Jätin tämän puheenaiheen, joka tarkoin katsoen saatettiin ottaa keskusteltavaksi tulevassa kongressissa ja ryhdyin toiseen kohtaan, jota myöskin joku läsnäolijoista oli kosketellut, kysymykseen vallankumousta varten tarvittavista varoista. Kysymys oli mutkikkaampi, mutta ajatellen, että heillä juutalaisina ja vallankumouksellisina ei olisi mitään muistuttamista sitä vastaan, vaikka ryhtyisimmekin neuvotteluihin Venäjän vihollisten kanssa, sanoin heille japanilaisten kyllä olevan halukkaita tukemaan heitä Venäjän valtaa vastaan noustaessa, eritoten kun, kuten toivoin, nousu olisi jotakuinkin yleinen. Siihen he tyytyivät ja tuntuivat itse asiassa olevan mielissään, kun tämä tärkeä kysymys niin helposti voitiin ratkaista.
Venäjän vallankumouksellisille olin puheen ollessa samasta asiasta sanonut, että minulla oli Amerikassa ystäviä, jotka suurella mielenkiinnolla seurasivat vapautusasiaa Venäjällä ja jotka sen vuoksi olivat ottaneet toimeenpannakseen keräyksen, mikä epäilemättä tuottaisi suuria summia. Ja niin pian kuin asia oli saatu käyntiin, voitiin olla varmoja sekä venäläiseltä että muulta taholta tulevasta kannatuksesta, sillä kaikkialla maailmassahan oli ihmisiä, jotka olivat halukkaita auttamaan, jos vain vallankumous pääsisi alkuun. Venäläiset tyytyivät tähän selitykseen, mutta juutalaisiin ja heidän "Bundiinsa" nähden olin erehtynyt, kuten pian sain huomata.
Aluksi ei heillä kuitenkaan ollut mitään muistutettavaa, vaan he selittivät olevansa kanssani yksimielisiä kongressiajatuksesta, josta heidän kuitenkin oli ilmoitettava puolueelle. Sentään arvelivat he, ettei mitään esteitä heidän osanotolleen olisi. Täten erosimme — minä ainakin tyytyväisenä tulokseen, sillä kaikkien saamieni tietojen mukaan oli "Bundilla" joukoittain kannattajia sekä Puolassa että koko Länsi-Venäjällä, jonne juutalaiset viime vuosien aikana oli karkoitettu.
Palasin siis Kööpenhaminaan ja kirjoitin sieltä eri puolueille ehdottaen syyskuun keskivaihetta kongressin kokoontumisen ajankohdaksi sekä sain myönteisen vastauksen useimmilta ja samalla kehoituksen itse määrätä päivän, jolloin kaikki olivat valmiit saapumaan ilmoitettuun aikaan.
Ennenkuin tämän tein, matkustin kuitenkin Tukholmaan, jossa osaksi tahdoin neuvotella Akashin kanssa, osaksi saada tietää siellä olevien mielipiteen kongressin kokoontumispäivästä. Akashi oli ihastunut lupaavien mahdollisuuksien johdosta ja valmis hyväksymään minkä päivän tahansa, mutta johtavalla suomalaisella taholla vielä arveltiin. Ei niin, että olisi suorastaan kieltäydytty kokoontumasta ehdottamanani päivänä — mikäli ei muistini petä, oli se syyskuun 14 — mutta senaattori Mechelin, jonka kanssa lähinnä neuvottelin, ei tahtonut täsmälleen esittää mielipidettään päivästä, vaan siirsi asian ratkaisun päivästä toiseen kaikkien mahdollisten syiden vuoksi. Niin paljon kuitenkin ilmeni hänen lausunnoistaan, ettei hänellä ollut mitään oikeata syytä vastustaa ehdotettua päivää, joka sopi yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta hän syytti sitä ja tätä. Silloin päätin järjestää asian ja kirjoitin kiertokirjeen kaikkien eri puolueiden ulkomaisille komiteoille ilmoittaen kongressin kokoontuvan syyskuun 14 p:nä klo 2 päivällä Pariisissa eräässä hotellissa, josta kirjeenvaihtotietä olin hankkinut huoneiston. Samana päivänä ilmoitin senaattori Mechelinille, mitä olin tehnyt ja lähetin hänelle jäljennöksen kutsukirjeestä.
Tämä alkoi sanoilla "Suivant instructions regues", jotka tietenkin tarkoittivat sitä ohjetta, minkä olin saanut kaikilta puolueilta määrätä ensimmäisen kokouksen päivän mieleni mukaan. Mutta senaattori Mechelin ei käsittänyt sanoja siten, vaan näki niissä valheellisen viittauksen Tukholmassa oleviin maanmiehiin, jotka todella eivät vielä olleet antaneet lopullista ohjetta kokoontumispäivästä. Hän olikin siis sitä mieltä, että minua oli rangaistava omavaltaisuuteni ja valheellisuuteni vuoksi ja kutsui sitä varten koolle vanhimmat Tukholmassa oleskelevat suomalaiset sekä pari matkustajaa Suomesta, jotka samaan aikaan tilapäisesti olivat siellä. Kaikki nämä kutsuttiin klo 7, minä sitävastoin klo 8, minkä vuoksi en tiedä mitään niistä neuvotteluista, jotka tapahtuivat ennen minun saapumistani kokoukseen. Se pidettiin senaattori Mechelinin kotona.
Astuessani sisään kellon lyödessä kahdeksaa huomasin hämmästyksekseni, jonka myös lausuin ilmi, kaikkien jo olevan koolla. Mutta huomautukseeni tästä tavattomasta täsmällisyydestä ei vastattu mitään. Kaikki läsnäolijat olivat hyvin vakavan ja juhlallisen näköisiä. Kukaan ei aluksi sanonut mitään, joten pyysin saada tietää kokouksen tarkoituksen, sillä olin siitä täysin tietämätön. Silloin otti senaattori Mechelin esiin hänelle lähettämäni jäljennöksen ja huomautti kaunopuheisesti kuinka olin tehnyt itseni syypääksi valheelliseen tiedonantoon, kun olin kirjeessä käyttänyt sanoja "suivant instructions recues". En ollut saanut mitään tämänkaltaista ohjetta.
Vapaaherra von Born, joka myös oli läsnä, puuttui tällöin puheeseen ennenkuin olin ennättänyt lausua mitään ja moitti minua jotensakin ankarassa äänilajissa siitä, että siten olin etukäteen varmuudella otaksunut heidän hyväksyvän kongressin kokoontumisen mainittuna päivänä. Siihen en muka suinkaan ollut oikeutettu.
Vasta silloin selvisi minulle kokouksen tarkoitus ja se omituinen täsmällisyys, jota kaikki toiset olivat noudattaneet. Heidät oli yksinkertaisesti kutsuttu ennen minua — todennäköisesti neuvottelemaan niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä minua vastaan osoittamani valheellisuuden vuoksi.
Vastasin kuitenkin aivan rauhallisesti, etten oikein voinut käsittää koko homman tarkoitusta, kun oli aivan varmaa, ettei kukaan niistä, joille kutsukirje oli osoitettu, johtuisi ajattelemaan, että mainittu sanamuoto tarkoittaisi mitään muita ohjeita kuin niitä, jotka olin saanut kaikilta asianomaisilta puolueilta ja jotka juuri olivat sisältäneet sen, että itse voisin päättää minä päivänä kongressi ensi kerran kokoontuisi. Mihinkään muuhun ei todella ollutkaan kirjeessä viitattu, joten se tulkinta, joka tässä nyt oli omaksuttu, oli aivan aiheeton.
Senaattori Mechelin, ollen kai läsnäolijoista perehtynein ranskankieleen, jota useimmat muut tuskin lainkaan taisivat, ei vastannut mitään, vaan siirtyi ilman muuta keskustelemaan pääkysymyksestä arvellen, että kun minä jo omin päin olin ratkaissut asian eikä hänellä puolestaan ollut mitään määrättyä päivää vastaan muistuttamista, asia saisi jäädä silleen. Vielä tuli kuitenkin este, vaikkakin myöhemmin.
Kongressi Pariisissa.
Kongressi kokoontui määrättynä päivänä, mutta venäläiset sosiaalidemokraatit ja juutalainen "Bund" olivat jääneet pois. Plechanov oli kirjoittanut kirjeen, jossa hän selitti, ettei hänen puolueensa, väliin tulleiden asianhaarojen vuoksi, voinut ottaa osaa neuvotteluihin. Juutalaiset jäivät pois aivan yksinkertaisesti ilman selityksiä. Mutta kadetit olivat saapuneet, neljän miehen voimalla, joukossa Miljukov, Dolgorukov ja Struwe, kaikki muut, paitsi viimeksi mainittu, vieraalla nimellä. Neljäs puolueen edustaja, jonka oikeata nimeä ei koskaan ilmaistu, oli ilmeisesti huomattavimpia puoluehenkilöitä. Sosiaalivallankumouksellisilla oli kaksi edustajaa, toinen nimitti itseään Gardenin'iksi, mutta oli nimeltään oikeastaan Tchernov ja toinen oli — Asev. Puolalaisia edusti niinikään neljä miestä, kaksi kutakin suurta puoluetta, joista toisella ei ollut mitään tekemistä sosialismin kanssa, ollen yksinomaan valtiollinen puolue, valtakunnanduumassa "puolalaisen kolon" nimellä tunnettu, ja jota kongressissa edusti puolueen siihen aikaan huomattavin mies Dmovski. Toinen puolue oli tunnustetusti sosialistinen ja oli lähettänyt yhden johtajistaan, Yodkon, joka, kuten puolueensakin yleensä, etupäässä uurasti Puolan vapauttamiseksi ja ainoastaan toisessa kädessä sosialististen päämäärien hyväksi.
Eräs "valkovenäläinen" oli myös saapunut, mutta esitti kongressissa jotensakin vähäpätöistä osaa ja osoittautui sittemmin urkkijaksi, joka aikanaan avusti ohranaa tiedoilla itse kongressista sekä sen osanottajistakin. Onnistuiko hänen saada tietää osanottajien todelliset nimet, on kuitenkin melko epäilyttävää, sillä mies oli selvästi hyvin hämäräperäinen olento, joka ei henkilökohtaisesti tuntenut ketään muita läsnäolijoista kuin tri Yodkon. Hänen ei kuitenkaan maanpakolaisena enää moneen vuoteen ollut tarvinnut pelätä ohranan puolelta mitään. Sen ohella ohranalla oli käytettävänään etevä urkkija Asev, joka tarkoin tunsi kaikki läsnäolijat ja saattoi palvella kaikilla välttämättömillä tiedoilla, minkä hän aikanaan tekikin.
Georgialaisia ja armenialaisia edustivat samoin heidän toimeliaimmat miehensä, kumpaakin kaksihenkinen valtuuskunta, ja lopuksi meitä suomalaisia Neovius ja minä sekä senaattori Mechelin kulissien takana, jonkinlaisena tarkastajana tai neuvonantajana. Kokoontuneiden ensi tehtävä oli ryhtyä puheenjohtajan vaaliin. Silloin puuttui puheeseen Miljukov ja lausui, että läsnäolijat luultavasti kaikki kannattaisivat sitä, että puheenjohtajaksi ensimmäiseen venäläisten vastustuspuolueiden kongressiin valittaisiin suomalainen, sillä juuri suomalaisten sitkeydestä ja diplomaattisesta taitavuudestahan riippui, että kongressi yleensä oli saatu aikaan. Hän tahtoi sen vuoksi puolestaan ehdottaa tri Arvid Neoviuksen kongressin puheenjohtajaksi.
