Muutto Ruotsiin ja toiminta siellä.
Minä olin sillävälin kuten sanottu muuttanut Ruotsiin. Kävi ajan mittaan liian vaivalloiseksi ja aikaa vieväksi herkeämättä matkustaa Tukholman ja Helsingin väliä, erittäinkin kun muutakin työtä sen ohella olisi pitänyt suorittaa — olin alkanut uuden kirjan "Vallankumouksellinen Venäjä" ja minulla sen vuoksi oli paljon työtä sekä aineistoa kokoillessani että sitä käsitellessäni. Sitä paitsi vaati "Vapaa Sana" yhä enemmän aikaa, joka ei ollut käytettävissäni niin kauan kuin huomattavimman osan vuotta olin matkalla. Silloin suostui tri Neovius, joka koko ajan oli sanoin ja teoin avustanut yritystä, pitämään huolta Suomen puolesta ja kun se oli päätetty, muutin minä Ruotsin puolelle.
Muutto tapahtui syysmyöhällä 1902. Tukholmassa, missä olin vuokrannut huoneuston, josta yksi huone oli luovutettu "Vapaan Sanan" ja muiden samalla tavalla kuljetettavien painotuotteiden toimistoksi, kului aika ahkerassa työssä uutta kirjaa varten ja kaikessa sanomalehden vaatimassa touhussa, m.m. alituinen uusien salakuljetustapojen keksiminen ei antanut vähimmin päänvaivaa. Senaattori Mechelin oli myös saapunut Tukholmaan ja vietti talvea siellä tehdäkseen arkisto- ja kirjastotutkimuksia erästä teosta varten, jota hän valmisteli, kuten sanottiin, mutta itse asiassa välttääkseen n.k. Turholman-kokouksen otaksuttuja seurauksia. Tässä kokouksessa päätettiin viimeiseen asti tehdä vastarintaa venäläistä asevelvollisuuslakia vastaan, joka kuitenkin julkaistiin noudatettavaksi. Kokous oli pidetty L. Mechelinin johtaessa puhetta ja hänen koollekutsumanaan.
Talvi kului "Vapaan Sanan", "Vallankumouksellisen Venäjän" toimissa työskennellen, Suomeen neuvottelutarkoituksissa tehdyillä matkoilla, jotka silloin jo oli tehtävä erikoisia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen, kunnes keväällä ensimmäiset maastakarkoitukset tapahtuivat. Harvoin on suurempaa poliittista tyhmyyttä tehty kuin se, johon Bobrikov teki itsensä syypääksi ryhtymällä näihin karkoituksiin, joiden lukumäärä kasvoi kuukausi kuukaudelta ja jotka lopulta kävivät herrojen kuvernöörien ja muiden, joille karkoitusoikeus oli luovutettu, pelkiksi persoonallisen vastenmielisyyden ilmauksiksi. Monet karkoitetuista, erittäinkin ne, joita karkoitus kohtasi myöhempänä aikana vuotta, eivät itsekään aivan tarkoin tienneet niillä tavalla he olivat tehneet itsensä epämieluisiksi, osa karkoituksista todennäköisesti johtui santarmi-ilmiannoista ja nämä taas enemmän tai vähemmän tuulesta temmatuista kuvitteluista.
Alussa osuivat ne kuitenkin enemmän oikeaan, kun melkein kaikki olivat henkilöitä, jotka innokkaasti olivat puuhanneet venäläistyttämispolitiikan vastustushommissa. Ensimmäiset, jotka saapuivat Tukholmaan, herättivät suurta huomiota toimenpiteen uhreina, jota silloin ei sovellettu missään maassa tai kenties oikeammin sanoen ainoankaan monarkin toimesta, joka tahtoi käydä sivistyneestä. Olimme etukäteen saaneet tiedon tästä Suomessa uudesta rangaistuksesta, joka seurasi venäläistyttämisen vastarintaa ja tämän tiedon toimitti meille Ranskan silloinen Helsingissä oleva konsuli, joka Bobrikovilta persoonallisesti oli saanut kuulla sekä tämän saamista valtuuksista, jotka jättivät hänen mielivaltansa varaan karkoittaa maasta ketä halusi, että ensimmäisistä, joita toimenpide tulisi kohtaamaan. Senvuoksi sisälsi sähkösanoma, joka ilmoitti ensimmäisistä karkoituksista, myöskin minun nimeni, mutta lähemmin harkittuaan lienee hänen ylhäisyytensä pitänyt pelkkää maastakarkoitusta liian lievänä rangaistuksena rikoksista, minkä vuoksi hän sen sijaan antoi määräyksen että minut oli vangittava "missä hyvänsä Suomessa tavattaneenkin" ja antoi toimittaa kirjallisen käskyn maan kaikkiin kuvernöörinvirastoihin. Määräys oli tosin salainen, mutta se ei estänyt meitä vähän myöhemmin saamasta siitä kopiota ja julkaisemasta sitä "Vapaassa Sanassa". Huolimatta tästä vangitsemismääräyksestä olin pari kertaa käymässä Suomessa, missä ylipäänsä oli helppo välttää Bobrikovin nuuskijain huomio.
Tukholmassa alkoi sitten senaattori Mechelinin johdolla innokas työ keskusteluin ja neuvotteluin moninaisista asioista, jotka jollain tavoin koskivat vastarintaa. Senaattori luuli olevansa koko vastarinnan johtaja, mutta itse teossa johtivat sitä kotonaolijat, mikä olikin muuten luonnollista, kun me tukholmalaiset vain välillisesti saatoimme seurata kehitystä, jonka vaiheista me ainoastaan kirjallisesti saimme tiedon, sillä sanantuojat, joita silloin tällöin lähetettiin, olivat liian harvinaisia voidakseen ylläpitää yhteyttä kaikissa kohdin. Useiden kuukausien aikana työ jatkui melkein yksinomaan asevelvollisuuslakon merkeissä, johon me luonnollisesti emme voineet ottaa osaa. Se levisi melkein yli koko maan ja johti lopulta siihen, että peruutettiin koko venäläinen asevelvollisuusmääräys, joka oli julkaistu kaikkien noudatettavaksi Suomessa.
Aivan ilman hankauksia ei yhteistyö senaattori Mechelinin kanssa kuitenkaan sujunut. Hän oli yleensä hyvin tarkka johtaja-arvostaan ja luonnollisesti edeltäkäsin kuin vaistomaisesti epäsuopea kaikkia toisista lähteviä alotteita kohtaan. Jos joku toinen teki ehdotuksen, oli aina hyvin vaikeata saada se hyväksytyksi. Niinpä esim. kun oli lähetettävä lausunto hallitustavasta Suomessa Darmstadtiin, jossa — luullakseni — keisari Nikolai II siihen aikaan oleskeli. Aloite ei ollut lähtenyt senaattorin taholta, jolla siis oli monia epäilyksiä ja joka lausui ne niin taitavasti, että hän sai muutamat komitean jäsenet kannattamaankin itseään. Toiset jotka olivat suurena enemmistönä, olivat kaikki asian puolesta, joka etusijassa koski karkoitettuja, vaikkakin epäsuorasti koko järjestelmää, jota maassamme sovellettiin.
Monien ja pitkien keskustelujen jälkeen, jolloin minä, kuten tavallista, kuuluin oppositsioniin ja sitkeästi puolustin mielipidettäni, saimme lopulta aikaan päätöksen sekä itse pääasiasta että asiakirjan muodosta. Oli jälellä vain allekirjoittaminen, joka piti toimittaa kaikkien Tukholmassa oleskelevien suomalaisten, joilta paluu kotimaahan oli kielletty. Sitä varten oli kutsuttu koolle kokous, jossa allekirjoittamisen oli määrä tapahtua ja samalla oli valittava edustajat viemään asiakirjaa asianomaiseen paikkaan. Pari tuntia ennen kokouksen alkua tuli kuitenkin senaattori Mechelin "Vapaan Sanan" konttoriin, jossa minä olin, ja esitti että oikeastaan minun ei lainkaan pitäisi toisten kera allekirjoittaa kirjelmää, kun minä itse asiassa olin niin pahassa huudossa, että ehkä olisi parasta minun pysyä koko yrityksen ulkopuolella. Ajatus hämmästytti minua todellakin hieman, sillä pääasiallisestihan "Vapaa Sana" ja vain sen puuha oli kompromettoinut minut enemmän kuin toiset, mutta vastasin että minä, mikäli jotakuta arveluttaisi minun osanottoni allekirjoittamiseen, luonnollisesti pysyttäytyisin poissa koko allekirjoituskokouksesta. Senaattori meni, ilmeisesti tyytyväisenä pikku sotajuonensa tulokseen.
Sitä vastoin eivät olleet tyytyväisiä toiset, jotka olivat keräytyneet allekirjoittamista varten ja joille ilmeisesti senaattori Mechelin ei ollut ilmoittanut poissaoloni syytä. Illalla soitettiin minulle puhelimitse ja kysyttiin, miksi en tullut kokoukseen, jossa kaikki muut jo olivat läsnä. Vastasin, että kun minua oli kehoitettu olemaan panematta nimeäni asiapaperin alle muitten kera, katsoin ettei minulla ollut mitään tekemistä kokouksessa. "Kuka on kehoittanut sellaiseen?" kysyttiin edelleen. "Senaattori Mechelin", vastasin minä ja kerroin milloin se tapahtui, jonka jälkeen soitin loppusoiton.
Useimmat läsnäolijoista tiesivät varsin hyvin, että senaattori Mechelin viimeiseen saakka oli vastustanut yritystä, jossa minä olin yhtenä aloitteentekijänä, ja tunsivat samalla, että hän periaatteellisesti vastusti kaikkia toimenpiteitä, joihin hän itse ei tehnyt aloitetta. Mitä he sanoivat hänelle, sitä en niin tarkalleen tiedä, mutta hetken kuluttua soi puhelin taas ja silloin senaattori itse ilmoitti, että toiset näyttivät toivovan minun tulevan allekirjoittajien joukkoon, jonka vuoksi hän pyysi minua tulemaan. Minä vastasin että minulle riitti se, että yksikin tunsi epäilyksiä sen johdosta, että minun nimeni oli asiakirjassa, minkätähden pyysin anteeksi etten tullut. Ja soitin kiinni. Edustajiksi oli valittu herrat Eugene Wolff, Rosendahl ja Mannerheim ja nämä lähtivät seuraavana päivänä matkaan. Mutta joltain seudulta Saksasta he sähköttivät senaattori Mechelinille kehoittaen häntä koettamaan saada suostumukseni siihen, että he lisäisivät minun nimeni muiden joukkoon ja kun senaattori tämän sähkösanoman johdosta tuli "Vapaan Sanan" toimistoon ja toimitti heidän asiansa lisäten, ettei hän puolestaan koskaan ollut ajatellut muuta kuin sitä mikä hänen käsityksensä mukaan oli asialle parhaaksi — niin minä taivuin. Mikäli en muista väärin tapahtui tämä kesällä 1903, ja seuraavana talvena tai syksynä tapahtui toinen välikohtaus, joka vieläkin selvemmin todistaa, mitä vaikeuksia luotti yhteistyö senaattori Mechelinin kanssa. Lakitiedetten kandidaatti Ehrström, joka sillä välin oli asettunut Pariisiin asumaan, oli siellä joutunut tapaamaan erään Hansen-nimisen synnynnäisen tanskalaisen, joka oli vanhanpuoleinen, nyttemmin kuollut mies, jolla oli omituinen, matelijamainen asema, sillä hän, vaikkakin oli ulkomaalainen ja Tanskan alamainen, oli Venäjän Ranskassa olevan lähetystön palveluksessa. Tämän Hansenin kautta oli Ehrström tutustunut enemmän kuin epäilyttävään venäläiseen, Mannilov Manassevitshiin, joka oli ohranan jäsen ja jota silloinen Venäjän sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri Plehwe käytti urkkijana ja tiedoittajana Pariisissa.
