunnusmajakan näköpiiriin, josta eräs reitti lähtee etelään, Bomarsundia kohti.
Sinne meidän tiemme oli, mutta sillä välin oli tullut liian pimeä uskaltaaksemme tuntemattomille, ahtaille vesille, jonka vuoksi pidimme parhaana jäädä reitin suulle, kunnes uudelleen tuli valoisa. Jo parin tunnin kuluttua valkeni ja ohjasimme reitille ja tulimme puolen tunnin kuluttua luotsiasemalle. Tiesimme, että täältä erästä merkitsemätöntä reittiä pääsi suoraan Kihtiin ja edelleen Kumlingeen jonne aioimme, mutta ei kukaan meistä ollut aikaisemmin ollut näillä seuduin eikä tuntenut reittiä. Meidän täytyi siis ryhtyä ainakin puheisiin luotsien kanssa ja nostimme sen vuoksi luotsilipun niin pian kuin olimme tulleet aseman näkyville. Mutta kukaan ei vastannut, ei kukaan tullut, ei silloin kuin sivuutimme aseman eikä silloin kuin käännyimme ja purjehdimme sivu vielä kerran. Reitti oli hyvin kapea, ja manööveri oli kaikkea muuta kuin helppo, minkä vuoksi viimein lähetimme veneen maihin käskien laivamiehen, joka souti, mennä luotsiasemalle herättämään asianomaisia, jotka ilmeisesti nukkuivat kaikessa rauhassa. Olimme sillaikaa paikoillamme ja neljänneksen kuluttua palasi lähettimme tuoden tiedon, että luotsi oli tulossa lisäten, että molemmat olivat maanneet ja nukkuneet. Luotsiasemalla ei ollutkaan kuin kaksi luotsia, ja heitäkin harvoin tarvittiin. Hetken kuluttua tuli luotsi ja vastasi kysymykseen, tunsiko hän merkittömän reitin, että hän kyllä tunsi sen, mutta ettei hän ollut oikeutettu luotsaamaan sitä tietä. "No, onko teillä oikeus maata ja nukkua asemalla kenenkään pitämättä vahtia?" kysyin minä. Hän vastasi kieltävästi, mutta kun vain harvoin laiva kulki tästä sivu, ei sen ollut niin tarkoin väliä. Kysyin häneltä edelleen, emmekö voisi kuitata laiminlyöntiä sillä, että hän luotsaisi meidät Kumlingeen. Ja kun hän irvisteli "kai se käy laatuun", lähdimme ilman muuta matkaan.
Tuuli oli yltynyt huomattavasti ja kiihtyi koko ajan, niin että puhalsi puolimyrskynä ennen kuin tulimme Kihtiin. Mutta se puhalsi luoteesta, joten meillä oli melkein myötätuuli, ja koko purjehdus Kumlingeen kävi niin nopeasti, että tulimme perille paljon ennen laivan lähtöä Turkuun ja meillä oli hyvää aikaa viedä valmiiksi laitettu ja osoitettu lasti maihin. Kun laiva tuli, vietiin se siihen, ja me olimme esteettömät purjehtimaan pois, minkä heti teimmekin. Kumlingessa emme olleet maissa muuta kuin laivalaiturissa, joka oli kylän näköpiirin ulkopuolella ja tämän asukkaista ei kukaan näyttäytynyt ennen laivan tuloa, s.o. sitten kun me olimme vieneet säkkimme laiturille, jossa ne näyttivät erinomaisen viattomilta. Ei kellään siis oikeastaan ollut syytä epäillä mitään luvatonta. Mutta kuitenkin saapui muutamia päiviä myöhemmin moottoriveneellä eräs painoasiamies erään toisen olion kanssa, joka näytti olleen joku tiedustelija, ja heidän onnistui eri henkilöitä kuulustellen urkkia niin paljon, että purjeveneen identtisyys tuli todistetuksi ja tämä tuontireitti oli siis turmeltu.