Toiset yhtyivät yksimielisesti tehtyyn ehdotukseen, mutta tri Neovius pyysi päästä luottamustoimesta, josta hän samalla kiitti, sillä hänen kuuroutensa esti häntä vastaanottamasta sitä. Mitkään houkuttelut eivät auttaneet ja kun kaikki yksiäänisesti pitivät kiinni Miljukovin ehdotuksesta, ei auttanut muu kuin että minut valittiin hoitamaan luottamustointa, vaikkakin kyllä koetin päästä siitä heikon venäjänkielen taitoni vuoksi. Vastaväitettäni ei hyväksytty, mutta minua kehoitettiin itse valitsemaan yksi tai pari varapuheenjohtajaa, jotka tarpeen vaatiessa saattoivat toimia, ja kun olin niiksi kutsunut herrat Miljukovin ja Dmovskin, oli asia selvennyt.
Kongressin kieleksi määrättiin ranska ja venäjä sillä lisäyksellä, että saksaa saataisiin myös käyttää siinä tapauksessa, ettei joku taitaisi kumpaakaan mainittua kieltä. Niin alkoi keskustelu, ja se oli äärimmäisen pitkäpiimäinen — joka suhteessa venäläisille tyypillinen, sekaisin sitä ja tätä. Teräviä sanoja venäläisestä hallituspolitiikasta lausuttiin, erittäinkin sen tekivät Georgian ja Armenian edustajat — he lukivat oikeita syytöskirjelmiä — mutta vaikeampaa erimielisyyttä ei sattunut ennenkuin kysymys eri kansallisuuksien tulevasta asemasta otettiin käsiteltäväksi. Silloin oli kuin olisi pantu tulta tappuroihin, ja hetkittäin näytti siltä kuin koko kongressi hajoaisi. Miljukov pelasti tilanteen ehdottaen kohdalle muodon, jonka kaikki hyväksyivät, ja joka kuului:
"Täydellinen itsemääräämisoikeus kaikille eri kansallisuuksille Venäjän valtakunnassa", samalla kun hän lausui toivomuksen, että tuleva Venäjä, kuten kaikki toivoimme, saisi sen luontoisen yhteiskuntajärjestyksen, että kaikki kansallisuudet voisivat siihen tyytyä. Tämän sanamuodon saattoivat kaikki hyväksyä, ja siten oli kongressin neuvottelujen vaarallisin salakari sivuutettu.
Mutta sillä ei suinkaan puhuminen loppunut, päinvastoin. Oli kuin olisi hieman jokainen tuntenut tarpeen lausua ilmi kaikki, mitä hänellä oli sydämmellään, eikä sitä ollut vähän. Istunnot, jotka alettiin heti aikaisin nautitun lunchin jälkeen, jatkuivat useimmiten yöhön. Ainoastaan päivällistä varten pidettiin lyhyt väliaika, mutta muuten jokainen sai sietää oikean kestävyyskokeen kaunopuheisuudessa, joka saattoi melkein vimmastuttaa. Erikoisesti eräs sosialivallankumouksellisten edustajista, Gardenin ja eräs armenialainen kunnostautuivat puhetulvalla, joka ei koskaan loppunut, jälkimmäinen sitäpaitsi käyttäen kieltä, joka intohimoisessa kiihkossaan etsii vertaistaan, kun taas edellinen paraastaan esitelmöi sosialismin ja vallankumouksen teorioista, jotka hän kuitenkin sotki toisiinsa mitä arveluttavimmin.
Vähitellen kuitenkin kongressi kallistui loppuaan kohti kaikkien yhtyessä ponsiin, jotka hapuilevan muotonsa vuoksi olivat melkein vailla käytännöllistä merkitystä. Ainoastaan kahdessa kohdin tehtiin todella arvokkaat päätökset, toinen koski eri kansallisuuksien itsemääräämisoikeutta, toinen sitä taktiikkaa, jota alettaisiin noudattaa kaikkien toivoman vallankumouksen aikaansaamiseksi. Tämän ohessa päätettiin myös, että eri kansallisuudet ja puolueet saisivat täydelleen vapaasti menetellä parhaan harkintansa mukaan, sillä oltiin sitä mieltä, ettei mitään yhteistä toimintasuunnitelmaa Venäjän valtakunnassa vallitsevien olosuhteiden vuoksi voitu laatia.
Vallankumoukselliset puolueet, jotka jo pitemmän ajan olivat työskennelleet vallankumouksellisen purkauksen hyväksi, eivät kuitenkaan tässä tarkoituksessa tyytyneet pelkkien ponsien platooniseen hyväksymiseen, vaan kokoontuivat, kuten sanotaan, pöytäkirjan ulkopuolella, keskustelemaan sopivimmasta tavasta, jolla vallankumous saataisiin puhkeamaan. Meistä suomalaisista olin minä läsnä, ja senaattori Mechelinin neuvoa ei pyydetty, mutta tri Neoviukselle ilmoitettiin kyllä neuvotteluista ja päätöksistä, mikäli niitä tehtiin.
Tämä niin sanoaksemme erikoiskongressi pääsi pian yksimielisyyteen menettelytavasta, joka ei kauan pysynyt salaisuutena keisarikunnan korkeilta viranomaisilta, kun Asev Venäjällä suuria murhayrityksiä suorittaneen kuuluisan "bojevajo organisatsion" (taistelujärjestön) päällikkönä oli luonnollisestikin mukana eikä suinkaan laiminlyönyt ilmoittaa kaikkea, mitä tapahtui. Itse teossa saattoikin se puolue, sosialivallankumouksellinen, jota hän edusti, suhteittensa vuoksi Venäjän talonpoikaisväestöön toimia hyväksytyn suunnitelman toteuttamiseksi enemmän kuin mikään muu. Suunnitelma oli lyhykäisesti se, että lietsottaisiin sitä tyytymättömyyttä, mikä kaikkialla Venäjällä alkoi olla huomattavissa, ja jos mahdollista koetettaisiin saada se puhkeamaan. Japanin sota, joka ei tuottanut muuta kuin tappioita, jatkui edelleen ja aiheutti alituiseen uusia sotaväen kutsunnoita, mikä vuorostaan aiheutti säännöllisesti kasvavan tyytymättömyyden mitä suurimmassa määrässä vihattua sotaa ja sen johdosta hallitusta kohtaan, jonka politiikan ansioksi täydelleen — ja syystä; luettiin sodan puhkeaminen. Tätä tyytymättömyyttä oli lietsottava niin, että se ilmenisi enemmän tai vähemmän vallankumouksellisin purkauksin, kuta useammin ja eri paikoin valtakuntaa, sitä parempi. Sillä siten estettäisiin hallitusta lähettämästä Itä-Aasiaan muita kuin vasta sotapalvelukseen otettuja rekryyttejä, kun vanhempia joukkoja tarvittaisiin järjestyksen säilyttämiseksi valtakunnassa. Seurauksena tästä taasen ei juuri saattanut olla muu kuin uudet tappiot ja niitten vuoksi lisääntynyt tyytymättömyys, kunnes suurin osa valtakuntaa olisi kapinatilassa. Sellainen oli lyhyin piirtein se suunnitelma, johon kaikki yhtyivät ja joka aikanaan johti v. 1905 vallankumouksen puhkeamiseen.
Akashia pidettiin myösau courantneuvottelujen ja tulosten kanssa, sillä hänkin oli saapunut Pariisiin. Huomasivatko ne lukuisat agentit, joita ohranalla tällä kertaa oli Seinen kaupungissa, minun kohtaamiseni hänen kanssaan, en tiedä, mutta pidän sitä kaikkea muuta kuin uskomattomana. Sillä niin useita ja niin tärkeitä palveluksia kuin Asevin kaltainen agentti olikin tehnyt asianomaisille kuluneena aikana, niin eivät kuitenkaan järjestelmän korkeat viranomaiset täydelleen luottaneet häneen, vaan antoivat, mikäli mahdollista, toisten urkkijain valvoa häntä ja hänen tiedoituksiaan.
Akashi oli kuitenkin hyvin tyytyväinen kongressiin ja sen tuloksiin, joista hän salamerkkisähkösanomilla ilmoitti päälliköilleen "vanhojen neuvostoon" Tokioon. Ja siellä ei nähtävästikään oltu vähemmän tyytyväisiä. Kun kongressi vihdoinkin neljän päivän puhumisen jälkeen, jota toisinaan oli kestänyt yöhön saakka, oli loppunut, kutsui Akashi minut päivällisille ja silloin, kun pitkä ruokalajisarja oli syöty ja monet viinilajit asianmukaisesti koeteltu ja sitten kun palveluskunta oli poistunut — päivällisillä olimme vain me kaksi — nousi ja pyysi saada lausua tervehdyksen Tokiosta vetäen samalla sähkösanoman taskustaan. Se oli kirjoitettu japanilaisella merkkikielellä, minkä vuoksi hän käänsi sen ranskaksi ja se sisälsi kiitoksen minulle kongressin aikaansaamisesta. Sen oli allekirjoittanut "Yamagata". Vanha sotamarsalkka, yksi harvoista jälkeenjääneistä Japanin suuren uudistuksen ajoilta, Kiinan sotaretken päällikkö ja yhä edelleen Japanin huomattavimpia miehiä, oli itse persoonallisesti lähettänyt sähkösanoman, kunnia, joka täydelleen oivallettiin ja jota Akashi asianmukaisesti tehosti nousten seisomaan ottaessaan sähkösanoman esille. Minä tein samoin ja kumarsin vakavasti, kun hän pääsi allekirjoitukseen.
Sillä eivät kuitenkaan kaikki selkkaukset kongressiin nähden päättyneet. Oli päätetty, että päätösten julkaiseminen tapahtuisi vasta jonkun ajan kuluttua kongressin päättymisestä, ja samanaikaisesti eri maiden sanomalehdistössä ja minä olin saanut tehtäväkseni huolehtia julkaisusta. Mutta muutamia päiviä ennen kuin tämän piti tapahtua sain sähkösanomalla kehoituksen saapua Tukholmaan erään tärkeän asian vuoksi. Lähdin heti matkaan ja perille saapuessani sain tietää, että Suomen valtiopäivät tultaisiin kutsumaan koolle, minkä vuoksi oli välttämätöntä luopua kaikesta yhteistyöstä venäläisten vallankumouksellisten kanssa.
Täten sain aikaa tehdä päätöksen asiassa enkä tullut täydelleen yllätetyksi, kun myöhemmin päivällä kokouksessa, johon ottivat osaa kaikki Tukholmassa oleskelevat ja pari Helsingistä saapunutta suomalaista, minulle ilmoitettiin, että valtiopäiväkutsun johdosta oli päätetty luopua kongressin päätöksistä ja määrätty minut siitä ilmoittamaan eri puolueille, jonka vuoksi minun hetimiten oli asetuttava yhteyteen heidän kanssaan, joko kirjeellisesti tai kernaimmin henkilökohtaisesti, ettei mitään väärinkäsityksiä syntyisi. Määräys oli jotakuinkin ehdoton, ja ajatus, että minä voisin tehdä muuta kuin taipua, ei näyttänyt juolahtavan yhdenkään läsnäolijan mieleen.