Kolmisin olivat nämä, Hansen, Ehrström ja Mannilov, keittäneet laajan jutun, jossa Plehwe, jolle Mannilov ilmoitti kaikki asian yksityiskohdat, oli mukana näkymättömänä yhtiömiehenä. Koko juttu tähtäsi siihen, että me suomalaiset lakkaisimme hyökkäilemästä ulkomaisessa sanomalehdistössä Plehweä ja hänen kannattamaansa järjestelmää vastaan, jos hän korvaukseksi lupaisi muuttaa tämän järjestelmän Suomeen nähden, peruuttaa karkoituskäskykirjeen ja ottaa suomalaisen apulaisen, jolle paikalle Ehrström nimitettäisiin. Sellainen oli hanke ja Ehrström, jota luultavasti häikäisi ajatus, että hän voisi toimittaa jotain maanmiestensä ja maansa hyväksi, ei lainkaan huomannut, että meidän oli laskemalla aseemme suoritettava jotain todellista, kun taas Plehwen puolelta kaikki supistui lupauksiin, joita ei edes ollut antanut hän itse, vaan tuo hämäräperäinen poliisivakooja Mannilov. Niihin aseisiin joista luopuisimme lopettamalla sanomalehtitaistelun, oli meidän enää vaikea tarttua siinä tapauksessa, että lupauksia ei pidetty. Plehwe voisi vastata melkein mihin hyvänsä sillä, että olimme antautuneet neuvotteluihin, joiden ensi tarkoituksena oli karkoitusmääräysten peruuttaminen ja siis olimme katkeria, kun emme saaneet palata kotimaahan.
Tämän jätti, kuten sanottu, Ehrström huomaamatta, niin tavattomasti hän oli innostunut suunnitelmaan, jonka kai piti täydelleen varmana Plehwen lähettämän Manniloville osoitetun sangen kaksimielisen sähkösanoman vuoksi. Kaikki vaikeudet ja arvelut olivat hänen mielestään hävinneet tämän sähkösanoman tultua. Hän sähkötti minulle kehoituksen hetimiten tulla Pariisiin, jossa erittäin tärkeitä asioita oli tekeillä, ja samaan aikaan hän lähetti senaattori Mechelinille sähkösanoman kehoittaen häntä samojen tärkeiden asioiden vuoksi koettamaan saada minut matkustamaan. Mechelin olikin sitä mieltä, että minun oli matkustettava, sillä Ehrström ei varmastikaan olisi sähköttänyt niin kuin teki ilman tärkeätä aihetta. Minä en kuitenkaan läheskään yhtä tinkimättä luottanut Ehrströmin arvostelukykyyn ja sähkötin siksi vastaan, etten aihetta tietämättä tahtonut lähteä matkalle, kun minulla oli muuta tekemistä — mikä muuten olikin täysin totta. Tähän vastasi Ehrström pyytäen, että joka tapauksessa tulisin Hampuriin, missä hän kohtaisi minut. Mechelin, jota pidettiin asian kulun tasalla, oli sitä mieltä, että minun oli noudatettava Ehrströmin kutsua, kun tämän selvästi oli hyvin vaikea lähteä Pariisista. Vastasin etten voinut ratkaista oliko hänen vaikea vai ei, mutta en missään tapauksessa aikonut antaa hänen ratkaista, oliko minun lähdettävä Tukholmasta, jossa minulla oli työtä yllin kyllin, niin epävarman ja epämääräisen asian vuoksi. Niinpä sähkötin hänelle vastaukseksi, että Hampurista Tukholmaan oli yhtä pitkälti kuin Tukholmasta Hampuriin jättäen ystäväni Ehrströmin tehtäväksi omat päätelmänsä.
Se tepsi. Hän ilmoitti ilman muuta, että hän vissinä päivänä saapuisi Tukholmaan ja silloin olin minä keskusasemalla vastassa. Ajoimme yhdessä hotelliin ja matkan varrella hän selosti innostunein sanoin Plehwen — kenties oikeammin Mannilovin — suunnitelmaa sellaisena kuin sen ylempänä olen kuvannut. Minulle selvisi heti, että suunnitelman tarkoitus oli kompromettoida meidät, sillä meidän oli täytettävä määrätyt vaatimukset ja katkaistava kaikki mahdollisuutemme, ennenkuin Plehwe tekisi mitään. Ja kaiken kukkuraksi hän tahtoi selvästi olla sitoutumatta mihinkään, vaikka me täyttäisimme hänen toivomuksensa, sillä sähkösanoma, josta Ehrströmillä oli kopio, oli sananmuodoltaan niin epämääräinen ettei se sitonut mihinkään — puhumattakaan siitä, että se olikin osoitettu ohranavakoilija Manniloville.
Kaiken tämän esitin jotakuinkin kiukkuisesti Ehrströmille, joka sen johdosta kävi hyvin miettiväiseksi. Hän ei aikaisemmin ollut ajatellut lainkaan asian sitä puolta, mutta kerran tultuaan niihin mietteisiin hän älysi, että koko juttu saattoi olla ja todennäköisesti olikin viritetty ansa, jonka piti tulevaisuudessa tehdä mahdottomaksi agitatsionimme ulkomaisessa sanomalehdistössä, joka aina oli ollut Plehwelle tikku silmässä. Ehrström oli täydelleen kääntynyt. Iltapäivällä samana päivänä oli meillä kokous, jossa hän esitti asian tekemättä mitään ehdotusta. Mechelin puuttui ensin puheeseen ja arveli asian olevan laajakantoista laatua ja perusteellisen harkinnan arvoinen. Hän ei puolestaan suinkaan tahtonut, että me ilman muuta lopettaisimme sanomalehtipropagandan, joka selvästi häiritsi viranomaisia, mutta neuvotella siitä voisimme ja se meidän olisi tehtävä. Hän mielihyvällä otti laatiakseen kirjallisen ehdotuksen vastaukseksi meidän puoleltamme saatettavaksi Plehwelle Mannilovin kautta.
Vastasin tähän, että minusta oli vähän epäilyttävää, saatoimmeko yleensä antautua mihinkään neuvotteluihin, kun niinkin huonomaineinen henkilö kuin Mannilov oli välittäjänä ja huomautin samalla, että koko ehdotus tuntui minusta vissillä kömpelöllä oveluudella laaditulta keinolta koettaa saada meidät enemmän tai vähemmän mahdottomiksi ulkomaisessa lehdistössä. Ja esitin selvästi miltä asia minusta näytti saaden nähtävästi kannatusta muilta.
Nämä eivät ottaneet osaa seuraavaan keskusteluun kuin silloin tällöin tehden jonkun huomautuksen, joista kuitenkin kaikella toivottavalla selvyydellä kävi ilmi, että useimmat — meitä oli kaikkiaan seitsemän tai kahdeksan — olivat minun kannallani. Pääasioissa oli koko keskustelu jonkinlainen duetto senaattori Mechelinin ja minun välillä ja sitä kesti ummelleen kokonaista viisi (5) tuntia, jonka jälkeen koko asia lykättiin seuraavaan päivään.
Kun seuraavana päivänä uudelleen kokoonnuttiin, huomattiin, että senaattori Mechelin oli laatinut ehdotuksensa, jonka hän luki ja joka aluksi sisälsi neuvottelujain optima formaohranajäsenen Mannilovin kanssa. Minä esitin heti pitkän vastustavan lausunnon, joka päinvastoin tähtäsi siihen, että meidän Ehrströmin kautta oli hyljättävä kaikki neuvottelut, jotka oli alkanut sellainen henkilö sekä sensijaan paljastettava herra von Plehwen yritys ulkomaisessa lehdistössä. Toiset osoittivat selvästi olevansa kanssani samaa mieltä, mutta senaattori Mechelinpä ei tahtonut sitä huomata. Hän alkoi jälleen seuloa asiaa innokkaasti puoltaen sitä käsitystä, ettei meidän olisi torjuttava luotamme tarjottua kättä. Keskustelu kesti kuusi tuntia — yhteensä siis yksitoista mokomasta asiasta, josta oikeastaan olisi voitu selviytyä puolessa.
Lopuksi, kun senaattori kai kymmenennen kerran toi esiin kirjallisen ehdotuksensa, jota ei kukaan muukaan ollut kannattanut ja sen ohessa esitti uhkavaatimusta muistuttavan lisäyksen, että häntä ei oikeastaan kukaan voinut estää asiassa menettelemästä kuten hän parhaimmaksi ja viisaimmaksi näki, sydämistyin minä ja vastasin, että hän kylläkin oli esteetön tekemään mitä häntä halutti, mutta siinä tapauksessa minä puolestani lupasin laatia selostuksen Plehwen taikka Mannilovin aikeesta sekä meidän sisäisistä neuvotteluistamme sen suhteen ja julkaista tämän selostuksen "Timesissä" ainakin sillä tavoin vastustaakseni herra von Plehweä.
Tämä sai senaattorin miettiväiseksi. Hän tiesi, että minulla oli "Timesin" ulkomaanosaston toimittajan Chirolin valtakirja ja että minä tämän valtuuden nojalla saatoin saada maailmanlehteen minkä pidin kyllin tärkeänä sähkötettäväksi, ja peräytyi. Varsin kätevästi hän käänsi asian siksi, että hänen kirjallista asiapaperiaan ei jätettäisi Manniloville, vaan saisi Ehrström pitää sen jonkinlaisena "opastuksena". Niin päätettiinkin, mutta mihin "opastusta" käytettäisiin, oli kaikille käsittämätöntä, kun heti senjälkeen päätettiin, että minä matkustaisin Lontooseen, Brysseliin ja Pariisiin koettaakseni siellä aikaansaada julkisia kokouksia, joissa Plehwen politiikka Suomea ja juutalaisia kohtaan — "pogromi"-politiikka raivosi parhaillaan ja oli hiljan osoittanut elonmerkkejä Kishinevissä — häväistäisiin. Päätös tehtiin kaikkien läsnäolijain äänillä — myös Mechelinin. Seuraavana iltana matkustimme Ehrström ja minä, tapasimme Kööpenhaminassa professori Fredriksenin, jolla myös oli ollut joku riepu Plehwe-Mannilovin pyykissä. Hän sai seurata meitä, koska hänellä oli erinäisiä tuttavuuksia Brysselissä, joista saattoi olla meille hyötyä. Esitelmät saatiin aikaan ja niistä oli juuri ne seuraukset, joihin olimme tahtoneet päästä, s.o. Plehwen niin hyvin Suomea kuin Venäjällä olevia juutalaisia kohtaan harjoittaman politiikan perusteellinen häpäiseminen. Hänen tai kenties oikeimmin sanoen Mannilovin pikku suunnitelma saada meidät suomalaiset puolelleen tai ainakin niin kompromettoiduiksi, ettemme enää voisi jatkaa taistelua hänen politiikkaansa vastaan eurooppalaisessa sanomalehdistössä, oli rauennut. Ja Mannilov sai siitä syyn niskaansa. Kun asia kaikkine piirteineen julkaistiin l'Européenissä, joutui Plehwe ihan raivon valtaan, piti kaikkea Mannilovin taitamattomuuden syynä ja muutti hänet Pariisista Roomaan, jossa hän sai hyvin halpa-arvoisen paikan. Tältä ajankohdalta juontaa alkunsa Mannilovin kiukku minua kohtaan. Se on useasti ilmennyt "Novoje Vremjassa", tosivenäläisessä skandaalilehdessä, jota ei lainkaan hävettänyt tosiasioitten puutteessa suurenmoisella valheellisuudella sepustella juttuja minun työstäni ja toimistani. Toimien erilaisissa salakuljetuspuuhissa Tukholmassa satuin joutumaan kosketuksiin useiden venäläisten vallankumouksellisten, m.m. myöskin sittemmin kuuluisan Aseyin kanssa, jonka oikeasta nimestä vasta paljon myöhemmin pääsin selville. Silloin ja paljon myöhemminkin tunnettiin hänet vain nimellä "Ivan Nikolajevitsh". Hän tuli sillä kertaa Suomesta tuoden mukanaan suosittelukirjeen tri Arvid Neoviukselta, jonka hän oli Helsingissä hakenut käsiinsä ja joka erään Venäjän vallankumouksellisia lähellä olevan miehen suosittelujen perusteella otti Asevin luottamuksella vastaan ja sitten edelleen suositteli häntä minulle. "Ei ole koiraa karvoihin katsominen", kirjoitti Neovius, "sillä silloin todennäköisesti ajat hänet pellolle. Hän on kaikesta huolimatta puolueessaan hyvin luotettu mies."