Moottorivene, varsin tilava ja mukava, oli painoasiamiehineen useita viikkoja kesällä Turun ja Ahvenanmaan välisessä saaristossa pitämässä meitä silmällä, mutta sen ei onnistunut nähdä meitä edes vilaukselta. Me olimme, siitä kiitos tiedoitusten, joita alinomaa saimme, melkoisen selvillä sen retkistä sinne ja tänne ja tiesimme siis mitä seutuja meidän oli vältettävä. Tarkoin katsoen palveli se vain painoasiamiehensä kesähuvina, joka varoi tekemästä tutkimusmatkoja muulloin kuin kauniilla ilmoilla ja ylipäänsä oli aloillaan jossakin sopivassa lahdessa. Kaikkiaan se oli, kuten niin monet muut, vain epäonnistunut yritys päästä salakuljetuksen perille.
Tämän niin sanoakseni suuremman salakuljetuksen ohella, joka oikeastaan käsitti kirjoja, lentokirjasia ja muuta mikä oli tarkoitettu suuren yleisön hyväksi, niin hyvin suomalaisen kuin venäläisen, jatkui koko sinä aikana, jonka n.k. routavuodet käsittivät, s.t.s. viiden vuoden aikana melkein säännöllinen pienempien painotuotteiden, etupäässä "Vapaan Sanan" tuonti. Ja sitä tuontia harjoitettaessa oli menettelytapoja muutettava niin usein kuin mahdollista, sillä vain alituiseen uusia tapoja käyttäen saattoi jotakuinkin varmasti päästä tullin ja sensuurin ohi. Toimintatapa oli perustettu sille yksinkertaiselle ja — kuten tulokset osoittivat — terveelle periaatteelle, että herrat nuuskijat kaikenlaiset eivät mitenkään etukäteen voineet saada selville mitä tapaa kussakin eri tapauksessa käytettäisiin. He saattoivat ainoastaan ruveta epäilemään, jos samaa tapaa käytettiin pitkän aikaa. Vaikeinta oli liike tietenkin talvella, jolloin ainoat kulkuneuvot, mitä käytettävissä oli, olivat talvilaivat. Jonkun ainoan kerran kai tuotiin painotuotteita Haaparannan ja Tornion kautta, mutta säännöllisesti matkustajien mukana laivalla ja heidän oli käytettävä mitä erilaatuisimpia suojuksia. Rohkeimpia olivat, kun oli kysymys salakuljetuksesta, epäilemättä naiset, mutta riippuiko tämä luonnollisista taipumuksista ammattiin vaiko puuttuvasta vaarantajusta, sitä en ota ratkaistakseni. Varmaa vain on, että ilman naisia ja heidän halukkaisuuttaan auttaa olisi koko sanomalehden painattamisyritys, vaikka kuinkakin pienikokoisen, ulkomailla ja sitten sen tuominen maahan sivu kaikkien viranomaisten, aivan varmasti ollut mahdoton toteuttaa. Toisinaan lähetettiin lehti kyllä ominpäinkin, kätkettynä johonkin huonekaluun missä se osittain sai korvata sisustuksen tai suljettiin se kaksinkertaisten seinämien väliin, mutta useimmiten se kuitenkin kulki jonkun matkustavan naisen seurassa, joka matkatavaroittensa mukana kuljetti milloin kukkakorin, jonne "Vapaat Sanat" oli kätketty mullan alle, milloin hedelmätynnyrin, leivoksen, jonka sisus oli painotuotteita ja milloin muuta sekalaista. Matkavaippa, jonka päällisen ja sisusteen välissä oli suuri määrä taskuja kokoonkäännetyn lehden mukaisiksi sovellutettuina, samaten sisustettu hame, nahkapäällysteinen matkahuopa samoin päällisen ja nahkan välistä taskuilla varustettu ja monet muut sen kaltaiset kappaleet tekivät useita matkoja edes takaisin, jolloin kuitenkin oltiin niin varovaisia, ettei sama esine kahta kertaa peräkkäin tullut samaan Suomen satamaan, vaan vuorotellen Hankoon ja Turkuun.
Varsin laajassa mitassa käytettiin tapaa lähettää lehti tarkoitusta varten sisustetuissa matkatavaroissa. Oli sekä käsipakaasia että matkakirstuja, jotka olivat sisustetut niin ovelasti, ettei juuri voitu epäillä niiden sisältävän muuta kuin tavallista matkatavaraa. Päävaikeus tämän suhteen oli tarpeeksi suuren matkustajajoukon hankkiminen, joka otti matkatavaran huostaansa, mutta tämä vaikeus oli verrattain helposti ratkaistavissa, kun melkein aina oli saatavissa nuoria naisia, jotka olivat halukkaita pistäytymään Tukholmassa.