Vastasin, ettei asia kuitenkaan ollut niin yksinkertainen kuin tunnuttiin kuviteltavan, sillä valtiopäiväkutsu ei luultavasti toistenkaan mielestä olisi täysin riittävä syy peräytyä, ja siten kumota kaikki, mikä kongressissa oli saavutettu. Muista kongressissa edustettuina olleista puolueista ainakin puolalaiset ja georgialaiset seuraisivat meidän esimerkkiämme, ja sellaisissa olosuhteissa toisten pysyminen aikeissaan oli hyvin epävarmaa, sillä meitä suomalaisia he olivat pitäneet uuden yhtymän keskeisimpänä aineksena. Heidän olisi mahdotonta käsittää, että pelkkä valtiopäiväkutsu saattaisi meidät muuttamaan kantaa, kun ei ollut lainkaan luultavaa, että venäläisten meitä kohtaan harjoittama politiikka siten oleellisesti lieventyisi.
Senaattori Mechelin selitti, että juuri se seikka, että venäläiset, sekä hallitukselle uskolliset että enemmän tai vähemmän vallankumoukselliset, pitivät meitä kongressin alkuunpanijoina, tekisi meille välttämättömäksi siitä eroamisen, kun keisari ja hänen hallituksensa valtiopäiväkutsulla ilmaisivat aikeensa politiikan muutoksesta. Valtiopäiviähän kaikki olivat toivoneet, ja kun nyt ne oli päätetty kutsua koolle, ei käynyt laatuun saattaa vaaranalaiseksi niiden mahdollisia tuloksia ottamalla osaa vallankumouksellisiin vehkeilyihin.
Tähän vastasin, etten lainkaan ollut varma siitä, että valtiopäivien tulokset joutuisivat vaaralle alttiiksi, vaikka olimmekin ottaneet osaa kongressiin ja mahdollisesti yhteistyö vallankumouksellisten ainesten kanssa tulisi yleisesti tietoon. Päinvastoin saattoi käydä niin, että hallituksen halullisuus tehdä myönnytyksiä sen vuoksi kasvaisi, sillä Venäjällä nyt vallitsevien olojen aikana saattoi otaksua, ettei hallitus tahtoisi pitämällä kiinni meitä kohtaan aloitetusta politiikasta lisätä vallankumouksellisten voimaa, joka jo alkoi näyttäytyä uhkaavaksi. Eihän sitä paitsi valtiopäivät ole sama kuin kansan yksilöt eikä suinkaan sama kuin maastakarkoitetut Tukholmassa. Joskin muutamat näistä avoimesti työskentelivät yhdessä vallankumouksellisten kanssa, ei edes tämän korkeiden viranomaisten silmissä tarvinnut merkitä sitä, että koko kansa olisi taipuvainen sellaiseen yhteistyöhön.
Senaattori Mechelin vastasi, ettei maksanut vaivaa puhua tästä. Asiasta olivat neuvotelleet sekä kotonaolijat että Tukholmassa asuvat, ja yksimielinen päätös oli, että meidän suomalaisten oli peräydyttävä koko asiasta. Minut oli kutsuttu kokoukseen ja minulle oli päätöksestä ilmoitettu, sillä toivottiin että minä, joka enemmän kuin kukaan muu olin toiminut kongressin aikaansaamiseksi ja sitäpaitsi olin ainoa kaikkien eri puolueiden kanssa yhteydessä oleva henkilö, myöskin ilmoittaisin heille päätöksestämme vetäytyä pois asiasta.
Valitin, etten ilman muuta voinut taipua heidän mielipiteeseensä ja vielä vähemmän esiintyä heidän asiamiehenään venäläisiin puolueisiin nähden, sillä olin varma siitä, että tämä aiheuttaisi runsaasti lamaantumista, ei vain niissä, jotka olivat olleet kongressissa läsnä vaan myös omien maanmiestemme keskuudessa. Useat näistä olivat, siitä olin varma, samaa mieltä kuin minä, siis, ettemme voisi odottaa pysyväistä muutosta parempaan päin venäläisten meitä kohtaan harjoittamassa politiikassa, niin kauan kun rajaton tsaarivalta pysyisi voimassa Venäjällä. Mutta yksin emme me suomalaiset voisi saada aikaan mitään muutosta, vaan meidän oli senvuoksi yhdyttävä niihin aineksiin, jotka, kuten mekin, pitivät sortoa sietämättömänä, ja sentähden olivat päättäneet äärimmäiseen saakka ja kaikin käytettävissä olevin keinoin taistella tsaarivaltaa vastaan.
Vastatessaan tähän muistutti senaattori Mechelin, että me olimme ohjelmaamme ottaneet ainoastaan passiivisen vastarinnan, ja sen vuoksi emme voineet yhtyä liittolaisiksi taisteluun, jota käytiin aivan toisilla aseilla. Kaikkein vähimmin oli meidän tehtävä se nyt, kun valtiopäiväkutsu meille avasi mahdollisuuden täysin laillista tietä ja laillisin keinoin esittää valituksemme hallitsijalle. Jos tämä tehtäisiin asianmukaisella painostuksella niin ei hän puolestaan — ja hän oli varma että koko kansamme oli samaa mieltä — vähimmässäkään määrässä epäillyt, etteivät sellaiset lausunnot myöskin saavuttaisi tarpeellista huomiota. Tämä oli meille tärkein, ratkaiseva syy olla yhtymättä Venäjän vallankumouksellisiin, sillä senlaatuinen yhteistyö ei luonnollisestikaan tekisi vallanpitäjiä lempeämmiksi meitä ja vaatimuksiamme kohtaan.
Joskin jotain niin uskomatonta tapahtuisi, että vaatimuksemme Pietarissa saavuttaisivat huomiota, vastasin minä, niin ei sillä olisi vielä voitettu muuta kuinstatus quo ante, tila, joka koska tahansa taas voisi ja todennäköisesti tulisi muuttumaan niin pian kuin taantumuksen edustajat tuntisivat istuvansa tarpeeksi lujasti satulassa. Jos sitä vastoin vallankumous voittaisi, avautuisivat meille kaikki mahdollisuudet, sillä eihän kukaan voinut kuvitella, että Venäjän valtakunta aivan pian uudelleen järjestyisi ja väliaikana voisimme me, jotka olimme vain pieni, kiinteän yhteiskuntajärjestyksen omaava osa valtakunnasta, edelleen työskennellä sen ja puolustautumisemme hyväksi, niin että olisimme varustetut hyökkäyksien varalta, tulivatpa ne sitten miltä taholta hyvänsä.
Senaattori Mechelin huomasi keskustelun joutuneen harhateille, kun se alkoi liikkua Venäjän tulevaisuudessa. Nyt oli vain kysymys meidän luopumisestamme kaikista suhteista vallankumouksellisiin, ja tämä kysymys oli itse asiassa ratkaistu, minkä vuoksi nyt vain saatettiin puhua näiden suhteiden purkamisesta ja silloin, hän tahtoi vielä kerran toistaa sen, oli soveliainta että se, joka oli solminnut nämä suhteet, ne myös lopettaisi. Tässä oli keskustelun, jos sellainen oli paikallaan, liikuttava eikä hänellä omasta puolestaan ollut muuta lisättävää kuin vielä kerran kehoittaa minua noudattamaan tehtyä päätöstä, ilmoittaa siitä kysymyksessä oleville puolueille.
Minun nähdäkseni ei kysymys ollut yhtä yksinkertainen. Eräs keino olisi, että minun kanssani samoin ajattelevat muodostaisivat uuden puolueen, joka eroaisi n.k. perustuslaillisesta ja jatkaisi yhteistyötä muiden järjestöjen kanssa Venäjällä, perustuslaillisten yrittäessä lojaalia, valtiopäivä tietä. Sellainen keino suoriutua vaikeuksista, niin luulin, tuntuisi toisista puolueista hyväksyttävältä, ja olin halukas ilmoittamaan siitä niille, mutta ensin täytyi minun puhua asiasta muille Tukholmassa oleville suomalaisille ja myöskin asettua kirjeenvaihtoon samoin ajattelevien kanssa Suomessa. Ajatusta uudesta puolueesta, joka jatkaisi yhteistyötä vallankumouksellisten järjestöjen kanssa, käsiteltiin ensi hetkessä mitä suurimmalla ylimielisyydellä, mutta kun en suostunut ottamaan tehtäväkseni ilmoittaa muille Pariisin kongressin osanottajille peräytymisestämme, ei muu auttanut kuin antaa asian toistaiseksi jäädä silleen.
Kutsuin heti koolle ne maastakarkoitetut Tukholmassa oleskelevat suomalaiset, jotka eivät olleet ottaneet osaa Mechelinin kokoukseen, ja kutsuin myös tri Neoviuksen todistamaan, että esitykseni kongressista kuin myös mainitusta kokouksesta oli oikea. Kaikki kutsutut, joista melkein kaikki kuuluivat maastakarkoitettujen "nuorempiin", saapuivat odottaen mielenkiinnolla tietoja kongressin suunnitelmista, joista siihen mennessä vain irrallisia osia niin sanoakseni huhuna oli tullut heidän tietoonsa. Nyt he saivat kuulla täydellisen selostuksen tapahtumien kulusta sekä samalla ilmoituksen odotetusta valtiopäiväkutsusta, jonka jo useimmat tunsivat ja "vanhempien" sen johdosta tekemästä päätöksestä. Niin ikään ilmoitin heille kieltäytyneeni taipumasta tähän päätökseen ja siitä johtuneen ehdotukseni uuden puolueen perustamisesta, joka jatkaisi yhteistyötä vallankumouksellisten järjestöjen kanssa.
Seuranneen keskustelun aikana havaittiin kaikkien läsnäolijain yhtä lukuunottamatta olevan yksimielisiä siitä, että yhteistyötä venäläisten, puolalaisten j.n.e. järjestöjen kanssa oli jatkettava valtiopäiväkutsusta riippumatta, sillä valtiopäivistä ei odotettu suuria tuloksia. Elleivät tätä yhteistyötä voisi jatkaa kaikki maastakarkoitetut, olisi uuden puolueen perustaminen välttämätöntä ja selittivät kaikki läsnäolijat, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, olevansa halukkaat liittymään uuteen puolueeseen.
Ainoana poikkeuksena oli toimittaja Julius Sundblom Maarianhaminasta, joka osoittautui haluttomaksi, ja sitäpaitsi luonnollisesti tri Neovius, joka oli läsnä vain totuudentodistajana, ja pohjaltaan ei ollut niinkään tyytyväinen peräytymispäätökseen, mutta kuitenkin katsoi lojaalisuuden vuoksi olevansa velvollinen liittymään "vanhempiin". Sittemmin valittiin hänet valtiopäivämieheksi.