Varoitus ei suinkaan ollut tarpeeton, sillä vastenmielisemmän näköinen saattoi tuskin olla kuin oli tämä vallankumouksellisten luottamusmies. Hänen asianaan oli tiedustella, oliko mahdollisuuksia salakuljettaa myöskin venäläistä kirjallisuutta meidän teitämme pitkin ja menettely tapojemme mukaan. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan, josta sen vuoksi pikaisesti ja molemminpuoliseksi tyydytykseksi sovittiin ja joka sittemmin johdatti minut kosketuksiin Ivan Nikolajevitshin ja vallankumouksellisten kanssa — puhumattakaan ohranasta, Venäjän salaisimmasta poliisista, jolle Asev tietenkin ilmoitti mitä oli tekeillä. Olin jo silloin täysin selvillä siitä ettemme me suomalaiset voineet odottaa mitään hyvää Venäjältä, mikäli ei vallankumouksen onnistunut kukistaa itsevaltiutta ja senkautta aikaansaada asiaintilaa, jonka kestäessä jokainen sorrettu kansa voisi saavuttaa oikeutensa, ja olin sen vuoksi valmis tekemään kaikkeni vallankumouksen hyväksi. Yhtä vähän kuin kukaan asioihin perehtymätön tiesin minä tietenkin silloin, että "vallankumouksellissosialistista" puoluetta monessa tärkeässä kohdassa johdettiin ohranan taholta.
Aluksi kävi kaikki toiveitten mukaan. Venäläinen kirjallisuus, kuten suomalainenkin, saatiin onnellisesti Suomeen — suureksi osaksi minun purjeveneelläni, joka melkein herkeämättä purjehti edestakaisin Tukholman ja eri Suomen seutujen välillä — ja toimitettiin sieltä edelleen eri teitä. Tästä oli venäläinen poliisi luonnollisesti selvillä, sillä Asevhan oli tehnyt sopimuksen venäläisten painotuotteiden kuljetuksesta ja usein joutuivatkin nämä painotuotteet takavarikkoon, jolloin syylliset useimmiten joutuivat viranomaisten käsiin, mutta purjeveneen matkat sujuivat onnellisesti. Tämä kävi päinsä, vaikka viranomaiset kyllä olivat selvillä siitä, kuka johti salakuljetusta yhtä hyvin kuin he tiesivät kuinka se tapahtui. Kolmena kesänä jatkui liikenne, viimeisenä kuitenkin suurin vaikeuksin, sillä viranomaiset olivat lopultakin sijoittaneet pääasiallisen vahdinpidon Ahvenanmerelle, niin että meidän säännöllisesti oli pakko Ruotsin saaristossa odottaa suotuisia tuulia, s.o. vähintäin puolimyrskyä, jolloin vartiolaivat vetäytyivät saaristoon, uskaltaaksemme lähteä yli. Silloin myytiin purjevene, pääasiassa siksi, että minä muutin pois Tukholmasta eikä kellään ollut halua ottaa hoitaakseen liikettä jo huonomaineisella purjeveneellä. Ostaja oli suomalainen, joka vuorostaan jonkun ajan kuluttua myi sen — Venäjän valtiolle, josta siis kuitenkin lopultakin tuli purjeveneen omistaja. Sitä käytettiin Kronstadtin merikadettien harjoitusveneenä, mutta en tiedä saivatko asianomaiset koskaan tietää, mihin sitä varhemmin oli käytetty ja mihin tarkoitukseen se alunperin oli rakennettu.
Habent sua fata libelli!
Tuttavuuksia japanilaisten kanssa.
Ennenkuin muutin Tukholmasta, oli sillä välin venäläisjapanilainen sota puhjennut täydellisenä yllätyksenä kaikille, jotka eivät tunteneet japanilaisia ja viimeaikaista kehitystä heidän maassaan. Olin vain muutamia vuosia aikaisemmin palannut sieltä Eurooppaan ja olin melkoisen pitkän sielläoloni aikana, joka käsitti kaksi ja puoli vuotta, nähnyt sekä japanilaisten sotavalmistelut Kiinaa vastaan että todennut yleisen, painostavan katkeruuden maassa rauhanteon aikana ja erittäinkin sen jälkeen, jolloin Venäjä Saksan ja Ranskan avulla oli pakottanut Japanin luopumaan Port Arthurista heti sen jälkeen vuokratakseen tämän tärkeän linnoituksen siihen kuuluvine alueineen Kiinalta. Japani vaati silloin suurempaa rahakorvausta sotakuluista ja heidän onnistui taitavalla diplomatialla saada asiat sille kannalle, että suurvallat, etusijassa Venäjä, antoivat Kiinalle suurehkon lainan, jotta tämä voisi hetimiten maksaa Japanille ja siten tehdä Port Arthurin vapaasti vuokrattavaksi. Mutta japanilaiset käyttivät heti sotakorvauksen laivaston rakentamiseen ja maavarustustensa parantamiseen ja laajentamiseen siinä tuskin vakavasti kielletyssä tarkoituksessa, että niin pian kuin suotuisa tilaisuus koittaisi, selvitettäisiin välit Venäjän kanssa, joita ei yksikään japanilainen pitänyt lopullisesti selvitettyinä.
Minulle ei siis sodan puhkeaminen tuottanut mitään yllätystä ja yhtä vähän uskoin minä, niinkuin useimmat muut, että Venäjän ylivoima tulisi musertamaan Japanin, vaikka suhde olikin sama kuin neljän suhde yhteen, satakuusikymmentä miljoonaa neljääkymmentä vastaan. Olin vähän nähnyt japanilaisten valmistuksia Kiinaa vastaan ja heidän erinomaista järjestelyään ja samalla minulla oli käsitykseni vastaavien venäläisten olojen kurjuudesta ja saatoin sen vuoksi tehdä päätelmäni, jotka olivat aivan vastakkaiset niille, joita yleensä pidettiin oikeina. Ainoastaan yhdessä kohdin ne kävivät yhteen, nimittäin siinä, että Venäjän hallitus luultavasti tulisi olemaan taipuvainen myönnytyksiin sekä Suomen että valtakunnan muitten osien suhteen siinä tapauksessa, että Venäjä tulisi vetämään lyhemmän tikun edessä olevassa kamppailussa.
Sanomalehdet sisälsivät päivittäin kaikenlaisia uutisia Venäjän sotavalmisteluista, myöskin m.m. niukkasanaisen kuvauksen sotamiesotoista Puolassa. Siellä oli Venäjän hallitus käyttänyt hyväkseen vanhaa, kumoamatonta, vaikkakaan ei pitkään aikaan sovellettua määräystä, jonka mukaan sotilaita koska tahansa saatettiin ottaa melkeinpä rajattomat määrät milloin viranomaiset parhaaksi näkivät. Määräys oli peräisin Puolan kapinan ajoilta kuusikymmenluvun alussa ja sen tarkoitus oli luonnollisesti olla Venäjän hallitukselle keinona vähentää asekuntoisten puolalaisten lukua. Eritoten käytettiin sitä lähinnä kapinan jälkeisinä vuosina mitä suurimmalla häikäilemättömyydellä, sillä Venäjällä ei vielä silloin ollut asevelvollisuutta, vaan se, joka otettiin sotapalvelukseen oli säännöllisesti tehty vaarattomaksi aina parinkymmenen vuoden ajaksi. Tätä määräystä ei koskaan oltu kumottu Puolan suhteen ja nyt sitä sovellettiin mitä laajimmassa määrässä. Eurooppalainen sanomalehdistö sisälsi tästä tietoja ja numeroita, jotka selvästi osoittivat, että Venäjän hallitus piti taistelukelpoisten puolalaisten uutta vähennystä suotavana. Ensimmäinen kutsunta kohtasi pääasiallisesti Puolaa ja vieläpä hyvin raskaasti, sillä sotapalvelukseen ei otettu vain kymmeniä tuhansia puolalaisia, vaan samalla melkein kaikki lääkärit, sekä valmiit että vielä opiskelevat, kutsuttiin rintamapalvelukseen. Ei kukaan epäillyt, että tarkoitus oli täten näennäisesti laillisin muodoin kitkeä pois niin paljon kuin mahdollista Puolan nuorisoa, etupäässä sivistynyttä nuorisoa, mutta myöskin sivistymätöntä, mikäli siihen päästiin käsiksi.
Tämä antoi minulle erään ajatuksen. Edellisenä syyskesänä oli meistä pari suomalaista tavannut muutamia puolalaisia, jotka tahtoivat asettua kanssamme yhteyteen Venäjän tsaarivaltaa vastaan kohdistetun vastustustyön vuoksi, ja silloin oli meille selvinnyt, että puolalaiset olivat valmiit melkein mihin tahansa. Huomattavin läsnäolijoista silloin oli Dmovski, joka sittemmin vähitellen kääntyi, niin että hänestä on tullut Venäjän ja Puolan jatkuvan yhteyden huomattavin esitaistelija. Siihen aikaan hän totisesti oli toista mieltä. Hänelle sen vuoksi kirjoitin ja tiedustelin, oliko hän halukas auttamaan minua juonessa, joka todennäköisesti tulisi tuottamaan Venäjälle melkoisesti haittaa. Hänen vastauksensa tuli paluupostissa ja oli myöntävä.
Japanin lähetystö oli sillävälin matkustanut Pietarista ja saapunut Tukholmaan, jonne sen oli määrä jäädä sodan loppuun saakka. Otin selon siitä, kuka oli sotilasasiamies, sain tietää että se oli eversti Akashi ja menin tapaamaan häntä hotelli Rydbergiin, jossa hän asui. Lähetin käyntikorttini, minut otettiin heti vastaan ja m.m. kysyttiin minulta olinko sattumalta erään Japania käsittelevän teoksen kirjoittaja. Kun teos oli ilmestynyt ruotsinkielellä Suomessa eikä sitä koskaan oltu käännetty muille kielille — mitä se todellakaan ei ansainnutkaan — hämmästytti minua suuresti se, että hän sen tunsi. Mutta hän selitti, että Japanissa oltiin selvillä kaikesta mitä kirjoitettiin tai painettiin heidän maastaan tai sen oloista.