Ensi askel, jolla tehty päätös sovitettiin käytännölliseksi toiminnaksi — paitsi että siitä annettiin tieto "vanhemmille" — oli että kirjallisesti ilmoitettiin asiasta samoinajatteleville tai otaksuttavasti samoinajatteleville Suomessa, ja siellä saavutti ajatus suurempaa kannatusta kuin oikeastaan oli uskallettu toivoakaan. Ei luonnollisesti voi tulla kysymykseenkään mikään nimien luetteleminen, niin houkuttelevaa kuin se olisikin, mutta varmaa on, että moni hämmästyisi uuden puolueen saavuttamaa kannatusta ja niitä miehiä, jotka siten tahtoivat osoittaa, etteivät hyväksyneet passiivista vastarintapolitiikkaa, joka itse asiassa jo oli näytellyt osansa loppuun.
Helsingissä pidetyssä kokouksessa hyväksyttiin uudelle yhtymälle nimeksi "aktiivinen vastustuspuolue", ja varsinainen johto annettiin kotona olevien puoluejäsenten käsiin. Minä puolestani ilmoitin heti muille kongressin osanottajille tapahtuneesta hajaannuksesta ja ehdotin niinikään, että he kokonaisuutena esiintyneen suomalaisen vastustuspuolueen sijaan hyväksyisivät kongressin päätöksen allekirjoittajaksi "Aktiivisen vastustuspuolueen", jonka myös oli hyväksynyt yksi puolueen uusista jäsenistä. Vastaukset olivat myönteiset, ja niin oli uusi puolue saanut kuten sanotaan tulikasteensa.
Akashille oli luonnollisesti myös ilmoitettu asiasta, mutta tapaus liikutti häntä hyvin vähän. Hänelle ja japanilaisille yleensä olivat tärkeimmät keisarikunnan sisäiset puolueet — liityimmekö me suomalaiset enemmän tai vähemmän niiden kanssa toimintaan, oli suuresti katsoen yhdentekevää. Pääasia oli, että toiminta tsaarivaltaa vastaan saatiin aikaan ja siten saatettiin sota seisaustilaan, sillä tsaarivalta oli Venäjän puolella sotaa käyvä puolue eikä suinkaan kansa, sen tiesivät japanilaiset vallan tarpeeksi hyvin.
Vallankumouksen valmistelut.
Suhteita Akashiin ei sen vuoksi siis mitenkään häirinnyt meidän suomalaisten kesken sattunut hajaannus, päinvastoin kävi yhteistyömme yhä läheisemmäksi ajan kuluessa. Vallankumouksen käytännölliset valmistelut edistyivät pääasiassa vallankumouksellisten puolueiden Pariisissa tekemän suunnitelman mukaisesti. Herkeämättömien sotaväenottojen vastustus kävi yhä voimakkaammaksi Venäjän valtakunnassa. Asevelvolliset lymyilivät arveluttavassa määrässä, yhä enemmän oli käytettävä toimivia joukkoja vastahakoisten taivuttamiseen, ja monin paikoin puhkesi avoin taistelu näiden ja sotaväen välillä. Eri tahoilta tuli jo tiedusteluja mahdollisuudesta hankkia aseita yhä kärsimättömämmille uppiniskaisille aineksille, erikoisesti Kaukasiasta, jossa georgialaiset paloivat halusta saada alkaa avoin taistelu, ja Puolasta, jossa puolalaista legioonaa muodosteltiin Itävallan rajan puolella, ja joka kokosi rauhattomimmat ainekset myöskin varsinaisesta Puolasta. Mutta puolalainen johto oli päättänyt, ettei mihinkään ryhdyttäisi ase kädessä, ennenkuin venäläiset, joita he mitä suurimmassa määrässä epäilivät, alkaisivat. "Saatte nähdä", sanoi minulle eräs puolalaisista johtajista, "että venäläiset yhdessä tai toisessa suhteessa pettävät. Heidän on mahdotonta vilpittömästi täyttää sopimuksensa."
Olipa miten tahansa, kysymys aseiden hankkimisesta alkoi käydä yhä polttavammaksi. Oli selvästikin mahdotonta hankkia niitä tarpeeksi suuri määrä todellista ja yleistä vallankumousta varten, kun jo kuljetus- ja salakuljetus-vaikeudet Venäjälle olivat voittamattomat. Saksahan oli siihen aikaan ystävällisellä kannalla tsaarivallan kanssa eikä suinkaan voitu otaksua, että se olisi taipuvainen katsomaan sormien läpi sellaisia puuhia, ja sitä paitsi olisi tarpeellisten rahavarojen hankkiminen kohdannut suorastaan voittamattomia vaikeuksia, kun ei voitu otaksua, että japanilaiset olisivat olleet halukkaat kustantamaan kokonaisen vallankumouksen Venäjällä.
Mutta se ei mitenkään merkinnyt sitä, että he olisivat olleet haluttomat auttamaan hyvinkin tehokkaalla tavalla, kunhan vain näkivät mahdolliseksi saavuttaa määrätyn päämäärän. Oli sen vuoksi laadittava suunnitelma, jonka voitiin toivoa onnistuvan ja yhdessä muutamien muiden, kanssa — heidän joukossaan oli m.m. Tshaikowsky, vakaa vallankumouksellinen, nyttemmin pohjois-venäläisen tasavallan presidentti — ryhdyin työhön.
Oli siis ennen kaikkea aikaansaatava Venäjällä purkaus jollakin seudulla, joka olisi niin tärkeä, että esimerkki sieltä voisi tarttua, kernaimmin seudulla, missä oli lukuisasti työläisasutusta, sillä se oli mitä suurimmassa määrässä sosialististen ja vallankumouksellisten oppien tartuttamaa. Itse purkaus olisi kenties ollut helpompi järjestää jossain muussa kaupungissa, mutta ilman aseita oli sellainen etukäteen tuomittu epäonnistumaan, ja aseita ei voitu juuri salakuljettaa muualle kuin Pietariin, valtakunnan pääkaupunkiin, joka muissakin suhteissa tarjosi useita ja suuria etuja, joista m.m. se, että siellä tapahtunut purkaus epäilemättä esimerkkinä vaikuttaisi voimakkaimmin, ei suinkaan ollut pienin.
Akashi, jonka neuvoa tässä kysyttiin, oli tinkimättä samaa mieltä, että itse valtakunnan pääkaupunki oli soveliain seutu ensimmäiselle purkaukselle, sillä saatettiin otaksua, että sieltä annettu merkki kuultaisiin koko Venäjällä ja varmaan Puolassa ja Kaukaasiassa johtaisi välittömiin levottomuuksiin, jotka tukahduttamisekseen vaatisivat sotaväkeä. Sillä aikaa oli myös tapahtunut Gaponin kapinayritys, tai kenties oikeammin sanoen yritys saattaa tsaari persoonallisesti heti puuttumaan asioihin, ja pappi itse oli päässyt pakoon ulkomaille, jossa hän kehoituksin ja julistuksin ilmaisi vallankumouksellista mielialaansa. Gapon oli tällä hetkellä venäläisen työväenluokan epäjumala, jonka vähintä sanaa kuunneltiin paljon innokkaammin kuin sen, jonka sanaa hänen asiansa oikeastaan oli julistaa. Häntä voitiin ilmeisesti käyttää meidän tarkoituksiimme, ja kun Asev oli tunkeutunut hänen seuraansa Pariisissa ja sieltä ottanut hänet mukaansa Lontooseen, jossa minä silloin oleskelin, olivat suhteet pian solmitut ja johtivat siihen, että Gapon kutsui sinne Pietarin työläisten edustajan neuvottelemaan.
Mies, jonka nimeä en nyt enää voi muistaa, tulikin aikanaan ja hän oli tavattoman älykäs henkilö, luonnollisesti sosialisti, syvästi vakuutettu siitä, että vain väkivaltainen vallankumous saattaisi lopettaa sorron, jonka alaisena venäläinen työväenluokka kesti paljon kärsimyksiä, ja täynnä intoa saada olla mukana missä tahansa, joka saattoi kiiruhtaa kaivatun kumouksen puhkeamista. Oli vain kysymys aseista, vakuutti hän. Jos niitä voitaisiin hankkia ja toimittaa Pietarin työläisille, saattaisi vallankumous puhjeta minä päivänä tahansa. Kaikki mitä tarvittiin oli muutama tuhat kivääriä sekä ampumatarpeita ensi purkausta varten, lopun hankkisivat kyllä työläiset itse. Sotaväessä oli joukoittain sotilaita, jotka olivat valmiit liittymään vallankumouksellisiin ja luovuttamaan aseensa heille. Ja samanlaiset olivat olot melkein kaikissa työläiskeskuksissa Venäjällä. Kaikkialla odotettiin vain alkamismerkkiä, ja kaikkialla oli maalaisväestö valmis yhtymään työläisiin, jonka ohessa suuri prosentti sotilaista, erittäinkin vasta kutsutut, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet joutua lähetetyiksi Aasiaan, oli valmis liittymään vallankumoukseen. Miehen esitys Venäjällä vallitsevasta asemasta ja vallalla olevista oloista, oli mitä rohkaisevin ja vahvisti meitä aikeessamme.
Näihin neuvotteluihin otti Gaponkin osaa, hän lausuili korkealentoisia sanoja melkein kaikesta maan ja taivaan välillä. Mihinkään muuhun hän ei kyennyt ja Venäjää tunsi hän yhtä vähän kuin muuta maailmaa. Lukuunottamatta niitä seutuja, joissa hän itse oli käynyt, olivat muut kaupungit ja maat hänelle täydelleenterra incognita. Pian pidettiinkin hän sen vuoksi niin täydelleen poissa kuin mahdollista neuvotteluistamme, joissa hänen osuutensa supistui loputtomaan puhumiseen, mutta ei poikkeuksen vuoksikaan tarjonnut yhtään arvokasta aloitetta. Mutta kylttinä hän oli korvaamaton, sillä vielä uskoivat Pietarin työläiset sokeasti suurisanaiseen pappiin.
Toinen, joka myös pysyi loitolla näistä neuvotteluista, oli Asev, joka ei millään tavalla ollut tunkeileva tai utelias. Hänen vaiteliaisuutensa oli todella suurenmoinen, kun ajattelee miten suurta mielenkiintoa nämä neuvottelut tarjosivat hänelle, mutta hän varoi tekemästä mitään tiedusteluja ja odotti aikaansa. Pietarin työläisedustajan kanssa pääsimme hyvin helposti yksimielisyyteen. Hänen oli määrä valmistaa kapinanpuhkeamista hengenheimolaistensa ja tovereittensa keskuudessa ja valita näistä tarpeellinen määrä luotettavia henkilöitä vastaanottamaan ne aseet, jotka aikanaan lähetettäisiin Pietariin. Mistä ne otettaisiin, oli kysymys, joka tuotti meille runsaasti päänvaivaa. Yksinkertaisinta olisi kai ollut aivan kiertelemättä ostaa ne jostain asetehtaasta, joista useilla, etupäässä belgialaisilla, ei olisi ollut mitään vastaan toimittaa aseita kenelle tahansa, olivat he sitten vallankumouksellisia tai muita. Mutta yleensä niitä tarkoin pidettiin silmällä, jonka vuoksi yrityksen ennenaikaisen ilmitulemisen vaara oli liian suuri. Jäljellä oli siis vain kääntyminen asekauppiaiden ja asiamiesten puoleen, joita oli hieman kaikkialla eritoten suuremmissa satamakaupungeissa. Tähän kehoitti myös Akashi, joka sitä paitsi neuvoi meitä mieluummin valitsemaan jonkun vanhamallisen armeijakiväärin nykyaikaisten sijaan. Tämä osaksi siksi, että niitä voitiin saada melkoista halvempaan hintaan, osaksi siksi, ettei sellaisia kiväärejä koskaan pidetty yhtä tarkasti silmällä kuin uudenaikaisia. Kun oli kysymyksessä yllätys eikä varsinainen sota oli hän sitä mieltä, että vanhempi kivääri oli täysin riittävä. Jos vallankumouksesta todella tulisi pitkäaikainen, saisivat vallankumoukselliset sittemmin hankkia itselleen nykyaikaisia kiväärejä — siten ei niiden ostaminen mistä tahansa tuottaisi mainittavia esteitä.
Hampurissa oli paljon erilaatuisia asiamiehiä, jotka puuhasivat tämänkaltaisissa kaupoissa. Käännyin siis sinne ja onnistuin parin yrityksen jälkeen pääsemään yhteyteen toiminimen kanssa, joka kaikissa suhteissa tuntui tarkoitukseen sopivalta. Aluksi neuvottelin toiminimen kanssa, joka kuten monet muut Hampurin liikkeet oli juutalainen, vain jonkun makasiinipistoolimäärän hankkimisesta, tilaus, jonka liike otti toimittaakseen ja aikanaan täyttikin sovitulla tavalla. Pistoolit eli karbiinit, sillä niitä voitiin käyttää kumpinakin perän kekseliään rakenteen vuoksi, oli määrä kahdensadan Amerikasta erään Lontoon liikkeen välityksellä tilatun browningrevolverin ohella käyttää aselähetyksen vastaanottajien asestukseksi, joiden ei voitu otaksua saavan suorittaa tehtävänsä poliisin ja mahdollisesti sotaväen häiritsemättä. Tällä hetkellä oli erittäin vaikeata saada mitään saksalaisista asetehtaista, sillä niillä oli yllinkyllin tilauksia Venäjälle ja muualle eri armeijojen uudestiaseistuksen vuoksi, mutta Hampurin juutalaisellani oli suhteita m.m. Siamin kuninkaan asiamiehen kanssa, joka osoitti olevansa myötämielinen. Mainittu henkilö järjesteli juuri santarmistoa eurooppalaisen mallin mukaan, ja tämä aiottiin asestaa mauserkarbiini-pistooleilla, jotka eräs saksalainen tehdas toimitti kolmensadan kappaleen kuukautisissa erissä. H. M. Siamin kuningas ei nähtävästi voinut supistaa laajan haareminsa kustannuksia ja muita valtiomenoja lähettämällä suurempia summia samalla kertaa.
Oli miten tahansa, niin sain nyt vastaanottaa yhden kuukauserän H. M:nsa santarmikarbiineista, jotka maksettiin käteisellä ja lähetettiin vastaanottajalle Tukholmaan, samoin kuin browningpistoolit Lontoosta. Sitten alkoivat neuvottelut kivääreistä. Mainitulla toiminimellä oli varastossa erilaisia malleja, joista yksi tuntui hyvin käyttökelpoiselta tarkoituksiimme. Kysymyksessä olivat sveitsiläiset armeijakiväärit, Wetterlin järjestelmää, jotka kyllä olivat hieman raskaat ja kömpelöt, mutta kaikissa tapauksissa paljoa paremmat n.s. berdankoja, joita venäläinen sotaväki siihen aikaan käytti. Sitäpaitsi olivat nämä makasiinikiväärejä ja ampuivat hyvin, ei kuitenkaan pitemmällä matkalla kuin n. 1,000 metriä. Sama tyyppi oli otettu käytäntöön myös italialaisessa armeijassa ja sieltä olikin mahdollisuus, selitti juutalainen, kivääreitä hankkia kuinka paljon hyvänsä, kun Italiankin armeijan uudestiaseistus paraikaa oli käynnissä.
Neuvottelin uudelleen Akashin kanssa, joka tunsi kysymyksessä olevan kiväärin ja sitä paitsi tiesi, että sveitsiläisetkin asevarastot olivat täynnä näitä kiväärejä, sillä sielläkin suoritettiin uudestiaseistusta. Hän neuvoi, että jos mahdollista, sieltäkin hankkisin tietoja hinnoista, hankintaehdoista j.n.e., sekä ennen kaikkea pitäisin huolta kuljetusmahdollisuuksista Pietariin.
Niistä olinkin alkanut neuvottelut juutalaiseni kanssa, joka näytti halukkaalta hankkimaan kaikkea taivaan ja maan välillä. Kysymyksessä oli höyrylaivan ostaminen, joka voisi kuljettaa parisenkymmentä tuhatta kivääriä ampumatarpeineen sekä muuta sekalaista. Ennen pitkää oli hänellä kolme höyrylaivaa ehdolla, jotka hän vakuutti tarkoitukseen täysin sopiviksi. En koskaan nähnyt niitä, sillä juutalainen oli arveluttavasti alkanut epäilyttää. Olin antanut hänen ymmärtää, että aseet olivat aiotut Norjaa varten, koska siellä paraillaan oli rauhatonta — Norjan eristäytymispuuhat Ruotsista — ja olin sitä paitsi menetellyt niin, että juutalainen sai Kristianiasta maksuosoitukset, mutta se ei riittänyt.
Akashi, joka oli antanut pitää juutalaista silmällä — japanilaisillahan oli nuuskijoitansa melkein kaikkialla, ja Akashi oli koko japanilaisen tiedoituslaitoksen päällikkö — oli saanut selville, että tämä oli asettunut yhteyteen Venäjän Hampurissa olevan konsulin kanssa, sekä että hänellä myös oli suhteita muihin, enemmän tai vähemmän mystillisiin venäläisiin. Minulle ilmoitti Akashi heti huomioista ja kehoitti minua suurimpaan varovaisuuteen. Itse olin myöskin saanut selville, ettei juutalaiseen ollut oikein luottamista. Hän oli melkein varmasti ilmoittanut hankkivansa italialaisia kiväärejä, mutta olikin itse asiassa neuvotteluissa erään sveitsiläisen kanssa.
Syy, miksi hän oli koettanut pettää minua kiväärien alkuperään nähden, ei kai ollut muu kuin taloudellista laatua — hinta, jonka hän oli ilmoittanut, oli korkeampi kuin millä muuten saatiin samanlaisia ostaa — mutta joka tapauksessa ei hänen esiintymisensä minua kohtaan ollut oikein vilpitöntä ja tämä yhdessä Akashin ilmoitusten kanssa aikaansai sen, että matkustin Pariisiin, jossa Dekanozilta, eräältä vallankumoukselliselta georgialaiselta saamani tiedon mukaan oli tavattavissa eräs sveitsiläinen, joka oli tekemisissä asekauppojen kanssa. Miehen tapasinkin ja huomasin hänen olevan joka suhteessa miellyttävän henkilön, jonka kanssa kernaasti oli tekemisissä. Tosin hän kyllä hyötyi sievoisesti kaupasta, mutta hän ei ainakaan koettanut ilmaista kauppoja korkeille venäläisille viranomaisille kuten Hampurin juutalaiseni. Hänen kanssaan siis järjestettiin kauppa sekä helposti että nopeasti. Hän lupasi lähettää kiväärit junalla Rotterdamiin, eräälle liikkeelle, jonka Akashin tiedonannon mukaan omisti japanilainen asiamies ja hän järjestäisi kaiken siten, ettei Hampurin juutalainen saisi mitään kiväärejä, ennen kuin toiset jo olisivat matkalla Rotterdamiin, jonne ne lähetettäisiin pikatavarana.
Pelkäsin nimittäin, että venäläinen poliisi, jolla oli haaraosastoja kaikkialla Euroopassa, alkaisi epäillä, jos kaikki suhteet Hampurin toiminimeen katkeaisivat täydelleen, ja kirjoitin sen vuoksi sinne kirjeen, jossa ilmoitin, että nyttemmin oli kaikki selvää, mutta että minun kuitenkin täytyi saada nähdä ja tarkastaa ne kiväärit, jotka ostaisin, ennenkuin kauppa lopullisesti päätettäisiin. Siksi ehdotin nyt, että tuhatkunta kivääriä lähetettäisiin malliksi. Omasta puolestani lähettäisin vekselin puolelle siitä kauppasummasta, minkä kiväärit ilmoituksen mukaan maksaisivat. Vastaus oli lähetettävä Lontooseen antamani osoitteen mukaan.
Vastaus tulikin paluupostissa ja ilmoitettiin siinä, että määräys mallilähetyksestä jo oli annettu, ja että sen korkeintaan parin viikon kuluttua piti olla nähtävänä Hampurissa. Samalla tahtoi kirjeen kirjoittaja kysyä, olinko jo tehnyt mitään päätöstä kuljetuslaivan ostamisesta. Hän pelkäsi, että ne höyrylaivat, joista hän varhemmin oli puhunut, menisivät käsistämme, ellei asiassa mitään tehtäisi.
Vastasin, että kiväärien saavuttua tulisin Hampuriin, jossa höyrylaivakauppa silloin voitiin päättää samalla kuin suuri asetilaus tehtiin. Tämähän oli kieltämättä petollista menettelyä kysymyksessä olevaa juutalaisliikettä kohtaan, mutta — hänhän oli koettanut myydä minut venäläisille. Niin kauan kuin hän uskoi, että menisin ansaan keskittivät venäläiset poliisit, agentitet hoc genus omnevarmasti koko huomionsa Hampuriin, niin että saatoin rauhassa huolehtia kaupoista Lontoossa, mutta jos he kerran saisivat tietää, että heitä oli vedetty nenästä, olisi peli melkein menetetty, ellei koko aselähetys jo olisi matkalla.
Eivät mitkään omantunnonvaivat siis painaneet minua senvuoksi, eivät edes silloin kuin minä aselähetyksen jo ollessa matkalla Saksan kautta, kirjoitin Hampuriin ja kysyin miksi sovittu mallilähetys viipyi niin kauan, senhän piti aikoja sitten olla perillä. Tähän sain vastauksen, joka sisälsi joukon valheellisia anteeksipyyntöjä ja lupauksia päättyen siihen, että lähetys oli nyttemmin matkalla, hän lupasi sähköttää heti kun se oli saapunut ja kiväärit olivat nähtävissä. Että tämä oli valhetta, sen tiesin varsin hyvin, sillä sveitsiläiset sotilasviranomaiset eivät vielä olleet antaneet myöntymystään aseiden toimittamiseen.
Sillaikaa puuhasi Akashi, joka myös oli tullut Lontooseen, järjestäen kaikki kuntoon kuljetusta varten. Tehdyn suunnitelman mukaan osa aseista oli vietävä Suomeen käytettäväksi siellä niiden aseistukseen, jotka nostaisivat kapinalipun samalla kertaa, kuin levottomuus alkaisi Pietarissa. Sinne oli lähetettävä suurin osa, ja tämä oli luonnollisestikin vaikein arvoitus, sillä aseet oli toimitettava maihin eri paikkoihin, osaksi siksi, että voitaisiin sotkea asia korkeiden viranomaisten silmissä siinä tapauksessa, että he saisivat siitä vihiä ennakolta, osaksi sentähden, ettei keräämällä liian paljon väkeä yhteen paikkaan vaara uhkaisi, jolloin luvaton puuha helposti saatettiin keksiä.