Jää oli sillä tavoin murrettu ja minä siirryin heti käyntini tarkoitukseen, ajatukseeni, joka lyhykäisesti sanoen tähtäsi siihen, että oli saatava puolalaiset rintamajoukot karkaamaan vihollisen puolelle. Mikäli hänen hallitukisensa olisi halukas sodan jälkeen huolehtimaan karkulaisten matkasta Amerikkaan siinä tapauksessa, että he mieluimmin sodan loputtua matkustaisivat sinne kuin palaisivat kotiinsa, olin varma siitä että enemmistö puolalaisista ilolla antautuisi vangiksi. Ja huomattavalta osaltaan olivat venäläiset joukot Itä-Aasiassa puolalaisia puhumattakaan niistä tuhansista, jotka jatkuvasti sinne lähetettiin.
Hän irvisteli tyytyväisen näköisenä ja kysyi, miten kävisi laatuun päästä sellaiseen kosketukseen puolalaisten sotamiesten kanssa, että nämä ottaisivat asian vakavasti ja ymmärtäisivät ettei kysymyksessä ollut minkäänlaatuinen sotajuoni, vaan todellinen tarjous. Annoin hänelle silloin Dmovskin kirjeen, joka oli kirjoitettu ranskankielellä, jolla mekin keskustelimme — melkoisen vaivalloisesti muuten, sillä Akashi oli kaikkea muuta kuin perehtynyt eurooppalaisiin kieliin. Hän ymmärsi melkein kaiken, mitä hänelle sanoi englannin-, ranskan- ja saksankielillä, mutta puhui kaikkia kolmea kieltä yhtä kankeasti.
Kuitenkin vilkastui hänen mielenkiintonsa kuta enemmän suunnitelmaa pohdittiin ja sanoi lopuksi, että hän tahtoi sähköttää koko ehdotuksen asianomaisille Tokioon, jossa asia oli ratkaistava. Se oli liian laajakantoinen laadultaan ainoastaan lähettilään ratkaistavaksi, mutta hän osaltaan oli vakuutettu siitä, että ehdotus hyväksyttäisiin, minkä vuoksi hän pyysi minun uudelleen kirjoittamaan puolalaisille ystävilleni ja ehdottamaan kohtaamista puolueettomalla alueella heti kun he olivat saaneet sähkösanoman, s.o. niin pian kuin vastaus Tokiosta oli saapunut.
Teinkin niin ja parin päivän kuluttua sain vastauksen, joka ehdotti kohtauksen tapahtuvaksi Krakaussa. Samana päivänä saapui vastaus Tokiosta. Akaski haki heti minut käsiinsä ja ilmoitti saaneensa tehtäväkseen jatkaa edelleen asiaa ja minä puolestani ilmoitin hänelle Varsovasta tulleen vastauksen. Jo samana iltana matkusti Akashi annettuaan minun tehtäväkseni sähkösanomalla ilmoittaa asianomaisille saapumispäivänsä.
Lyhyemmässä kuin viikon ajassa palasi hän Tukholmaan ja kertoi että kaikki oli selvää. Dmovski oli Amerikan kautta matkustanut Japaniin ollakseen avullisena puolalaisten sotavankien järjestelyssä ja yleensä pitämässä huolta siitä, että sopimus täytettiin. Oli lähetetty kiertokirje, jossa puolalaisia kehoitettiin olemaan taistelematta japanilaisia vastaan ja antautumaan vangeiksi, ja sotapalvelukseen kutsutut olivat vieneet kymmeniätuhansia kappaleita mukanaan jakaakseen niitä maanmiehilleen Itä-Aasiassa. Suunnitelman menestymistä eivät he lainkaan epäilleet ja kuten tulos osoittaa, oli heidän toivehikkaisuutensa täysin oikeutettu.
Kului muutamia kuukausia toisen japanilaisen maa-armeijan hitaasti edetessä Korean kautta, toisen valmistuessa piirittämään Port Arthuria. Yleensä olivat vain laivastot taistelleet ja meritaistelujen tulokset olivat kaikkea muuta kuin ilahduttavia venäläisille, jotka joka taistelussa enemmän tai vähemmän täydellisesti lyötiin, mutta aina pääsivät pakoon lujasti linnoitettuun Port Arthuriin. Vihdoin olivat japanilaiset tunkeutuneet aina Jalu-joelle saakka Korean pohjoisrajalle, jonne venäläisten sotavoimat olivat kokoutuneet estämään vihollisen menoa joen yli ja tulemaan Mandshuriaan. Ensi kerran molemmat vastustajat kohtasivat toisensa maalla ja yleensä ensi kerran sen jälkeen kuin eurooppalainen järjestely oli saatettu voimaan Japanissa, japanilaiset joukot kohtasivat eurooppalaisia joukkoja. Koko maailma odotti sen vuoksi jonkun verran jännittyneenä ratkaisua, joskin kaikki pitivät melkein varmana, että se olisi japanilaisille onneton. Siihen, että he olivat merellä voittaneet, ei kiinnitetty niin paljon huomiota, vaan katsottiin sen riippuvan sekä aineellisesta ylivoimasta että venäläisten yleisesti tunnetuista huonoista merimiesominaisuuksista.
Vihdoinkin nähtiin aamulehdissä ensimmäiset sähkösanomat maataisteluista ja ne olivat ylen niukkoja sisältäen tuskin muuta kuin että japanilaiset olivat voittaneet, mutta ei juuri mitään taistelun kulusta. Olin kuten tavallista mennyt "Vapaan Sanan" konttoriin ja olin juuri päässyt työhön käsiksi, kun ovikello soi ja Akashi astui sisään. Hän hymyili kaikkein leveintä hymyään — se ei ollut vähäinen — ja sanoi tulleensa "onnittelemaan ensi menestyksemme johdosta". Samalla otti hän esiin sähkösanoman ja käänsi sen merkkikielen ranskaksi. Yli kymmenentuhatta puolalaista vankia oli otettu. Kokonainen rykmentti oli antautunut heti kun japanilaisten onnistui päästä Jalu-joen yli ja venäläiset olivat lähteneet käpälämäkeen. Miehistö oli aivan yksinkertaisesti kieltäytynyt tottelemasta ja uhannut ampua venäläiset upseerinsa, elleivät nämä jättäisi joukkoja rauhaan. He saivat jäädä tai lähteä mielensä mukaan, mutta miehistö meni omia teitään.
Akashi oli ihastunut ja uskoi, että tämä oli vain alkuna menestyksiimme, mutta sittemmin osoittautui, että alku samalla oli niiden loppukin. Mitään joukkokarkaamisia puolalaisten puolelta ei enää tapahtunut ja pääasiallisin syy tähän oli se, että venäläinen päällystö oli saanut käsiinsä julistuskappaleita ja sen vuoksi siirsi joukot siten, että puolalaiset tulivat etappipalvelukseen varsinaisen rintaman taakse ja sieltä oli tavattoman paljon vaikeampi karata. Niiden, jotka vielä halusivat seurata julistuksessa annettua neuvoa, oli yksitellen tai hyvin pienissä ryhmissä pyrittävä japanilaisten linjoille ja se oli kaikkea muuta kuin helppoa, minkä vuoksi puolalainen asiamies piankin palasi Eurooppaan.
Yhteyteni Akashin ja hänen kauttaan japanilaisen sodanjohdon kanssa sitävastoin ei keskeytynyt. Venäjällä oli tyytymättömyys sotaan ja sen kautta oloihin yleensä kasvanut hyvin suuresti. Kaikkialla koko suuressa valtakunnassa kuohui ja kuohunta kohdistui vallitsevaa järjestelmää vastaan, sitä enemmän kuta selvemmin tämä osoitti kykenemättömyytensä johtaa sotaa, johon kansalla ei ollut mitään halua, onnelliseen loppuun. Että kaikki päättyisi katastrofiin oli päivä päivältä yhä ilmeisempää ja tämä antoi aihetta monenlaisiin mietteisiin. Minä olin useiden vuosien aikana koettanut seurata vallankumouksellisen liikkeen kehitystä Venäjällä ja joutunut kosketuksiin useimpien tämän liikkeen johtavien henkilöiden kanssa sekä äärimmäisen että maltillisemman suunnan keskuudesta. Ja kaikesta mitä olin kokenut kävi selville, että sota oli Venäjällä synnyttänyt kuohunnan, joka yhä leveni ja joka päivä tarttui yhä laajempiin kansankerroksiin. Mutta mitään yksimielisyyttä ei ollut tyytymättömien ainesten keskuudessa. Jokainen puolue työskenteli itsekseen, erikoistarkoituksiansa varten, eikä niillä yleensä ollut mitään yhteyttä muiden puolueiden kanssa, vaan pitivät näitä vastustajina, ettemme sanoisi vihollisina. Olipa miten hyvänsä, kaikki viittasi siihen, että tyytymättömyys sotaan sellaisenaan, sen johtoon, ennenkuulumattomaan mädännäisyyteen, joka sodan aikana oli kohonnut aavistamattoman korkealle ja viimein, eikä vähimmin suinkaan, sen alkuunpanijoihin, joiden joukossa tsaaria, huolimatta hänen koko sivistyneelle maailmalle osoittamastaan aseistariisumis-manifestista, pidettiin yhtenä syyllisenä, oli hyvin yleinen. Jotakin pitäisi voida tehdä yleisestä nurinasta, mikäli saatiin se kohdistumaan yhteiseen päämäärään.
Siinä oli kuitenkin vaikeus, joka aluksi tuntui melkein voittamattomalta. Minä kosketin ajatusta keskustellen Akashin kanssa, joka heti osoitti suurta mielenkiintoa, mutta rupesi epäilemään yrityksen toteuttamismahdollisuutta, jonka johdosta hän kuitenkin sanoi alustavasti kirjoittavansa Tokioon ja kehoitti minua hetimmiten poimimaan suhteet niin monen venäläisen vastustuspuoluelaisen kanssa kuin mahdollista tunnustellakseni maaperää suunnitelmalle, jonka ei luonnollisestikaan sopinut näyttää olevan missään tekemisissä japanilaisten kanssa. He olivat tällä hetkellä Venäjän vihollisia eikä kukaan voinut tietää, kuinka arkoja isänmaanystäviä punaisimmatkin vallankumoukselliset saattoivat olla.
Tärkeimmät puolueet Venäjällä siihen aikaan olivat kadetit ja sosialivallankumoukselliset ja molempien kanssa olin jo jonkun aikaa ollut yhteydessä, joka oli johtanut heidän kirjoitelmiensa salakuljetukseen, jotka painettiin eri tahoilla Eurooppaa ja sieltä lähetettiin Tukholmaan edelleen toimitettaviksi. Mitä sosialivallankumouksellisiin tuli, oli minulla täysi syy uskoa, että heidät vaikeuksitta saataisiin kannattamaan suunnitelmaa, mutta kadetteihin nähden oli asia arveluttavampi. He eivät aikaisemmin tiettävästi olleet olleet missään tekemisissä toisten puolueiden kanssa ja olivat toistaiseksi monarkistisella ja yhtenäisellä venäläisellä kannalla reformisuunnitelmineen, minä taas olin vakuutettu siitä, että korkeintaan federatiivinen yhtymä Venäjän eri kansallisuuksien kesken oli ajateltavissa siinä tapauksessa, että valtiosääntö kerran luotaisiin Venäjälle. Sitten oli olemassa puolalaisia, jotka kaikki olivat Venäjään nähden separatisteja, mutta muuten pyrkivät hyvinkin erilaisiin päämääriin, niiden joukossa juutalainen Bund, jolla ohjelmassaan oli m.m. autonomia juutalaisille, vaikka heiltä puuttuikin oma maa-alue eivätkä he koko Puolassa ja Länsi-Venäjällä, missä juutalaisia oli suurin lukumäärä, missään olleet enemmistönä kansan keskuudessa, kenties lukuunottamatta joitakin yksityisiä kaupunkeja ja kyliä.
Venäjän sosialidemokraatit olivat jo siihen aikaan jakautuneet, kahteen ryhmään. Toinen, lukumäärältään suurempi, oli Plechanovin johdolla asettunut Geneveen, toinen, jota johti Lenin-Uljanov, piti Zürichiä tyyssijanaan. Molemmat nämä ryhmät olivat sosialidemokratian teoriojen jyrkkiä kannattajia Lenin-Uljanovin suunta meni kuitenkin huomattavasti kauemmaksi kuin plechanovilainen eikä kumpikaan ollut osoittanut vähintäkään halua yhteistyöhön minkään muun puolueen kanssa. Sitäpaitsi oli eri puolueita niiden vieraitten kansallisuuksien keskuudessa, jotka enemmän tai vähemmän tahtomattaan kuuluivat Venäjään, mutta nämä olivat aluksi vähemmän tärkeitä. Jos yhtyminen suurimpien, ylempänä mainittujen puolueiden kesken voitaisiin saada aikaan, niin seuraisivat toiset kyllä mukana, siitä olin aivan varma.
Kadettipuolueen päämaja oli siihen aikaan Stuttgartissa, jossa painettiin heidän viikkolehtensä "Osvoboshdenie" (Vapautus) ja asui sen päätoimittaja Peter A. Struwe, joka samalla oli puolueen johtajia. Sosialivallankumouksellisten johtajat taas parhaiten tapasi Pariisissa, Lontoossa tai Genevessä, mutta heillä ei ollut mitään varsinaista päämajaa Euroopassa, jossa kuitenkin heidän vaikutusvaltaisimmat jäsenensä asuivat eri seuduilla, milloin siellä, milloin täällä, aina vakoiltuina ja ohranan vartioimina. Varsinaiset puolalaiset järjestöt taasen toimivat Puolassa, niin esim. puolalainen Kolo eli puolalaisten duumajäsenten yhtymä ja P. P. S. tai puolalaisten sosialistien puolue, johon kuului suurimmalta osalta työläisiä ja jota sen vuoksi lukuisimmin kannatettiin tehdasyhdyskunnissa, Lodzissa ja muissa kaupungeissa. "Bund", juutalainen työläisyhtymä, joka oli olevinaan tai aikoi tulla yleisjuutalaiseksi ja jolla olikin haarautumia Länsi-Venäjällä, piti päämajaansa Genevessä, jossa puolueen keskuskomitea oli tavattavissa.
Oli siis tehtävä oikea kiertomatka Euroopassa neuvotellakseen eri puolueiden edustajien kanssa. Ensin matkustin Stuttgartiin puhuakseni asiasta P. A. Struwen kanssa kadettipuolueen edustajana, ainoa puolue, jonka kanssa meidän suomalainen vastustuksemme katsoi maksavan vaivan ryhtyä puheisiin — ja jonka kanssa minulla jo olikin yhteyttä, vaikkakin verrattain irrallista laatua. Sieltä piti minun lähteä Geneveen tavatakseni muutamia johtavia sosialivallankumouksellisia, jotka ainakin tilapäisesti oleskelivat siellä, kuten Shishko, historioitsija, Katharina Breshkovskaja, Volkovski ja muut. Jos minun onnistui saada suunnitelmalle näiden kahden puolueen suostumus, niin olisi verrattain helppo asia saada muidenkin kannatus. Ja heidän sanomalehti- ja muun kirjallisuustuontinsa välittäjänä piti minulla, jos kellään, olla mahdollisuuksia saada kannatusta.
Stuttgartissa kävikin kaikki melkolailla toivottuun suuntaan. Struwe ei tosin yksin voinut antaa mitään ratkaisevaa vastausta, mutta hän lupasi hetimiten asettua yhteyteen puolueensa keskuskomitean kanssa ja osoitti persoonallisesti hyvin suurta harrastusta asiaan, jota hän piti mitä suuriarvoisimpana. Eri puolueet olivat tähän saakka toimineet kukin yksikseen pyrkien toteuttamaan omat suunnitelmansa, vaikka tämä oikeastaan oli toisarvoinen asia. Pääasia oli aluksi kukistaa yksinvaltias tsaarius, siinä oli päämäärä, josta kaikkien pitäisi voida yhtyä, sitten saattoivat eri puolueiden erikoisohjelmat tulla keskustelun alaisiksi. Pääasiassa olimme siis yksimieliset. Minulle luvattiin lähempiä tietoja heti kun vastaus puolueen keskuskomitealta oli saapunut. Niine hyvineni matkustin edelleen.
Genevessä tapasin aivan oikein useita johtavia sosialivallankumouksellisia, muiden muassa Gotzin, joka monien seikkailujen perästä oli pelastunut Siperiasta, jossa häntä m.m. oli törkeästi pahoinpidelty ja tehty hänet raajarikoksi eliniäkseen ja joka oli nyt asettunut Geneveen asumaan. Sieltä käsin hän otti osaa sekä puolueensa että puolueensa "taistelujärjestön" (bavoja organisatoe) johtoon. Sosialivallankumoukselliset olivat lyhyen keskustelun jälkeen tinkimättä asian puolella. Gotzkin, joka oli yleensä hyvin ajatteleva herra, hyväksyi pääasiassa suunnitelman, joskin hänellä oli omat arvelunsa sen toteutettavaisuudesta.
Tuli sitten venäläisten sosialidemokraattien vuoro, joiden varsinaiset johtajat Plechanov — Uljanov-Lenin — joita silloin vielä kannatti verrattain pieni ryhmäkunta — jo useita vuosia olivat niinikään asuneet Genevessä. Sosialidemokraatit, joiden kirjallisuuden kanssa minulla myös oli ollut vähän tekemistä, olivat vähemmän suvaitsevaiset venäläisistä yhtymistä toisiin puolueisiin nähden. Eritoten sosialivallankumouksellisten kanssa olivat he katkerassa riidassa, mutta muitakin puolueita he katsoivat kieroin silmin sekä puolueen johtomiehet että muut puoluemerkkihenkilöt. Osoitukseksi tällä taholla vallitsevasta suvaitsemattomuudesta kerrottakoon, että Helsingin yliopiston venäläinen lehtori, nykyinen bolsheviki Smirnov ehdotti minulle, jonka kirjojentuonnin suhteen olin asettunut kaikkien puolueiden käytettäväksi samassa määrin, että vain välittäisin sosialidemokraattisen kirjallisuuden tuontia.
Plechanov otti minut vastaan hyvin rakastettavasi ja oli näennäisesti innostunut asiaan, mutta ei katsonut voivansa antaa mitään varmaa vastausta, vaikka hän ei toiselta puolen tahtonut että tämä käsitettäisiin torjumiseksi. Hän toivoi vain saavansa tuumia asiaa ja lupasi antaa tuonnempana vastauksen — kiirettähän ei ollutkaan, kun en vielä ollut varma kaikkien puolueiden kannatuksesta. Tähän sain tyytyä, mutta oli joka tapauksessa lupaavaa, etten ollut saanut osakseni jyrkkää epäystä.
Jäljellä oli siis juutalainen Bund, jonka pidin viisaimpana antaa olla rauhassa toistaiseksi, sillä osittain oli puolue puhdas työläispuolue ja sellaisena kohdisti mielenkiintonsa vasta toisessa sijassa suurpoliittisiin kysymyksiin, osin oli se niin äärimmäisen teoreettissosialistinen, että tuskin muille kuin sosialistisille näkökannoille annettiin mitään merkitystä. Tämä oli tosin kyllä myös laita venäläisten sosialidemokraattien, mutta heihin nähden saattoi kuitenkin toivoa, että he jossain määrin ottaisivat huomioon muitakin kuin puhtaasti sosialistisia vaatimuksia, sillä yleinen vallankumoushan valmistaisi heille melkoisesti tilaisuuksia.
Genevestä lähdin Pariisiin ja sieltä Lontooseen tavatakseni yksityisiä sosialivallankumouksellisen puolueen johtavia jäseniä, jotka asuivat näillä seuduin. Pariisissa oli minun tavattava Rabinovitsh, vallankumouksellisen puolueen aikakauslehden julkaisija, jonka kanssa minun oli sovittava paljosta muustakin kuin yhteenliittymissuunnitelmista. Herra Rabinovitshin huomasin epämiellyttäväksi juutalaistyypiksi, erittäin itsetietoiseksi — tahtoisin melkein sanoa röyhkeäksi, joka tiukasti piti kiinni sosialistisista teorioista, vaikka hän samalla oli sosialistivallankumouksellisten opinkappaleiden kannattaja, jotka kuten tunnettua käyttivät kaikenlaatuista terroria taistelukeinoina. Ajateltuun, konferenssiin hän suhtautui jotakuinkin epäilevästi, arvellen että joskin oli mahdollista saada eri puolueet kokoontumaan konferenssiin niin hän puolestaan epäili että olisi mahdotonta saada heidät yhtymään mihinkään päätökseen. Joka tapauksessa hän oli sitä mieltä, että yritys ei aiheuttaisi mitään vahinkoa. Tähän täytyi minun toistaiseksi tyytyä.
Lontoossa tapasin m.m. Tshaikovskin, joka oli yksi vallankumouksellisen liikkeen veteraaneja ja kaikessa suhteessa sympaattinen mies, joka Krapotkinin ja muutamien muiden kanssa oli kuulunut puolueen johtomiehiin jo Aleksankeri II:n aikoina. Hän oli m.m. n.k. "Tshaikovski-piirin" perustaja, johon kuuluisimmat vallankumoukselliset aikoinaan kuuluivat, esim. Sofia Perovskaja, Leonidas Shishko ja monet muut. Hän suhtautui aiheeseen mitä suurimmalla mielenkiinnolla, joka ei koskaan herpautunut, vaan päinvastoin sai hänet sanoin ja teoin avustamaan suunnitelman toteuttamista ja samalla tavalla avustamaan muidenkin suunnitelmien suorittamista, jotka myöhemmin tulivat puheeksi ja tarkoin katsoen vain olivat ensimmäisen kehitystä.
Tukholmassa olevien pakolaisten kanssa en silloin vielä ollut neuvotellut asiasta. Ainoastaan muutamille läheisille, tähän ryhmään kuuluville ystäville olin ilmoittanut siihen aikaan mitä aiottiin ja nämä hyväksyivät tinkimättä suunnitellun yrityksen. Palatessani Tukholmaan oli siellä kirje sekä Dmovskilta että Yodkolta, joille olin aikeesta kirjoittanut ja jotka kumpikin oman puolueensa puolesta selittivät kannattavansa asiaa ja periaatteessa olevansa halukkaat ottamaan osaa ehdotetunlaiseen konferenssiin.