Aseidentuontiyritys.
Toisin sanoen oli melkein täydellinen retkikunta järjestettävä. Akashi lupautui ostamaan lastihöyrylaivan, minä pari huvijahtia, suuren ja pienen, mahdollisimman matalassa kulkevia, joista jälkimmäistä käytettäisiin aseiden maahan tuomiseen eri paikkoihin Suomen etelärannalla. Tätä tarkoitusta varten olin oikeastaan tilannut matalassa kulkevan mutta suurehkon moottoriveneen Harburgista, Hampurin läheltä, mutta siellä oli puhjennut lakko, joka kesti niin kauan, että tilaus oli peruutettava. Tämäkin laiva oli sen vuoksi ostettava Englannista eikä sieltä ollut suinkaan helppoa saada käsiinsä matalassa käyvää höyrylaivaa, joka olisi tarkoitukseen riittävän suuri. Sehän oli joka tapauksessa lähetettävä ensin Pohjanmeren yli, mikä oli matalassa käyvälle laivalle kaikkea muuta kuin helppo tehtävä, sillä Pohjanmerellä sattuu usein myrskyjä, jotka sellaisille laivoille saattavat tulla kohtalokkaiksi.
Vihdoin saatiinkin höyrylaiva, joka ui vain viiden jalan syvyydessä, ja muutenkin jotenkuten täytti välttämättömät vaatimukset, mutta oli täydelleen vailla köliä ja siis melko vaikea kuljettaa Lontoosta aina Tukholmaan ja Suomeen saakka. Se ostettiin erään norjalaisamerikkalaisen nimiin, jonka Tshaikowski oli tilannut Amerikasta asiamieheksemme. Toinen suurempi höyrypursi ostettiin Southamptonista näön vuoksi erästä amerikkalaista leskeä, Mrs Vernam Hull'ia varten, jonka kanssa aina Japanissa oleskeluni ajoilta saakka olin läheisessä tuttavuussuhteessa. Hän oli sittemmin kuolleen miehensä kanssa oleskellut siellä vuoden, ja oli nyt Lontoossa halukkaana kaikenlaatuisiin valtiollisiin seikkailuihin, kuta vaarallisempia sen parempi. Hänen piti esiintyä laivalla emäntänä, sitä paitsi oli matkustajina mukana hänen poikansa ja tämän kotiopettajatar sekä Tshaikowskin tytär ja vävy, kansallisuudeltaan englantilainen.
Akashi puolestaan oli ostanut lastihöyryn "John Grafton", joka englantilaisine kapteeneineen ja miehistöineen lähetettiin Vliessingeniin Hollantiin, siellä saamaan uuden päällystön ja miehistön jatkuvien seikkailujen varalta. Yksissä neuvoin Tshaikowskin kanssa oli itse Libaun satamakapteeni saatu "John Graftonin" päälliköksi, kun taas miehistönä oli lättiläisiä matruuseja, jotka Lontoossa oli saatu karkaamaan Lontoon ja Libaun välillä säännöllistä rahdinkuljetusta ylläpitävistä laivoistaan. Koneen käyttäjät ja muutamat matruusit olivat suomalaisia, jotka oli värvätty Suomesta ja lähetetty Vliessingeniin J.W. Nylanderin toimesta, joka sielustaan ja sydämestään oli yrityksessä mukana ja erittäin suureksi hyödyksi.
Vliessingen oli valittu, siksi että matkoillani olin huomannut meren siellä niin pitkälti matalaksi, että laivat saattoivat ankkuroida pari meripenikulmaa sataman ulkopuolella. Suuret vuorolaivat, jotka käyvät Englannissa, ohjaavat kaupunkiin ruopattua väylää myöten, jota osoittavat molemmin puolin tiheässä olevat merimerkit, joita on tarkoin noudatettava matalikolle joutumisen välttämiseksi. Siellä saattoi otaksua miehistöjen vaihdon voivan tapahtua muitta mutkitta.
Niin tapahtuikin. "John Grafton" ankkuroi reitin ulkopuolelle, pari meripenikulmaa rannasta ja miehistöt vaihdettiin siten, että laivaveneen souti maihin toinen miehistö ja takaisin toinen. Parin sellaisen matkan jälkeen oli vaihdos suoritettu, kenenkään maissa huomaamatta vähintäkään erikoista sattuneen, ja samana yönä matkusti vanha miehistö vuorolaivalla takaisin Englantiin. Samoin tein minä sekä muutamat vastatulleet suomalaiset sekä herra Nylander, sillä heidän palveluksiaan tarvittiin kumpaakin huvipurtta varten.
"John Grafton" lähti länteenpäin sovittua merkkiä kantaen ja kohtasi seuraavana päivänä Ranskan rannikolla erään toisen laivan. Se oli matkalla Kiinaan ja oli sopivasta palkkiosta ottanut aselastin mukaansa sekä sen ohessa pari tuhatta kiloa räjähdysgelatiinia, jonka Akashi oli hankkinut. Japanihan oli sodassa Venäjän kanssa ja englantilaiset viranomaiset katsoivat läpi sormien kaikkea sotatarpeiden vientiä. Uudestilastaus tapahtui avoimella merellä ja onnistui kaikinpuolin, lukuunottamatta sitä, että "John Grafton" sen kestäessä niin voimakkaasti syöksyi Kiinaan menevää höyrylaivaa vastaan, että muutamia suuria kuhmuja tuli sen runkoon. Vahinko ei kuitenkaan ollut sen suurempi, kuin että se saattoi huoleti jatkaa matkaansa — sitten kun kapteenin omaatuntoa oli rauhoitettu 500 punnan suuruisella vahingonkorvauksella! Tämän jonkun verran seikkailurikkaan lastauksen jälkeen ohjasi "John Grafton" itää kohti, Englannin kanaalin kautta ja edelleen Skagenin ympäri Helsingöriin, jossa se ankkuroi salmeen saadakseen viimeiset ohjeensa. Sillä aikaa olin lähettänyt matkalle, ensin "Cecilin", suuremman höyryjahdin, joka oli varustettu ja muonitettu Southamptonissa sekä pikku "Cysnen", jota oli samoin käsitelty Lontoossa. Edellistä kuljetti eräs englantilainen kapteeni, joka aikaisemmin oli ollut mukana samanlaisilla retkillä ja yrityksillä erään eteläamerikkalaisen tasavallan laskuun; jälkimmäistä muuan suomalainen, joka oli asettunut käytettäväksi. Sitä paitsi oli "Cysnellä" mukanaan norjalais-amerikkalainen kylttinsä ja herra Nylander. Molempien piti Tanskassa saada lisää ohjeita, toisen, "Cecilin", Kööpenhaminan vapaasatamassa, toisen Kjögessä, vähän matkan päässä Kööpenhaminasta etelään. "Cecil" oli asianmukaisesti kirjoitettu jäseneksi "Royal Southampton yachtclubiin" virallisen omistajattarensa nimiin ja tarkoitus oli ollut ilmoittaa siihen "Cysnekin", mutta siitä ei tullut mitään. Akashi oli nimittäin hankkinut kolme konekivääriä, jotka saapuivat niin myöhään, etteivät ne ehtineet "John Graftoniin", vaan olivat sijoitettavat "Cysneen". Ne kätkettiin hiiliruumaan ja niitä seuraavat ampumatarpeet — 30,000 patruunaa — tyhjään vesitankkiin. Joku, otaksuttavasti venäläinen agentti tai todennäköisemmin kiinalainen kokki — varmuudeksi olin pestannut kiinalaiset kokeiksi molempiin huvipursiin — oli antanut ilmi, että "Cysne" aikoi kuljettaa aseita, mikä englantilaisen tullisäädöksen mukaan on kielletty, mikäli lupaa ei ole hankittu. Seuraus oli, että tullivirkamiehet saapuivat laivalle ja toimittivat tutkimuksen, joka johti patruunien löytämiseen. Konekiväärejä ei löydetty, mutta kun tullivirkamiehet selittivät, ettei laiva saanut lähteä, ellei niitä annettaisi, ei ollut muuta tehtävää kuin luovuttaa nekin. Eräs sanomalehtireportteri oli kuitenkin saanut asiasta vihiä ja julkaisi sen lehdessään, niin että koko juttu tuli tunnetuksi ja siihen päättyivät kaikki aikeemme saada pursi jonkin englantilaisen klubin kirjoihin.
Sen oli siis lähdettävä ilman mitään papereita, vaikkakin matka viivästyi pari päivää. Itse matkustin, kun purret olivat saatetut kuntoon, rautateitse Kööpenhaminaan, jossa englantilaisen papin puvussa, sileäksi ajeltuna ja savunvärisillä silmälaseilla varustettuna asetuin "Hotel Kongen af Danmark'iin". Kööpenhaminassa suorastaan vilisi venäläisiä urkkijoita, niin etten uskaltanut käydä omassa asunnossani, vaan asuin hotellissa, sellaisessa valepuvussa, ettei kukaan, joka ei tarkoin minua tuntenut, saattanut tietää kuka olin.
Näyttelin englantilaisen papin osaa ja sitä varten olin Lontoossa hankkinut täydellisen puvun hattuineen ja kauluksineen, kuten olin siellä myös teettänyt itselleni "Royal Southampton Yacht Clubin" univormun, jotta voisin vaihtaa osia, jos se kävisi tarpeelliseksi. — Savunväriset silmälasit kuuluivat myös papinpukuun. Kultasankaiset (kullatut) lasit nenällä ja sileäksi ajeltuna olin todella niin tuntematon, että useat vanhat tuttavat, jotka kohtasin Kööpenhaminan kaduilla, menivät ohitseni aavistamatta kuka minä olin. Nähtävästi antaisivat urkkijatkin pettää itsensä.
Ensimmäinen laivoista, joka saapui, oli "Cecil". Pursi pysähtyi määräyksen mukaan Helsingöriin ja laski laituriin, tyhmästi kyllä, kuten pian saatiin huomata. Vuorokautta myöhemmin, kun olin saanut tiedon sen saapumisesta, matkustin sinne antaakseni ohjeita matkan jatkamisesta, mutta silloin oli jo tapaus sattunut. Matkustin iltajunalla, joka verrattain myöhään saapui Helsingöriin, ja kun se tuli perille, huomasin hämmästyksekseni, että kapteeni oli suljettu kajuuttaansa ja suurin osa miehistöstä oli kapinatilassa tai kenties oikeammin humalassa. Kun pursi oli laskenut laituriin, olivat miehistön janoisimmat heti lyöttäytyneet palvelushaluisten jätkien pariin päästäkseen osallisiksi siitä runsaasta ja huokeasta paloviinavirrasta, joka vuotaa Tanskassa. Ja kun kapteeni pääsi selville heidän aikeistaan, kielsi hän ketään menemästä maihin. Mutta silloin oli seura jo niin hutikassa, että miehet aivan yksinkertaisesti rikkoivat hänen kieltonsa, kapusivat reelingin yli maihin ja menivät matkaansa jatkaakseen juominkiaan.