Siis kaikille ehdottomasti tärkeimmille puolueille oli asiasta puhuttu, mutta näistä vain yksi venäläinen — sosialivallankumouksellinen — ja kaksi puolalaista olivat tinkimättä yksimieliset suunnitelmasta. Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa niin kärsivällisesti kuin voi. Hyvänä apuna tässä oli japanilaisten melkein keskeytymätön voittokulku Aasiassa, jonka luonnollisesti täytyi kääntää Venäjän poliittisesti valveutuneet piirit suopeiksi konferenssisuunnitelmaan nähden. Sitten sai Akashi ja hänen kauttaan minä Japanista vastauksen ehdotuksiimme ja se oli suotuisa, joskin asianomaiset selvästi olivat jotakuinkin epäilevällä kannalla niiden toteutettavaisuuteen nähden. Akashi sai kuitenkin valtuuden avustaa kaikin tavoin asiaa ja siten oli yksi vastus voitettu, sillä valtuuteen sisältyi myös rahavarojen käyttö, jotka olivat välttämättömät matkoihin ja muuhun. Tukholmassa asiat sill'aikaa sujuivat tavalliseen tapaansa vain silloin tällöin häiriintyen joistakin rettelöistä tai oikeammin niiden yrittelyistä Ruotsin viranomaisten taholta. Erikoisesti oli "Vapaa Sana" silloisen ulkoministeri Lagerheimin silmätikkuna. Niinpä hän kerrankin esim. lähetti professori Mittag-Lefflerin luokseni kehoittaen minua lopettamaan aikakauslehden, koska hänen muussa tapauksessa täytyi ryhtyä toimenpiteisiin sitä vastaan, se kun ei ilmestynyt laillisella tavalla. Olin kuitenkin tarkoin perehtynyt Ruotsin painovapausasetuksen määräyksiin ennenkuin julkaiseminen Tukholmassa alettiin ja olin sen mukaisesti ryhtynyt kaikkiin toimenpiteisiin, välttääkseni selkkauksia korkeiden viranomaisten kanssa. Niinpä esim. lehti ei ilmestynyt määrätyllä nimellä, sillä vain sarjan tai vuosikerran ensimmäisellä numerolla oli nimi "Vapaa Sana". Seuraavilla numeroilla oli nimenä tai otsakkeena vain sen päivän päivämäärä, jona ne ilmestyivät. Edelleen eivät ne koskaan ilmestyneet samana viikon päivänä, painovapausasetuksen mukaan aikakauskirjan tunnusmerkki, vaan vaihdellen eri päivinä, niin ettei mitään määrätyitä ilmestymispäiviä voitu osoittaa. Ja lopuksi ei Ruotsissa otettu lainkaan tilauksia, vaan lähetettiin lehti ilmaiseksi asianharrastajille, jotka tavalla tai toisella olivat ilmoittautuneet.
Kaiken tämän esitin professori Mittag-Lefflerille ja lisäsin, että jos kuitenkin, vastoin otaksumaa joku peruste lehden ilmestymiskiellolle Ruotsissa voitaisiin keksiä, minä olisin halukas siirtämään koko yrityksen Kristianiaan, jossa olin varma jotakuinkin suosiollisesta vastaanotosta, erittäinkin kun ei aikonut pitää minään salaisuutena sitä miksi muutin.
Siihen aikaan vallitsi Ruotsin ja Norjan välillä hyvin kireä suhde, joka aikanaan johti unioonin purkautumiseen ja joka aikaansai sen että jokaista Ruotsin toimenpidettä vastustettiin Norjassa. Oli ilman muuta selvää, että minun esittämäni muutto antaisi aiheen täydelliseen sanomalehtitaisteluun Ruotsia ja yhteistä ulkopolitiikkaa vastaan, joka hänen ylhäisyydestään Lagerheimistä oli kaikkea muuta kuin tervetullut.
Mittag-Leffler, joka tunsi suurta myötätuntoa Suomea ja sen vaiheita kohtaan, käsitti tilanteen heti. "Tämän tulen ilolla esittämään Lagerheimille", vastasi hän, "ja erehtyisin suuresti, ellei se vaikuttaisi asiaan." Hän ennusti oikein. En koskaan enää kuullut sanaakaan toimenpiteistä "Vapaata Sanaa" vastaan.
Tri Arvid Neoviusta, joka mitä suurimmalla taitavuudella ja tunnontarkkuudella oli hoitanut Suomen puolta "Vapaan Sanan" toimituksessa, oli sill'aikaa niinikään kohdannut maastakarkoitus ja hän oli saapunut Tukholmaan vältettyään useiden kuukausien aikana kohtalonsa, joka monenlaisten vakoojien muodossa innokkaasti koetti päästä kaikkien niiden jäljille, joilla oli tekemistä "Vapaan Sanan" kanssa. Hänen tulonsa muutti koko tilanteen. Kahdelle henkilölle ei mitenkään voinut riittää työtä lehdessämme, joka jo oli ehtinyt jotakuinkin vakiintua sekä suhteisiin että salakuljetukseen ja muuhun nähden. Samaan aikaan oli puute jonkunlaisesta aikakauslehdestä, jossa etupäässä pohdittaisiin Suomen kysymyksiä, alkanut käydä tuntuvaksi, aikakauslehdestä joka avoimesti voisi ilmestyä ja siten myös tunkeutua ruotsalaisen yleisön keskuuteen. Neuvoteltuani useiden eri henkilöiden, etusijassa tri Axel Lillen kanssa, joka lupautui sen vakinaiseksi avustajaksi, määrättiin uuden aikakauslehden nimeksi "Nordisk Revy" ja se päätettiin ilmestyväksi kaksi kertaa kuussa, jonka jälkeen anomus jätettiin ja lupa julkaista sitä saatiin ennen pitkää. Minä jätin silloin "Vapaan Sanan" kokonaan tri Neoviukselle ja omistauduin täydelleen "Nordisk Revylle", joka heti ensi esiintymisellään saavutti odottamattoman suuren menestyksen, suureksi osaksi erinomaisten avustajien vuoksi, jotka mitä suurimmalla auliudella antoivat apuaan. Näistä joku mainittakoon, etupäässä Becker-Bey eli Becker-Reuterskiöld, kuten hän itseään nimitti, joka oli nähnyt talonpoikien vapautuksen Venäjällä, missä hän siihen aikaan palveli upseerina arvorykmentissä ja oli kokenut paljon, josta olisi monenlaista mitä mielenkiintoisinta kerrottavaa. Edelleen Volkovski, venäläinen vallankumousmies vanhaa kantaa, joka oli karkoitettu Siperiaan, elänyt siellä monta vuotta ja viimein karannut ja Amerikan kautta palannut Eurooppaan. Semenov, toinen vallankumouksellinen, joka aivan nuorena oli ottanut osaa erääseen murhayritykseen Odessassa, mutta onnellisesti päässyt pakoon ja sittemmin asettunut asumaan Pariisiin. Kaikki nämä avustivat hyvin mielenkiintoisilla artikkeleilla, jotka kuitenkin kaikki oli kirjoitettava uudelleen ruotsiksi, Becker-Beynkin, joka kauan oltuaan poissa Pohjolasta, ja kirjavan elämänsä aikana etupäässä eksoottisissa maissa oli ehtinyt niin unohtaa ruotsalaisen äidinkielensä, että kaikki mitä hän kirjoitti, oli muokattava uudelleen.
"Nordisk Revyn" julkaiseminen oli siis sellaisissa oloissa kaikkea muuta kuin tyhjäntoimittamista, mutta aikakauslehteä ylläpidettiin kuitenkin ja se ilmestyi säännöllisinä aikoina saavuttaen sellaisen menestyksen, että se jo olemassaolonsa ensimmäisenä vuotena saatiin itsekannattavaksi, mikä aikakauslehdelle Ruotsissa lienee jotakuinkin tavatonta. Toinen vuosi oli kuitenkin paljon vaivalloisempi, kun tri Lille yhtäkkiä selitti, ettei hän enää tahtonut olla toimittajana. Hän oli sitä mieltä että aikakauskirja radikaalisesti venäläisvihamielisellä tendenssillään vahingoitti häntä ruotsalaisen yleisön silmissä ja kun hän juuri oli päässyt Ruotsin alamaiseksi, hänen täytyi ottaa sekin huomioon ja hän niinmuodoin toivoi saavansa erota yrityksestä.
Mitään ei ollut tehtävissä. Toista toimittajaa ei ollut saatavissa, itse oli minulla liian paljon poliittisia tehtäviä voidakseni omistaa "Nordisk Revylle" niin paljon aikaa kuin se kaksi kertaa kuussa ilmestyäkseen ehdottomasti vaati, mutta lopettaa aikakauslehteä en myöskään tahtonut. Päätin sen vuoksi sikäli muuttaa sitä että se ilmestyisi vain kerran kuussa, mutta puolta paksumpina vihkoina kuin ennen ja sen mukaisesti julkaistiin tilausilmoitus samalla kuin ilmoitettiin tri Lillen eroaminen aikakauslehden toimituksesta. Tulos oli odottamattoman hyvä, lähimain sama määrä tilaajia ilmoittautui kuin edellisenä vuonna ja aikakauslehti saattoi siis jatkua kuten ennenkin. Elleivät salakuljetuskustannukset Suomeen olisi olleet niin äärettömän kalliit, olisi "Nordisk Revy" ollut suorastaan hyvä liikeyritys.
Mutta kahta vuotta kauempaa ei julkaisemista kuitenkaan jatkettu. Venäläiset suunnitelmat alkoivat vähitellen yhä enemmän vaatia aikaani, niin että minun oli pakko muuttaa Kööpenhaminaan ollakseni lähempänä eurooppalaisia keskuksia, jonne minun kerta toisensa jälkeen oli matkustettava, eikä ketään toista ollut käytettävissä, jolle olisin voinut jättää aikakauslehden. Aikanaan ilmoitettiinkin, että "Nordisk Revy" tulisi lakkaamaan toisen vuosikertansa jälkeen, jolloin minä tyytyväisenä otin vastaan joukon kirjeitä, joissa valiteltiin, että niin piti käydä.
Muutin siis Kööpenhaminaan ja siellä minun onnistui saada sovelias asunto, jossa myös oli tilaa hyvälle ystävälle, joka myös oli asettunut Tanskan pääkaupunkiin, Suomesta karkoitettu kun hänkin oli. Tämä oli hovioikeudenasessori Victor Furuhjelm, joka suurimmalla mielenkiinnolla tutustui venäläisiin suunnitelmiin ja sen kautta tuli minulle suureksi hyödyksi puhumattakaan huvista saada alituisesti olla läheisessä yhteydessä niin hienosti sivistyneen miehen kuin Furuhjelmin kanssa.
Lyhyen ajan kuluttua huomasin, että Kööpenhaminassa olin yhtä paljon venäläisten agentti-urkkijain tarkkailemana kuin olin ollut Tukholmassa, jossa parille mainituista herroista, jotka olivat olleet hieman liian tungettelevia, oikein kouraantuntuvasti oli osoitettu mikä heidän rauhaansa sopi, niin ettei mitään väärinkäsitystä voinut olla olemassa. Kööpenhaminassa sitä vastoin asianomaiset käyttivät hyväkseen enimmäkseen naisväkeä, jota ei voinut kohdella samalla tavalla, mutta jotka kuitenkin sain kunnioittavan välimatkan päähän, huolimatta kaikista lähentelevistä yrityksistä, jotka toisinaan aiheuttivat varsin hupaisia välikohtauksia.
Juoni venäläisten kera oli sill'aikaa kehittynyt suotuisalla tavalla. Minä olin saanut eri tahoilta kirjeitä, joissa ilmoitettiin ehdollisesti tai ehdottomasti kannatettavan vastustavien puolueiden konferenssisuunnitelmaa, jonka vuoksi päätin tehdä uuden kiertomatkan lähemmin sopiakseni asiasta. Matka suunnattiin kuten ennen lähinnä Stuttgartiin, jossa Struwen kanssa oli sovittava aiotun konferenssin paikasta ja ajasta. Struwe oli muuttopuuhissa, sillä "Osvoboshdenien" julkaiseminen aiottiin puolueneuvoston päätöksen mukaan siirtää Pariisiin. Tämä oli kaikin puolin minunkin tarkoituksiini sopiva paikka ja siksi määrättiin Pariisi tulevan konferenssin paikaksi. Struwe oli ilmoittanut asiasta puolueensa johtajille ja he olivat selittäneet kannattavansa suunnitelmaa, mutta lupasivat kuitenkin lähemmin ilmoittaa osanotostaan ajan tullen. Struwen kanssa sovittiin sitten osapuilleen konferenssin ajasta ja hänen piti siitä ilmoittaa puolueystävilleen ja aikanaan minulle, jonka jälkeen minun, kun olin ilmoittanut asiani toisille puolueille, oli ilmoitettava hänelle mikä päivä ja paikka ensimmäiselle kokoontumisellemme oli määrätty.