Jonkun tunnin kuluttua oli jo pari miestä joutunut putkaan, ja kun kapteeni vähän myöhemmin oli saanut siitä tiedon, oli hän lunastanut heidät sieltä pois maksamalla sakot ja kun he taas olivat tulleet laivaan, oli hän pitänyt heille moraalisaarnan ja senkautta aikaansaanut sen, että miehet, jotka eivät suinkaan olleet ehtineet selvitä, olivat asettuneet vastarintaan uhaten, että jos hän vielä sekautuisi heidän yksityisasioihinsa, he löisivät häntä puukolla. Tästä johtui se vaatimaton asenne, jonka hän oli omaksunut minun saapuessani. Hän ei suinkaan aikonut antaa suomalaisten matruusien puukottaa itseään. Hän tunsi heidän maineensa siinä suhteessa varsin hyvin.
Mies pelkäsi selvästi mitä pahinta ruumiilliseen hyvinvointiinsa nähden eikä häntä millään kyetty saamaan puuttumaan uudelleen asiaan, jonkavuoksi sanoin hänelle, että pursi seuraavana aamuna sai lähteä Göteborgiin. Hän vastasi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, mutta epäili olisiko miehistö siihen valmis ja halukas. Kaksi heistä oli juuri tullut laivaan siinä määrin humalassa, että he heti olivat nukahtaneet, mutta ainakin neljä tai viisi oli vielä maissa, varmastikin juomateillä. Lupasin pitää huolta siitä, että miehistö aamulla täyttäisi velvollisuutensa ja jätin hänet mietteisiinsä.
Hieman myöhemmin, kahdentoista ja yhden välillä yöllä, saapuivat nuo neljä, useampia heitä ei ollut, kaikki niin ylenmäärin virkistyneinä, että he tuskin pysyivät jaloillaan. Kun paluu laivaan ei voinut tapahtua ilman huomattavaa meteliä, kuulin, että he olivat tulossa ja menin kannelle tavatakseni seurueen, yhä papin puvussani, kun en ollut ottanut mukaani muita vaatteita Kööpenhaminasta lyhyttä matkaani varten, kuten olin otaksunut. Tulijat saivat vastaansa käskyn olla hiljaa, ja kun he seurasivat kehoitusta, luultavasti hieman hämmästyneinä saadessaan käskyjä täysin tuntemattomalta olennolta, oli seuraava määräys mennä heti makuulle. Kaikki tapahtui luonnollisesti suomeksi.
Silloin mahtoi heille selvitä, kuka minä olin, sillä yhteisymmärryksen irvistys levisi kasvoille ja sanoen "kyllä, kyllä" lähtivät kaikki neljä kanssiinsa ja hävisivät sinne. Kaikki, paitsi yksi lämmittäjä, joka kääntyi ja lähti — niin hyvin kun taisi — kantta pitkin. Minä olin myöskin jo kääntynyt ja matkalla kansisalonkiin, kun huomasin hänet juuri kun hän oli vain parin askeleen päässä konehuoneen portaista ja pysäytin hänet kysymällä, minne hän oli matkalla ja eikö hän ollut kuullut käskyä mennä makuulle?
"Menen milloin haluan", kuului hänen vastauksensa, ja kun minä oivalsin, että kaikki enempi todistelu oli tarpeetonta, menin miehen luo, sanoin hänelle, että hän erehtyi perusteellisesti, jos hän luuli, että hän tai joku muu sai tehdä mitä tahtoi minun laivallani ja kysyin häneltä halusiko hän silmänräpäyksessä totella. "Ei", oli vastaus, minkä vuoksi minä tartuin kiinni mieheen ja viskasin hänet avatun kannen kautta konehuoneeseen. Hän putosi tasaiselle lattialle, mutisi joitakin sanoja, kääntyi kyljelleen — ja nukahti siihen.
Mutta siihen ei kapina, kuten kapteeni suvaitsi sitä nimittää, kuitenkaan vielä aivan loppunut. Seuraavana aamuna hän tuli kansisalonkiin, jossa nukuin sohvalla ja selitti olevansa voimaton saamaan muita kuin muutamia miehiä liikkeelle. Hän oli pari kertaa ravistellut heitä, mutta he eivät vastanneet eivätkä tulleet ulos kojustaan.
Saatuaan kuulla, ettei sellaisessa tapauksessa ollut muuta neuvoa kuin vetää kanaljat ulos käsivoimin, vastasi hän, että se oli menettelytapa, jota hän kyllä oli nähnyt käytettävän ja itsekin aikoinaan oli käyttänyt, mutta että hän tässä oli yksin vierasta miehistöä vastaan, joka oli tottelemattominta laatua, joten väkivalta ei saattanut tulla kysymykseen. En vastannut mitään, mutta menin kojun luo ja komensin: "joka mies kannalle", jota käskyä miehistö heti totteli, ja sen jälkeen he enempää nurisematta menivät askareihinsa.
Tällä ei kapteenin pelko kuitenkaan vielä olleet tyynnytetty. Hän uskoi, että miehistö, kun minä olisin poissa, toimeenpanisi uudelleen "kapinan" eikä ottanut kuuleviin korviinsa väitteitäni, että kapina, hänen terminologiansa mukaan, oli vain ollut juopottelun tulos eikä sitä paitsi koko miehistö ollut ottanut siihen osaa, minkä vuoksi ei ollut mitään pelättävissä. Hän ei tuntenut itseään lainkaan varmaksi, vaan teki kaikenlaisia vastaväitteitä, kunnes hän sai minut niin vimmoihini, että lupasin lähteä mukaan Göteborgiin. Vasta silloin hän oli tyytyväinen ja kiiruhti lähtöä niin paljon kuin mahdollista. Matka sujui erinomaisesti ja kuta enemmän alkoholihöyryt hälvenivät, sitä iloisemmaksi ja vähemmän taipuvaiseksi nenäkkäisyyteen kävi miehistö.
Göteborgiin saavuimme niin myöhään, että nipin napin ennätin soudattaa itseni maihin ja rientää asemalle, jonne pääsin ajoissa yöjunalla palatakseni Kööpenhaminaan. "Cecilin" matkustajien piti pysäyksen aikana tehdä huvimatka Trollhättanille, mikä tietenkin oli vain uskottava tekosyy heidän saapumiseensa ruotsalaiseen kaupunkiin, josta he sittemmin matkustivat takaisin Kööpenhaminaan. Palatessani sinne huomasin, että myös "Cysne" oli saapunut Kjögeen. Sen valeomistaja ja laivuri olivat junalla saapuneet Kööpenhaminaan ja tulivat luokseni tekemään raportin tai oikeammin synnintunnustuksen. He olivat Kielin kanavan suulla ottaneet luotsin ja sitten kanavamatkalla ravinneet häntä — itsestään eivät he puhuneet mitään — niin perusteellisesti, ettei hän kanavasta päästyä tiennyt mitään ilmansuunnista eikä reitistä, vaan ohjasi purren matalikolle mutavalliin. Kun he täydellä vauhdilla olivat ohjanneet vallille, eivät he omin voimin voineet päästä irti, vaan oli heidän turvauduttava apuun, jota antoi eräs laivaston hinaaja. Tämän laivuri oli silloin luonnollisesti päässyt selville laivamme tilasta eikä pitänyt sitä minään salaisuutena, vaan päinvastoin heti tiedoitti asiasta päälliköilleen. Poliisi otti luotsin huostaansa, mutta seurueen muut jäsenet saivat jatkaa matkaa ja olivat nyt saapuneet Kööpenhaminaan tiedoittamaan selkkauksesta ja kysymään, mitä oli tehtävä. Kielin sanomalehdet olivat luonnollisesti saaneet asiasta vihiä, ja miehemme luulivat jo Kööpenhaminassa nähneensä pari lurjusta seuraamassa heitä vanavedessä.
Siinä he eivät luultavasti olleet erehtyneetkään. Kiitos luultavasti toimeliaan Asevin, joka tiesi, että kolmen laivan oli pysähdyttävä Kööpenhaminassa saadakseen määräyksiä, oli siellä runsaasti venäläisiä nuuskijoita, jonka vuoksi tilanne oli jotensakin mutkallinen. Ainoa laivalla, joka ei ollut ottanut osaa juominkiin kanavassa oli Nylander, mutta mikäli purtta pidettiin silmällä, mikä oli enemmän kuin otaksuttavaa, olivat asianomaiset jo kiinnittäneet huomionsa häneenkin eikä hän siis voinut kuljettaa laivaa edelleen. Mietin hetken selkkausta ja päätin itse ryhtyä "Cysnen" päälliköksi, kun taas molemmat juomaveikot, jotka olivat kommelluksen aiheuttaneet, päivän mittaan saivat jatkaa hummaustaan Kööpenhaminassa, niin että kuka tahansa saattoi nähdä heidät ja sitten yöjunalla matkustaa Kristianiaan ja viedä urkkijat mukanaan. Nylander sai perämiehenä tulla "Cecilille", niin pian kuin se Göteborgista tulisi paikalleen vapaasatamassa.
Itselläni oli minulla vissit syyt mahdollisimman pian jättää hotelli, jossa olin asunut. Samana aamuna olin nimittäin huomannut, että tupakkavarastoni alkoi loppua, jonka vuoksi menin vastapäätä hotellia olevaan sikarikauppaan hankkiakseni uutta. Kauppa oli kiinni, mutta ovessa olevan lasiruudun kautta näin, että omistaja oli siellä ja koputin senvuoksi. Hän tulikin avaamaan, mutta ilmoitti minulle, kun kysyin, oliko hänellä erästä määrättyä savukelajia, ettei hän voinut myydä mitään sillä oli sunnuntai. Hämmästys! Pappi, joka ei tiennyt oliko sunnuntai tai arkipäivä ja sen lisäksi englantilainen pappi, joka ei suinkaan kotimaassaan ollut tottunut näkemään puoteja avoinna sinä päivänä — tämä oli liian merkillinen tapaus ollakseen herättämättä huomiota. Niinpä näinkin, kun puolen tunnin kuluttua palasin hotelliin käveltyäni ja mietittyäni, mikä oli soveliainta tehdä harmillisen erehdyksen johdosta, kysymyksessä olevan sikarikauppiaan vilkkaasti keskustelevan ovenvartijan kanssa ja keskustelu, heidän katseestaan päättäen, selvästi koski minun persoonaani.
Heti kun purren molemmat hurjastelijat olivat jättäneet minut, soitin senvuoksi, pyysin laskuani ja sanoin, että matkustaisin samana iltana, jonka vuoksi toivoin, että vähäiset matkatavarani hyvissä ajoin lähetettäisiin asemalle ennen yöjunan lähtöä Kristianiaan. Muutamia minuutteja aikaisemmin lähti juna, joka pysähtyi Kjögessä, kuten olin aikataulusta nähnyt. Jäljellä olevan osan päivästä vietin suurimmaksi osaksi kotona asunnossani, jonne lähdin varteenottaen kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja yön nukuin "Cysnellä", jonne pääsin kenenkään asiaankuulumattoman huomaamatta. Seuraavana aamuna palasin Kööpenhaminaan laivuriksi pukeutuneena, Royal Southampton yachtclubin univormussa, astuin hieman etukumarassa, lasisilmittä luonnollisesti ja lievästi ontuen. Kuinka onnistunut valepuku oli todistaa se, että vanhimman poikani, joka oli Kööpenhaminassa kauttakulkumatkalla, kaksi kertaa valokuvasivat oliot, jotka hotelliluetteloissa olivat nähneet hänen nimensä ja seurasivat hänen kintereillään minne hyvänsä hän meni — ilmaus tavallisesta venäläisestä pintapuolisuudesta, joka salli käyttää mitä renttuja tahansa valvomaan henkilöitä, joita he eivät tunteneet edes ulkonäöltä!