Stuttgartista jatkettiin matkaa Geneveen, jossa olin sopinut kohtaavani muutamia sosialivallankumouksellisia, joiden joukossa oli m.m. Katharina Breshkovskaja "vallankumouksen äiti", hyvin sivistynyt vanha nainen, yhtä lämmin vallankumouksellinen kuin kuka tahansa nuoremmista. Samassa tilaisuudessa tapasin myös Shishkon, niinikään viimeisiä elossa olevia Aleksanteri II:n ajoilta; hän kuten Breshkovskajakin oli ainakin pari kertaa ollut karkoitettuna Siperiaan, mutta oli päässyt pakoon sieltä. Yksi vanhoja salaliittolaisia oli Michael Gotz, nyt Genevessä asuva, joka karkoituksensa aikana muiden kera oli ollut vahtimiehistön törkeän pahoinpitelyn esineenä ja sen johdosta oli halvaantunut jaloista, niin ettei hän voinut liikkua paikaltaan, mutta joka silti yhtä innokkaasti otti osaa kaikkiin puolueen neuvotteluihin ja jonka mielipide kaikissa suhteissa sai mitä suurinta huomiota osakseen. Kaikkien näiden kanssa nyt neuvoteltiin suunnitellusta konferenssista ja kaikki kannattivat vastustuksetta aietta, minkä vuoksi saatoin palata päämajaani Kööpenhaminaan. Myöhemmin kesällä sovimme tapaavamme Amsterdamissa, jonne he kaikki saapuisivat ottaakseen osaa suureen sosialistikongressiin, jonka siellä piti olla ja jonne kokoontui sosialisteja koko maailmasta.
Ilmoitin tietenkin tarkoin Akashille neuvottelujen kulusta ja hän vuorostaan tiedoitti kaikki vaiheet esimiehilleen Tokioon, jossa asianomaiset sähköteitse pidettiin tarkoin tapahtumien tasolla. Venäläiset urkkijat, joita suorastaan vilisi kaikissa suurissa keskuksissa Euroopassa, olivat kyllä päässeet selville yhteydestäni Akashin kanssa, minkä vuoksi oli välttämätöntä noudattaa monenlaisia varovaisuustoimenpiteitä tavatessamme toisella tai toisella seudulla, mutta aluksi kävi kaikki kuten oli toivottu.
Vaikeudet suurenivat huomattavasti sen vuoksi, että ranskalaiset — myöhemmin myöskin saksalaiset — poliisit olivat yhteistyössä venäläisten kanssa ja olivat valmiit aukomaan kirjeitä ja tekemään muutakin. Heti kun olimme tämän keksineet, petimme asianomaisia tavalla, joka jonkun aikaa onnistui oikein hyvin. Sähkösanomalla tai kirjeellä ilmoitettiin toiselle että tapaaminen oli tarpeen seudulla, jota ei koskaan merkitty oikealla nimellään, vaan toisella, joka kyllä oli sekin oikea, mutta meille merkitsi aivan toista. Niinpä esim. merkitsi Basel meidän merkkikielellämme Pariisia, Frankfurt oli Lontoo j.n.e. Mutta kun asianomaisia pari kertaa oli tällä tavalla petetty, ryhtyivät he seuraamaan sekä minua että Akashia ja otaksuttavasti joitakin toisiakin aivan kintereillä, ristiin rastiin pitkin Eurooppaa.
Vaikeinta oli kuitenkin kirjeenvaihto. Tiesimme luonnollisesti, että ranskalaiset poliisiviranomaiset avasivat kirjeitä, mutta emme tienneet, vaikka kyllä vahvasti epäilimme, oliko Ranskan postilaitos tässäkin venäläisten palveluksessa avaten sellaisten henkilöiden kirjeitä, joista venäläiset viranomaiset halusivat olla selvillä. Parasta oli pitää epävarmaa varmana ja järjestää kirjeenvaihtonsa sen mukaan ja niin teinkin, mutta Akashi ja hänen maanmiehensä eivät olleet yhtä varovaisia, minkä kyllä aikanamme saimme kokea, kun vihdoin paljastui kaikki, mitä venäläisen poliisin oli onnistunut suhteistamme nuuskia: Myöskin saksalainen poliisi avusti venäläistä, mutta kuuluiko sen palveluksiin myös kirjeiden avaaminen, sitä en tiedä.
Suunnitelmia kehitetään edelleen.
Mikäli oikein muistan pidettiin kongressi Amsterdamissa elokuun alussa. Minä, joka en ollut sosialisti, en tarkoin katsoen olisi saanut ottaa osaa siihen, mutta venäläisten ystävieni takia en kohdannut mitään vaikeuksia vaan saatoin vapaasti olla läsnä sekä jaostojen yleisissä että yksityisissä kokouksissa ja tapasin siis kaikki tarpeelliset henkilöt.
Näiden joukossa oli Plechanov, joka venäläisten sosiaalidemokraattien ensimmäisenä miehenä — Lenin-Uljanov kuului siihen aikaan kuten Axelrodkin vastustukseen puolueessa — otti osaa sekä yleisiin neuvotteluihin että useisiin jaostojen kokouksiin. Hänen kanssaan oli minulla heti pitkähkö neuvottelu, joka kävi aivan toiveiden mukaan. Hän selitti puolueensa puolesta olevansa halukas ottamaan osaa tulevaan konferenssiin, jonka kokoontumisesta minä ilmoittaisin hänelle heti kun aika oli määrätty.
Nämä olivat hyviä uutisia sosialivallankumouksellisille, joista moni oli lausunut epäilyksiä Plechanovin osanottoon nähden. Sosialivallankumoukselliset olivat kongressissa lukuisasti edustettuina. Paitsi Tchernovia, jota myös nimitettiin Gardenin'iksi, salanimi, jota hän usein käytti, ja Breshko-Breshkovskajaa, "babuskaa" kuten häntä useimmiten mainittiin ja monia muita huomattavimmista puoluehenkilöistä, oli luonnollisesti Asev, ei kuitenkaan oikealla nimellään vaan Ivan Nikolajevitshinä kutsumuksensa ja virkansa puolesta läsnä. Hänellehän oli tilaisuus, sellainen kuin nyt kysymyksessä oleva, todellinen "gefundenes Fressen" tiedoitusten antamiseksi siitä, mikä ei tullut näkyviin kongressipöytäkirjoista.
Sosialivallankumoukselliset tapasin eräässä paljon käytetyssä ravintolassa "Kempinskissä", missä yksityishuoneessa saatoimme neuvotella asioista päivällistämme syöden. Pääasia, puolueen osanotto ajateltuun kongressiin, ei vaatinut pitkää keskusteluaikaa, kun kaikki yksimielisesti pitivät sellaista toivottavana ja olivat yhtä yksimielisiä siitä, että puolueen pitäisi ottaa osaa siihen parin valtuutetun kautta. Mutta tästä siirtyi puhe puolueen toimintaan yleensä ja silloin lausuttiin melko erilaisia mielipiteitä murhayrityksestä, johon koko toiminta näytti olevan keskitetty. Sekä useiden sellaisten suotavuudesta että sopivista uhreista keskusteltiin jotensakin perusteellisesti melko suureksi hämmästyksekseni, kun minä, joka en kuulunut puolueeseen ja vielä vähemmän sen taistelujärjestöön, en oikeastaan olisi saanut olla läsnä niin yksityisluontoisissa neuvotteluissa. Tämä ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän ketään osanottajista, jotka, kun kysymys uusien murhayritysten suotavuudesta oli saanut yksimielisen myöntävän vastauksen — onnistunut murhayritys suuriruhtinas Sergeitä vastaan oli hiljan tapahtunut, minkä vuoksi myös kohotettiin malja sen järjestäjälle, Aseville — siirtyivät neuvottelemaan lähinnä sopivista uhreista. Siinä ilmeni kuitenkin melko monta eri ajatusta, sillä ehdotukseen sisältyi suuri joukko erilaisia olioita, poliisikomissarioista aina Venäjän valtakunnan korkeimpiin toimihenkilöihin. Melkein jokaisella oli oma ehdokkaansa, ja Asev, jonka niukkoja lausuntoja kuultiin mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella, ei tahtonut lausua ratkaisevaa sanaa, vaan vaikutti jotensakin epäilevältä, vaikkakin hän tuntui kallistuvan siihen mielipiteeseen, että jonkun ministereistä pitäisi tulla kysymykseen.
"No, entä te? miksi ette sano mitään?" kääntyi minun puoleeni Breshkovskaja muori, joka ei siihen saakka ollut lainkaan ottanut osaa keskusteluun. "Me kuulisimme kernaasti teidän mielipiteenne asiasta."
Minä vastasin etten puolueeseen kuulumattomana katsonut voivani lausua mielipidettäni, kun ei kuitenkaan missään tapauksessa voisi tulla kysymykseen, että itse ottaisin osaa jonkun mahdollisen suunnitelman toteuttamiseen.
"Lorua!" sanoi Breshkovskaja, "me emme ole mikään parlamentaarinen seurakunta, mutta teidän mielipiteenne kysymyksessä olevasta asiasta tahtoisin ainakin minä kernaasti kuulla ja otaksun että samoin muut — vai kuinka, toverit?"
Toiset olivat samaa mieltä, muutamat hiljaa, muutamat äänekkäästi — meitä oli kaikkiaan kaksitoista — neljätoista henkeä — jonka vuoksi aloin puhua ja selitin miten kokemukset viimeisistä murhayrityksistä, kuten Sipjäginiä, Plehweä, suuriruhtinas Sergeitä vastaan, miten ylhäisessä asemassa niiden uhrit ovatkin olleet ja kuinka hyvin ne ovatkin suoritetut, ovat osoittaneet, että kaikki murhayritykset alempia vastaan ovat suurin piirtein katsoen jääneet tuloksettomiksi. Korkeintaan oli niiden vaikutus ollut joksikin aikaa hämmentävä, joka ei kuitenkaan koskaan ollut kestänyt kauan. Joku samankarvainen oli aina ollut valmiina ja halukas astumaan poistetun paikalle ja sellaisia olioita oli Venäjällä vielä niin runsaasti, että tuskin mikään järjestö maailmassa saattoi toivoa voivansa hävittää niitä kaikkia. Vaara ei näyttänyt peloittavan heitä jatkamasta samaa politiikkaa, joka oli kaikkina aikoina ollut järjestelmälle tunnusmerkillinen. Minun mielipiteeni mukaan oli vain yksi murhayritys yrittämisen arvoinen, ja se todennäköisesti aiheuttaisi sen yleisen hämmingin Venäjällä, jota tahdottiin, jotta saataisiin uusi yhteiskuntajärjestys aikaan — murhayritys järjestelmän päätä, tsaaria itseään vastaan.
Breshkovskaja, joka jännitetyllä tarkkaavaisuudella oli kuunnellut, päästi suustaan äänekkään: kuulkaa! kuulkaa! mutta Asev puuttui puheeseen suuremmalla kiivaudella kuin mitä hän tavallisesti osoitti: "Tämä on aivan toinen mielipide kuin se minkä viimeksi puhuessamme samasta asiasta, suvaitsitte esittää. Silloin vastustitte jyrkästi kaikkia murhayrityksiä tsaaria vastaan." "Niin kyllä", myönsin, "mutta kuten ehkä muistatte, tapahtui keskustelumme ennen kuin vielä oli mitään vallanperillistä. Silloin ei murhayrityksestä olisi ollut juuri muuta tulosta kuin että kruunu olisi siirretty nykyisen tsaarin veljelle. Nyt sitävastoin olisi tuloksena holhoojahallitus, joka jo on valittu, ja johon m.m. kuuluisivat molemmat leskikeisarinnat, nykyisen tsaarin äiti ja tuleva leski, suuriruhtinas Wladimir ja, muistaakseni, pari muuta suuriruhtinasta, Pobedonostsev ja muutamia toisia, joita on tarpeeton mainita. Kuinka kauan luulette te tai joku muu, että sellainen hallitus olisi yksimielinen? Ensimmäisenä päivänä alkaisivat kaiken todennäköisyyden mukaan juonittelut suurimmasta vaikutusvallasta, ja kolmen kuukauden kuluttua olisi hallitus hajautunut ryhmiin — ja hallituksen kera koko Venäjä. Tämän, jos minkään, pitäisi teille vallankumouksellisina antaa mahdollisuuksia synnyttää vallankumous."
"Jos kansa olisi, kypsä siihen, niin olisi se kai mahdollista", huomautti Asev, "mutta se ei vielä ole — enemmistö pikemmin kääntyisi meitä vastaan ja liittyisi kehen tahansa, joka taistelisi tsaarivallan puolesta."
Keskustelu muuttui yleiseksi ja sen kuluessa useat läsnäolevista näkyivät kallistuvan minun mielipiteeseeni päin, mutta Asev jyrkästi selitti murhayrityksen tsaaria vastaan vaativan niin suuria uhrauksia sekä ihmisissä että rahassa, että se pitäisi tehdä vain siinä tapauksessa, että tulos olisi jotakuinkin varma. Hänen, puolestaan, oli jyrkästi vastustettava ehdotusta.
Siihen asia jäi. Asevin mielipidettä vastaan ei voinut vedota. Toiset puoluejäsenet katselivat selvästi häntä puolittain taikauskoisella kunnioituksella, mikä olikin aivan luonnollista, kun hän tähän saakka oli onnistunut kaikessa, mikä oli ollut hänen tehtävänään. Minullehan oli pääasia tällä kertaa saada aikaan suunniteltu konferenssi ja sen suhteen olin toimittanut kaikki mitä Amsterdamissa oli tehtävissä.
Lähdin sen vuoksi tästä hollantilaisesta kaupungista ja matkustin takaisin Kööpenhaminaan, jonne minua, kuten pian huomasin, seurasi venäläinen vakooja, joka kaiketi luuli suorittavansa hyvinkin tärkeän tehtävän matkallaan Tanskaan, kun minulle taas oli täydelleen yhdentekevää seurasiko hän minua vai ei. Minähän matkustin kotiin ja Kööpenhaminassahan oli joukoittain asiamiehiä, jotka pitivät minua silmällä, niin että vakooja lisää sinne tai tänne ei vaikuttanut asiaan mitään.
Konferenssisuunnitelma oli sillä välin edistynyt niin pitkälle, että suomalaisen vastustuksen johtajien oli saatava niin sanoaksemme virallinen tieto asiasta. Muutamat heistä kyllä tiesivät aikeesta yleisin piirtein, mutta yksityiskohtiin he eivät olleet perehtyneet ja kuinka hyvänsä, heidän oli nyt lausuttava mielipiteensä asiasta selvästi. Sitä oli kannatettava tai vastustettava. Matkustin siis Tukholmaan, jossa vanhemmat, karkoitettujen johtajat olivat kutsuneet neuvottelun koolle. Siellä kohtasi asiaa kuitenkin kaikenlaisia epäilyksiä, kaikki lähtien vanhasta vastustajastani, senaattori Mechelinistä, joka ilmeisesti oli varsin vähän halukas koko yritykseen. Hänen epäilyksensä olivat samaa laatua kuin ennenkin kysymyksen ollessa muunlaisesta oppositsionista. Meidän olisi kaikessa pysyttävä täydelleen lain pohjalla, mikä ei esillä olevassa tapauksessa ollut asianlaita. Päinvastoin sellainen yhtyminen valtakunnan vihollisiin, kuin mistä nyt oli kysymys, sisältäisi suomalaisen vastustuksen tähän saakka seuraaman näkökannan täydellisen hylkäämisen, ja ainakin niille, jotka siihen ryhtyisivät, tekisi mahdottomaksi kaikki aikeet palata maahansa ja toimia sen hyväksi. Hän puolestaan ei tahtonut ehdottomasti asettua yritystä vastaan, mutta piti välttämättömänä ennen asian ratkaisua saada tietää kotonaolijain mielipiteen, ja hän olikin siinä mielessä kirjoittanut ja pyytänyt jotakin tulemaan Tukholmaan tuomaan tietoa kotonaolevain mielipiteestä kysymyksessä olevasta asiasta. Hän ehdotti sen vuoksi, että enemmät päätökset siirrettäisiin siksi, kunnes oli voitu neuvotella asiamiehen kanssa.
Kellään ei ollut mitään tätä vastaan, vaikka useimmat lienevätkin olleet selvillä siitä, että ehdotus oli esitetty tueksi ehdottajalle siinä vastustuksessa, jota hän aikoi harjoittaa koko asiassa. Tulos oli kuitenkin aivan toinen.
Parin päivän kuluttua saapui lähetti, joka ei ollut kukaan muu kuin valtioneuvos Rein. Ja kun me karkoitetut saman päivän iltana saavuimme uuteen kokoukseen, jossa senaattori Mechelin kuten tavallista johti puhetta, ja kun hän oli tehnyt selkoa asiasta antaen sen ohessa haluttomuutensa yritykseen hyvinkin selvästi tulla ilmi, annettiin puheenvuoro valtioneuvos Reinille. Hän ilmoitti, että kotonaolijoilla oli kysymyksen käsittelyä varten ollut kokous, jossa kaikki yksimielisesti olivat vaatineet, että meidän suomalaisten oli otettava osaa tulevaan kongressiin Pariisissa. Omasta puolestaan valtioneuvos oli sitä mieltä, että meidän ehdottomasti oli otettava osaa, sitäkin mieluummin, kun eivät ainoastaan vallankumoukselliset puolueet tulisi siinä edustetuiksi, vaan myöskin kadetit, joiden kanssa jo olimme kosketuksessa.
Täten oli senaattori Mechelinin jatkuva vastustus tehty melkein mahdottomaksi. Hän oivalsi sen itsekin ja taipui välttämättömyyteen ehdottaen, että ryhdyttäisiin valitsemaan valtuutettuja kongressiin ja huomauttaen samalla, että minä kai olin itseoikeutettu, minkä vuoksi oli vain määrättävä valtuutettujen lukumäärä ja valittava heidät.
Silloin pyysin puheenvuoron ja ehdotin, että senaattori Mechelin, jota yleensä pidettiin ja joka tositeossa olikin koko vastustusliikkeemme johtajana, olisi yksi niistä, jotka matkustaisivat Pariisiin ja huomautin, että me suomalaiset tulevassa kongressissa, jonka merkitystä kukaan ei vielä voinut arvata, vaikka kaikki osanottajat sen suhteen toivoivat mitä parhainta, voisimme esiintyä aivan toisella ponnella, jos meitä edustaisi senaattori Mechelin, joka aivan varmaan valittaisiin kongressin puheenjohtajaksi, jos hän valtuutettuna seuraisi mukana.
Toiset läsnäolijat kannattivat mielipidettäni, toiset selvin sanoin, toiset vaieten, mutta ei sen vähemmin selvästi. Mutta senaattori Mechelin oli toista mieltä. Hän vastusti päättävästi. Hän väitti, ettei hän lähimainkaan ollut selvillä itse kongressiajatuksesta eikä siis missään tapauksessa voinut suostua valtuutetuksi. Hänen kieltäytymisensä oli siksi eittämätön, ettei kukaan ensi hetkessä enää koettanut saada häntä taipumaan. Mutta sitten kun läsnäolijat pitkän keskustelun jälkeen olivat päättäneet valtuutettuina lähettää kongressiin tri Arvid Neoviuksen ja minut, ehdotti joku heistä — en nyt enää voi muistaa ken se oli — että senaattori Mechelin valittaisiin jonkunlaiseksi neuvottelevaksi jäseneksi, joka ei ottaisi osaa kongressiin, mutta avustaisi valtuutettuja sanoin ja töin mahdollisesti sattuvissa tapauksissa. Ja tämä ehdotus hyväksyttiinkin. Muutamien jotensakin heikkojen vastaväitteiden jälkeen suostui senaattori ehdotetussa ominaisuudessa matkustamaan Pariisiin ja oleskelemaan siellä kongressin koossaoloajan.
Niin pitkälle oli asia siis sittenkin selvä ja lyhyen ajan kuluttua palasin Kööpenhaminaan, mutta vain heti matkustaakseni Geneveen neuvottelemaan Puolan israelilaisten työläisten juutalaissosialistisen yhtymän, "Der Bundin" kanssa, johon työläiset Puolassa niin lukuisasti olivat liittyneet, osanotosta kongressiin. Toiveeni oli, että nämä, kuten puolalaiset työläisetkin, helposti saataisiin todellisen vallankumouksen puolelle ja sen vuoksi tein tyhmyyden Genevessä. En silloin tietänyt, että sosialistit, kun ovat oikeata, fanaattista laatua — vasta toisessa kädessä ovat vallankumouksellisia, mutta ennen kaikkea muuta sosialisteja ja asettavat kaiken muun yläpuolelle omien utopiojensa toteuttamisen.
Genevessä onnistui minun melkoisen vaivannäön jälkeen saada selko, missä "Bundin" päämaja oli sekä samalla pitää kokous sen huomattavimpien, kaupungissa olevien jäsenten kanssa. Merkillinen indiviidikokoelma! Muutamat heistä eivät olisi mitään menettäneet, vaikka olisivatkin perusteellisesti tehneet saippuan ja veden tuttavuutta. Kuinka monta heitä siellä oikeastaan oli, on minun mahdoton sanoa, sillä vähä väliä joku läsnäolijoista pistäytyi ulos ja toinen tuli sisään. Alituista tulemista ja menemistä jatkui koko ajan. Esitin asian niin hyvin kuin taisin, esitin heille miten tärkeätä oli saada yhtymään kaikki vallankumoukselliset voimat, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman voimakas kuohunta tsaarivaltakunnassa, ja kiihoitin heitä puolestaan tekemään parhaansa yhteisen asian hyväksi. Esitystäni kuunneltiin hiljaisuuden vallitessa eikä sitä vastaan tehty mitään suoria vastaväitteitä, mutta kysymyksiä esitettiin joukoittain. Ne aiheuttivat mielipiteiden vaihtoa jossain määrin selventäen asemaa.
M.m. kävi keskustelun aikana ilmi, että läsnäolevain mielipiteiden mukaan juutalaisen rodun sekä Venäjällä että Puolassa oli saatava autonomia. Huomautukseeni, että ensi kysymys siinä tapauksessa koskisi maa-aluetta, jota he vaativat, vastattiin, etteivät he lainkaan vaatineet mitään maa-aluetta, vaan ajattelivat autonomiaa, joka koskisi, juutalaista kansanheimoa, asuinpaikasta riippumatta, Venäjän valtakunnassa. Kysyin kuinka he esimerkiksi ajattelivat järjestää kysymyksen oikeusistuinten järjestelystä yhteiskunnassa, jolla ei ollut mitään maantieteellisiä rajoja, ja minulle vastattiin, että monet seikat luonnollisesti tulisivat vaatimaan täydelleen uusia järjestelyjä, mutta se ei ollut mikään este itse aatteelle, joka oli pykälä heidän ohjelmassaan.