Illalla, kun olin toimittanut kaikki mitä voin Kööpenhaminassa, palasin Kjögeen ja seuraavana aamuna varhain lähdimme sieltä matkaan Amerikan lipun suojassa. Nyt oli saatava "Cysne" Ruotsiin ilman mitään papereita ja sitä varten olin tehnyt suunnitelman, joka oli kylläkin julkea, mutta juuri siksi saattoi onnistua. Ensimmäinen satama johon saavuimme oli Karlshamn etelärannalla, Trelleborgista itään. Siellä tuli luonnollisesti tulli laivaan, kahden miehen voimalla, joista toinen puhui melko hyvää englantia, ainoata kieltä, jota olin osaavinani. Otin heidät vastaan niin kohteliaasti kuin mahdollista, tarjosin lasin wiskyä ja kerroin heille olevani vaikeassa pulassa. Isäntäni oli Kööpenhaminassa tavannut vanhan ystävän ja oli tuota pikaa päättänyt hänen seurassaan tehdä matkan Norjaan. Minulle hän oli antanut määräyksen viedä hänen laivansa Tukholmaan, jonne hän itse tulisi parin päivän kuluttua junalla. Mutta matkansa kiireessä hän oli unohtanut antaa minulle laivan paperit, joiden olin luullut olevan salongin pöytälaatikossa, jossa olin ne ennen nähnyt. Pidin tarpeellisena lisätä, että molemmat herrat olivat viettäneet jälleennäkemistä, kuten tuntui, melkoisen iloisilla päivällisillä Kööpenhaminassa — siitä kiireellinen matka. Molemmat tullimiehet kuuntelivat ystävällisen tarkkaavaisina selitystäni, jonka englantia puhuva erittäin täsmällisesti käänsi ruotsiksi, ja neuvottelivat sen jälkeen, mitä oli tehtävä. Kielitaitoinen piti asiaa pulmallisena. Hän epäili, voisivatko he ilman muuta antaa selvitystodistuksen, mutta toisen mielestä se kyllä kävi laatuun, kun omistaja selvästi oli unohtanut antaa paperit. "Kaikki me olemme joskus olleet hieman toisella kymmenellä", lisäsi hän, "ja tiedämme kuinka vaikeata silloin on olla tarkka. — Eikä tämä mies valehtele, senhän näkee."
"Ei — herranen aika, minähän uskon joka sanan", vastasi kielitaitoinen — minun oli aika vaikea pysyä vakavana — "mutta kysymys on voimmeko antaa hänelle todistuksen, ja vaikeata se joka tapauksessa on."
"Kyllä sen voimme tehdä, ei hän missään tapauksessa siitä puhu." Vielä parin "muttailun" jälkeen antoi toinen myöten, ja niinpä annettiin todistus, kuitenkin vasta kun pursi oli perinpohjin tutkittu, mikä ei tuonut päivänvaloon mitään luvatonta. Täten olimme selvät matkustamaan ja vapaat kaikista enemmistä puuhista tullin suhteen.
Me jatkoimme matkaa heti sen jälkeen pitkin rantaa, edelleen Kalmarin salmen kautta ja lopulta Södertäljen kanavan kautta Mälarille ja sitä tietä Tukholmaan. En pitänyt viisaana käyttää tavallista reittiä, koska vartiointi sielläkin oli ollut jotakuinkin ankara ja edelleenkin oli "Vapaan Sanan" vuoksi. Kaikki sujui kuitenkin hyvin. Me saavuimme sulun kautta ja ankkuroimme Strömmenille, jonka jälkeen soudatin itseni maihin. Mutta siellä kohtasin perin vähän miellyttäviä uutisia.
"John Grafton" oli menetetty, oli ajanut karille Pohjanlahden pohjoisosassa ja miehistö, joka oli hävinnyt tuntemattomille teille, oli räjähdyttänyt sen ilmaan. Sanomalehdet olivat täynnä juttuja "salaperäisestä laivasta". Olin ollut lähes neljä päivää matkalla Köpenhaminasta — olimme liikkuneet vain päivänvalossa — en senvuoksi ollut nähnyt mitään sanomalehtiä enkä siis aavistanutkaan onnettomuutta, joka oli jo kaksi vuorokautta vanha.
Sähkölennätin oli sill'aikaa heti levittänyt uutista tapahtumasta joka taholle, m.m. Lontooseenkin. Ja sieltä oli Tshaikowski silmänräpäyksessä lähtenyt matkalle Tukholmaan, jonne hän oli saapunut samana päivänä kuin minäkin. Hain hänet heti käsiini ja neuvottelimme mitä olisi tehtävä ja saimme suunnitelmamme pian valmiiksi. Haaksirikkoutuneen ja räjäytetyn laivan miehistö ei vielä ollut antanut mitään tietoja itsestään ja sitä meidän täytyi toistaiseksi odottaa.
Sillä välin oli "Cecil" lähtenyt Viipuriin virallinen omistajatar mukanaan. Sen oli määrä siellä odottaa päivää, jona "John Grafton" saapuisi laivojen kohtauspaikalle eikä Mrs. Hull ollut suostunut muiden matkustajien kera lähtemään purresta Kööpenhaminassa. "Juuri kun tämä alkaa käydä jännittäväksi!" oli hän vastannut kaikkiin houkutusyrityksiin. "Ei tule kysymykseenkään etten tulisi mukaan." En edes lopullisen Pietarin matkan suhteen voinut saada häneltä mitään varmaa lupausta. Se sai riippua asianhaaroista, oli vastaus, jonka onnistuin saamaan kaikkiin yrityksiini. Mutta Viipurissa hän sai esimakua santarmistosta, joka paransi hänen jatkuvan seikkailuhalunsa. "Cecilia" selvästi odotettiin suomalaisessa satamassa — todennäköisesti Asevin ilmiantamana — ja siitä johtuen toimeenpantiin heti saapumisen jälkeen tarkastus laivalla. Siinä ei löydetty mitään luvatonta, mutta herra Nylander, jota jo varhemmin oli ankarasti ahdistettu ja epäilty, vangittiin.
Miten omistajattaren ja muiden olisi käynyt, on jotensakin tietymätöntä, kun santarmit, jotka olivat toimittaneet tarkastuksen tavanmukaisella raakuudella, selvästi olisivat halunneet vangita kaikki tyyni. Mutta onneksi oli samaan aikaan toinen suurehko englantilainen huvipursi ankkurissa Viipurin satamassa — sen omistaja oli juuri palannut retkeltä Imatralle — ja "Cecilin" virallinen omistajatar oli kyllin viisas kutsuakseen avukseen tämän. Hän tulikin ja selitti asianomaisille, että Englannin ja Amerikan kansalaisten vangitseminen, kun ei mitään aihetta ollut, voisi koitua suurisuuntaiseksi jutuksi, joka aivan varmaan kävisi santarmistolle hyvin kalliiksi.
Herrat santarmit tulivat miettiväisiksi ja jättivät asian silleen. "Cecil" sai lähteä Tukholmaan, sillä silloin oli tieto "John Graftonin" retkestä Pohjanlahdelle saapunut Viipuriin. Mutta John William Nylander pidettiin vangittuna kaikista vastalauseista huolimatta, joten pursi sai lähteä ilman häntä. Kauan ei häntä kuitenkaan pidetty kiinni, sillä mitään ei voitu todistaa häntä vastaan, vaan päästettiin hänet ennen pitkää vapaalle jalalle. Hän kiiruhti silloin matkustamaan Pohjanmaalle, jossa hän tapasikin "John Graftonin" — luullakseni Oulun edustalla — ja hän astui laivaan ollakseen apuna paikallistuntijana.
"Cecil" tuli sillaikaa Tukholmaan, jossa minä olin, ja sain tiedon tapahtumista. Ja jotenkin samaan aikaan saapuivat ensimmäiset tiedot "John Graftonin" tuntemattomiin kohtaloihin kadonneesta miehistöstä. Se oli haaksirikon ja räjäytyksen jälkeen laivaveneissä lähtenyt Ruotsin rantaa kohden, kaikki muut paitsi suomalaiset, jotka aivan yksinkertaisesti olivat soutaneet maihin ja lähteneet kotiseuduilleen. Toiset olivat laskeneet maihin Katunin seuduilla ja jääneet sinne odottamaan ohjeita. Ainoastaan herra Nylander oli tullut Tukholmaan kertoakseen onnettomuustapauksesta.
Tshaikowski ja minä olimme sill'aikaa päässeet selville siitä, miten meidän olisi meneteltävä pelastaaksemme miehistön vaarasta joutua tutkittavaksi välikohtauksen johdosta. Heidän velvollisuutensahan olisi oikeastaan ollut laatia meriselitys ensimmäisessä satamassa, jonne he tulivat laivan haaksirikon jälkeen, mutta enempää selvyyttä me toistaiseksi emme halunneet aikaansaada "John Graftonista" ja sen matkoista. Sen vuoksi määräsin sähköteitse miehistön lähtemään eri satamiin Norjan ja Ruotsin etelärannalle, joista pääsi Englantiin. Ja siellä tapasivat miehet taas lähetin, joka myös oli saanut asiasta sähkösanoman, sekä lähetettiin edelleen englantilaisiin länsirannan satamiin, jossa he heti ottivat pestin kaukaisiin seutuihin kulkeviin laivoihin, niin että koko seura parin viikon kuluttua oli hajautunut maailman merille ja kaukana kaikkien viranomaisten ulottuvista, joilla olisi voinut olla halua ryhtyä tutkimaan asiaa.
"John Grafton" oli lähtenyt retkelleen Pohjanmaalle, kun oli käynyt selville, ettei Pietarissa vielä ollut mitään järjestyksessä aseiden vastaanottamiseksi. Kenelläkään ei ollut lähemmin selkoa asiasta ja Asev, jonka piti järjestää vastaanotto, oli kadonnut. Ne, joilla Suomessa oli asia huolenaan, olivat silloin päättäneet tallettaa aseet eri seuduille Suomen rannikolle ja sitä varten oli "John Grafton" lähetetty matkalleen, josta tuli sen viimeinen. Aluksi tuntui kylläkin katkeralta tietää koko aseretkikunnan, joka oli maksanut niin paljon huolta, vaivaa ja rahaa, niin perin pohjin epäonnistuneen, mutta sitä mukaa kuin tapahtumat Suomessa kehittyivät ja jokaiselle kävi yhä selvemmäksi, että vain aseiden puute esti "punakaartia" antautumasta kaikenkaltaisiin hurjasteluihin, kävi ilmeiseksi, että oli parasta niinkuin oli käynyt. Olisi ollut mahdotonta pitää aseita sellaisen valvonnan alaisina, etteivät punaiset olisi päässeet niihin käsiksi.